Arjen taan postjoulukalenteri: kuvakuu II

Uusi vuosi, vanhat kujeet. 

Ihailen ihmisiä, jotka vuodenvaihteessa luovat - yksityisen tai julkisen - katsauksen menneeseen vuoteen. Minä en siihen pysty, vaan blogista pitäisi luntata mitä olen vuoden aikana tehnyt. Ja sieltä sen voi tutkailla kuka tahansa muukin.

Sen sijaan lupaan julkaista joulukalentereiden jättämää henkistä tyhjiötä täyttämään ja viime huhtikuun tapaan kuvan päivässä - sydestä tai savesta. Näillä kuvauksellisilla keleillä ja vailla odotuksia suurista mullistuksista luvassa on varmasti henkeäsalpaavaa rimanhipomista. Maltan tuskin odottaa!

Menneisyyden minä kirjoittaa tätä postausta eilisessä, ja tällä hetkellä surrannen kuvan diskopallon alla parinkymmenen alle kymmenvuotiaan ja parinkymmenen aikuisen seurassa. Eilisen minä haukkoo vähän henkeä, tämän päivän minä tuskin ehtii. Mutta vaihtuupahan vuosi kuten elämä on hyvä viettää muutenkin - hyvässä seurassa ja lievässä kaaoksessa.

Kiitos tästä vuodesta, se oli kiva!

Muutto kotona

Kun nyt koko ajan käy ilmeisemmäksi, että asunnonvaihto tulee olemaan meille elämää suurempi operaatio, joka vaatii vielä uuden ulkoisen motivaattorin (ei edes asuinkaupunkimme ole tarkentunut koko syksyn kestäneissä pohdinnoissa), päätin toimia nykyisen asuntomme viihtyisyyden lisäämiseksi enkä vain sitkutella tulevan odotuksessa.

Rymsteeraus linkittyy vauvan (yhä epäonniseen) unikouluun, sillä ajattelin, että vauvan nukkumishuoneen vaihto olisi hyvä toteuttaa samassa rytinässä kuin yösyöttöjen lopetus. Ideaalina kun tietenkin olisi, että lapset nukkuisivat lastenhuoneessa ja me aikuiset emme. Ja entisessä sisustuksessamme pinnasängyn siirto lastenhuoneen puolelle olisi poistanut vapaan lattiatilan kyseisestä huoneesta kokonaan.

Esitin siis miehelle idean makuuhuoneiden vaihdosta: meille pienempi, oven takana*, ja lapsille isompi, johon johtavat kerrosten väliset portaat. (Asunnossamme on tosiaan tasan nämä kaksi makuuhuonetta - seikka, joka aikanaan pakottaa meidät muuttamaan, vaikka emme kaupunkia edes vaihtaisi.) Selvä, sanoi mies.

Ihan pelkällä kalusteiden kantamisella hommasta ei kuitenkaan selvitty. Makuuhuoneessamme oli koko seinän kattava valokuvaripustus, joten seinän uudelleenmaalaaminen oli välttämätöntä. Miksei siis jollain muulla kuin valkoisella, tuumin. Ja vihdoin sain syyn uudelleenmaalata myös vanhan lastenhuoneen tehosteseinän, joka oli alussa tullut väärällä sävyllä maalatuksi.

Edellinen maalauskerta meni tosiaan pieleen, koska himmailin liikaa värejä valitessa; ajattelin, että ne kuitenkin näyttävät tummemmilta isoina pintoina. Nyt sain apua loistavalta myyjältä ("Ihmiset aina kysyvät minulta onko tämä liian tumma, mutta kun minusta ei edes musta ole tumma"), eikä mieskään ollut mukana, niin sain luvan kanssa ostaa kirkkaampaa ja tummempaa.

Lastenhuoneeseen iloinen keltainen. Trendistä huolimatta, haluan väittää itselleni.

Samoilta jalansijoilta on otettu kaikki blogin asukuvat. Silloin tuossa tuolin takana oli siis peili.

Muutto-operaatio oli paperilla pieni, mutta logistisesti hankala, koska tilaa laskea siirreltäviä huonekaluja ei juuri ollut. Ja sekä sänkymme että työpöytämme ovat kooltaan massiivisia. (Niin massiivisia, että olin varautunut korvaamaan työpöytää jollain pukki ja levy -viritelmillä, mutta tämä osoittautui kuitenkin tarpeettomaksi. Hyvä niin.)

Aikaa hommassa vierähti kuitenkin seinien paklaamisineen ja maalaamisineen vaivaiset kaksi päivää, ja mikä hämmästyttävintä: remontti tehtiin kerralla taulujen ripustusta vaille valmiiksi! (Kovin kliiniseltä näyttää ilman niitä, mutta onpahan hyvä valokuvailla. Ja ymmärrätte toki extreme close-upit - en nyt koko huoneita jaksanut alkaa siivota.)

Vanhempien huoneeseen pirteä harmaa! (Kiinteä lamppu on alkuperäisremontin sähkömiehen valitsema. Ajatuksella kunhan nyt jotain. Ajatus, joka ei aina kanna kolmea vuotta.)

"Patinoitunut" työpöytä on seuraava entisöinnin kohde.

Ja kyllä tuli hyvä. Jos vain yhtä helpolla saisi loihdittua vähän lisäneliöitä, niin eihän tästä muuttaisi ikinä.

* Oma huone!, riemuitsi mieskin muuton jälkeen. Eteisen ja vessojen lisäksi huone onkin ainoa, jonka oven voi sulkea. Tuntuu ihan luksukselta, oikeastaan. Vielä kun siellä saisi nukkua. Mutta ehkä jo tämä yö on parempi!

Joulun materia

Pikkuveljen tytöiltä perityssä garderoobissa on käytännössä katsoen vain bodyja ja verkkareita, joten satsasin täysillä ja hankin nuorimmaiselle krakan, kauluspaidan ja henkselihousut joulun pyhiä varten. Ja myönnyn oman pröystäilyni edessä: siitä tuli niin söpö, että uudenvuodenlupauksenani on pukea lapsi pukuun vuoden jokaisena päivänä.

- Parempi kaksi lahjaa kuin ei yhtään lahjaa, pohti esikoisemme pukin vierailun aikana, kun serkkulasten lahjapinot jo huojuivat, mutta omassa oli vain kaksi. Sydämestä otti lapsen viisaus, mutta myöhemmin, kun kaikki lahjat oli jaettu ja niitä tullut yli kaksi, esikoinen ihasteli päivän olevan ikimuistoinen ja niin ihanaa, että voisin itkeä! Että ei nyt ihan antimaterialisti kuitenkaan. Mutta ihana on hyvä ja ikimuistoinen myös.

Esikoinen sai koota Lego-taloaan puoli kahteentoista aattoiltana, ja minä jouduin kovasti pidättelemään itseäni, etten liikaa auttaisi. Ehkä sen voi jonain yönä purkaa osiin ja rakentaa salaa uudelleen. Eli nyt aletaan olla kunnon lahjojen äärellä! Kauhistelen kuitenkin noiden pientäkin pienempien osien säilymistä meidän kaaoksessamme, mutta eivätpähän ainakaan vauvan suhteen tuota vaaraa. Eihän noihin pysty edes tukehtumaan.

Myös minun (muutkin) toiveeni toteutuivat moninkertaisesti: en ainoastaan minä vaan koko perhe saimme upeat pipot, aitoa turkulaista käsityötä, ja minä vielä ihan mahtavat hanskatkin. Antimateriapuolella vauva ei lunastanut joululahjatoivettani, mutta sepä ei kuulukaan tämän postauksen aihepiireihin.

Citymarket ei enää myy joulukuusen kynttilöitä! Edessä ovat vakavat ajat kynttilänhamstraajana. (Elävien kynttilöiden ihanuus on yksi syy siihen, miksi omaa kuusta en ole tämän mennessä suunnitellut hankkivani.) Lapsuudenkodissani kuusi kaatui vain kerran ja silloinkin kynttilät sammuivat ilmavirran voimasta, joten turvallisuusriskikin on nähdäkseni turhaan suurenneltu.

Kuusenkynttilässä saa joulun tunnelma materiaalisen muodon.

Joulu on taas

Suklaakalenterini näyttää vielä joulukuun yhdeksättä, mutta niin vain kello lyö jo jouluaaton lukemia. Joka vuosi se yllättää.

Tonttulakit etsitty ja irronneet kulkuset ommeltu paikoilleen.

Yllättää siksi, koska saan viettää juhlaa valmiissa pöydässä, eikä kiri kohti joulua siis hengästytä. Joululahjoja olen kutimoinut* pisin syksyä, ja yllätyksekseni jopa päätellyt ajoissa. Paketoinnit viimeistelin tänään, ja nyt mies huutelee vuorostaan alakerrassa lahjapaperin perään. (On se niin viimetinkainen...)

