Raivotar

Valeäiti on kirjoittanut pari erinomaista tekstiä hirviöstä, eli mutsista jonka päässä kuuluu ping. Sen jälkeen räiskyy: karjutaan, raivotaan ja ehkä otetaan turhan kovasti lapsen kädestä kiinni tai viskellään tavaroita. Jep, käsi pystyyn. Minäkin olen sellainen.

Arvostan Valeäidin tekstejä ensinnäkin siksi, että hän puhuu asiasta avoimesti. Lisäksi kirjoittajan ja kommentaattoreiden analyysi on erittäin osuvaa. Äiti taantuu kaksivuotiaan tasolle, kun vauva itkee, unta ei saa, uhmailija uhmaa ja se koko päivän odotettu oma hetki menee ohi.

Tämä raivotar onneksi saa nukkua yönsä melko hyvin. Touhukkaan kanssa tilanne oli toinen, reilun puolen vuoden ajan herätyksiä oli öisin 1-2 tunnin välein ja sen jälkeen toisen puolen vuoden ajan noin 2-5 kertaa yössä. En enää muista millaista se oli. Itseni tuntien kilahduksia epäilemättä oli. Nykyään raivotar nostaa päätään erityisesti päiväuniaikaan: äiti tahtoo usein olla se, joka nukahtaisi ensimmäisenä. Touhukas tietysti vastustaa nukahtamista kaikin keinoin, ja tämän aiheen tiimoilta on nähty aikamoista leiskuntaa. Lisäksi rassaa jatkuva papatus ja jankutus "Mene vessaan. Syö reippaasti. Pue päälle. Riisu vaatteet. Jadajadajada." Kun tulee aika sanoa 4000. kehoitus laittaa sukat jalkaan, niin RÄISKIS, höyry nousee korvista ja äiti karjuu.



Lopuksi tulee järkyttävä morkkis. Se, että oma lapsi itkee, kun äiti on pelottava, ei ole elämän tähtihetkiä. Se, että on niin säälittävä juntti, ettei ole välineitä neuvotella, keskustella tai käsitellä turhautumista muulla tavalla kuin huutamalla, tuntuu epätoivoiselta. Varsinkin kun huutaminen ei auta yhtään. Siitä tulee paha mieli, ihan kaikille.

Luin hiljattain osuvan jutun uhmasta ja aggressiosta, jossa oli esimerkki:

2-vuotias Onni huutaa vihaisena kovalla äänellä. Äiti hermostuu ja huutaa kovalla äänellä: ”Älä huuda!”.

Lasten kanssa elävät tai työskentelevät jo tietävätkin mitä Onni tästä oppii. Eihän hän tietenkään tee kuten äiti sanoo, vaan kuten äitikin tekee: huutaa vihaisena. Onni on oppinut, että tässä perheessä neuvotellaan huutamalla.

Kun 3-vuotias Touhukas pari päivää sitten karjui naama punaisena aamiaspöydässä, että "Anna sitä leipää nyt heti paikalla!", niin en voinut kuin nielaista pari kertaa. Kehoitin häntä pyytämään kauniisti, ja näin lopulta kävikin, mutta päässä pyöri vain ajatus "Sitä saa mitä tilaa. Apua." 

Voivottelu seis, tässä aseita raivottaren selättämiseen:

• Vältetään yliväsyneiksi ja -nälkäisiksi tulemista kaikin keinoin, välipalat sallittuja. Äidille suklaata. 
• Jos näin kuitenkin pääsee käymään, syödään ja valitaan moodiksi minimisuoritus. Perutaan tai siirretään menot tai ainakin antaa sen tiskivuoren kasvaa. Koomaus telkkarin edessä sallittua.
• Vältetään kiirettä. Ei ole sen 3-vuotiaan vika, että aikuisten ajanhallinta pettää, se ei osaa vielä kelloa. Jos tiedetään, että  3-vuotias alkaa aina, ihan aina, leikkiä ja juosta karkuun, kun on aika lähteä, niin varataan lähtöön 5 min lisää aikaa, että lapsi puetaan rauhallisesti. Tai myöhästytään vartti, who cares.
• Jos joku harmittaa, sanotaan se syy ääneen eikä käytetä sitä harmitusta tekosyynä kiukkuilla maitolasin kaatumisesta. Edelleenkään ei ole sen 3-vuotiaan vika, jos putkimies teki oharit tai Mies oli liian pitkään baarissa.
• Jos kiehahtaa, pyydetään anteeksi. 

Raivotar, toivottavasti ei nähdä pian.

Loppuun vielä lainattu vinkki, jossa tuntuisi olevan järkeä:
Joustavan, muiden tahtoa kunnioittavan, mutta omaa mielipidettään tarvittaessa puolustavan lapsen kasvattamiseksi meidän aikuisten on siis itsekin maltettava kuunnella lapsen toiveita, vastata niihin myöntävästi turvallisuuden rajoissa, alistuttava jossain määrin määräiltäväksi ja komenneltavaksi.