The Addams Family Oulun kaupunginteatterissa

Pukuloistoa Addamseilla.
Kuva Oulun kaupunginteatteri / Kati Leinonen

Mitä tehdä, kun avioliitto on pelkkää tylsää arkea, mikään ei maistu, puoliso on huono häivähdys siitä, johon joskus rakastuit? Lähde kylään Addamseille! The Addams Family on nimittäin kertomus rakkaudesta ja avioliitosta. Se on myös kuvaus erilaisuudesta ja ennakkoluuloista. Ehkä hirviömäisten hahmojen kautta voidaan tavisarkea tutkailla vähän tarkkasilmäisemmin?

Oulun kaupunginteatteri osaa musiikkinäytelmät. Tällä kertaa vetonaulaksi on hankittu Broadwayltä tämä klassikkokappale, joka on Pertti Sveholmin ohjaamana viihdyttävä ja näyttävä. Pääosissa loistavat aviopari Merja Larivaara ja teatterinjohtaja Kari-Pekka Toivonen. Muun muassa Oulun oma poika Aki Louhelakin esiintyy jälleen edukseen tutisevana sivuosassa.

The Addams Familyä kannattelee ja kuljettaa nimenomaan monipuolinen musiikki. Orkesteri on sijoitettu klassisesti monttuun, mikä aina luo oikeanlaista teatteritunnelmaa, ja tähän esitykseen se sopii lyömättömästi. Tanssit ja tanssijat tempaavat katsojan näytelmään mukaan, Pasi Räbinän puvustus ja Jyrki Sepän lavasteet ovat hurjan hienot. Pidän kovasti siitä, että suuren näyttämön tekniikkaa käytetään, sillä sitä on. Lumoavaa se oli nyttenkin.

Tarina kulkee sekä reploissa että musiikissa. Merja Larivaaralle olisi toivonut annetun enemmän lauluosuuksia. Kauhukammioista, iljettävyyksistä, tavisperheen ja hirvittävien Addamsien erilaisuudesta olisi saanut kärjistettyä vieläkin viiltävämpää komiikkaa. Huumori jäi ehkä aavistuksen puolitiehen. Kävikö klassisesti, että kovat odotukset taittoivat osan elämyksestä pois?

Jos haluat viihtyä ja tulla hyvälle mielelle - liikuttuakin - The Addams Family on ehdottomasti Sinun esityksesi! Tässä on teatteria loisteliaasti tarjolla!

Amadeus Oulun kaupunginteatterissa

Janne Raudaskoski Salierina ja upeat solistit.
Kuva: Oulun kaupunginteatteri

Huhhahhei, mitä Oulun kaupunginteatterissa oli tehtykään ja mitä olin pitkään vain sivusta katsellut ja seuraillut! Pääsin onneksi vielä viimeisimpiin näytöksiin ja - krashboombang - ihastuin ikihyviksi! Oulun kaupungintetatterin kateudesta, kauneudesta, lahjakkuudesta, juonittelusta ja ihmisyydestä kertova Amadeus oli aivan huikea! Valitettavasti esitystä ei enää voi suositella, sillä näytökset ovat ohi.

Janne Raudaskoski kateellisena hovimuusikko Salierina loisti kerta kaikkiaan. Saattaisinpa sanoa, että tämä oli äkkiseltään muisteltuna Raudaskosken paras roolisuoritus. Vain 35-vuotiaana kuollutta ihmelapsi Amadeusta esittävä Tomi Enbuska oli ihastuttava ja villi, uskottavasti täysi sekopää. Myös muut näyttelijät onnistuivat mainiosti. Heta Haanperä oli tehnyt ohjauksessa loistotyötä. Kuoro lauloi erinomaisesti ja soljui esityksen mukana rooleissaan saumattomasti. Ja musiikki - no Mozart sentään - sai taitavasti esitettynä ihokarvat nousemaan pystyyn.

Loistelias Ulpu Korpuan puvustus ja kekseliäs Kalle Nurmisen lavastus veivät yleisön satoja vuosia ajassa taaksepäin. Teatterissa elävä esitys saa aina aikaan pikkujännitteen kaiken sujumisesta oikein. Tällä kertaa näyttämötekniikka petti pian toisen puoliajan alettua, mutta se vain toi esille teatterilaisten ammattitaidon. Yleisö ei liiemmin puutteita huomannut, ennen kuin teatterin puolesta asiasta ilmoitettiin, pidettiin pieni huoltotauko ja näytelmä jatkui jälleen. Upeaa työtä, Oulun kaupunginteatteri!

Viime aikoina olen käynyt Oulussa katsomassa paljon musiikkinäytelmiä. Kaikki ovat olleet onnistuneita taideteoksia. Vasta ensi-iltansa saaneesta musikaalikomedia The Addams Familystä kirjoitan niin ikään aivan kohta. Menkäähän katsomaan!

Minä rukoilen tätä Amadeuksen rinnalla riutunutta keskinkertaisuuksien pyhimystä, Antonio Salieria, siihen saakka, kun Heta Haanperän käsissä saa erittäin kiinnostava Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ensi-iltansa Oulussa syyskuussa. Salierilta pyydän, ettei iske näppejään Taivaslauluun, vaan siitä tulee tällainen Amadeuksen ja Mielensäpahoittajan kaltainen mestariteos! Siihen lujasti uskon ja pohjattoman tyytyväinen olen siihen, että Oulussa on Taivaslauluun uskallettu tarttua.

Poika Mancini Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Kati Leinonen / Oulun kaupunginteatteri

Poika Mancini on erilainen kuin muut oululaiset, se asuu homon kanssa samassa asunnossa, se on runopoika ja haluaa tyttöjä. Poika Mancini haluaa rokkariksi, ja se onnistuu!

Kauko Röyhkän samannimiseen kirjaan perustuva Poika Mancini tuo oululaista ja suomalaista rockhistoriaa teatterin estradille. Pääosassa loistaa Mikael Saari, jonka tulkinnat Röyhkän musiikista saavat ihon kananlihalle. Upeasti Saaren sivussa rooleissaan onnistuvat myös ujohko oululaisbimbo Lotta Vaattovaara ja parissakin roolissa nähtävä Pete Miettunen. Ohjaus on Janne Kuusitien, ja se lähtee ihanasti lapasesta heti näytelmän alussa. Tarinankerrontaa maustavat kautta matkan nimittäin jopa naivistiset elementit, joita itse olisin ahminut mielelläni tässä yhteydessä vaikka enemmänkin.

Tarina on ehkä yksinään ohuehko, mutta sitä kannattelee ennen muuta Kauko Röyhkän musiikki. Toiseksi esitystä tanakoittaa oululaisen ja suomalaisen kulttuurihistorian oikeasti eletty elämä: Rauhala, Merikoski, Tavastia... Miss Farkku-Suomesta pitävät saavat herkkunsa sivuroolissa esiintyvästä Väldestä ja muista yhteisistä henkilöistä. Esityskokonaisuuden ehdottomia helmiä on puheroolejakin saava bändi, jonka keulahahmona häärii Tommi Saha, ja joka soittaa monipuolisesti ja hivelevän kunnianhimoisesti. Bändi luo koko esitykselle huikean alun ja pysäyttävän lopun.

Kuva: Kati Leinonen / Oulun kaupunginteatteri

Poika Mancini on esitys, joka kannattaa ehdottomasti nähdä, jos kaihoaa 1980-luvun alkupuolen kulttuurimeininkiä tai rakastaa Kauko Röyhkän musiikkia tai kirjoja. Esitys sopii oikein hyvin myös nuorille ja ylipäätään rockkukkoilusta pitäville. Minä pidän.

