I have created a monster

Minulla on kohtuullisen vakava sävy-sävyyn -neuroosi pukeutumisen suhteen. Liian hullut kuosiyhdistelmät tai sekopäiset värisekoitukset, ei ei ei. Usein lopputulos on hillityn tylsä, tyyliin musta + farkku + yksi väri tai kuosi. Tosi boring ja erittäin kotoisaa.

Esikoinen on oppinut tämän hienon piirteen ja kehittänyt vaatteiden valinnasta jo nuorella iällä pitkällisen prosessin. Välillä hän tulee seesteisenä uusi asukokonaisuus päällään aamiaispöytään ja välillä päivän kombo haetaan kiertäen kilari-ruudun kautta.

Esikoinen on innostunut vaihtelemaan vaatekertoja niin, että vähintään joka päivä on eri vaatteet. Vaatteiden viikkaus ei ole yhtä motivoivaa, joten meillä ajelehtii järjetön määrä vaatteita joka paikassa. Kun nyt sattuu olemaan niin, että joskus (aina) saatan (ja varmasti) jättää joitain omia vaatteitani lattialle, niin voitte arvata missä lasten vaatteita ajelehtii. On niitä joskus kaapin suunnalla nähty, mutta harvemmin. Mies on luonnollisesti sälyttänyt kaiken vastuun esikoisen käytöksestä vaatteiden säilytyksen suhteen minulle. Millonkahan seuraava Elämä pelissä -valmennuksen uutiskirje tuleekaan?

Kutittavia legginsejä, näitä ei voi pitää. 

Kuopuksella on omat juttunsa pukeutumisen suhteen. Hyvin usein hän reklamoi, että "vaatteet kutittaa". En ole ymmärtänyt, onko kyseessä pesulapun kutitus vai puristava vaatekappale, mutta jos vaate kutittaa, niin sitä ei voi pitää. Välittömästi itkupotkuraivarit ja puetun vaatekappaleen riisuminen - mielellään heitetään vaate seinään.

Rumat vaatteet kutittaavt. Kiireen hetkellä kutitusta on enemmän kuin muuten. Jotkut sukkahousut saattavat olla tänään ok ja huomenna ei. Ota näistä nyt selvää. Kuopuksella on noin 10 vaatekappaletta + 5 sukkahousut, joita hän pitää. Yksi ja vain yksi pipo käy. Auta armias niitä aamuja, kun sitä ei löydy.

Kutittamattomia legginssejä, joita voi pitää. 

Kuopuksen osalta olen lopettanut kaikki yritykset sävy-sävyttää tai muuten valikoida hänen vaatteitaan. Tänään kastuneiden sukkahousujen tilalle etsittiin sopivia 20 minuuttia. Välillä säätämistä ja kiukkuamista jaksaa paremmin ja välillä ei meinaa huumori tai empatia riittää. Jos löytyy jotain, joka ei kutita, niin niillä mennään oli ne sitten kaksi numeroa liian pienet raitalegginsit tai reikäiset tähtilegginsit. 

Onhan muillakin joskus pukeutusvaikeuksia - aikuisilla tai lapsilla?

Liian tunnollinen

Kirjasto on mainio paikka. Pari päivää sen jälkeen, kun minulta oli kysytty: "Oletkohan liian tunnollinen?", oli kirjaston hyllyyn nostettu esille juuri minua varten Tinni Ernsjöö Rappen ja Jennie Sjögrenin Liian tunnollinen (2005). Sain kirjasta potentiaalisia vastauksia omiin kysymyksiini, ja se antoi paljon ajateltavaa. Ja kyllä - taidan olla liian tunnollinen.

Kuva täältä

Tunnollisuus on periaatteessa hyvä piirre ihmisessä, vaikka sillä negatiivinen kaiku sävy nykyään onkin. Että joku huolehtii omat ja muiden hommat ajallaan ja hyvin pakettiin. Jos liika tunnollisuus johtaa siihen, että ei osaa sanoa ei, asettaa oman riman liian korkealle ja puurtaa itsensä uuvuksiin, niin se on huono juttu. Huonon jutun konkretisoimiseksi kirjan alussa esitellään laajasti ruotsalaista tilastotietoa sairauspoissaoloista sekä esitellään kuuden loppuunpalaneen naisen tarinat. Itse loppuunpalamistakin pohdiskellaan. Kun mies palaa loppuun, ajatellaan että "Ojdå, hänellä oli todellakin liikaa töitä, älyllisesti vaativia tehtäviä ja raskas taakka kannettavanaan." Kun nainen palaa loppuun, saatetaan helposti ajatella, että taustalla on mielenterveysongelmia tai laiskuutta. Ei kai sairaanhoitajan yksinkertaisessa työssä voi palaa loppuun?

Kirjassa taustoitetaan monelta kannalta yhteiskunnan muutoksia ja niiden vaikutuksia naisten elämään. Miksi nykyään erityisesti naiset uupuvat, vaikka pyykkejä ei tarvitse pestä avannossa eikä lähteä -50 pakkasessa aamulypsylle? Työelämässä naisia arvotetaan miesten mittareilla. Pitää jaksaa painaa pitkää päivää ja tehdä tulosta. Saavutuksia arvostetaan usein heikommin kuin miesten vastaavia aikaansaannoksia, puhumattakaan siitä, että naiset itse ovat harvoin tyytyväisiä omiin saavutuksiinsa. Kotona odottaa kodinhoitajan, äidin ja/tai hoivaajan roolit ja työt. Lisäksi pitäisi juosta maratoneja, pukeutua trendikkäästi, elää ekologisesti, olla hauska ja haluttava puoliso sekä aikaansa seuraava, ahkerasti somessa itseään ja brändiään edustava älykäs persoona. Eipä ihme, jos tuntuu että tarvitsee välillä siiderin.

Ensimmäinen painos kirjasta on julkaistu 2002, ja valitettavasti hyvin monet asiat ovat täsmälleen samalla tavalla kuin yli 10 vuotta sitten.

[Organisaatio- ja johtajuuskonsultti] Victoria Carlbaum on lopen kyllästynyt neuvoihin, joiden "naisten pitää kohentaa itseluottamustaan". Hänen mukaansa naisten itseluottamuksen puuttuminen on pelkkä myytti. 
- Naisilla on kompetenssia, he tietävät osaavansa työnsä ja usein he pystyvät enempäänkin. Ongelma on se, että heillä ei ole valtaa, eivätkä he saa tilaisuutta ottaa valtaa. Naisten itseluottamuksessa ei ole mitään vikaa, sanoisin mieluummin, että heidän itsetuntoaan on kolhittu. Se ei ole mikään ihme, kun jo päiväkodista lähtien heitä on vaadittu olemaan vähän parempia kuin pojat, eikä siitä silti ole palkittu. 
[...]
Nainen ei ole - eikä hänestä koskaan tule - sataprosenttisen hyvä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole mies. Nykyään miehillä on yksi pätevyystekijä. Miehillä on turvallinen olo useimmissa organisaatioissa, he uskovat saavansa ylennyksen vuorollaan. Niin ei ole naisten kohdalla.

