Reader, why did I marry him?

On tilinteon aika. Nyt ei ole tulossa pitkää kirjaluetteloa, vaan nostan framille vain ne kaikkein parhaimmat vuonna 2019 lukemani kirjat. Tässä tehtävässä käytän suunnatonta itsekuria, josta väkisinkin seuraa, että moni erittäin mainio teos ei tule mainituksi. Suurimman vaikutuksen tehnyttä kirjaa en tosin joudu miettimään yhtään, sillä sen asema tänä vuonna luettujen joukossa on täysin kiistaton ja siksi myös mainitsen juuri tämän teoksen ensimmäisenä. Muilta osin alla mainitut teokset ovat randomissa järjestyksessä. Siis: 1. Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?   (Teos, Förlaget) Vem dödade bambi? (suom. Laura Jänisniemi) "On ihanaa, että näin vahvoja kirjallisia maailmoja on olemassa. On kamalaa, että nämä maailmat ovat fiktiivisiä, eikä niihin voi oikeassa elämässä matkustaa, kuten vaikka Koivukylään." * 2. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi) "Dioraama on filtteri. Tapa nähdä maailma ja löytää sellaista, joka ei oikeastaan ole löydettäv

Voi olla, että olen kirjoittanut sentimentaalista paskaa. Otan sen riskin ja mietin, että niinä pimeinä öinä aamuyöstä kello 4, kun nukkuminen tuntuu kaukaisimmalta, saattaa sentimentaalisen alta löytyä yllättäviä asioita. Aivan. Juuri niitä, joita päivisin ei kehtaisi edes sanoa ääneen. Moni lukija tunnistaa ne hetket ja sen tuskan, kun yrittää tehdä päätöstä siitä, mitä lukisi seuraavaksi. Ne hetket kirjahyllyn edessä, ne vaeltelut kirjastossa ja kirjakaupoissa, ne väärien kirjojen seireenin kutsut ja pettymykset, kun kirja on taas kerran jätettävä kesken, koska se puhuu kieltä, josta ei saa otetta. Sitäkin arvokkaampaa on, kun se oikea kirja löytyy. Se tuntuu niin hyvältä, että sen hyvän tuntemisen keskellä uskaltaa ajatella, että ilman juuri tätä kirjaa monikin asia olisi voinut mennä kovin toisin. Juuri nyt se kirja on minulle Taija Tuomisen Kuningaskobra . Tuomisen romaanin "löytäminen" ei tapahtunut suorinta reittiä. Tarvittiin Erja Manto, Tammen työntekijä ja

Bolla on hieno romaani ja Pajtim Statovci on ilman muuta Finlandia-voittonsa ansainnut. Yhtä lailla voidaan kuitenkin kysyä, oliko tämän vuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan valinneella Yleisradion pääjohtaja Merja Ylä-Anttilalla käytännössä muuta mahdollisuutta kuin valita voittajaksi juuri Bolla ja Statovci. Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia ilmestyi 5 vuotta sitten ja voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon. Jo ennen HS-palkinnon julkistamista kirjoittamani bloggauksen aloitin sanoilla: "Se taitaa nyt olla tässä. Vuoden 2014 paras suomalainen esikoisteos." Luettuani Kissani Jugoslavian olin vakuuttunut, että juuri Statovci tulisi olemaan se kirjailija, josta tultaisiin puhumaan vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä. En myöskään pitäisi ollenkaan mahdottomana, että Kissani Jugoslavia päätyisi suomalaisten klassikoiden kunnianarvoisaan seuraan. On tunnettua, että toisen romaanin kirjoittaminen on usein vaikeaa ja erityisen suuri haast

En tiedä mistä aloittaisin. Ehkä keskeltä. Tai alusta. Tai sivulta 150. Ehkä siitä kohdasta, jossa Kuka tappoi Bambin? on vienyt minut maailmaansa niin, että en enää ole Helsingissä omassa huoneessani. Ehkä parasta olisi edetä joka suunnassa ja suuntaan samanaikaisesti. Edetä itsensä ympäri, vieressä, ylä- ja alapuolella ja olla perillä ja matkalla saman aikaisesti. Siltä Bambin lukeminen tuntuu. Se tuntuu siltä kuin kaivaisi esiin tekstiä, joka on vuosien kuluessa kasvanut oman ihon alle. Se tuntuu siltä, että Bambi on minun ja minun ja minun, eikä kenenkään muun. Se tuntuu rakkaudelta. Bambia lukiessa tekee mieli kertoa kaikille, että tämä on se kirja. Tämä on tämän vuoden Se K irja. On ihmisiä, jotka saavat vaikeissa elämäntilanteissa lohtua kirjoista. Itse kuulun valitettavan harvoin heihin. Rankat elämäntilanteet saavat lukemiseni lukkoon. Sanat valuvat jälkiä jättämättä, eivätkä ne sytytä minussa mitään. Joskus käy niin onnellisesti, että löytyy kirja, johon voin mennä