Koska emme vietä joulua kotona, voimme marttojen kulunutta kaappineuvoa mukaellen jättää koko kodin siivoamatta. Sen sijaan saimme joulunaluspäivinä tehtyä pienen remontin miehen loman kunniaksi. (Uusista hienoista seinistä varmasti lisää myöhemmin.)

Se, että meillä ei kotona ole kuusta tai jouluruokia, ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi joulusta. Päinvastoin: joulu on lempijuhlani! (Kaikkien muiden juhlien ohella.) Ja meidän joulumme ihan paras! Nautin kuitenkin vapaamatkustajan roolistani niin kauan kuin pikkulapsikiireen varjolla suinkin kehtaan. Ja kotona mennään minimikoristeluin niin kauan kuin lapset sen suinkin sallivat.

Joululahjaksi olen toivonut vauvalta hyviä yöunia ja serkulta pipoa - sitten on onneni täydellinen.

Hyvää joulua! T: Täti-ihminen

* Sanan etymologia täällä - eli siinäpä jo tuli ensimmäinen joululahja: Liinan uusi blogi. Siis Liinan uusi blogi! Menkää sinne. Heippa!

On pakko toteuttaa omia valintojaan

Kasper Strömman sanoi oikeastaan jo kaiken olennaisen. Siitä lapsiperheen pakosta autoilla, tietenkin.

Minä vain jäin pohtimaan, että missä kohtaa omista valinnoista ja omasta mukavuudenhalusta tulee pakko. On pakko asua kaukana palveluista, että voi asua mukavasti. Lasten on pakko käydä kaukana koulussa, ja heidän on pakko harrastaa monia asioita. Ja heidät on vielä pakko viedä harrastuksiin autolla. Enkä sano, että jutun perhe valitsee väärin - sanon vain, että he ovat valinneet.

Käyn minäkin marketissa autolla ja vien lapsen yleensä harkkareihin autolla. Ihan puhtaasta mukavuudenhalusta. Ilman autoa käyttäisin enemmän lähikauppaa ja lapsen jumppaseura olisi kenties valittu enemmän sijainnin perusteella. Mutta olisimme yhä vahvasti elossa.

Ja jäin minä vielä sitäkin pohtimaan, että oliko tämä juttu ihan tarkoituksellinen provo Hesarilta - vai ei. Ja kumpi kertoo pahempaa lehden linjasta?

Kohuvauvan yllätysunikoulu

Olen vähintäänkin viimeiset kolme kuukautta sinnitellyt joululoman voimalla. Siis siinä ajatuksessa, että joululomalla minä kääriydyn pehmoisen peiton alle jossain rauhaisassa paikassa ja mieheni hoitaa vauvan yövieroituksen. Männä viikolla, kun sadannen kerran puhuin aiheesta, mies esitti, ettei hän oikeastaan uskonut tällaisen unikoulun voimaan. Ja minä ymmärsin, ettei hän halunnut valvoa niitä vaadittua kolmea yötä.

Niinpä tuossa viime perjantaina, kun vauva tapansa mukaan heräsi ensimmäiselle yösyötölle (siltä ainoalta pitemmältä unipätkältään) kello 00.40, unikoulu sitten alkoi. Vähän vahingossa, kuten meillä tapana on. Olin, yllättävää kyllä, vähän väsynyt, ja kuulin kuinka se vielä väsyneempi mies katsoi alakerrassa telkkaria. Juuri kun olin huutamassa jotain rakentavaa tyyliin on se kumma, että jaksat telkkaria katsoa öisin kun et jaksa vauvaa hoitaa, mies tuli yläkertaan ja alkoi hyssytellä vauvaa.

Puolen tunnin kuluttua minä otin vuoron ja päätin, että nyt on jo lasta huudatettu liikaa; että enää en antaisi rintaa ja tekisi kaikkea tätä vaivaa ja huutoa turhaksi. Mutta sitkeäksi osoittautui lapsi. Hyvin sitkeäksi. Ehkä tämä on sellainen yhden yön kaveri, kannattelin itseäni.

Muutaman kerran vauva torkahti syliini, mutta heräsi välittömästi makuuasentoa yrittäessäni. Tunnin kuluttua hain tuttipulloon vettä ja se kelpasikin ihan hyvin - mutta ei millään tavoin edistänyt nukahtamista tai vähentänyt huutoa.

Kaksi tuntia vauva kesti. Mutta minä voitin!

Ja ihme! Seuraava herääminen hoitui vesipullon kanssa muutamassa minuutissa, samoin seuraava. Neljännen heräämisen aikaan kello olikin jo melkein kuusi ja päätin, että se saa kelvata aamusyötön ajankohdaksi. Siitä nukuimme yhdeksään. Ja ehkä tämä tosiaan oli tällainen yhden yön juttu, mietin tyytyväisenä.

Seuraava yö olikin tavallaan lupaava. Se lupaava osuus oli, että ensimmäisellä heräämisellä vauva huusi vain 20 minuuttia ja rauhoittui hyvin vesipullon kanssa. Se vähemmän lupaava, että näitä heräämisiä oli likimain tunnin välein koko yön.

Viime yö oli yö numero viisi. Siinä ajassa ymmärtääkseni hoituu unikoulu kuin -koulu. Yhteen mennessä vauva oli herännyt kolmesti. Siitä yhdestä valvoimme kolmeen. Minä kiroillen, vauva huutaen. Ja sitten aamupuoli taas rinnalla.

Eli kun aiemmin vauva heräili ja nukkui rinnalla koko yön, nyt hän huutaa alkuyön ja on rinnalla loppuyön. Ja minä nukun vähemmän kuin koskaan.

Niin, ja oli mieskin vielä oikeassa.

***

To be continued... Tai sitten ei. Tällä hetkellä pohdin, että ihan sama mitä pyristelen, eivät nämä minun lapseni nuku ennen kahta vuotta.

Paras ystäväni

Jos et voi kirjoittaa otsikosta, kirjoita sen vierestä. Sillä ohjeella suoritettiin yksi maisterintutkinto, joten eiköhän se kelpaa yhteen blogihaasteeseenkin.

En nimittäin voi puhua yksikössä. Minulla on ollut parhaita ystäviä useita, yhtä aikaa ja peräkkäin. Oletan olleeni myös paras ystävä monelle, mutta parhaankaan ystävyyden ei tarvitse olla toisia poissulkevaa kuten yksiavioisen parisuhteen. Mieluummin vertaisin ystäviä sisaruksiin tai lapsiin - ei niistäkään valita parasta. Minulla on useita tärkeitä, parhaita ystäviä.

Ja tiedän olevani onnekas.

Kerran varhaisteininä, varmaan valitettuani jostain kaveristani, isäni sanoi poikkeuksellisen tiukasti, että ystäviä ei pidä valita. Tarkoittaen että niitä on helpompi menettää kuin saada uusia. Tuolloin, koulun ja harrastusten tukemassa jatkuvassa sosiaalisessa kanssakäymisessä ajatus tuntui kaukaiselta, mutta sen viisaus on kirkastunut myöhemmin. Ystävistä kannattaa pitää kiinni.

Ystävät ovat itse valittu perhe. Ja ruuhkavuosien ystävyys: se on leikkitreffejä, karattuja iltoja, lenkkejä, ompelukerhoja, mökkiviikonloppuja, lounaita, jaettuja kokemuksia ja somekeskusteluita. Se on yhteisiä muistoja ja eläkesuunnitelmia. Tieto tuesta silloin kun sitä tarvitaan. Paras ystävä ei tarkoita samaa kuin lapsena tai nuorena aikuisena. Mutta ei se ainakaan tarkoita yhtään vähempää.

***

Ainekirjoitushaasteen emäntänä tällä kierroksella toimi Leluteekin Emilia, jonka tontilta voi kärkkyä haasteen koostetta ja haasteen seuraavaa osoitetta.

Ite tehhään

Vuoden siivooja heitti haasteella, joka koski itsetehtyjä joululahjoja, mutta kuka nyt joulun yli jaksaa odottaa. En minä. Vastaan siis haasteeseen itsetehdyillä joulukorteillamme. Jos näitä ei arkistoida pysyväisluonteisesti piirongin päälle, niin sitten ei mitään.

Vuosikausia - so. viisi vuotta - olen mennyt joulukorttien kanssa siitä, missä aita on matalin, eli lasten valokuvilla. Ja niin oli suunnitelmani tänäkin vuonna, kunnes avoimessa päiväkodissa lapset askartelivat ilman minun myötävaikutustani kolme korttia lapseen ja laskeskelin, että tässähän ollaan työstetty pakollisista joulukorteista jo hyvä osa. (Kunhan korttien määrä karsittiin aiempien vuosien viidestäkymmenestä viiteentoista. Sori.)

Kotona piti siis askarrella muutama lisää. Lasten kanssa askartelemisessa on se ongelma, että jos haluaa ylläpitää laatustandardeja, joutuu avustamaan, ja sitten onkin riitaa, että missä saa auttaa ja tuleeko tarpeeksi sellaista kuin äiti on visioinut. Ja sitten lapset jo kyllästyvätkin ja yksin saa askarrella sen näköistä, että olisi muka lasten tekemää.