Olen vihdoin ymmärtänyt, että perheen projektipäälliköksi päätyminen on oikeasti kuormittavaa. Pitää muistaa ostaa esikoiselle kumpparit ja toppahousut (ja muistaa, että niissä ei saa olla suorat lahkeet, koska ne menee rikki!), käydä neuvolassa, pestä ulkovaatteet ennen seuraavaa päiväkotiviikkoa, ostaa vessapaperia ja ketsuppia, viedä kesävaatteet vinttiin ja äsh, niitä ikkunoita ole pesty vieläkään. Vaikka asiat ovat sinänsä yksinkertaisia, on niitä valtavasti. Kun perheen tehtävälista lisätään työasioiden listan perään ja joukon jatkoksi vielä: pitää käydä oman mummon luona, silittää mekko, vetää vatsaa sisään, sheivata kainalot, sopia pikkarit, lukea ammattikirjallisuutta, maksaa laskut, muistaa levätä ja olla läsnä sekä olla syömättä liikaa herkkuja; on helppo päätyä tilaan, jossa ei osaa rauhoittua hetkeksikään, otsaryppyihin ei enää mikään ihmeseerumi tepsi ja tekemättömien töiden vatvominen valtaa mielen.

En koe olevani burnoutin partaalla töiden tai perhesyiden vuoksi. Me saamme lastenhoitoapua lähes päivittäin ja välillä meillä käy siivooja, mikä on yksi parhaita päätöksistä, mitä olen tehnyt tänä vuonna. Töissä ei ole superhektistä. En kuitenkaan pidä mahdottomana, että päätyisin jossain vaiheessa elämääni itkemään olohuoneen lattialle rättipoikkiväsyneenä. Kirjan loppuunpalaneiden naisten tarinoista jäi olo, että loppuunpalamisesta on hyvin vaikeaa toipua. En tarkoita, että heidän olisi pitänyt palata entiseen oravanpyörään, muutama oli löytänyt itselleen vaikkapa toisen työn tai muuten tavan elää itselleen merkityksellisellä tavalla. Tuntui, että moni oli jäänyt horjumaan reunalle: putoaminen takaisin hallitsemattomaan itkuisuuteen ja masennukseen on vain muutaman huonosti nukutun yön ja vastoinkäymisen päässä.

Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia burn outista ja toivottavasti niitä ei täysimääräisenä tulekaan. Osaan vähän "suojautua". On joitain asioita, joista sinnikkäästi perheessämme kieltäydyn. En aja nurmikkoa, vaihda autoon renkaita tai lamppuja kattoon. Osaisin jos haluaisin, en vain tee, koska jossain pitää tämänkin projektipäällikön (ja suorittavan portaan) rajan kulkea. Mies vastaa pitkälle arki-iltojen ruokashowsta, jes. Kun mun vuoro on, en todellakaan vältä eineksiä. Suljen silmät niiltä likaisilta ikkunoilta ja muutamilta valikoiduilta rojukasoilta, koska ei tässä missään asuntomessuilla asuta. Periaatteessa tekisi mieli rempata yhtä sun toista kotona, käytännössä en halua, koska se saattaisi keikauttaa vaakakupin hauraan tasapainon. Töissä en tavoittele täydellisyyttä, vaikka voisin rohkeammin tehdä tietyt asiat kevyemmin ja jättää jotain tekemättä.

Kirjassa on harjoituksia ja ajatuksia oman elämänsä ja työn reflektointiin ja ehdotuksia muutoksiin. Yhden harjoituksen nappaan tehtävälistalleni:

Mikä on tärkeää elämässäsi? Valitse kolme tärkeintä puuhaa. ilman niitä et ole kokonainen ihminen. Ota ne huomioon budjetissasi tai toimintasuunnitelmassasi, kun mietit päämääriäsi. 

Kirjoita muistiin 40 puuhaa, joista tulet iloiseksi. Ensinnäkin tulet iloiseksi, kun vain ajatteletkin niitä, ja toiseksi on tärkeää nähdä, mitä niistä teet säännöllisesti. 

Vertaa asioita, joita sinun täytyy tehdä, asioihin, joita todella haluat tehdä. Tee kaksi saraketta: toisessa on pakolliset asiat ja toisessa mieluisat. Tutki niitä tarkkaan ja katso, huomaatko mitään... 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille naisille JA miehille. Erityisesti naisille se herättää miettimään omaan elämään ja jaksamiseen liittyviä negatiivisia fiiliksiä: olenko oikeasti huono tai riittämätön, olenko asettanut riman itse liian korkealle, mollannut itseäni turhaan vai onko tämä länsimainen maailmamme edelleen tyly ja ankara naisille? Molemmille sukupuolille kirjassa on monta ajatus- ja käyttäytymismallia, joissa sukupuolten erilainen kohtelu on voimissaan - tiedostamatta tai tiedostaen.

Halusin kirjoittaa kirjasta havaintoja itselleni muistiin. On varmasti myös liian tunnollisia miehiä, naisille (ja minulle) överiksi vedetty tunnollisuus on yleisempi piirre. Vaikuttaa siltä, että loppuuunpalaminen tulee loppujen lopuksi yllättäen. Hän yritti hoitaa vielä sen yhden homman, koska saa sen itse parhaiten tehtyä, ja POKS DING RÄKS. Jos burn out tapahtuu oikein perusteellisesti, voi sillä olla peruuttamattomia ja vakavia vaikutuksia tietysti itse henkilön elämään, minkä lisäksi lähipiiri kärsii, ja yritykset sekä yhteiskunta maksavat hurjia summia kuntoutuksesta ja pahimmillaan menettävät ahkeran työmyyrän työkyvyttömyyseläkkeelle.

Löysemmällä nutturalla uuteen viikkoon - pidetään huoli itsestämme ja toisistamme!

Plain Rain - Plain Pain

Meidän tyttöjen rospuuttopukeutumisessa on tähän saakka vannottu vanhan liiton kurahousujen ja -rukkasten nimiin. Ne on helppo pesaista ja alla olevat vermeet säilyvät jota kuinkin puhtaina. Erityisesti kurarukkaset ovat kulutuskamaa, niistä ei paljoa siskolta siskolle jää - ainakaan jos ehjän rukkasen haluaisi antaa perintönä. Toisaalta kurarukkasia saa sopuhintaan, ja yksi pari per vuodenaika ei vie konkurssiin. 

Menin rikkomaan pyhän "Don't fix if it ain't broken" -kaavan ja tilaamaan monien suuresti hehkuttamat Ticketin Plain Rain with Fleece -asut tytöille. Matsku on ohutta tuulipukumaista kangasta, jonka pitäisi pitää sadetta kuristen veroisesti. Takin sisällä on on irroitettava fleecetakki. Housuissa on takamuksen kohdalla fleecekerros. Kiva idea.

