Lukuintoa hakemassa Oulussa 2.9.2014

Osallistuin tänään valtakunnallisen Lukuinto-hankkeen teemavuoden avajaisjuhlallisuuksiin Oulussa. Hankkeessa vahvistetaan koulujen, kirjastojen ja kotien yhteistyössä lasten ja nuorten monipuolista lukuharrastusta, joka on viime vuosina jonkin verran - huolestuttavasti - hiipunut. Teemavuoden aikana syntyneitä hyviä lukemiseen innostavia keinoja esitellään ja levitetään valtakunnallisesti. Kokeiltuihin ja toimiviksikin todettuihin konsteihin voi tutustua Lukuinnon verkkosivuilla ja vuoden ajan Lukuinto-tapahtumissa ympäri Suomen.

Lukuinto on merkittävä ja tärkeä hanke. Me kirjabloggaajat ja -harrastajat emme ehkä tule lukemishuumassamme ajatelleeksi, että tekstinymmärtämisen taito ei ole itsestäänselvyys. Luetun tekstin (kirjallisen, kuvallisen tai auditiivisen) ymmärtäminen on avain kaikkeen muuhun oppimiseen. Lukutaito ja lukuharrastuneisuus ovat avaimia aktiiviseen yhteiskunnan jäsenyyteen, todettiin avajaispuheenvuoroissa moneen otteeseen. Valtiosihteeri Kari Anttila kertoi juhlaväelle, että EU:ssa ollaan yleisesti huolissaan lukutaidosta, sillä peräti 24 %:lta kaikista yli 15-vuotiaista eurooppalaisista puuttuu yhteiskunnassa tarvittava lukutaito. Siis ajatelkaa, 24 %:lta meidän eurooppalaisistamme! 

Suomessakin lukuharrastuneisuus kulkee käsi kädessä niin luetun ymmärtämisen taitojen kuin koulumenestyksen kanssa ja on sekä sukupuoli- että sosiaaliryhmäsidonnaisia. Pojat lukevat tyttöjä vähemmän, ja alemmissa sosiaaliluokissa luetaan ylempiä vähemmän, kertoi professori Jouni Välijärvi. Jokainen voi päätellä, mitä tämä tekee näiden ryhmien oppimisen edellytyksille.

Lukemisen haasteista huolimatta Lukuinto-teemavuosi starttasi upeasti! Alussa soljuimme tunnelmaan kauniin Soittorasian siivin -balettiesityksen tahdittamana. Tilaisuudessa julkistettiin Lukuinto-lähettiäät Siri Kolu, Aleksi Delikouras ja Agneta Möller-Salmela, joista kaksi ensimmäistä toimivat myös juhlan juontajina aivan mainiolla tavalla. Aleksi Delikouras jopa heitti lavalla voltin, ja jopa se oli komeaa! Lähettiläät ovat totisesti tekijät paikallaan. Siri Kolu kaipasi toiminnan pöhinää kirjojen ympärille, ja Aleksi Delikouras taas kohtaamisia nuorten lukijoiden kanssa. Delikouras haluaa myös julistaa, miten lukeminen on coolia - omasta mielestäni usein jopa seksikästä! Beat it! 

Pohjoissaamella räppäävä Ailu Valle vetäisi hienon kappaleensa Dušši dušše duššat - Turha vain tuhoutua ja kertoi kokemuksiaan erilaisista kielenopettamisen tavoista, kuten rap-tekstien teosta. Helsingin kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto valotti kirjastojen muuttuvia rooleja ja antoi vinkkejä myös koulujen ja lukuharrastajien käyttöön (katso linkit alla). Kirjastojen palvelut tukevat käyttäjiensä kansalaisuutta kirjavalla tavalla. Haavisto sanoi, että kirjastoista haetaan jopa Kelan ja pankkien palveluita, mutta kirjastot keskittyvät tietysti olennaisimpaan omalla alueellaan. 

Kirjastot ovatkin kehittäneet mitä upeampia toimintamuotoja lukuharrastajille: lukukoirat, yllärikassit, lukuvalmentajat, kirjavinkkaukset ja aivan ihastuttava novellikoukku, jossa yksi lukee ja muut virkkaavat tai kutovat tarinaa kuunnellessaan! Kirjastojen haasteena Haavisto näki muun muassa sen, miten fyysistä olomuotoa vailla olevat e-aineistot voidaan pitää esillä. Onko teillä omista kirjastoistanne kokemusta tästä tai omia ideoita e-aineistojen esillepanoon?

Lukuinto-teemavuoden avajaiset tarjosivat monenlaista herkkua, jota kaikkea en valitettavasti pysty kerralla kattamaan tähän pöytään. Juhlan päätteeksi kuulimme aivan mainiota Oulu Youth Jazz Orchestraa. Tallenne tilaisuudesta näkyy myöhemmin Kirjastokaistalta, ja Lukuinto-tapahtumia järjestetään ympäri Suomen seuraavan vuoden aikana. Kannattaa mennä mukaan!

Linkkejä:
Lukuinto
Lukuinto-lähettiläiden tervehdykset
Kirjastot.fi
Kirjasampo.fi
Kirjastokaista.fi
Kirjatti

Keinulauta Oulun kaupunginteatterissa

Pii (Merja Pietilä) antaa Argonin (Aki Pelkonen) lukea muistikirjaansa.

Keinuminen on helppoa, jos voi luottaa toiseen niin kuin aurinko voi luottaa kuuhun.

Keinulauta on tarina pikkukarhusta nimeltä Pii (Merja Pietilä), joka etsii itselleen kaveria keinulaudalle. Karhu törmää seikkailuissaan monenlaisiin mielenkiintoisiin hahmoihin (mainiot Tuula Väänänen ja Anneli Niskanen), miljöisiin ja tunteisiin, kunnes hän löytää "ihan tyhmän" Argonin (Aki Pelkonen). Timo Parvelan tekstin pohjalta tehty esitys liikuttaa aikuisen katsojan, ja tempaa mukaansa perheen pienimmät. Kaikki ihastuvat.

Istuin eturivissä omien poikieni kanssa. Lapset eläytyivät näytelmään syvästi. Ihastuttava puvustus (Pirjo Valinen) puhutti vielä kotimatkallakin. Parhaiksi hahmoiksi pojat mainitsivat ykstuumaan Auringon ja Kuun. Esityksen tempo on rauhallinen, ja se imaisee mukaansa. 50 minuuttia katsomossa menee liian nopeasti, mutta pikkuväelle kesto on varmasti aivan optimaalinen. Parvelan teksti on loistava, ja Mikko Korsulaisen ohjauksessa siitä on tullut vertaansa vailla oleva elämys.

Kuu (Anneli Niskanen) ja Aurinko (Tuula Väänänen) keinuvat yhdessä.

Pienen näyttämön upea valoshow oli taas jälleen kerran sykähdyttävää katsottavaa. Valoin rakentuivat miljööt, joissa värit vaihtelivat ihastuttavasti ja Piin ajatukset lentelivät. Seinillä ja lattialla uivat kilpukonnat ja rauskut, ja heijastettu ilmapallo siirtyi osaksi näytelmää. Lasten oli helppo seurata mukana. Lisää tätä!

Keinulautaa ei voi muuta kuin mitä lämpimimmin suositella! Helposti voisin väillää, että tämä näytelmä sopii ihan kaikenikäisille, mutta varminta lienee lähteä esitykseen alle 10-vuotiaiden lasten kanssa. Käsiohjelmakin on taas kekseliäs. Kokeilkaapa!

Kurkkaa näytösajat!

Oulussa muuten tapahtuu taas pian: vuosittainen lasten ja nuorten teatterifestivaali saa taas kaikki näytösajat 19. - 24.5.2014. Hurraa!

Tuhat ja yksi yötä

Tuhat ja yksi yötä. Valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Kuvittanut Heli Hieta. Otava. 2010.


Tuhannen ja yhden yön sadut on klassikko. Moni meistä tuntee kokoelman kehyskertomuksen: nuori kuningatar kertoo puolisolleen joka ilta tarinoita, jotta kunungas ei tapattaisi vaimoaan aamunkoitteessa, vaan tämä pysyisi tarinoiden turvin hengissä seuraavaan iltaan. Useimmat tuntevat myös tuhannen ja yhden yön saduista muutamia: Aladdin ja taikalamppu, Sinbad merenkävijä ja Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa lienevät ainakin tuttuja.

Jaakko Hämeen-Anttila on koonnut oman kokoelmansa tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tuhat ja yksi yötä alkaa kiinnostavalla alkusanasella, jossa suomentaja valottaa kokoelman historiaa. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ikivanhaa tarinaperinnettä, jotka ovat aluksi siirtyneet ja muuntuneet suusta suuhun, ja vähitellen niitä on kirjoitettu muistiin ja kopioitu eteenpäin. Kokoelma ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään yhtenäinen ja vakiintunut opus, vaan jokainen kokoelma on omanlaisensa valikoima tarinoista ja niiden versioista. Niin tämäkin.

