Piippolan vaarin lastenlaulufestivaali ja Herra Heinämäen Lato-orkesteri

Tämän kirjoituksen piti oikeastaan hehkuttaa vain Herra Heinämäen Lato-orkesteria ja pitkäaikaista idoliani lyyrikko Heikki Saloa, mutta koska festivaali oli niin lempeänmukava lastentapahtuma, ei siitä voi olla kertomatta.

Piippolan vaarin lastenlaulufestivaali 30. - 31.7.2011

Piippolahan on sellainen paikka Suomessa, jonka kaikki lapset oppivat tuntemaan Piippolan vaarilla oli talo -laulun ansiosta. Moni ei välttämättä tiedä, että Piippola on ihan oikea paikka ja sijaitsee Siikalatvan kunnassa Pohjois-Pohjanmaalla, noin 100 kilometriä Oulusta etelään. Vajaan 2000 asukkaan Piippola on niinkin keskeinen paikka, että sen Talasnevan suolla on Suomen rajojen mukainen keskipiste. Keskipisteen merkki sijaitsee kuitenkin muutaman metrin päässä valtatie E75:stä. Kirjailija Pentti Haanpää on kotoisin Piippolasta. Nyt Piippolassa on alettu pitää Piillolan vaarin lastenlaulufestivaaleja, ja me pääsimme mukaan järjestyksessään kolmansiin kekkereihin!

Voihan digitaaliaika! Kameran akku simahti ennen kuin
saimme ensimmäistäkään kuvaa Piippolasta :-(.
Kännykän kamera ikuisti selkeä-äänisen
lastenlaulusuosikkimme
Hattarat-sarjassa (7-vuotiaat ja nuoremmat).

Lastenlaulufestivaalissa lapset pääsevät laulukilpasille kahdessa sarjassa. Ohjelmassa on muutakin mukavaa, kuten Simo-taikuri ja yhteislaulua, ja pihalla hyvässä säässä pääsi pikkuväki myös muun muassa pomppulinnaan, poniratsastukselle, vuohia syöttämään tai vaikka karaokea laulamaan. Valitettavasti ehdimme osallistua kekkereihin vain nyt lauantaina, joten emme päässeet finaaliin näkemään, kuka voitti lastenlaulukilpailun. Tulokset voi kurkata täältä: http://www.piippolanvaari.com/festivaali.html.

Pienen Piippolan väelle lastenlaulufestivaali on yhteishengen osoitus, sillä järjestelyt toimivat loistavasti. Käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen tiloissa ja pikkuväelle on saatu aivan ihana ja turvallinen oma festivaali (samaan aikaan, kun Oulussa rokkaa vanhempi väki). Toivottavasti piipposet jaksavat järjestää juhlia tulevaisuudessakin!

Herra Heinämäen Lato-orkesteri ja Heikki Salo

Täytyy todeta, että lastenlaulufestivaalin ehdoton vetonaula meidän kannaltamme oli Herra Heinämäen Lato-orkesteri, jonka keulamies on lyyrikko Heikki Salo. Olen itse fanittanut ikuisuuden Salon aiempaa, keikkavaatteensa jo naftaliiniin upottanutta Miljoonasadetta erityisesti sen laululyriikoiden vuoksi. Miljoonasateen suosikkibiisejä on monta, monta erilaista, mutta yksi saattaa olla ylitse muiden: Voipallo. Siinä on jotakin surulliseniloista ja koskettavanrohkeaa voimaa. Ai niin, ja onhan siellä Hymy ja kyynel, ja tietysti Lapsuuden sankarille, josta pojatkin tykkäävät, Paskanmarjat, Silmitön talvi, Lelukaupan häät ja... ja... ja... No niin, Heikki Salo on siis ehdottomasti yksi suomirokin etevämpiä sanoittajia ja tarinankertojia. Hän on tehnyt keon lauluja myös muille suosikkiartisteille ja monenlaisia tekstejä teatteriin ja medioihin.

Voitte varmaan kuvitella, miten hauskaa on nyt poikien kanssa kuunnella yhdessä Herra Heinämäen Lato-orkesteria. Pojat diggailevat siinä missä minäkin - ja kyllähän perheen isäkin on jo suosikkinsa valinnut. Herra Heinämäen Lato-orkesteri kumppaneineen on esittänyt lapsille hassunkurisia ohjelmia Pikku Kakkosessa, ja näitä lyhytelokuvia saa nyt myös dvd:nä. Myös koko perheen elokuva on tulossa, ja arvatkaa, mennäänkö me katsomaan? Herra Heinämäkeä esittää Heikki Hela.

Herra Heinämäen Lato-orkesterilla on Miljoonasateen tapaan ihan tolkuttomasti loistotavaraa levyillään. Päivä ei voi alkaa huonosti, jos sen aloittaa Nyree näkkäri -levyn aloitusraidalla Paras päivä ikinä. Jos sen jälkeen kuitenkin mieli laskee maahan, kannattaa kuunnella uusimmalta, Äiti venyy -levyltä Hurraa urheilu, niin jopa alkaa ilostuttaa. Tai jos edelleen tuskastuttaa kannattaa soittaa Heinämäen esikoiselta, Ilosofiaa-levyltä lohdutukseksi iki-ihana Hiirille puurovettä ja antaa mielen nousta maasta itsekseen.

Salon sanailijantaidot pääsevät loistavasti esiin myös muun muassa nerokkaassa kappaleessa Lapanen & Lapanen. Perheemme muut suosikit menevät niin, että pojat pitävät paljon muun muassa Sulo omenamiehestä ja isä Isästä ja hulvattomasta Voi hyvä tavantonta -tarinasta. Minä tietysti kuuntelen mielelläni kertomusta nimeltä Äiti venyy.

Lato-orkesterin ja yleisön meno rehevöityi, kun
alkukankeudesta päästiin!

Piippolassa Herra Heinämäen Lato-orkesteri viihdytti yleisöään erinomaisella keikalla ja soitti jumppasalin täyteen laadukasta suomalaista lastenmusiikkia. Moni meidän suosikkikappaleemme oli iloksemme setissä mukana, ja bändi soitti muutamia lauluja myös Omskista-levyltä, joka on Herra Heinämäen Lato-orkesterin nimellä tehtyjen lastenlevyjen edeltäjä. Salon ja Janne Louhivuoren (kitara ja banjo), Jouko Mäki-Lohiluoman (rummut) ja Mikko Löyttyn (basso) välispiikkihuumori hauskuutti niin pieniä kuin isoja.


(Kahle)kuningaslaji ja muut Salon paperille painetut teokset

Koska olemme kirjablogissa, on luontevaa kirjoittaa myös Heikki Salon pahvikansien väliin päätyneistä teoksista. Hän on nimittäin kirjoittanut loistavan laululyriikan "oppikirjan", joka on otsikoitu oivallisesti (Kahle)kuningaslajiksi. Siinä Salo käy läpi lyriikan olemusta ja sen erityispiirteitä musiikin kainalossa. Teos sisältää tekstianalyyseja ja lyriikan teoriaa. Salon mukaan laululyriikka on nimenomaan kuningaslaji. Se kuitenkin noudattaa tarkasti monenlaisia kaavoja ja kantaa mukanaan kahleita, joissa sätkien lyyrikko työnsä tekee. Kirjassa on Jarkko Martikaisen kuvitus. Kahlekuningaslaji on aivan loistava (käsi)kirja jokaiselle hyvän laulutekstin ystävälle tai runoilijalle!

Muihin Salon kirjoihin ole (vielä) ennättänyt tutustua. Häneltä on Like julkaissut myös proosateoksen Kynsilehto (2001) ja laululyriikkaan sidostuvan opuksen Sateen ääni - Laulutekstejä ja tekstejä lauluista (2000).

Miina ja Manu -kirjat

Miina ja Manu -kirjat. Satukustannus. 1982 -

Meidän perheen pienten kirjatoukkien kestosuosikkeja ovat olleet pitkään Miina ja Manu -kirjat. Niissä on, mistä valita; äkkiä laskien pääsin 64 kirjaseen. Aiheiltaan Miina ja Manu -kirjat käsittelevät mitä moninaisempia ilmiöitä: liikennettä, käyttäytymistä, eläimiä, sairaanhoitoa, matkustamista, ammatteja, merirosvoja, lohikäärmeitä, kierrättämistä ja seikkailuja vain joitakin mainitakseni. Ensimmäinen Miina ja Manu -kirja on vuonna 1982 julkaistu Miinan ja Manun aapinen.

Miina ja Manu ovat kissoja, jotka touhuavat yleensä Sulo-enonsa kanssa erilaisissa tilanteissa. Mukana ovat monesti myös Heikki-hiiri, Erakko-Hermanni-susi, Jänkä-Joonas-jänis, Olli-orava, Seppo-siili, Paavo-pupu ja joukko muita ystäviä, tuttavia ja kissakaksikon sukulaisia, ihan niin kuin kenen tahansa elämässä. Miinan ja Manun vanhemmista en ole lukenut koskaan halaistua sanaa, ja vanhempien poissaolo onkin merkillepantavaa. Selitystä isän ja äidin poissaololle ei ole, mutta ei siitä koskaan kissakaksikolle ongelmia synnykään. Eipä ole (vielä) kumpikaan pikkulukijakaan asiaan kiinnittänyt mitään huomiota. Sekään ei ole miulle täysin selvää, ovatko Miina ja Manu sisaruksia, kaksosia vai ehkä serkuksia.

Miina ja Manu -kirjat on luonut nimimerkki Teutori eli Teuvo Koskinen (1941 - 2000), joka on kirjoittanut ja piirtänyt valtaosan saatavilla olevista teoksista. Viimeisin sarjassa ilmestynyt, Miina ja Manu puutarhassa, on Jari Koiviston käsialaa. Kirjasarjalla on ollut myös muita tekijöitä. Yleisilme on säilynyt useimmiten kuitenkin hämmästyttävän samana.

Kirjat ovat luonteeltaan opettavaisia. Esimerkiksi Käytöskirja kuvaa, miten on sopivaa toimia bussipysäkiltä ja pelikentälle, keksikutsuille ja kotiin. Eläinaapinen kertoo taas kiinnostavia yksityiskohtia esittelemistään eläimistä. Huomattavaa on lisäksi se, että esimerkiksi lääkärikäyntiä käsittelevä kirja on käynyt lääkärintarkistuksessa ja uimakoulukirja suunniteltu uimaopettajien kanssa yhteistyössä.

