Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys yhdessä miljöössään,
Oulun Raksilassa.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. WSOY. 2014. (334 sivua.)

"Oliko epäilty saanut teosta nautintoa? Montako kertaa? Ymmärsikö epäilty olevansa rikollinen? Luonnehtisiko hän itseään heikoksi vaiko sairaaksi luonteeksi? Oliko hän jo hakenut apua? Ymmärsikö hän olevansa mieleltään vääristynyt? Ymmärsikö joutuvansa vääjäämättä oikeudelliseen edesvastuuseen, oletettavasti myös suljettuun pakkohoitoon?" (s. 323)

Kuinkapa vastata omaa ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin? Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on erityisesti sukupolviromaani ihmisyydestä ja meistä monenlaisista. Minulle kirjasta suurimpana kysymyksenä jää mieleen, millainen maailma olisi, jos kaikki meistä eläisi omannäköistään elämää ilman pelkoa ympäristön paheksunnasta ja torjunnasta. Ehkäpä sellainen maailma olisi vähän meidän maailmaamme parempi. (Eräs ystäväni sanoi minulle ihan vasta, että olen maailmanparantaja, ja ehkä alan itsekin uskoa siihen pikkuhiljaa, kun törmään omiin ajatuksiini.)

Neljäntienristeys kosketti minua todella. Teos sitoo ihmiskohtaloita toisiinsa niin hienosyisesti ja herkästi, että miltei haukoin henkeä uusien kytkösten ja juonteiden paljastuttua. Kun kerran pääsee kirjan viimeiselle sivulle, haluaa aloittaa alusta ja selvittää, miten tilanteet sivuille piirtyivätkään. Teos kutoo maton, jossa ihmiset ovat toisiinsa yhteydessä, mutta silti kuitenkin aina yksin.

Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan useita: On Maria, 1900-luvun alkupuolen kätilö, joka hoitaa yksin lastaan pystypäin ulkopuolisten ajatuksista huolimatta. On Lahja, juuri tuo Marian avioton tytär, joka saa myös yksin esikoisensa, mutta avioituu sittemmin Onnin kanssa, jolle saa vielä kaksi lasta. On Onni, Lahjan mies. "Hyvä mies se oli, mutta ei minua varten. Ei minua." On Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän perhe. Kaikissa suhteissa on omat kompastuskivensä. Osa ihmisistä on vaikeita. Mutta taustalla on ihmisyys, se mitä me kaikki olemme. Enempää en viitsi kertoa, etten pilaa lukukokemusta paljastamalla juonesta liikaa.

Neljäntienristeyksessä minua ihastutti ja viehätti tavattomasti myös yksi teoksen miljöistä, kotikaupunkini Oulu. Oli mainiota matkustaa linja-autolla, siis oululaisittain onnikalla, Onnin kanssa kaupunkini katuja pitkin ja jännittää kaupunginosassani Raksilassa, miten tapahtumat etenevät. Toinen vahva miljöö teoksessa lienee koillisessa Suomessa Kuusamo, jossa kahlittuja valintojamme(ko) kuvaava neljäntienristeyskin sijaitsee.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkisten askareitten kuvaus sopivan tarkkaa mutta silti kepeää, niin että toimintaan pääsee lukijana helposti kiinni. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Kyllä ihastuin kovasti tähän kirjaan, ja hiirenkorvia taittui teokseen monia! Suosittelen lämpimästi.

Tähtiä: 4/5

Neljäntienristeys on ihastuttanut jo monissa blogeissa. Tässä muutamia poimintoja muiden lukukokemuksista:
Lukukausi
Lumiomena
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kirjan jos toisenkin
Leena Lumi

Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle! Olin niin onnellinen, kun paketin avasin ja teoksen sieltä löysin. En tiennyt tarinasta mitään, mutta tiesin, että käsissäni on jotakin arvokasta. En joutunut tippaakaan pettymään.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. (Kalla det vad fan ni vill. 2005. Suom. Leena Peltomaa.) Otava. 2007.

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin on stereotypioilla leikittelevä ja niitä tuulettava teos maahanmuuttajista Ruotsissa. Tarina voisi kertoa ihan yhtä hyvin Suomesta. Mitä kaikkea sattuu ja tapahtuu monikulttuurisessa yhteisössä, siitä kertoo Mistään kotoisin.

Kirjan päähenkilö on Bahar, iranilaistaustaisen maahanmuuttajaperheen aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär, joka tuntuu vähät välittävän siitä, mistä hän on kotoisin. Teos kertoo myös Baharin perheestä, koulusta, ystävistä ja läheisistä. Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ristiriidoilta, ennakko-olettamuksilta ja suorituspaineilta ei voida välttyä etenkään, kun Baharin poikaystävä Markus on ruotsalainen, ja perheet päättävät - tai ainakin joku päättää - ystävystyä keskenään.

Luin Mistään kotoisin kiinnostavana matkana monikulttuuriseen maahanmuuttaja-arkeen. Noin puolivälissä sain kuitenkin hauskasti näpäytyksen, kun teoksessa kuvataan Markuksen äitiä:

Pernilla oli niitä, jotka lukivat "murteellisella ruotsilla", "uusruotsilla", "maahanmuuttajaruotsilla", ja erilaisilla "lähiöruotseilla" kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisivät oikeasti ja pystyisivät asettumaan niiden raukkaparkojen asemaan. (--) (s. 204.)

No, maahanmuuttajan asemaan asettuminen ei aivan ole ollut tavoitteeni, mutta hauskalla tavalla näkökulmani asettui tuossa kohdin kirjaa uuteen valoon!

Mistään kotoisin -teoksen jännite ja huumori syntyy kulttuurien kohtaamisista ja erilaisista näkökulmista. Näkökulmia on lopulta niin paljon, että henkilökavalkadi alkaa vuotaa yli. Minun oli hankala pysyä mukana, kuka on teoksessa kuka, ja mistä uudet hahmot aina tilanteisiin tupsahtelivat. Ehkä kuitenkin kirjan ajatus ihmisestä pelkkänä ihmisenä ilman liikoja määrittelyjä korostuu tässä väenpaljoudessa. Onko sillä lopulta väliäkään, keitä olemme ja mistä tulemme? Henkilömäärän runsaus tekee kuitenkin lukemisesta hieman työlään ja jopa puisevan jossakin vaiheessa. Erityisesti minulle kävi niin, koska kirja on ottanut muutenkin paljon aikaa. Olen kahlannut tätä pitkään, jo syksystä saakka!

Marjaneh Bakhtiari on itse Ruotsin maahanmuuttajia. Hän jos kuka tietää, miten määrittelyt ja odotukset voivat kahlita. Bahar selvittää asiaa tv-haastattelussa, jonka aihe on maahanmuuttajanuorten kulttuurinen kaksoisidentiteetti.

"Olet kasvanut Ruotsissa ja aloittanut koulunkäynnin täällä. mitä sinä ajattelet Ruotsista?" 

"Kai se on ihan okei." 

"Okei. Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?" 

"Mitä välii sillä on?" 

"Anteeksi?" 

"Mitä välii sillä on minä mä pidän itseäni?" 

"Mutta hyvänen aika, totta kai sillä on väliä, kuka sinä koet olevasi." Selvä varoitussignaali. Tyttöparka. Ulkopuolisuus oli jättänyt häneen jälkensä. Hän oli kadottanut uskonsa yhteiskuntaan. 

"Mun mielestä sillä ei ole mitään väliä. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa. Vai mitä?" 

(--) 

"Mitä nimitystä sinä itse sitten haluaisit käyttää itsestäsi?" 

Kun Bahar oli miettinyt vastaustaan TV-ajassa liian pitkään, toimittaja yritti auttaa hänet oikeille raiteille. 

"Uusruotsalainen. Mitä sanot siitä käsitteestä?" 

"Uus? Justhan sä ite laskit että mä oon asunut täällä neljätoista vuotta!" 

"Okei. Entä maailmankansalainen?" 

"Mun mielestä se kuulostaa naurettavalta. Maailmankansalainen. Mulle se on sama kuin ei olis yhtään mitään." 

(--) 

"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?" 

"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotakin. Jotain mihin mä oon sairastunu."  

(s. 291 - 293)

Mistään kotoisin sopii mainiosti ravisuttelemaan käsityksiä maahanmuuttajista ja alkuperäisväestöstä todennäköisesti molempien näkökulmasta. Parhaimmillaan kirja paljastaa monia luutuneita käsityksiä yhtä lailla kuin huvittaa tutuilla ilmiöillä elävästä elämästä. Maahanmuuttajuuden, ennakkoluulojen ja ristiriitojen teemoista kiinnostuneille kirja on varmasti nappivalinta!

Tähtiä: 3/5

Musteklubi Oulussa 10.1.2014

Oululaisen kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n isännöimä vuoden ensimmäinen Musteklubi pidettiin perjantaina 10. tammikuuta Nuclear Nightclubissa. Olin mukana - erityisesti siitä syystä, että Vartiaisen Jere oli tapahtumassa esittämässä runoja esikoiskokoelmastaan Kirjoitin tämän kärpäspaperille eikä se tarkoita paljon mitään. Illassa oli kyllä muitakin herkkuja tarjolla, sillä illan musiikista vastasi Kauko Röyhkä, ja muita kirjailijavieraita olivat Heli Slunga ja esikoisteoksensa Marras julkkareita viettänyt Sami Lopakka.

Tilaisuus pääsi yleisöryntäyksestä johtuen starttaamaan myöhässä käyntiin, mutta mitäpä siitä. Tunnelma oli hyvä, ja ohjelman alkua odotellessani minulla oli loistava tilaisuus jutustella Jeren kanssa ensimmäistä kertaa kasvotusten hänen kokoelmastaan ja kirjoittamisesta. Olihan ilo tavata!

Musteklubin avasi Kauko Röyhkä soolokeilallaan. Hän kertoi esittävänsä akustisesti herkkiä kappaleitaan, sillä illan päätteeksi pääsisimme rokkaamaan. Kuulimme ainakin Lauran, Pahan maan ja Talon meren rannalla.

Kitara ja mies.