Vesileikeistä on kirjoitettava pienin kirjaimin. Pienin ja selittämättömän maagista valoa hohtavin.  Hohtavin ja paperista tuskin eroittuvin. Ei. Vesileikeistä on kirjoitettava isolla fontilla. Isolla ja lujan painavalla. Painavalla ja paperin lävistävällä. Cristina Sandun toinen romaani Vesileikit osoittaa, että myös kirjallisen teoksen fyysinen koko voi olla tärkeä osa teoksen vastaanottoa. Kun kirja on niin pieni kuin mitä Vesileikit on saa se kiinnittämään huomiota jokaiseen sanaan ja sanojen väliin. Tässä kirjassa sanoilla on tilaa kasvaa ja vallata uusia alueita niin kuin uusiin paikkoihin ovat eri reittejä päätyneet myös kirjassa kuvatut naiset. Anita. Paulina. Sandra. Betty. Nina. Lidia. Kuusi nimeä paperilla. Ajattele, heillä jokaisella on oma elämänsä. Huolensa ja murheensa, joskus ilotkin. Haaveita, unelmia ja juurettomuus. Naiset ovat ripoteltuina kirjaan ja heidän elämästään kerrotaan vain pieni pala. Sen ympärille rakentuu iso avaruus. Hiljainen ja äänekäs.

Aliide Truu (Wanda Dubiel) Olen itä-eurooppalaisessa olohuoneessa. On jääkaappi, keinutuoli, pitsinen sängynpeitto, radio ja vihreät pitsiverhot. On laudoitetut ikkunat ja epämääräinen pelon tuntu. Olen Virossa ja sen lähimenneisyys vaanii kaikkialla. Uhkaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä. Sofi Oksasen kirjoittama Puhdistus on sekä Finlandia-palkittu romaani että Oksasen esikoisnäytelmä. Se sai kantaesityksenä Kansallisteatterissa Mika Myllyahon ohjauksena vuonna 2007 ja myöhemmin sitä on esitetty useissa suomalaisissa teattereissa. Puhdistus on lisäksi matkannut mm. New Yorkiin ja Jüri Reinvere on säveltänyt sen oopperaksi. Itse tutustuin Puhdistukseen ensi kertaa romaanina kymmenisen vuotta sitten ja valehtelisin jos väittäisin, että minulla on siitä selkeitä muistikuvia. Ei ole. Sen kuitenkin muistan, että Puhdistusta lukiessani en voinut päästää sitä käsistäni ja erityisesti mieleeni on jäänyt, miten toisessa kädessä pitelin kirjaa ja toisella kädellä hämmensin kas

Helvetin hyvä. Ai ei saa kiroilla? Olen eri mieltä. Haluan tehdä heti kättelyssä selväksi, että Kansallisteatterin Rakkauden päätös on helvetin hyvä esitys. Sitä paitsi. Kun Christoffer Strandberg ja Matti Puro tanssivat pasodoblen ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa käytti tuomaristossa istuva Jorma Uotinen heidän tanssistaan juuri ilmaisua "helvetin hyvä".  Näin tästä ilmauksesta tuli jotain ihan muuta kuin kirosana + hyvä. Siitä tuli taidenautinnon sanallisen ilmaisun muoto, joka pyrkii tuomaan esiin sen, että nyt tärähti häntäluussa asti. Että nyt mentiin jonnekin sellaisen täydellisyyttä hipovan vastaanottokokemuksen alueelle, jota sanat eivät mitenkään pysty ilmaisemaan. Siksi: helvetin hyvä. Sanojen riittämättömyys on keskeistä myös Pascal Rambertin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Rakkauden päätöksessä, joka on lajityypiltään kaksoismonologi. Rakastaminen on muuttanut pysyvästi imperfektiin ja futuuri lakannut olemasta, kun Katariina (Katariina Kaitue) ja Tim

Suomenruotsalainen kirjallisuus on vuosia ollut yksi erityisistä kiinnostuksen kohteistani. Tämä juontaa juurensa opiskeluaikoihini, jolloin tulenpalavasti intouduin suomenruotsalaisesta modernismista, mm. Edith Södergranista, Hagar Olssonista, Mirjam Tuomisesta ja Henry Parlandista. Väitän, että suomenruotsalainen kirjallisuus avaa vähän eri tavalla ikkunan eurooppaan kuin mitä suomenkielinen kirjallisuus tekee ja juuri tämä hienoinen ero tekee siitä niin kiinnostavaa. Käytännössä kuitenkin käy valitettavan usein niin, että suomenruotsalainen kirja jää suomalaisen jalkoihin, vaikka pystynkin lukemaan varsin sujuvasti myös ruotsinkielistä tekstiä. Usein kyse voi olla yksinkertaisesti myös siitä, että en ole edes tietoinen jostakin suomenruotsalaisesta kirjauutuudesta. Minulle henkilökohtaisesti on ollut suoranainen onnenpotku, että Kustantamo S&S on alkanut toimittaa suomeksi Schildts & Söderströmin julkaisemia teoksia. Viime vuonna tutustuin Sabine Forsblomin vimmaiseen