Katso Poika Mancinin esityskalenteri!

Kurkkaa myös, mitä Lukutoukka on kirjoittanut kirjasta Poika Mancini!

PS. Blogilla on Bloggerissa nyt tasan 200 seuraajaa! Lisää teitä on Facebookissa ja Bloglovin'issa ja missä ikinä lienettekään :-)... Vaude vau - on arpajaisten aika, mistä lisää piakkoin! :-) Kiitos kaikille vanhoille kamuille uskollisuudesta ja uusille innostuksesta!

Lukuintoa hakemassa Oulussa 2.9.2014

Osallistuin tänään valtakunnallisen Lukuinto-hankkeen teemavuoden avajaisjuhlallisuuksiin Oulussa. Hankkeessa vahvistetaan koulujen, kirjastojen ja kotien yhteistyössä lasten ja nuorten monipuolista lukuharrastusta, joka on viime vuosina jonkin verran - huolestuttavasti - hiipunut. Teemavuoden aikana syntyneitä hyviä lukemiseen innostavia keinoja esitellään ja levitetään valtakunnallisesti. Kokeiltuihin ja toimiviksikin todettuihin konsteihin voi tutustua Lukuinnon verkkosivuilla ja vuoden ajan Lukuinto-tapahtumissa ympäri Suomen.

Lukuinto on merkittävä ja tärkeä hanke. Me kirjabloggaajat ja -harrastajat emme ehkä tule lukemishuumassamme ajatelleeksi, että tekstinymmärtämisen taito ei ole itsestäänselvyys. Luetun tekstin (kirjallisen, kuvallisen tai auditiivisen) ymmärtäminen on avain kaikkeen muuhun oppimiseen. Lukutaito ja lukuharrastuneisuus ovat avaimia aktiiviseen yhteiskunnan jäsenyyteen, todettiin avajaispuheenvuoroissa moneen otteeseen. Valtiosihteeri Kari Anttila kertoi juhlaväelle, että EU:ssa ollaan yleisesti huolissaan lukutaidosta, sillä peräti 24 %:lta kaikista yli 15-vuotiaista eurooppalaisista puuttuu yhteiskunnassa tarvittava lukutaito. Siis ajatelkaa, 24 %:lta meidän eurooppalaisistamme! 

Suomessakin lukuharrastuneisuus kulkee käsi kädessä niin luetun ymmärtämisen taitojen kuin koulumenestyksen kanssa ja on sekä sukupuoli- että sosiaaliryhmäsidonnaisia. Pojat lukevat tyttöjä vähemmän, ja alemmissa sosiaaliluokissa luetaan ylempiä vähemmän, kertoi professori Jouni Välijärvi. Jokainen voi päätellä, mitä tämä tekee näiden ryhmien oppimisen edellytyksille.

Lukemisen haasteista huolimatta Lukuinto-teemavuosi starttasi upeasti! Alussa soljuimme tunnelmaan kauniin Soittorasian siivin -balettiesityksen tahdittamana. Tilaisuudessa julkistettiin Lukuinto-lähettiäät Siri Kolu, Aleksi Delikouras ja Agneta Möller-Salmela, joista kaksi ensimmäistä toimivat myös juhlan juontajina aivan mainiolla tavalla. Aleksi Delikouras jopa heitti lavalla voltin, ja jopa se oli komeaa! Lähettiläät ovat totisesti tekijät paikallaan. Siri Kolu kaipasi toiminnan pöhinää kirjojen ympärille, ja Aleksi Delikouras taas kohtaamisia nuorten lukijoiden kanssa. Delikouras haluaa myös julistaa, miten lukeminen on coolia - omasta mielestäni usein jopa seksikästä! Beat it! 

Pohjoissaamella räppäävä Ailu Valle vetäisi hienon kappaleensa Dušši dušše duššat - Turha vain tuhoutua ja kertoi kokemuksiaan erilaisista kielenopettamisen tavoista, kuten rap-tekstien teosta. Helsingin kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto valotti kirjastojen muuttuvia rooleja ja antoi vinkkejä myös koulujen ja lukuharrastajien käyttöön (katso linkit alla). Kirjastojen palvelut tukevat käyttäjiensä kansalaisuutta kirjavalla tavalla. Haavisto sanoi, että kirjastoista haetaan jopa Kelan ja pankkien palveluita, mutta kirjastot keskittyvät tietysti olennaisimpaan omalla alueellaan. 

Kirjastot ovatkin kehittäneet mitä upeampia toimintamuotoja lukuharrastajille: lukukoirat, yllärikassit, lukuvalmentajat, kirjavinkkaukset ja aivan ihastuttava novellikoukku, jossa yksi lukee ja muut virkkaavat tai kutovat tarinaa kuunnellessaan! Kirjastojen haasteena Haavisto näki muun muassa sen, miten fyysistä olomuotoa vailla olevat e-aineistot voidaan pitää esillä. Onko teillä omista kirjastoistanne kokemusta tästä tai omia ideoita e-aineistojen esillepanoon?

Lukuinto-teemavuoden avajaiset tarjosivat monenlaista herkkua, jota kaikkea en valitettavasti pysty kerralla kattamaan tähän pöytään. Juhlan päätteeksi kuulimme aivan mainiota Oulu Youth Jazz Orchestraa. Tallenne tilaisuudesta näkyy myöhemmin Kirjastokaistalta, ja Lukuinto-tapahtumia järjestetään ympäri Suomen seuraavan vuoden aikana. Kannattaa mennä mukaan!

Linkkejä:
Lukuinto
Lukuinto-lähettiläiden tervehdykset
Kirjastot.fi
Kirjasampo.fi
Kirjastokaista.fi
Kirjatti

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

- Miltä tuntuu tappaa ihminen?

- En tiedä, Olen tappanut vain vihollisia.

Tämä on niitä elämyksiä, jotka eivät päästä vähällä. Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa herättää valtavasti ajatuksia. Esityksen viesti on selvä: sota on mieletöntä, hirvittävää, eikä hyviä ja pahoja ole olemassa.

Olen siten varmasti keskivertosuomalainen, että oopperassa käyntini ovat laskettavissa yhden käden sormin. Kanssani esitystä seurasi unkarilainen opiskelijamies, joka on käynyt oopperassa lapsesta saakka. Hän soittaa myös itse useita instrumentteja, joten voisin sanoa saaneeni ilon seurata esitystä asiantuntijan kanssa.

Aika velikultia.

Yleistetään ja paljastetaan heti aluksi: pidimme esityksestä molemmat. Seuralaiseni on lukenut Tuntematon sotilas -romaanin, joten hän pystyi suomen kielen alkeiden ja lukukokemuksensa perusteella seuraamaan juonta vaivattomasti. Alkuperäistekstille ollaan varsin uskollisia, mutta näppituntumalta luulisin, että Väinö Linnan Sotaromaani on antanut aineksiaan myös oopperan sisältöön. Sotilaiden asenne ylintä sotajohtoa kohtaan sekä sukupuolimoraalin rappio olivat kärkkäitä. - Omasta Tuntemattoman lukukokemuksestani on jo liki 20 vuotta aikaa!

Oulu sinfonian esittämä musiikki tekee hyvää esitykselle. Se tukee tunnetiloja ja värittää tarinaa. Solistit (katso nimiluettelo Oulun kaupunginteatterin Tuntemattoman sotilaan sivulta) onnistuvat rooleissaan hyvin. Seuralaiseni musiikin tuntijana oli samaa mieltä. Oopperan sävellys on 1960-luvulta Tauno Pylkkäsen, kapelimestarina toimii 2014 Markus Lehtinen ja esityksen ohjauksesta vastaa nyt Lauri Maijala.