Kirjailijoina paikalle saapuneista vieraista ensimmäisenä esiintyi Sami Lopakka. Nuclearin äänentoisto ja yleisön vellonta oli sen verran ristiriidassa keskenään, että meidän pöytäämme oli haastattelusta hankala saada selvää, ikävä kyllä. Lopakan Marras on kuitenkin jokseenkin puolifiktiivinen teos, joka nojaa Sentenced-orkesterissa soittaneen kirjoittajan omiin kokemuksiin. Vasta julkaistusta kirjasta on ehtinyt kirjoittaa jo ainakin Taika Kirjasfäärissä. Marraksen on lukenut myös Minna, jonka terveiset vein kirjailijalle henkilökohtaisesti perille: Minna tykkäsi erityisesti Marraksen huumorista. Kirjailija oli palautteesta otettu.

Sami Lopakka kertoo esikoisestaan Marras.

Lopakan jälkeen Heli Slunga esitti runojaan yhdessä Kaaoskoneiston Eeva-Maria Kauniskankaan kanssa. Esitykset olivat tuttuja Karamellipaperihame -performanssista. Slunga on aina ihanan reipas ja rohkea lavalla! Pidin.

Lopulta Jere sai vuoron ja esitti hienosti tuotantoaan, vaikka yleisö ei ehkä enää ollut skarpeimmillaan. Olen sitä mieltä, että runo herää eloon lausuttuna, ja niin kävi nytkin. Erityisesti kirjoittajansa esittämänä säkeet saavat ilmaa ja uutta merkitystä sisäänsä. Tunnelmia voi lukea myös Jeren blogista Words like turds.

Jere Vartiainen otti upeasti lavan haltuunsa. 

Illan päätteeksi alussa annettu musiikkilupaus lunastettiin, ja yleisö, minä eturivissä muiden mukana, pääsi rokkaamaan Kauko Röyhkän ja oululaisen Maurice Whitle Sports (France) -kokoonpanon johdolla. Monia klassikkoja kuultiin, kuten Paska kaupunki, Kävelen, Kanerva ja Ihmisen paras ystävä. Ja meillä oli hauskaa! Hieno ilta.

Loppuillan tunnelmaa. Bassossa Huutomerkki ry:n tuottaja Kari Miettunen.

Pasa & Atpo: Eniten vituttaa parisuhde

Pasa ja Atpo: Eniten vituttaa parisuhde. Gummerus. 2012. (179 sivua parisuhdevitutuspäiväkirjoineen.)

Vitutusveljekset Pasa ja Atpo ovat pureutuneet rakkauselämän v-mäisimpään olemukseen viidennessä vitutuskirjassaan Eniten vituttaa parisuhde. Monille kolumneistaan tutut miehet käyvät (hetero)suhdetta äijämäisesti läpi aina parinvalinnasta perheen perustamisen kautta eroon ja eron jälkeiseen yksinäisyyteen. Tottahan se tietysti on, että koko elämä on vitutusta alusta loppuun, etenkin kun valitsee asenteen. Kirja sopii hyvin muun muassa näin loma- ja juhla-ajan parisuhdevitutuksen analysointiin.

Eniten vituttaa parisuhde parhaimmillaan naurattaa ja viiltää. Pahimmillaan se puuduttaa jutuillaan ja saa ahdistumaan parisuhteelle asetetuista normeista ja odotuksista. Saapa se pohtimaan myös sitä, minkälaisia ihmisriepuja keskuudessamme elää. Ehkäpä kirja on parhaimmillaan hitaasti nautiskeltuna, pala palalta haukottuna. Opaskirjaksi se sopii parisuhdetta harkitsevalle, tosin kaikkein kuumimmassa hekumassa kirjan jutut eivät taida purra.

"Naimisiinmenolle lienee ihan fiksujakin perusteita, joskaan me emme ole sellaisiin vielä törmänneet. Sen sijaan pelottavan kyseenalaisia syitä on kyllä tullut vastaan. Eikö näillä ihmisillä ole minkäänlaista oman elämänsä laadunvalvontaa?
(--)
"Mistäs mä paremmankaan olisin löytänyt, heh heh heh."
NO AIVAN VITTU MISTÄ VAAN! Toi paskavatkaamon Pera oli kyllä siinä mielessä uskomaton löytö, että alemmas ei enää pääse."

Hurtin huumorin ystäville ja ronskia kielenkäyttöä pelkäämättömälle kirja on varsin oivallinen pläjäys. Varmasti omaan suhteeseen kyllästyneelle tai rakkaudessa toistamiseen pettyneelle kirjalla on annettavaa. Moitteita kirjalle voi antaa siitä, että se puhuu parisuhteesta vain heteronäkökulmasta sateenkaariyhteskuntamme aikakautena. Yhtälailla se tuo esiin vain miehen ääntä, mikä tietysti on selvää, kun kirjoittajat lienevät miehiä - onko pääasialliseksi lukijakunnaksikin ajateltu elämäänsä kyllästyneet miespolot?

No, minäkin tykkäsin ajoittain. Kannattaa kokeilla, jos parisuhteen v-käyrä kaipaa kohennusta! Vuodelle 2014 on muuten julkaistu myös taas vaihteeksi vitutuskalenteri, joten osuin ihmeellisesti ajan henkeen tällä postauksella, jonka aikana moni vaihtaa - uuden allakan seinälleen.

Tähtiä 4/5.

Pasan ja Atpon toisesta vitutusteoksesta on kirjoittanut myös Ibdrahim sisarusblogissani Luen, mutta en kirjoita.

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjakauppaliitto. 2012.


Miniä on keräilyharvinaisuus. Se on niin harvinainen, että jollei sitä osaa etsiä oikeista paikoista, sitä voi olla mahdoton saada käsiinsä. Kirjastostakaan sitä ei löydä, eikä liioin sitä saa juurikaan divareista tai nettihuutokaupuista. Miniä on nimittäin Kirjan ja ruusun päivän vuoden 2012 kaupanpäälliskirja, jota jaettiin kirjakaupoissa kirjoja ostaneille.  Minä en päässyt tuolloin kirjakauppaan, joten omaa kappaletta minulla ei ole. Hmph.

Sen sijaan minulla on ihania kirjallisia ystäviä! Villasukka kirjahyllyssä lainasi minulle Miniäänsä. Suurkiitos <3! Innostuin Miniään Oulun kaupunginteatterin Mielensäpahoittajan jälkitunnelmissa.

Miniä jatkaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan tarinaa. Äijänjäärä nähdään Miniässä kuitenkin kahdesta edeltäjästä poiketen poikansa vaimon, Liisan silmin. Miniä on jäänyt Espoon-kotiin viikonvaihteeksi, kun poika on lapsineen lähtenyt katsomaan isäukkoaan Sysisuomeen. Matkaan tulee tietysti mutkia, ja appi saapuu junalla miniänsä vieraaksi. Kulttuurit kohtaavat, mutta menneen maailman ja nykyajan kohtaaminen ei vielä riitä. Miniälle tulee nimittäin venäläisiä liikevieraita, joiden kanssa miniän pitää koettaa pärjätä kera appiukon. Lopulta myös lapset saapuvat joukon jatkoksi laatikollinen perunoita matkassaan ja appiukolla on tietysti muun muassa venäläisistä muutama mielipide takataskussa...

Seuraavassa miniä pohtii yhtä kompastuskiveä suhteessaan appeensa:

En ole koskaan oppinut milloin ei on ei ja milloin ei on kyllä. Kun appiukko ja oikeastaan koko hänen sukupolvensa sanoo, että he eivät halua joulu- tai syntymäpäivälahjoja, tarkoittavatko he sitä oikeasti? Vai huutaako heidän sisällään pikkupoika tai pikkutyttö, että kyllä olen ansainnut edes yhden ikioman ja kalliin lahjan elämäni aikana? Tämän dilemman kanssa kamppailen jouluisin ja syntymäpäivisin, koetan löytää oikean lahjan, joka aiheuttaisi appiukossa vilpittömän, välittömän ja vastustamattoman reaktion. Vielä en ole onnistunut. (s. 47 - 48)

Miniä on kiihtyvä farssi, jossa lähes kaikki on mahdollista. Valkoisia valheita, hermoromahduksia ja jääräpäisyyttä ei juonesta puutu. Kyrön taidokas kynänjälki, empaattinen ja oivaltava tapa kirjoittaa tempaa mukaansa. Ohut kirja on nopea lukea. Se huvittaa ja yllättääkin, mutta tuntuu kuitenkin tarinana tutulta. Äijänjäärästä kirja antaa kuitenkin uuden näkökulman, joten Mielensäpahoittajiin ihastuneille Miniä on ihan kuin apelle miniä. Toimii tämä varmasti itsekseenkin. Lue, jos saat käsiisi!

Tähtiä: 3/5

Miniää luettiin tuoreeltaan paljon. Muun muassa näistä blogeista voit lukea lisää:
Kirsin kirjanurkka
Järjellä ja tunteella
Kaiken voi lukea
Kasoittain kirjoja

PS. Vuonna 2013 Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija oli Jari Tervo teoksellaan Jarrusukka. Asiaan kuuluu, että kirjoittaja pysyy viimeiseen saakka salaisuutena, mutta vinkkien perusteella yleisö voi osallistua leikkiin ja pohdiskella vuoden nimeä. - Ensi vuonna arvuutellaan taas, kuka mysteerikirjoittaja on. Osallistu sinäkin huhtikuussa ja osta kirja 23.4.2014 kaupanpäällisineen!

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto. Lasten keskus. 1998.




Tulipa tavallisena kirjastolainana yllättäin vastaan aivan ihastuttava lastenkirja, Nuppu, Waldemar ja peitto. Se kertoo sekä proosan että runon keinoin kasvamisesta, vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuudesta ja erilaisuudesta. Kuvitus on kaunis niin ikään.

Nuppu on pieni tyttöpupu, jolla on rakastavat ja suojelevat vanhemmat. Naapuriin muuttaa kettuperhe, jossa on pieni kettupoika Waldemar. Pupuvanhemmat päättävät, ettei Nupulla ole enää koskaan mitään asiaa ulos, sillä uusien naapureiden saavuttua siellä on liian vaarallista.

Nuppu kuitenkin lähtee tutkimaan kotiseutuaan ja törmää Waldemariin. Lapset ystävystyvät - heillä ei ole ennakkoluuloja eikä pelkoja. Vanhemmat ovat molemmissa perheissä kauhuissaan: miksi Waldemar ei napannut pupua pataan pantavaksi, kuinka Nuppu oli saada surmansa! Tällaista ei tapahdu enää koskaan, toteavat vanhemmat tahoillaan.