No, hamahelmikorteissa sai esikoinen ihan omakätisesti toteuttaa omat korttiaiheensa, minä tein omani ja keskimmäisen. Idean pöllin Liinalta.

Vielä toinen setti kortteja askarreltiin, tällä kertaa vain keskimmäisen kanssa. Isosiskon askartelusetistä - jonka näette kuvassa - oli tyypilliseen tapaan loppuneet ne itse rannekorun pohjat, kun taas koristeita oli jäänyt ylenmäärin. Ja mikäpä olisi kiitollisempi korttiaihe kuin joulukuusi! Minä leikkasin kuuset, kolmevuotias koristeli. No okei, tuon keltaisen nauhan taiteilin minä - arvasitte varmaan kun oli niin elegantisti sijoiteltu.

 

Täten haastan Liinan näyttämään millaisia niistä alkuperäisistä hamahelmikorteista tuli! Et kai ole voinut olla niin blogiajattelematon, että olisit postittanut fotodokumentoimatta ensin?

Apua pystyville

Edellisen yksityisen terveydenhuollon ja vakuutusten epäpyhää liittoa koskeneen valitusveisuni jälkeen päätin vihdoin lähteä turistiksi turkulaiseen terveyskeskukseen. Aiheena oli lapsen korvatulehdus ja ajan sai samalle päivälle puolenpäivän aikaan. (Puhelimessa ei tarvinnut edes jonottaa, vaan ystävällinen robotti kertoi vaihtoehdoksi takaisinsoiton.) Kävelymatkaa terveyskeskukseen on meiltä reilu kilometri, aulassa oli hiljaista, lääkäri myöhässä saman verran kuin yksityisenkin lääkäri keskimäärin ja käynti maksoi varsin kohtuulliset nolla euroa.

Niin ja ihmiskokeen nimissä pyysin kurkistamaan myös esikoisen korvat samalla kun siellä oltiin. Samaan hintaan! En keksi ainuttakaan mutisemisen aihetta käynnistä.

Jälkitarkastuksen koittaessa systeemi kuitenkin petti kohdallamme: minulle tarjottin aikaa tammikuun lopulle - kahden kuukauden päähän soittohetkestä, siis. Minulle kerrottiin, että aika olisi pitänyt varata jo diagnoosin saadessa, mutta purnasin, että silloinkin varattuna kaksi kuukautta olisi ollut liian pitkä odotusaika. Vein korvat siis yksityiselle, kas näinhän se käy.

Seuraavalla neuvolakäynnillä, joka sattui olemaan lääkärikäynti, lääkäri katsoi lapsen tiedoista, että olin yrittänyt varata hänelle jälkitarkastusaikaa. (Kyllä, siitäkin jäi merkintä.) Lääkäri valisti minua, että ajanvaraushenkilö oli toiminut väärin: minulle olisi kuulunut antaa akuuttiaika myös jälkitarkastusta varten. Ensi kerralla sanot sinne, että aika on annettava, kuului neuvo.

Tässä tuleekin se ongelmakohta. En ole tottunut siihen, että palveluita pitää vaatia. Oletan, että minulle tarjotaan se mitä kuuluukin, ja jos tarjotaan ei-oota, se tarkoittaa ettei ole. En lähde - en halua lähteä - kinuamaan tai vaatimaan palveluita.

Ilmeisesti pitäisi. Viisi kuukautta vanha Hesarin pääkirjoitusjuttu kummittelee yhä pöyristyttävänä mielessäni. Kolumnissa Suomi on ahneiden hyvinvointivaltio toimittaja Pia Elonen kehuskelee osaavansa vaatia julkiselta hammashoidolta parempaa palvelua kuin muut.

"Puhelimen viereen on syytä varata hoitotakuut, lakikirjat ja muut pumaskat. Vaadin usein ties mitä kirjauksia ja lupauksia omiin tietoihini ja luetan niitä ajanvaraajilla tarpeen vaatiessa. Kerran sain tiskin alta itselleni kaksi koululaisaikaa ikään kuin palkinnoksi siitä, että hoidan hampaani hyvin."

Kerran sain tiskin alta itselleni kaksi koululaisaikaa ikään kuin palkinnoksi siitä, että hoidan hampaani hyvin! Näinkö ihan oikeasti julkisen puolen resursseja jaetaan?

Yksityiset sairaskuluvakuutukset ja työterveyshuolto asettavat ihmiset Suomessa eriarvoiseen asemaan terveydenhuollon suhteen, ja lisäksi vielä tämä: että asiakkaan, potilaan, kaupunkilaisen on osattava itse vaatia tarvitsemansa palvelut. Ottaa selvää, ottaa yhteyttä, vaatia.

Melko helposti tästä voisi päätellä, että ne, jotka eniten apua kaipaisivat, tipahtavat avun piiristä pois. Ja näin myös valitettavasti käy.

Kirkko & Kaupunki -lehden tuore artikkeli lasten korvatulehdusten hoidosta siteeraa THL:n tutkimusprofessoria Ilmo Keskimäkeä:

"Kehittyneistä länsimaista terveydenhoito suosii hyvätuloisia Suomea enemmän vain Yhdysvalloissa ja Virossa."

Viron systeemiä en tunne, mutta Yhdysvaltojen kanssa samaan virkkeeseen joutuminen kuulostaa todella huolestuttavalta. "Kukaan ei ole päättänyt, että terveyskeskukset ajetaan alas," Keskimäki sanoo artikkelissa. "Niin on vain käynyt, koska ohjausjärjestelmä on rikki."

Voisiko joku kuitenkin päättää, että ne ajettaisiin ylös? Että apua jaettaisiin tarveperusteisesti, eikä vain sille, joka osaa vaatia.

Oma arvo

Lapsen harrastuksen joulumyyjäisissä jouduimme hinnoittelemaan käsitöitä. Vitonen minun tekemistäni villasukista tuntuu ihan naurettavan vähäiseltä, mutta entäpä ostajana? Kohtuullista. Ostin yhdet.

Esikoinen ilmoitti jo kotona ostavansa tekemäni huivin, eli sen kohdalla hinta tyydytti minua sekä myyjänä että ostajana. Yllättävää kyllä, tarjouskilpaa ei syntynyt.

Tänään taas järkytyin huomatessani tekemäni leivän olevan menossa vanhaksi. Ja kyllä, ruokahävikki kauhistuttaa minua aina, mutta erityisen syvältä se riipaisi tällä kertaa, kun kyseessä oli omin karhein kätöisini valmistelema limppu. (Käytännöllisestä näkökulmasta voisi ajatella, että taloudellinen hävikki on itseleivotun kohdalla pienempi kuin kaupan leivän. Käytännöllistä näkökulmaa ei käytetä.)

Vaikka esimerkkini ovat kärjistettyjä (joku toinen oikeasti tekee villasukat paljon vähemmillä tunneilla kuin minä - teollisen leivän ja itseleivotun välisestä erosta puhumattakaan), niistä kuultaa läpi, että oman työn (ja oman ajan) arvo on suurempi kuin jonkun toisen.

Mietitään vaikka myöhästymistä: todelliset force majeuret poislukien, myöhästyjä osoittaa, että minun aikani on arvokkaampaa kuin sinun aikasi. Minulla oli tämä tärkeä asia, jonka vuoksi myöhästyin - sinulla taas oli hyvää aikaa odotella minua. Minä en aiemmin myöhästellyt, mutta nykyään kyllä. Ja voihan siitä syyttää lapsia, mutta toisaalta - eivät yllättävät hidasteet lasten kanssa yllätä. Aina voisi alkaa varustautua aiemmin.

Melko itsekästä, kun oikein alkaa miettiä.

***

Eikö ollutkin hienovarainen tapa leuhkia, että olen leiponut leipää? Tällä reseptillä. Ihan huippua! (Saaristolaisleipäkin on huippua, mutta sen reseptiä en uskalla julkaista.)

Avoimet ovet

Löysimme sen! Eli se avattiin viimein.

 

Avoin päiväkoti: ihan loistava konsepti.

Avoin tulla ja mennä miten haluaa, lapsille ohjelmallinen tuokio ja joku joka askarrelluttaa Suomen liput itsenäisyyspäivän alla ja joulukortit joulun alla. Lorutuokiot, uudet lelut, leikkiseuraa, aikuisseuraa. Aikaa neuloa. Kuppi kahvia kaupungin laskuun.

Siirsimme äitiyslomabestikseni kanssa viikkotreffimme avoimeen päiväkotiin. Saimme me toki ennenkin juoruta lasten peuhatessa keskenään, mutta nyt lapset varhaiskasvattuvat siinä sivussa. Ei tarvitse enää morkkistella askartelemattomuuksista, vaan lapset saksivat itsensä sisään suomalaiseen kulttuuriin täysin ilman minun panostani.

