End of an era, kestovaipat kiertoon

Kestovaippailimme ahkerasti molempien lasten kanssa. Yöllä, reissussa ja päiväkodissa käytettiin kertakäyttövaippoja, muuten mentiin kestolinjalla. Täsmennetään: minä menin ahkerasti ja Miestä piti kannustaa. Mies useimmiten kysyi erikseen, että "Laitanko kertiksen vai kestovaipan?" eikä hihkunut riemusta kun joutui käsittelemään isomman hädän tuloksia kestovaipasta. Tämän monien ällötyksen aiheen hoitelin itse kumihanskat kädessä. Vaipan osalta siis, itse vauvaa pestessä sen itsensä kanssa joutuu joka tapauksessa kosketuksiin.

FuzziBunzin yhdenkoon vaipat olivat meille täydellisen sopivia, esikoinen käytti säädettävää mallia noin 4 kk iästä yli 2-vuotiaaksi. Noin 20 vaipan kanssa homma hoitui aika kivasti, lähemmäs 40 kanssa erittäin sujuvasti. Ostin kaikki vaipat meille uutena, ensimmäisen noin 20 satsin esikoiselle ja toisen samanlaisen kuopukselle.

Vaipat kustannettiin enimmäkseen isovanhempien kukkarosta, joten kertakäyttövaippojen ostamatta jättämisellä säästettiin pitkä penni. Aktiivikestoillessa meillä meni yksi vaippapaketti kuukaudessa, nyt menee 2-3 pakettia. Vaippapaketti maksaa noin 10-13 euroa ja yksi kestovaippa maksoi noin 18 euroa, kun meille niitä hankin. Vettä ja sähköä toki kului kestoillessa, vaippojen takia pesukone pyöri ehkä pari kertaa nykytahtia useammin viikossa.

Vuosi sitten kestoiluinto alkoi hiipua. Minä menin töihin ja kotihoidosta kesän ajan vastannut Mies preferoi kertiksiä. Seurauksena vaippojen pesuvälit venyivät, kun päivässä tuli vain muutama kestovaippa pestäväksi, ja yhden pesukerran jälkeen vaipat jäivät laatikkoon pysyvästi.

Joku ahkerampi olisi saattanut laittaa vaipat kiertoon jo aiemmin, minä tein sen nyt. Hutikasta löytyy, jos vaippailu on ajankohtaista. Onko muuten suurin osa kirppistelystä siirtynyt faceen ja Torille? Muistelen, että jossain vaiheessa Hutikka pursuili esim. kestovaippoja ja nyt siellä tuntui olevan tosi vähän mainittua tavaraa kaupan.

En jaksa enää suhtautua omaan tai kenenkään muun kestovaippailuun intohimoisesti. Olen iloinen, että me kestoilimme. Voin sitä lämpimästi suositella, kannattaa ainakin kokeilla. Jos ei tunnu vanhempien mielestä tai lapsen takamuksen näkökulmasta hyvältä, niin Muumit tai Liberot ostoskärriin ja elämässä eteenpäin.

Ei tehrä tästä ny numeroo. 

Housut pois

Lämpenevät olosuhteet ovat tuoneet 4-vuotiaan sekä hänen vanhempiensa elämään uuden haasteen. Toppa- tai välikausihousujen pukemisessa ei ollut mitään ongelmaa. Kurahousutkin menee.

Sen sijaan farkut ei käy. Puuvillahousut ei käy. Samettihousut ei käy. Vuorelliset housut ei käy. Velour- tai collegehousut ei käy. Vihreät housut ei käy. Vaaleanpunaiset housut ei käy.

Kuvassa esiintyvä lapsi valitsi "itke ja pue" -vaihtoehdon tälläkin kertaa.

Sukkahousut ja legginsit käy. Hameet ja mekot käy - jos ne pyörii.

Legginssit tai hame on monessa tilaisuudessa hyvä valinta. Jos meinataan leikkiä tuntikaupalla hiekkapohjaisessa puistossa, metsässä tahi hieman kosteissa olosuhteissa, housut olisivat eri kätevät. Tai jos vaikka on +6 astetta lämmintä, mitä ensi viikolle on lupailtu. Onhan tämä on vaihe, joka menee ohi?

Lupaavasti alkanut kuopuksen pottailu on hyytynyt. Päiväkodissa pikkupöntöllä asiointi sujui rutiinilla, kotona ei ole paljon kiinnostanut. Mummolassa hellepäivän touhujen lomassa keksittiin mahdollisuus käydä puskapissillä.