Aiemmin vain 1967 esitetty teos on rakennettu paitsi alkuperäistekstin myös taitavasti symboliikan varaan. Erittäin koskettava kohtaus on esimerkiksi se, kun vänrikki Kariluodon (Petrus Schroderus) lapsenusko ja naiivius joutuu koetukselle. Hänessä näyttämöllä konkreettisesti kuolee sisäinen lapsi (Veeti Reunanen/Lauri Vasama), joka seuraa haavoittuneena mukana esityksen loppuun saakka. Samoin hienosti on kuvattu Risto Tuorilan esittämä pataljoonan komentaja, nykypäivän sotaveteraani Sarastie, joka kulkee rollaattorinsa kanssa näyttämöllä päästä päähän. Puvustuksella (Sanna Levo) tapahtumia tuodaan kiinni tähän päivään: Luutnantti Lammiolla (Janne Raudaskoski) ja hänen lotallaan (Katri Rahko/Henna-Maria Riikola) on mukanaan perässä vedettävät, pyörälliset nykyajan matkalaukut. Sotilailla on selässään kätevästi rinkat makuualustoineen toisen maailmansodan aikaisten reppujen sijaan. Tuntematon sotilas voisi olla meidän aikaamme.

Esitys alleviivaa ajatusta, että yksilö on voimaton vallan ja sodan puristuksessa. Vaikka yksin olisi kunniakas ja rehti, sota riisuu hyvät ominaisuudet päältämme. Tätä korostaa muun muassa Tuntemattoman sotilaan yksi keskushahmoista, Vilho Koskela (Nicholas Söderlund). Koskela on oopperassa taustahahmo, sivustaseuraaja, oopperan kalpeanaama, joka ei pysty joukkoaan, liioin isänmaataan suojelemaan. Koskela toteuttaa apeasti vain sen, mikä tehtäväksi on annettu.

Rokka käyttää venäläistä naista.

Naisen rooli oopperan sodassa on vaitonainen, lähinnä viihdyttävä tai uhri. Rokka (Juha Pikkarainen) puolestaan rempseänä kannakselaisena täydennysmiehenä ottaa naisista kaiken irti vaikka väkivalloin. Sotilaana Rokka on urhea ja viileäpäinen, naisten kanssa onneton hyväksikäyttäjä. Tantereelta poistuessaan kertoo lähtevänsä kotiin laskemaan lapsensa.

Turhia uhreja, turhaa kärsimystä. Sitä on sota, ja sen kertoo meille Tuntematon sotilas -ooppera, joka tuo näyttämölle pelon, kauhun, kaaoksen, mielivaltaisuuden ja epäinhimillisyyden. Lavastus (Maija Tuorila) on synkkä. Esitykseen johdattavat puhuttelevat arkistokuvat sodasta. Viesti ei jää epäselväksi. Jos meillä on nyt rauha, samaa murheellista järjettömyyttä on muualla. Ihmisyys jää siinä tragediassa syrjään. Unkarilaisen seuralaiseni kanssa pääsimme syvällisiin keskusteluihin sodasta ja rauhasta sekä sodanjälkeisestä Euroopasta.

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa esitetään vain kymmenen kertaa. Tämä ooppera on meille suomalaisille helposti lähestyttävä, sillä tarinan ja hahmot me tunnemme kaikki. Laulu on paljolti puhelaulua, joten repliikit kuljettavat juonta eteenpäin. Teos taipuu oopperaksi näköjään erittäin hyvin, jopa tällaisen aloittelijan mielestä.

Esitys on viritetty vahvaksi elämykseksi tilassa liikkuvine äänineen ja voimakkaine valotehosteineen. Varsinaista viihdyttävyyttä tästä ei kannata hakea, mutta kyllä sotilaiden sanailusta pilkahdus huumoroiakin löytyy. Järkytys, ahdistus ja suru jäävät kuitenkin vahvasta tulkinnasta päällimmäisenä mieleen. Taiteen yksi tehtävä on kantaa ihmiskunnan muistia mukana ajasta toiseen. Tuntematon sotilas -ooppera näyttää veriroiskeineen edessämme sitä, mitä rintamalla pian edesmenneet sukupolvet ovat kokeneet 1940-luvulla, ja mitä koetaan jossakin päin maailmaan tälläkin hetkellä.

Esityskalenteri löytyy täältä:
http://teatteri.ouka.fi/esityskalenteri

Lukekaa myös Hesarin yksi kirjoitus oopperasta, jossa Murtuneet mielet -teoksen kirjoittaja Ville Kivimäki kuvaa oopperaa "läpensä lohduttomaksi".

Musteklubi Oulussa 10.1.2014

Oululaisen kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n isännöimä vuoden ensimmäinen Musteklubi pidettiin perjantaina 10. tammikuuta Nuclear Nightclubissa. Olin mukana - erityisesti siitä syystä, että Vartiaisen Jere oli tapahtumassa esittämässä runoja esikoiskokoelmastaan Kirjoitin tämän kärpäspaperille eikä se tarkoita paljon mitään. Illassa oli kyllä muitakin herkkuja tarjolla, sillä illan musiikista vastasi Kauko Röyhkä, ja muita kirjailijavieraita olivat Heli Slunga ja esikoisteoksensa Marras julkkareita viettänyt Sami Lopakka.

Tilaisuus pääsi yleisöryntäyksestä johtuen starttaamaan myöhässä käyntiin, mutta mitäpä siitä. Tunnelma oli hyvä, ja ohjelman alkua odotellessani minulla oli loistava tilaisuus jutustella Jeren kanssa ensimmäistä kertaa kasvotusten hänen kokoelmastaan ja kirjoittamisesta. Olihan ilo tavata!

Musteklubin avasi Kauko Röyhkä soolokeilallaan. Hän kertoi esittävänsä akustisesti herkkiä kappaleitaan, sillä illan päätteeksi pääsisimme rokkaamaan. Kuulimme ainakin Lauran, Pahan maan ja Talon meren rannalla.

Kitara ja mies.

Kirjailijoina paikalle saapuneista vieraista ensimmäisenä esiintyi Sami Lopakka. Nuclearin äänentoisto ja yleisön vellonta oli sen verran ristiriidassa keskenään, että meidän pöytäämme oli haastattelusta hankala saada selvää, ikävä kyllä. Lopakan Marras on kuitenkin jokseenkin puolifiktiivinen teos, joka nojaa Sentenced-orkesterissa soittaneen kirjoittajan omiin kokemuksiin. Vasta julkaistusta kirjasta on ehtinyt kirjoittaa jo ainakin Taika Kirjasfäärissä. Marraksen on lukenut myös Minna, jonka terveiset vein kirjailijalle henkilökohtaisesti perille: Minna tykkäsi erityisesti Marraksen huumorista. Kirjailija oli palautteesta otettu.

Sami Lopakka kertoo esikoisestaan Marras.

Lopakan jälkeen Heli Slunga esitti runojaan yhdessä Kaaoskoneiston Eeva-Maria Kauniskankaan kanssa. Esitykset olivat tuttuja Karamellipaperihame -performanssista. Slunga on aina ihanan reipas ja rohkea lavalla! Pidin.

Lopulta Jere sai vuoron ja esitti hienosti tuotantoaan, vaikka yleisö ei ehkä enää ollut skarpeimmillaan. Olen sitä mieltä, että runo herää eloon lausuttuna, ja niin kävi nytkin. Erityisesti kirjoittajansa esittämänä säkeet saavat ilmaa ja uutta merkitystä sisäänsä. Tunnelmia voi lukea myös Jeren blogista Words like turds.

Jere Vartiainen otti upeasti lavan haltuunsa. 