Meillä (siis minulla, en puhu kaverini puolesta) on myös pakko olla viikossa määrätty määrä ohjelmoitua ohjelmaa, muuten alamme hyppiä seinille. Harrastuksia voi toki haalia, mutta harva sopii kolmelle eri-ikäiselle lapselle ja niitä voi olla vaikea sovittaa kalenteriin tai kurahousujen puntteihin. Avointa julkista tilaa, jossa lapset saavat temmeltää rauhassa, on tarjolla vähän. Kotikyläilyissäkin on oma vaivansa siivoamisineen. Eli tällainen palvelu on kuin luotu minunkaltaisilleni ihmisille. Eikun siis se on nimenomaan luotu minunkaltaisilleni ihmisille.

Ja mahtuu sinne vielä muitakin.

Mainitsinko jo, että minä voin neuloa sillä aikaa kun lapset askartelevat?

Nerokasta.

Ei ollenkaan kornia

(Mitä nyt tuo otsikko.)

Ajattelin nimittäin vähän mainostaa quornia. (Vailla sidonnaisuuksia, luonnollisesti.)

Minä en ole suuri lihankorvikkeiden ystävä - muutaman soijanakin saatan syödä kesässä ja nakkikeitossa, ja joskus harvoin teen makaronilaatikkoa soijafärssiin eli "jauhelihaan". Nyt kuitenkin miehen (kyllästyttyä soijaan ja) ihastuttua quorniin, meille on löytynyt uusi yhteinen suosikki.

Kuvan pöllin pastanjauhannasta - josta siis yksi resepti lisää.

Quorn on (eräästä punahomelajikkeesta valmistettua) sieniproteiinia. (Jos kuulostaa ällöltä, niin mietipä hetki Ross 508:a.) Pakastealtaasta päätellen proteiinista voi valmistaa kaikkia mahdollisia lihankorvikejalosteita, mutta meillä on erityisesti lyönyt läpi quorn bitar, eli kanamaiset vaaleat kuutiot. Quorn-kuutioiden rakenne on miellyttävä ja ne imevät varsin mukavasti kastikkeen makua - toisin kuin esimerkiksi tofu, jonka marinoinnin kanssa saa aina tapella. Siitä plussaa.

Miehen todistuksen mukaan kuutiot ovat kuin kanaa, mutta parempaa: ei ikäviä rustoja. Mutta epäilemättä miehen lausunto saattaa olla vääristynyt johtuen ajallisesta etäisyydestä vertailukohteen syömiseen. Pastanjauhajan mukaan maku on "ehkä jollain tapaa etäisesti kanamainen" (mutta ruoka maukasta).

Mutta no niin. Quornia siis. 

Vihreä quorn-curry

1 sipuli
2 valkosipulin kynttä
pala kesäkurpitsaa
2 porkkanaa (tikkuina)
vihreitä papuja
1/2 chili
pala ananasta
puoli pussia quorn-paloja
2 rkl vihreää curryahnaa (tai pakkauksen ohjeen mukaan)
kookosmaitoa

Pilko ja kuullota kasvikset pannulla.
Lisää valkosipuli, chili ja currytahna.
Lisää joukkoon quorn-palat jäisenä, vihreät pavut ja ananas.
Lisää kookosmaito.
Lisää suolaa jos tarve vaatii.
Tarjoile basmatiriisin kera.

Quorn-pata (pikaversio)

1 sipuli (isoina lohkoina)
2 porkkanaa
valkosipulia
herkkusieniä (isoina lohkoina)
2 tomaattia
tomaattipyrettä tai paseerattua tomaattia
suolaa
mustapippuria
timjamia
quorn-paloja puoli pussia
(Jos olisi ollut avonainen punaviinipullo, olisin lisännyt viiniä.)

Laita kattilan/padan pohjalle pieni tilkka vettä, ja siihen porkkanat ensimmäisenä kypsymään.
Pilko ja lisää joukkoon muut ainekset, viimeisenä jäiset quorn-palat.
Anna hautua Pikku Kakkosen ajan.
Tarjoile esimerkiksi keitettyjen perunoiden tai muussin kera.

Nam nam.

Joulupukki,

Tahtoisin uudet luistimet,
hamahelmet.
Tahtoisin uuden villatakin [minä: millaisen villatakin?]
hevonen-kuviovillatakin,
kummitusvaate,
ja uudet kuviosakset.
Saisinko uuden vauvatuolin [et kyllä taida saada]
ja vauvaleluja pikkuveljelle.
Sitten kalenteri, sitten uuni,
sitten roskis.
Uudet murot.
Saisinko pepun.

Terveisin,
[nimi] maha ja sit pää

Näin siis keskimmäinen, kohta kolme.

Isosisko on aloittanut joulupukille kirjoittamisen kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän tavasi "Rakas joulu-pukki, olen ollut kiltti, toivoisin rats" ja toisella kerralla "Hei puki, olen ollut kiltti, tahtoisin pitkähihais". Kolmannella kerralla minä kirjoitin sanelusta, jolloin sekä lelukuvastosta bongattu ratsastava barbi että pitkähihaiset paidat olivat unohtuneet. [Monet kuulemma kätkevät kuvastot lapsiltaan. Meillä niitä luetaan ja ihastellaan - se ei kuitenkaan tarkoita, että niitä tavaroita voisi saada. Ei ainakaan sadan euron ratsastavaa barbia, nimittäin.] Listalle pääsivät lukulamppu, "missä on päällä leppäkertun kuva", uimapuku, legoja, uudet legginsit ja "uudet omat kuviolliset sakset, missä on sydämiä".

Näemmä meillä on vakava puute kuviosaksista.

Olen joka vuosi tasapainoillut joululahjakysymyksen kanssa - en halua opettaa lapsia lahjaröykkiöihin, mutta toisaalta en henno järjestää täysin askeettistakaan joulua.

Osittain olen ratkonut ongelmaa säästämällä tarveperusteisia hankintoja syyspuolelta joululle: kuten ne uudet uimapuvut tai luistimet. 5000 helmen Hama-purkki saatiin juuri tyhjäksi (puolitoista vuotta se kesti), joten vinkkasin toivomaan niitä lisää jouluksi. Mutta sitten on vielä se paradoksaalinen leluosasto: kun minusta mitään lisää ei enää tarvita ja silti ajattelen että kyllä nyt joku ihan oikea lahja pitää olla. Esikoiselle se on legot, keskimmäisestä en vielä tiedä. (Kun mitään ei vain kertakaikkiaan enää tarvita.)

Huokasin kuitenkin vapautuneesti, kun listoille ei nyhtämälläkään saatu tämän enempää toiveita. (No okei, esikoisen listalle pyrki myös koira ja ipad, mutta annoin välittömän palautteen, että niiden toivominen ei varmaankaan kannata.) Onhan se mukavampaa kun ei toiveiden kanssa tarvitse pahasti pettyä.

Vaikka joulupukki on virallinen totuutemme, olemme lasten kanssa ostaneet jo yhden joululahjan miehelle.

- Minusta joululahjojen hankkiminen on hauskempaa kuin saaminen, pohti esikoinen.

Se oli hyvä hetki vanhemmuudessa.

Hyvä viikonloppu

Perjantaina puolen päivän aikaan istuin junassa yksin, neuloin pipoa esikoiselle ja pohdin, että tästä voi tuskin viikonloppu enää parantua. Mutta se parani! Jo perjantaihin mahtui kiireetön käynti Ateneumissa, innostuneita keskusteluita, mahdollisia yhteistyökuvioita, siikaa ja sienivaahtoa Sundmanilla ja shampanjaa Kämpässä.

Sunnuntai-ilta taas päättyi futisjoukkueemme vierasmatsiin, jossa - mikä ei kuulkaa harmittanut ollenkaan - tein kolme maalia (kun peli päättyi 2-3). Tai oikeammin ilta päättyi rauhalliseen saunomiseen ja bloggaamiseen vauvan unihengitystä kuunnellen. Näiden väliin taas mahtui ensilumen ihastelua - sitä tuli ainakin milli -, yövieraita, köyhiä ritareita, kaupunkireissuja ja kutomista. Niin ja noin seitsemän tuntia unta.

Laskeskelin, että jos nukkuisin edes joskus yli tunnin pätkiä, elämäni olisi kutakuinkin täydellistä. Nyt se on erittäin hyvää.

Sanoinko jo erittäin hyvää?

Viikonloppu oli loistava, koska siihen sisältyi riittävästi suunniteltua ohjelmaa, ja siksi lopun ajan saattoi viettää ilman paineita mistään. Helmasyntini on, että lataan viikonloppuihin hirveästi odotuksia, koska arkisin ei ehdi mitään. Ja kuten kaikki ymmärtävät, liioissa odotuksissa voi vain pettyä.

