Arlesienne

Kiltti joulupukki toi lahjaksi pitkään himoitsemani kirjan Arlesin naisten puvuista, jotka Arlesittarien kauneuden lisäksi ovat olleet kuuluja koko Ranskan maalla jo vuosisatojen ajan. Siitä innoittuneena julkaisen samalla muutaman kuvan jo tänä kesänä olleesta tapahtumasta, josta en silloin ehtinyt kirjoittaa ja joka sopii nakutettuna aiheeseen: jokakesäiset Arlesin perinnepukujen päivät viime kesäkuun kuudentena.

Rakastan näitä ihania akvarelleja arlesittarista perinteisissä puvuissaan.

Ja näitä näkee ihan oikeasti Arlesin kaduilla.



Perinnepukujuhlat alkavat kulkueella Arlesin kaduilla.



Mukana ovat Camarguen ratsastajat ja heidän kaunottarensa. Camarguen perinteinen elinkeino on härkien kasvatus ja perinteinen hevonen on tämä kaunis valkoinen malli.



Nuoret arlesittaret suojautuvat polttavalta kesäauringolta varjojensa alle. Jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu ja vanhojen tavaroiden kauppa käy.



Arlesitar on komea näky myös hevosen selässä ja nämä tytöt osaavat istua kauniisti.

Tämän kesän erikoisena lisänä oli uuden Arlesin kuningattaren valtaanastuminen. Arlesin kuningattaren valinta on paikallinen traditio, joka juontaa kolkytluvulle, Provencen kulttuurin renesanssin aikoihin. Kuningatar ja hänen hovineitinsä valitaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan tytöistä, jotka hallitsevat provensaalin kielen, tapakulttuurin ja pukeutumissäännöt. Paikka on hyvin haluttu, vaikka tehtävä onkin vaativa ja aikaa vievä. Monet lopettavat työt tai opiskelut siksi ajaksi. He edustavat Arlesin kaupunkia ja alueen kulttuuriperintöä eri juhlilla ja tapahtumissa, niin kotona kuin ulkomaillakin asti.

Juhla jatkuu Arlesin antiikkisessa teatterissa.

Viime kesänä Nathalie Chay jätti paikkansa Caroline Serrelle. Tässä hän pitää jäähyväispuhettaan. Hänen takanaan seisovat kaupunginjohtaja, regioonin puhenjohtaja ja keskellä herra harmaassa puvussa on muodinluoja Christian Lacroix, joka on Arlesista kotoisin ja joka käyttää omissa luomuksissaan paljon vaikutteita Arlesittaren puvusta.

Uusi kuningatar Caroline Serre ja hänen hovinsa Arlesin areenoilla, jossa pukujuhla jatkuu hevostaituruudella, tanssilla ja härkäleikeillä - ei corridalla, vaan camarguelaisilla härkäleikeillä, joista joskus myöhemmin enemmän.

Kuuluisa arlesittaren kreikkalainen profiili. Huomioikaa taiturimainen päänauha.

HYVÄÄ JOULUA!

Tämä syksy on ollut hiljaisuuden aikaa. Ilmat ovat olleet tavanomaista sateisempia ja siksi olemme oleskelleet paljon sisällä lähikontujen koluamisen sijaan. Sitten sattui kohdalle suuri suru. Joulu pääsi hiipimään salakavalasti ovelle ja ovesta sisään, ilman, että ehdin sitä valmistella.

Joulun henkeen on ollut vaikea päästä tänä vuonna. Aattona sain kuitenkin itsestäni sen verran irti, että lähdin kiertelemään Arlesin joulukaduille. Kaksi iltaa aiemmin olimme jouluspektaakkelissa Arlesin pääaukiolla. Arles on itse asiassa aika kiva joulukaupunki. Täällä sijoitetaan paljon aikaa ja vaivaa joulunajan ohjelmistoon. Varsinkin lapsille on paljon ohjelmaa. Mutta koko jutun « clou » on ensimmäisen illan suuri spektaakkeli, musiikki-, valo- ja trapetsiesitys, joka vuosi erilainen. Ferioiden lisäksi suurimmat ponnistelut taidetaankin kohdistaa juuri joulunalusaikaan. Neljästoista heinäkuuta on tietysti, kuten kaikkialla Ranskassa, upea ilotulitus Rhône-joen rannalla. Näiden vuoden kohokohtien välissä Arles vaipuu takaisin provinsiaalisen pikkukaupungin hiljaiseloon, suurista turistilaumoistaan huolimatta. Turisteja tänne houkuttelevat niin roomalaiset rauniot kuin Van Goghin haamukin, mutta noista turistipyydyksistä ehkä joskus myöhemmin.