Mutta kuinkas käykään? Nupun ja Waldemarin ystävyys voittaa vihan ja pelon, ja perheistä tulee hyviä tuttavia. Lapset saavat leikkiä yhdessä.

Nuppu, Waldemar ja peitto on niin lapsille kuin aikuisille ihanaa luettavaa. Aikuinen ymmärtää, että lapsesta on päästettävä irti, lapsi taas huomaa erityislaatuisuutensa. Loppu on ennalta-arvattava, mutta tässä kauniissa kirjassa näin on oltavakin. Suosittelen iltalukemisiksi jokaiseen lapsiperheeseen!

Tähtiä: 4/5.

PS(ssst). Täällä on uusia lukijoita! Tervetuloa :-)!

Juan Ramón Jiménez: Harmo ja minä

Kirjaston varastosta vanha kirja-aarre.

Juan Ramón Jiménez: Harmo ja minä. Andalusialainen elegia. (Platero y yo. 1917. Suom. Tyyni Tuulio.) WSOY. 1957.


Harvoin satunnainen juttutuokio vellovassa myöhäisyössä kesäisellä terassilla johtaa kirjasuosituksiin, mutta niin minulle kävi Harmo ja minä -teoksen kanssa. Lupasin ottaa vinkistä vaarin, ja tässä ollaan.

Harmo ja minä on Nobel-palkitun espanjalaislähtöisen runoilijan lyhyt proosateos. Se kertoo pieniä tarinoita kertojana toimivasta päähenkilöstä ja Harmo-nimisestä harmaasta aasista. Kerronta kiertää vuoden ympäri, ja kuten vuodella, elämällä ja kaikella muullakin maailmassa, myös tällä suhteella on loppunsa.

Teos osuu jollakin tavalla juuri nyt trendeihin, sillä kuvaus siinä on kaunista ja tarkkaa, niin että kirjan ja lukijan aika miltei pysähtyy. Harmo ja minä on mindfulnessia puolillaan. Se kiinnittyy hetkeen, poimii osia todellisuudesta ja luottaa havaintoihin. Kirja toteaa todellisuuden ja kauneuden niin kuin se on. Jiménez on taitava kynänkäyttäjä, siitä ei ole epäilystäkään. Lyhyet kertomukset ovat nopealukuisia, ja kirjan kepeyttä lisää kuvituksena toimivat viivapiirrokset. Mietin, että olisin voinut lukea tarinoita oikein hyvin myös lapsilleni.

Kukkula. Täällä näkyy purppuranpunainen iltataivas, omien kristallisärmiensä haavoittama, verenkarvainen kaikkialta. Vihreä männikkö kiihtyy sen loistosta, punastuu epämääräisesti, yrtit ja kukat syttyvät läpikuultavaan hehkuun ja vuodattavat kirkkaaseem silmänräpäykseen kostean läpitunkevaa ja valoisaa tuoksuolemustaan. (s. 8)

En kuitenkaan tainnut tavoittaa pikailtalukemisena haukkaamani Harmo ja minä -tarinoiden syvyyttä, vaikka ihan mukava aasin kanssa olikin yhteinen Andalusian-matka taivaltaa. Oivalsin hetkessä elämisen, tarkan havainnoinnin ja kauneuden näkemisen hyveen, mutta kirja jätti lopulta aika tyhjäksi. Päähenkilön yksinäisyys ja ulkopuolisuus eivät tarttuneet minuun kiinni.

Harmo ja minä on pitkään aikaan ensimmäinen lukemani espanjalaisen kirjailijan teos. 1900-luvun espanjalaiskirjailijoita en ehkä ole aiemmin lukenut lainkaan. Siitä tervetulleita kokemuspisteitä minulle!

Tähtiä: 3/5

Lukemani Harmo ja minä oli kirja-aarre kirjaston varastosta. Sen nimiösivulla oli nostalginen vanha kirjaston leima

 ja takakannen kätköissä eräpäiväkortin tasku. :-)

Hauskaa, että näihinkin vielä törmää silloin tällöin!

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (äänikirja)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011. Äänikirja BTJ. (Lukija Jukka Peltola.) 5 cd:tä. Kesto 6 t 26 min.

Jenni Linturin Isänmaan tähden seuraa nuorten miesten intoa lähteä SS-joukkoihin taistelemaan rinta täynnä isänmaallisia aatteita. Nuoret miehet, Antti ja kumppanit, etenevät kirkasotsaisina kohti rintaman tositoimia ja tankkaavat saksan epäsäännöllisiä verbejä sellaisella vimmalla kuin nuoret uroot vain voivat. Pian heidän eteensä leviää sodan kauheus, kaameus ja toivottomuus monisäikeisenä verkkona, joka on ottanut heistä otteen. Sodassa ei tunnu olevan sankareita.

Ennen pitkää miehet kotiutuvat mutta varjot seuraavat mukana. Äänikirjasta on mieleen jäänyt katkelma, jossa pohditaan sitä, että monesti ajatellaan sodan kovettaneen suomalaiset miehet, jolloin nämä eivät pystyneet olemaan läsnäolevia isiä lapsilleen tai puolisoita vaimoilleen. Sota kuitenkin pehmitti miehet, Isänmaan tähden väittää. Sota vei nuorten miesten poikuuden. Sodan jälkeen oli sitten oltava kova, ettei maailma olisi vienyt heiltä miehuuttakin. Niin. Niinpä. Se on pitkä aika olla kova.

Isänmaalliseen hengen, sodankäynnin ja jälleenrakentamisen maisemaan värittyy erittäin taidokkaasti dementiapotilaan mielenmaisema. Välillä sotaa käydään sairaalahuoneessa, jossa veteraani Antti sairastaa ja elää yli puoliksi menneisyydessä. Välillä sota on aidosti takaumaa, välillä taas ollaan kirkkaimmin kuvin sairaalahuoneessa, jossa ovat läsnä myös huolestuneet Antin läheiset. Linturi sekoittaa nokkelasti todellisuuden ja menneisyyden hahmot Antin näkökulman kautta toisiinsa. Menneisyyden useat Erkit hämäävät, mutta kenties aseveljissä moni vaikutti univormussaan Erkiltä kuin Erkiltä. Kenties oli ihan sama kuka Erkeistä kaatui, kuka ratkesi ryyppäämään, kuka tappoi.

Jenni Linturi on tehnyt esikoisteoksessaan mielettömän matkan vanhan sodankäyneen miehen pään sisälle. Jos on mahdollista kuvitella, niin dementia vaivaa ja sotkee todellisuutta juuri siten kuin Linturi sitä kuvaa. Todellisuus sekoittuu muistoihin, jotka vääristyvät, venyvät, pilkistelevät ja iskevät missä tahansa. Samalla Isänmaan tähden on taas myös yksi sotakirja, mutta oikein raikas sellainen. Ääni on lähtökohtaisestikin erilainen, kun kirjoittaja on nuori ja nainen. Sota on tärkeä aihe, ja on hienoa huomata, että uudet sukupolvet muovaavat siitä omannäköisiään teoksia. On tullut muun muassa Ketun Kätilö ja Hilvon Viinakortti, joka sekin on minulla hyllyssä odottamassa.

Äänikirjatoteutus on selkeä, mutta ehkä Isänmaan tähden ei ole parhaimmillaan äänikirjana. Lukijan ääneen kaipasin myös lisää väriä ja eläytymistä. Teos on ollut Finlandia- ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Tähtiä: 3/4

Linturin esikoisen on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Kuva: WSOY

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. (The A.B.C. Murders. 1936. Suom. Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus.) Äänikirja. Lukija Lars Svedberg. WSOY. 2010.


Kuuntelen äänikirjoja autoillessa, lähinnä työmatkoilla. Olen jo sen verran oppinut omista kuuntelutottumuksistani, että toisaalta kuunneltavana ei saa olla aivan mahdottoman raskas teos, mutta toisaalta tekstin on oltava kuitenkin sen verran vetävää, että huomio jaksaa pysyä kiinnittyneenä siihen. Valitsin Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen kirjastosta mukaani, sillä Agatha Christie on yhtenä dekkaripoikkeuksena TBR:lläni. Christie on dekkariklassikko, jota kannattaa myös ei-niin-dekkaristin muistaa aina silloin tällöin.

Aikataulukon arvoitus on kuvaus Hercule Poirot'n ja Britannian poliisivoimien kilpajuoksusta sarjamurhaajan kanssa. Murhaaja kylvää kuolemaa valitsemalla uhrinsa ja tekopaikkansa aakkosjärjestyksessä, ja murhapaikalta löytyy aina tekijän jälkeensä jättämä ABC-aikataulukko. Kirjassa Hercule Poirot toteaa ensimmäistä kertaa olevansa mielipuolisen sarjamurhaajan perässä, kun aiemmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä ja murhaaja on löytynyt yleensä kuolleen lähipiiristä. Nyt kyseessä on kylmäverinen tyyppi, joka vielä kaiken lisäksi lähettelee Poirot'lle ivaavia kirjeitä, joissa väheksyy salapoiliisin kykyä ratkoa henkirikoksia ja jotka hän allekirjoittaa nimimerkillä ABC.

Christien teos rakentuu esipuheessakin mainittujen osien varaan: yhtäältä kirjailija kertoo tapahtumista Poirot'n apurin, kapteeni Arthur Hastingsin näkökulmasta, ja toisaalta kuvaus on kaikkitietävän kertojan tekstiä Hastingsin havaintopiirin ulkopuolisista tapahtumista. Hastingsin kuvaus perustuu hyvin pitkälti dialogin varaan. Hän kuvaa keskusteluitaan Poirot'n kanssa tai keskusteluja, joita Poirot käy muiden henkilöiden kanssa. Kaikkitietävän kertojan teksti on kuvailevampaa, ulkokohtaista tarkastelua tapahtumista.

Dialogin suuri osuus kirjassa tekee siitä toisaalta kevyen lukea, mutta toisaalta se jättää tilanteen hyvin ulkopuoliseksi. Vaikka Lars Svedberg onnistuu lukijana erittäin hyvin, en pystynyt kunnolla samaistumaan kirjan henkilöihin. Dialogipainotteisuuden vuoksi väitänkin, että Hercule Poirot't ovatkin parhaimmillaan elokuvina. Ne ovat rakenteensa vuoksi kuin tehty filmeiksi. Itse olisin mieluummin katsonut tämän elokuvana kuin kuunnellut äänikirjana, saatika itse lukenut nidettä. Sen vuoksi äkkipikaistuksissani nimesin äskettäin Hercule Poirot't parhaiksi kirjafilmatisoinneiksi - sitä paitsi minusta David Suchet esittää Poirot'ta niin hyvin, että pystyn vain vaivoin kuvitella belgialaisetsivää enää muunlaiseksi!