Myös klassikkosaduista on olemassa useita versioita. Esimerkiksi Aladdin ja lumottu lamppu -satu tässä kirjassa on erilainen kuin vaikkapa viime vuosina suosiota kerännyt Disney-elokuvaversio. Myös suomentaja on perinteen mukaisesti muokannut lähteenä olleita tarinoita omanlaisekseen, muun muassa poistamalla kertomuksista toistoa ja vähentämällä runoja, josta kyllä itse nautin.

Minä luin kokoelman ääneen ilta- ja sairaspäiväsatuina omille pojilleni. Pienille lapsille lukiessani liityin itsekin tarinankertojien joukkoon, sillä jouduin jonkin verran muuntelemaan Hämeen-Anttilan muovaamia tarinoita omikseni. Esimerkiksi Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa -sadussa epäonnekkaan ja ahneen Ali-Baban veljen ruumis pilkotaan palasiksi, mutta meidän tarinassamme riitti miehen kohtaloksi ihan vain tavallinen surullinen taistelutappio.

Lienee itsestään selvää, että Tuhat ja yksi yötä on hyvä tarinakokoelma. Teos on Oulussa lainattavissa lastenosastolta, mutta se voisi olla ihan mainiosti sijoitettu myös aikuisten osastolle. Kertomukset ovat yleisinhimillisiä, ja ne käsittelevät vihaa, kostoa, rakkautta, pelastusta, sinnikkyyttä, neuvokkuutta, iloa ja surua. Yleensä paha saa palkkansa. Huomionarvoista on, että kehyskertomuksessa ja esimerkiksi Ali-Babassa ratkaisevaan rooliin nousee sinnikäs ja neuvokas nainen.

Omaksi satusuosikikseni kokoelmasta nousee Sinbad menenkävijä. Se on huikea seikkailu, jossa Sinbad vaaroja uhmaten hakeutuu aina uudestaan ja uudestaan matkoille, joilla vaurastuu ja rikastuu ja palaa kotiinsa koettelemusten jälkeen uljaana miehenä. Sinbad merenkävijä on myös kertomus ystävyydestä, siitä, miten tarinoita voi jakaa ystävysten kesken. Sadussahan Sinbad kertoo matkoistaan kaimalleen, Sinbad kantajalle, joka on asemaltaan rikasta merenkävijää huomattavasti alhaisempi. Siitä huolimatta miesten välille kehittyy ystävyys, joka kestää aina siihen saakka, kunnes "heidän luokseen tuli nautintojen karkottaja ja seurueiden hajottaja, palatsien raunioittaja ja hautojen asuttaja". Pojillani satusuosikkeja oli taas monia - jokainen satu loppui liian äkkiä ja jokainen yö tuli liian nopeasti eteen - ihan niin kuin tuhannen ja yhden yön tarinoiden kehysketromuksessa käy kuninkaalle! Lopuksi seurasi kysymys: "Menikö meillä tuhat ja yksi yötä, äiti?"

Tuhat ja yksi yötä on upean näköinen kirja! Se on mittava fyysisiltä mitoiltaan ja kaunis katsella. Heli Hiedan kuvitus on tyylikäs, ja siinä on käytetty värejä taitavasti ja säästelemättä. Kuvia tosin olisi ihan hyvin voinut olla enemmänkin. Kirjan taitto on myös erittäin onnistunut. Tämäpä onkin hyvä lahjavinkki monenlaiselle lukijalle!

Tämä klassikko ilman muuta ansaitsee tähtiä: 5/5.

"Tarinat ammoin eläneistä
ihmisistä ovat esimerkkejä,
joista me voimme ottaa opiksemme.
Lukija, lue siis, mitä toisille on
tapahtunut, ja tutkiskele
menneitten aikojen historiaa.
Lue nämä kertomukset, joita sanotaan
Tuhannen ja yhden yön tarinoiksi." (s. 13)

Davis Walliams: Herra Lemu

Davis Walliams: Herra Lemu. (Mr Stink. 2009. Suom. Jaana Kapari-Jatta.) Kuv. Quentin Blake. Tammi. 2014.

Herra Lemu on kerta kaikkiaan hyväntuulen lastenkirja. Toivoin kirjaa lukiessani koko ajan, että minulla olisi sydämeltään sellainen ystävä, kuin Herra Lemu on - ja minullahan on teitä useita!

Herra Lemu on kulkuri, joka ilmestyy kaupungin penkille - lemuamaan. Ukko saa olla rauhassa, sillä kukaan ei tahdo varsinaisesti lähestyä häntä. Joku saattaa heittää almun tai kaksi, mutta kiiruhtaa nopeasti ohitse, sillä Herra Lemu löyhkää niin, että haju saa silmätkin vuotamaan vettä. Lisäksi Herra Lemu on monin tavoin epäsiisti, mutta jos jotakin hänen edukseen voidaan katsoa, on todettava, ettei hän häiritse ketään, paitsi tietysti lemuamalla.

Chloe taas on koulutyttö. Hän rakastaa tarinoita ja vetäytyy omiin oloihinsa. Kotiväki pitää häntä kakkosluokan kansalaisena, ja koulussa kaverit kiusaavat. Chloella on ehkä tästäkin syystä omanlaisensa arvomaailma. Siihen ei kuulu esimerkiksi rutiinijoulun ihannointi, pitkien perheillallisten glorifiointi eikä pakkohymyily tällaisina päivinä, kun tavan vuoksi pitäisi olla hyvällä tuulella. Kenties juuri siksi Chloe rohkaistuu eräänä päivänä ja alkaa jutella Herra Lemun kanssa uhmaten erityisesti äitinsä varoituksia ja normeja sekä kammottavaa hajua, joka saa Chloenkin voimaan pahoin.

Tästä alkaa Chloen ja Herra Lemun ystävyys, joka perustuu sydänten herkkyyteen ja viisauteen, ei ulkonaisiin piirteisiin tai teennäisiin tottumuksiin ja pinttyneisiin tapoihin. Herra Lemun ilmestyminen Chloen elämään saa tytön kasvamaan ja rohkaistumaan. Samalla kulissit saavat kyytiä niin koulussa kuin kaupungillakin, kotona ja kunnallispolitiikassa. Herra Lemu kertoo siitä, miten ihmiset parhaimmillaan nostavat toisiaan ylöspäin sen sijaan, että tallaisivat toisiaan alleen.

Herra Lemu on hilpeän hauska lukukokemus. Kirjan kieli on rikasta, ja Jaana Kapari-Jatan suomennos on jälleen oivallinen.

Kirja sopii erinomaisesti lapsien ja varhaisnuorten lukemistoon, mutta se on riemukas lukukokemus aikuisellekin. Kuvitus on mukavasti vuoropuhelussa tekstin kanssa, se on rouhealla kynänjäljellä toteutettu ja mustavalkoisena painettu, ja se sopivasti keventää kirjan lukemista ja suosii erityisesti pienimpiä lukijoita. Kuvituksessa on myös mukavia oivalluksia, samoin kuin paikoin tekstin asettelussa kirjan sivuille.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelua ja
jännittävää ja leikkisää metatekstuaalisuutta.

Tähtiä: 4/5

Herra Lemun ovat tavanneet myös ainakin
Katja Lumiomenassa
Hemuli
Lukutoukka

Kirja tuli minun luettavakseni kustantamon ennakkokappaleena pyytämättä, mistä kiitän! Tämä oli suloinen lukukokemus!

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY. 2006.


Vaikea, tosi kirja. Niin totta. Riistävän ristiriitainen ja raaka. Sitä on Viikkoja, kuukausia, joka kertoo kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin sairastumisesta aivosyöpään ja kamppailusta sen kanssa. Se kertoo siitä, kun toivo hiippuu ja kun lohtua ei enää ole. On vain sopeuduttava. Kirjassa puhuu kaksi ääntä, Akin (Rekon) ja Minnan (Tinan). Kuinka he sairauden kokevat, ja heidän kauttaan kuvataan myös, kuinka suhtautuvat lapset ja muut läheiset.

Kirjan vahvuus on sen peittelemättömyys. Viikkoja, kuukausia kertoo sen, mitä todennäköisesti monen vakavasti kuolemansairaan ihmisen ajatuksissa liikkuu, miten sairaus murtaa, ja miten suhtautuu väsyvä, läheisin ihminen, kun elämä muuttuu painajaiseksi. Kirja pysäyttää miettimään, mitä elämä oikein on ja mikä siinä on lopulta tärkeää. On tärkeää olla tarvittu, rakastettu ja oikea ihminen sairaudenkin takana.