Vähän jännitti, miten ohut materiaali kestää päiväkodin hiekkapihan leikkejä. Ja kuinkas sitten kävikään? 5-vuotiaan 3 viikon käytön ja 3 pesun jälkeen (40C lyhyt ohjelma) housujen lahje näyttää tältä: 

Ticketin asiakaspalvelun mukaan "Tämä on normaalia kulumista." eivätkä he aio vaihtaa housuja. Reklamaatio käsiteltiin rivakasti yhden työpäivän aikana, kiitokset siitä.

On makuasia, onko 50 euroa takista ja housuista paljon vai vähän. Minusta se on paljon housuista, jotka eivät pysy ehjänä 3 viikkoa. Tällä suorituksella mentiin kirkkaasti meidän perheen "Surkein lastenvaateostos ikinä" -listan kärkeen.

Meillä palataan kurislinjalle ja niissä ei lue Ticket.

Näin traumatisoit lapsesi, osa 1600

Vuoden mutsi päättää viedä lapsensa sadepäivän iltana elokuviin. Onpa ihanaa laatuaikaa yhdessä, 2-vuotiaskin pääsee ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin! Telkkarista on katsottu ja tykätty Ruohonjuuritasolla-pätkistä, joten koko perheen elokuvana mainostettu Minisankarit-elokuva on varmasti hyvä valinta.

Kuva täältä

Mennään teatteriin ja fiilistellään. Sen jälkeen, kun olen ostanut liput, lipunmyyjä kysyy "Huomasithan, että kyseessä on K-7 -elokuva?"

Enpä huomannut. Ajattelin sitten, että mennään kuitenkin 2,5- ja melkein 5-vuotiaan kanssa, ja lähdetään tarpeen mukaan kesken pois. Ei kai tässä voi heti lähteä, kun liput ja karkkipussikin on ostettu.

Kuva täältä

Elokuvassa leppäkerttu eksyy vanhemmistaan ja lyöttäytyy yhteen muurahaisjengin kanssa, joka on löytänyt aarteen: laatikollisen sokeria. Toinen muurahaisklaani kiinnostuu aarteesta, ja seuraa taka-ajoa ja suoranaista sodankäyntiä, seikkailuja ja sankaritekoja.

Eniten lapsia itketti ja huoletti leppäkertun eksyminen vanhemmistaan. Sitä murehdittiin monta kertaa lohduttomaan itkuun purskahtaen koko 1,5 tuntia, minkä elokuva kesti. Sitten oli pelottava kala, pelottavia muurahaisia, kovia ääniä ja muuta sekalaista pelottavaa. Kesken ei lähdetty, koska ajattelin, että leppäkerttu todellakin löytäisi vanhempansa ja homma saisi kivan päätöksen. Loppu oli kai onnellinen, mutta ei juuri mainitulla tavalla. Näin. Nyt on painajaisiin materiaalia koko loppuvuodeksi.

Itse leffassa oli joitain hauskoja juttuja lyhyiden telkkapätkien hengessä, mutta minunkin makuun oli paljon räimettä ja väkivaltaa. Ei elokuva huono ollut, mutta ei missään tapauksessa 30 perättäisen lyhytpätkän tasoinen.

Ensi kerralla vuoden mutsi muistaa tarkistaa ikärajan koko perheen elokuvasta.

Pahaa mieltä vaatekaapista

Varoitus: Postaus sisältää hallitsematonta maailmantuskaa. Ei suositella kivaa päivää viettäville. 

Iän ja äitiyden myötä minusta on tullut laput silmillä ja korvilla kulkeva henkilö, joka yrittää rakentaa itselleen pumpulilla pehmustettua tynnyriä, jossa elää. Kauhuelokuvia en pysty katsomaan käytännössä enää ollenkaan, myös draaman kanssa pitää olla tarkkana. Uutisia välttelen aika ajoin täysin tietoisesti.

Minua ahdistaa ihmisten pohjaton julmuus ja ahneus. Syyria, Ukraina, Gaza, Irak. Kotimaisista kauheuksista saa lukea ihan joka päivä, jos haluaa. Ei koskaan enää - paitsi koko ajan, jos tarkemmin katsoo. Sotaisten ja muuten vaan väkivaltaisten toimien lisäksi on tietysti vaikkapa ihmisten orjuuttamista tehtaissa, kodeissa ja bordelleissa. Sekalaisia luonnonmullistuksia ja ebola.

Jaksan valittaa, että "Olipa rankkaa mennä ilmastoituun toimistoon kohtuullisesti palkattuun vakityöhön maanantaiaamuna." Buhuu. Joku muu kyyhötti lastensa kanssa kellarissa tai vaelsi polttavan auringon alla pakoon henkensä edestä.

Sen lisäksi, että edellä mainitut aiheet tuovat palan kurkkuun noin yleisesti, minua alkoi erityisesti suututtaa, kun intoilin vaatekaappini järjestämisen kanssa. Minua harmitti, että en nosta sormeanikaan aiemmin mainittujen aiheiden vuoksi, mutta rättejä jaksan viikkailla ja järjestellä loputtomiin. Kai se on jollain tavalla surullisen inhimillistä, että tulee kontrollin ja rauhan tunne järjestetystä vaatekaapista, kun muuhun ei pysty vaikuttamaan. Vai pystyisikö? Käytin monta tuntia ja jonkun verran rahaakin vaatekaappiprojektiini. Olisinko voinut käyttää sen ajan, energian ja eurot jotenkin niin, että hädässä oleville ihmisille saataisiin apua? Että hulluus ja tappaminen loppuisi?

Entäs jos vaan kaikki purjehdittaisi nätisti auringonlaskuun ja oltais kiltisti?

Hei soriii, aikamoista angstia tuli ilman minkäänlaista rakentavaa näkökulmaa. Olisiko teillä ajatuksia siitä, miten maailmasta saataisiin edes himpun parempi paikka?

"Haastan Jennijeen vaatekaapin järjestelyvimmalla mukaan!"

I'm in.

Lomaltapaluusyndrooma

Töissä en näemmä ole ainoa, joka haluaisi olla jossain muualla ja jota tuntuu vähän (?) masentavan. Alkaisi vaan syysmyrskyt ja pakkaset, saadaan työmotivaatiot kuntoon! Eihän tuolla voi edes lenkkeillä, kun lämpöhalvaus uhkaa jo 3 kilsan kohdalla.

Kuva täältä

Lomaltapaluuankeus tuntuu ja näkyy muuallakin. Päiväkodissa eräs täti totesi suoraan: "Kaikkihan me ollaan täällä ihan pihalla! Lapset kyllä hoidetaan, mutta aikamoista sähellystä tämä on." On tullut uusia aikuisia ja uusia lapsia. Henkilökuntakaan ei tiedä, ketkä ovat uusia kollegoita ja ketkä ovat tutustujien vanhempia.