Vanhemmissa kirjoissa Teutorin isällinen saarna kuultaa läpi tarinoiden, mutta sympaattisuus saa silti aina täydet pisteet. Miinan ja Manun sukupuoliroolitkin ovat yleensä aika perinteiset: Miina on neuvokas, iloinen ja ahkera tyttö, Manu kömpelö, isotteleva ja usein hassunkurinen poika. Silti esimerkiksi harrastuskirjassa Miinakin on päässyt pelaamaan jääkiekkoa ja jopa Sulo-eno kokeilee balettia.

Miina ja Manu -kirjat ovat taatusti turvallista luettavaa aivan pienemmillekin. Jokaiselle lapselle on todennäköisesti olemassa ainakin yksi aihepiiriltään sopiva kirja. Kappalehinta yhdellä kirjasella on varsin kohtuullinen. Jos kirjat eivät sinänsä kiinnosta, aina voi valita Miina ja Manu -äänikirjoja vaikka automatkoille kuunneltavaksi tai -puuhakirjoja sadepäivien iloksi. Aivan pienimmille on tarjolla kovalehtisiä kuvakirjoja. Onpa Miinaa ja Manua esitetty pitkään jo näyttämöilläkin. Meidän poikien suosikkeja tänään kysyttäessä olivat kirjasarjasta Eläinaapinen ja Uimakoulussa, joskin esikoinen kertoi samalla, että kaikki ne ovat hyviä kirjoja. Suositteluja siis lapsiperheisiin!

Millaisia muistoja ja kokemuksia sinulla on Miinasta ja Manusta?

Lääkintälotta Olka

Kansi: Etusivupaja

Kaisa Kervinen: Lääkintälotta Olka. Kustannus HD. 2010. (352 sivua)

Lääkintälotta Olka kertoo Olka Niemisen tarinan lääkintälottana Lapin sodassa ja lyhyesti elämänvaiheet myös sen jälkeen. Kaisa Kervisen teos on väkevä kertomus sodasta, mutta tukalien tilanteiden lomassa myös ystävyydestä ja rakkaudesta.

Kertomus alkaa, kun oppikoululainen Olka lähtee lääkintälotan koulutukseen. Hän palvelee sittemmin itärajalla, mutta kun Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhan, alkaa Lapin sota, johon Olka lähtee eturintaman kenttäsairaalan lotaksi. Ennen sitä hän kuitenkin palvelee myös Kaatuneitten evakuointikeskuksessa, jossa työ on paikan nimen mukaisesti ruumiiden käsittelyä ja sankarivainajien kotiin lähettämistä. Olkalle työn kiteyttää pappi, luutnantti Koponen: "Nämäkin asiat on jonkun hoidettava, eihän poikia voi metsään jättää." (s. 37)

Elämää sodassa

Kaatuneitten evakuointikeskuksesta Olkan tie vie Kannakselta Kajaaniin ja sieltä kohti pohjoista, kunnes hänet kotiutetaan Ivalossa, kun Lapin sota työntyy Kilpisjärven suuntaan tyrehtyäkseen kohta kokonaan. Sotaväen ja sitä myötä lottien taival on raskasta. Matkaa tehdään Kajaanista lähtien jalan ja muutamilla hevosrattailla. Häkäpönttöautoja käytetään varusteiden kuljetuksiin. Satoja kilometreja taittuu, ja sotilaat ja lotat kestävät taipaleensa kurjista oloista huolimatta.

Matkan raskautta lisää se, että Lappi on autio ja kylät on poltettu maan tasalle. Ihmiset ja eläimet on evakuoitu etelään ja Ruotsiin, ja saksalaiset polttavat kaiken mennessään: sillat, sähkö- ja puhelinpylväät, talot, navetat, saunat. Likainen sotaväki saa juhlan aihetta, kun jostakin löytyy polttamaton sauna, ja kaikki pääsevät pesulle. Kaikki saavat kestää likaa, nälkää ja kylmää, sillä Lapin sota käydään syyskuusta 1944 huhtikuuhun 1945, eli Pohjolan kylmimpinä kuukaisina. On hanakla kuvitella, miten sodasta on selvitty. Aluksi taivaltaminen kuitenkin menettelee, vaikka hidasta onkin:

Hän oli kävellyt välillä rattaiden vierellä ja jutellut marssivien miesten kanssa, hypännyt taas levähdystauon jälkeen istumaan hevosrattaille lastattujen laatikkojen ja pakkausten päälle roikottaen jalkojaan perälaudan yli. Välillä oli pakko kävellä, muuten jalat ja takapuoli olisivat junttaantuneet jäykiksi, sillä ei tämä istumapaikka mikään laiskanlinna ollut. Rattaat nuljahtelivat ja matka jatkui verkkaisesti hevosen vauhtia. Kärryjen perään oli vielä kytketty kevyt tyykki, joka kiemurteli mutaisessa sorassa etsien uraa rattailleen.

Sodassa ystävä tunnetaan?

Olkan tarinaa kerrotaan Olkan itsensä ja kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Välillä näkökulmat kulkevat sujuvasti lomittain. Tapahtumia seurataan Olkan läheisimpien ihmisten mukana. Olkan lisäksi ääntä saavat Martta, jonka kanssa Olka ystävystyy syvästi jo Kaatuneitten evakuointikeskuksessa, Sotkun lotat ja joukkio sotilaita, joista hauskin ja mieleenpainuvin on savolais-Iivari. Hänen vuolassanaisuutensa ja ajatuksenjuoksunsa pääsee taas kerran esiin, kun Olka löydetään metsästä saksalaisilta pelastuneena:

- Olka perskules, sinäkö se olitki, voi juuttaan pieruhousut, että minä olen iloinen. Me luultiin sinun jo menneen mihin lie. Kyllä nyt Martta repii laamapaitansa ko näkkee sinut, Iivari huusi iloaan ja kompuroi suksineen pajuvarvikossa. (s. 237)

Sodassa karmeista oloista huolimatta huumori kukkii. Vaikka Olka ja kumppanit ovat itsekin marssineet valtavat määrät, silti lehmillekin riittää vielä myötätuntoa:

- Kun sais vähän maitoa maistaa, mutta kun koko Lapissa ei ole enää yhtään lehmää. Uutisissa sanoivat, että kaikki lehmät on talutettu Pohjanmaalle taikka Ruotsiin Haaparannan kautta, yli satatuhatta elukkaa.
- Ja monta sataa kilometria kävellen, vaan onhan siinä äpylin jalat olleet kovilla.
- Ne on kyllä ehtyneet, ku ei oo ollu lypsäjää, Maija pohti.
- Mutta onpa haaparantalaisilla lehmän paskaa moneksi vuodeksi, jos kaikki lehmät on sinne viety, Martta tuumasi. (s. 105)

Huumorin lisäksi Olkan porukassa myös rakkaus kipinöi, kun Olka itse ihastuu vähitellen lääkäriin, jonka apulaisena hän toimii kenttäsairaalassa. Rintamalla olevien naisten välinen ystävyys on myös lämpimin sanankääntein kuvattu. On selvää, että hankalissa oloissa ystävyys on omiaan syvenemään. Järkyttävistä kokemuksista pystyy kunnolla puhumaan vain sellaisen kanssa, joka on itse kokenut samaa. Kun yksi jaksaa, jaksavat myös muut. Kaiken taustalla on rakkaus, joka voittaakin lopulta.

Kirjan teemoja ja näkökulmia

Kirjan takakannessa kirjailija kertoo, että haluaa muistuttaa sota-ajasta ja naisten sodassa tekemästä pyyteettömästä työstä. Siinä teos Lääkintälotta Olka onnistuu hyvin. Kirja piirtää lukijan eteen sodan runtelemat maisemat, rintamalla olevien hädän ja haavoittuneiden tuskan. Olkan kautta erilaiset tunteet ja ajatukset pääsevät esiin. Naisnäkökulma on vahva, sillä Olka ja muut naiset saavat osakseen myös paitsi aitoa ihailua myös törkeyksiä, jota nykyään kutsutaan sukupuoliseksi häirinnäksi. Myös aiemmin vaiettu mutta välttämätön psyykelääkkeiden käyttö on monessa tukalassa kohtaa esillä. Aiheesta on vasta kirjoittanut myös Pekka Jaatinen (ks. esim. Kirjakirpun kirjoitus).

Vääpeli yritti nousta ylös, niin tuohtunut hän oli, mutta hänet oli köytetty petiinsä. Onnin rauhallisuus oli liikaa.
Lääkintämiehet alkoivat järjestää vääpelin eteenpäin kuljetusta.
- Noita kahta ei voi laittaa samaan autoon. Toinen on kuin viilipytty, vaikka on kovat tuskat ja toinen riuhtoo itseään irti, kuin se siitä miksikään paremmaksi tulis.
- Sillon menny hermot. Se on vaarallinen toisille. Siotaan se alimmalle peskalle autossa.
- Pyyvetään tohtorilta jotaki rauhottavvaa, eihän tästä muuten tule mitään.
- Jos se ei suostu nielemään tablettia, niin annetaan ruiske perseeseen, kyllä se siitä rauhottuu. (s. 178)

Myös Olka irrottautuu sodan julmuuksista niin sanottujen kamferitippojen avulla, joskin kyse oli muusta lääkkeestä kuin kamferista. Huumeriippuvuuksien synnystä Lääkintälotta Olka ei kerro, mutta on helppo päätellä, miten riippuvuuden synnylle aika on otollinen sodassa ja sen jälkeisessä traumassa. Kervinen kertoo myös, miten saksalaisten kerrottiin taistelevan humalassa.

- Otappa Martta ystävyyden kunniaksi kunnon kamferitippoja.
- Ja pitkän elämän!
Martta ryyppäsi kauhasta ja irvisti, tarjosi Olkalle ja tämä teki samoin.
- Onpa melekosta tinktuuraa, vai kamferitippoja, Martta huoahti. (s. 189)

Kerronnalliset ratkaisut ja suositukset

Teoksen loppua kohti tarina tempaisi minut tiiviisti mukaansa. Alussa jouduin pinnistelemään, että pysyin rakenteellisten ratkaisujen mukana, mutta aika pian kerronta selkiytyi. Kervisen kieli on sujuvaa ja persoonallista. Kerronnassa tuntui olevan Olkan oma ääni mukana. Sodan ajan maailmaa pitivät läsnä muun muassa monet sanavalinnat, joissa nuoremman polven lukija joutui pysähtymään miettimään merkityksiä.