Arvatkaa, missä hän kävi eilen illalla kotona pissillä ennen yöunia? Ulkona tietysti. Päässäni pyörii repeatilla Super Nannyn jakso, missä yksi perheen pojista ei suostunut pissimään missään muualla kuin ulkona. Toivon, että tästä ei tule vaihetta.

Kesä on kreisi

Kesä yllätti jälleen suomalaiset! Poistutaan kotoa noin vain ilman aamiaista, tarjoudutaan tikkaamaan kaverin haava pienessä hutikassa, ettei tarvitse jättää baari-iltaa kesken, ja huokaillaan, että on vaan niin ihanaa.

Minäkin kaavoihin kangistunut ihminen pakkasin maanantai-illan pakollisen tv-session jälkeen yks kaks reppuun voileivät ja juomat (ja etsin toisen repun ja yhden lippiksen ja erehdyin tarjoamaan vääriä kenkiä, melkein menetin hermoni, kun eväsrasia oli väärää sorttia). Pääsimme kuitenkin ulos ovesta ja siirryimme poniloikilla uimarannalle tekemään hiekkakakkuja ja uittamaan varpaita.

Iltapalaleivät katosivat parempiin suihin ilman yhtäkään kehoitusta keskittyä syömiseen. 

Kotiportailla nautittujen jätskien ääressä summattiin tilanne:

"Olipa ihana päivä!"

Simulaattorissa

Olen viime aikoina törmännyt eri paikoissa suureen viisauteen:

Miten hyvin tai huonosti meneekin - se loppuu kohta.

Suuren voitonjuhlan ja kaikkivoipaisuuden tunteiden jälkeen olikin aika rämähtää maan pinnalle. Vatsatauti tuli sittenkin, sekä minulle että Miehelle. Tässä taudin ilmentymässä tyhjennysosuus jäi kohtuullisen vähäiseksi, sen sijaan täydellinen ruokahaluttomuus ja väsymys vallitsi melkein parin vuorokauden ajan. Nukahdin mm. muutaman kerran olohuoneen matolle, kun ei vaan pystynyt siirtymään tai pysymään hereillä.

Siinä lötköttäessä mietin, että tämmöistäkö olisi elämä oikeasti, syvästi masentuneena. Ei vain kerta kaikkiaan jaksa laittaa pyykkejä koneeseen tai siivota leluja. Tai oiskohan kamoissa elo moista? Varmaan olisi jossain välissä tosi paljon hauskempaa ja välissä koomaa. Lapset ravistelee ja hakkaa leluilla: "Äiti, herää!"

Mietin myös, että tosi vanhana on ehkä tämmöistä. Haahuillaan Miehen kanssa selät köyryssä naamat harmaina ja muristaan toisillemme jotain epämääräistä.

Kuva täältä

Kuten sanottu, kaikki hyvä ja huono loppuu aikanaan. Uutta nousua odotellessa.

Rapakunnosta puolimaratonille

Kevään aikana blogia lukeneet eivät ole voineet välttyä Helsinki City Run -hehkutukselta ja jänskätykseltä. Mun resepti onnistuneeseen suoritukseen:

Megaluokan juoksutapahtuma. Kun monta kuukautta etukäteen ilmoittautuu ja maksaa osallistumisen juoksutapahtumaan, tieto tulevasta saa laittamaan lenkkarit jalkaan huomattavasti useammin kuin itsensä kanssa käytävän "Jaksaisko vai eikö jaksais?" -neuvottelun tuloksena. HCR:n järjestelyt olivat erittäin toimivat, tärkein juttu oli kuitenkin tuhannet muut juoksijat. Pelkäsin, että toiseksi viimeisessä lähdössä saan juosta yksin. Tuskin menee pahasti pieleen, jos väitän että koko matkan ajan 2-3 metrin säteellä oli vähintään 5 ihmistä juoksemassa. Joku ehkä ajattelee, että onpas ahdistavaa. Minä ajattelin, että "Jos nuo muutkin jaksaa, minäkin jaksan."

Yleisön kannustus. Jos joskus menette seuraamaan vastaavaa urheilutapahtumaa, niin muistakaa taputtaa, huutaa ja tsempata! Mä imen tehokkaasti ihmisten fiiliksiä hyvässä ja pahassa. Taipaleella jaksoi taas yhden kilsan, kun joku karjui jaxuja polun varrelta. Kiitos live- ja etätsemppareille, sillä oli tosi paljon väliä!