Yhtä kaikki, Aikataulukon arvoitus on viihdyttävää Christietä, jossa lukijaa - tai kuulijaa - johdatellaan harhaan ja juonen pune aukaistaan vasta loppuluvuissa. Kuten totesin, dialogeihin heittäytyvä Lars Svedberg onnistuu lukijana oikein hyvin, joten kirja on viihdyttävä ja toimiva myös äänikirjana. Mitään kummempaa elämän tarkoituksen etsintää tämän kirjan kanssa ei kannata lähteä tekemään, mutta todellisuuspakona kesäiseen Britanniaan pakkasaamuista ja liikennevaloista kirja toimii loistavasti. Myös perinteisten christiemäisten murhamysteerien ystäville teos sopii kuin nakutettu.

Tähtiä: 3/5

Muuten... Pikkutyttönä pidin kovasti Neiti Marple -tv-sarjasta (pääosassa Joan Hickson), jossa oli myös mielestäni loistava tunnusmusiikki. Nostalgiaa tai ei, edelleenkin pidän sitä parempana kuin Hercule Poirot'ta. Ehkä ensi kerralla kokeilen Marpleakin kirjana!

Aikataulukon arvoituksesta ovat kirjoittaneet myös
Salla
Kirsi
Anu, jonka kanssa olemme kuunnelleet samoja dialogeja lähes samaan aikaan! :-)

Rumat kapinalliset -haaste suoritettu!

Tea with Anna Karenina -blogissa oli viime vuonna haaste, jossa kehotettiin lukemaan rumia ja kapinallisia kirjoja. Niitä tarinoita, jotka esittävät maailmasta kääntöpuolta. Joissa ei käytetä silkkihansikkaita (ainakaan silittämiseen) eikä heitellä ruusun terälehtiä muutenkin tasaiselle elämänpolulle. Niissä tarinoissa on ruosteisia veitsenteriä, verenmakua, laiminlyöntejä, ajatusten mustaa ja kuihtuneita kukkia.

Minä tietysti otin haasteen vastaan. Liitin haasteeseen seuraavat viime vuonna lukemani kirjat:

1. Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
2. Martti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
3. Laura Gustafsson: Huorasatu
4. Ian McEwan: Vieraan turva
5. Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan

Haasteen henkeen kuuluu, että lopuksi haastetta vedetään yhteen ja pohditaan kirjojen rumuutta ja kapinaa. Mitä se on ja mitä ehkä opin?

Kolme haasteen kirjoista käsittelee tavalla tai toisella (suomalaisen) naisen asemaa yhteiskunnassamme: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, Huorasatu ja Pimppini on valloillaan. Kahdella viimeksi mainitulla on myös kapinallisen räikeästi provosoiva ja sisältöä rohkeasti paljastava nimi. Huorasadun bongasin Finlandia-ehdokkaiden joukosta, Pimppini on valloillaan suorastaan syöksyi Ketun Kätilön vanavedessä syliini ja Mesimarjani, pulmuni, pääskyni valikoitui valikoitujen blogien hehkutuksesta käsiini.

Naisten asemahan etenkin koko maailmanlaajuisesti tarkasteltuna on räävittömän ruma. Facebookissa kiertää parasta aikaa kuva Intiassa joukkoraiskauksen uhrina kuolleesta 23-vuotiaasta naisesta, eikä kukaan ole tainnut päästä tapauksen uutisointia piiloon. Nyt kuitenkin nousevat Intiassa kapinalliset naiset. He eivät onneksi enää hiljaisesti alistu ja hyväksy kohtaloaan vaan vaativat muutosta. Samaa muutosta tarvitaan Suomessakin, alleviivaavat Ravilo, Gustafsson, Kettu ja Petäjäjärvi.

Martti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja pahan pappi puolestaan piirtää esiin syrjäytyneen ihmispolon ja rakkaudettomat ihmissuhteet. En tiedä Joensuun kirjoittamisen motiiveja, mutta voisi helposti kuvitella hänen purkavan poliisin työssä vastaan tulleita kokemuksiaan tekstiinsä. Minulle nimittäin nämä rumat, kapinalliset kirjat toimivat niin. Kun maailmassa on virhe, sitä voi koettaa selvittää kirjan kanssa.

Ainut ulkomainen kirja oli Ian McEwanin Vieraan turva, jossa tutkiskellaan väljähtynyttä avioliittoa ja jossa tapahtumat saavat karmeat käänteet. Tiedän, etteivät kaikki ole halunneet teosta edes lukea sen iljettävyyden vuoksi. Itse kuitenkin ajattelen niin, että viemällä tapahtumat huippuunsa kirjailija saa tarkemmin esiin esimerkiksi ihmissuhteiden yksityiskohtia, joista haluaa kirjassaan puhua.

Yhteenvetona voitaisiin todeta, että kyllä, minua kiinnostaa naisten asema ja haluan pitää naisasiaa esillä, ja kyllä, ruma fiktio toimii jonkinlaisena katharsiksena rumasta todellisuudesta. Näin ainakin minun kohdallani. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut suunnitella haasteen kirjoja paremmin niin, että olisin saanut yhteenvetoon laajemman kuvan kirjallisuuden kapinasta. Naisasia osuu nyt kuitenkin liikuttavasti ja pöyristyttävästi globaalien karmeuksien uutisvirtaan.

Se on yksi syy, miksi kirjojen pitää käsitellä rumuutta ja kapinaa ja miksi rumia, kapinallisia kirjoja pitää lukea.

Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B. Siltala. 2012. (166 sivua.)

Ivana B. on kirjekokoelma kirjailijalta terapeutille. Kirjeissään päähenkilö tilittää suhdettaan kirjailija-wannabehen nimeltä Ivana B., joka paitsi tuntuu olevan - sanoisinko - varsin kekseliäs käänteissään myös häirikkö. Terapiakirjeitä kynäilevälle kirjailijalle Ivana B lähettelee kiusaannuttavia ja tämän elämäntyötä mitätöiviä viesejä. Lisäksi Ivana B. on trendikkäästi bloggari.

Olen Pelon maantieteestä saakka ollut Kauras-, sittemmin Snellman-fani. Ivana B. ei toden totta ollut pettymys sekään, vaan ihastelin taas Snellmanin kynänjälkeä, ajatuksenjuoksua ja ensimmäistä kertaa nautin myös hänen huumoristaan. Ensimmäistä kertaa ylipäätään luin Snellmanin teosta osin humoristisena kertomuksena. Huumori puskee esiin varsinkin niissä kohdissa, kun Ivana B. pistää parastaan tai kirjailija joutuu pohtimaan omia valintojaan, vaikka toisaalta samat kohdat ovat myös haikeita ja surullisia kuvia.

Nyt voin jo myöntää, että kävin minäkin joskus kampaajalla ennen haastattelukuvausta tai kirjastoesiintymistä. Yritin myös meikata niin, ettei se näyttäisi liioitetulta. Huulipunaa en ole koskaan osannut laittaa, huuleni näyttävät epämääräisen valjuilta ennen ja jälkeen piirtelyn ja kaartelun. Joskus kävi niinkin, että haastattelutuokion jälkeen toimittaja ilmoitti, ettei kuvaaja tulekaan paikalle, vaan he pärjäävät vanhalla kuvalla. Silloin minua nolotti ja minusta tuntui että olin tuhlannut rahaa, vaikka olisinhan kampaajalle mennyt ja uuden huulipunan ostanut ennen pitkää muutenkin.
Itse asiassa ihmettelen missä välissä kaikki nämä fotogeeniset nuoret kirjailijat ovat opetelleet mestarillisen ehostuksen taidot, huulien ja silmien tarkat rajaukset, vaseliinit, talkit ja muut vippasniksit. Minulla on kaikki liikenevä aika mennyt kirjoittamiseen ja lukemiseen ja erilaisten vanhojen tekstien etsimisen ja kääntämisen ohella - niin mihin? (s. 92)

Paitsi huumoria Ivana B. sisältää myös yhteiskuntakritiikkiä ja huomioita kirjallisen kentän ja taiteen tekemisen oletetusta muutoksesta. On olemassa julkkiksia, kirjailijoita ja julkkiskirjailijoita, kaiketi myös kirjailijajulkkiksia, jollaiseksi Ivana B. haluaa keinolla millä hyvänsä. Päähenkilönä kirjeitä kirjoittava kirjailija taas on ennen muuta kirjailija eikä edes välittäisi muusta. Hän haluaa kirjoittaa vakavasti ja ajatuksella, mutta kokee paineita (ei vähiten Ivana B:n suunnasta) muuttaa tyyliään.

Oman lisäjännitteensä Ivana B:n lukemiseen toi se, että itse pidän blogia ja kirjoitan haaveissani julkaista joskus oma teos. En kuitenkaan missään vaiheessa ollut edes vaarassa samaistua suoraan Ivana B:hen, niin kuin en missään vaiheessa sotkenut Anja Snellmania ja kirjan päähenkilöä toisiinsa, vaikka Snellmanin ääni tekstin takaa ehdottomasti paikoin selvästi kuuluikin. Silti teos sai ajattelemaan paljon.

Lähes loistava lyhyt romaani. Erityismaininta hienosta peilikuvan heijastavasta kannesta.

Tähtiä: 4/5.

Booksy on pohtinut Ivana B:n nostattamia ajatuksia paljon laajemmin, joten kannattaa lukea lisää sieltä. Toisenlaistakin mielipidettä on blogeissa, esimerkiksi Morre ei oikein vakuuttunut.

Kauko Röyhkä: Avec (Äänikirja)

Kauko Röyhkä: Avec. Äänikirja. 5 cd-levyä. Lukija: Antti Reini. Like. 2006.

En tiennyt, mihin tartuin, kun lainasin äänikirjahyllystä työmatkakuunneltavaksi Kauko Röyhkän Avecin. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt kirjan parissa, joskin välillä olen yksikseni nauranut autossa ääneen varsinkin silloin, kun en ole tiennyt, itkisinkö sen sijaan.