Jotkut juonen ratkaisut tulivat eteen yllättäen, ja joistakin tapahtumista olisi mielellään lukenut kauemmin. Esimerkiksi poltetun Lapin kuvausta olisi voinut teoksessa olla enemmän. Kustannus HD:lle menee jälleen moitteet siitä, että toimitustyötä ei ole tehty huolella. Pienet päällekkäisyydet ja esimerkiksi alun rakenteellisen epävakaisuuden olisi helposti saanut poistettua, ja Kervisen teos kilpailisi paikasta korkealle arvostetun sotakirjallisuuden joukossa. Yhtä kaikki, Lääkintälotta Olka ansaitsee ehdottomasti paikkansa sotaromaanina, jossa kirjoittajan asiantuntemus, omistautuminen ja aihe sydämen asiana näkyvät selvästi. Omassa kirjoittajaryhmässäni mukana oleva kirjailija saakin minulta hatunnoston ja lämpimät suosionosoitukset ensimmäisestä pitkästä proosateoksestaan.

Teoksen aihe on eriitäin kiinnostava ja tärkeä. Kerviseltä voi odottaa lisää naisen silmin nähtyjä sodan kuvauksia. Kirjailija itse ei ole toiminut lottana, mutta hänen vanhempiensa sukupolvi on antanut sodassa kaikkensa. Omat edesmenneet pappani ovat olleet palvelussa rintamalla. Sodan kokeneet sukupolvet pienenevät jatkuvasti, ja omakohtaisia kertomuksia ei kauaa enää kerrota. On arvokasta, että näitä tarinoita tallennetaan!

Teosta on helppo suositella kaikille, joita kiinnostaa sodan tarinat. Teoksen toivoisi löytävän tiensä myös niiden käsiin, jotka aiemmin eivät ole sodasta kiinnostuneet, sillä kirja tuo esiin sellaista yksilöllistä kokemusta, jota on mahdoton historiankirjojen sotakirjoituksista lukea. Lääkintälotta Olka on väkevä ja elävä kuvaus, joka pistää ihmettelemään ihmisen julmuuksia. Lääkintälotta Olka vei minut lähemmäksi isovanhempieni kokemuksia ja antoi minulle ymmärrystä muun muassa isovanhempieni ikäluokan kadotetusta nuoruudesta ja sitä kautta koko yhteiskunnastamme. Miten hyvin meillä kaikki tällä hetkellä onkaan, jos vain rauha pystyy näinä ääriajattelun aikoinakin säilymään!

-----------------------

Olen yhtä aikaa koettanut lukea Salaman Siinä näkijä, missä tekijää, mutta jouduin luopumaan toisesta. Nyt onkin jännittävää sukeltaa Salaman tekstiin, sillä se kertoo tarinaa toiselta puolelta. Desantteja ihannoidaan ja Suomen sotajoukkoja sabotoidaan, kun saksalaiset olivat Olkalle aseveljiä, joita vastaan jouduttiin rauhan ehtojen mukaan kääntymään.

Rakastunut krokotiili

Kannen kuva: Pia Sakki
Suunnittelu: Terhi Haikonen

Hannu Hirvonen & Pia Sakki: Rakastunut krokotiili. Tammi. 2011. (76 sivua)

Rakastunut krokotiili on hyväntuulinen satu krokotiili Krristianista, joka haaveilee Krrillasta ja kirjoittaa sadoittain rakkausrunoja. Sadussa rakkautta pyöritellään moneen suuntaan, kunnes Kuu tiivistää rakkauden olemuksen:

Elämä on lahja. Sellaisen lahjan voi vain saada, sitä ei voi väkisin ottaa. Rakkaus on samanlainen lahja. Kuu hiljensi äänensä ihan niin pieneksi kuiskaukseksi kuin pystyi ja siristi ovelasti silmiään. - Nyt minä paljastan teille salaisuuden. Elämä on rakkautta. Rakkaus on elämää. Ei sen kummempaa. Ja siinä kaikki. (s. 38)

Parasta kirjassa on kuitenkin hyväntuulinen huumori ja sadun ja todellisuuden välisen rajan hämärtäminen, kun esimerkiksi vispipuuronpunainen lenkkeilijä hieraisee silmiään nähdessään metsässä rakastuneita krokotiileja. Hannu Hirvonen on upottanut tekstiin paljon faktoja esimerkiksi eläintieteestä. Hulvaton esimerkki tästä on vaikkapa hiirten lisääntyminen, jossa kolmannen polven jälkeläisiä on nopeasti yli kaksikymmentä tuhatta! Toisaalta sadussa fakta jää fiktion jalkoihin, sillä Krristian-krokotiilikin on ihan perisuomalainen otus, joka pääsee saunomaankin.

Kirjan Pia Sakin tekemä kuvitus on sympaattinen ja sopii saumattomasti Hirvosen tekstiin. Rakastuneen Krristianin runoja olisi voinut kirjasta mielellään lukea enemmänkin. Mukavaa luettavaa oli myös karhun talviuniltaherätyslaulu.

Mietin lukiessani kirjalle sopivaa kohderyhmää. Ehkä parhaiten näkisin kirjan sopivan lapsuuden ja nuoruuden rajamailla keikkuville lapsille ja sitä vanhemmille, jotka ovat ehkä jo kokeneet tai pian kokemassa ensimmäiset suuret rakkautensa ja seurustelusuhteensa. Kirja sopii hyvin myös nuorille, jotka jo seurustelevat. Kirjassa Krristian kokee rakkauden mahdottoman suurena asiana, niin suurena, että muun muassa kirjoittaa yli tuhat runoa purkaakseen tunnekuohuaan. Lopulta kuitenkin Kuun puhe rakkaudesta ja muiden kommentit paljastavat, että rakkaus on ihan tavallista vain. Ehkä tämä aihe puhuttelee parhaiten niitä, jotka tunteiden paloa ovat itse kokeneet tai kohta kokemassa.

Rakastunut krokotiili on esimerkiksi hyvä lahjakirja varhaisnuorelle tai sitä vanhemmalle. Aikuinen lukaisee sadun pikkuajassa ja saa aimo annoksen hyväntuulisuutta syliinsä. Eläinten kohellukset uppoavat varmasti myös pienempiin lukijoihin. Itse innostuin tästä lasten- ja nuortenkirjojen uutuushyllyllä kirjastossa, jossa kääntelin Miss Milky Raytä (ks. K-blogin Jennin kirjoitus) käsissäni, mutta tämä houkutti enemmän.

Seitsemän

www.freedigitalphotos.net / Chaiwat

Blogini on astunut mystiseen kauteen, sillä se on ylittänyt monella tavalla seitsemännen rajapyykkinsä: 

• Blogissa on nyt (Bloggerin mukaan) 70 lukijaa. Tervetuloa uusille ja hyvää jatkoa vanhoille - on mukavaa, että olette siellä jossakin! Toivottavasti viihdytte!
• Visiittejä tässä blogistanian sopukassa on ollut yli 7000. Se tuntuu valtavan suurelta määrältä. Olen onnellinen jokaisesta, vaikka alun perin perustinkin blogin omaksi luku- ja kirjoituspäiväkirjakseni.
• Tämä postaus on järjestyksessä blogin 79:s. Viimeinen tilaisuus ottaa siis esille maaginen luku seitsemän!

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen luvusta seitsemän?

Minulle mieleen piirtyvät tietysti Seitsemän veljestä ja sama Mauri Kunnaksen koiraversiona, seitsemän kuolemansyntiä, maailman seitsemän ihmettä, viikon seitsemän päivää, Otavan seitsemän tähteä, Dannyn ikivihreä Seitsemän kertaa seitsemän ja sanonta "sen seitsemää sorttia".

Sitten turvaudun netin apuun ja huomaan heti, että kirjallisista aiheista muun muassa Seitsemän pientä kääpiötä unohtui. Kissalla sanotaan olevan seitsemän henkeä. Hienoja elokuvia ovat Seitsemän samuraita (jap. Shichinin no samurai) ja Seitsemän (engl. Seven). Seitsemän on hyvä muistisääntö myös kirjoittajalle: ihminen pystyy muistamaan ja hahmottamaan seitsemän asiaa kerrallaan. Lukekaa aiheesta näppärä Jukka Korpelan kirjoitus! Seitsemän on täydentymisen numero, ilmentää kestoa ja asettuu häviön ja kuolemattomuuden rajamaille. Elämme siis maagisia ratkaisun aikoja, ystävät!


--------------------------------

Suosittelen tutustumaan: Seitsemän veljestä verkossa: http://www.seitsemanveljesta.net/

Enemmän, hankalammin!

Tilaustekstin tekeminen on kerrassaan hankalaa. Tai ehkäpä kyse on siitä, että olen sellaiseen kokematon. Olen kahleissa tilaajan odotuksiin. Mietin, mitä minun tekstiltäni odotetaan, mitä tekstissä pitäisi lukea. Voi olla, että myös tehtäväksianto on ollut epäselvä. Onneksi tekstin äärellä pidetään pian istunto, jonka jälkeen taas voi jatkaa - toivottavasti kahleitta.

Kirja-arviot ovat helpompia. Kirjoitan vuolaasti, mitä ajattelen ja miten olen teoksen kokenut.

Paljon helpompaa on myös oman Kässärin tekeminen. Sehän kirjoittaa tavallaan itse itseään.

Koska tilausteksti on tällä hetkellä hankalinta, sitähän minun tulisi kirjoittaa enemmän!

Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita 1 & 2 (Kirjallista elämää -haaste)

Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita, kannet: Jussi Jääskeläinen

Mervi Koski: Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita 1. Avain. 2011. (364 sivua)

Mervi Koski: Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita 2. Avain. 2011. (391 sivua)

95 kirjailijaa! Kirjailijaksi tulemisen tarinoita, kirjallista elämää, kuvauksia lastenkirjoista, analyyseja ja kirjojen merkityspohdintoja! Taustoja ja vinkkejä uusiin elämyksiin kuva- ja satukirjojen parissa. Tätä kaikkea ja vielä paljon muuta on Avaimen vasta julkaistu Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita 1  ja 2. Juuri sopiva teos osallistumaan Kirjallista elämää -haasteeseen!

