Alta nollan - Bret Easton Ellis (1985)

Less Than Zero
208 s.

On one of Mulholland's most treacherous turns, Rip slowed the car down and parked it on the edge of the road and got out and motioned for me to do so too. I followed him to where he stood. He pointed out the number of wrecked cars at the bottom of the hill. - - - Rip told me that, on some quiet nights, late, you can hear the screeching of tires and then a long silence; a whoosh and then, barely audible, an impact. And sometimes, if one listens very carefully, there are screams in the night that can't last too long. Rip said he doubted that they'll ever get the cars out of there, that they'll probably wait until it gets full of cars and use it as an example and then bury it. And standing there on the hill, overlooking the smog-soaked, baking Valley and feeling the hot winds returning and the dust swirling at my feet and the sun, gigantic, a ball of fire, rising over it, I believed him.

Amerikan psyko (1991) on luonnonvoiman lailla jylläävä romaani, enkä usko että on kovinkaan montaa ihmistä, joiden reaktio siihen on pelkästään välinpitämätön. Tunnistin aikoinaan kirjassa piilevän hienouden, mutta en tainnut olla kuitenkaan ihan valmis sen ylivoimaiseen vaikutukseen. En ollut ikinä lukenut mitään sen kaltaista, joten työnsin sen vain aivojeni perukoille ja annoin muhia.

Nyt Ellis on taas alkanut vetää allekirjoittanutta takaisin maailmaansa, ja ajattelin hänen debyyttiromaaninsa olevan sekä pehmeä(mpi) lasku että mielenkiintoinen vilkaisu kirjailijan ensimmäisiiin askelin kirjoittamisen parissa. Ensin matka ei tuntunut sujuvan. Ihmettelin vain useaan kertaan, miksi olinkaan hepun tekstistä pitänyt. Sitten... Jokin vain klikkasi. Totuin karsittuun tyyliin ja jossain vaiheessa tajusin, että minuthan oli vietelty oikein kunnolla.

Kokaiinia, kaikkialla läsnä olevia blondeja, turkoosina kimmeltäviä uima-altaita, yötaivaan alla kahisevia palmujen siluetteja. Yhtäkkiset väkivaltaväläykset Amerikan psykon tapaan tarjoiltuna repivät vertavuotavia haavoja näennäisen tyyneen ulkokuoreen. Jokin on pielessä, mutta et oikein osaa sanoa mikä. Los Angeles on kuin jokin kiirastulimainen painajaisuni, jossa kuvat haluavat kuristaa sinut unissasi jättäen yökkäilemään ja pyörimään kylmässä hiessä.

Sitten tämä kaikki sulaa loppukohtaukseksi, joka on huikea kaikessa vähäeleisyydessään.

Päätökseni lukea tämä englanniksi osoittautui muuten hyväksi. Pitääkin muistaa tämä seuraavalla kerralla, koska Ellis kirjoittaa tylsyydestä ja tyhjyydestä tavalla, joka jättää hämmentyneeksi ja lumoutuneeksi. Hän ei paljoa selittele, henkilöt eivät tiedä mitä tekevät maan päällä ja hienovarainen musta huumori pompahtelee esiin yllättävistäkin paikoista.

Muutama vuosi sitten näkemäni elokuva taas on vähemmän onnistunut tekele 1900-luvun kadonneesta sukupolvesta. Myönnän kyllä, että on varmasti vaikeaa tavoittaa romaanin tunnelma, mutta kun painopiste siirretään johonkin ihan muualle ja karsitaan pois kaikki se, mikä tekee romaanista hienon, niin siitä tulee lopputulokseksi jotain muuta. Toinen tarina, toinen painajainen ja vähemmän kiinnostava kokonaisuus.