Avec kertoo kohta viisikymppisestä Harrista, joka on ihan kivasti menestynyt arkkitehti, mutta elämä ei ole tyydyttävää. Moni naissuhde heti äitisuhteesta alkaen on pulmallinen. Exät ja nykyiset eivät ole sopivia, työkaverit pitävät miestä tylsästi puhtaana isähahmona, mutta kun kuvioon astuu Eve, nuori nainen kuin jumalatar, kaikki muuttuu. Harri kaihoaa Even perään kuin kaniini porkkanan, vaikka Eve pysyttelee koko ajan etäällä ja käyttäytyy kylmäkiskoisesti.

Kirja on kerronnaltaan pitkälti tajunnanvirtaa. Juoni on Harrin päänsisäistä kerrontaa tilanteesta toiseen. Harri pohtii viiltävästi itseään ja ympäristöään. Asetelma on koko ajan Harri vastaan muu maailma. Kaikkialla on vastassa kilpailua, paineita ja odotuksia. Harri ei oikein osaa itsekään päättää, mitä haluaisi. Paitsi naista. Sitä hän haluaa. Oikeastaan koko ajan. Koko asetelma alleviivaa kirjan yksinäisyyden teemaa.

Avec on välillä silkkaa eroottista tarinaa. Harri kuvailee omaa naismakuaan ja unelmoi erilaisista sänkypuuhista. Välillä kuvaus äityy jopa naturalistiseksi. Harri muun muassa miettii, haisisivatko housut mahdollisen seksisuhteen alettua kuselle, kun pari tippaa on päässyt valumaan päivän aikana kovasta hetkutuksesta huolimatta. Välillä kuitenkin seksikuvauksissakin on suvantoja ja kerronnan lomasta pilkistää osuva yhteiskunta- ja yhteisökritiikki, josta pidin kovasti.

Avecin pääkohderyhmä on päähenkilön ikäinen (plus miinus kymmenen vuotta) miesyleisö. Kirja on miehen maailmankuva, miehen sisäisen elämän suora ja rietas kuvaus. Avec on kertomus siitä, millaista kilpailua miehet näkevät kaikkialla, miten he katsovat naisia ja kuinka he suhtautuvat itseensä. Se kuvaa myös sitä, miten tavoittamaton saattaa tavoitettuna kääntyä vaaralliseksi ja temmata kirjaimellisesti niskaotteeseen. Vähintään Avec on kuvaus yhden miehen, yhden oman elämänsä arkkitehdin mahdollisesta todellisuudesta. Eikä siinä tarpominen vaikuta helpolta. Harria ei tarvitse mieltää oikeana realistisena henkilöhahmona vaan vertauskuvana onnettomasta ihmisestä.

Antti Reini sopii Avecin lukijaksi erinomaisesti. Hän antaa aidon äänen Harrille, ja luennan rytmi on hyvä. Autossa kuunnellessa valitettavan monen virkkeen lopun nielaiseminen häiritsi tosin pahasti, mutta siihenkin tottui. Lopussa Evelle äänen antoi yllättäin nimetön naislukija, joka ei hoitanut työtään valitettavasti yhtä hyvin kuin Reini. Kyseessä ei ole äänen perusteella femme fatale eikä varsinkaan jumalatar. Naislukijan ääni, joka lainasi neuvostokirjailja Juri Kazakovia, yllätti lopussa jopa siinä määrin, että mietin, vaihtuiko kirja kesken cd:n! Ei vaihtunut, mutta kirjan kerronta kasvoi lainausten ja naisäänen jälkeen loppuhuipentumana sellaisiin mittoihin, että jumalattaren voimia siinä juuri tarvitaan, vaikka ääni jäisi vieraaksi.

Summa summarum, Avec on ennen kaikkea mielenmaisemaan pureutuva miesten kirja, ihan oivallinen tosin naisillekin, ellei kammoksu lukea kuvauksia miesten seksifantasioista.

Tähtiä 3/5.

Avecin on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Rakenna itsesi tai rakenna joku muu,
niin kuin haluat valheen olevan, kielii kirjan kansi aurinkoterassilla.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like. 2012.



Kun kyyhkyset katosivat -hypetyksen terä on taitettu, minä matkustan etelän aurinkoon ja otan mukaani Sofi Oksasen uusimman romaanin. Hullua, ajattelisi joku. On nimittäin aivan totta, että Kun kyyhkyset katosivat ei ole mikään helppo ja sujuva lomakirja. En tosin oikein tiedä, mitä "lomakirja" oikeastaan tarkoittaakaan. Luen, mitä minua miellyttää, oli loma tai arki.

Sain kaksi matkaa. Teneriffa antoi minulle lepoa ja lämpöä. Kun kyyhkyset katosivat taas vei minut Neuvosto-Viroon ja sen pelon- ja ankeudensekaiseen harhaisuuteen. Teneriffa on keltainen ja vihreä, Neuvosto-Viro ruskea ja harmaa. Teneriffa on aurinko ja ilo, Kun kyyhkyset katosivat on pimeä ja epäilys.

Ne sopivat yllättävän hyvin yhteen täydentämällä toisiaan! Kun kyyhkyset katosivat -sivujen välissä on Atlantin rannan mustaa hiekkaa. Mikä sinne paremmin sopisi? Ehkä kyyhkysen untuva?

Tiesin aloittaessani, ettei Kun kyyhkyset katosivat päästä helpolla. Edetessäni mietin, saako loma minut tosiaan niin sekaisin, etten pysy tarinan mukana. Vaihtelevat kertojaäänet sekaantuivat, henkilöhahmot tuntuivat kaukaisilta. Jatkoin rohkeasti ja huomasin yhtäkkiä ahmivani tarinaa. Se ei päästänyt enää irti.

Halusin Juuditin hankaliin pöksyihin, halusin tehdä aviorikoksen kelvotonta virolaisaviomiestäni kohtaan, halusin haistaa kyttäyskeikalta sydämeen kiinni sulaneen saksalaissotilaan univormun tuoksun ja kuulla gramofonin rahinan 40-luvulla, kamalien tapahtumien katveessa.

Juuditia vastapäätä istui saksalainen upseeri, mutta väärä. Oikea saksalainen nautiskeli kahvia salin toisella puolella rapistellen sanomalehteä ja imeskellen piippuaan. Miehen tyhjänä sykkivä kauluslaatta hiersi Juuditin silmäkulmaa, Juuditin hiestyneet sormet tarrautuivat tuolin käsinojiin, hänen rinnassaan jyskytti eikä hän tiennyt mitä sanoa. Kuuma suklaa Juuditin edessä höyrysi, kämmen luiskahti käsinojalta, hikihelmi pyörähti ylähuulelle ja otsan takana avautui sanaton aukko eikä hän kaivannut enää Vakuutusseuran talon sota-ajan pimentämiä neonvaloja, katulamppuja, hän oli syttynyt itse. Hänen sielunsa oli joutunut voimakkaaseen liikkeeseen ja häneen oli hulmahtanut suuri halu saada olla yhdessä juuri tämän hänen edessään istuvan saksalaisen kanssa. Sydän oli holtittomassa tilassa, posket rusottivat kuin hän olisi vielä neitoiässä ja tietämätön haluistaan ja polvitaipeet olivat kosteat huolimatta lattialla palelevista, vain sukkien peittämistä jaloista. 

Hän voisi vielä nousta, jättää hänelle leivospihdeillä keksiä tarjoavan miehen (--), mutta hän oli jo kääntänyt kasvonsa väärää miestä kohti, kääntänyt kasvonsa, katsonut miestä silmiin ja vielä pahempaa - miehen suun kääntyessä hymyyn Roland ja tehtävä ja nimettömään hautaan haudattu Rosalie, kaikki se mitä oli ehtinyt tapahtua viimeisten vuosien aikana, olivat unohtuneet. Hän oli unohtanut pommit ja teillä makaavat ruumiit, koppakuoriaiset ja kärpäset ruumiiden kimpussa, epätoivoiset rasvapurkkikaupat, aviosäätynsä ja siihen kuuluvan säädyllisyyden. Hän oli unohtanut senkin, että oli sukkasillaan, että hänen kenkänsä oli juuri varastettu, ne ainoat, hän ei enää muistanut hulttiojoukkoa, joka oli sysännyt hänet maahan Taidehallin edessä ja temmannut kengät hänen jaloistaan. (--) (s. 136 - 137)

60-luvulla pelkäsin Juuditin kanssa kuolemaa ja lähimmäistä, epäilin itseäni. Mietin, mikä taakka virolaisilla on yhä kannettavanaan. Miten nykyvirolainenkaan voi luottaa naapuriinsa, sisareensa, puolisoonsa? Jos suomalaiset kantavat sodan mykkää varjoa harteillaan, virolaiset tietävät mitä tapahtuu, kun lähimmäinen pettää. Kun tietoa voi tehdä, kun salaisuuksia ja kadonneita ihmisiä, muuttuneita identiteettejä on liikaa. Kun kuka tahansa voi muuttaa elämäsi suunnan. Kun koko ajan pitää epäillä. Kaikkea.

Tämä postaus on loman jälkimainingeissa kirjoitettu. Tämä on yhtä helppo kuin on Kun kyyhkyset katosivat.

Pidin kirjasta kovasti. Se kosketti minua selittämättömällä tavalla ja vei minut järkyttävästi mennessään lintukodosta valheen valtakuntaan. Pidin myös jopa jossakin parjatustakin Oksasen kielestä. Tuntuu, että Oksanen on roiskinut kirjan kuin maalari vetelee paksun öljyvärinsä kankaalle ja saa vahvat viivat vakuuttamaan, lähes haisemaan:

Vaimo huojutti itseään edestakaisin oranssin kattolampun valokeilassa, takkimekon helma oli noussut vyötärölle, alushameen pitsit olivat tahraantuneet, kasvojen turvotus peittynyt takkuisiin hiuksiin ja levysoittimen pauhuun. Palava savuke kärysi tuhkakupissa tulipää hehkuen, Belyi Aist oli puolillaan, pöydän alle kekoontui märiksi nyyhkittyjä raidallisia miesten nenäliinamyttyjä. Parts veti oven kiinni hiljaa ja meni keittiöön. Askeleet olivat raskaat, lakanat saisivat odottaa. Hyvin sujunut tapaaminen Pagarilla oli ehtinyt tuudittaa hänet naurettavaan toiveikkuuteen. Hän oli vain toivonut, toivonut niin kovasti, että he voisivat lähteä illanviettoon yhdessä, avioparina. Hän oli typerys. (s. 102)

Kun kyyhkyset katosivat antaa hurjan monitasoisena kirjana pureskeltavaa paljon enempäänkin, mutta jätän lomafiilistelyn nyt tähän ja linkitän tähän muutaman blogin, jossa myös Kyyhkyset on luettu. Niistä voi lukea lisää, mistä on kysymys ja miten toisella tapaa kirjan voi ottaa vastaan:

Ilselä
Vielä yksi rivi
Luettua
Kirjoihin kadonnut
Lukutuulia
Nenä kirjassa
sekä ylläkin linkitetty Opuscolo

Tähtiä: 4/5

Kirjan www-sivut

Kun kyyhkyset katosivat tunkee väkisin lasten- ja nuortenkirjojen väliin. Lanu-teema jatkuu kuitenkin blogissa vielä ainakin parin kirjan verran, ja tietysti lasten ja nuorten kirjat pysyvät täällä ihan vakiona jatkossakin, mutta jäävät ensi vuonna taas hieman vähemmälle. Huomaattehan myös, että lasten- ja nuortenkirjoja palkittiin vasta kirjablogistaniassa?

