 |
| Kansi: Tuomo Parikka |
Taivaslaulu on paljon blogattu kirja (katso linkit postauksen lopusta). Se on noussut ilmiöksi ja iltapäivälehtien lööppeihin reilussa kuukaudessa ilmestymisestään. Kirjailijaa on haasteteltu tv-ohjelmissa ja aiheesta keskustellaan rönsyillen verkon keskustelupalstoilla. Oulun kaupunginkirjastossa Taivaslaulu on kaikkien aikojen varatuin kirja!
Itse olen pysytellyt keskusteluista ja kirjoittelusta tietoisesti erossa, sillä olen odottanut kirjaa. Tietyiltä mielikuvilta en ole kuitenkaan pystynyt välttymään. Ne eivät kuitenkaan typistäneet lukukokemustani. Vaikka odotin kirjalta paljon, sain siltä valtavasti. Kiitos kirjastasi, Pauliina Rauhala!
Taivaslaulu on niitä kirjoja, joista voisi kirjoittaa loputtomasti. Siinä on monta särmää, joihin voi tarttua ja joita voi miettiä. Taivaslaulu on niiden lukupiirien kirja, joista ei ole kiire kotiin. Minä luin kirjan kärjistettynä kuvauksena naisen elämästä. Vaikka kirjassa on kyse lestadiolaisyhteisöstä, moni asia voidaan nähdä myös valtaväestön näkökulmasta. Kyllä äidin pitää jaksaa muissakin perheissä.
Annetaan Pauliina Rauhalan kertoa:
Vilja, sulla on punaiset kynnet.
Ne on äidin kärsimysten muistolle. Äitipienen, jota kukaan ei säälinyt naisenelämän kovimmalla hetkellä. Ne on myös raskauden vaivojen suojaksi. Iso maha unohtuu, kun on punaiset kynnet.
Nuo on hyviä perusteita. Saanko silittää sun jalkoja?
Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaankynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa punakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa. Tämän lakan sävy on vähän liian kirkas. Sen kuuluisi olla verenpunainen. Sydänveren, kohdun, jälkivuodon ja leikkaushaavojen punainen. Kärsimysveren. (s. 126.)
Minä haluaisin osallistua tuollaiseen naisteniltaan ja salaseuraan, vaikken uskovainen olekaan. Valtaväestön naisillakin on rooliodotuksensa. Taivaslaulu vain kärjistää ne äärimmilleen kuvatessaan ääriliikettä:
Huorat ja madonnat ovat sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. Illasta aamuun ja aamusta iltaan. Tehtävä on käsky, josta ei neuvotella. Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. Nöyrtyminen on tärkeintä. Nöyrtyminen ja kuuliaisuus. Sitten katsotaan kuinka ne jaksaa. Jos joku väsyy jo parin kerran jälkeen, aina löytyy toinen, joka pystyy vaikka pariinkymmeneen eikä hymy hyydy.
Sisaret lyyhistyy illalla sänkyyn ja käärii lämpimän peiton vartalon suojaksi. Ne näkee unta päivästä, joka on hellä ja vailla vaatimuksia, mutta sitä päivää ei tule. Tulee aamu ja mies ja isä Jumala, ja ne haluaa vielä lisää. Nainen venyy taas, silmät muljuu jo päässä mutta suu sokeltaa yhä hymyä, hyvältä tuntuu, minä pystyn vielä tähän, minä jaksan enemmän kuin muut, tämä on luonnollista ja kaunista. Miehet taputtaa käsiään ja ylistää naista ja itseään. Kuuliaisimmille ja kestävimmille kaikki on mahdollista. (s. 186.)
Silti Taivaslaulu ei tee miehestä pelkästään kuvaa sovinistina. Kirjan päähenkilön Viljan aviomies on nimittäin uudenlainen lestadiolaisuskovainen, ihan niin kuin Vilja itsekin. Hän kyseenalaistaa asioita ja etsii ratkaisuja uskonnon värittämään uuvuttavaan arkeen. Hänellä on uskallusta tehdä toisin. Onkohan tällaisia uskovaisia miehiä oikeasti olemassa? Vai onko vain niitä, jotka itse uuvuttuaan jättävät loppuunpalaneen vaimonsa yksinhuoltajaksi kymmenlapsiseen kotiin?
Taivaslaulussa Vilja suunnittelee pakenevansa kotoaan. Hän unelmoi siitä, miten naamioituu, ettei häntä löydetä, ja pakenee omaan piilopirttiinsä lukemaan naistenlehtiä. Ihana päiväuni kaikille perheenäideille!