Illan päätteeksi alussa annettu musiikkilupaus lunastettiin, ja yleisö, minä eturivissä muiden mukana, pääsi rokkaamaan Kauko Röyhkän ja oululaisen Maurice Whitle Sports (France) -kokoonpanon johdolla. Monia klassikkoja kuultiin, kuten Paska kaupunki, Kävelen, Kanerva ja Ihmisen paras ystävä. Ja meillä oli hauskaa! Hieno ilta.

Loppuillan tunnelmaa. Bassossa Huutomerkki ry:n tuottaja Kari Miettunen.

Ilkka Mattila: Egotrippi

Ilkka Mattila: Egotrippi. Aina matkalla jonnekin. Minerva 2013.

Mitäpä muuta lempibändinsä keikalta ostaa lukija kuin kirjan? Egotrippi konsertoi Oulussa varmaan kaupungin kiireisimpänä musaviikonloppuna marraskuussa, kun muita vaihtoehtoja olivat Scorpions, Eput, Juha Tapio, Jonna Tervomaa, Lauri Tähkä, Robin ja Ti-Ti-nalle! Minä valitsin tietysti Egotripin.

Keikka oli hieno, aivan sellainen kuin odottaa sopi. Suosikkikappaleitani tuli monta. Sain ilon jututtaa bändiä keikan jälkeen varsin pitkään, ja ostin tietysti kirjan. Se onkin oivallista fanikamaa.

Egotrippi kertoo bändin tarinan sen jäsenten ja lähimpien taustavaikuttajien suulla. Kirjassa on pitkiä lainauksia lainausten perään, ja sepä toimiikin hyvin. Joitakin yhteenvetoja ja siltoja Mattila on kertomusten väliin kasannut, mikä jouhevoittaa kerrontaa. Jokainen Egotripin nykyinen ja entinen jäsen on lisäksi saanut aivan oikeutetusti kertoa oman tiensä rokkariksi ja suosikkibändini riveihin. Basistin paikka on ollut tuulisin kaikista, mutta nyt tilanne vaikuttaa ainakin ulkopuolisesta mukavan staattiselta.

Kirjassa on myös valtavan hieno kuvitus. Kuvia on keikoilta ja studiolta sekä harvinaisemmistakin paikoista, kuten Knipin mummolasta. Mun kirjassa on lisäksi ihan mielettömän mageet nimmarit! Biisien taustoista olisin voinut lukea kirjasta enemmänkin.

Kirja on paitsi bändin tarina Suomi-rokin huipulle kahden keulakuvan orkesteriksi, se on myös jälleen kerran kertomus sinnikkyydestä, uskosta omaan ääneen ja tekemisen rohkeudesta. Toisaalta se todistaa myös sen, miten oikeat verkostot ovat tärkeitä ja kuinka kumppanuus kannattelee kaikesta huolimatta. Mitään huikeita paljastuksia kirja ei tarjoile, mutta paljon mielenkiintoista taustatietoa. Loppu on avoin: mitä tapahtuu nyt, 20-vuotiskiertueen jälkeen? 

Minä tietysti toivon, että loistavaa egotrippimäistä musiikkia saadaan kasoittain lisää!

Jos tahdot tietää muun muassa, kuka on soittanut Eino Grönin orkesterissa, mikä keikka on Egotripille ollut kuin painajainen, milloin on maalattu silmät kajalilla, kaadettu kaljaa päähän ja vedetty kosketinsoittaja lavalta, ketkä olivat kuukausia puhumatta toisilleen, kuinka hankalaa voi joskus olla ja mitä sitten, kun kaikki sujuu, lue Egotrippi!

Tähtiä: 4/5

Housut pois -musikaalikomedia Oulun kaupunginteatterissa

"Hou-sut pois, hou-sut pois, hou-sut pois, hou-sut pois, hou-sut pois..." huutaa yli 500-päinen, lumoutunut teatteriyleisö Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Housut pois -musikaalin ennakkoesityksen lopussa ja hakkaa tahtia käsillään. Sitten lähtevät pois housut. Kansa nousee seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Yleisö voi jättää teatterisalin tyytyväisenä.

Aivan täydellisen viihdyttävä ja mieltä piristävä Housut pois -musikaali pääsi kovista ennakko-odotuksista huolimattakin tärähtämään kyllä suurimmaksi teatteritapaukseksi pitkään aikaan. Näytelmän tarina kertoo miesporukasta, jotka kamppailevat työttömäksi jäätyään surkeassa elämässään ja rahapulassa monenlaisten naishuoltensa nujertamina. Yhdellä miehistä välähtää: Perustetaan tavallisten miesten strippariryhmä ja heitetään hyvästit paitsi housuille myös rahahuolille. Samalla kerätään naisten ihailevat katseet, joita muuten ei ole viime aikoina paljoa koitunut osaksi! Tarina on tuttu monelle meistä samannimisestä elokuvasta.

Pääosassa vierailee oululainen muusikko Aki Louhela, joka totta vieköön ansaitsee paikkansa. Laulaa mies osaa, se tiedetään, mutta että näytelläkin! Louhela ei todellakaan erottaudu haitakseen ammattinäyttelijöiden rinnalla vaan pysyy uskottavana roolissaan niin lauluosuuksissa kuin tavallisessa dialogissakin. Näyttää siltä, että esitystä on tehty hyvässä hengessä, sillä koko näyttävä miesryhmä, Santtu Karvonen, Janne Raudaskoski, Tomi Enbuska, Mikko Leskelä ja Tidjan Ba, vetää roolinsa kiitettävästi ihastuttavalla äijäenergialla kotiin. Myös naisroolit pääsevät mukavasti esiin eivätkä jää pelkiksi seinäruusuiksi.

Lavastus toimii suurella näyttämöllä hienosti. Miljööt vaihtuvat monta kertaa ja tilaa käytetään hyväksi. Lavasteet ovat näyttäviä ja luovat tunnelmia. Koreografiat toimivat ja oivaltavat.

Myös musiikki on tehty taitavasti. Bändi soitti hyvin, Louhela luonnollisesti on osaava, ja niin ovat muutkin. Aina eivät näyttelijät pääse laulullaan parhainpaansa, mutta nyt kappaleet upposivat hyvin. Erityisesti Santtu Karvonen teki hyvän vaikutuksen, samoin Tomi Enbuska. Kuitenkin näytelmän henkeen olisi kaivannut lisää asennemusaa, ehkä myös jotain tuttua elokuvasta, kuten Donna Summerin Hot Stuffia tai Hot Chocolaten You Sexy Thingiä.

Käsiohjelma on painettu poikakalenteriksi. Moni osti kalenterin lahjaksi sisarelleen tai äidilleen - itsensä lisäksi, totta kai! Väliajalla 12 naisen porukkamme huvitteli valitsemalla suosikkikuukautensa kalenterista. Arvaatte varmaan, että suosio jakautui tasaisesti. :)

Housut pois on ajankohtainen tarina. Se tuo esiin työttömyyden tuomat ongelmat, mutta korostaa elämäniloa, ystävyyttä, uskallusta ja heittäytymistä. Piristysruiskeen tarinaan tuo miesten itsetunnon kanssa painiskelu ja rohkeus paljastaa itsensä. Jos kaipaat laadukasta ja viihdyttävää teatteria, tämä on napakymppi sinua varten, olitpa nainen tai mies. Housut pois on musikaali, ja se on komedia. Se on näyttävä ja rouhea. Ihan tiukkapipoisimmat älkööt vaivautuko, sillä mustalta huumoriltakaan ei vältytä.