Ihmisen aivot ovat loputonta runoa. Minuus on. Muisti on. Sanojen taakse menevää, sanojen väliä, rivien väliä. Ilmassa leijuvia hiutaleita, kaikkialla värisevää merkitystä. On valtava saavutus saada pysymään kasassa niin täysin estetiikalle rakentuva romaani kuin mitä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on. Saada se pysymään kasassa niin, että ei luiskahdella patetiaan, höttöiseen imelään tai näennäisen kauniiseen. Saada se pysymään kasassa niin, että lukijana häikäistyn sivun sivun jälkeen. Tietyllä tapaa Dioraama jatkaa siitä, mihin Hakkaraisen edellinen romaani Kristallipalatsi jäi ja ajatus salaisesti elämisestä (lathe biosas) saa tässä romaanissa uuden täydentävän tulemisensa. Voisinkin kuvitella. Ei, vaan toivoisin, että tekeillä on esteettisen prinsiipin hallitsema trilogia, jonka aloitti Kristallipalatsi ja jota Dioraama jatkaa. Dioraamaa lukiessa on hyvä pitää mielessä sen Walt Whitmanilta peräisin oleva motto, sillä se luo kehyksen, jossa Hakkaraisen romaani tapahtu

Kuukausittain julkaistavassa BAR Finland -sarjassa tuon esiin merkittävää suomalaista kirjallisuutta. Kun tällä hetkellä tilanne on se, että kiinnostavia kotimaisia uutuuksia tunkee esiin joka tuutista teki mieli paeta varhaisempiin vuosiin. Niinpä tartuin Mattia ja Liisa käsikynkästä ja lähdimme Lapinlahdelle ihmettelemään rautatietä. On vuosi 1884 ja Lapinlahdella on koettu ihme, kun hevoset on korvannut veturi, joka vetää perässään rautahuoneita ja kiitää eteenpäin niin, että matkustajan silmissä vilisee. Matti ja Liisa pitävät penkistä tiukkaan kiinni, sillä vaikea on uskoa, että moisessa kyydissä ihan noin vaan pysyisi. Vaikka Rautatie on tyyllisesti realismia on sen kuvaus rautatiestä scifiä, sillä Ahon kirjoittaessa teostaan rautatietä ei Lapinlahdella vielä ollut, vaan rautatieasema avattiin vasta vuonna 1902 eli 18 vuotta Rautatien ilmestymisen jälkeen. Rautatie on kansankuvaus, jonka maailmassa vanha ja uusi törmäävät. Jos Matin ja Liisan asuttama Korventausta on kosk

En tiedä sinusta, mutta minä ainakaan en pysty olemaan lisäämättä Annastiina Stormin romaanin perään kuvastinta. Näin aukeaa satujen maailma. Näin heijastaa peili, josta nähty kuva voi olla mitä tahansa toden ja valheen väliltä. Näin marssivat esiin hyvät ja pahat ja vähän rumatkin. Ei puutu kuin Sergio Leone. Storm on Kerro, kerro -romaanissaan lähtenyt rakentamaan hyvin kunnianhimoista tarinankehittelyä. Teosta koossa pitävä juoni kertoo Alisasta, joka pyrkii tekemään selkoa jo kuolleen äitinsä Lumikin elämästä. Mahdollisesta ja todistettavasta. Siitä, mitä tapahtui todella. On lankoja, on vyyhtejä ja äidin katseessa asuva värttinäkoukku, jotka vievät yllättäviin paikkoihin ja yhtä lailla umpikujiin. On niitäkin lankoja, jotka löytyvät satujen kirjailluista puvuista. Heti romaanin alussa tapahtuu kaksi asiaa, jotka enempi vähempi leimaavat tämän teoksen lukemistani. Voisin kirjoittaa:  Äiti kuoli helmikuussa. Jälkimmäinen lause asettuu väistämättömästi päässäni Albe