Ensimmäiset hoitopäivät olivat lapsille aika raskaita. En tiedä osaako nuorempi kaivata omahoitajaansa, joka ei enää jatka päiväkodissa. Huolettaa, uskaltaako hän hakeutua kenenkään syliin, kun on paha mieli. Melkein 5-vuotias Touhukas selvästi kaipaa omaa tätiään, joka palailee vasta ensi viikolla töihin. Kumpikaan ei aamulla halua lähteä päiväkotiin, itkeskely alkaa jo kotona. Vastaavasti iltapäivällä niitä ei meinaa saada kotiin, joten tuskin päiväkotipäivä dramaattisesta aamusta huolimatta pelkkää kärsimystä on.

Huoh. Kunhan tästä viikosta selvitään, hoen itselleni. Ehkä ensi viikolla on kaikilla reippaampi meininki.

Zeniläisyys ja sen puute

Siirtymät tuntuvat olevan monille lapsille vaikeita. Esimerkiksi meillä aamutoimet sujuvat mukavissa merkissä ja ulkona on tosi kiva puuhailla, mutta voi kaiken maailman kirosanat sekä muut ärräpäät, että on henkisesti ja fyysisesti vaikeaa pukeutua ja poistua ovesta ulos.

Kuva täältä

Kuten Riikan tontilla todettiin, kiire on 100% tehokas keino saada tilanne kriisiytymään. Ja vaikka tiedän, että kaikki on hyvin, kun on kaikilla on kengät jalassa ja ovi painetaan kiinni, niin silti lähes joka kerta palaa hermot ja desibelit nousee, kun Touhukkaalle ei kelpaa mitkään vaatteet ja Nauravainen kiskoo päältään pariin kertaan puetut vaatteet.

Olen mielenkiinnolla seurannut Emilian projektia, jossa hän tietoisesti pyrkii eroon huutamisesta. Väliraportissa hän kertoo hyviä kokemuksia itsensä rauhoittelusta vs. "Mä en jaksa!" -mantrasta, johon itse sujuvasti solahdan kerta toisensa jälkeen.

Yritän harjoitella Emilian rauhoittumisneuvoa. Tarralistalahjontaa on harrastettu, mun pitänee Emilian tavoin tehdä itsellenikin palkintolista. Jäin myös pohtimaan oman ajan kirjanpitoa. Lenkillä ja jumpassa olen reippaasti käynyt, muu sosiaalinen elämä on ollut vähissä, mikä helposti saa pinnan kiristymään pienistäkin asioista.

Onko muita vinkkejä saada lapset ja itsensä tilanteesta toiseen ilman itkupotkuraivareita?

Korjaussarja

Käytiin Miehen kanssa leffatreffeillä. Ei siksi, että ohjelmistossa olisi ollut joku must see -elokuva, vaan siksi, että oli vapaaliput ja -ilta. Päätimme mennä katsomaan 12 Years a Slave -leffan, vaikka arvosteluiden perusteella arvelimmekin, että kyseessä ei tule olemaan mieltä ylentävä kokemus. Elokuva oli hieno ja tarina kamala.

Vuosi vuodelta päädyn tiettyjen leffojen tai kirjojen jälkeen syvemmälle ahdistukseen ihmisten pahuudesta. Satojen vuosien takaiselle orjien kohtelulle on helppo pyöritellä silmiään. Aina luotettavan lähteen mukaan tällä hetkellä määritelmästä ja instituutista riippuen 10 - 30 miljoonaa ihmistä elää orjuudessa. Miksi toiset ihmiset ovat riistäjähirviöitä? Voinko minä jotenkin vaikuttaa? Asian perusteellisempi ajatteleminen ja penkominen veisi yöunet vieläkin pidemmältä ajalta, joten laitan taas kädet korville ja hoen da-da-daa.

Paluumatkaa lintukotoon siivitti seuraavana päivänä Touhukkaan kanssa katsottu Onneli ja Anneli. Luin ja rakastin näitä tyttöjä omassa lapsuudessani.

Kuva täältä

Asuin lapsena kaupunginosassa, jota kiivaasti rakennettiin. Eräs kaverini asui rivitalossa, ja kun hänen taloyhtiöönsä valmistui pari riviä asuntoja lisää, kävimme pokkana asuntonäytöissä hiippailemassa. Suunnittelimme aivan tosissamme, miten ostamme asunnon ja muutamme omaan kämppään. Ikää oli noin 8-vuotta. Harmittavaa kyllä en muista, ehdotimmeko tätä kuningasideaa vanhemmillemme. Vastausta ei tarvitse arvailla.

Toisin kävi Onnelille ja Annelille. Kaksi pikkutyttöä saa muuttaa kahdestaan i-ha-naan kotiin "koska kaikella on elämässä tarkoitus". Kelmi kuului tähänkin elokuvaan, onneksi harmiton sellainen. Kirkkaat värit, upeat puvustukset ja lavastukset sekä mainiot näyttelijät - kerrassaan loistava elokuva tämäkin.

Yhtä helposti kun päädyn murehtimaan ihmisten pahuutta, tempaudun mukaan satuihin ja hymyilen posket kipeänä Onnelin ja Annelin seikkailuille. Molemman sortin elokuvia ja tarinoita tarvitaan: jotta totuus ei unohtuisi ja toisaalta - jotta se unohtuisi.

Älä luovuta, koita uudestaan

Luin ihanan Lauran treeniterveisiä. Itku oli tullut juoksutreeneissä. Minuakin alkaa pian itkettää. Ei siksi, että treenaisin kovaa, vaan siksi, että en.

Minulla on tavoitteena treenata kolme kertaa viikossa. Reilun parin kuukauden päästä pitäisi jaksaa jolkotella 21 km, joka on täsmälleen kolme kertaa enemmän kuin mun tuttu ja helpohko peruslenkki.

Vaikka muutaman kerran viikkotavoite on ylittynyt, on se useammin alittunut. On ollut flunssaa, lomaa, työmatkaa, huonosti nukuttuja öitä ja muita sekalaisia tekosyitä, joista yksikään ei lohduta, kun yritän suoriutua toukokuussa hullusta haasteesta.

Huhuh! Nyt täytyy pyyhkiä laskiaispullien kermat naamasta ja koittaa uudestaan: saada enemmän ja parempia oransseja palkkeja listalle. Tästä vinkkelistä katsottuna toukokuu tulee pikemmin kuin haluaisinkaan.

Tsempit kinttupotilaalle! Täti-ihminen arvaten juoksee koko ajan, kun ei ehdi blogiansakaan päivittää, terkut sinnekin! Radalla tavataan. On varmasti parasta tavata jo ennen lähtöä, todennäköisyys tulla kannetuksi paareilla pois tapahtumasta vaikuttaa sangen suurelta.