Kirja kuvaa epäilyksiä, järjen ääntä, järjettömyyttä ja epäuskoa:

Viikkoja, kuukausia... Mistä se lääkäri tietää? Se näkee magneettikuvan ja osaa laskea todennäköisyyksiä. Mutta minulla on projekti kesken. Enkä tarkoita nyt mitään kirjaa. Minun projektini on kaksi alaikäistä lasta! Kun sairastuin, ajattelin, että viisi vuotta on minimi. Silloin Kerttu olisi edes kymmenen ja Saara viisitoista. (s. 9)

Kirja kuvaa läheismmän omaa uupumusta, kun ei enää jaksaisi olla:

Äiti soitti kesken aamupalan, kutsui meitä kylään. Se kertoi ostaneensa uuden sohvakaluston. Valehtelin, että minulla oli työvuoro. En halunnut tavata ketään. Sosiaalisen elämän tarpeeni tyydyttyi tervehtimällä kaupan kassaa, bussikuskia, naapuria. Siinä oli se sananvaihto, joka oli minusta siedettävää. Puhelu hyvältä ystävältä sai minut uuvuksiin. En pystynyt vastaanottamaan läheisten myötätuntoisia ja rohkaisevia lauseita. En halunnut mennä ystävien tupaantuliaisiin, enkä varsinkaan katsomaan työkaverin vauvaa, joka oli tuoreen äidin mielestä ihanan helppo, nukkui yöt ja jokelteli suloisesti. Onni näytti koskettavan kaikkia muita paitsi minua. (s. 50)

Kirja kuvaa sitä, kun hoitoa pitäisi jaksaa, kun järki ja kohtuus sanovat muuta:

Lääkäri kävi kokeellisen sädehoidon mahdollisia sivuvaikutuslistaa läpi. Siihen oli kirjattu kaikki ihottumasta kouristuskohtausten kautta ennenaikaiseen kuolemaan. Minä allekirjoitin jokaisen paperin. Hyväksyin kaikki mahdolliset seuraukset. Kouristuskohtaukset? Kyllä. Ihottuma? Takuulla. En edes ajatellut, mitä kaikkia sairauksia ja vaivoja olin valmis kestämään. Mikä tahansa sairaus olisi tätä helpompi, lievitys kuolemantuomiosta. Tein kauppaa kuoleman kanssa, tämä oli Faustin sopimus. (s. 96)

Kirja kuvaa myös sitä, kun sairaudesta hetkeksi irti päästäminen on kipeä lohtu:

(--) Olin luvannut tytöille, että lähdetään retkelle suon yli järven rantaan. (--)
Huomasin etsiväni itselleni perusteluja, miksi en voinut ottaa Akia mukaan tänne. Mielessäni kyti koko ajan pieni itsesyytös, olinhan jättänyt sen vastoin tahtoaan yksin kaupunkiin. Aki vetosi, että tämä saattoi olla sen viimeinen kesä. Minun olisi pitänyt jaksaa enemmän, antaa sen tulla mukaan. Mutta miten voi samaan aikaan uhrautua ja yrittää elää omaakin elämäänsä? Aki oli aina korostanut, että piti olla rehellinen itselleen. Nyt se todellisuus, jossa minä elin, ei kelvannut sille. (s. 134 - 135)

Viikkoja, kuukausia on koskettava ja rehellinen kuvaus viimeisistä ajoista, luopumisesta ja kuoleman kohtaamisesta. On perin juurin ihmeellistä, että elämä kuitenkin jatkuu ja lopulta kantaa.

Tähtiä: 4/5

Teosta on luettu paljon myös muualla, esimerkiksi Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogissa ja Maija Kirjojen keskellä -blogissa ovat kirjoittaneet Lundánien tarinasta.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kansi: Tuomo Parikka

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus. 2013.


Taivaslaulu on paljon blogattu kirja (katso linkit postauksen lopusta). Se on noussut ilmiöksi ja iltapäivälehtien lööppeihin reilussa kuukaudessa ilmestymisestään. Kirjailijaa on haasteteltu tv-ohjelmissa ja aiheesta keskustellaan rönsyillen verkon keskustelupalstoilla. Oulun kaupunginkirjastossa Taivaslaulu on kaikkien aikojen varatuin kirja!

Itse olen pysytellyt keskusteluista ja kirjoittelusta tietoisesti erossa, sillä olen odottanut kirjaa. Tietyiltä mielikuvilta en ole kuitenkaan pystynyt välttymään. Ne eivät kuitenkaan typistäneet lukukokemustani. Vaikka odotin kirjalta paljon, sain siltä valtavasti. Kiitos kirjastasi, Pauliina Rauhala!

Taivaslaulu on niitä kirjoja, joista voisi kirjoittaa loputtomasti. Siinä on monta särmää, joihin voi tarttua ja joita voi miettiä. Taivaslaulu on niiden lukupiirien kirja, joista ei ole kiire kotiin. Minä luin kirjan kärjistettynä kuvauksena naisen elämästä. Vaikka kirjassa on kyse lestadiolaisyhteisöstä, moni asia voidaan nähdä myös valtaväestön näkökulmasta. Kyllä äidin pitää jaksaa muissakin perheissä.

Annetaan Pauliina Rauhalan kertoa:

   Vilja, sulla on punaiset kynnet.
   Ne on äidin kärsimysten muistolle. Äitipienen, jota kukaan ei säälinyt naisenelämän kovimmalla hetkellä. Ne on myös raskauden vaivojen suojaksi. Iso maha unohtuu, kun on punaiset kynnet.
   Nuo on hyviä perusteita. Saanko silittää sun jalkoja?
   Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaankynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa punakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa. Tämän lakan sävy on vähän liian kirkas. Sen kuuluisi olla verenpunainen. Sydänveren, kohdun, jälkivuodon ja leikkaushaavojen punainen. Kärsimysveren. (s. 126.)

Minä haluaisin osallistua tuollaiseen naisteniltaan ja salaseuraan, vaikken uskovainen olekaan. Valtaväestön naisillakin on rooliodotuksensa. Taivaslaulu vain kärjistää ne äärimmilleen kuvatessaan ääriliikettä:

   Huorat ja madonnat ovat sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. Illasta aamuun ja aamusta iltaan. Tehtävä on käsky, josta ei neuvotella. Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. Nöyrtyminen on tärkeintä. Nöyrtyminen ja kuuliaisuus. Sitten katsotaan kuinka ne jaksaa. Jos joku väsyy jo parin kerran jälkeen, aina löytyy toinen, joka pystyy vaikka pariinkymmeneen eikä hymy hyydy.
   Sisaret lyyhistyy illalla sänkyyn ja käärii lämpimän peiton vartalon suojaksi. Ne näkee unta päivästä, joka on hellä ja vailla vaatimuksia, mutta sitä päivää ei tule. Tulee aamu ja mies ja isä Jumala, ja ne haluaa vielä lisää. Nainen venyy taas, silmät muljuu jo päässä mutta suu sokeltaa yhä hymyä, hyvältä tuntuu, minä pystyn vielä tähän, minä jaksan enemmän kuin muut, tämä on luonnollista ja kaunista. Miehet taputtaa käsiään ja ylistää naista ja itseään. Kuuliaisimmille ja kestävimmille kaikki on mahdollista. (s. 186.)

Silti Taivaslaulu ei tee miehestä pelkästään kuvaa sovinistina. Kirjan päähenkilön Viljan aviomies on nimittäin uudenlainen lestadiolaisuskovainen, ihan niin kuin Vilja itsekin. Hän kyseenalaistaa asioita ja etsii ratkaisuja uskonnon värittämään uuvuttavaan arkeen. Hänellä on uskallusta tehdä toisin. Onkohan tällaisia uskovaisia miehiä oikeasti olemassa? Vai onko vain niitä, jotka itse uuvuttuaan jättävät loppuunpalaneen vaimonsa yksinhuoltajaksi kymmenlapsiseen kotiin?

Taivaslaulussa Vilja suunnittelee pakenevansa kotoaan. Hän unelmoi siitä, miten naamioituu, ettei häntä löydetä, ja pakenee omaan piilopirttiinsä lukemaan naistenlehtiä. Ihana päiväuni kaikille perheenäideille!


Postaukseen suppeasti valittu näkökulmani ei anna kunniaa koko Taivaslaululle. Kirjassa on paljon muutakin, ja jokainen lukija lukee sen omasta kokemusmaailmastaan käsin. Lestadiolaisuuden tuntemus todennäköisesti syventää lukukokemusta, mutta se ei ole välttämätöntä. Taivaslaulu on muun muassa myös kipeä ja herkkä rakkauskertomus. Suosittelen jokaiselle!

Koska Taivaslaulu on paisti ravisteleva ja voimaannuttava kirja, se on kirjoitettu kauniisti, joten se ansaitsee ehdottomasti

tähtiä: 5/5

Leena Lumi omassa blogissaan kirjoittaa näin: "Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin tiivis ja tehokas laulu naisten itsemääräämisoikeuden ja lasten paremman lapsuuden puolesta, että toivon jokaisen lukevan tämän kirjan." En voisi olla enempää samaa mieltä! Lukekaa koko Leenan postaus.

Taivaslaulu muualla. Näitä minäkin lähden nyt lukemaan:
Villasukka kirjahyllyssä
Eniten minua kiinnostaa tie
Erjan lukupäiväkirja
Anna minun lukea enemmän
Unni lukee  
Luettua elämää 
Amman lukuhetki
Mari a:n kirjablogi
Kirsin kirjanurkka
La Petite Lectrice 
Kirjasfääri 
Kulttuuri kukoistaa 
Leena Lumi 
Lukutoukan kulttuuriblogi 

Ja monet muut, sekä sanomalehdet, iltapäivälehdet, tv-ohjelmat jne. 

Ronja Ryövärintytär Oulun kaupunginteatterissa

Kuule, Birk. Toivoisinpa, että sinä olisit minun veljeni.