Auksuuni (omakustanne)

Pirkko Mattila: Auksuuni. Omakustanne. 2012.

Auksuuni on Pirkko Mattilan miehen suvun tarina ja Mattilan toinen omakustanteena julkaistu romaani. Mattila on kertonut kirjoittaneensa teoksensa syntymäpäivälahjaksi miehelleen ja muistoksi jälkipolville. Ei hullumpi lahjaidea!

Tarina alkaa 1800-luvun lopulta, kun Emmanuel Pelkolin seilaa jossakin maailman merillä laivassa samaan aikaan, kun kotiväki odottaa isää kotiin Oulussa. Pelkolin elää vapaata merimieselämää satamissa, ja kun hän kuulee sairastavansa parantumatonta ns. ranskantautia, hän kirjoittaa kirjeessä tulevansa Ouluun, kun pääsee mukaan sopivaan laivaan. Emmanuel ei kuitenkaan koskaan palaa kotiin. Sen sijaan perille saapuu Emmanuelin heräteostoksena huutokaupasta ostama harmooni.

Emmanuelin pojasta Jakobista tulee merikoulussa perämies, mutta hänkin kuolee merellä kuumetautiin. Jakob haudataan Brasiliaan. Kotiin jäävät kaipaamaan perheen äiti Kaisa ja tytär Maria Sofia, joka pelkää jäävänsä äitinsä kanssa kahden vanhaksipiiaksi. Ouluun ilmestyy kuitenkin maailman meriltä Jakobin merikoulukaveri  Isak, joka haluaa asettua Ouluun, nai vanhan ihastuksensa Maria Sofian ja tekee tämän kanssa kolme lasta, joista jää vain yksi eloon. Hän on Arvi, Pirkko Mattilan tuleva appi.

Auksuuni seuraa kiinnostavien alkuasettelujen jälkeen pitkän matkaa kansakoulun opettajana elämäntyönsä tehneen Arvin elämää ja lopulta tämän pojan, Eeron lapsuus- ja nuoruusvuosia. Alun merimieselämää olisi ollut kiinnostavaa lukea pidempäänkin.

Vahvuus Pirkko Mattilan Auksuunissa on vankka paikallistuntemus ja elävä historiankuva. Oululaisena on kiehtovaa lukea paikallishistoriaa yksilöiden elämän lävitse kuvattuna. Esimerkiksi kuopiolaisilla käy varmasti samoin Sirpa Kähkösen romaanien kanssa. Tutut paikat vilahtelevat, vanha Oulun tori herää eloon ja Kuusiluotoon nousee yhtenäiskoulu, joka töröttää paikallaan arvostettuna opinahjona edelleen. Lukija huomaa selvästi Mattilan perehtyneen pitkään ajanjaksoon, johon Auksuuni sijoittuu. Lisäksi Mattila on oivallinen tarinankertoja. Hän osaa kirjoittaa tavallisesta arjesta kiinnostavasti. Tarina vetää erittäin hyvin, ja itse lukaisinkin kirjan nopeasti kahdessa lyhyessä illassa.

Kerronta on kronologinen kehystarinaa lukuunottamatta, joka onkin teoksen kokonaisuudesta varsin irrallinen. Toisaalta kehyksen ymmärtää lahjakirjaksi tehdyssä teoksessa, mutta muuten se olisi voitu jättää poiskin. Mattilan kieli on kauttaaltaan selkeää, kuvailevaa ja helppolukuista. Dialogit toimivat hyvin murteellisina. Fiktio sekoittuu faktaan tasaisesti.

Muutama kylän villi ja pahankurinen poika oli sotkenut opettajien yhteisen kasvimaan ja tuhonnut suuren osan sen sadosta. Pihassa asuvat opettajat ja keittäjä vaativat Arvia selvittämään, keitä oli ollut asialla ja rankaisemaan heitä.
- Miten minä voin tietää keitä ne olivat, ja miten heitä sitten pitäisi rangaista? Arvi kysyi harmistuneena.
- Teoistaan pitää vastata, kiihtyi alaluokkien opettaja, niin kuin Arvi olisi ollut pahantekijä.
- Multa meni kaikki kessut, mutta antasin asian olla, Arvi lohdutti naapuriaan.
- Sin'oot liian pehemiä mies, oisit jämerämpi, Annakin moitti. (s. 133)

Lahjakirjaksi tehdyn tarinan teemaksi paljastuu selkeimmin elämän yllätyksellisyys ja rajallisuus: sukupolvet seuraavat toisiaan, eikä matkan määrää voi ihminen itse valita. Mattilan suvun elo on kirjan perusteella ollut aina varsin tasaista, vaikka elämä ja siihen liittyvät valinnat eivät aina helppoja ole olleetkaan. Joitakin kohokohtia korostamalla ja dramatisoimalla, tunteita kärkevämmin esiin tuomalla teokseen olisi voitu luoda kontrastia, jolloin hyvät ajat erottuisivat paremmin huonoista. Lahjakirjana Auksuuni kuitenkin tuntuu korostavan kaikkien hyviä puolia: kirja on kunnianosoitus edeltäneille sukupolville. Auksuuni on taitavan kirjoittajan kokoama kiintoisa sukutarina. Omakustanteen kannesta täytyy antaa vielä erillinen kunniamaininta sen tekijälle Petteri Lehtiselle.

Pirkko Mattila voitti Auksuunillaan Päätalo-instituutin järjestämän Möllärimestari-kilpailun 2. palkinnon 2012. Onnittelut!

Tähdet jäävät nyt tiputtelematta, koska kyseessä on omakustanne ja vieläpä kanssani samaan kirjoittajapiiriin kuuluva tekijä. Mitä mainiointa työtä, Pirkko!

Elsa Beskow Lasten linnoituksessa

Elsa Beskow on ollut minulle kuluneen talven iso positiivinen yllätys. Selvitän ensin lyhyesti kirjailijan ja hänen klassikkotuotantonsa kiinnostavimpia taustoja, ja palaan sitten siihen, mikä hänen teoksissaan on minut yllättänyt.

Ruotsalaisen Elsa Beskowin (1874 - 1953) suosikkikirjailija oli Sakari Topelius. Beskow itse tiesi kuuden vanhana, että haluaa tulla piirtäjäksi ja tehdä satukirjoja. Hän rakasti piirtämistä. Melkein yhtä tärkeää hänelle olivat tarinat, joita hän kertoi jo lapsena erityisesti veljelleen. Hänestä tulikin yksi Ruotsin parhaiten tunnetuista lastenkirjakuvittajista.

Kun Elsa Beskow (os. Maartman) oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli. Äiti muutti lastensa kanssa sisarustensa luokse. On todettu, että nämä äidin sisarukset ovat olleet esikuvia Täti Ruskealle, Täti Vihreälle, Täti Sinipunaiselle ja Setä Siniselle.

Elsa Beskow avioitui ja sai kuusi poikaa. Hänen omat poikansa ovat olleet monille Beskowin tarinoiden päähenkilöille esikuvia niin, että jokaiselle pojalle on oma tarinansa. Myös kirjailijan oma lapsuus on vaikuttanut aihevalintoihin. Beskoweilla oli kodissaan rehevä puutarha, joka on puolestaan innoittanut useiden kertomusten miljöökuvausta. Beskowin tarinoissa luonnolla on hallitseva rooli tapahtumapaikkana, jopa henkilöhahmona.

Mikä tässä klassikossa on sitten minut päässyt yllättämään? Beskowin kirjat ovat aiemmin edustaneet minulle omassa päänsisäisessä luokittelussani lähinnä tyttökirjallisuutta - enkä oikein tiedä, miksi! Ehkä olen Petteriä ja Lottaa lapsena lukiessani samaistunut niin Lotan hahmoon, että olen niputtanut hänen persoonaansa kaiken Beskowin tuotannon. Ehkä Beskowin herkkä kynänjälki on antanut tarinoille feminiinisen painotuksen. Nyt kun olen omien poikieni kanssa lukenut laajemmalti ja ennakkoluulottomasti Beskowia, olen huomannut, että useimmiten kirjan päähenkilönä onkin poika! Kirja kirjan jälkeen olemme lasteni kanssa ihastuneet Beskowin maailmaan aina vain enemmän.

Osa Beskow-lukemistoamme.

Meillä pikkumiehet pitävät tarinoista siis varsin paljon, eikä ihme. Beskow vie lukijan mielikuvitusmatkalle milloin metsän siimekseen, milloin puutarhan lumoon, ja kaiken seikkailun keskellä lapsi selviytyy aina mustelmitta takaisin kotiin. Kieli on joko riimittelyä tai proosaa, parhaimmillaan niiden rinnakkainoloa. Erityistapaus on tarina nimeltä Sesselin seikkailut, jossa lukija (tai kuulija) saa itse täydentää riimit ja osallistua näin tarinan tekemiseen. Sesselistä en kirjoita tässä yhteydessä kuitenkaan enempää, vaikka sekin on ihan hauska kirja.

Luettua Beskowia: Satu pikku pikku eukosta (1897)

Oi ihanuutta, katsokaa tuota koivuista kuvakehystä!