Mikä minusta ei tule isona

Koko elämän pituisessa "Mikä minusta tulee isona?" -pähkäilyssä kannattaa ehdottomasti käyttää apuna erilaisia kokeiluja. Jos ei muuta, niin lyhyenkin kokemuksen jälkeen on hyödyllistä oppia, mitä ei ainakaan halua tehdä isona. Tämä viisaus tuli mieleen, kun Miehellä vuoti verta nenästä tässä pari päivää sitten.

Katson sujuvasti alan ohjelmia: saatan itkeä, mutten pyörry. Kuva täältä.

Noin pari vuotta sitten Miehelle tehtiin pieni kirurginen toimenpide nenälle (ei kosmeettinen, toim. huom.). Minä lupauduin kuljettamaan hänet kotiin sairaalasta operaation jälkeen. Saattelin kivuliaan ja kiukkuisen potilaan päiväkirurgian aulasta autoon. Sen lisäksi, että nenästä valui useamman nenäliinan tarpeiksi verta, hän haisi sairaalalta: desifiointiaineelta, lääkkeiltä ja mitä kaikkea siinä hajukombossa lieneekään. Muutaman kerran tämä haju on vetänyt polvet veteläksi sairaalavisiiteillä.

Ensin pysähdyttiin apteekissa. Minun piti siellä jo istahtaa tiskin luona olevalle tuolille, oli vähän hassu olo.

Sitten jatkettiin matkaa. Noin 4 minuutin jälkeen kaupungin ydinkeskustassa vedin auton sivuun ja avasin ikkunat ja turvavyön, koska silmissä sumeni. Hetken aikaa hengittelin. Hiki helmeili otsalla. Edelleen kivulias ja kiukkuinen Mies murisi "Eikö voitais jo mennä kotiin?"

Päätin jatkaa matkaa, vaikka olo oli erittäin epämääräinen. Ajoin pää puoliksi ikkunasta ulkona ja toivoin, ettei eteen tule mitään reagointia vaativaa liikennetilannetta. Kesää ei ollut yhtään jäljellä, oli ehkä lokakuu, ja potilas protestoi sairaskuljetuksen tehokasta ilmastointia. Parempi vilu potilaalla kuin tajuton kuski, sanon minä.

Kotona säntäsin autosta ulos ja portaille istumaan pää polvien väliin. Mies kyseli, että "Soitetaanko ambulanssi?" Ei tarvinnut, raitis ilma sekä selviämisasento korjasivat tilanteen.

Mitä tästä opimme? Minulla ei ole mitään asiaa terveydenhuoltoalalle, ja jos jatkossa joku tarvitsee kyytiä sairaalasta kotiin, kannattaa soittaa taksi.

Mikä sinusta ei tule isona?

5 vinkkiä onnistuneeseen kommunikointiin

Olen kautta aikain hokenut, että kommunikointi on yksi vahvuuksistani. Olen kallistumassa kannalle, että ihmisten välisen viestinnän onnistumistodennäköisyys on samaa luokkaa kuin saada 7 oikein lotossa - ainakin jos minä olen mukana. Tarkastellaanpa tilannetta muutaman perusasian kautta.

1) Puhu
Minulla on nykyään kotona skitsofreeninen olo. Olen varma, että olen sanonut Miehelle jostain asiasta, sanotaan vaikka, että on keskusteltu päivähoidon järjestämisestä joulun aikaan. Tapaninpäivän kahvipöytäkeskustelussa sukulaisten kanssa kävi ilmi, että anopilla olisi seuraavalla viikolla hoitohuki, koska päiväkoti ei ole auki. Miehelle tuli täytenä yllätyksenä, että päiväkoti on välipäivinä kiinni. Ikinä hän ei ollut asiasta kuullut eikä varsinkaan nähnyt lomaketta, joka päiväkotiin täytettiin.

Olenko puhunut oikeasti tästä asiasta? Luulenko vain puhuneeni? Puhuinko itsekseni? Kuulenko ääniä? Kuuleeko Mies ääniä?

2) Kuuntele
Mies väittää, että en kuuntele ikinä. Kyllä joskus kuuntelen, varmasti. On myönnettävä, että on hetkiä, jolloin en kovin hyvin kuuntele. Myös puhuja voisi valita hetkensä oikein, en todellakaan aio kuunnella, jos samaan aikaan luen lehteä.

Skitsofreeninen olo jatkuu: Mies väittää kertoneensa erinäisistä asioista ja minä väitän kivenkovaan, että mitään aiheeseen liittyvää en ole kuullut.

Miksi äänet päässäni ovat tauonneet? Onko täällä ketään? Olenko minä täällä? Kuka puhuu? Puhuiko joku?

Kuva täältä

3) Toista
Viestiä voi vahvistaa toistamalla sitä.

"Älä mene sinne. Älä laita saksia suuhun. Älä koske lieden nappeihin. ÄLÄ KOSKE LIEDEN NAPPEIHIN, ÄLÄ KOSKE, POIS SIELTÄ NYT HETI PAIKALLA!"

Hurrurrur, kiertoilmauuni lähtee taas käyntiin.

Huokaus.

4) Viesti kirjallisesti
Töissä oli yksi juttu. Useamman osapuolen piti tehdä sovittuja asioita tiettynä päivänä klo 14:00. On pidetty palaveria, kirjattu asiat sähköpostiin, muistioon ja kalenterikutsuun. Kun juttu ei klo 14:20 toiminut, kysellään Eino-Santerilta (nimi muutettu), että teitkö juttuun liittyvän työtehtävän? Klo 14:35 tulee viesti Eino-Santerilta: "Työtehtäväni olisi nyt melkein valmis. Milloin sen voi tehdä loppuun asti?"

Heti, Eino-Santeri. Sen piti olla jo. Niin kuin oli kymmeneen eri kertaan sovittu eri muodoissa.

Ei tässä jutussa viidettä kohtaa ole. Luin jostain, että blogipostauksen otsikko muodossa muodossa "X vinkkiä asiaan y" houkuttelee törkeesti lukijoita. Katsokaapa vaikka Iltalehden luetuimpien uutisten listaa, siellä on aina jotain tyyliin "10 tapaa pilata parisuhde".

Toki epäonnistun viestinnässä lukuisilla muillakin tavoilla, voisin kirjoittaa oman postauksen aiheesta "25 tapaa tehdä itsestään idiootti sähköpostilla". Sitä odotellessa - ei kun kämmäilekommunikoimaan!

Kyllä tuntuu jossain

Well life has a funny way of sneaking up on you

When you think everything's okay and everything's going right

And life has a funny way of helping you out when

You think everything's gone wrong and everything blows up

In your face

Alanis Morissette: Ironic

Kun puhisee aamulla kiireellä päiväkotiin, säntää juoksujalkaa bussiin, suoriutuu päivällä palaverista ja tehtävälistan rivistä toiseen, kiirehtii illalla kotiin yrittäen muistaa matkalla ostaa maitoa, vessapaperia ja margariinia, ja kotona vielä koheltaa jotain, päätyy helposti tilaan, missä ei tule pysähdyttyä miettimään, miltä minusta tuntuu tai miltä muista tuntuu. 