Oulun kaupunginteatterissa tarjoillaan nyt herkkua kaikille Astrid Lindgren -faneille, sillä näyttämölle on tuotu klassikko Ronja Ryövärintytär. Lindgrenin kirjoista juuri tämä on oma suosikkini ylitse muiden. Niinpä odotin paljon myös näytelmältä.

Ilo oli havaita, että yleisössä oli paljon lapsia, mutta myös monenikäisiä aikuisia ystävyksiä, pariskuntia ja paljon miehiä! Ronja on ehdottomasti esitys kaikenikäisille. Itse otin kaverikseni 15-vuotiaan kummityttäreni.

Ihastuimme, viihdyimme. Riemuitsin siitä, miten teatterissa Ronja oli samanlainen tarina ystävyydestä, kasvamisesta ja vanhempana olemisesta kuin olin sen kirjasta lukenut. Anniina Paasosen dramatisoinnissa ei poiketa kirjan tekstistä juurikaan. Myös muun muassa Helvetinkuilu ja paskapäät sanotaan, kuten ne on. Ainoa yllätys oli Seitsemästä veljeksestä lainattu Oravan laulu, mutta sekin kyllä sopi kohdalleen aika mainiosti. Olisiko ilmankin pärjätty - ehkei!

Sanni-Mari Kanto on kuin ilmetty Ronja. Keväthuutokin kajahtaa koko suuren näyttämön täydeltä. Birkiä näyttelevä Elias Keränen saa myös takuulla pikkukatsojien sydämet puolelleen. Pidin kovasti Hannu Pelkosesta Matiaksena, ja koko näytelmän suosikkihahmokseni nousi Kalju-Pietu, jota esittää Tuula Väänänen. Myös muut henkilöt kuljettavat näytelmän mahtavasti loppuun saakka.

Ronjasta olisi niin paljon kerrottavaa, mutta jätän osan yksityiskohdista paljastamatta. Sen sijaan kehotan: menkää katsomaan loistava Pasi Räbinän suunnittelema puvusto, näkemään haavoittunut villihevonen näyttämöllä, kuulemaan maahisten laulu, näkemään ajattarien raastava lento ja ihastelemaan kakkiaisten piiperrystä! Menkää ottamaan osaa hilpeisiin ryövärijuhliin! Ronja on Oulun kaupunginteatterissa juuri sellainen kuin kuvitella saattaa. Suositusikäraja 7 on paikallaan erityisesti herkimmille ja kokemattomimmille pikkukatsojille.

PS. Ronjaan kannattaa aivan ehdottomasti hankkia myös käsiohjelma, joka on taiteltu pieneksi laatikoksi. Laatikon sisältä löytyy kiva yllätyslahja!

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto. Lasten keskus. 1998.




Tulipa tavallisena kirjastolainana yllättäin vastaan aivan ihastuttava lastenkirja, Nuppu, Waldemar ja peitto. Se kertoo sekä proosan että runon keinoin kasvamisesta, vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuudesta ja erilaisuudesta. Kuvitus on kaunis niin ikään.

Nuppu on pieni tyttöpupu, jolla on rakastavat ja suojelevat vanhemmat. Naapuriin muuttaa kettuperhe, jossa on pieni kettupoika Waldemar. Pupuvanhemmat päättävät, ettei Nupulla ole enää koskaan mitään asiaa ulos, sillä uusien naapureiden saavuttua siellä on liian vaarallista.

Nuppu kuitenkin lähtee tutkimaan kotiseutuaan ja törmää Waldemariin. Lapset ystävystyvät - heillä ei ole ennakkoluuloja eikä pelkoja. Vanhemmat ovat molemmissa perheissä kauhuissaan: miksi Waldemar ei napannut pupua pataan pantavaksi, kuinka Nuppu oli saada surmansa! Tällaista ei tapahdu enää koskaan, toteavat vanhemmat tahoillaan.

Mutta kuinkas käykään? Nupun ja Waldemarin ystävyys voittaa vihan ja pelon, ja perheistä tulee hyviä tuttavia. Lapset saavat leikkiä yhdessä.

Nuppu, Waldemar ja peitto on niin lapsille kuin aikuisille ihanaa luettavaa. Aikuinen ymmärtää, että lapsesta on päästettävä irti, lapsi taas huomaa erityislaatuisuutensa. Loppu on ennalta-arvattava, mutta tässä kauniissa kirjassa näin on oltavakin. Suosittelen iltalukemisiksi jokaiseen lapsiperheeseen!

Tähtiä: 4/5.

PS(ssst). Täällä on uusia lukijoita! Tervetuloa :-)!

Lapsilta kielletty ja Onnellinen päivä

Onnellinen päivä, kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.
Lapsilta kielletty, päällys Marjaana Virta, kuva Tero Sivula.

Arja Tiainen: Lapsilta kielletty! Runoja. WSOY. 2012.

Onnellinen päivä. Runoja lapsista. Gummerus. 2013.


Kun blogini jäi kesätauolle toukokuussa, kevään viimeiseksi postaukseksi jäi Äitien kirja maailman parhaalle äidille. Tuntuu siksi sopivalta tuoda tauon jälkeen ensimmäisenä esille pari lyyristä "lapsikirjaa", jotka kummatkin ovat minulle kesän tuttavuuksia ja ilahduttaneet omalla tavallaan minua tavattomasti siinä kesän mutkassa, jossa niitä olen sattunut makustelemaan. Ensimmäinen on Arja Tiaisen Lapsilta kielletty! ja toinen Gummerukselta tänä vuonna julkaistu Onnellinen päivä.

Esikoulun maanantaina aloittanut esikoiseni luki Arja Tiaisen runokokoelman kannesta nimen Lapsilta kielletty ja kysyi, miksi näin on. Mitä vastasin? Kerroin, että kirja käsittelee jo elämän ehtoopuolella ollutta rakkaustarinaa, kuolemaa, iloja ja pettymyksiä parisuhteessa. Kirjan runot ovat aikuisten asioita, kun katsellaan jo elämää taaksepäin. Lapsi oli vastaukseeni oikein tyytyväinen.

Tiaisen runot ovat kuitenkin kaikille sopivia. Ehtooelämää viettävät, sen tunnustavat, saattavat löytää riveiltä eniten konkreettista vertaisherkkua omien kokemustensa peiliksi. Tätä nuoremmat lukevat viisautta ja syvyyttä, jota itseltä voi vielä puuttua:

Viltti kainalossa latoon,
soutureissu saareen marjastamaan,
mustikkaan uistelemaan.
Jossain ne sen tekivät, kun meitä näin paljon syntyi 40-luvulla.
Pommisuojassa, riihessä.
Sienestämään kesken kokouksen,
semmoinen polte tanssilavan takana.
Parkkihallissa, junan vessassa.
Koska meiltä katosi mielikuvitus, uskallus?
(Ote runosta Asiallisesti tyylillä, s. 64.)

Tiaisen runot oivaltavat ja sivaltavatkin. Niissä on koukkuja, jotka yllättävät. Lapsilta kielletty on helppolukuista lyriikkaa, jota minun oli vaivaton lähestyä ja ymmärtää.

Onnellinen päivä puolestaan on lapsille enemmän kuin sallittu, mutta aikuisille lähes pakollista luettavaa. Onnellisessa päivässä pääsemme nimittäin lähelle jo kadottamaamme lapsen kokemusmaailmaa. Mukaan on päässyt suurnimiä, kuten Eino Leino, Saima Harmaja, Aleksis Kivi ja Uuno Kailas, mutta myös hieman tuntemattomampia nimiä, joiden teokset ovat kuitenkin meille hyvin tuttuja. Immi Hellen on esimerkiksi tehnyt lukuisia tuttuja lastenlaulujen ja -virsien sanoituksia, mutta nimenä hän on minulle pysynyt tähän saakka outona siitäkin huolimatta, että iltalauluina tuttuja pojilleni ovat muun muassa sellaiset Hellenin kynästä syntyneet klassikot kuin Kas kuusen latvassa ja Maan korvessa kulkevi! Onnellinen päivä on kaunis kirja Helene Schjerfbeckin maalauksineen, mutta sisällys- ja runoluetteloa jäin teoksesta kipeästi kaipaamaan kuten kokoelman toimittajan nimeäkin.

Nyt hyppään niin kuin kauris,
nyt soikoon laulu tää!
Mä äidin pikku nauris
ja isän Tuulispää.
Ja pääni kohoo pilviin päin,
kun pöydällä mä seison näin,
mä olen -  hei ja hoi, sen ties,
nyt peninkulman mies.
(Ote Zacharias Topeliuksen runosta Viisivuotiaan sankarilaulu.)

Molemmat runokirjat kannattaa ehdottomasti kurkata, jos aihepiirit puhuttelevat!

Tähtiä molemmille 4/5.

Tämä on muuten blogin kolmessadas postaus! Hip hurraa!

Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa (lukudiplomi completed)

Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa. Otava. 2000.

Minun ja poikieni lukudiplomiurakan päättää oivallisesti Maikki Harjanteen rakastetusta Minttu-sarjasta kuvakirja Minttu kirjastossa. Aihe on pojille erittäin tuttu, sillä käymme tietysti kirjastossa ahkerasti itsekin. Poikani rakastavat kirjoja, aivan niin kuin Minttu.