Mutta nyt kun elämänpiirini on alkanut taas laajentua, huomaan miten paljon siitä nautinkaan. Kuopus oli Helsinginreissuni takia ensimmäistä kertaa useamman tunnin vanhempieni hoidossa. Jo nyt seitsemän kuukauden iässä! Aidosti kuvittelin, että helposti vierähtäisi toista vuotta ennen kuin saan kaikki kolme lasta yhtä aikaa hoitoon, lähinnä varmaan koska olin aikoinaan niin sidottu tuttipullosta kieltäytyvään tosikoiseen. Mutta vanhempieni mielestä nuorimmainen on oikein helppo tapaus - ja millään muulla ei juuri väliä olekaan.

Ensi viikolla onkin edessä piknik-risteily pallomeressä, toimittamani kirjan julkkarit sekä teatterireissu ystävien kanssa - kuohuviiniä ja verkkosukkahousuja! Parit puuroraivarit menevät tuossa välissä ihan heittämällä.

Tätä postausta voisi pitää kauheana lesoiluna, mutta sovitaanko, että se oli vain positiivisuusharjoitus? Sitä toista lajia olen harjoitellut ehkä jo riittävästi.

Minähän osaan! (Eli marraskuun ihme.)

Kaikkeen ne blogit ihmisen ajavat. Minä nimittäin aloin neuloa Project Maman Katjan innoittamana. Vuoden 2010 kynnyksellä Katja suunnitteli uudenvuoden lupauksia ja yksi niistä oli neulominen. Kaikki trendikkäät kaverini olivat jo marttoja, joten ajattelin, että tokihan sitten minäkin! Ensimmäinen projektini, tilkkupeitto (sellaisista neulotuista patalapuista jotka ompelin koneella yhteen) kesti vuoden valmistua.

Pitkään (ja syystä) olin sitä mieltä, että teen vain suorakulmion muotoisia kappaleita, mutta sitten päätin osata lukea ohjeita ja niin vaan olen tehnyt lapasia ja sukatkin. (Koskaan en ole nähnyt miehen käyttävän omiaan, mutta tehnyt olen.) Tänä syksynä olen pääasiassa uurastanut tiskirättejä lapsen jumpan joulumyyjäisiin. Nimenomaan uurastanut: kolmessa kuukaudessa olen tehnyt kolme ja puoli.

Ehkä pitäisikin aloittaa, että kaikkeen ne lasten harrastukset ihmisen ajavat. Marraskuun alkupuolella sain jumpan pukuhuoneessa käteeni kerän ärjynpinkkiä lankaa ja käsinkirjoitetut ohjeet - pitsineulesäärystimiin. Vaadin suusanalliset selitykset ohjeen tulkinnaksi ja laskeskelin, että kyllähän minä ehkä tuollaiset saan aikaan. Kenties jopa ennen Helsinkiin muuttoa.

- Ne pitää olla sitten jalassa sunnuntaina kisoissa, perääni huikattiin.

Vaatimaton ihminen kun olen, en osaa oikein hehkuttaa itseäni, mutta huomasin olevani virtuoosi myös neulomisessa ja tein, toden totta, kaksi säärystintä vaaditussa ajassa. Kisoja edeltävän perjantain vietimme Bowlbyn oppien mukaisesti - isommat lapset leikkivät mitä leikkivät, vauva teki mitä teki ja minä neuloin.

Jos leikitään, että olisin laittanut lapsen vaihtamaan sointuvammat sukkahousut kuvausta varten.

Toissapäivänä satuin kävelemään lasten kanssa tavaratalon pipo-osaston halki ja jäin haikailemaan jälleen kerran kadonneelle pipolleni korvaajaa. Löysinkin ihan kivoja neulottuja pipoja, mutta hurjaan hintaan. Ja esikoinen vierellä kärttämässä omaa. Koin modernin taiteen museon näyttelyvieraalle tyypillisen harhan: teen itse samanlaiset - ja halvemmalla!

Jätin siis pipot sijoilleen ja ostin kaksi kerää valkoista lankaa - yhden hileillä lapsen pipoa varten, yhden luonnonvalkoisen itselleni. Niin ja paksut puikot. Kotona menin Novitan neulehakuun ja syötin sinne ostamani langan: kah, löytyi pipo-ohje*. Tämän pitkäjänteisen suunnittelutyön jälkeen pääsin vihdoin aloittamaan.

Tänään aamulla päättelin langat.

Kuvausassistenttina hieman pienempi pää.

*Vähän sovelsin ohjetta. Siis sovelsin! Sanoinhan, että olen virtuoosi. Tein palmikon kuudella kerroksella seitsemän sijaan ja kavensin opastettua nopeampaan tahtiin - en halunnut löysää kuuppaa päälaelle vaan napakan mallin.

Kas näin napakka se on, kertoo klassinen "minä ja mun kamera".

Olen huumaantunut tästä uudelleensaavutetusta taidosta. "Uudelleen" siksi, että teinhän minä yläasteellakin palmikkolapaset. Ja nyt neljän vuoden puikottelun jälkeen koen sen verran varmuutta, että uskallan jopa ostaa lankoja ja puikkoja - että niille tulee käyttöä. Ei tarvitse keksiä loputtomasti projekteja niistä samoista jämälangoista niillä ainoilla puikoillani.

Eli kiitos Katja, kiitos jumppa! Tästä se lähtee: hulluna pipoihin AW13-14!

Ainekirjoitus IV, Sankaritarina: Kooste

Kröhöm. Tässä se viimein tulee: ainekirjoitushaasteen kooste! (Pahoittelen sankaribloggaajan kiireiseen elämään vedoten.) Olen nautiskellut suuresti tekstien parissa, sydänlämpöiset kiitokset kaikille osallistujille! Koosteen laatiminen oli äärimmäisen antoisaa, sillä taso oli korkea ja näkökulmat ihastuttavan erilaisia. TJEU.

Arjen takaa: "En halua päteä kantamalla mahdollisimman suurta taakkaa."

Bad Housewife Syndrome: "Kakkoskierroksella koti-isäksi jäävälle sankarille, tai entiselle alkoholistille taas haluaisin sanoa: olisit tehnyt ensimmäisellä kerralla oikein."

Ehdoton ehkä: "Paras supersankareista on Batman."

Ehtoisa emäntä: "Räjähtävä suolentoiminta muistuttaa elämän hauraudesta, siitä, kuinka kannattelemamme rakennelmat ovat kestämättömälle pohjalle tehdyt."

Ihminen välissä: "On vaikea pitää silmiä kiinni, rauhoittua, kun on niin paljon kaikkea jännää, niin monta juttua mahtavaa kerrottavana."

Kupla: "Elsi pelkäsi joutuvansa vanhainkotiin."

Leluteekki: "Mutta elävässä elämässä musta on hyvä huomata niitä toisten erinomaisia ominaisuuksia, ja ehkä myös nostaa niitä itselleen ihanteeksi."

Leopardikuningatar: "Jotenkin tuntui itsestäänselvältä, että papan elämällä ei ollut enää merkitystä, kun mummo oli lähtenyt."

Mukki Makki: "Isäni ei ole muiden silmissä kovinkaan erityinen."

Per*****he-elämää: "Sateen ropistessa äiti kantoi lapsen autoon samalla kuumeisesti miettien toimintasuunnitelmaa."

Periaatteen nainen: "Ja niin leijona kertoi Ompulle, että se asui puistossa mutta sitä pilkattiin."

Pudonneita omenoita: "Sankariäiti potkaisi sitä sutta, joka meinasi viedä kuopuksen pulkasta."

Sutkautuksia: "Jos kuolisin nyt, niin muistokirjoitukseksi haluaisin: "I did it my way"."

Talo Leino: "Jäädessäni vaunusta pois näen salkkumiehen pinkovan suojatieltä kohti raitiovaunua."

Tuulista: "Kulkurilla ja Kaunottarella on neljä somaa pentua – kolme herttaista poikaa ja yksi villinlainen tyttö."

Uusioperheen kuviot ja kaviot: "Olo tuntui hyvältä, veri virtasi ja tuntui että ajatuskin on liukkaamman kirkas."

Ylpeänä voin esitellä myös seuraavan haasteen antajan: hän on äitiysblogien Georg von Wright, Leluteekin Emilia. En malta odottaa seuraavaa kierrosta!

Sankaritarina

Välillä huomaan sortuvani siihen. Käytyäni kaupassa koko pesueeni kera. Matkustettuani junalla Helsinkiin yksin lasten kanssa. Raahattuani kolmikon sateessa bussilla harrastamaan. Siivottuani. Kylläpä olen sankari, taputtelen itseäni olkapäälle. Olen sankariäiti, kun teen asiat vaikeimman kautta ja selviän kertomaan hassuja anekdootteja.

Mutta kun en minä ollenkaan halua olla sankariäiti. Uskon vakaasti, että itsensä äitiyden alttarilla uhraava nainen saa palkakseen vain kiittämättömät lapset eli vanhuuden omaa uhrautumistaan muistellen. Luovun monista asioista lasteni takia, tietenkin. Mutta enimmäkseen olen mukavuudenhaluinen ihminen ja haluan myös harrastaa omiani, vaikka minulla pieniä lapsia onkin. Mielelläni ottaisin enemmänkin vapaa-aikaa.