Viimeisen reilun viikon aikana olen kokenut monenlaisia tunnekuohuja. Pikkareissa puhuttiin syntymästä, elämästä, kuolemasta ja siitä, mitä ehkä tulee sen jälkeen. Saatiin muistutus unelmoimisen tärkeydestä ja siitä, että arjen tohinassa ei kannata unohtaa kiitollisuutta tai elämästä nauttimista. Elämä on tässä ja nyt. 

Työmatkalla sain ihastella huikean kaunista miljöötä ja nauttia herkullista joululounasta. 

Kuva Hirvihaaran kartano

Olen pitkästä aikaa kuunnellut musiikkia, siis oikein kuulokkeilla ja muutakin kuin Ipanapa räppiä. Ihan mahtavaa! Miten urpo pitääkään olla, että unohtaa ajoittain kokonaan kuunnella musiikkia?

Touhukasta lyötiin päiväkodissa. Hän järkyttyi siitä syvästi. Muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta hän ei itse lyö, töni tai pure ketään. Ilman ennakkovaroitusta tullut isku naamaan sai hänet pelkäämään niin, että seuraavana päivänä hän kulki koko päivän omahoitajansa kädessä. Voi miten pahalta oman lapsen pelko tuntui! Toivottavasti ahdistus joululoman aikana unohtuu. 

Olin mukana saattamassa rakkaan ystäväni äidin viimeiselle matkalleen. Surullinen ja samalla kaunis päivä. Myöhemmin istuttiin samaisen ystävän kanssa keittiössä pikkutunneille. Juteltiin, naurettiin, itkettiin ja tanssitttiin. Jälkikasvun olimme viisaasti juoksuttaneet Hoplopissa niin tilttiin, ettei pienet keittiöbileet häirinneet kenenkään unia. 

Vaikka tämmöinen HC-fiilistely on myös rankkaa, niin sitä on jollain tavalla enemmän kiinni elämässä. Pelkkä arjen ja elämän suorittaminen ei oikeastaan johda mihinkään.

Hmm, tulipas sekava juttu. Pannaan keittiödiscon piikkiin.

PS. Vessaremppa on paria listaa vaille valmis. Joulukuusi odottaa ulko-oven vieressä ja naapurin sedän kanssa on sovittu pukkikeikka. Imuri seisoo keskellä olohuonetta ja odottaa. Kyllä se tästä vielä jouluksi muuttuu!

Lattia on vanha, seinällä uusi tapetti. 

P.I.K.K.A.R.I.T.

Käsillä on taas joulukuun huippuhetket: tyttöjen pikkujoulut eli tuttavallisesti pikkarit. Kymmenkunta naista, takana yli 20 vuoden ystävyys. Osan tapaan kerran vuodessa pikkareissa, osan kanssa pidän yhteyttä enemmän. Jutut jatkuu suurin piirtein siitä, mihin on viimeksi jääty. Välillä muistetaan kuunnella toisiamme, välillä puheenvuorot keskeytetään ronskisti, kun on vaan niin paljon kertomista. 

Läheskään kaikkia käänteitä tuntematta tiedän, että seurueen kuluneeseen vuoteen kuuluu ainakin:

• Omien vanhempien vakavia sairauksia.
• Viimeiselle matkalle saateltuja läheisiä.
• Veden ja tulen tuhoamia koteja. 
• Yksi uusi vauva. Aikaisempia niin monta, että en pysy laskuissa.
• Pari perustettua yritystä. 
• N kpl ylennystä ja/tai uutta työpaikkaa.

Ei - puheensorina, itku ja nauru ei näistä bileistä lopu tänäkään vuonna.

<3

Läheltä piti

Ajoin pienen pojan päälle autolla. Lähdin tutulla kadulla rauhallisesti pihasta. Olin ehtinyt laittaa kakkosen silmään, vauhtia oli max 30 km/h - ehkei sitäkään. Yhtäkkiä talon pihalta juokse autotielle pari poikaa. He työntävät täyttä vauhtia isoja kuorma-autoja eivätkä katso eteensä yhtään.

Luullakseni autoni ehti pysähtyä. Noin eskari-ikäinen poika juoksi kuorma-autonsa kanssa autoni puskuriin pää edellä. Hän ei huomannut minua eikä hidastanut vauhtiaan. Oli minun autoni liikkeessä tai ei, sekin jo sattuu hemmetisti, että juoksee pää edellä johonkin.

Juttelin pari sanaa pojan kanssa, sitten lähdettiin hakemaan hänen isänsä paikalle. Poski punersi, muuten poika näytti olevan kunnossa. Oli itkuinen järkytyksestä, jatkoi kuitenkin leikkejä kavereidensa kanssa. Illalla vaihdettiin muutama tekstiviesti isän kanssa, ilmeisesti kaikki selvisivät säikähdyksellä.

Ja huh, kyllä se todellakin säikäytti! Jos olisin ollut ojentamassa takapenkille maissinaksua tai etsinyt prinsessabiisiä uudelta Ipanapalta, niin BANG. Sitten olisi soitettu piipaa-auto, vaikka todennäköisesti se olisi ollut turhaa. Minä en yleensä jaksa murehtia niitä lukuisia tapoja, joilla voi saada hengen pois itseltään tai lähimmäisiltään. Kotiinsa on moni kuollut blaablaa ja eikö lintuinfluenssan pitänyt jo tappaa meidät kaikki? Tästä episodista jäi määrittelemättömäksi ajaksi sisäinen pelko ja kylmä, elämä on niin pienestä kiinni.

Sen sata kertaa ovat omat tytöt sännänneet autotielle ilman pienintäkään vilkaisua ympärilleen. Niin usein olen ollut ratin takana muissa maailmoissa, keskittyminen jossain muualla kuin tiessä. Sillä tavalla vahinkoja sattuu. Toivotaan, että taas seuraavalla kerralla on myötä onni, enkelit tai oikea-aikainen reaktio - mihin nyt kukakin uskoo.

Kuva täältä

Vanha lehmä

Kyllä se on niin, että peli on menetetty. 20-vuotias minä pitäisi tämän hetkistä minua säälittävänä fossiilina. Todisteet puhukoot puolestaan:

• Olen ostanut alusmekon ja pidän sitä usein. Hirmu kätevää, kun hame ei liimaudu sukkahousuilla verhottuihin haaroihin kävellessä.
• Anna Eriksonin uusi levy Mana on todella hyvä. 
• Sunnuntaiaamuna kädessä himmeänä näkyvä leima ei ole baarista vaan Ikean lapsiparkista.
• Ärsyynnyn kovista äänistä ja kakofoniasta. 
• Kavereiden mökkiviikonloppuna sammumistapaukset johtuvat liiallisesta slowfoodin, ei alkoholin, nauttimisesta.
• Syljeskelevät ja kiroilevat teinit ärsyttävät. Ja aikuiset.
• Mutisen mielessäni, että 4,80 kahvista on ihan liikaa - toisin kuin ympärilläni hengailevat parikymppiset, jotka osaavat chillata ja nauttia ylihintaisesta kahvistaan. 