Kirjassa pääosassa ovat Harjanteen värikkäät kuvat. Sivut täyttyvät kuvista, mutta tekstillekin on toki tilansa. Teksti on helppolukuista, ja Maikin näkökulmasta se tulee lähelle lapsen kokemusmaailmaa. Joihinkin Minttu-kirjoihin verrattuna Minttu kirjastossa on jopa runsastekstinen.

Mintun kirjastomatka alkaa kotoa, jossa Minttu käyttää kirjoja luovasti rakennusmateriaalina. Isän kirjastolaina on hukassa, mutta se löytyy viimein, mistäpä muualta kuin Mintun leikeistä. Isä ojentaa Minttua pitämään kirjoista hyvää huolta. Sama teema toistuu vielä kirjastossakin, ja kolmannen kerran, kun Minttu itse ojentaa mielikuvitusystäviään kirjojen hyvään käsittelyyn. Silti Harjanne ei ole avoimen paasaava, vaan tapakasvatus rakentuu tarinan kautta.

Lyhyessä kirjassa tapahtuu paljon, osa tuttua, osa sellaista, josta voi helposti ottaa mallia omaan elämään. Mintun elämä on mutkatonta ja reippaan iloista. Ei ihme, että monet lapset pitävät Minttu-kirjoista kovasti ja sarja on säilyttänyt suosionsa jo liki neljä vuosikymmentä! Meillä tämä ei noussut suursuosikiksi, mutta hyvään keskikastiin helposti. Suosittelen kirjaa ilomielin kaikille itselukeville lapsille ja ilman muuta koko sarjaa myös pienemmille luettavaksi.

Kunnarin Tapiirista poimittuna lukudiplomitehtävänä pojat etsivät kirjaan liittyviä tavaroita. Kuvissa myös innokkaat lukudiplomihaasteemme päätähdet:

Innostuva ja reipas esikoisemme keräsi viideksi kirjaan liittyväksi tavarakseen kirjan, pehmolelun, kirjastokassin, kirjastokortin ja peiton.

Viikari, vekkuli kuopuksemme taas saalisti melkein saman setin, mutta peiton sijasta hän poimi mukaan "pojan", jota edustaa tässä isin perintölelu, karateukkeli. Tyyny on vain päänalustana mukana, vaikka sekin liittyy kyllä kirjan tarinaan.

Minttu kirjastossa näpäyttää meiltä
tähtiä: 3/4

Minttu kirjastossa saa siis kunnian lopettaa ja saada valmiiksi lukudiplomihaasteemme! Nyt odotellaan lukuvuoden päättäjäisiä, joista varmaan kuullaan lisää haasteen isäntäblogissa Hyönteisdokumentissa kuun lopussa :-).

Tässä vielä haasteeseen lukemamme kirjat linkitettynä:

1. Tuula Korolainen: Meidän perhe
2. Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre 
3. Jukka Laukkanen: Aaveilua
4. Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa
5. Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen 
6. Timo Parvela: Mitäs siihen sanot, isä?
7. Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja 

Tuula Korolainen: Meidän perhe (lukudiplomi)

Tuula Korolainen: Meidän perhe. Kuvitus: Jukka Lemmetty. Ullakkokirjasto. WSOY. 2004.



Kevät näyttää voimaansa, ja osa päivistä tuntuu jo lähes kesäisiltä. Varma merkki kesän läheisyydestä on myös lukudiplomikirjapinon hupeneminen. Vuorossa on meidän perheen lukudiplomin toisiksi viimeinen kirja, Tuula Korolaisen riimittelemä Meidän perhe!

Meidän perhe on alakoululaisten lukudiplomikirjaksi varsin houkutteleva ja kynnyksetön vaikkapa koko urakan aloituskirjaksi. Se on 11-sivuinen pikkuvihko, jossa tarinat ovat vain muutaman rivin mittaisia. Pitkät sanat on tavutettu. Niinpä vasta lukemaan oppinutkin ottaa kirjan haltuunsa vaivattomasti. Tarinoissa käydään perhettä ja perheelle läheisiä ihmisiä läpi kertojan näkökulmasta. Kuvitus on mustavalkoinen, ja se on syntynyt Jukka Lemmetyn kynästä.

Lukudiplomitehtäväksemme valikoitui tällä kertaa kirjasta kertominen. Tehtävän mukaan kirjasta pitäisi kertoa omalle luokalle, mutta me muunsimme tehtävää niin, että kuusi- ja neljävuotiaamme kertoivat kirjasta toisilleen. He ymmärsivät asian niin, että kertoivat toisilleen, mitä kirjasta muistavat.

Esikoinen musti tarinan, jossa kerrotaan moottoripyöräilevästä vaarista. "Ne on sitte villit vauhtiveikot", muisti prätkäpoju. Kuopus taas totesi, että isoveljelle on omstettu kirjassa oma tarina. Yksityiskohtia ei tullut mieleen, mutta isoveli auttoi, että ainakin matseista siinä puhutaan. Kuopus muisti kirjasta myös Kettusen tädin, joka tuo munkkeja!

Suosittelen hauskaa kirjaa pikkulukemiseksi pienille koululaisille tai alle kouluikäisille. Näkökulma on varsin mukavasti lapsen, joten kirjasta on helppo löytää tuttuja asioita.

Tähtiä: 3/5

Blogissani on kasikymppiset paukahdelleet. Lukijoita on Bloggerin lukijaraadissa 180 ja sivun katsomisia jo yli 80 000! Facebookissakin kohta kasi, nimittäin seuraava seuraaja on jo 118:s. Tervetuloa mukaan!

Riemukasta kevään juhlaa kaikille! 

Syödään vaikka Kettusen tädin munkkeja!

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre (lukudiplomi)

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre. Kuvittanut Hannu Taina. WSOY. 2001. (142 sivua.)



Uppo-Nalle tutki kirjahyllyään ja löysi runoja jotka hän kokosi tämän kirjan kansien väliin.



Pitkästä aikaa lukudiplomimme edistyy! Olemme pienten poikieni kanssa ehtineet jo viidenteen kirjaan seitsemästä. Nyt vuorossa on Tapiirin kirjatarjottimelta satusoppaa, iki-ihana Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre, jota olemme lueskelleet pitkään edes ja takas, välillä kiiruhtaen ja ahmien, välillä pidempään pysähdellen. Suosikkirunoja on valikoitunut monia. Runoja, joissa on vakavia aiheita, kuten sota, ja monta kepeämpää, joille saa nauraa.

Uppo-Nallen runoaarteessa Karjalaisen eri vuosilta kootut Uppis-runot on järjestettu teemoittain. Liikkeelle lähdetään aivan alusta eli siitä, miten Uppo-Nallesta tuli Uppo-Nalle. Myöhemmin runoja on muun muassa sairastamistarpeiksi, ystävyyttä varten, luontolyriikaksi ja vuoden kierron mukaan riimiteltyjä lorutteluja. Omat suosikkini löytyvät joko rakkaus- tai unirunoista. Jos pitäisi valita, ottaisin unirunot.

Kirjallisuusdiplomi on kuitenkin lapsia varten. Poimimme Kunnarista tehtäväksi poimia kirjasta paras kohta, joka pitäisi lukea muille. Poikani eivät vielä kuitenkaan lue sujuvasti, joten muuntelimme tehtävää niin, että minä luin valituksi tulleet runot uudestaan pojille.

Kohta kuusivuotias esikoinen valitsi heti hymy huulillaan empimättä "hopeinen pisaapotta -lorun", joka kuuluu kirjassa osioon Sekarunot ja menee näin:

Miljoona mustaa jätesäkkiä.
Kymmenen ihka uutta täkkiä.
Viisi sohvaa ja nojatuolia,
kukaan ei taida niistä huolia.
Kylläpä hienon asunnon saisi
jos näillä kotinsa kalustaisi.
Voi ihmeiden ihme ja todentotta:
tuossa on hopeinen pissapotta. (s. 77)

Nelivuotias kuopus puolestaan mietti hetken, kertoi pitävänsä "häkki täkki säkki" -lorusta, mutta ilmoitti kuitenkin lempirunokseen sen, jossa "prinsessa kaataa päähän soppakulhon". Luin seuraavasti:

Prinsessa keskiaikainen
valitsi itsellensä sulhasen.
Kun kestänyt ei enää kantti sulhon,
prinsessa heitti sulhon päähän
soppakulhon... (s. 123)

On ihmeellistä ja ihanaa, miten lapset näitä loruja muistavat! Minulla ei ollut kummastakaan mitään muistikuvaa, mutta pojat osasivat nämä melkein ulkoa, vaikkei näitä ole montaa kertaa luettu. On aivan selvää, että lukeminen vaikuttaa ja runsas kieli tarttuu. Sen vuoksi suosittelen kaikille lapsille luettavaksi paljon myös loruja ja runoja jatkuvasti proosan ohessa. 