Elsa Beskowin ensimmäinen lastenkirja on Satu pikku pikku eukosta. Se on pikku pikku kertomus eukosta, hänen mökistään ja eläimistään. Beskow muokkasi sadun loppua kahdesti painosten välillä ennen kuin se asettui nykymuotoonsa. Alun perin sadulle epätyypillisesti loppu ei ollut edes onnellinen, vaan se sai lapset surulliseksi. Satu on jo yli 120 vuotta vanha ja kertoo menneen ajan maailmasta, mutta silti se hämmästyttävästi toimii edelleen hienosti lasten kanssa.

Luettua Beskowia:  Ollin hiihtoretki (1907)

Olli tapaa talven kuninkaan istumassa
upeassa valtaistuimessa.

Olli saa uudet sukset ja lähtee niitä kokeilemaan. Hän hiihtää metsään ja joutuu seikkailuun, jonka aikana tapaa muun muassa talven kuninkaan. Ollin hiihtoretki on upea talvinen mielikuvitustarina vuodenaikojen vaihtelusta. Vuodenajat saavat kirjassa omat jännittävät hahmonsa.

Luettua Beskowia: Lotta ja Petteri, Täti Vihreä, Täti Ruskea, Täti Sinipunainen ja Setä Sininen (1918 - 1947)

Beskowia lukeneille tuttuja ovat silhuettikuvat.

En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, mutta voin väittää Petteri ja Lotta -kirjojen olevan tunnetuinta Beskowia. Minullakin oli lapsena ainakin oma Petterin ja Lotan joulu -teos. Se on mukava kirja, mutta muistan pitäneeni Setä Sinistä paljon kärttyisempänä kuin hän nyt minulle näyttäytyy. Muissa Petteri ja Lotta -kirjoissa sedästä löytyy kyllä enemmän jäykkyyttä, mutta ei hänestä pahista saa tekemälläkään!

Elsa Beskow on kirjoittanut Petteri ja Lotta -kirjansa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan. On kerrottu, että Beskow pakeni näin sodan kauheuksia ja pettymystään ympäröivään maailmaan. Petteri ja Lotta -sarjan maailma on hyvin tasapainoinen ja lempeä, mutta eivät nekään pelkkää onnea ole. Kaikkiaan sarjaan kuuluu viisi eri kirjaa, joissa kuvataan tätien ja sedän rinnakkaiseloa, veneretkeä, syntymäpäiviä ja muita Petterin ja Lotan seikkailuita. Lisäksi sadut on julkaistu muutamana yhteisnidoksena.

Petteri ja Lotta ovat isättömiä ja äidittömiä lapsia, jotka muuttavat tätien luo häijyn Pyykkäri-Kristiinan luota. Tätien luona on paljon leppoisampaa, mutta lapset joutuvat seikkailuihin, joissa he muun muassa eksyvät ja tapaavat pelottavia ihmisiä. Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu, ja kuten saduissa aina, loppu on onnellinen.

Beskowin maailmaa onkin pidetty konservatiivisena ja koko tuotantoa jopa vanhanaikaisena. Tarinat hyväkäytöksisistä lapsista ja menneestä maailmasta luontokuvauksineen eivät houkuttaneet 1960- ja 1970-lukujen lapsia yhtä paljon kuin aiemmin. Beskowia verrattiin Astrid Lindgreniin ja Peppi Pitkätossuun ja todettiin huomattavat erot, mutta kritiikistä huolimatta suosio on ansaitusti taas kasvanut.

Vaikka Beskowin maailmankuva onkin hyvin hillitty ja kaunis, pidän näitä kirjoja silti huomattavan paljon kiinnostavimpina kuin esimerkiksi suurta joukkoa uutta käännöskirjallisuutta, jossa kaikki imelletään ylivuotavalla ystävyydellä tai rakkaudella ja opetuksilla.

Luettua Beskowia: Pikku Lassi puutarhassa (1920)

Puutarha herää eloon.

Jos tässä postauksessa esillä olevista Beskowin kirjoista pitäisi valita kuvitussuosikki, olisi se miltei mahdoton tehtävä, mutta valituksi tulisi hyvin todennäköisesti Pikku Lassi puutarhassa -seikkailu. Lassi hukkaa pallonsa puutarhaan ja sitä etsiskellessään hän tapaa puutarhassa musikaalisen Syyskuun, karviaistyttöjä ja -poikia, rouva Talviomenan, Sinisen ja Keltaisen Luumuneidin, rouva Kaalinpään ja monia muita puutarhan asukkaita. Kuvitus on hyvin yksityiskohtainen ja kauniisti sommiteltu. Tarina on ihastuttava kertomus Lassin kiertelystä kasvien lomassa. Kerronnassa sekoittuu lumoavasti runo ja proosa, ja kuten kaikissa Beskowin kirjoissa, suomennos nostaa kirjan arvoa entisestään.

Vuosisatu (1927)

Huhtikuu.

Vuosisatu käy lävitse vuoden kierron ja samalla kertaa kellotaulun, viikonpäivät ja kuukaudet sekä kuukausien päivien määrät. Jokaisesta kuukaudesta on oma runonsa, ja huhtikuusta sanotaan muun muassa näin:

Huhtikuu,
se temmellyskuu.
Lätäköiden läiskytystä.
roiskutusta, räiskytystä,
märkää jalkaa, nuhanenää.
Eipä uskotakaan enää!

Kuulostaa aika tutulta! Käännös on jälleen Eila Kivikkahon.

Luettua Beskowia: Ruususuu ja pikkuhirvi (1924)

Ruususuu ja pikkuhirvi -kuvakirja alkaa prologilla, jossa kerrotaan, miten satu on syntynyt: Setä Sinistä muistuttava taiteilija on harmissaan, kun ei pääse siivouksen vuoksi työhuoneeseensa. Lapsenlapsi ehdottaa tälle kirjan piirtämistä. Isoisä lupaa piirtää, jos tyttö tekee riimit. 

Kirja kertoo Ruususuu-nimisestä pikkutytöstä, jolla on oma hirvenvasa. Tarina kertoo ystävyydestä ja sen arvosta kaiken maallisen vaurauden ja loiston keskellä.

Luettua Beskowia: Nappu, Nutta ja pikku Terho (1939)

Metsän elämää.

Runomuotoinen tarina kertoo Tammisen perheen lapsista, jotka lähtevät - jälleen kerran Beskowille tyypillisesti - seikkailemaan metsään. Äiti huhuilee lapsiaan huolestuneena turhaan. Lopulta kuitenkin jännittävien vaiheiden jälkeen lapset palaavat kotiin. Kirjassa koko luonto herää valloittavasti eloon.

Luettua Beskowia: Aakkosmatka (1945)

Aakkosmatkan suomentaja Eila Kivikkaho on arvatenkin tehnyt aivan loistavaa työtä tämänkin riimitellyn abc-kirjan kanssa. Beskowin kuvat tukevat luonnollisesti ruotsinkielistä loruttelua, mutta Kivikkaho on pystynyt tekemään käännöksestä vaivattomasti suomeksi soljuvan tästä piittaamatta. Aakkosmatka on nopealukuinen kirja, jossa pääsee maistelemaan erilaisia äänteitä yhdessä lapsen kanssa. Kirjan tarinassa Anna ja Ben retkeilevät yhdessä ja jäljittävät Annan nukkea, jonka orava nappaa mukaansa.

* * *

Elsa Beskowin teoksista on otettu 2000-luvulla paljon uusintapainoksia, mutta omista painoksistani eroten niissä ei ole enää viehättäviä kangaselkämyksiä. Maailma muuttuu, Eskoseni! Silti Beskowin tarinat ovat - kaikessa idealistisuudessaankin - erinomaisia ja eritoten upeannäköisiä lastenkirjoja varsinkin perheen pienimmille!

Elsa Beskow osallistuu blogissani Opuscolon Lasten linnoituksen rakentamiseen.

Lähteitä Elsa Beskowista:
www.elsabeskow.se
Elsa Beskow Floris Booksilla
Elsa Beskow Pegasoksessa (Kuusankosken kaupunginkirjaston sivusto)
Elsa Beskow Wikipediassa

Beskowista on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa ja Saran kirjoissa.

Pimppini on valloillaan

Kirjontatyö: Hanneriina Moisseinen

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY. 2012. (250 sivua)

Ihastuttaviin kirjokansiin ovat kirjailijat ja asiantuntijat yhteistyössä neuloneet painavan kudelman tekstejä naisten kohtaamasta seksuaalisesta vallankäytöstä.

Kirjan kannet ovat kohopainetut, jolloin kirjailut voi sormin tuntea kansipaperista. Ihastuttavaa! Kokoelman upeaa ulkoasua täydentää kirjan paperikansien kääntöpuolella oleva Hannariina Moisseisen kirjoma sarjakuva. Sarjakuvasta on somisteena kuvia pitkin teosta.


Teoksen sisältö ei ole aivan niin ihastuttava, vaan pikemminkin ravisteleva. Sen vuoksi se on äärimmäisen tärkeä ja painava kannanotto maa(ilma)mme asianhaaroista. Tämä kirja pitäisi olla osa valtakunnan sukupuolivalistusta kaikenikäisille.

Pimppini on valloillaan antaa vuorotellen äänen seksuaalisesta vallankäytöstä tietäville asiantuntijoille ja vuoroin aihetta käsitteleville kirjailijoille. Kirja jakautuu kuuteen osaan asia-artikkelien mukaan. Artikkelien kirjoittajat ovat erilaisia terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisia (Susanna Ruuhilahti, Maaret Kallio, Sanna Aaltonen), kirjallisuuden (Sanna Karkulehto) tai sukupuolikulttuurin tutkijoita (Sari Näre) sekä oikeustieteen (Terttu Utriainen) ja ihmisoikeuksien (Pia Puu Oksanen) tuntijoita. Artikkelit taustoittavat ja selvittävät, sanataide tuo tapaukset iholle.