Postaukseen suppeasti valittu näkökulmani ei anna kunniaa koko Taivaslaululle. Kirjassa on paljon muutakin, ja jokainen lukija lukee sen omasta kokemusmaailmastaan käsin. Lestadiolaisuuden tuntemus todennäköisesti syventää lukukokemusta, mutta se ei ole välttämätöntä. Taivaslaulu on muun muassa myös kipeä ja herkkä rakkauskertomus. Suosittelen jokaiselle!
Koska Taivaslaulu on paisti ravisteleva ja voimaannuttava kirja, se on kirjoitettu kauniisti, joten se ansaitsee ehdottomasti
tähtiä: 5/5
Leena Lumi omassa blogissaan kirjoittaa näin: "Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin tiivis ja tehokas laulu naisten itsemääräämisoikeuden ja lasten paremman lapsuuden puolesta, että toivon jokaisen lukevan tämän kirjan." En voisi olla enempää samaa mieltä! Lukekaa koko Leenan postaus.
Taivaslaulu muualla. Näitä minäkin lähden nyt lukemaan:
Villasukka kirjahyllyssä
Eniten minua kiinnostaa tie
Erjan lukupäiväkirja
Anna minun lukea enemmän
Unni lukee
Luettua elämää
Amman lukuhetki
Mari a:n kirjablogi
Kirsin kirjanurkka
La Petite Lectrice
Kirjasfääri
Kulttuuri kukoistaa
Leena Lumi
Lukutoukan kulttuuriblogi
Ja monet muut, sekä sanomalehdet, iltapäivälehdet, tv-ohjelmat jne.
Kirjoitat hienosti! Naisen asema on ilman muuta yksi kirjan teemoista, ja nostat sen hyvin esiin. Vastuu perheestä ja lapsista jää edelleen liian usein naisten harteille ja naisen täytyy jaksaa rooleissaan sekä työssä että kotona. Uupunut äiti on kummallisuus, vaikka odotukset ovat melkein kohtuuttomat. Onneksi aleksejakin on yhä enemmän.
VastaaPoistaKiitos linkityksestä! On ilo jakaa samat tuntemukset läheisestä ja tärkeästä kirjasta!
Niin, eikö ole kummallista, ettei äitien väsymisestä voisi puhua paljon avoimemmin? Eikö siitä olisi etua ihan kaikille, erityisesti lapsille? Miksi äidin väsyminen on tabu?
PoistaKiitos, Elina!
Voi Paula...nyt minua itkettää, kyynelehdin....Kirjoitat kuin minä ajattelen tästä, mutta sinä sanot sen just vain niin upeasti♥ Ehkä tämä riittää nyt minulta, mutta vielä se, että valitsit just niin osuvat sitaatit.
VastaaPoista(Tiedäthän, mitä Liza Markulund sanoo naisista, jotka eivät ole naisten puolella: "Naisilla, jotka eivät ole naisten puolella, on helvetissä varattu ihan oma paikkansa." Tämä vapaasti ulkomuistista.)
♥
Kiitos, Leena! Minusta tuntuu, että irtoan lihoistani, kun ajattelen poljettua naisten itsemääräämisoikeutta, jonka sinä nostit esille. Minä kuulun punakyntisiin avojalkaisiin naisiin, kuten sinäkin <3.
PoistaTunnen mainitsemasi Marklundin kirjan. Sitaatti on lainattu Snickarelle ja Marklundille Madeleine Albrightilta, joka on alun perin osuvasti asian ilmaissut. En ole kirjaa tuonut blogiini, mutta varmaan pitäisi. Samassa kirjassa kirjoittajat kumoavat rohkeasti myytin, että nainen olisi toiselle naiselle susi. Olen samaa mieltä. Mehän olemme sisaria keskenämme!
Oi, tuota en tiennytkään. Siinäpä olisi kiinnostava kirja.
PoistaJuu, ja minä olen vielä sellainen, että vaikka nainen kuinka omasta halustaan (lue: aivopestynä tai peloteltuna) alistuisi vaikka mihin, sllti vaadin hänellekin ihmisoikeuksia. Irtoan usein lihoistani eli kuulun samaan punakyntisten kastiin;)
You made my day! Täällä remontin pahimman vaiheen keskellä olit päiväni valo. Kiitos!
Haluan niin tämän kirjan itselleni ja omaksi. Jo kahdesti kirja on livahtanut ohitseni! Hmh!
VastaaPoistaOi, tätä kannattaa vähän odottaa. :) Toivottavasti saat kirjan pian!
Poistakirjaa odotellessa, varmasti on hyvä.