Avain on julkaissut kirjat kirjastoammatillisen kirjallisuuden joukossa, johon nämä Mervi Kosken upeat katalogit tietysti istuvatkin hyvin, mutta aarteita ne ovat muillekin. Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita ovat kirja- ja kirjallisuusintoilijalle reitti satujen maailmaan ja tekijöiden pariin. Lastenkirjojen parissa viihtyvälle ja/tai niitä päivittäin kuluttavalle vanhemmalle kirjat ovat niin ikään kuin leppoisasti jutteleva opas ja rinnalla kulkija. Kirjailijoiden elämästä kiinnostuneelle Koski antaa maistiaisia, ja esimerkiksi tutkijoille ja opettajille nämä kirjat ovat työvälineitä. Toivoisin, että näitä vähintään selailtaisiin jokaisessa koulussa.

Kirjailija- ja kirjallisuustapakset

Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita esittele kirjantekijöitä Aisopoksesta nykyaikaan, joten sen antama kuva on varsin kattava. Tekijä ei esipuheessaan kerro, millä perusteella hän on kirjailijat teokseen valinnut, mutta on selvää, että mukana ovat suositut tekijät. Pääpaino esittelyissä on eurooppalaisessa lastenkirjallisuudessa, mutta mukana on paljon muualtakin.

Löysin itselleni uusia tuttavuuksia jonkin verran, mutta lukiessani ymmärsin, miten paljon lastenkirjoja luenkaan! Sain selville monien tälläkin hetkellä pikkumiestemme kanssa luettavana olevien kirjojen tekijät ja taustat. Luin suursuosikeista, kuten Astrid Lindgren, Richard Scarry, Grimmin veljekset, H. C. Andersen, Lewis Carroll, Kenneth Grahame ja monet muut, sekä muita tuttuja, kuten Gunilla Bergström, Carla ja Vilhelm Hansen, Ulf Löfgrn, Maurice Sendak ja Zdenek Miler vain joitakin mainitakseni. Tutustuttavaksi löysin esimerkiksi sellaiset tekijät kuin Saksan suosituimpia lastenkirjailijoita olevan Nele Moostin ja muun muassa merirosvotarinoita kirjoittavan ruotsalaisen Jan Lööfin, joita en muista aiemmin lukeneeni.

Vaikka Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita on luonteensa vuoksi luettelomainen, se on siitä huolimatta erittäin mukavaa luettavaa. Jokaisesta kirjailijasta kerrotaan elämänvaiheita ja kirjat esitellään kiinnostavasti. Mervi Kosken kieli on jutustelevaa ja värikästä, joten esimerkiksi kirjailijoiden elämäntarinoihin on helppo tempautua mukaan. Tietenkään tällainen katalogi ei voi tarjota tyhjentävää kuvaa kenestäkään kirjailijasta, mutta tarpeeksi naposteltavaa! Lukija saa nauttia lukuisista herkullisista yksityiskohdista niin kirjailijoiden kuin kirjallisuuden tarjottimelta.

Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita on yleissivistävä teos. Niin tyrmistyttävää kuin se onkin, on tunnustettava, etten ollut tajunnut, että esimerkiksi Peukaloisen retket on Nobel-palkitun kirjailijan Selma Lagerlöfin kynästä, ja alunperin se on tehty oppikirjaksi esittelemään kiinnostavasti Ruotsin maantiedettä koululaisille. En ollut koskaan kuullut siitäkään, että Grimmin satujen alkuperästä on käyty kiivasta väittelyä. Lienee totta, että veljekset ovat sadut keränneet kuin Lönnrot runonsa aikanaan, mutta se kuinka paljon he ovat tehneet saduista omannäköisiään, on epäselvää.

Kirjailijaksi haluaville ja kustannussopimusta odottaville kynäilijöille kerrottakoon, että todella moni menestyskirjailija ei ole löytänyt kustantajaa aluksi lainkaan. Esimerkiksi Richard Adams sai Ruohometsän kansalleen pienen, vaatimattoman kustantajan vasta pitkän yrittämisen jälkeen. Se oli pienkustantamolle taivaan lahja, sillä kirja myi ensimmäisenä vuonnaan jo 100 000 kappaletta! Yhtä kiinnostavaa on se, että J. R. R. Tolkien koki uuvuttavana Taru sormusten herrasta -sagan kirjoittamisen, ja se olisi kenties jäänyt kesken kokonaan, ellei C. S. Lewis olisi kannustanut Tolkienia jatkamaan. Eläköön verkostot!

Lastenkirjallisuuskatsaus

On selvää, että  Mervi Koski on rautainen ammattilainen lastenkirjallisuuden saralla. Teoksensa esipuheessa kirjoittaja havannoi vallitsevaa lastenkirjallisuutta. Hän kertoo, miten englanninkielisen lastenkirjallisuuden asema vahvistuu pohjoismaisen tappioksi. Koski kuvailee kirjaesimerkein lastenkirjojen aiheita, ja hoksauttaa, että esimerkiksi terveellisiä elämäntapoja käsittelevä lastenkirjallisuus on uusi tulokas. Lapsille kirjoitetaan edelleen paljon samoista aiheista kuin ennekin, mutta esimerkiksi ystävyyttä ei enää nähdä pelkästään itsestäänselvyytenä. Ystävyys kysyy suvaitsevuutta ja työtä kestävän suhteen eteen. Parhaiten lastenkirjojen aiheista saa tietysti kattavan kuvan, kun tutustuu Kosken koko Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita -teokseen.


Muita tarjottimia

Avain on kirjastoammatillisen kirjallisuuden puolella julkaissut suuren määrän vastaavanlaista kirjailijakirjallisuutta. Osa seuraavista saattaa olla enemmän tai vähemmän luettelomaisia, mutta kirjojen taustoista kiinnostuneille lukijoille, muillekin kuin kirjastoammattilaisille muun muassa näistä saattaa löytyä jalokiviä: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, Suomalaisia tietokirjailijoita, Suomalaisia nykyrunoilijoita, Suomalaisia näytelmäkirjailijoita, Luovuuden lähteillä. Lasten ja nuorten kirjalijat kertovat, Kurkista kuvakirjaan, Kotimaisia nykykertojia, Kotimaisia lastenkirjankuvittajia. Minä ainakin vähintään vilkuilen useat näistä lävitse! Tällaisen katalogikirjojen haittapuoli on tietysti se, että osa niiden sisällöstä vanhenee eikä päivitys ole kovin helppoa. Toivottavasti Avain jaksaa ottaa tarvittaessa uudistettuja painoksia näistä upeista kavalkadeista.

Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita on sellainen teos, jota kaikkien lastenkirjallisuudesta kiinnostuneiden tai sen parissa työskentelevien soisi selailevan. Siitä syntyy himo siirtyä syvemmälle lastenkirjojen pariin!

Tumman veden päällä

Kansi: Taina Markko

Peter Franzén: Tumman veden päällä. (2. painos.) Tammi. 2010. (320 sivua)


Tumman veden päällä on mahdollisuus jatkaa eteenpäin tai vajota. Peter Franzén on jatkanut, myrsky on tyyntynyt, jää sulanut, ja virta on vuolaana soljunut. Tumman veden päällä on tärkeä vertaiskirja kaikille niille suomalaisille perheille, jotka ovat selvinneet perheväkivallan ikeestä tavalla tai toisella.

Kirjablogeissa Franzénin Tumman veden päällä on esitelty niin monta kertaa, että omassa kirjoituksessani en enää toista juonta. Aiemmin tästä esikoisteoksesta ovat kirjoittaneet muun muassa Janninna MJAU-blogissaan, Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin Anni M., Luettua-blogin Sanna ja Katja Lumiomenassa. Hihkaiskaa, jos kirjan esittely on muualla, niin lisään linkit tähän!

Lapsen silmin

Franzenin lapsen kokemuksen kuvaus on vaikuttava ja vakuuttava. Teoksessa kuvataan näyttelijä-kirjailijan elämää noin 5 - 7-vuotiaana (HUOM. MUOKATTU 22.7.: Tumman veden päällä ei ole suora omaelämäkerrallinen muistelmateos, vaikka siinä onkin taustana Franzénin oma lapsuus ja päähenkilö on kirjailijan kanssa samanniminen), ja kieli muuttuu tarinan edetessä. Franzén kirjoittaa siis lapsen kokemusmaailmasta käsin, mutta vaikka kielen kuvittelisi tällöin olevan vain yksinkertaista ja kuvailevaa, välillä teoksessa hivotellaan erinomaista kuvallisuuttakin, kuten esimerkiksi tässä pakkaspäivän tuokiokuvassa:

"Pietään me pieni hilijanen hetki hiirien muistole", pappa sanoo ja höyry hänen suustaan jää leijailemaan latoon kun ei tuule. Olisi mahtavaa, jos kaikki papan sanat voisi säilyttää täällä ladossa ja kuunnella niitä aina, kun haluaisi. (s. 76)

Lapsen elo on huoletonta. Kirjan päähenkilö, pikku-Pete ei murehdi huomisesta, vaan hän elää täyttä lapsen elämää tässä ja nyt. Lapsuuteen kuuluu paljon uusia kokemuksia, leikkiä, onnea ja iloa, myös vanhemmasta, joka pahoinpitelee perhettään. Kirjassa onkin liikuttavaa se rakkaus ja ihannointi, jota Pete väkivaltaista isäänsä kohtaan osoittaa. Lapsi kunnioittaa vanhempaansa, vaikka tämä laiminlöisi kasvatustyötään. Franzén murtaa kirjassa myös hyvän poliisin mielikuvaa. Peten isä on poliisi, jonka kuvittelisi olevan väkivaltaa vastaan, mutta joka paljastuukin narsistiseksi väkivallantekijäksi.