Järkevä harjoittelu. Mun tavoitteena oli treenata 3 kertaa viikossa. En käynyt lenkillä tai jumpassa kipeänä tai puolikuntoisena. Uskon, että laatu voittaa määrän. Hiihto ei tänä talvena onnistunut, sen sijaan kävin paljon kävelemässä ja lenkillä. Lisäksi kävin sunnuntaisin reisi-vatsa-peppu-jumpassa, joka tuki täydellisesti tavoitetta, koska siellä vahvistettiin juoksussa oleellisia lihasryhmiä. Ja jumpasta tuli aina niin hyvä mieli! Ennen HCR:ää lepäsin ja tankkasin onnistuneesti.

Enemmänkin ois voinut treenata, tämä riitti tällä kertaa.

Hyvä seura. Treenasin enimmäkseen yksin ja HCR:llä myös juoksin melkein koko matkan yksin. Silti oli mahtavaa, kun sai Liinan ja Täti-ihmisen kanssa hehkutella tulevaa skumppahetkeä ja vertailla treenimääriä (tai niiden puuttumista). Puhumattakaan siitä, miten kivaa oli nähdä livenä heitä sekä muutama muuta vanhaa sekä uutta tuttavuutta. Vertaistuki - myös tällä saralla korvaamatonta.

Hyvät neuvot. Ystäväni L: "Pysähdy heti jos rintaa puristaa." Mies: "Älä mutkittele."

Reitin varrelta. Alkuun lähdin hieman tavallista reippaammin ja päädyin hidastamaan vähän tahtia. En ollut läkähtyneen hengästynyt missään vaiheessa, koska halusin jaksaa maaliin - ajasta viis. Reitti oli parempi kuin odotin, yli puolet mentiin pehmeällä polulla asvaltin sijaan. Kävelin muutaman ylämäen ja juomapisteet. 16 kilsaan saakka meni suorastaan helposti, sen jälkeen piti vähän yrittää. 18 kilsan jälkeen päätin olla loppusuoralla ja pistelin tossua toisen eteen ja hymyä huuleen. Stadionilla vedin pienen loppukirin ja leveää virnistystä naamalta ei saanut pois pitkään aikaan. Aika oli 2 h 32 min.

Loppu hyvin, kaikki... Maalissa paljon puhuttua skumppaa nautittaessa mulle tuli suuhun hyvin voimakas metallin maku ja näkökenttään väreilevä viiva. Noin tunti myöhemmin oksensin reippaasti. Perinteisiä migreenin oireita, vaikka ei mulla migreeniä koskaan ole. Luulin, että olo parani ja raahauduin sovituille jatkoille. Ravintolan vihreillä valoilla saattoi olla osuutta asiaan, seuralaiset alkoivat ehdotella minulle paluuta majapaikkaan. Suoriuduin elpymisen alkuun närpittyäni hieman riisiä ja vettä, ja euroviisu-kisakatsomon kautta matkasin yöbussilla kotiin Kuopioon. Vuorokausi myöhemmin olo ei ole vielä 100% palautunut. Olen reippaasti ahtanut äitienpäiväherkkuja ja ottanut menetettyjä kaloreita takaisin, joten tilanne stabiloitunee pian.

Tekisinkö uudestaan? Ehdottomasti. Vaikka kroppa protestoi jälkikäteen, ei juoksun aikana tullut suurempia kipuja, eikä lihassärkyä kummempaa vammaa ole tälläkään hetkellä. En ole saanut pitkään aikaan mistään niin positiivista ja voimakasta tunnereaktiota kuin HCR:n maalissa: mä tein sen, ylitin itseni!

M A H T A V A A !

Olen niin iloinen, että lähdin Täti-ihmisen ja Liinan innostamana ja tsemppaamana tähän vouhotukseen mukaan! (Linkkien takaa heidän HCR-muistelonsa.) Kiitos! Kiitokset loistavasta huollosta sekä neuvoista L ja Mies, hyvistä jälkipeleistä S ja kiitos kaikille teille, jotka olitte hengessä mukana!

Jäykkänä ja onnellisena kohti uusia seikkailuita! Kokonaiselle maratonille ei koskaan, sen verran täsmennän, ettei tule mitään epäselvyyksiä.