VastaaPoistamutta ärsyynnyn takaisin siitä mistä jotkut turhaan ärsyyntyy, ettei kukaan ole pakolla uskovvainen, itteäänhän se huijaa kaikkein eniten.
ulkopuolisen näkövinkkelistä elämämme saattaa näyttää jotenkin alistetulta muttei sitä ole.
Kaikkine iloineen ja vaivoineeen. tätä en vaihtaisi. sanokoot kuka miten rumasti tahansa, joissakin blogiarvosteluissakin, valitettavasti.
Ymmärrän ihan täysin! Moni uskovainen on onnellinen, monelle usko on lohtu, toivo, ilo. Tiedän teitä monia. Kaikille kuitenkaan näin ei ole, valitettavasti, ja minusta on hienoa, että sekin voidaan tuoda esiin, kuten Taivaslaulussa.
PoistaMinäkin pidin tästä. Luin kirjan kesällä ja vieläkin tuntuu siltä, että kirja nousee yhdeksi blogivuoteni parhaimmaksi. Kaunis ja väkevä.
VastaaPoistaMainiota, Katja! Ihanaa jakaa kirjailo bloggarikamujen kanssa <3. Linkitän sinutkin :).
Poista"Vaikka odotin kirjalta paljon, sain siltä valtavasti." Sinäpä sen sanoit, tiivistit erittäin hyvin kirjan herättämät tunteet! Olen niin iloinen, että luin tämän upean kirjan :)
VastaaPoistaKiitos, Villasukka! Minäkin olen erittäin tyytyväinen, että olen tämän lukenut! :-)
PoistaMinäkin varasin Taivaslaulun kirjastosta, siinä on kyllä hirmupitkä varauslista, joten odottelua kyllä riittää. Tämä on kovasti tapetilla ja saa nähdä, pääseekö se Finlandia-ehdokkaaksi.
VastaaPoistaTulin kertomaan, että olet voittanut kirjablogini arvonnassa lastenkirjan Petterin ja Lotan seikkailut. Laittaisitko minulle osoitteesi sähköpostiini (ainoeinontytar.harjula @ gmail.com, ei väliyöntejä) , niin voin postittaa voittosi.
Hyvää lokakuun jatkoa,
Mahtava uutinen! Tuo Beskovin kirja on tosi mieluinen :). Kiitos!
PoistaToivottavasti saat Taivaslaulun pian luettavaksesi ;).
Minäkin lukiessani koin Taivaslaulun vahvasti heijastavan lestadiolaisyhteisön lisäksi juuri valtaväestössäkin ilmeneviä vaatimuksia ja paineita, jotka kohdistuvat äitiyteen ja naiseuteen.
VastaaPoistaPidän kirjoituksesi näkökulmasta ja lainaamasi otteet kirjasta kiteyttävät sen upeasti.
Hienoa jakaa lukukokemukset kanssasi, essielina! Taivaslaulu on naisten ja äitien kirja, joka olisi miestenkin syytä lukea. Hurja kokemus! Kiitos kommentistasi!
PoistaMielenkiintoinen postaus. Mukava, että kirjan lainaukset oli vähän eri kohdista, kun useimpien blogistien. Ymmärsin, että olit lukenut kirjaa monista näkökulmista käsin, mutta analysoit kirjaa kuitenkin melko paljon myös vl-uskon viitekehykseen peilaten. Siksi päätin kirjoittaa tänne näkökulmani kirjaan.
VastaaPoistaOlen pohjois-suomalainen vl-nainen ja pienten lasten äiti. Kirjailija, vl-usko ja kirjan tapahtumapaikat ovat jokseenkin tuttuja. Tunnustan, että luin kirjan tirkistelymielessä.
Kirja oli mielestäni kielellisesti kaunis. Alkuosa kirjasta oli hieman liiankin lyyristä, mutta juoni alkoi vetää sadan sivun jälkeen. Tuo tirkistelyhalu sai minut tylsästä alusta huolimatta lukemaan kirjan loppuun. Epilogi oli turha!
Kirja herätti minussa monenlaisia, mutta pääsääntöisesti ristiriitaisia tunteita. Mietin kovasti omaa äitiyttä, lapsuuttani, uskoani, mutta myös kirjailijan vastaavia. Sitten yritin lukea kirjaa myös ei-vl:n lukijan näkökulmasta.