Siksi olinkin hieman järkyttynyt, kun mieheni näytti minulle sankariäitikorttia eräässä väsyneessä aamukeskustelussa. Miehen mukaan yritän yli omien voimieni, kun haluan pitää isommat lapset pois päiväkodista. Jos isommat lapset olisivat päiväkodissa, voisin levätä päivisin silloin kuin vauvakin lepää, miehen järkeily kuului. Vauva kun ei oikein vieläkään perusta yöllä nukkumisesta.

Huolestuttavinta kuitenkin oli, että kuulin vastaavani sankariäitiretoriikalla: lasten parasta minä vain ajattelen. Tosiasiassa ajattelen myös aamuja, joita ei tarvitse aikatauluttaa, ja päiviä, jotka sujuvat mukavasti isojen lasten kanssa harrastaen - verrattuna pyjamahiippailuun yksin vauvan kanssa. Vaikka näen valinnassa ehdottomia hyötypuolia, argumentoin tavalla, joka ei anna toisen luulla minun pääsevän liian helpolla. Ja tämä tässä on se aivohäiriö, josta haluaisin eroon. En halua päteä kantamalla mahdollisimman suurta taakkaa.

Koska tunnistin ajatuksen ja epäilen, että väsymys on muutenkin saattanut sumentaa järkeäni, päätin tehdä poikkeuksen ja kuunnella miestäni. Päätöstä edesauttoi esikoisen toistuva kysely siitä milloin hän pääsee takaisin päiväkotiin. Siispä hain ja sain paikan lapselle tämän vanhasta päiväkotiryhmästä. (Entä se muutto Helsinkiin, kysytte. No siinähän kysytte.)

Kun vien esikoisen päiväkotiin, saan rikottua ideaalin kotonahoidetuista lapsista. Mutta samalla huomaan laskevani miten työtaakkani itse asiassa kasvaakin esikoisen muutaman tunnin päiväkotipäivistä. Pitää herätä ja ties mitä. Sisäinen sankariäiti täällä hei! Onneksi myös keskimmäisen hakemus on sisällä kevättä odottamassa. Pääsee siitäkin argumentista.

Samaisessa keskustelussa mies ehdotti, että etkö voisi käyttää blogiyhteisöäsi niiden dogmienne purkamiseen. Tietoisen tasolla nähdäkseni sitä jo teemme. Nauramme epätäydellisyyksillemme, kiroamme vastoinkäymisiämme. Mutta entä se sisäinen ääni, joka haluaa ettei kukaan pääse sanomaan että velttoilen? Miten se vaiennetaan?

Minne pystytetään sankariäitien muistopaasi?

***

Tämä oli ainekirjoitushaasteen neljäs aine. Haastajana toimin minä ja koostepostaus seuraa, mutta kenties vasta tiistaina. (Tahtoo tuo elämä häiritä bloggaamista, pahoittelen.) Samalla nimeän myös seuraavan aiheen antajan. Jos et vinkannut osallistumisestasi haasteen annossa, teehän se nyt!

Jääkaappihaaste, the real life edition

Kuukausi sitten viiteryhmäni bloggajat avasivat jääkaappinsa ovet haasteen merkeissä. Vähän sen jälkeen mieheni avasi pakastimemme oven ja jätti sen yöksi raolleen. (Sattuu sitä paremmissakin perheissä.) Ei niin pahasti, että olisin heittänyt ruoat jätteenpolttoon, mutta niin pahasti, että kapineen sulatus oli väistämättä edessä. (Näin jälkikäteen voi todeta, että arvio oli oikea: kukaan ei sairastunut tyhjennysoperaation myötä.)

Pari viikkoa pakkasellisen syömiseen meni.

Ensin lapset söivät makaroonilaatikkoa, sitten makaroonilaatikkoa, sitten pinaattikeittoa ja sitten vielä vähän makaroonilaatikkoa. Yksi kasvislasagne ja yksi sienimakaroonilaatikko löytyi minulle. Nakkikeittoa tein kahdesti. Tässä on herneitä? ihmetteli mies. No oli pakkasessa herneitä. 

Thaipussillinen vihreää curryä syntyi, kaksi quornkastiketta ja yhdet perunasuikalelaatikot. Toukokuisilta esikoisen synttärijuhlilta ylijäänet pakastecocktailpiirakat oli tavallaan aikakin syödä pois.

Leipää riitti yllättävän kauan. Kuminaleivän heitin pois. Sen olisi ehkä voinut tehdä myös käyttämättä pakkasen kautta.

Kaupan marjasekoitukset keitin soseeksi ja kaksi pakastettua mustaa banaania tein pannukakuksi (joka meni kammottavalla tavalla pieleen ja roskiin - vieläkin sattuu sieluun). Pinaattipussit pastakastikkeeseen ja vähän hileinen vaniljajäätelö pirtelöksi. Jäätelöpuikoista ja ylimääräisistä pullahetkistä ei tullut valituksia.

Viimeisellä pakastinaterialla lapset jakoivat yhden kalapuikon ja kolme lihapullaa. Lisää kun ei tietenkään ollut voinut ostaa.

Viimevuotisista sienistä oli onneksi päästy eroon jo hieman aiemmin: vein ne mökille juhlia varten ja siellä pakkaslokero oli jätetty auki koko viikoksi. Ei tarvinnut arpoa jatkokäytön kanssa. Tänä vuonna ei sieniä ole löytynyt (meidän pakastimestamme, jonne niitä tuovat vanhempani, siis - heidän todistajanlausuntonsa mukaan sieniä ei ole löytynyt edes metsistä).

Viimeisenä vuoroaan pakastimessa odottivat kaksi valmistaikinapohjaa, suolainen ja makea. Niistä saatiin isänpäivän vastaväripiiraat (täysin suunnitellusti tottakai): punajuurivuohenjuusto ja mansikka.

Kun sitten isänpäivän jälkeinen maanantai aukesi nollalukemissa, en voinut välttää kohtaloani. Kuten järjetöntä on, jääkaappipakastinhirviöstä ei voinut sammuttaa vain toista osaa, joten jouduin tyhjentämään myös kaapin yläosan. Enkä sitten kehdannut täyttää sitä uudelleen pesemättä välillä.

 

 

Kyllä, kuvassa on todellakin tyhjä jääkaappipakastin. Otin myös "ennen"-kuvan, mutta sitä ei kehtaa edes vitsillä. Tyydyn lausumaan, että kolme vuotta on yllättävän pitkä aika. 

Tämä oli toinen siivousaiheinen postaus peräjälkeen. Lupaan lopettaa. Sen siivoamisen nyt ainakin.

Päivän ekopesuvinkki

Olen pitkään ihaillut erään ystäväni taloutta, jossa ei käytetä lainkaan talouspaperia. Viime vierailulla huomasin sanovani, että kyllä minäkin sitten kunhan tuo vaippapyykki loppuu. Kotona, taistellessani pitääkseni talouspaperia poissa vauvan suusta, mietin miksi odottaa. Paljonko voi muutama harso tuoda lisää täytettä valmiiksi täysiin koneellisiin?

Ratkaisu oli nopea ja kivuton: lastenhuoneesta vanha koripussukka (eräästä ruotsalaisesta sisustusbutiikista hankittu), pino harsoja neljään osaan, sekaan muutamat pikkuiset froteepyyhkeet, keittiötasolle, ja voilà - talouspaperin kulutus laski välittömästi kahdeksallakymmenellä prosentilla.

Paitsi ekologista, tämä on myös ekonomista - yhtä harsoa voi käyttää likimain ikuisesti, eivätkä tilavuudeltaan pienet harsot merkittävästi lisää pyykkikuormaa. Sitä paitsi, kostutettu harso tuntuu kasvoilla mukavammalta kuin talouspyyhe, se imee paremmin ja kestää hankaamista sekä vauvan imeskelyä. Jos pyykkihuoltomme toimisi keittiön välittömässä läheisyydessä, en keksisi kuviosta yhtään miinusta.

Olkoon tämä myös päivän taidekuva. Itse tykkään erityisesti tuosta nousujohteisesta sähköjohdosta, joka kuvaa onnellisuuskäyräni linjaa harsoidean toteutuksen jälkeen.

Vailla punaista lankaa

Jonotin tänään tunnin Robinin nimmaria paikallisessa ostarissa. Vieläpä omasta vapaasta halustani; tahdon opettaa fanittamaan, huomaan. Esikoinen oli kovasti jännissään ja pikkusiskokin jonotti urheasti tärkeän asian vuoksi. Nimmarin jälkeen kysyi "Mennäänkö me nyt katsomaan sitä Robinia?" 

Vauvalle syötin tänään Aurajuusto-tiramisua. Voin kertoa, että ihmisvauvan ilme oli muikea, ja päärynäsoseet tippuivat suoraan ruokalapulle tämän lusikallisen jälkeen. Eihän siinä korkattukaan kuin maito, sokeri, suola, kaakao, kahvi ja karies yhdellä kertaa. Silti, parempi näin, jos miettii että vaihtoehtoisesti olisin laittanut omaan suuhuni siitä toisesta lusikasta Hippin nuudelia ja kinkkua. Huh.