Poikien lempirunoissa selvästi viehättää huumori ja yllättävä loppukäänne. Molemmissa runoissa on myös vauhtia ja rytmiä. Riimittelyt ovat luontevia, ja ne ilahduttavat meidän pikkulukijoita. Niitä on myös mukava yhdessä imitoida ja muunnella!

Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre on erittäin hyvä valinta lorutteluun monenikäisen lapsen kanssa. Runoista aikuisenkin on helppo löytää suosikkinsa. Hannu Tainan kuvitus on ehkä liiankin maltillinen (EDIT: siis niukahko tässä kirjassa, muutenhan kuvitus on kaunis ja Uppo-Nallen kuvittajana Taina aivan ehdoton!), ja kuvia saisi olla runsaammin, mutta joka tapauksessa se sopii kirjaan mainiosti. En malta olla laittamatta vielä tähän loppuun yhtä katkelmaa omasta suosikistani. Hyvää yötä kaikille!

Uninen kissa on porraspuulla
tahdotko kissan kehruuta kuulla
ja koppinsa katolla pikkuinen hauva,
ihan pieni hauvavauva,
jota hirmuisesti haukottaa.
Joko unonen tupaan saapua saa? (s. 139)

Tähtiä: 4/5

Heli Slunga: Orjan kirja

Kannen kuva: Qumma Art

Heli Slunga: Orjan kirja. WSOY. 2012.

Heli Slunga on Oulun vuoden taiteilija 2013. Hän avasi taiteilijavuotensa performatiivisella Karamellipaperihame-runo- ja musiikkiesityksellä Oulun kaupunginteatterissa 20.2.2013, ja minä olin mukana. Esitys yhdisteli rohkeasti ja onnistuneesti eri tyylilajeja, musiikkia, videota, lausuntaa, tanssia ja jopa pyrotekniikkaa. Slungan rinnalla esiintyi Kaaoskoneisto, joka värjäsi bluesilla Slungan tekstit ja ripotteli hyvällä maulla burleskia mukaan.

Kun kaikki lähtee liikkeelle parodiasta nuhruisen runoilijattaren epävarmalla äänellä ja hyppää yhtäkkiä missikisoihin (Soivan Siilin "Ken on heistä taiteilijoin" -sävelmien myötä!), katsoja on myyty. Huikean, visuaalisen ja raikkaan performanssin tekstit olivat peräisin Orjan kirjasta, jossa Slunga tutkii ihmisyyttä, naiseutta, yhteiskuntaa, rakkaussuhteita ja himoa. Melkein täydelle Pikisalille esiintynyt Slunga kumppaneineen teki aivan varmasti vaikutuksen yleisöön, ja toivottavasti vastaavaa nähdään Oulussa useamminkin. Ehkä Oulun vuoden taiteilija -tunnustuspalkinto lupaa tälle saralle hyvää. (Ja nyt ihan vähän harmittaa, etten päässyt kuulemaan Orjan kirjaa tuoreeltaan julkkareissa Muusajuhlilla elokuussa!)

Orjan kirja jakautuu neljään osaan, joiden rajat jäävät minulle epäselviksi, sillä pitkin matkaa minua puhuttelivat monet runot. Aiheet ja runojen tyyli vaihtelevat kovin mietelauseista proosarunoon. Monipuolisuutta kuvaa sekin, että osa sisällöstä on selvää K-16-osastoa (joka oli performanssin ikärajakin), kun taas pienen osan jaoin suloisten poikieni kanssa. Pojat nauttivat erityisesti tästä:

Itse jätin hiirenkorvia kohtiin, joissa kerrottiin

Saituus sairastuttaa avioliitot,
hetki, jona alkaa laskea toisen
orgasmeja, nukuttuja tunteja,
huvituksiin käytettyjä rahoja
ja vertailla niitä,
ajatella ansainneensa
hyppyellisen enemmän (--)
(s. 50)

Tai pelkästään jo paikallien värin vuoksi siihen, jossa kysyttiin, että

Onko minun syyni
että tällaiset sääret menevät hukkaan toppahousuissa
Pohjois-Pohjanmaan pimeässä
ja että kylän 17-vuotiaat kollit ymmärtävät
sen aviomiestä paremmin (olkootkin lestadiolaispenikoita). (--)
(s. 55)

Leena Lumi on kirjoittanut upeaan tapaansa Orjan kirjasta hengästyttävän hienon postauksen. Käykää lukemassa!

Kirjailijan oma verkkosivu: http://www.helislunga.fi/


Tähtiä: 4/5.

Mervi Heikkilä: Mansikki ja moni muu

Mervi Heikkilä: Mansikki ja moni muu. Runoja. Kuvittanut Virpi Penna. Kirjapaja. 2009. (47 sivua)


Mansikki ja moni muu on kerrassaan ihastuttava lehmärunokirja. Runoissa Mansikki ja muut lehmät tarkkailevat elämää monelta kantilta. Milloin ollaan kateellisia lohikäärmeelle tulesta tai linnulle siivistä, milloin lehmä lentää kuuhun töihin edamtehtaaseen tai milloin se miettii lapselle nimeä:

Minkä nimen antaisi äitisi Muu, olisitko intiaani Pikku-Kuu? 

Onko totta, että nimi on enne, voiko se koitua kohtaloksemme?

(s. 42) 

Runojen lomassa tarjoillaan lukijoille kevyesti lehmätietoutta esimerkiksi siitä, mikä on hieho, ayshire tai ylämaan karja. Harvat tietoiskut ovat hyvä idea, sillä moni nykylukija ei varmasti karjataloudesta tiedä paljonkaan.

Kuvitus on toteutettu kaksiväripainatuksella, ja se toimii tässä
yllättävän hyvin. Värejä on käytetty paikoin kekseliäästi.

Mansikki ja moni muu on hauska loruttelu, joka monipuolisen aihevalikoimansa vuoksi sopii monenikäisille pojille ja tytöille. Meillä erityisesti esikoinen nautti lehmän elämään eläytyessään ja nauroi muun muassa sille, kun lehmä lähti karaokebaariin. Heikkilän lastenkirjoihin pitää ehdottomasti tutustua myöhemmin lisää! 

Tähtiä: 4/5.

Blogissani oli vuoden vaihteessa lasten- ja nuortenkirjateema, joka toteutui lähinnä kirjapostauksina. - Luen ja kirjoitan -blogin 2-vuotissynttärit lähestyvät. Vedän tuolloin vähän yhteen tätäkin teemaa, joka on täällä esillä tosin jatkuvasti. Myös kirjallisuusdiplomin tavoittelu jatkuu meidän perheessä vielä kolmen kirjan voimin.

Jukka Laukkanen: Aaveilua (lukudiplomi)

Jukka Laukkanen: Aaveilua! Karisto. 2009.

Neljäs lukudiplomikirjamme on Jukka Laukkasen kummituspelkoja kesyttävä Aaveilua. Kirjassa Saku lähtee metsään yksikseen, löytää metsästä pienen mökin, jossa kummittelee. Saku ystävystyy aaveen kanssa ja ryhtyy tämän kanssa hauskaan leikkiin. Ystävykset sopivat uudesta tapaamisesta, mutta kun Saku sairastuu ja joutuu jäämään kotiin, aave saapuu Sakun kotiin pyykkinarun kautta aluksi lakanakaappiin ja sieltä sairasvuoteelle seuranpitoon, suoraan Sakun sänkyyn.

Kunnarin tehtävistä otimme käyttöön kartan piirtämisen kirjan tapahtumapaikoista. Arvelin tehtävän olevan haastava alle kouluikäiselle. Niin se osittain olikin, mutta tapahtumapaikat osattiin piirtää paikoilleen: Sakun koti, metsä ja mökki sekä pyykinkuivausteline. Lintuperspektiivi ei vielä ihan sattunut kohdilleen, vaikka meillä kartat ovatkin pikkumiehille tuttuja. Esikoisen ja kuopuksen hahmottamiseroja on kiinnostava havainnoida. Pieni kiireen maku näkyy kuvissa, sen sallinette aktiivisille pojille :-).

Tehtävä: Etsi kuvista aave!

Esikoisen näkemys...

... joka antaa suuntaa myös kuopuksen taideteokselle.

Aaveilua on mainio kirja, jonka huumori on lämminhenkistä ja monitasoista. Pidän paljon lastenkirjoissa siitä, kun lapsille ja aikuisille sama asia avautuu hieman eri valossa, mutta molemmille oivaltavasti. Siitä tämä kirja saa kosolti tunnustusta. Huumori on vertaansa vailla!

Tähtiä: 5/5.

Olen joskus lapsena lukenut itse tätä pidemmän, ehkä ulkomaisen kirjan, jossa kotikummituksesta tulee samalla tavalla lapsen ystävä. Olen sittemmin yrittänyt etsiä kirjaa, lähinnä nimellä Kotikummitus, mutta en ole pystynyt selvittämään, mistä teoksesta on kysymys. Jos joku tietää näitä kummituskaveritarinoita, vinkatkaa ihmeessä, sillä haluaisin kovasti löytää opuksen jälleen käteeni! Se kesytti kummituspelkoni ja antoi henkimaailman olioihin ihan uuden ja lohdullisen näkökulman, minkä luulen ja toivon tapahtuvan pikkulukijoille myös Aaveilua-kirjan kanssa.

Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja (lukudiplomi)

Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. Kirjapaa. 2010. (32 sivua.)


Lukudiplomissa olemme poikieni kanssa edenneet kolmanteen tehtävään ja sukeltaneet samalla runojen syvyyksiin. Jukka Itkosen Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja on hersyvä ja hyväntuulinen lastenrunokirja. Sen hauska, värikäs ja oivallinen kuvitus on Matti Pikkujämsän kynästä.

Tätä kirjaa me luimme hihitellen. Joka sivulla pojat nimesivät kuvan perusteella, mistä eläimestä on seuraavassa runossa kysymys. Vain vyötiäinen jäi tunnistamatta, mutta sekään ei ole outo enää tämän jälkeen. Kirahvin kohdalla mietimme, miksi kirahvilla ei kaula ylläkään korkeuksiin:

"Koska sivun reuna tuli vastaan", kuului ilmiselvä vastaus!

Kunnarin tehtävien mukaan pojat valitsivat runokirjasta kiinnostavimman runon ja piirsivät siitä kuvan. Parhaan runon valinta oli hankala tehtävä. Innostavia riimittelyjä oli paljon ja kokoelmaan oli valikoitunut ovelimmat eläimet. Ottaisinko lepakon, vai sittenkin rotan? Minä otan leijonan, ei kun sittenkin käärmeen! Lopulta kuitenkin viisivuotias valitsi apinan ja nelivuotias liskon.

Oksien vapinaa,
lehtien rapinaa,
kymmenen apinaa
puissa ne pomppii...

Tässä yksi puusta pudonnut:

Lisko pieni raitainen,
sateenkaaripaitainen...

Pätkä liskon sateenkaaripaitaa:

Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja on mainio lastenrunokokoelma! Se on kutsuvasti kuvitettu ja sopivan mittainen pienenkin lukijanalun kanssa nautiskeltavaksi. Pikkukoululaiselle tämä on hyvä ensikosketus runojen lukemisen rönsyilevään maailmaan. Suosituksia!

Tähtiä: 4/5.

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu. Saarni-kirjat. 2010. (131 sivua.)

Luimme poikieni kanssa viime toukokuussa Meri Savosen Tonttulapset-sarjan toisen osan, Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Tuolloin kirjasta tuli yllättäin lasten suosikki, ja mietin, miten oivallisesti tämä ensimmäinen, Tonttulapset ja seikkailujen joulu, sopisi joulunaluspäiviin. Kun sitten lähdimme matkoille joulukuussa, reissukirja mukaan otettavaksi oli ihan selvä. Aloitimme seikkailun Timin, Tiitun, Vernen ja Tuiskun mukana Teneriffan seljällään makaavan kuun alla. (Lämpimästi kiitoksia Saarni-kirjoille joulumuistiaisesta!)

Hitaanlainen lukuvauhti vei meidät tonttulasten kanssa jouluun ja uuteen vuoteen saakka. Se sopikin ihan hyvin. Joulun jälkeenkin on verratonta vielä viipyillä tonttumaisissa tunnelmissa etenkin, kun Savosen teksti on mukaansatempaavaa.

Seikkailujen joulu alkaa, kun Joulupukki kertoo Korvatunturin väelle, että usko Joulupukkiin on vaarassa: nykylapset luulevat, että joululahjat ostetaan kaupoista eikä Joulupukkia ole olemassa. Kirjevirta Korvatunturille on kuivunut, ja jotain pitää tehdä, jotta joulu pelastuisi.

Nokkelat tonttupojat Timi ja Verne saavat päähänsä uhkarohkean pelastussuunnitelman, jonka tarkoitus pyhittää poikien mielestä keinot eli sääntörikkomukset. He päättävät näyttäytyä ihmisille tavalla, joka ei jää keneltäkään huomaamatta, jotta kaikki alkaisivat uudelleen uskoa tonttuihin ja Joulupukkiin. Tytöt Tiitu ja Tuisku puhutaan seikkailuun mukaan, ja niin alkaa operaatio, joka sujuvan alun jälkeen kangistuu monenlaisiin koettelemuksiin, joissa reipas jouluun uskova ihmispoikakin nousee yhdeksi tarinan sankariksi. Joutuuko koko Korvatunturi vaaraan? Miten tonttulasten käy? Entä joulumielen?

Sujuva ja tukalasta tilanteesta toiseen etenevä joulusatu maistui meidän pojillemme. Alussa lämmettiin ehkä hitaanlaisesti, mutta tarinan temmattua mukaansa kävi niin kuin kakkososassa. Iltasadun olisi pitänyt jatkua aina vain. Sirja Iisakan kuvitusta olisi silti saanut olla tässäkin kirjassa niukkaa reilusti enemmän.

Parissa kohdassa pelkäsin kovasti, että Meri Savonen on astunut liian suuriin (joulupukin?) saappaisiin ryhdyttyään kirjoittamaan joulumaan sääntöjä ja toimintatapoja ylös teokseensa. Esimerkiksi tonttujen koulu, jossa opetellaan poroilla lentämistä, muistutti minua J. K. Rowlingin Harry Potterista tuttua Tylypahkaa ja luudalla lentämistä. Olen aika avarakatseinen lukija ja hyväksyn kirjailijan ratkaisut yleensä helposti, ja koska pojatkin nielivät tarinan sellaisenaan, en minäkään jaksanut asiasta mieltäni pahoittaa. Kuten kakkososassa, luovutin tarinan mielelläni vapaalle fantasialle.

Silti saattaa olla hyvä miettiä, kuinka paljon erityisen luutuneita (joulu)perinteitä voi ylipäätään kirjoittaa uusiksi, jotta ne pysyvät "uskottavina". Sama kysymys nousee mieleen esimerkiksi Hollywoodin jouluelokuvia katsellessa, kun niissä esimerkiksi joulumaa sijaitsee Pohjoisnavalla meidän kotoisen Korvatunturimme sijaan. Omat joulumielikuvat saavat lempeästi kyytiä kotimaassakin, kun käväisee esimerkiksi Rovaniemen SantaParkissa. Eikö joulu(maa)sta meillä kaikilla olekin vähän omanlainen mielikuva?

Mitä mieltä te muut olette?

Yhtä kaikki, näiden pohdintojen kera Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjaa voi suositella erinomaisesti jo lukeville alakoululaisille tai ääneen luettuna sitä pienemmille, jotka jaksavat kuunnella pitkiä tarinoita ilman valmista kuvitusta. Kirja sopii jouluun valmistautumiseen tai siitä toipumiseen, joulufaneille ympäri vuoden! Tonttulapset ja seikkailujen joulu on kiva lisä kotimaisten lasten joulukirjojen joukkoon. Omassa lukemistossani kirja menee hyvään keskisarjaan, jolloin sataa

tähtiä: 3/5.

Tonttulapsista on kirjoitettu myös Kirsin kirjanurkassa.

Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku

Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku. Kuvittanut Camilla Pentti. Teos. 2006.

Silloin tietää kirjavalinnan menneen nappiin, kun lapsi pyytää innokkaasti silmät loistaen viimeisen sivun jälkeen kirjaa luettavaksi heti uudestaan. Näin kävi Tomi Kontion Lehmä jonka kyljessä oli luukku -kuvakirjan kanssa. Erityisesti 5-vuotias esikoisemme piti kirjasta todella.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku kertoo kaksosista, Ivanista ja Vanjasta tai Vivanista ja Anjasta, jotka karkaavat kotoa, sillä siellä ei voi olla, ja tapaavat lehmän, jonka kyljessä - toden totta - on luukku. Kirja on alusta saakka ihastuttavan monitulkintainen ja leikittelevä. Se ruokkii mielikuvitusta säästelemättä, mutta juoni kulkee kuitenkin eteenpäin takkuamatta. Matkan varrella pojat nauravat ja vakavoituvat. Minä ihastelen.

Ivan oli Vanjaa kolme kuukautta vanhempi. He olivat kaksosia. Kerran he tappelivat niin pahasti äitinsä mahassa, että Ivan putkahti ulos ennen aikojaan. Suoraan Itäkeskuksen Anttilan lattialle. "Kappas vaan, taisi tulla pieni tyttö", äiti tokaisi ja nosti lapsen syliinsä. (--)

Voi, tällaista pitäisi olla lapsille tarjolla paljon paljon enemmän, kun aurinko teroittaa itsensä kuusenlatvoihin, repaleisia sanavaatteita puetaan uteliaisuudelle ja hämärä hiipii tossut jalassa ja heittelee käpyjä aurinkoon. Tai kun lehmällä lennetään, pilvet maistuvat vaahtokarkeilta ja lehmän pötsin vierestä löytyy kuorsaava säiliöauto. Eihän ole ihme, että lapset nauttivat?

Lehmä jonka kyljessä oli luukku on runoilijan tekemä mieletön, mahtava lastenkirja, jossa ei kohderyhmää aliarvioida vaan annetaan kielen kuvallisuutta täyslaidallinen, ja tyylikkäästi sittenkin.

Kirjaan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti, ja kuvat tukevat tarinaa oivallisesti jättäen tekstin tavoin tilaa lukijan omille ajatuksille.