Tästä viime aikoina jyrkkään luisuun kiihtynyt alamäki lähti. Upea Anna ja ihan mieletön tanssija! Apua, tykkäänkö jo modernista tanssista!

Kolmas kummilapsi

Minulla on kaksi ihanaa kummilasta. Ensimmäisen kaappasin kummilapsekseni keneltäkään kysymättä, toisen kummiksi minua juhlallisesti pyydettiin. Viime aikoina kummipisteet eivät ole olleet kovin korkealla, omat lapset vievät ajasta ja huomiosta leijonanosan, mutta sydämessäni rakkailla kummilapsilla on aina omat, erityiset paikkansa.

Olen jo pitkän aikaa miettinyt, että haluaisin jollain tavalla osallistua hyväntekeväisyystyöhön. Olisi kiva tehdä jotain, ei vain lahjoittaa rahaa tai tavaraa (tai verta). Aikaa sellaiseen ei juuri nyt tunnu löytyvän, vaikka kuinka yrittäisi saada kipinää lähimmäisenrakkauteen syttymään.

Kirjastosta lähti loman lopulla mukaan Sarita Skagnesin kirja Vain tytär, jonka luettuani tein päätöksen.

Kuva täältä

Kirja kertoo Saritan elämästä. Hän syntyi punjabilaiseen perheeseen kolmantena tyttärenä, eli kaikkea muuta kuin toivottuna lapsena. Kirjan tarina on sanalla sanoen karmea. Henkinen ja fyysinen väkivalta ja raiskaukset ovat osa Saritan lapsuutta.

Perheen kunnia on kaikki kaikessa, ja sen suojelu uudessa kotimaassa Norjassa on erityisen vaikea ja tärkeä työ perheen arvaamattomalle ja väkivaltaiselle isälle. Minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää ajatusta kunniasta, esimerkiksi perheen tytärten neitsyyden vaalimisesta avioliittoon saakka, jos kuitenkin oma isä raiskaa tyttärensä.

En tiedä onko Saritan loppu onnellinen. Hän elää ja työskentelee Norjassa edistäen mm. tasa-arvoa ja tyttöjen sekä lasten asemaa. Hurja kostokierre, jopa murhan muodossa, tuntuvat kuuluvat Saritan suvun traditioihin. Toivon että hän säästyy sukunsa julmalta kostolta, kun perheen kunnia on nyt lopullisesti tuhottu Saritan toimesta. Kunnian säilyttämiseen lukemani perusteella kuuluu, ettei esim. perhepiirissä tapahtuneista julmuuksista kerrota, ei niinkään, että niitä ei tehtäisi.

Minä en tiedä miten lapsien kaltoinkohtelu eri muodoissaan saadaan loppumaan kotimaassa saatikka ulkomailla. En ymmärrä miten järjettömät lapsiavioliitot saadaan loppumaan, milloin lakataan silpomasta tyttöjen sukuelimiä tai ylipäätänsä annetaan tyttövauvojen elää. Käsittääkseni monissa poikavauvoja suosivassa kulttuurissa alkaa olla aitoa pulaa naimaikäisistä tytöistä, mikä omalta osaltaan lisää raiskauksia.

Kirjan tuotto menee Plan Internationalin Koska olen tyttö -kampanjaan. Koska minulla on tyttöjä, päätin, että yritän edes. Ajattelin, että ehkä minun rahapanokseni voisi auttaa jossain vaikkapa vähäsen. Jos joku pääsisi välillä kouluun. Hyväntekeväisyysjärjestöt epäilyttävät minua, niin suuri osa lahjoitusvaroista menee organisatoristen kulujen pyörittämiseen, mutta silti. Minä olen nyt Plan-kummi.

Onko sinulla kummilasta tuolla jossain? Uskotko, että hyväntekeväisyysjärjestöt saavat aikaan jotain pysyvää ja hyvää?

Kiroileva siili livenä

Milla Paloniemen sarjakuva kiroilevasta siilistä ei vetoa minuun. Siili latelee ärräpäitä ja näyttää keskisormea. Njäh, ei kutittele mun nauruhermoja.

Meillä on kotona yksi 1,5-vuotias, joka muistuttaa erehdyttävästi tätä raivosta puhkuvaa siiliä. Eikä sekään naurata yhtään. Sen tukka sojottaa eri suuntiin ja se karjuu kysymykseen kuin kysymykseen "EI!!!" ja kieltäytyy kaikenlaisesta yhteistyöstä. Lopulta pitkän riehumisen jälkeen äidin syli saattaa kelvata. Välillä vain isin tai mummon syli käy, äiti saa painua hiiteen. "Kun kerran hylkää minut päivä toisensa jälkeen. P***le!"

Kuva täältä

Päiväkodin aloitus Nauravaisen osalta on siis mennyt suurin piirtein yhtä huonosti kuin pelkäsinkin. Hän protestoi omahoitajaansa kohtaan täysillä - ei antaisi tämän vaihtaa vaippaa tai pukea. Hän syö etupäässä seisaaltaan - istuminen saattaisi kenties indikoida tilanteen hyvänksymistä. Hän haahuilee pihalla itkuisena ja kiukkuisena - isosisko lohduttaa hetkeksi, kunnes taas itketään ja kovaa, kun sisko häipyy omalle puolelleen. Yölläkin pitää itkeä, karjua ja piehtaroida - kunnes muutaman tunnin jälkeen uni löytyy syvältä äidin kainalosta.

Voi meidän pientä, kiroilevaa siiliä.

Voi jösses mikä sotku!

Meidän lähellä olevaa kerrostaloa rempataan isosti: julkisivu, putket, sähköt, ikkunat, parvekkeet ja mitä lie. Yhtenä iltana touhuiltiin ulkona, ja kun käytiin vielä lopuksi 3-vuotiaan kanssa pyörälenkillä, selvisi syy kovalle puhallusäänelle, mitä oli päivän mittaan kuulunut. Talon parvekkeita hiekkapuhallettiin pitkälle iltaan. Meteli ja pöly oli aikamoinen, mitään suojauksia ei nimittäin ollut.

Vähän myöhemmin naapurit aktivoituivat tutkailemaan autojaan ja ympäristöä. Hiekkapuhalluspölyä on joka paikassa. Hiekan ja veden lisäksi möhnä ilmeisesti sisältää mm. maalia, ja on herännyt myös epäilys asbestin käytöstä. Sateen ja auringon vaikutuksesta mönjä betonoituu, eli sitä ei enää kohta saa irti millään, minkä lisäksi se myöhemmin muuttuu myrkylliseksi.