Tärkeät terveet ihmissuhteet

Liikuttavaa on myös se, millaiseen arvoon Pete nostaa kirjassa pappansa. Papan kanssa koetaan ratkiriemukkaita hetkiä. Pappa on yksi tärkeä roolimalli ja miesihanne, joka nousee äidin ja pikkusiskon rinnalle ydinperheeseen. Myös pikkusiskon merkitys on Petelle suuri, ja se huokuu kirjasta monella tapaa. Jotenkin Franzén tuleekin yksinkertaisella tavallaan todistaneeksi kirjassaan jälleen kerran sen, miten yksikin aito ja lämmin ihmissuhde voi olla sekasorrossa elävän lapsen hinausköysi eheään elämään.


Tumman veden päällä

Lapsen tuntemuksia hankalista perheasioista ja -salaisuuksista Franzén tuo esiin nerokkaasti Peten lähipiirin lasten kautta. Yksi kaveri vaikenee mustelmistaan, toisen kaverin isän vankilassaolosta ei puhu kukaan. Lapsi vaikenee surunsa ja hämmennyksensä kanssa. Pete itse ei isänsä tekoja moralisoi eikä mieti, mutta väkivallan mentyä äärimmilleen Peten oma viha nousee viimein pintaan. On lohdullista, että Pete pysyy kuitenkin tumman veden päällä eikä sukella, lähde vastaamaan väkivaltaan väkivallalla, vaikka kirjassa asetelma muuttuukin loppua kohden iloisesta yhteen henkeen puhaltavasta perheestä asemasotaan äidin ja lapsien yhteisen tukikohdan ja isän välillä.

Lyhyesti ja suositukset

On tärkeää, että hankalista lapsuuskokemuksista kirjoitetaan. Väkivallasta huolimatta Tumman veden päällä on välillä riemukaskin kuvaus lapsen arjesta 70-luvulla. Kirja on nopealukuinen, sillä siitä on helppo ahmia lyhyitä lukuja monta kerrallaan ihan huomaamattaan. Suosittelen kirjaa lapsen kokemuksista kiinnostuneille, Franzén-faneille, perheväkivaltaa kokeneille sekä kaikille, jotka ovat sellaisen tumman tarinan tarpeessa, jossa pilkahtelee aidosti myös auringon valo.

Ristitulessa

freedigitalphotos.net / twobee

Otsikoin kirjoitukseni tahallaan itseäni provosoivaksi. Kuulostaa sotaisalta, vaikka siitä ei ole kyse. Mikä on sotaa, mutta lempeillä ja kauniilla asioilla, ja jossa lopputulos on rakentava, ei tuhoava?

Minulla on kirjoitustehtäviä koko pino odottamassa. Käsis kutsuu puoleensa, ja se saakin tänään ajastani osan. Tiedän, mitä kirjoitan, minulla on hienot suunnitelmat valmiina, mutta katsotaan miten tarinan käy. Käsiksen kanssa joudun koko ajan käymään keskustelua siitä, onko siitä oikeasti mihinkään. Uskon itseeni ja pidän positiivista virettä yllä, mutta ehkä se kuuluu kirjoitusprosessiin, että välillä tekstiä tulee arvioineeksi tuiman kriittisesti.

Haluaisin osallistua myös OK-opintokeskuksen ja Kansanvalistusseuran järjestämään isä-aiheiseen kirjoituskilpailuun. Osallistumisaikaa ei ole enää kovin pitkään, mutta saisin kilpailusta hyvän syyn harjoitella välillä muutakin kuin pitkän proosan kirjoittamista. Ottakaa osaa, muutkin kirjoittajat! Heittäkää haaste kommenttiboksiin, sillä tarvitsen hieman tuuppimista tässä asiassa. Lisäksi minulla on pari kirjallista työtehtävää odottamassa, joihin on pakko ratketa, mutta tehtävät ovat mieluisia.

Kirjoitushommien lisäksi luettavaa on menossa ja odottamassa paljon. Minuun sopii tällä hetkellä liian hyvin kuvaus kirjahullu. Luettavana parasta aikaa ovat Peter Franzénin Tumman veden päällä, Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä ja Kaisa Kervisen Lääkintälotta Olka. Kaikkia haluaisin lukea koko ajan eteenpäin. Lisäksi luen tietokirjallisuutta, ja lipaston päällä odottaa pino uusia tarinoita.

Saattaa kuulostaa stressaavalta, mutta sitä tämä ei ole. Elämä ryöppyää syliini.

Harpottu: Kirjat jotka muuttivat maailmaa

Kannen suunnittelu Two Associates

Andrew Taylor: Kirjat jotka muuttivat maailmaa (Books That Change The World. 2008. Suom. Simo Liikanen.) Ajatus kirjat / Gummerus. 2010.

Kirjat jotka muuttivat maailmaa on kiistatta hieno opus. Minulla ei vain kärsivällisyys riittänyt lukea niistä kirjoista, jotka minun pitäisi lukea itse, kuten Mao Tse-Tungin ajatukset, Mein Kampf, Unien tulkinta ja sitä rataa. Suurin hyöty Taylorin teoksesta lieneekin minulle se, että poimin kirjasta muutaman tärpin taas omaan haluaisin lukea -sarjaani. Tällainen on esimerkiksi Rachel Carsonin Hiljainen kevät. Onko se kenellekään tuttu?

Käyttökelpoisimpana pitäisin tätä kirjaa käsikirjana, johon voisin aina palata, kun jostakin tietystä kirjasta kuulen tai jos sen itse olen innostunut lukemaan. Luettavana ollut kappale oli kuitenkin minulla kirjastolaina, joten käsikirjaa ei tästä nyt tullut. Ehkä löydän Kirjat jotka muuttivat maailmaa joskus parilla eurolla divarista tai kirppikseltä. Silloin poimin sen hyllyyni ehdottomasti.

Yksi Taylorin esiin nostama teos on Harry Potter ja viisasten kivi. Aloittelin itse Pottereista joskus ihan varteenotettavaa tutkielmaa, joka jäi ikävä kyllä kesken työelämän painaessa päälle. Nyt Taylor kirjoittaa todella kiinnostavasti:

"Tulevat sukupolvet saattavat kuitenkin muistaa tarinat ennemminkin siitä, mitä ne kertovat 2000-luvun lapsista ja nuorista. Jos J. D. Sallingerin Sieppari ruispellossa (1951) toi kirjallisuuteen ajatuksen nykyaikaisista teini-ikäisistä, ehkä lähes puoli vuosisataa myöhemmin ilmestynyt  Harry Potter ja viisasten kivi on merkki lajityypin sammumisesta. Oikeassa elämässä nuoret kehittyvät lapsuudesta yhä enemmän suoraan puoliaikuisuuteen, johon liittyvät omat oikeudet ja velvollisuudet, aikuisille kohdistetut tuotteet ja omat käyttövarat; vaikuttaakin siltä, että teini-ikäisyyden välivaihe on haihtunut. 11-vuotias Harry Potter aloittaa perinpohjaisen elämän ja kuoleman kamppailujen sarjan, hänen lapsuutensa rikkoutuu, ja siihen liittyy valtava taakka. Kyseessä on kirjaimellisesti - ja taikamaailman suhteen ironisesti - eräänlainen harhakuvista irtautuminen, ja tässä mielessä Harry Potter ja viisasten kivi on verhottu ja eleginen hyvästijättö lapsuudelle."

Koska olen harpponut kirjan, en liitä sitä Kirjallista elämää -haasteeseen, vaikka siinä kirjailijoistakin kerrotaan. Kaikkiaan Kirjat jotka muuttivat maailmaa on oikein kelpo opus maailmanhistorian merkittävimmistä kirjoista, vaikka joku toinen tekijä olisi voinut valita toiset teokset luetteloonsa. Lisää kirjasta voi lukea vaikka Hesarin sivulta. Myös Leena Lumi on kirjoittanut tästä viehättävän esittelyn.

Listoja ja bloggaamista

http://www.freedigitalphotos.net/ (jscreationzs)

Tietyille lukijoille hyviä terveisiä ;-): olen helpottanut blogini seuraamista ja lisännyt sen nyt myös Blogloviniin:

Seuraa Bloglovinissa (linkki löytyy myös sivun oikeasta reunasta)

Lisäsin blogini oikeaan reunaan myös suosituimpien tekstien kavalkadin. Minusta sitä on itsekin mukava seurata. Ihastuttavaa on, että tällä hetkellä yksi suosituista teksteistä blogissani on minulle mukavasti maistunut Pia Pasasen Urho Kekkonen Straße. Kestosuosikki blogini tilastojen kärjessä on Korteniemi-Poikelan ja Cacciatoren Aikuisen naisen seksi. Hauska nähdä tippuuko se koskaan tilastoissa merkittävästi.


Hakeva löytää...

Blogin tilastot kertovat siis faktoja jopa ihmisen perustarpeista. Blogiini näytetään tulevan paitsi hakusanoilla "aikuisen naisen seksi" ja "aikuis seksi" myös "70-luvun kesäsäällä", mikä onkin aika kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää. En sentään ole säätyttö kolmoskanavalla, mutta voin kyllä tarpeen tullen kertoa muistelmiani lapsuuteni kesistä.

Blogiini johdattavat myös kirjallisemmat haut, kuten tällä hetkellä selvästi kuumat "pia pesonen" ja "urho kekkonen strasse" sekä "me rosvolat", "ylpeys ja ennakkoluulo" ja aina ajaton "jörö jukka". "Robotti vipusen kovalevy" on yksi haetuimpia kautta aikain ja samoin "joutilaat vanhemmat" on tilastoissa esillä tuon tuosta. Minua ilahduttaa se, että blogiani haetaan myös sen nimellä aina vain enemmän.