Housut lähtee pois Oulun kaupunginteatterissa nyt vielä pitkään, mutta kiirehtikää, sillä näytöksiä loppuunmyydään jo keväälle. Ei suotta! 

Kertokaapa muut Housut nähneet, mitä piditte! :)

Katso kaupunginteatterin omat sivut: http://teatteri.ouka.fi/ohjelmisto/nyt-ohjelmistossa/housut-pois

Laulu koti-ikävästä (elokuva)

Perjantaina Oulussa kotoisassa elokuvateatteri Starissa juhlittiin elokuvan Laulu koti-ikävästä Suomen ensi-iltaa. Kun yhteislipulla oli mahdollisuus päästä kuulemaan myös elokuvassa esiintyvää Darya & Månskensorkestern -orkesteria ja ehkäpä jopa pyörähtelemään parketille, en tietenkään voinut vastustaa tilaisuutta!

Laulu koti-ikävästä on ohjaaja Mika Ronkaisen käsialaa, ja se on ehdottomasti paras hänen kaikista teoksistaan. Elokuva on yhtä aikaa liikuttava ja huvittava. Katsoja nauraa liikutuksen kyyneleet silmissään. Päähenkilöinä Aknestik-yhtyeen kitaristi Kai Latvalehto ja hänen isänsä Tauno onnistuvat kerta kaikkisesti ihastuttamaan.

Kaita vaivaa identiteettihämmennys: hän on viettänyt kymmenen vuotta lapsuudestaan Göteborgissa, ja aika on jättänyt mieheen jälkiä - mitä ne ovat ja missä ne oikein syntyivät? Kai ja Tauno lähtevät selvittämään asiaa ja ajavat elokuvassa Haukiputaalta Göteborgiin. Matkalla miehet kohtaavat ihmisiä, jotka pystyvät eri tavoin avamaan suomalaissiirtolaisen sisintä Ruotsissa. Kohtaamiset koskettavat. Kerrontaa tehostavat kautta elokuvan siirtolaisuudesta kertovat musiikkikappaleet, joita esitetään matkanvarren maisemissa. Kuunnelkaa vaikka tämä Darya & Månskensorkesternin Suomalainen neekerilaulu, joka on kaikessa satiirisuudessaan minun oma suosikkini:

Matkanvarren kohtaamisia tärkeämmäksi elokuvassa nousee kuitenkin isän ja pojan kohtaaminen pitkällä automatkalla. Päähenkilöt ovat kiitettävän rehellisiä ja avoimia. Kamera on pystynyt taltioimaan molemmista parhaat puolet valkokankaalle. Vaikka elokuvan aihe on taas hyvin ajankohtainenkin siirtolaisuus, se puhuu äärettömän rehellisesti ja suoraan esimerkein siis myös isien ja poikien suhteesta, sukupolvien ketjusta, juurista, kodista, läsnäolosta, häpeästä ja suomalaisuudesta. Elokuvasta jokainen katselija löytää palan itseään.

Laulu koti-ikävästä (ruotsiksi mainiosti otsikoitu Ingen Riktig Finne) voitti Göteborgin elokuvajuhlien parhaan pohjoismaisen dokumentin palkinnon ja Tampereen elokuvafestareilla lisää pokaaleita. Tämän elokuvan myötä Mika Ronkaiselta on lupa odottaa jatkossakin suuria. Jos tähdittäisin elokuvat, antaisin tälle sumeilematta neljä valopilkkua.



Ja miten kävi loppuillan Darya & Månskensorkesternin konsertin? Aivan upeaa oli, lavalla vieraili myös Jukka Takalo, ja yleisön joukossa olivat tietysti myös illan elokuvan päähenkilöt.

Seurahuoneen lavalla Darya & Månskensorkester ja Kai ja Tauno Latvalehto.

Heli Slunga: Orjan kirja

Kannen kuva: Qumma Art

Heli Slunga: Orjan kirja. WSOY. 2012.

Heli Slunga on Oulun vuoden taiteilija 2013. Hän avasi taiteilijavuotensa performatiivisella Karamellipaperihame-runo- ja musiikkiesityksellä Oulun kaupunginteatterissa 20.2.2013, ja minä olin mukana. Esitys yhdisteli rohkeasti ja onnistuneesti eri tyylilajeja, musiikkia, videota, lausuntaa, tanssia ja jopa pyrotekniikkaa. Slungan rinnalla esiintyi Kaaoskoneisto, joka värjäsi bluesilla Slungan tekstit ja ripotteli hyvällä maulla burleskia mukaan.

Kun kaikki lähtee liikkeelle parodiasta nuhruisen runoilijattaren epävarmalla äänellä ja hyppää yhtäkkiä missikisoihin (Soivan Siilin "Ken on heistä taiteilijoin" -sävelmien myötä!), katsoja on myyty. Huikean, visuaalisen ja raikkaan performanssin tekstit olivat peräisin Orjan kirjasta, jossa Slunga tutkii ihmisyyttä, naiseutta, yhteiskuntaa, rakkaussuhteita ja himoa. Melkein täydelle Pikisalille esiintynyt Slunga kumppaneineen teki aivan varmasti vaikutuksen yleisöön, ja toivottavasti vastaavaa nähdään Oulussa useamminkin. Ehkä Oulun vuoden taiteilija -tunnustuspalkinto lupaa tälle saralle hyvää. (Ja nyt ihan vähän harmittaa, etten päässyt kuulemaan Orjan kirjaa tuoreeltaan julkkareissa Muusajuhlilla elokuussa!)

Orjan kirja jakautuu neljään osaan, joiden rajat jäävät minulle epäselviksi, sillä pitkin matkaa minua puhuttelivat monet runot. Aiheet ja runojen tyyli vaihtelevat kovin mietelauseista proosarunoon. Monipuolisuutta kuvaa sekin, että osa sisällöstä on selvää K-16-osastoa (joka oli performanssin ikärajakin), kun taas pienen osan jaoin suloisten poikieni kanssa. Pojat nauttivat erityisesti tästä:

Itse jätin hiirenkorvia kohtiin, joissa kerrottiin

Saituus sairastuttaa avioliitot,
hetki, jona alkaa laskea toisen
orgasmeja, nukuttuja tunteja,
huvituksiin käytettyjä rahoja
ja vertailla niitä,
ajatella ansainneensa
hyppyellisen enemmän (--)
(s. 50)

Tai pelkästään jo paikallien värin vuoksi siihen, jossa kysyttiin, että

Onko minun syyni
että tällaiset sääret menevät hukkaan toppahousuissa
Pohjois-Pohjanmaan pimeässä
ja että kylän 17-vuotiaat kollit ymmärtävät
sen aviomiestä paremmin (olkootkin lestadiolaispenikoita). (--)
(s. 55)

Leena Lumi on kirjoittanut upeaan tapaansa Orjan kirjasta hengästyttävän hienon postauksen. Käykää lukemassa!

Kirjailijan oma verkkosivu: http://www.helislunga.fi/


Tähtiä: 4/5.

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame. Kertomuksia keittiöstä. Laululyriikkaa

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame. Kertomuksia keittiöstä. Laululyriikkaa. Bonnier. 2011.

Olen lukenut Sofi Oksasen proosaa, mutta lyriikkaan en ole ennemmin tutustunut. Tietääkseni Oksanen ei mikään lyyrikko varsinaisesti olekaan, mutta Liian lyhyt hame ei kyllä huono valinta kansainväliseen tyttöjen päivään ole.

Pidän Oksasesta eniten siinä, miten hän osaa tuoda kirjoissaan varsin tyylikkäästi arkoja ja vaiettuja asioita esiin ja keskusteltavaksi. Liian lyhyt hame ei petä tässäkään suhteessa. Kyseessä on musiikkiprojekti yhdessä Maija Kaunismaan kanssa, ja projektilla tuetaan lähisuhdeväkivallan vastaista työtä. Minunkin runokokoelmakappaleestani menee euro ensi- ja turvakotien työn tukemiseen. Hyvä niin.