Jussi Nikkilän Näyttelijästä  opin ennen muuta rehellisyyttä ja sen vuoksi päätin kirjoittaa täysin kaunistelemattoman ja alastoman rehellisen blogikirjoituksen. Se tuskin on hyvä idea, mutta teen niin siitä huolimatta. Samalla tämä on koe siitä, millainen on bloggaus, jota ei ole ollenkaan meikattu. Jota ei ole puuteroitu eikä poskipunattu ja jolle ei ole maalattu kiilteleviä luomia. Tykkään kokeilla. Siis kokeilen nyt tällaistakin kirjoittamisen tapaa. Olisi varmaan hyvä jo etukäteen pyytää anteeksi ainakin Jussi Nikkilältä. Anteeksi. Samalla muistutan, että se, että tällaiseen hulluun yritykseen edes lähden on jo sinällään luottamuksenosoitus kirjan tekijää kohtaa. Voisin nimetä tähän vinon pinon suomalaiskirjailijoita, joiden teoksista en voisi näin rehellisesti kertoa, koska olisi liian suuri vaara, että tulisin loukanneeksi heitä. Tämä muuten on pirunmoinen ongelma tässä bloggaamisessa. Tajuan tietenkin, että jos kirjasta ei kirjoiteta kuin muutama teksti ja niistä muu

Aloitan lopusta, koska tämä ihmetys on niin suuri, että se on pakko ilmaista heti alkuun. Aloitan kertomalla, että en pysty ymmärtämään, miten niin hurjan niin rajun niin totaalisen esityksen jälkeen Terni Panula pystyy tulemaan yleisön eteen loppukiitoksiin ihan niinku suunnilleen tolleen vaan. Miten voi siirtyä hetkessä maailmasta toiseen, astua maagisen rajan yli, olla äkkiä itsensä. Jean Cocteaun Ihmisen ääni ei kuulu Kansallisteatterissa ensimmäistä kertaa, sillä sitä esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Tuolloin roolin veti Rauni Luoma. Tämänkertaisen Ihmisen äänen matka Omapohja-näyttämölle on jo sekin kertomisen arvoinen. Kävi nimittäin niin, että esityksen ohjannut ranskalainen Charles Gonzalès tapasi Pariisissa Terhi Panulan ja syntyi - Gonzalésin omia sanoja käyttääkseni - "kahden taiteilijan vahva yhteys".  Gonzalès vakuuttui, että Terhi Panula olisi hmisen ääni -monologin vaativan naisroolin "täydellinen tulkki". Oikeassa oli. Ihmisen

Helsingin kirjamessujen kunniaksi säästin pari päivää kesälomastani ja vietän ne nyt tulevana torstaina ja perjantaina Pasilan kirjamessuvilinässä. Aiempina vuosina on jäänyt vähän harmittamaan, että työni vuoksi olen pystynyt osallistumaan messuille vain viikonloppuna, sillä raskaan sarjan kirjadiggarit osallistuvat messuille nimenomaan arkipäivinä. Nyt pääsen kokemaan tämän autuuden ensimmäistä kertaa. Yritin turhaan saada käsiini paperista versiota kirjamessukatalogista Rikhardinkadun kirjastosta, jossa virkailija kertoi, että he saivat niitä vain hyvin vaatimattoman määrän, joka loppui lähes samoin tein. Mutta hienoa siis, että kirjat kiinnostaa. Vähemmän hienoa sen sijaan on, että joudun rakentamaan tärppini kirjamessujen nettisivun avulla. Silloin nimittäin käy helposti niin, että jotain timanttista menee ohi. Käydäänpäs asiaan. Minua kiinnostavat torstaina erityisesti nämä: klo 11.00 Senaatintori - Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta? keskustelemassa Tuomas Kokko, A

Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi P itäisikö vanhaa näytelmää modernisoida vai pitää se siinä kuosissa kuin millaiseksi se on alunperin kirjoitettu? Kansallisteatterin Lokki vastaa edellä esittämääni kysymykseen törmäyttämällä Tšehovin tekstin moderniin esillepanoon. En voi väittää olevani mikään erityinen Tšehovin näytelmien fani. Itse asiassa olen enempi sitä porukkaa, joka kuiskuttelee, että miksi ihmeessä näitä samoja mieskirjoittajien klassikoita esitetään vuodesta toiseen. No, kun niihin tiivistyy niin syvää ihmisyyttä, vastaa toinen ja eipä tuohon ole vastaansanomista, sillä tottahan se on. Tälläkään kertaa Lokki sinänsä ei ollut ensisijainen kiinnostuksen kohteeni, vaan se, minkälainen versiointi ja tulkinta siitä nähtäisiin Kansallisteatterin näyttämöllä. Lokin juonesta tuskin tarvitsee sen kummemmin puhua, sillä teatterinystävät tuntevat sen jo entuudestaan. Itse tulkitsen Lokissa olevan kolme pääteemaa. Ensimmäinen näistä on amorin nuolten sekaisin meneminen, j