TOP 10

Blogeissa on kiertänyt top 10 -haaste, jossa piti alunperin ilmaista omia kosmetiikkasuosikkejaan, mutta täällä kirjablogien puolella haaste muuntui kirjasuosikkien listaksi. Maria Sinisen linnan kirjastosta yllytti minuakin mukaan, joten tässä pikaiset listani, joita on varmasti ollut ihan yhtä hankala laatia kuin kaikilla muillakin :-):

KIRJOJEN top-10 (satunnaisjärjestyksessä)
1. Väinö Linna: Tuntematon sotilas (riisui minut aseista... ei kun ennakkoluuloista lukiolaistyttönä)
2. Anja Kauranen: Pelon maantiede (supersuosikkini tärkein teos)
3. Deborah Spungen: Nancy (on pitänyt minut terveenä nuorena tyttönä läpi kuohuvuosien)
4. Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen (romantiikkaa ja riutumista)
5. Ursula Le Guin: Pimeyden vasen käsi (edustakoon vaikka tämä scifi-kauttani)
6. Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär (iki-ihana tarina ystävyydestä ja vanhemmista ja lapsista)
7. Marshall Rosenberg: Nonviolent communication. A Language of Life. (näytti maailmamme väkivaltaisuuden ja osoitti tietä ulos siitä)
8. Sofi Oksanen: Puhdistus (vaikuttavaa ja surullista kuvausta useiden sukupolvien pituisesta sorrosta)
9. Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt (ajatuksiaherättävin elämäkertateos pitkiin aikoihin)
10. Franz Kafka: Oikeusjuttu (Kafkan jälkeen en ole koskaan lukenut kirjoja sellaisenaan)

Listaan on noussut sellaisia kirjoja, joiden jälkeen maailma ei ole minulle ollut enää entisenlaisensa. Jokainen kirja on muuttanut suhdettani johonkin ilmiöön. Listalta puuttuu paljon, varmaan tärkeämpiäkin, mutta nyt nämä kymmenen seisovat tässä.

KOSMETIIKAN top-5
1. YSL:n musta Volume Effect Faux Cils -ripsiväri
2. Mineraalipuuteri, tällä hetkellä Jane Iredalen Amazing Base
3. Valokynä, joko Lumenen Touch of Radiance tai YSL:n Touche Éclat
4. Cliniquen huulikiilto
5. Poskipuna, tällä hetkellä nesessäärissä Joe Blasco Georgia Peach

En ole merkkiuskollinen, mutta tuo YSL:n ripsari on yksinkertaisesti ripsilleni parasta. Olen siirtynyt pikkuhiljaa kohti luonnonkosmetiikkaa, mutta matka on kesken. Toisaalta viime aikoina olen pärjännyt loistavasti ilman ehostustakin.

Minä toivon, että vielä joku innostuisi ottamaan osaa tähän top 10 -kirjalistahaasteeseen. Haastan siis sinut, joka et ole vielä ehtinyt mukaan! Listoja on ollut mukava lukea, ja niistä on saanut taas paljon lukuvinkkejä syksyn hämärtyviä iltoja varten!

Aivot pellolle

Kansi: Frida Axiö-Gelfgren / Frida Sthlm

Mikael Niemi: Aivot pellolle. (Skjut apelsinen. 2010. Suom. Outi Menna.) WSOY. 2011. (209 sivua)

Aivot pellolle -teoksessa Mikael Niemi kirjoittaa 16-vuotiaan lukiolaisen näkökulmasta. Kertoja elää kirjassa neljä elämää, jotka vaihtuvat aina jonkin nuoren elämässä eteen tulevan kriisin tai elämänvaiheen mukaan. Kertoja on porukoissa syrjäisenä pysy(ttele)vä nuori mies, jota vaivaa identiteettipulmat ja rakkaushuolet.

Kirjassa kertoja menettää kaukorakkautensa, saa ystävän, ylittää itsensä ja pohtii maailman menoa. Hänellä on äitiinsä mutkaton mutta kummallinen suhde. Sattuman kautta tämä kirja kertoo samanlaisista asioista kuin edellinen loppuun lukemani kirja, Poikani Kevin. Tässäkin puhutaan koulun räjäyttämisestä ja massamurhasta, mutta tällä kertaa äänessä on lukiolainen. Mukana on samalla tavalla myös kritiikki viihteen täyttämään elämään:

Minun olisi tehnyt mieli potkaista tv-ruutu mäsäksi. Antaa monon heilua joka ikisessä olohuoneessa niin että kuvaruudut murenisivat ja suupielistä valuisi verta. Halusin tappaa kaiken. Myös eläimet ja kukat. Murskata kuoliaaksi sääliä tuntematta. Tungin kuulokkeet korviini ja aloin kuunnella Nuke'emia, raskainta mussa mitä valikoimastani löytyi. (s. 64)

Kertoja löytää kuitenkin purkautumiskeinokseen ihan oikean murhan sijasta kirjoittamisen:

Kynä on minun konekiväärini
Ammun sinua silmien väliin
syöksen sanoja aivoihisi
jätän sinuun jäljet itsestäni
herää jo, helvetti
haluan että heräät
herää, helvetti
haluan että lakkaat kuolemasta (s. 65)

Kirjan kerronnassa vaihtelevat hauskalla tavalla eri tekstilajit: proosa, runo, näytelmä, keittokirjojen tekstityyppi jne. Kirjassa on muutenkin paljon hauskaa ja oivaltavaa niin tarinassa kuin tekstin teknisellä tasollakin. Nuoren mielenmaiseman kuvaus on osuvan raakaa, naiivia, kapinallista ja silti yhtä aikaa herkkää. Ei ihme, että Niemi on saanut siitä kiitosta myös Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -mestariteoksessaan.

En tiedä, miksi luulen, että keskenkasvuisia miehiä kiinnostaa kehon eritteet, mutta luulen, että seuraava pätkä, jonkalaisia Niemen tekstissä on enemmänkin, voi erityisesti kolahtaa peruskoulun päättäviin ja lukiota tai ammattikoulua aloittaviin poikiin:

Mutta räkä. Mitä pahaa siinä oli? Kaikilla oli sitä nenässään, minä olin vain siirtänyt omaani pari senttiä.
    Ruokalassa jouduin istumaan yksin. Pari jätkää aikoi istua samaan pöytään, mutta sitten he huomasivat kasvokoristeeni ja heidän oli pakko siirtyä muualle. Ihmeen herkkiä me olemme. Jos kaadamme maitoa lasiin ja huomaamme maidon seassa mustan pisteen, kalastamme sen pois vaikka se on todennäköisesti vain leivänmuru. Monet kaatavat pois koko lasillisen. (--)
   Sylkikin on kiinnostava ilmiö. Kaikilla meillä on sylkeä suussa, eikä siinä mitään. Me pystymme jopa suutelemaan toisiamme. Mutta heti kun sylki valuu suusta, siitä tulee oksettavaa. Jos minä sylkäisen leivälleni ja syön sen, muut tuoijottavat inhoten vaikka sylki on omaani. Myös rään syöminen on etovaa, mutta ainoastaan jos se on käynyt välillä poissa nenästä. Kaikki meistä ryystävät joskus räkää kurkkuun. (s. 72 - 73)

Aivot pellolle on hämmentävä kirja. Aluksi luin sitä naureskellen ja päähenkilön elämän käänteisiin ja tuskaan mukaan tempautuen, mutta kun tarina sai tummempia sävyjä, en enää halunnut olla 16-vuotiaan pojan pöksyissä. En kammoksu hankalia aiheita kirjoissa, mutta tässä tarinan yhtä-äkkinen kovuus sai minut tipahtamaan kyydistä. Kirjan loppu on kuitenkin kertojan kannalta valoisa, vaikka kaikille ei käykään hyvin. Tämä seikka rajaa kirjan kohderyhmän yli 15-vuotiaisiin.

En oikein tiedä, kenelle kirjaa mielelläni suosittelisin. Alun perusteella ehdottomasti 16-vuotiaille pojille. Tämä on poikien kirja ehdottomasti, mutta en tiedä sopiiko se siltikään kaikille. Kirjaa voisin suositella myös aikuisille lukijoille, joita kiinnostavat (myöhäis)murrosikäisten ajatukset.

Auringon valo

Sain Aikatherinelta lahjaksi auringon valoa, jonka hän toivoi piristävän ja ennenkaikkea kannustavan sekä inspiroivan uusia tekstejäni. Kiitos, valo on saanut paljon aikaan. Sen tähden minulla on ilo jakaa se tässä edelleen kaikkien lukijoitteni kanssa. Samalla toivotan tervetulleeksi myös hiljattain blogini löytäneet uudet lukijani. Olen todella iloinen teistä kaikista!

Täällä on tänään paistanut aurinko pilvettömältä taivaalta koko päivän. Aurinko on elinehtomme. Melkein kaikki käyttämämme energia on peräisin auringosta. Aurinko säätelee elämämme rytmiä, sillä se tekee meille päivän ja tuo mukanaan kesän. Lepoaikoja ovat yö ja talvi, jolloin aurinko antaa meidän kerätä voimia. Aurinko on voimakkain lähellämme oleva taivaankappale, joten siltä suojautuminenkin on tärkeää. Ei ihme, että aurinkoa pidetään myös jumalana.

Minulla on ollut tänään myös rento vapaapäivä kaikesta arkisista velvollisuuksistani, joten olen pystynyt pariinkin otteeseen keskittymään kirjoittamiseen. Käsis on mennyt kerrankin harppauksin eteenpäin. Olen saanut loppukappaleet kirjoitetuksi aikamoisessa flow'ssa. - Oi, kirjoittamisen ihanuutta! - Käsis ei ole kuitenkaan valmis, vaan alun ja lopun välistä puuttuu vielä paljon tavaraa. Nyt kuitenkin tiedän, minne olen itsepäisiä henkilöitäni marssittamassa.

Tämä päivä on mennyt kirjoittamisen lisäksi pohdiskellessa ja lukiessa. Poikani Kevin mietityttää edelleen. Omasta mielestäni opin Shriverin kirjasta lisää hyväksyntää, mikä tarkoittaa osittain myös läsnäoloa. Arvostan aikaa ja tilaa tässä ja nyt enemmän kuin ennen. Tartun siihen, mitä minulla on sen sijaan, että haikailisin jatkuvasti toisaalle. Otan elämäni vahvasti omiin käsiini ja vaikutan siihen, mihin pystyn, mutta hyväksyn elämän myös sellaisenaan. En valita jatkuvasti olosuhteista. Tänään olen hyvin onnellinen, huomaatteko?

Luen parastaikaa Mikael Niemen tuoretta Aivot pellolle -(nuorten)romaania. Se on kutkuttava kirja, mutta en ole ihan varma tykkäänkö siitä kympillä vai ysillä. Onneksi se on ihan erilainen kuin Poikani Kevin, jonka jälkeen on hankala minkään kirjan asettua luettavaksi. Lukukokemuksia Niemestä siis luvassa!

Aurinkoa kaikille lukijoilleni! Hyviä ajatuksia ja energiaa tavoitteittenne saavuttamiseen, rauhallista ja iloista mieltä! Antakaa valonne loistaa!