Millaisia ne ristiriitaiset tunteet sitten olivat:
USKO: Osa uskonnollisesta kuvauksesta oli todentuntoista (esim. suviseurakuvaus). Osa oli iroonista (esim. raskaustestit säästöpakkauksissa - en ole ikinä törmännyt, ruuhka Jumalanvaltakunnan risteyksessä). Osa oli loukkaavaa ja vaikea uskoa todeksi (esim. pakkopanemiset). Vl usko opettaa kunnioittamaan aviopuolisoa. Seksi on naisellekin oikeus eikä velvollisuus.
Olen vl, mutta Vilja ja Aleksi uskoivat eri tavalla kuin minä. Minulle usko on 99 prosenttisesti ilon ja voiman lähde. Viljalle usko toi myös lohtua, mutta oli samalla iso kahle.
NAISEUS/ÄITIYS: Vilja iloitsi lapsista, mutta pelkäsi toistuvia raskauksia. Vilja oli omistautuva äiti. Kirjailija kuvaakin erityisen kauniisti mielestäni lasten ja vanhempien suhdetta. Tästä voi jokainen lasten vanhempi ottaa opikseen. Uskonkin vakaasti, että tämä on juuri sitä, mitä kirjailija haluaa antaa myös omille lapsilleen. Moni kokee, ettei se ole mahdollista, jos lapsia on "liikaa".
Vilja koki olevansa yhtä aikaa vapaa ja kahlittu nainen. Itseltäni puuttuvat nuo kahleet. En koe, että olisin synnytyskone tai että synnyttäisin vastoin tahtoani. Jos näin olisi, en ehkä kuuluisi tähän liikkeeseen. Minulle lapsen saaminen on ollut kerta kerralta ihmeellisempää. Lapsi tuntuu todella Jumalan lahjalta, vaikka toki monesti väsyn pienten lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen. Uskoisin, että edellä mainittu olotila on jokaista äitiä lähellä.
LOPPURATKAISU oli minusta myös ristiriitainen. Ajattelisin, että kirjan kantavana teemana oli naisen itsemääräämisoikeus. Silti mies, Aleksi, meni yksin päättämään, että heidän perheeseen ei synny enää lapsia. Olisin kokenut itse moisen tempun tosi loukkaavana. Elän tasa-arvoisessa parisuhteessa. Päätämme aina yhdessä yhteisistä asioista.
ps. Työskentelen leipätyössä lasten parissa ja olen sitä mieltä, että sekä uskovaisissa että ei-uskovaisissa perheissä on lapsia, jotka eivät saa tarpeeksi rakkautta, huomiota ja kasvatusta osakseen. Tämä seikka ei tunnu olevan riippuvainen perheen koosta. Ehkä vähemmistöjen epäonnistumiset leimataan helpommin.
Kiitos perustelluista mielipiteistäsi, Anonyymi! Hienoa saada erilaisia ääniä kuuluviin täällä blogissakin.
PoistaAjattelen itse ihan samoin kuin sinä: sekä uskovaisissa että ei-uskovaisissa perheissä on monenlaisia tarinoita. Usko ei tee ketään sen puhtaammaksi, mutta ei myöskään saa leimata kaikkia. Samoin on valtaväestön laita. Meitä on kaikenlaisia.
Vähemmistöjen epäonnistumiset leimataan nähdäkseni useimmiten juuri heidän vähemmistönsä kautta. Jos lestasiolaisperheellä on hankalaa, uskotaan, että se on uskon syy. Samoin esim. vaikeissa sateenkaariperheissä juuri seksuaalisen suuntautumisen ajatellaan tuovan kasoittain ongelmia. Maahanmuuttajien kanssa on ihan sama asia - kulttuuri tai kulttuurien kohtaamiset katsotaan helposti ainoaksi syyksi hankaluuksille. Äkkiä niputetaan virheellisesti kaikki samaan vähemmistöön kuuluvat yhtä ongelmaisiksi. Lopulta me olemme kaikki ihmisiä, kukin omalla tavallaan onnistunut ja epäonnistunut, eikö vaan? Kaikkien vaikeuksissa olevien soisi saavan oikeanlaista apua ongelmiinsa.
Taivaslaulu on minusta äärimmäisen tärkeä kirja. Se ravistelee myös uskovaisyhteisöä: usko ei suojaa kaikelta, jos se sinänsä suojaa miltään. Toiseksi se tuo esiin (uskovaisten) naisten asemaa. Kaikilla ei valitettavasti ole oikeutta päättää itse. Olen onnellinen, että sinulla tämä oikeus on, Anonyymi!
Kirjoitat kirjasta hienosti. Itse en ihastunut tähän aivan yhtä paljon. Kieli ei ollut omani ja ehkä odotukseni olivat liian korkealla. Hyvä kirja kuitenkin on, siitä ei pääse mihinkään.
VastaaPoista