Liian lyhyt hame nostaa keskiöön naisen kotona ja naisen kokemuksen muun muassa petettynä ja pettäjänä, hakattuna ja hakkaajana, äitinä, raiskattuna, ohitettuna ja unelmista luopuneena. Runot räiskähtävät lukijan silmille. Ne ovat voimakkaita, ja uskon, että Kaunismaan musiikin kanssa yhdessä niillä saattaa tavoittaa syvemmin tunteitakin. Luettuna jotkut tarinat ja tunnelmat jäävät syvemmin koskettamatta. Toiset taas nostavat karvat pystyyn, kuten seuraava katkelma Ehkä huomenna -kappaleesta.

Mä teen sulle hyvin
jos et mene mun tyttöni huoneeseen.
Se ei sovi sun luonteeseen,
sä et ole sellainen mies, josta lehdissä puhutaan,
sä oot mun mies ja kiltti ja hyvä
älä mee mun tyttöni huoneeseen.
Mielessäni pyydän ja rukoilen
ja kerron kaikille.

Mutta en mä niin kuitenkaan tee,
mä lyön tätä pientä balleriinaa
ja sanon, ettei saa kertoa kellekään.
Ei milloinkaan.

Laulutekstejä teoksessa seuraa tärkeä Se olisi ollut niin estettävissä -essee, jossa Oksanen kuvaa lähisuhdeväkivallan tilannetta Suomessa. Teksti on karua kuvaa todellisuudestamme ja taustoittaa mainiosti kirjaa. Lähisuhdeväkivalta terminä pitää sisällään myös naisten miehiin ja lapsiin kohdistuvat väkivaltatapaukset, mutta Oksanen puhuu painottaen sukupuolittuneesta väkivallasta, jossa uhri on nainen. Oksanen kertaa faktat: raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1994, vasta vuonna 1996 poliisi ryhtyi tilastoimaan perheväkivaltatapauksia ja vuonna 1999 säädettiin laki lähestymiskiellosta. Kaikki tapahtui Oksasen mukaan YK:n painostuksesta. Muuten tasa-arvomaa Suomessa ei ehkä vieläkään olisi herätty. Kuulostaa aika hurjalta! Millaisessa maassa me oikein elämme?

Esseessään Oksanen asettaa lyriikkansa myös lujaan yhteyteen Kantelettaren kanssa, jonka värssyt aikanaan toivat esiin oman aikansa naisten kokemuksia. Edelleen Oksanen nostaa esiin nykyajan naisten kokemusten esiintuojina naistenlehdet ja - blogit. Eläköön sananvapaus!

Kiitos tästä kantelettaresta, Sofi Oksanen! Tätä tarvitaan!

Tähtiä: 4/5

Hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää! Vaikka Suomessa naisten asemassa on edelleen paljon tehtävää, jotta meillä kaikilla olisi täällä hyvä olla, muualla maailmassa on vielä kehnommin. Tavoitteena on maailma, jossa on yhtä arvokasta syntyä tytöksi kuin pojaksi.

Liian lyhyestä hameesta ja Christina Nord Wahldenin samannimisestä romaanista on kirjoittanut myös Jokke.

Olen naisten asemaa Suomessa miettinyt postauksissani aiemminkin, esimerkiksi seuraavilla sivuilla:
- The Penguin Atlas of Women in the World
- Pimppini on valloillaan.

Miss Farkku-Suomi -elokuva ja kirjailija Kauko Röyhkä Muusajuhlilla

Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin perustuva Miss Farkku-Suomi -elokuva on tarina nuoruudesta, kasvusta ja yhden ajanjakson loppumisesta. Yhtälailla se on toteutumaton rakkaustarina, kuvaus siitä, kun tuskin uskalletaan katsoa päin, ja tarina oman tien kulkemisesta. Elokuva on kuvaus Suomi-rockin alkutahdeista. Miss Farkku-Suomi on pala oululaista kulttuurihistoriaa Kuusrockeineen ja Rattori-lupeineen.

Ohjaaja Matti Kinnusen käsissä Miss Farkku-Suomesta on tullut sympaattinen kaikenikäisten elokuva, joka lainehtii tasaisesti alusta loppuun ilman vaarallisempaa allokkoa. Siitä huolimatta Välden tarina ujosta pojanklopista rokkariksi naurattaa ja itkettää.

Näyttelijäsuorituksissa pääosan esittäjät Mikko Neuvonen ja Sanni Kurkisuo onnistuvat loistavasti eläytymään nuorten häpeilevään ja ujoilevaan pirtaan, vaikka toisaalta molemmat henkilöhahmot, Miss-Pike ja rokkari-Välde, ovat valinnoissaan rohkeitakin. Erityisen piristyksen elokuvaan tuo Välden naapurin lestadiolaisperhe, jonka pikkupojat fanittavat Väldeä ja Välden kanssa samaa musiikkia. Sivuosa-Jussit heille!

Miss Farkku-Suomi perustuu osittain Kauko Röyhkän omiin kokemuksiin, mutta elämäkertana sitä ei voi pitää. Elokuva on aivan kelpo pläjäys, jota suosittelen mielelläni (Suomi-)rockista kiinnostuneille, 1970- ja -80-lukujen taitteessa nuoruuttaan eläneille sekä nykynuorille. Miss Farkku-Suomi sijoittuu yhdeksi suureksi Oulu-elokuvaksi Ilkka Järvi-Laturin Kotia päin ja  Mikko Niskasen Pojat-elokuvan rinnalle.

Sain ilon kuulla Röyhkän mietteitä elokuvasta ja kirjailijaurastaan Oulun Muusajuhlilla elokuussa:

Röyhkä kertoi, miten hänen nuoruutensa Oulussa oli tarjolla ajanvietteeksi lähinnä urheilu tai uskonto. Kaupungissa oli kuitenkin myös kirjasto, jolloin vaihtoehto edellä mainituille onneksi löytyi: hän valitsi kirjat. Röyhkä nimesi vaikuttaviksi teoksiksi nuoruudestaan  muun muassa erilaiset sotakirjat, kuten Ohut punainen viiva, James Joycen, Fjodor Dostojevskin, Henry Millerin, Timo K. Mukan, Hannu Salaman, Veijo Meren ja Charles Bukowskin.

Nuoren Kauko Röyhkän (oik. Jukka-Pekka Välimaan) elämä muuttui kertaheitolla, kun vuonna 1980 julkaistiin hänen esikoisteoksensa Tien laidalla Waterloo ja debyyttilevy Steppaillen. Alun perin Röyhkä oli ajatellut, että kirjailijana menestyminen olisi muusikonuraa helpompaa, mutta hän ajautui myös rokkariksi - eikä suotta. (Juuri toisin päin kuin Miss Farkku-Suomi -elokuvassa!) Esikoisteoksen julkaisi Weilin&Göös, jossa oli julkaissut aiemmin suurista nimistä vain Tommy Taberman, ja Kauko Röyhkä ajatteli tulevansa itse toiseksi staraksi kustantajalleen.

Kirjoittajana Kauko Röyhkä on ollut tuottelias: 12 proosateosta sekä muita julkaisuja ja lehtijuttuja - laululyriikkaa tietenkään unohtamatta. Yksi pitkä vuosikausien tauko kirjoittamisessa on ollut ennen Finlandia-ehdokkaana ollutta Kaksi loistavaa aurinkoa. Nyt Kauko Röyhkä kirjoittaa romaania parasta aikaa. Hän kertoo työskentelevänsä aina aamuisin pari tuntia ennen kuin muu perhe herää.