3 sanaa HCR:stä

Kun perjantaina haettiin oksentava Nauravainen päiväkodista, ajattelin että HCR kolmella sanalla tulee olemaan

Oksennustauti, voi vittu.

Väärässä olin. Tuli muita vaihtoehtoja, joista en osaa valita.

Minä tein sen! 

Minä ylitin itseni!

Jaksoin tosi hyvin!

Oli sairaan kivaa!

(Lopulta kylläkin oksensin.)

Kertakaikkiaan unohtumaton kokemus!

High hopes, long way

Lauantaina tiivistyy yllytyshulluus. Tai sanotaan meidän kesken, että hulluus vaan. Reitti kartalla näyttää tosi kivalta, mutta onhan se aika pitkä. Gulps.

Jos satut Helsingissä lauantai-iltaasi viettämään, kaikki mahdollinen tuki ja kannustus otetaan ilolla vastaan. Tervetuloa reitin varrelle tai stadionille kannustamaan reippaat juoksijat (ja konttaajat) maaliin!

Lähden noin klo 16:30, 10 kilsan kohdalla olen ehkä noin klo 17:30 ja maalissa joskus 18:45 - 19 välillä. Keskeyttäminen ei ole tässä vaiheessa vaihtoehto. Edellä jossain kirmaa Täti-ihminen ja toivon mukaan välittömässä läheisyydessä Liina. Juhlistaakseni viime vuoden suurta urheilusuoritusta, ajattelin juosta Naisten Kympin aniliininpunaisehtavassa t-paidassa. Syynä valintaan on myös se, että minulla ei ole muuta ns. teknistä t-paitaa. Varustelu on pysynyt maltillisena, hyvä niin.

Kuva ja tarkempi reitti täältä

Hiphei ja hyviä juoksuja!

PS. Olen blogannut Buzzadorina pari kertaa, eli kertonut käyttökokemuksia ilmaiseksi saamistani tuotteista. Buzzador haalii kiivaasti uusia jäseniä:

Auta meitä löytämään uusia Buzzadoreja tuleviin kampanjoihimme. Etsimme henkilöitä seuraavista kohderyhmistä: kissanomistajat, ruoanlaiton ystävät, 15-18-vuotiaat nuoret, kauneudenhoidosta kiinnostuneet, pikkutarkat henkilöt, yli 30-vuotiaat kivuista kärsivät ihmiset, bloggarit ja äidit.

Eli jos sinulla on kissa, kipuja tai pilkunviilaajan vikaa, täältä pääsee ilmoittautumaan mukaan.

Zeniläisyys ja sen puute

Siirtymät tuntuvat olevan monille lapsille vaikeita. Esimerkiksi meillä aamutoimet sujuvat mukavissa merkissä ja ulkona on tosi kiva puuhailla, mutta voi kaiken maailman kirosanat sekä muut ärräpäät, että on henkisesti ja fyysisesti vaikeaa pukeutua ja poistua ovesta ulos.

Kuva täältä

Kuten Riikan tontilla todettiin, kiire on 100% tehokas keino saada tilanne kriisiytymään. Ja vaikka tiedän, että kaikki on hyvin, kun on kaikilla on kengät jalassa ja ovi painetaan kiinni, niin silti lähes joka kerta palaa hermot ja desibelit nousee, kun Touhukkaalle ei kelpaa mitkään vaatteet ja Nauravainen kiskoo päältään pariin kertaan puetut vaatteet.

Olen mielenkiinnolla seurannut Emilian projektia, jossa hän tietoisesti pyrkii eroon huutamisesta. Väliraportissa hän kertoo hyviä kokemuksia itsensä rauhoittelusta vs. "Mä en jaksa!" -mantrasta, johon itse sujuvasti solahdan kerta toisensa jälkeen.

Yritän harjoitella Emilian rauhoittumisneuvoa. Tarralistalahjontaa on harrastettu, mun pitänee Emilian tavoin tehdä itsellenikin palkintolista. Jäin myös pohtimaan oman ajan kirjanpitoa. Lenkillä ja jumpassa olen reippaasti käynyt, muu sosiaalinen elämä on ollut vähissä, mikä helposti saa pinnan kiristymään pienistäkin asioista.

Onko muita vinkkejä saada lapset ja itsensä tilanteesta toiseen ilman itkupotkuraivareita?