-----------------------------------------

Auringon valon voi poimia täältä mukaansa ja tehdä sen vaikutuksista postauksen omaan blogiin. Tämä on lämmin kesäinen haaste, jota en osoita kenellekään erityisesti. Ottakaa rohkeasti säde kiinni! :-)

Poikani Kevin

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Lionel Shriver: Poikani Kevin. (We need to talk about Kevin. 2003 Suom. Sari Karhulahti.) Avain. 2006. (544 sivua)

 "Te heräätte, katsotte telkkaria, menette autoon ja kuuntelette radiota. Sitten te menette teidän omalle pikku työpaikalle tai omaan pikku kouluun, mutta siitä ei kerrota kuuden uutisissa, koska - niin, arvatkaa mitä? Oikeastaan teille ei tapahdu mitään. Te luette sanomalehteä tai kirjaa, jos tykkäätte romaaneista, ja se on ihan samanlaista kuin telkkarin katselu mutta vielä tylsempää. Te katsotte telkkaria koko illan tai lähdette ulos niin että voitte mennä katsomaan jonkin elokuvan, ja ehkä joku soittaa teille niin että te voitte kertoa teidän kavereille, mitä te olette katsoneet. Ja tilanne on kuulkaa mennyt niin pahaksi, että minun mielestä ne ihmiset, jotka on telkkarissa katsoo telkkaria puolet ajasta. Ja mitä ne ihmiset tekee, jotka rakastuu jossain elokuvassa? Menee tietty elokuviin. (--) Ne jotka tosiaan tekee jotain on jumalauta uhanalaisia." (s. 483)

Näin tylyttää meitä 16-vuotias Kevin, tarkkanäköinen koulusurmaaja Lionel Shriverin mestariteoksessa Poikani Kevin. Kirjeromaani kertoo meistä, sinusta ja minusta, länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien jäsenistä, jotka haaveilemme monenlaisesta. Turhaudumme individualististen haaveittemme saavuttamattomuuteen ja syytämme pahasta olostamme muita. Rakennamme yhteiskuntaamme kielloin, jolloin osamme on vain nyrpistellä ja katsella, uskaltaako kukaan ylittää kiellettyä rajaa. Hallitsemme väkivallalla ja kieltäydymme näkemästä tekojemme seurauksia.

Poikani Kevin tuo esiin paljon tärkeitä teemoja, joista osaa pohdin lyhyesti seuraavassa. Teksti sisältää juonipaljastuksia, joten niitä ehdottomasti välttelevien lukijoiden kannattaa hypätä suoraan loppuun lukemaan lyhyttä arviota kirjasta ja suosituksia.

Äitiys

(--)[J]os yrittää olla hyvä äiti, saattaa epäonnistua yhtä surkeasti kuin silloin kun yrittää pitää hauskaa. (s. 268)

Äitiys on yksi vahvimmin latautuneita käsitteitä ja ilmiöitä maailmassamme. Kun nainen tulee raskaaksi, häntä sekä ihannoidaan että holhotaan. Niin raskauteen kuin vauvanhoitoonkin liittyy valtavasti tunnetta ja sen vuoksi myös monenlaisia näkemyksiä siitä, miten ollaan äitejä oikein.

Eva, Kevinin äiti, kokee äitiyden ristiriidat hyvin voimakkaina niin ulkoisten kuin sisäistenkin paineiden alla. Hänellä on sekä muiden asettamia tavoitteita kuin omia ihanteitaan siitä, millaista on olla äiti ja millainen on unelmavauva ja -lapsi. Kun Kevin ei pysty vastaamaan unelmiin, Eva lannistuu pilvilinnojen haihtuessa ja uupuu. Uupumuksensa hän heittää lapsensa ja koko keskinäisen vuorovaikutuksensa päälle tuhoisin seurauksin. Pojan ja äidin suhteesta tulee taistelutanner, ja Eva haikailee jatkuvasti takaisin elämäänsä, joka hänellä oli ennen Kevinin syntymää; Evan mielestä Kevin tuli ja pilasi kaiken.

Poikani Kevin on hätähuuto rennon ja yksinkertaisen äitiyden, tai laajemmin koko ihmisyyden puolesta. Jos Evan ei olisi tarvinnut kuunnella muiden mielipiteitä siitä, kuinka vastasyntyneen saaminen syliin on täyttä onnea ja autuutta, hän olisi kenties pystynyt rauhassa rakentamaan suhteensa vauvaansa. Kun Kevin ei kuitenkaan heti herättänyt Evassa suurta rakkauden tunnetta ja oli niin sanottu vaativa vauva, Eva ajautui pitämään lastansa lähtökohtaisesti pahana. Eva näkee kaiken negatiivisena. Jos Kevin hymyilee, Eva pitää sitä ivallisena. Jos Kevin käyttäytyy normaalisti, Evasta se on liian normaalia ollakseen aitoa. Näissä tunteissa ja tapahtumissa rinnastin Poikani Kevinin Dave Pelzerin karmeaan omaelämäkerralliseen romaaniin Pimeän poika.

Äitinä minulle oli hurjan järkyttävää luettavaa, kuinka Eva syytti ilkeydestä jo yksivuotiastaan eikä antanut tälle aikaa oppia asioita rauhassa. Evan haaveissa lapsi oppii asiat kerralla ilman harjoitusta. Koin vahvasti myötätuntoa Keviniä kohtaan ja halusin ravistella Evaa näkemään, kuinka armottomassa maailmassa hän elää ja kasvattaa lastaan. Näin Shriver tuli kuvanneeksi meidän todellisuutemme armottomuutta. Ei meilläkään ole aikaa opetella, harjotella ja epäonnistua. Meidän odotetaan olevan valmiita ja tehokkaita alinomaa, tehokkaita jopa äitiydessämme.

Vieraantuneisuus

Shriver on luonut Kevinin perheen nerokkaasti kuvaamaan sitä, kuinka vieraantunut ihminen voi olla kotonaan. Eva inhoaa kaikkea yhdysvaltalaista, kun taas Kevinin isä Franklin on perusamerikkalainen ja isänmaan ystävä henkeen ja vereen. Jo tästä asetelmasta perheeseen luodaan epätasapaino, jossa ei ole mikään hyvin. Eva rakastaa matkustamista, puoliksi asuu ulkomailla elämäänsä paossa ja tekee työkseen matkaoppaita, mutta Kevin syntymällään "varastaa" Evalta tämän lempityön. Eva ei ole kotonaan omassa kodissaan, jota hän myös inhoaa ja jonka vangiksi hän on lapsen synnyttyä vastahakoisesti jäänyt. Hän ei ole kotonaan kehossaankaan. Paljastavaa on, kun Kevin kysyy äidiltään, mikä tätä kotimaassaan oikein risoo:

Amerikkalaiset ovat lihavia, tökeröitä ja tietämättömiä. He ovat vaativia, ylimielisiä ja poispilattuja. He ovat koppavia ja itserakkaita, koska pitävät hienoa demokratiaansa muita parempana, ja suhtautuvat alentuvasti muunmaalaisiin, koska luulevat, että tekevät aina oikein, vaikka puolet tämän maan aikuisväestöstä jättää äänestämättä. Lisäksi he ovat leuhkoja. Usko tai älä, mutta Euroopassa ei ole soveliasta kertoa uudelle tuttavalle heti kättelyssä, että on opiskellut Harvardissa ja että omistaa ison talon, eikä siellä myöskään pidä selostaa, miten paljon se talo maksoi ja keitä julkkiksia siellä kestitsee. Eivätkä amerikkalaiset ymmärrä sitäkään, että joissakin kulttuureissa on törkeää puhua mieltymyksistään anaaliseksiin jollekulle, jonka on tavannut kokkareilla viisi minuuttia aikaisemmin. Mutta täällä ei tunnetakaan enää käsitettä yksityiselämä. Se johtuu siitä, että amerikkalaiset ovat liian luottavaisia ja niin naiiveja, että se on jo typerää. Ja mikä pahinta, he eivät ymmärrä alkuunkaan, ettei muu maailma voi sietää heitä. (s. 380)

Tämän vuodatuksen jälkeen Kevin huomauttaa, miten Eva on itse kaikkea kuvaamaansa (paitsi lihava), Eva suuttuu ja keskustelu jää siihen. Seuraavan kerran Eva ja Kevin istuvat merkitysten äärellä vasta Kevinin vankilassa.

Vastuu

Kun omasta elämästä ja onnesta ei ota itse vastuuta, vastuun vyöryttää muiden päälle. Tällöin syyt löytyvät aina muista ihmisistä tai vallitsevista olosuhteista. Eva heittää vastuun onnellisuudestaan Kevinin päälle. Synnyttyään Kevin ei tuonut Evalle onnea ja iloa, vaan hänestä tuli syntipukki. Franklin sanoo vaimolleen:

Sinä nälvit Kevin parkaa. (--) Syytät aina häntä, jos jokin menee vikaan täällä kotona. Tai leikkikoulussa. Olet valittanut hänestä joka vaiheessa. Ensin hän parkui liikaa ja sitten hänestä tuli liian hiljainen. Hänen ikioma kielensä ärsytti. Hän ei leiki oikealla tavalla - eli kuten sinä aikoinasi. Hän ei käsittele sinun tekemiäsi leluja kuin museoesineitä. Hän ei kehu sinua joka kerta kun oppii uuden sanan, ja koska meidän naapurimme eivät kilpaile joukolla hänen suosiostaan, sinä haluat väen vängällä leimata hänet hylkiöksi. Hänekllä on ollut yksi, niin, yksi vakava psykologinen ongelma, joka on liittynyt siisteyskasvatukseen - mikä ei ole kovinkaan harvinasta ja mikä saattaa olla lapsen kannalta hyvin noloa - mutta sinä haluat sen välttämättä nähdä jonkinlaisena pahantahtoisena kilpailuna, jota hän on käynyt sinua vastaan. (--) (s. 287)

Kontrolloimalla Eva pyrkii hallitsemaan kaoottista maailmaansa, mutta kontrolli johtaa vain uuteen kaaokseen. Eva ei pysty Kevinistä tekemään sellaista kuin haluaisi. Rakkaus on tipotiessään äidin ja pojan suhteesta ihan alusta lähtien. Jo raskaudestaankin Eva toteaa vastuuttomasti: "Aina kun [raskauskysymys] tuli puheeksi minusta tuntui, etttä olin seitsemänvuotias, joka miettii pyytäisikö pissaavaa vauvanukkea joululahjaksi" ja "[Pessaarin poisjättäminen on h]irveän vaarallista, minä sanoin. Puhuin totta, sillä yhdeksän kuukauden kuluttua meille saattaisi tulla kuka hyvänsä." Niin, elämä on sellaista arvaamatonta, Eva, mutta jokaisen on kannettava vastuu itse.