Miss Farkku-Suomesta Röyhkä toteaa, että se pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa, mutta esimerkiksi rakkausjutut on pitkälti silkkaa fiktiota. Aikoja ja paikkojakin on teoksessa sotkettu, sillä Röyhkä on halunnut sijoittaa teoksensa Suomi-rockin merkittäviin vuosiin.

Kirjaansa pohjautuvan elokuvan teossa Röyhkä ei ole juurikaan ollut mukana, mutta kehuu tätä visuaalisesti kovaksi leffaksi, jossa Oulu on edustavasti mukana. Elokuvan musiikin teossa on ollut mukana Röyhkän muusikkokollega Riku Mattila.

Kauko Röyhkä paljastaa, että Miss Farkku-Suomelle on tulossa kirjana jatkoa. Jatko-osassa menestystä saavalle muusikolle nousee kusi päähän, hän kokee epäonnistumisia ja rokkihulluutta. Väldeen rakastuneille huonoja uutisia: Välde jää tarinan jatkossa sivuosaan.

Kauko Röyhkä jutteli ja lauloi
Muusajuhlilla Limingan uudessa kirjastossa.

Piippolan vaarin lastenlaulufestivaali ja Herra Heinämäen Lato-orkesteri

Tämän kirjoituksen piti oikeastaan hehkuttaa vain Herra Heinämäen Lato-orkesteria ja pitkäaikaista idoliani lyyrikko Heikki Saloa, mutta koska festivaali oli niin lempeänmukava lastentapahtuma, ei siitä voi olla kertomatta.

Piippolan vaarin lastenlaulufestivaali 30. - 31.7.2011

Piippolahan on sellainen paikka Suomessa, jonka kaikki lapset oppivat tuntemaan Piippolan vaarilla oli talo -laulun ansiosta. Moni ei välttämättä tiedä, että Piippola on ihan oikea paikka ja sijaitsee Siikalatvan kunnassa Pohjois-Pohjanmaalla, noin 100 kilometriä Oulusta etelään. Vajaan 2000 asukkaan Piippola on niinkin keskeinen paikka, että sen Talasnevan suolla on Suomen rajojen mukainen keskipiste. Keskipisteen merkki sijaitsee kuitenkin muutaman metrin päässä valtatie E75:stä. Kirjailija Pentti Haanpää on kotoisin Piippolasta. Nyt Piippolassa on alettu pitää Piillolan vaarin lastenlaulufestivaaleja, ja me pääsimme mukaan järjestyksessään kolmansiin kekkereihin!

Voihan digitaaliaika! Kameran akku simahti ennen kuin
saimme ensimmäistäkään kuvaa Piippolasta :-(.
Kännykän kamera ikuisti selkeä-äänisen
lastenlaulusuosikkimme
Hattarat-sarjassa (7-vuotiaat ja nuoremmat).

Lastenlaulufestivaalissa lapset pääsevät laulukilpasille kahdessa sarjassa. Ohjelmassa on muutakin mukavaa, kuten Simo-taikuri ja yhteislaulua, ja pihalla hyvässä säässä pääsi pikkuväki myös muun muassa pomppulinnaan, poniratsastukselle, vuohia syöttämään tai vaikka karaokea laulamaan. Valitettavasti ehdimme osallistua kekkereihin vain nyt lauantaina, joten emme päässeet finaaliin näkemään, kuka voitti lastenlaulukilpailun. Tulokset voi kurkata täältä: http://www.piippolanvaari.com/festivaali.html.

Pienen Piippolan väelle lastenlaulufestivaali on yhteishengen osoitus, sillä järjestelyt toimivat loistavasti. Käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen tiloissa ja pikkuväelle on saatu aivan ihana ja turvallinen oma festivaali (samaan aikaan, kun Oulussa rokkaa vanhempi väki). Toivottavasti piipposet jaksavat järjestää juhlia tulevaisuudessakin!

Herra Heinämäen Lato-orkesteri ja Heikki Salo

Täytyy todeta, että lastenlaulufestivaalin ehdoton vetonaula meidän kannaltamme oli Herra Heinämäen Lato-orkesteri, jonka keulamies on lyyrikko Heikki Salo. Olen itse fanittanut ikuisuuden Salon aiempaa, keikkavaatteensa jo naftaliiniin upottanutta Miljoonasadetta erityisesti sen laululyriikoiden vuoksi. Miljoonasateen suosikkibiisejä on monta, monta erilaista, mutta yksi saattaa olla ylitse muiden: Voipallo. Siinä on jotakin surulliseniloista ja koskettavanrohkeaa voimaa. Ai niin, ja onhan siellä Hymy ja kyynel, ja tietysti Lapsuuden sankarille, josta pojatkin tykkäävät, Paskanmarjat, Silmitön talvi, Lelukaupan häät ja... ja... ja... No niin, Heikki Salo on siis ehdottomasti yksi suomirokin etevämpiä sanoittajia ja tarinankertojia. Hän on tehnyt keon lauluja myös muille suosikkiartisteille ja monenlaisia tekstejä teatteriin ja medioihin.

Voitte varmaan kuvitella, miten hauskaa on nyt poikien kanssa kuunnella yhdessä Herra Heinämäen Lato-orkesteria. Pojat diggailevat siinä missä minäkin - ja kyllähän perheen isäkin on jo suosikkinsa valinnut. Herra Heinämäen Lato-orkesteri kumppaneineen on esittänyt lapsille hassunkurisia ohjelmia Pikku Kakkosessa, ja näitä lyhytelokuvia saa nyt myös dvd:nä. Myös koko perheen elokuva on tulossa, ja arvatkaa, mennäänkö me katsomaan? Herra Heinämäkeä esittää Heikki Hela.

Herra Heinämäen Lato-orkesterilla on Miljoonasateen tapaan ihan tolkuttomasti loistotavaraa levyillään. Päivä ei voi alkaa huonosti, jos sen aloittaa Nyree näkkäri -levyn aloitusraidalla Paras päivä ikinä. Jos sen jälkeen kuitenkin mieli laskee maahan, kannattaa kuunnella uusimmalta, Äiti venyy -levyltä Hurraa urheilu, niin jopa alkaa ilostuttaa. Tai jos edelleen tuskastuttaa kannattaa soittaa Heinämäen esikoiselta, Ilosofiaa-levyltä lohdutukseksi iki-ihana Hiirille puurovettä ja antaa mielen nousta maasta itsekseen.

Salon sanailijantaidot pääsevät loistavasti esiin myös muun muassa nerokkaassa kappaleessa Lapanen & Lapanen. Perheemme muut suosikit menevät niin, että pojat pitävät paljon muun muassa Sulo omenamiehestä ja isä Isästä ja hulvattomasta Voi hyvä tavantonta -tarinasta. Minä tietysti kuuntelen mielelläni kertomusta nimeltä Äiti venyy.

Lato-orkesterin ja yleisön meno rehevöityi, kun
alkukankeudesta päästiin!

Piippolassa Herra Heinämäen Lato-orkesteri viihdytti yleisöään erinomaisella keikalla ja soitti jumppasalin täyteen laadukasta suomalaista lastenmusiikkia. Moni meidän suosikkikappaleemme oli iloksemme setissä mukana, ja bändi soitti muutamia lauluja myös Omskista-levyltä, joka on Herra Heinämäen Lato-orkesterin nimellä tehtyjen lastenlevyjen edeltäjä. Salon ja Janne Louhivuoren (kitara ja banjo), Jouko Mäki-Lohiluoman (rummut) ja Mikko Löyttyn (basso) välispiikkihuumori hauskuutti niin pieniä kuin isoja.


