Edelliseen postaukseen oli Paskeriville jättänyt hyvän kommentin, josta sain ajatuksen lisäkirjoitukseen.
Tosiaankin, kansallispäivän juhlinta sai tänä vuonna osakseen kovasanaistakin kritiikkiä. Asiasta syntyi sitäkin suurempi haloo, koska kritiikkiä esitti vihreän puolueen vasta valittu presidenttiehdokas ja ensimmäiseltä kansalaisuudeltaan norjalainen Eva Joly. Pasifistisen maailmankatsomuksensa nojalla hän arvosteli kansallispäivän viettoa sotilasparaatin merkeissä.
Tietysti asia herätti suurta huomiota juuri seuraavien presidentinvaalien läheisyyden vuoksi. Poliittista peliähän nämä tällaiset lausahdukset suurimmaksi osaksi ovatkin. Ja vastapuoli sai heti aiheen kommentoida kritiikkiä muistuttamalla, että sen lausuja oli varmaan vielä vähän pihalla ranskalaisista tavoista ja kulttuurista. Mistä sitten saivat taas opposition edustajat tuulta purjeisiinsa, protestoimalla moista vierasmaalaisuusvastaisuutta ja kansalaisuuden väärin ymmärtämistä vastaan. jne.
Totta on, että sotilasparaati on yksi Ranskan kansallispäivän suuria ohjelmanumeroita. Mutta liittyyhän siihen paljon muutakin, jokaiselle kansalaiselle avoimia konsertteja, tanssiaisia ja ilotulituksia. Suosituimmat noista tanssiaisista ovat perinteisesti palokuntien järjestämät. Juhlinnasta on siis elitistisyys kaukana, se on päin vastoin kaikkien ranskalaisten juhla.
Sotilasparaati tapahtuu vain Pariisin keskustassa, vaikkakin sitä saa/joutuu seuraamaan melkein kaikilta kanavilta. Se on se pönkkö tilaisuus, nyt kun presidentin puutarhajuhlatkin on lopetettu, johon pääsevät vain harvat ja valitut, niinikään valitun diktaattorijoukkion seurassa. Oikeasti kylläkin sen kansan, jonka toimeenpanevaa vallankumousta kansallispäivä on juhlivinaan (englanniksi sanotaankin Bastille Day), sydän sykkii muualla.