Välittömästi tämän jälkeen lapsi, oletettavasti kakun buustaamana siis, sai niin sanotusti jalat alleen, eli yhdisti tähän asti puujalkana raahaamansa oikean jalan menomeininkeihin ja alkoi kontata. Kirjaan tänne, etten vauvakirjaa suotta töhri.

Herkkulakko: yltiöyksityiskohtainen loppuraportti

Jotkut viettivät lihatonta lokakuuta, minä osallistuin Onian herkkulakkoon. (Ja toivoisin muuten alullepanijalta tarkempaa raporttia, jookos kookos?)

Kuukauden kestävä kieltäytyminen herkuista saattaa kuulostaa yksiviivaiselta, mutta ei ole sitä jos on varustettu minunkaltaisellani saivartelevalla luonteella. Vietin puoli kuuta pohtien kysymystä mikä on herkku. Onko herkku jotain mikä ylittää tietyn sokeri-, rasva- tai suolapitoisuuden? Vai onko herkku vain jotain mistä pitää erityisen paljon? Jos syön turkkilaista jugurttia marjoilla, onko se herkku? Entä jos lisään päälle sokeria? En pidä irtokarkeista, eli voisinko syödä niitä herkkulakkoni aikana? Tai miksi söisin? Oliko haasteen ideana syödä terveellisesti vai ruokaa, josta ei niin välitä? Ja terveellinen avaakin taas ihan kokonaan uuden ongelmavyyhdin.

Ainoa tapa ratkaista ongelma oli tukeutua Onian määritelmään, joka kuului "ei karkkia, ei kahvileipää, ei suklaata, ei sipsiä tai snäksejä - poikkeuksena ovat kyläillessä tarjotut herkut". (Joskin tästäkin jäin pohtimaan kahvileivän tarkempia määreitä. Päättelin ilmaisun viittaavan makeisiin herkkuihin, ei juustoleipiin, joita pidän kyllä herkullisina.)

Ja näin se sitten meni:

1. päivä: Harvoin olen pohtinut niin paljoa herkkuja kuin tänään. Vältän kuitenkin niiden syömisen voimallisella ruoansyömisellä. Huomaan puistossa takkini taskussa jemmasuklaata. Syötän lapsille. Illalla teen iltapalaa.
2. päivä: Kauaa ei tarkkaavaisuus kestä, sillä syön työkaverin läksiäisissä epähuomiossa täytekakkua. Jälkikäteen tajuan virheeni, vaikka Onian määrittelemissä sallituissa puitteissa liikutaankin. Päätän skarpata.
3. päivä: Mies tekee iltapalaksi lettuja. En osaa päättää kuuluvatko ne haasteen piiriin: syön voileipää.
4. päivä: Kylässä tarjotaan korvapuusteja. Vieläpä kansainvälisen korvapuustipäivän kunniaksi. Siis juhlapyhä, suorastaan. En ota. Huomaan toisen takkini taskussa jemmasuklaata. Joko olen todella suklaariippuvainen, koska kätken suklaata kaikkialle, tai sitten olen todella välinpitämätön suklaan suhteen, koska jätän suklaajemmani koskemattomiksi. Jätän yhä.
5. päivä: Jälleen kylässä ja pöydässä uunituoretta kakkua ja suklaata. Jätän ottamatta ja tunnen itseni epäkohteliaaksi idiootiksi. Illalla teen lapsille popcorneja leffailtaan, ja vasta jälkeenpäin pohdin, että kah nepä olisivat myöskin olleet kiellettyjen listalla. Siinä meni taas kourallinen epäonnistumista.
6. päivä: Kieltäydyn jäätelöstä (kotona), munkista (uimahallissa), ja letuista (kotona, niitä taannoispäiväisiä). Kutomuskerhossa otan kakkua, koska sovimme kollektiivisesti, että kyseistä kaukkua ei voinut laskea herkuksi. Vegaaninen raakakakku ilman sokeria tai jauhoja on minun nähdäkseni pelkkää terveyttä. Vihannes, ehkä.
7. päivä: Liekö haasteen ensimmäinen päivä, kun minulle ei tarjota herkkuja. Tarjoan kyläilevälle vieraalle suklaata. Itse jätän välistä.
8. päivä: Äitini tulee kahville ja tuo pullaa. En syö. Lapset syövät ja hyvä niin, kun ei lounas niin maistunutkaan. Eiku siis!
9. päivä: Mies käy ruokakaupassa ja ostaa kolme pussia sipsiä. Ei sentään normisetti, vaan tarjouksessa. "Sinussa on ollut hyvää juuri se, ettet harrasta mitään kuureja," mies sanoo. Fiksu mies. Jään toiveikkaaksi josko jotain hyvää olisi silti vielä jäänyt.
10. päivä: Raskaan päivän jälkeen totean henkisen suolatasapainoni olevan niin pahasti järkkynyt, että vaaditaan joko sipsejä tai sitten Maldonia suoraan suoneen. Syön puoli kourallista sipsejä. Ne maistuvat oikein hyvältä. Ensimmäinen virallinen repsahdus. En ota lisää.
11. päivä: Menemme viikonlopuksi kyläilemään kavereiden luo, mutta en maistele itse viemiämme sipsejä enkä suklaata. Juustoja kylläkin.
12. päivä: Fazerin kahvilassa unohdan taas hetkellisesti herkkulakon, ja jätän munkin ostamatta vain koska lasken saavani puolet keskimmäisen munkista. No, okei, vähän hinnankin takia. Tästä ei seuraa repsahdusta, koska ennen syöntivuoroani muistan taas lakon. Koska munkin kuorrute on syöty ja loppumunkki hyvin läämätty, ei ole vaikeaakaan kieltäytyä. Kahvinkylkiäissuklaan jaan lapsille.
13. päivä: Sujautan ravintolan laskun yhteydessä tuodun Fazerin sinisen taskuun odottelemaan parempia aikoja.
16. päivä: Synttärit! Ystävä lapsineen kyläilee päivällä ja tuo korvapuusteja, minulla on jo pannari uunissa. Juhlimme pannarilla, hillolla, jätskillä ja korvapuusteilla. Hyvä synttäri! Illaksi mies on junaillut yllätysjuhlat (iiiih!): muutaman vieraan ja erinomaisen kakun. Syön kakkupalani, keskimmäisen kakkupalan ja esikoisen kakkupalan. (Onneksi tapaan leikata pieniä kakunpaloja.) Loistava synttäri!
17. päivä: Tiukka päivä: maassa vai jumalattoman suussa? Eli pakkohan sitä kakkua on rääppiä, roskiin menisi muuten. Iltapalakakusta tulee paha olo. Jätän kuitenkin tasoittavat sipsit syömättä ja mietin, että ei tämä makea kuitenkaan niin ole minun juttuni.
18. päivä: Eli maahan menee, kakku. Synti ja häpeä.
20. päivä: Äitini syntymäpäivä. Syön ravintolassa lapsen syömättä jääneen jäätelön (niinkin näemmä voi käydä). Jumalattoman suu voittaa tällä kertaa. Miehen kotiintuomaa pullaa en syö.
22. päivä: En ota ravintolassa jälkkäriä vaikka mieli tekee. Ja kauppaan on tullut Geisha-keksejä! Mitä neroutta! 
23. päivä: Äitini tuo pullaa. En ota. 
25. päivä: Täydellisen unettoman yön jälkeisissä otan iltapäiväkahvillani suklaata. Palan, toisen ja lopulta yhdellä istumalla koko patukan. Ajattelen, että tosi dramaattista, kunnes tarkistan, että  Geisha-patukassani on suklaata vaivaiset 37 grammaa! Huijausta, sanon minä. Mutta lievä paha olo tuostakin määrästä tulee. Ostan kauppareissulla pari patukkaa lisää seuraavan päivän juoksutankkausta varten.
26. päivä: En muista pakata suklaita mukaan, enkä niitä kaipaa. Mutta päivän tekosyynä toimii kotibileet! 1990-luvulla tämän porukan kotibileet tarkoittivat, että jokainen leipoi kakun ja ne myös syötiin. Vuodet ovat näemmä vähentäneet kakunkulutusta, kun taas vyötärö on kasvanut yhdellä jos minullakin. Hyvin mystistä! Söin vain banaanikakkua ja mutakakkua. Kahdesti.
27. päivä: Ompelukerhossa teen korjausliikkeen ja jätän kakut ja jäätelöt syömättä.
31. päivä: Totean, että mies on saanut yksin viimeisteltyä lähestulkoon kolme Kartano-pussia: otan iltasella viimeisen kourallisen. Takintaskussani on yhä jemmasuklaata.

Itse leivottu leipä: se on herkku!