Ei leffa nyt täysin toivotonkaan ole, koska värimaailma on upea, 80-luvun estetiikka saa melkein kaiken näyttämään paremmalta, James Spader on oudon kiehtova kaikessa mitä tekeekin jne. On kuitenkin vain yksi asia, joka tekee ehkä yksinään koko elokuvasta katsomisen arvoisen: Robert Downey Jr:n upea roolisuoritus. Hän ei ehkä ole romaanin Julian, mutta hän on se Julian, joka kaikkien tulisi nähdä, vaikka sitten pelkästään tenniskenttäkohtauksen takia.

__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Läpi historian (Postmodernismi)

Amerikan psyko - Bret Easton Ellis (1991)

American Psycho
384 s.

Asioiden tärkeysjärjestykseni ennen joulua on seuraava:  (1) saatava Dorsiasta pöytävaraus Courtneylle ja itselleni jonain perjantai-iltana kello kahdeksalta, (2) saatava itselleni kutsu Trumpin joulubileisiin hänen firmansa huvijahdille, (3) selvitettävä niin paljon kuin inhimillisesti on mahdollista Paul Owenin hoitamasta salaperäisestä Fisher-salkusta, (4) sahattava joltain piukkabodylta pää poikki ja lähetettävä se Federal Expressin kautta Robin parkerille - tyhmälle kusipäälle - Salomon Brothersille, sekä (5) pyydettävä Evelyniltä anteeksi ilman että se vaikuttaa anteeksipyynnöltä.  Tämänaamuisen Patty Winters Shown aiheena olivat naiset, jotka ovat avioituneet homoseksuaalien kanssa, ja olin vähällä soittaa Courtneylle ja varoittaa häntä - vitsailumielessä - mutta päätin sitten toisin ja sain jonkin verran tyydytystä kuvitellessani, kuinka Luis Carruthers kosii ja Courtney vastaa myöntävästi, kuinka painajaismainen heidän kuherruskuukaudestaan tulee.

Parikymppinen Patrick Bateman on Wall Streetillä työskentelevä rikas ja komea juppi, jonka sisällä on pelkkää tyhjyyttä.  Ei edes pimeyttä, vaan ainoastaan tyhjyyttä.  Batemanin ontto kuori osaa käyttäytyä niin hurmaavasti, että oma sihteerikin on rakastunut tähän.  Pukeutumisneuvoja satelee asiantuntijamaisesti tutuille, tuttujen tutuille ja ystäville.  Jos niitä nyt siksi voi sanoa, tai edes kavereiksi.  Bateman tekee jo kertomuksensa alussa selväksi, etteivät ympärillä parveilevat ihmiset ole erityisen kiinnostavia.  Porukan pöytäkeskustelut ovatkin vuoroin huvittavia, vuoroin kuolettavan tylsiä, mutta huokuvat aina karseaa ylimielisyyttä.

Tiesin mitä odottaa, mutta villeimmissä painajaisissanikaan en olisi voinut kuvitella miten vastenmielisiä väkivaltakohtaukset tulisivat olemaan.  Mikään sana ei riitä niitä kuvaamaan, mutta kuin ihmeen kaupalla luin joka ainoan rivin.  Tästä onkin keskusteltu paljon.  Miten joku voi lukea tällaista, vaikka oksennus on nousemassa kurkkuun?  Millä romaanista pitävät perustelevat runsaat kuvaukset erityisesti naisiin kohdistuvasta raa'asta kidutuksesta (sana 'rotta' saa varmasti aikaan inhon värähdyksiä kirjan lukeneille)?  Se on selvää, ettei tämä romaani ole kaikille.  En osaisi suositella tätä kenellekään, koska pelkäisin ehkä loukkaavani jonkun kunniantuntoa ja moraalia.  Voin silti rehellisesti sanoa, että pidin kirjasta enemmän kuin etukäteen ajattelin.  Tai no, ehkä 'pitää' on ensi kertaa sana, jota en käyttäisi kirjan kohdalla, vaan enemmänkin 'ymmärrän' olisi parempi.  Perustelen tämän sillä, että mielestäni väkivalta ei ole itsetarkoituksellista, vaan Ellis haluaa osoittaa lukijalle jotain.  Mitä se sitten on?