(Kahle)kuningaslaji ja muut Salon paperille painetut teokset

Koska olemme kirjablogissa, on luontevaa kirjoittaa myös Heikki Salon pahvikansien väliin päätyneistä teoksista. Hän on nimittäin kirjoittanut loistavan laululyriikan "oppikirjan", joka on otsikoitu oivallisesti (Kahle)kuningaslajiksi. Siinä Salo käy läpi lyriikan olemusta ja sen erityispiirteitä musiikin kainalossa. Teos sisältää tekstianalyyseja ja lyriikan teoriaa. Salon mukaan laululyriikka on nimenomaan kuningaslaji. Se kuitenkin noudattaa tarkasti monenlaisia kaavoja ja kantaa mukanaan kahleita, joissa sätkien lyyrikko työnsä tekee. Kirjassa on Jarkko Martikaisen kuvitus. Kahlekuningaslaji on aivan loistava (käsi)kirja jokaiselle hyvän laulutekstin ystävälle tai runoilijalle!

Muihin Salon kirjoihin ole (vielä) ennättänyt tutustua. Häneltä on Like julkaissut myös proosateoksen Kynsilehto (2001) ja laululyriikkaan sidostuvan opuksen Sateen ääni - Laulutekstejä ja tekstejä lauluista (2000).

Jörö-Jukka

IIK! (eli Iso Ilkeä Kopla): Jörö-Jukka (CD). Suorakustannus. 2004.

Dr. Heinrich Hoffmann: Jörö-Jukka. (Der Struwwelpeter 1858. Suom. Veikko Pihlajamäki.) Marras Workshop. 2002.

Meillä on autossa soinut talven ajan ihanan karmea Jörö-Jukka-levy. Pojat tykkäävät mahdottomasti. He rakastavat paitsi Hoffmannin tarinoita myös levyn erinomaista sävellys- ja sovitustyötä. Laulut on opittu niin, että ne soivat nyt myös muun muassa pyörämatkoilla, kun kyytiläiset ovat itse äänessä.

Jörö-Jukka on lastenkirjaklassikko, ehkä jopa maailman kuuluisin lastenkirja, josta on tehty paljon myös tutkimusta. Viimeksi silmäilin jutun Jörö-Jukasta lasten- ja nuortenkirjallisuuslehti Onnimannista (1/2010), jota julkaisee Lastenkirjainstituutti. Verkossa on luettavissa vaikkapa Jukka Parkkisen loistava Jörö-Jukka-selvitys.

Minulle Jörö-Jukan hahmo on hyvin tuttu, niin pitkäaikainen tuttavuus, etten muista, milloin olen siitä ensimmäisen kerran kuullut (luultavasti kuitenkin tarinankertojaisältäni). Muistan kuitenkin ensimmäisen kerran alakouluikäisenä lainanneeni Hoffmannin teoksen kirjastosta ja äimistelleeni ihastuksissani kamalaa jörrikkäpoikaa: miten kenelläkään voi olla noin pitkät kynnet!

Jörö-Jukkahan on kertomus pojasta, joka ei välitä pitää ulkonäöstään huolta. Kirjassa on kuitenkin myös muita tarinoita, jotka ovat kaikki tapakasvatusta kukkeimmillaan. Tarinat eivät kyllästytä eivätkä paasaa, vaan ronskilla otteella ja huumorinkin keinoin kertovat, miten käy, jos menettelee pahoin. Tarinat kertovat muun muassa tulitikkuleikeistä, kiusaamisesta ja ruokahaluttomuudesta. Kerrotaan, että Hoffmann on kirjoittanut kirjan omille lapsilleen joululahjaksi, minkä jälkeen siitä sattumalta on tullut bestseller ja klassikko.

Jörö-Jukasta on olemassa monia versioita ja useita käännöksiä. IIK:n cd-levyn tekstit ovat suoraan varhaisimmasta tuntemattoman tekijän käännöksestä (1869), joka onkin mitä mainioin ja toimii edelleen ongelmitta yli vuosisata ilmestymisensä jälkeen. Levyn musiikin on säveltänyt Perttu Hietanen, ja muukin tekijäkaarti on osaavia musiikin taitajia (Martin Andersson, Thomas Törnroos, Lasse Rantanen, Karl-Johan Häggman, Pete Kinnunen, Pasi Siltakorpi ja Pasi Hornamo, lisäksi Porvoon srk:n lapsikuoro, Pi Kiviharju, Teemu Kortelainen ja Miksu).

Marras Workshopin Jörö-Jukka taas on Veikko Pihlajamäen tekemä uusi käännös. Kirja sisältää paitsi Jörö-Jukka-runot, siinä on mukana myös laulusarja baritonille ja pianolle. Lauluihin sopivat sekä Hoffmannin alkuperäiset saksankieliset että uuden käännöksen tekstit. Uusi käännös ei jää ensimmäisen varjoon. Hurjan hieno ja kaamea kuvitus on alkuperäisestä Hoffmanin kirjasta.


Loistavaa, upeaa, sanattomaksi vetävää lastenkulttuuria. Suosittelen ehdottomasti kaikenikäisille!

Robotti Vipusen kovalevy (CD)

Kilpeläinen Tuure & Koskinen Markus: Robotti Vipusen kovalevy (CD). Warner Music Finland. 2007.

Vaikka tämä ei ole musiikkiblogi, haluan silti esitellä helmen. Robotti Vipusen kovalevy on nimittäin kiistämättä paras lastenmusiikki-cd, jota olen kuunnellut. Laulujen tekijöinä ovat musiikin ammattilaiset Tuure Kilpeläinen ja Markus Koskinen sekä lastenkulttuurin monitoiminainen Silja Sillanpää. Kappaleita tulkitsevat Tuure Kilpeläisen lisäksi Oulunkylän ala-asteen 3. musiikkiluokka sekä ihanaääninen Siiri Nuora. Levyn laulut muodostavat tarinan ja edustavat montaa erilaista musiikkilajia. Lyriikat on oivaltavia ja sekä lapseen että aikuiseen porautuvia, ja ne maalaavat upean maiseman kuuntelijan mieleen. Lauluissa innostavasti nimetyllä Hyrskylän saarella seikkailevat muun muassa Haarniskavaari, Muumiomummo, Elsa, Dodo-sorsa ja tietysti Robotti Vipunen. You Tubessa on ihastuttava näyte levyltä, oma suosikkini Dodo-sorsa:
http://www.youtube.com/watch?v=z_ANej3EpbU

Juuri tekemäni googlaus tuotti yllätyksen: Robotti Vipusen kovalevy on lisämateriaalia Otavan äidinkielenkirjoille Vipusen aapinen ja lukukirja. Laulut pohjautunevat luonnollisesti kirjasarjan juttuihin ja henkilöihin. Kirjasarjan tekijöiksi mainitaan Silja Sillanpää, Sari Muhonen, Kati Solastie ja Heini Paavola, joista Sillanpää on ymmärtääkseni tarinoiden takana ja muut tekijät vastaavat oppisisällöistä. Robotti Vipusen kovalevy toimii kuitenkin aivan erinomaisesti ilman tätä oppikirjayhteyttä! Minäkin olen tähän saakka kuunnellut cd:tä autuaan tietämättömänä lisäyhteyksistä. Kannattaa kokeilla!

Googlaamalla löysin myös uuden aarteen. Robotti Vipusen kovalevystä on tehty myös kakkos-cd, joka kantaa nimeä Robotti Vipusen kovalevy 2. Tämä täytyy päästä kuuntelemaan!