Havaintoja:

1. Olen jatkuvasti makean äärellä

Kuvittelin pullan tahi suklaan syömisen olevan minulla paljon harvinaisempaa, mutta huomaan olevani asian ytimessä lähes päivittäin. Myös lapset syövät herkkuja useamman kerran viikossa - joskaan karkkipäivänä ei välttämättä yhtään sen todennäköisemmin kuin muina päivinä. En kuitenkaan ole herkkujen äärellä yksin, eli tilanne selittyy ilmeisesti myös kuvittelemaani vilkkaammalla sosiaalisella elämällä. Sitä en pidä pahana. 

2. Iltapäivän sudenhetki vaatii makeaa

Kotiäidin tiukin heti - ainakin jos päivää viettää kotona sairaiden lasten kanssa - koittaa alkuiltapäivästä. Kahdelta on päivää takana jo seitsemän tuntia, ja edessä on neljä ennenkuin toinen käsipari ja niiden välissä kulkeva mies palaavat kotiin. Kaikki muuttuu astetta raskaammaksi ja tuntuu kuin voisi helposti nukahtaa seisaalleen: tämä on se hetki jolloin keitän kahvin ja otan palan (okei, kaksi) suklaata kaapista. Mutta näemmä sudenhetkestä noustaan yhtälailla pelkällä kahvilla. Onko jatkuva kieltäymysharjoitus kuitenkaan tarpeen? Tuskin.

3. On muitakin iltapaloja kuin sipsit

Laitoin monena iltana itselleni iltapalaa tai söin jopa lämmintä ruokaa illalla. Siitä tulee kylläinen eikä yhtään paha olo! Niinä iltoina, kun en jaksanut lasten nukahdettua kävellä alakertaan, en syönyt mitään. Alkukuusta olin tietoisesti syömättä sipsejä, mutta loppukuusta en välttämättä muistanut vaihtoehtoa. Oi katso, riippuvuus katkesi!

4. Minulla ei ole vaakaa

No olen minä tämän havainnut ennenkin. Mutta täten en pysty sanomaan oliko sipsittömyydellä mitattavia tuloksia. Silmämääräisesti arvioiden vyötärönseutu on saattanut kaventua, tai sitten ei. Housut eivät nyt varsinaisesti putoa vielä.

5. Ruokavaliotani voi parantaa myös pysyvästi

En ottanut haastetta täydellisenä kieltäytymisharjoituksena, vaan annoin periksi kun siltä tuntui. Ja muutaman kerran kun unohdin. Kuten Iines kommentoi kuureja haasteen aloituspostauksessani "jossain vaiheessa yleensä havahdun miettimään, ettei mun ole pakko". Minäkin mietin, että minun ei ole pakko väkisin kiusata itseäni, enkä kiusannut: valtaosalla kerroista kieltäytyminen ei tuntunut pahalta.

Pysyväksi tavaksi voisinkin täten ottaa - iltapalan tekemisen lisäksi - hetken pohdinnan ennen tarjotun makean syömistä. Sosiaalinen herkuttelu jokaisena viikonpäivänä on nimittäin minusta turhan paljon: kun en minä siitä makeasta niin välitäkään. Vai miten se nyt meni?

Ainekirjoitushaaste: neljäs aihe

Niin jännittävää! Tuulista-blogin Tuuli arpoi minut antamaan ainekirjoitushaasteen seuraavan otsikon! Minähän en koskaan voita arvonnoissa, enkä oikeastaan voittanut nytkään, mutta koska ensimmäisenä arvottu Liina oli vuoronsa jo käyttänyt haasteen alullepanijana, Tuuli arpoi uudelleen, minut! En aio kirjoittaa yhtään virkettä ilman huutomerkkiä! No, ehkä kuitenkin.

Mutta en aio avata enkä selittää otsikkoa, joka on:  

Sankaritarina

Aineen julkaisuhetki on sunnuntaina 17.11. klo 18. Tai niillä main.

Tervetuloa mukaan kaikki uudet ja vanhat ainekirjoittajat! Haasteen pelkistetty idea on kirjoittaa blogipostaus annetulla otsikolla. Jos jätät puumerkkisi tähän postaukseen, tiedän tulla katsastamaan blogisi määräpäivänä. Ja mainostathan haastetta omassa blogissasi, niin sana leviää kauemmas! Viimeinen huutomerkki kaupanpäällisiksi!

Syitä käydä juoksukilpailuissa

1. Voi kehuskella itseään sosiaalisessa mediassa.

Kuvassa minä ohittamassa toista juoksijaa maalisuoralla.

Kävin eilen suorittamassa yhden keski-ikäistymisriitin, eli juoksemassa ensimmäisen juoksukilpailuni.

Olin puhunut kympin juoksemisesta pitkään, ja Kaarinan syysmaratoni oli viimeinen tälle vuodelle löytämäni lenkki näillä kolkilla. Välttelin silti ilmoittautumista viime hetkeen saakka. Kilpailujuoksuni oli vasta viides kymmenen kilometrin lenkkini, tänä vuonna tai ikinä, mutta sen verran kilpailuhenkeä minulta löytyy, että ajattelin sen käyvän harmittamaan jos ei tavoiteaika alitu. Tunnissa kymppi pitäisi vetää.

Lauantai-aamu aukesi hyvin valvotun yön jälkeen harmaana ja sateisena. Sänkyyn ei voinut jäädä köllimään, jotta saisi aamiaisen alas riittävän ajoissa ennen lähtöä. Mies jakoi oikean juoksijan taktiikkavinkkejä ja tsemppasi, että kyllä minä kympin 55 minuuttiin juoksen. Ja jos en juokse, saan kävellä Kaarinasta kotiin.

Lähtö onnistui erinomaisesti, eli ehdin lähtöviivalle, kun sain viime hetken bajamajajonossa etuilla muutamaa myöhemmälle maratonlähdölle osallistuvaa jonottajaa. Hain miehen juoksukellon avulla vaaditun juoksuvauhdin, ja loppu oli vain enemmän ja vähemmän työlästä puurtamista. Sade vihmoi naamaan, ja koko kymmenen kilometrin matka oli suoraa viivaa keskellä peltoa kamalassa vastatuulessa. (Aika erikoista, että tällainen lenkki ylipäätään päättyi alkupisteeseensä.) Koin itseni tosijuoksijaksi kun sai heittää urheilujuomaa naamalleen ja takinrinnuksille - niin tosijuoksija en kuitenkaan osannut olla, että olisin heittänyt mukin ohi roskiksen.

Maalissa sai lämmintä mehua, ja jopa kyydin kotiin, vaikka liki 58 minuuttia matkaan taittuikin.

Iltapäivällä vietimme perheaikaa urheilukaupassa, ja ostin juoksusortsit, joissa saa takuuvarmasti sisäreitensä vereslihalle sekä trikoot, joita voi myös käyttää, joten kai minä aion sitten juosta toistekin. Liinan mielestä puolimaratonilla ensi keväänä.

Saahan siitä sitten taas uuden postausaiheen.

Vauvavuoden taitekohta

Kuukaudessa ehtii muuttua paljon.

Kuukausi sitten aloitin kiinteän ravinnon vauvalle, heti neljällä aterialla päivässä. Muutos: vauva ei kitise jatkuvasti, syöttövälit pitenivät ja vauva alkoi viihtyä pidempiä aikoja omissa touhuissaan. Se ei ole siis jatkuvasti nälkäinen!

Vauva syö myös tuttipullosta. Muutos: minun poistumissäteeni kasvoi monella tunnilla. Ja mies voi nukuttaa vauvan!

Lapsi on tehostanut ryömintää, noussut konttausasentoon ja istumaan. Muutos: vauva viihdyttää itseään ryömimällä ahtaisiin paikkoihin ja leikkii pitkiäkin aikoja leluja paukuttaen ja roskia ja paperia syöden. Vauvan voi myös istuttaa samaan pöytään muiden kanssa (josta muutos: teleskooppikäsi löytää, syö tahi kaataa kaiken puolen metrin säteellä tuolistaan) ja vaunuissa voi nostaa selkänojaa pystympään (josta muutos: liikkuessa on muitakin moodeja kuin uni ja huuto, eikä vauvaa tarvitse enää kantaa yhtä paljoa kuin ennen).

Olen alkanut nukuttaa vauvaa pinnasänkyyn. Muutos: vauva ei pääse putoamaan sängystä, joten vapaudun itse kauemmas ensimmäisen unipätkän aikana. Ja ensimmäinen yösyöttö on vasta kahdeltatoista - ei kymmeneltä. Loppuyön suhteen ei suuria muutoksia.

Puolen vuoden tilastollinen tahi kuvitteellinen raja lapsen immuniteettisuojassa täyttyi. Muutos: ensimmäinen silmä- ja korvatulehdus.

Vauva on saanut kaksi hammasta. Muutos: vauvalla on kaksi hammasta.

Yhdessä kuussa niin paljon vähemmän pikkuvauva. Puoliksi jo taapero.

Vauvasta on kadonnut jo puolet.