Suomalaisista naiskirjailijoista antologiassa mukana on vankka joukko. Itselleni parasta on Anja Snellmanin mukanaolo muita väheksymättä. Katkelma Pelon maantieteestä sai minut muistamaan, miksi se kirja on muuttanut elämääni ja käsityksiäni kirjallisuudesta ja maailmasta. Huikea on myös Riikka Pulkkisen novelli, jossa naiskirjailija riivitään palasiksi, ja jäljelle jää vain lehahteleva rajaton pimppi. Sinikka Vuolan runo taas on vallaton asettelultaan. Pirjo Hassinen taas kirjoittaa koskettavan novellin siitä, miten nainen havahtuu ottamaan vastuuta itsestään ja tyttärestään:

Sari haki kaapista pyyhkeitä ja laski marjasankoon lämmintä vettä. Hän oli vienyt Sampon jo aamulla sukulaistensa luo. Hän otti jääkaapista makkarapakkauksen, avasi sen saksilla, kaivoi sieltä kolme kylmää nakkia ja söi ne ikkunan ääressä. SItten hän meni Saritan luo ja alkoi riisua kokkareisia vaatteita tämän päältä.
  Hän riisui kaikki, narutangatkin, ja sulloi ne muovikassiin. Sitten hän kastoi pehmeän pyyhkeen veteen ja alkoi pyyhkiä lastaan puhtaaksi. (s. 171)

Johanna Sinisalo puristaa ja Rosa Liksom vääntää, Laura Lindstedt tökkii ja Essi Tammimaa muistuttaa. Otteestaan ei päästä Anja Erämaja, Mira Nurkka eikä varsinkaan Katja Kettu. Järkyttäviä, paljastavia tai pöyristyttäviä tarinoita kertovat myös Miina Supinen, Riikka Ala-Harja, Lotta Tuohino, Anu Silfverberg, Maria Hyökyvaara, Annastiina Storm, Helena Sinervo, Taina Latvala, Laura Gustafsson, Katariina Vuorinen, Raakel Liekki, Leena Parkkinen, Krista Petäjäjärvi ja Tuuve Aro. Miia Tervon runo liikuttaa: miltä tuntuu hyväksikäytetystä tytöstä:

Illalla isä lämmitti saunan
menin sinne kaikkien muitten jälkeen
pelko ja häpeä ottivat kiukaasta kivet ja täyttivät minut niillä
rakensivat täyteen muureja niinkö ois muka ollu jottain jäljellä mitä suojella

menin alasti hankeen seisomaan
iho ei enää ollut iho vaikka höyrysi
jalat ei ollut jalkoja käädet käsiä
mie en enää ollu siinä
pötkähdin lumeen
hanki ympärillä oli puhdas ja valkoinen
siihen ei ollut kukaan koskenut (s. 223)

Niin, että huh. Mitä luulette, että tässä maailmassa on jäljellä vielä 150 vuoden takaa? Moraalisäännöstö. Naisen sitominen miehiinsä. Naisen helppo huoramaine tuota moraalisäännöstöä rikottaessa. Nainen on perinteisesti nimittäin ollut ensisijaisesti isänsä tytär, veljensä sisar tai miehensä vaimo. Kunniamurhat eivät ole kaukana meidänkään kulttuurihistoriassamme, eivätkä ne mihinkään ole varsinaisesti edes kadonneet.

Raiskaus avioliiton sisällä kriminalisoitiin Suomessa 1994. 2010 tehdyssä Amnestyn ja Lapin yliopiston tutkimuksessa vielä kuitenkin 20 % miehistä ja naisistakin 13 % ajatteli lieventäväksi asianhaaraksi raiskauksessa sen, jos raiskaajalla on vakisuhde raiskattuun. Mitä ihmettä, Suomen naiset ja miehet!?

Ja kun seksuaalista väkivaltaa koetaan, siitä vaietaan. "Tytöille häirinnästä[kin] valittaminen on riski, koska huomio ja syytökset tapahtuneesta kohdistuvat usein epäoikeudenmukaisesti valittajaan. Häirinnästä valittajaa pidetään helposti joko avuttomana uhrina, tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana turhanvalittajana tai tyttönä, jonka olemuksen arvioidaan jotenkin "kutsuvan" häirintää. Häirintätilanteisiin liittyy sekä oma että muiden taholta epäily siitä, että tyttö on mennyt väärään paikkaan, hankkiutunut oma-aloitteisesti hankalaan tilanteeseen tai ei ole osannut ennakoida tai varoa." (Sanna Aaltonen, s. 180) Koko ilmiötä tai tapahtumaa on siis helpompi olla kokonaan ajattelematta. Vaikenetko, hyssytteletkö sinä? Jos vaikenet, lopeta nyt!

Rakel Liekki kirjoittaa:

Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä.
  Voidaanhan me jatkaa niin kuin ennenkin. Ollaan kilttejä ja ajoissa. Niinhän meidät on kasvatettu. Mutta kun miä en ole kiltti. Olen kokonainen ihminen, vaikka se sitten tällä sukupuolella tarkottaisikin, että minut nähdään erikoisena tai hankalana. Enkä kasvata pitkää tukkaa vaikka se kuinka olisi teistä nätimpi. Enkä muuten vittu ole hiljaa. (s. 205)

Tämä on niitä kirjoja, joita ihan kaikkien pitäisi lukea jo pelkästään aiheensa vuoksi.

Tähtiä: 4/5 

Pimppini on valloillaan -antologian on lukenut myös Jenni.
Teoksesta on kiintoisaa asiaa ja keskustelua myös mukana olevien kirjailijoiden blogeissa:
Sokeripala
Aaltopahvia
Dramaqueen

Osallistun tälläkin kirjalla Nooran Rumat kapinalliset -lukuhaasteeseen. 
 

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Tämä ei ole viinimainos, vaan intertekstuaalinen kikka.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Atena. 1997.

Ajattelin että ikuisesti naiset ovat saaneet elää raiskauksen ja hyväksikäytön pelossa. Vuosituhansia niitä on myyty miesten tarpeiden mukaisesti kuin karjaa tai esineitä. Näin Soilikin olemattoman kokoisena kyyhöttävän sänkynsä reunalla ja häpesin sille aiheuttamaani tuskaa. (s. 226)

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on kertomus herännäispiirien pedofilisestä insestistä, sen seurauksista ja vaikutuksista uhrin lähipiiriin ja elämään. Aihe on todella rankka, ja sen mukainen on Ravilon kielikin.

Sen nännit olivat juuri sellaiset, jotka olin pornovideoista valinnut: pienistä nännipihoista nousivat vaaleanruskeat herkut. Otin toisen suuhuni, kuljetin kieltäni nännin ympäri, lipsutin sen päätä. (--) Käteni vapautuivat haparoimaan tietä sen kaikkeinpyhimpään, eikä se ollut piilossa vaan tyrkyllä.
Se sulki jöötin käteensä, työnsi esinahan taakse, kutitti sormella terskan reunaa, painoi kevyesti peukalolla aukkoa ja huohotin himosta. (s. 16)

Tämän Ravilon Finlandia-ehdokkaanakin olleen teoksen alku oli niin suoraa tekstiä, että vaikken kavahda arkoja aiheita enkä ronskiakaan kieltä, melkein luovuin tarinasta. Mietin, onko kirjassa muuta kuin suorasukaista seksin kuvausta, pornon suurkuluttajan unelmia ja niiden täyttymyksiä. Kannustin kuitenkin itseäni jatkamaan toiveikkaana, sillä arviot Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -teoksesta ja tämän Finlandia-ehdokkuus olivat omiaan houkuttelemaan kulkemaan eteenpäin.

Jatkaminen todella kannatti! Ravilo taikoi silmieni eteen liikuttavia ja raastavia ihmiskohtakoita, hirveyttä ja raakuutta, välinpitämättömyyttä ja kiihkoa, toisaalta vilpittömyyttä ja epävarmuutta. Ravilon mukana oli helppo olla heikomman puolella, joskaan se ei ollut selvää, kuka on milloinkin heikko, heikoin. Juoni kulki ja kieppui, kaikki ei ollutkaan itsestäänselvää. Tapahtumat etenevät kiinnostavasti samalla, kun yhteiskunta muuttuu luokkayhteiskunnasta nykyiseen, jossa Kokoomuskin kertoo kirkkain silmin olevasnsa työväenpuolue. Tässä ajan virrassa Mesimarjani, pulmuni, pääskyni tuo kipupisteitä esiin, ja voimme miettiä, kuinka paljon nyky-yhteiskunnassamme on vastaavaa ennakkoluuloisuutta:

(--) Eihän se voinut olla mahdollistakaan, että aikuinen mies ja lapsi joka oli alle kymmenen... oliko semmoisesta ikinä kuultu.
Illalla pastorin lähdettyä seurakuntataloon pitämään hartaushetkeä jota Sääskivedellä kutsuttiin seuroiksi ruustinna soitti äidilleen, joka sanoi Elinalla aina olleen taipumusta liioitteluun: ei lapsen puheita  kannattanut niin vakavasti ottaa. (--) eikös se ollut se kotiapulaisen avioton poika, mistä tiesi millaiset perintötekijät oli äidiltään saanut.
"Äiti", ruustinna tuskaili, "tämä Maija on ollut neljäntoista, kun hänet on raiskattu ja hän tuli siitä raskaaksi. Eihän nelitoistavuotias voi kovin paheellinen olla!"
"Voi voi sinua Elina rukka, sinä sitten jaksat olla sinisilmäinen. Piiat ovat epäsiveellisiä jo syntyessään ja poika on perinyt huonot taipumuksensa äidiltään. (--)" (s. 90 - 91)

Hilkka Ravilo on toiminut elämänsä aikana lukuisissa eri työtehtävissä ja on lapsuudessaan elänyt körttiläispiireissä. Tausta näkyy tarkkanäköisyytenä ja toisistaan hyvin erilaisten ihmisten luonnollisena ja elävänä kuvauksena. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on epäilemättä tärkeä kirja, ja se on tehty taiten.

Suosittelen tätä kaikille, jotka eivät kaihda hankalia aiheita. Itse aion lukea ehdottomasti lisää Raviloa, vaikka monia hänen kirjojaan kuvataan dekkareiksi. Tulen nyt viimein kuitenkin ylittämään dekkariestoni!

Tähtiä: 4/5

Kiitos kirjablogien - ilman tätä verkostoa en olisi ehkä koskaan kuullut Ravilosta. Hänestä on aiemmin kirjoittanut ainakin Jori, Booksy, Kirsi ja Salla, joka onkin ansiokkaasti koonnut postauksessaan Ravilon koko tuotantoa.

Jotkut arviot ovat olleet eri mieltä. Itse kuitenkin näen ronskin kielen ja elämän raadollisuuden suorasukaisen kuvauksen tukevan tämän teoksen ihmiskuvausta. Lukijan on luovuttava omista estoistaan ja päästävä näkemään surulliset ihmiset kirjoituksen pinnan alta.



Luin Mesimarjani. pulmuni, pääskyni osana Morren emännöimää Kuusi kovaa kotimaista -haastetta ja Nooran vetämää Rumat kapinalliset -haastetta.