Tiesittekö, että tältä näyttää, kun astuu sisään luukusta,
joka on lehmän kyljessä?
Etsi kuvasta kuorsaava säiliöauto!

Karkulaisten matka päättyy lopulta takaisin kotiin, jossa äiti ottaa lapset avosylin vastaan ja  isä on pistetty kuivumaan. Voih.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku ansaitsee vähintään täydet tähdet. Ehdotonta lukemista kaikille lapsille!

Tähtiä: 5/5

* * *

Kuulin Tomi Kontiota Oulun Muusajuhlilla viime elokuussa. Hän lausui tuolloin itse pikkupoikana kirjoittamansa runon, jossa unelmoi uudesta polkupyörästä. Se on liikuttavin runo, jonka olen lausuttuna kuullut.

Ensi vuonna blogiin on omasta hyllystä tulossa Kontiolta Keväällä isä sai siivet.

Tammenterho-kirjasarja

Tammi on ryhtynyt tuomaan jo 1950-luvulta saakka julkaistun Tammen kultaiset kirjat -sarjan rinnalle viime vuosina kotimaisia uutuuskirjoja. Tammenterho-kirjasarja käsittää parikymmentä laadukasta lastenkirjaa, joissa juttua iskevät tutut nimet. Tammenterhot ovat taattuja tarinoita, joten niitä voi huoletta poimia nautiskeltaviksi jo ihan pienimpien lasten kanssa, sillä kuvituskin on tyylikkäästi vedelty suomalaisten nimekkäiden kuvittajien pensseleillä. Kirjat sopivat erittäin hyvin myös itse lukeville, sillä tarinat eivät ole tolkuttoman pitkiä.

Meillä on luettu viime aikoina nämä neljä mainiota Tammenterho-kirjaa:

Ville Hytönen: Taaltelikujan salaperäinen Pisteli. Kuvitus: Krista Partti. Tammi. 2012.

Äiti huutaa: "Pisteli, Pisteli!" ja lapset alkavat etsiä ympäri taloa kammottavaa Pisteliä. Mikä se on, mitä se tekee? Kiusaako se lapsia? Pikkuveljeäkin on suojeltava Pisteliltä, ja sitten kurkattava kenkäkaappiin. "Pisteli, pisteli!" äiti huutaa taas sohvalta, jossa selviää, mikä Pisteli oikein on.

Ville Hytösen kirjoitama ja Krista Partin värikkäästi kuvittama Taaltelikujan salaperäinen Pisteli on jännittävä ja mielikuvitusta ruokkiva kertomus lapsen mielikuvista, pelosta ja uteliaisuudesta. Se vie pikkulukijan mukanaan jännittävään mutta kotoisaan seikkailuun. Missä Pisteli on? Mikä Pisteli oikein on?

Katri Tapola: Pieni Prinssisatu. Kuvitus: Sanna Pelliccioni. Tammi. 2012.

Pieni Prinssisatu kertoo ystävyksistä Kaisasta ja Paulista. Lasten touhut täyttävät koko päivän: ratsastetaan, käydään ongella, juodaan kahvit ja esimerkiksi kerätään aarteita. Lopulta äidit pyytävät lapset kotiin.

Kirja on yhtä kepeä kuin elämä silloin, kun on vielä pieni. Kertomus on kaunis ja välitön tarina ystävyydestä.

Tittamari Marttinen: Ahti yökylässä. Kuvitus: Terese Bast. Tammi. 2011.

Ahti lähtee yökylään kummisetänsä Matin luo. Matin luona kaikki on vähän erilaista kuin kotona. Kummisedän kanssa on monenlaista miehistä touhua. Välillä kummisetä nukahtaa, ovi lukkiutuu ja Ahti jää ulos illan pimeyteen. Silloin Ahti tekee retken lähiympäristöön ja tanssii makkarakioskin tädin kanssa.

Ahti yökylässä on arkinen kertomus lapsen elämästä, jossa kuitenkin sattumuksilla on oma jännittävä osuutensa. Tuttu kummisetä ja tuttu kummisedän koti tuovat lohtua, mutta silti pikkuisen aina jännittää.

Haamuhetki kullan kallis. (Toim. Tuula Korolainen) Kuvitus: Anne Vasko. Tammi. 2010.

Erityisesti meidän pyhäinmiestenpäivän juhlaan sopi suomalaisten lyyrikoiden lastenlorukirja, johon on koottu riimittelyjä siitä, kun haamut hiippailevat, aaveet haaveilevat ja möröt äreilevät. Osa loruista on retkiriemukkaita hupailuja, osa taas oivalluksia ja osa pieniä kuvia pöökötysten elämästä. Mukana on parhaimpia (lasten)lyyrikoita, kuten Kaarina Helakisa, Bo Carpelan, Elina Karjalainen, Kirsi Kunnas ja Pia Perkiö. Sopii hyvin mörköhöpöttelyyn lasten kanssa!







Tähdet jäävät nyt antamatta, mutta Tammenterho-sarjasta voi kyllä kokonaisuudessaan antaa kunniamaininnan Tammelle. Sarja on kotimaisille lastenkirjojen tekijöille mainio väylä julkaista tarinoita, ja kirjojen ulkoasu on houkutteleva. Pienen kokonsa vuoksi se sopii hyvin myös pienen lapsen omaan käteen, eikä yksikään kirja ole ollut pettymys.

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen (Lukudiplomi)

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen. Kuvitus: Jukka Lemmetty. Tammi. 2001.

Lukudiplomin tavoittelumme jatkuu! Nyt ovat vuorossa poikien suosikkinallet, Hannele Huovin mainiot Urpo ja Turpo. Olemme lukeneet kirjasarjasta aikaisemmin vain pari kirjaa, mutta nallejen laulut ja elokuvat ovat tutumpia. Kirjastossa Urpo ja Turpo on sijoitettu isompien lasten hyllyyn, joten kuvakirjoja lainatessamme emme tule monestikaan kurkanneeksi itse lukevien osastolle. Urpo ja Turpo on menossa Oulun kaupunginteatterissa parasta aikaa nyt myös lastennäytelmänä!

Pidän itsekin nalleista tavattomasti. Huovin luoma lelujen todellisuus vihreässä talossa on kiehtova, seikkailut riemukkaita ja Urpon ja Turpon mentaliteetti on lyömätön.

Urpo ja Turpo löytävät aarteen sisältää kuusi eri tarinaa. Teksti on tavutettua, joten kirja on helppo kuvitella vasta lukemaan oppineen käsiin. Me luimme tarinat yhdellä kertaa sairaspäivän ratoksi.

Kirjassa nallekaverukset puuhailevat lähinnä Ihanaa-hevosen ja Barbien kanssa. Aluksi Ihanaa-hevonen pitää syöttää, sillä hevonen on huonovointinen ja löysä. Nallet täyttävät Ihanaan kaikella löytämällään, muun muassa Barbien ratsastushousuilla ja -kypärällä. Myöhemmin Barbie etsii tavaroitaan, ja Urpo ja Turpo eivät tohdi paljastaa, miten niille on käynyt.

Vastaavia veijarimaisia tarinoita ja armotonta tilannekomiikkaa on Urpo ja Turpo löytävät aarteen -kirjassa kauttaaltaan. Lapset tulkinnevat tarinat puhtaasti satutodellisuudesta käsin, kun aikuinen lukija löytää tarun ja toden rajamailta uutta jännitettä. Urpon ja Turpon seurassa saa kyllä nauraa yhdessä lasten kanssa ja viihtyä kirjan parissa pitkään.

Jukka Lemmetyn kuvitus sopii tarinaan mitä mainioimmin. Sitä on käytetty tavutetussa kirjassa säästeliäästi, niin ettei joka aukeamalla ole kuvia. Meillä pikkulukijat jaksoivat kuunnella satua hienosti, vaikkei kuvia jatkuvasti ollutkaan katseltavina.

On mukavaa, kun pojat osaavat jo pyytää lukudiplomitehtäviä, vaikka takana on vasta yksi etappi seitsemästä. Tällä kertaa Tapiirin tehtäviä lähdettiin vähän tuunaamaan lukukavereitteni omasta aloitteesta. Tarkoitus oli siis piirtää joku kiinnostava hahmo kirjasta. Tällaiset saimme lopulta aikaiseksi:

Esikoinen piirsi mallin ja ompeli käsin itse täyttöaukkoa ja nappeja lukuun ottamatta sekä täytti Urpon. Yllätyin tavattomasti, miten pitkäjänteisesti työskentely sujui! Lukudiplomi on siis paitsi mukaansatempaava matka kirjallisuuteen, sen avulla löytää muita ulottuvuuksia itsestään ja mahdollisista lukukavereistaan. Niinhän juuri kirjat parhaimmillaan toimivat!

Kuopusta autoin Turpossa enemmän, mutta desing on yksinomaan kolmevuotiaan. Kun esikoinen ottaa Urponsa illalla kainaloonsa, kuopuksen luomus ripustetaan seinälle sängyn viereen.

Urpolle ja Turpolle

tähtiä 4/5.

Näitä kirjoja pitää muistaa hakea helppolukuisten hyllystä lisää myöhemmin!