Rakkaus, hyväksyntä ja onni


Evan elämä on jatkuvaa (henkisen) väkivallan lietsontaa. Väkivalta johtaa vain väkivaltaan, kuten Kevinin teoista on helppo huomata. Eheytyminen alkaa, kun Eva huomaa menettäneensä kaiken elämässään, hän löytää rakkauden ja alkaa hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Samalla hän avaa ovet onnelle elämässään. On viiltävää ja tyrmäävän surullista mutta samalla kovin paljastavaa, että Evan onni voi löytyä vasta sitten, kun mitään menetettävää ei ole enää jäljellä. Poikani Kevin alleviivaa ajatusta, että onni löytyykin juuri hyväksynnän myötä. Hyväksyntä johtaa rakkauteen ja rakkaus sinänsä on onni, joka ei ole riippuvainen ulkoisista puitteista.


Lyhyt arvio kirjasta ja suositukset

Poikani Kevin on henkeäsalpaavan intiimi ja intensiivinen romaani. Shriver on taidokkaasti ladannut kirjaan asetelman, jossa voi käsitellä yhteiskunnan nurjia puolia niin, että tabut eivät yksinkertaisesti pysty pysymään piilossa. Shriverin teksti on nokkelaa ja oivaltavaa. Yhteiskuntakritiikki osuu ja uppoaa. Vakavasta ja synkästä aiheestaan huolimatta Shriverin tekstissä on mukana mustaa huumoria pilkahtelemassa siellä täällä.

Toivon, ettätämän kirjan lukisi mahdollisimman moni, sillä se saattaa tehdä maailmasta hitusen paremman paikan elää. Kuitenkaan Poikani Kevin ei sovi hyvin herkille lukijoille tai niille, jotka hakevat kirjalta kaunista tarinaa. Lopetan kirjoitukseni mestariteosta koostavasti siihen, millä Lionel Shriver aloittaa kirjansa: "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun ansaitsee sitä vähiten." (Erma Bombeck)


Kiitokset Poikani Kevinin löytymisestä menevät jälleen kerran Booksylle, jonka kirja-arvio on luettavissa täällä. Poikani Kevin on esitelty myös ainakin Sallan lukupäiväkirjassa ja Sudet tulevat sekä Kertomus jatkuu -blogeissa.

Lapsilta kielletty?

http://www.freedigitalphotos.net/

Koetin Me Rosvolat -postauksessani nostaa esiin kysymystä siitä, minkälaiset kirjat ovat lapsille sopivia, tai ehkä helpommin: soveltumattomia. Kukaan ei innostunut kertomaan mielipidettään, joten yritän uudestaan.

Uusintayrityksen yksi syy on myös Jennin tuore kirjoitus Onko lukeminen syntiä? Huomasin nimittäin kirjoitusta kommentoidessani, että minun lapsuuskodissani ei lukemista ole rajoitettu millään tavalla. Olen jo varhain kuullut ja lukemaan opittuani lukenut itse satuja, joissa jaellaan julmia rangaistuksia pahantekijöille. Ennen varhaisteini-ikää olen lukenut esimerkiksi huumeita käsitteleviä kirjoja ja rikosjuttuja Nykyposteista (jota ei tullut kotiimme - mistähän sainkaan lehdet käsiini?). Varhaisteininä luin esimerkiksi aikuisten kioskikirjallisuutta, jossa muun muassa erotiikka tihkui, ja niiden kanssa rinnan kulutin jo vakavampaakin aikuisten kirjallisuutta. Jonkin verran luin myös nuortenkirjoja, mutta siirtymä kokonaan aikuisten kertomakirjallisuuteen oli nopea. En edellä kertomastani huolimatta koe olevani erityisen häiriintynyt ihmisen kappale, vaan minullakin on sydän, sielu ja moraalikäsitys suurin piirtein paikallaan.

Toiseksi olen omille lapsilleni lukenut kirjoja, joiden pääasiallinen kohderyhmä ei välttämättä ole vielä alle viisivuotiaat. Esimerkiksi lukuisat merirosvoja ja heidän elämäänsä käsittelevät (tieto)kirjat ovat kuluneet käsissämme, ja olemmepa yhdessä kokeneet seikkailun muun muassa Barrien Peter Paninkin kanssa. Esikoisen kanssa olemme lukeneet muun muassa myös Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären. Me Rosvolat oli viimeisin yhteinen pitkä seikkailumme.

Huomasin, että juuri julkaistu Me Rosvoloiden jatko-osa Konnakaraoke on Otavan mukaan suunnattu vasta yli yhdeksänvuotiaille. Myös esimerkiksi Tatu ja Patu -kirjoissa on ikästuositus yli kolmevuotiaille, mutta en näe mitään syytä olla katselematta niiden hauskoja kuvituksia pienempienkään kanssa. En tiedä, normittavatko ikärajoja Otavan lisäksi vielä muut kustantamot, mutta valtaosasta kirjoja ikäsuositukset (vielä?) puuttuvat.

Haluan suhtautua ikärajoihin nimenomaan suosituksina, en rajoituksina. Ikäsuositukset ovatkin valtavan käteviä kirjalahjojen osatajille, jotka eivät tunne lahjan saajaa kylliksi. Suosituksista saattaa kehkeytyä kuitenkin nopeasti rajoituksia, mikä minusta ei ole hyvä suunta. (Todettakoon vielä, että elokuvien ja pelien ikärajoihin suhtaudun kunnioittaen, sillä audiovisuaalinen media on monin tavoin erilainen ja voimakkaampi kuin kirjoitettu sisarensa.)

Ymmärrän sen hyvin, että aikuisten kirjallisuudessa on paljon sellaisia aiheita ja niiden kuvauksia, jotka eivät sovellu lapsille: heillä ei kerrassaan ole kokemuspohjaa vielä ymmärtää kaikkea. Kaikki aikuisten kirjat eivät siis sovellu lapsille. Lastenkirjoissa taas on kyse saduista, vaikka aiheet ja tapahtumat olisivatkin hurjia. En missään tapauksessa halua kiirehtiä lapsia ulos herttaisista maailmoista. Haluan kuitenkin elää maailmassa, jossa hankalammatkin aiheet ja synkkäsävyisemmätkin tarinat ovat sallittuja ja mahdollisia. Ikävät asiat eivät nimittäin lopu ympäriltämme sillä, että kieltäydymme ne näkemästä. Uskon asiaan liiemmin perehtymättömänä, että lapsi lukee ja kuuntelee satua oman kehitys- ja ymmärrystasonsa mukaisesti. Koska sadut päättyvät hyvin, ne jättävät jännityksestä huolimatta toivon elämään. Korjatkaa minua, jos olen ihan hakoteillä!

Mikä teidän mielestänne erottaa pienen lapsen ja koululaisen kirjat toisistaan? Miksi jokin kirja tulisi kieltää joltakin lapsiryhmältä, vai pitäisikö? Minkälainen kirjallisuus on sopivaa alle 4-vuotiaille, alle kouluikäisille, alle 9-vuotiaille, alle 16-vuotiaille ja entäpä sen jälkeen? Pitäisikö aikuisten ylipäätään normittaa kirjojen ikärajoja? Mihin ikään asti lasten lukemista pitäisi valvoa, jos pitäisi? Miten itse valitset luettavat lapsille(si)?

Voihan Käsis!

Käsiksen edistyminen ei ole ollut huimaa kesäkuussa. Olen jatkanut kertomusta ja suunnitellut juoniliikkuja, mutta helle on sulattanut ajatukseni niin, että paperille asti ei ole suttaantunut valtavia määriä sanoja. Toisaalta moni kesäinen asia vie aikaa kirjoittamiselta, mikä ei minua haittaa. Kesä on ihana!

Tämäniltainen saalis on esimerkiksi vain rapeat tuhat sanaa. Niin kun raapustelisin joka ilta, vuoden päästä kasassa olisi jo reilut 365 000 sanaa, mikä olisi jo aiheellista jakaa jatkokertomuksiin - ehkä. Joka ilta en kuitenkaan pysty irrottamaan aikaa kirjoittamiseen, sillä muu elämäni haittaa kirjoituspuuhia. Aikaa vie myös lukeminen, mutta sen katson olevan vain oppia kirjoittamiseen. Aikaa kuluu myös tähän niin rakkaaseen harrastukseeni, bloggaamiseen, mutta tässäkin harjoittelen kirjoittamista, käytän kynääni.

Pikkuisen silti harmittaa kirjoitustahdin hiipuminen. Ketään muuta en voi syyttää kuin itseäni ja laiskoja istumalihaksiani. Tarinaa tulisi kyllä. Luin Sinisen linnan kirjastosta Saran kommentin, miten Antti Tuuri kirjoittaa rutiininomaisesti myös matkoillaan. Matkoillaan! Sillälailla! Ei onnistuisi minulta! Ellen sitten lähtisi kirjoittamismatkalle - ah, miten houkutteleva ajatus... Toisaalta minua lohduttaa lukea kirjoittajablogeista, että muillakin on kirjoittamislukko tai jotain.

Nyt luettavien kirjojen pinokin on kasvanut taas usealla mestariteoksella, joiden parissa viihtyisin alinomaa. Alkaa näyttää siltä, että joudun pistämään itseäni tiukoille tämän asian kanssa. Otan oman ajankäyttöni kunnolla talutusnuoraan. Niinkö?

On tämä vain kiinnostava matka! Nyt olen tullut sellaiseen vaiheeseen kirjoittamisessa, että koko Käsiksen sisältö ei pysy minulla ihan vaivatta hanskassa. Joudun tarkstamaan asioita, kuten sellaista, kuka tietää mitäkin, mitä on kerrottu, mitä jätetty kertomatta. Mitenkähän kokonaisuus pysyy kasassa? Sen saan selville vain kirjoittamalla lisää, enemmän, useammin.