Romaanin taustalla vaikuttava 80-luku on asian ytimessä.  Varsinkin suurissa kaupungeissa pinnallisuus jyräsi alleen kaikkein heikoimmat, ärsykkeitä tarvittiin yhä enemmän ja enemmän herättämään kaikkein rikkaimmat ja tylsistyneimmätkin horroksestaan.  Ylikierroksilla käytiin oikein reilusti, ja esimerkiksi väkivallan kuvaaminen lisääntyi merkittävästi.  Bateman itse osoittaa tämän luettelemalla miltei pakonomaisesti erilaisia kidutusmuotoja, bändien tuotantoja ja vaatteita samanlaiseen tyyliin, mutta kuitenkin minkäänlaista intohimoa.  Edes murhaaminen ei jaksa innostaa, vaan eräänkin naisen pää laitetaan kattilaan melkoisen välinpitämättömään tapaan samalla rauhoittavia lääkkeitä napsien.

Turtuneesta tyylistä kuitenkin huomaa, että ainoastaan Batemanin kuvailemilla asioilla on tälle todellista merkitystä.  Ja kun lukija tämän tajuttuaan kauhistuu, voikin siirtyä seuraavaan kysymykseen:  miksi Bateman on sellainen kuin on?  Miksi ihmiset ovat tälle vain materiaalisia olomuotoja, joilla ei ole mitään arvoa?  Yksinkertaisin vastaus on, että Bateman on psykopaatti, mutta eikö 80-luku myös omalla tavallaan tehnyt ihmisistä turtuneita?  Väkivaltaa ei Ellis siis pyydäkään hyväksymään, vaan haluaa haastaa lukijan pohtimaan syitä sille.

Myönnetään, tämän olisi voinut hoitaa myös vähemmällä sivumäärällä, enkä edes jaksanut lukea bändikuvauksia vaan ohitin ne suosiolla kokonaan, mutta tarkoitus tuli silti selväksi.  Ellis osaa myös todella hyvin kuvata vastenmielisen juppiporukan tyhjiä olemuksia.  Porukkaa, jossa ihmiset sekoitetaan alituisesti toisiinsa, koska eihän kenenkään persoonalla ole loppujen lopuksi väliä.  Tärkeintä on se, kuka pystyy hankkimaan huumeita ja kuka tarjoaa seuraavan Cristal-pullon.  Ja ehkä se, kenellä on pantavin tyttöystävä(t).  Jotkut asiat myös pilkahtavat useampaan kertaan, joiden merkitystä pystyin itse vain arvailemaan:  ruokien kuvailu, pummit, Les Miserablés -musikaali, Patty Winters Show, pullovedet.

Toisaalta, onko tunnelin päässä valoa kun Bateman tuntuukin olevan kykenemätön satuttamaan tästä välittäviä ihmisiä?  Enpä usko:  "Persoonallisuuteni on jäsentymätön ja muotoutumaton, sydämettömyyteni syvältä juontuvaa ja pysyvää.  Omatunto, sääli ja toiveet, mikäli niitä minussa olikaan, katosivat jo kauan sitten (luultavasti Harvardissa)."  Miksi siis hyvää sanomaa saarnaava (vaikkakin väkivaltaa graafisesti kuvaileva) ja ajoittain hyvin kirjoitettu kirja pitäisi kieltää, jos vuosi vuodelta tehdään yhä karmaisevampia kauhuelokuvia, joissa väkivalta todella on itsetarkoituksellista?  Sisälukutaito on aika jees tämän kirjan kohdalla, mutta se on täysin ymmärrettävää jos jo pelkkä juonikuvaus saa jotkut pudistelemaan päätään.

* * *