Kiitos puuhakkaiden naapureiden, on viranomaisia herätelty ministeriötasolla asti ja tehty rikosilmoitus ympäristörikoksesta. Hiekkapuhallusurakoitsijoiden hommat on videoitu, joten todistusaineiston pitäisi olla kunnossa. On jo sovittu autojen pesusta sekä kattojen ja ikkunoiden pesusta.

Mutta miten ihmeessä mahdollinen asbesti pestään pois nurmikolta? Onko mun nenääni kutittanut tällä viikolla leppä vai asbesti? Voi itku mikä sotku!

Tavarat liikkuu - minä en

Varoitus: postaus sisältää turhanpäiväistä valitusta. Yksi kaikkia vanhempia yhdistävä asia on se, että lapsille pitää olla koko ajan hankkimassa jotain. Koska nuo mini-ihmiset kasvavat noin 2% päivässä, jotain on jatkuvasti puutelistalla, oli sitten tapana ostaa tarkoin harkittuja merkkituotteita tai käydä nyysimässä naapurin lasten kurahousut pyykkituvasta. Jälkimmäistä en ole itse kokeillut, mutta ymmärrän täysin, jos joku päätyy näin epätoivoiseen tekoon.

Ammoin lapset selvisivät aikuisuuteen ilman teknisiä vaatteita ja pitkälle kehitettyjä turvalaitteita, vaan eipä enää. Kuolema korjaa, jos ei ole viispistevöitä turvakaukalossa tai goretexiä talvisaappaissa. Tai jos ei kuolema, niin riskinä on häpeä ja syvä masennus, mikäli vaatteiden ulkonäkö tai merkki ei ole hip. Lisähaasteita tuo Suomen valloittavan vaihteleva ilmasto. Polttava aihe hiekkalaatikoiden reunoilla ja blogeissa onkin, pitäisikö pukea toppavaatteet+kurahousut vai joko pärjäisi nk. välikausivaatteilla, jos alle laittaa villaa tai fleeceä. Ei ihme, jos ei kotiäidin päässä valkene ratkaisua Euroopan velkakriisille, kun joutuu painiskelemaan näiden suurten päätösten äärellä.

Liina, armoitettu elämän suurten pulmien visualisoija, piirsi tyhjentävän graafisen esityksen vaatehankintaprosessin ulottuvuuksista. Jos omalta kohdaltani analysoin välikausihankintojani, niin aluksi jaksoin panostaa. Tein löytöjä kirpparilta, kaivoin vintiltä kierrätyskamppeita ja ostin jotain uuttakin. Aikaa meni paljon, rahaa jonkin verran. Ajattelin, että se oli siinä. Tuli ensimmäiset lätäkkögeimit, ja huomasin että osa käyttökelpoisiksi kuvittelemistani kuriskamoista fuskaa. Kumpparit on väärää kokoa. Pikkusiskolla on viisi ja isosiskolla nolla sopivaa pipoa. Lopulta marssin uupuneena jonnekin vaan ostamaan jotain huonoa erityisen kalliilla hinnalla. Olen siis maksoimoinut käytetyn ajan ja rahat, hermot ovat riekaleina ja hyvä mieli kaikonnut. Sitä vannoo pukevansa lapsensa vaikka jätesäkkiin, kunhan ei tarvitsisi mennä enää tänä vuonna kurarukkashyllyn eteen arpomaan.

Valitsin kuvaan sellaisen filtterin, että silmiin sattuu. Pääsette paremmin tuntemaan tuskani.

Vaikka periaatteessa ajattelen, että ostan vaatteita käyttöä varten, niin on myönnettävä, että se masentaa, kun upouudet taivaansiniset kurahousut ovat ensimmäisen käyttökerran jälkeen pihkassa ja jossain epämääräisessä liejussa, joka ei lähde pesussa. Tai kun vaatteet menee rikki tai laatu pettää. Myönnän tekeväni välillä iih miten ihana, pakko saada! -ostoksia, loppujen lopuksi kuitenkin tuntuu, että elämä ja rahat menee hukkaan kaikissa näissä loputtomissa hankinnoissa.

Palaan vielä isosiskon pipoihin. Ostin hänelle tosi nätin kevätpipon, vaikka tiesin että pian saan arpavoittopipon Ripulta (kiitos, se on hieno!). Kaksi vuorokautta myöhemmin ostamani kevätpipo katoaa markettireissulla "No kun pikkusisko repi sen irti ja heitti maahan." Anna mun kaikki kestää!

Lost and found

Blogin piti olla joululomalla, pakko kuitenkin kertoa yksi tarina, ettei tule sellaista kuvaa, että joulun odotus meillä on vain joulupukin halailua ja glögin ryystämistä.

Perjantaina ennen siivoojien tuloa järjestellään paikkoja ja saadaan pienten riitasointujen säestämänä Miehen kanssa pestyä ja sulatettua jääkaappikin. Tehdään lähtöä siivojien tieltä kauppaan. Mies ei löydä mistään korttikoteloaan. Kiukkua. Lounastakaan ei olla syöty.

Päästään Kitymarketin pihaan. Siellä on pari muutakin autoa. Mies saa allergiareaktion ja jää autoon. Anoppi, minä ja Nauravainen lähdetään urheasti kauppaan. Touhukas on luojan kiitos sijoitettuna mummolaan. Hotkitaan patongit, ostellaan joululahjoja, joita BR-lelut ei koskaan toimittanut. Huomaan, että pakastekinkut ovat loppuneet ja anoppi on kadonnut. Soitan anopille ja käännän hetkeksi selkäni ostoskärrylle, jonka istuinosassa Nauravainen istuu.

Nauravainen makaa naamallaan maassa. Nostan hänet ylös, lapsi itkee, minä itken. Haahuilen hetken sekavana kaupassa. Lapsi on tajuissaan, ihan kuutamolla jotenkin. Maksan ostoksen, poistun. Mies tulee vastaan. Ensiapuun. Teen kaikkeni, ettei lapsi nukahda autoon. Mikähän soittoääni puhelimeen jäi?

Odotamme vain 1,5 h. Nauravainen touhuilee iloisena koko ajan. Lääkäri on neuvolasta tuttu ihana nainen ja äiti, joka puhuu kaunista Pohjois-Karjalan murretta. Passittaa kotiin ja lohduttaa, että näitähän sattuu.

Illalla tilataan pitsat ja juodaan siideri puoliksi. Pari jaksoa Breaking Badia. Nauravaisella on onneksi nuha, joten hän herää omatoimisesti yöllä noin tunnin välein itkien ja möyrien todistamaan, että ei ole aivovauriossa vaan normaali.

Tänään lapset ovat vielä toistaiseksi elossa. Kuopiosta on löytynyt yksi kauppa, josta saa soittorasioita. Huraa! Miehen pankkikortit ovat edelleen hukassa. Jännitän saiko Nauravainen imeskeltyä ensiavun leluista noroviruksen vai kaksi.

Huhhuh.