Sataako Arlesissa lunta? Itse asiassa "lumi" oli höyhenistä tehty.

Akrobaatit huimaavassa korkeudessa - ja viiltävässä kylmyydessä.




Valokoristelu on upeaa.

Tunnelma on satumainen.

Joulukauppa kävi lamasta huolimatta Arlesin jouluisilla ostoskaduilla.

Katujen koristelu ja kukkaistutukset hivelevät silmiä.

Kauan on ollut tyttökavereiden kanssa puhetta, että etsittäisiin jokin idyllinen maalaiskirkko, jonne mentäisiin seuraamaan jouluyön messua, vaikkei meistä kukaan ole perinjuurin – tai ollenkaan – katolinen. Traditiona se on kuitenkin näkemisen arvoinen, ainakin kerran. No, puheesta tuli lopultakin totta, vaikkakaan ei aivan siinä seurassa kuin alunperin oli ajatus. Kirkkokaan ei ollut ihan kuvitellun idyllinen, vaikkakin sijaitsee pienessä kylässä. Menimme nimittäin elämään mukana Fourquesin kylän joulumarssia, jossa aasi ja pieniä lampaanpoikasia vietiin kirkkoon, kuten Jeesuksen syntymän aikana kuulemma hänen synnyinpaikkansa ympäriltä kerääntyneet paimenet toivat.

Jäimme sitten myös seuraamaan messua. Kirkko on kyllä vanhemman puoleinen, mutta kovasti parannustöillä modernisoitu. Pappikin oli, kuten niin usein Ranskassa, ilmiselvästi puolalainen. Rohkeasti hän kuitenkin toimitti messun provensaaliksi, paikallisella murteella tai kielellä, jolla on yhtä paljon yhteistä italian kuin ranskan kielen kanssa. Kirkon sisusta on hyvin yksinkertainen, mutta toimitusta maustivat läsnäolijoiden perinteiset puvut, lampaiden määintä ja kuoron laulamat provensaalinkieliset jouluhymnit. Kaikki toimituksen osat oli selitetty ja provensaalinkieliset lauseet käännetty ranskaksi suurella valotaululla. Erittäin modernia siis.

Fourquen kirkko aattoyönä.

Koska en ole aiemmin ehtinyt, laitoin tässä samalla kuvia jouluspektaakkelista ja jouluisista Arlesin kaduista sekä aaton messusta. Ja kompensoidakseni tätä pitkää hiljaisuutta heitän vähän myöhemmin juttuja, joiden aiheet minulla jo oli, mutta joita en ole aiemmin ehtinyt konkretisoida. Olen myös suunnitellut uutta, kaksikielistä blogia, lähinnä niitä ystäviäni varten, jotka eivät taida suomea. Se ei ole sen kummempi kuin tämäkään, itse asiassa jonkinlainen käännetty ja lyhennelty versio vain. Sitä voi kuitenkin käydä katsastamassa viereisestä linkistä.

HYVÄÄ JOULUA ja ONNELLISTA UUTTA VUOTTA sinulle, joka luit nämä rivit!

Paussi

Anteeksi, pieni paussi. Surua perheessä. Takaisin piakkoin.
Voikaa hyvin. Haleja.

Fourques, part 1

Uusia uutisia, vanhoja kuvia.

Syksy on ollut erittäin vetinen tähän asti, joten valokuvien otto on jäänyt vähäiseen. Tämäkin viikonloppu meni sateen pitämiseen. Siksi laitan vaan näytille muutaman vanhemman kuvan "viikonloppukylästäni". Kylän nimi on Fourques ja vaikka se onkin Gardin puolella departtementtirajaa, se sijaitsee kuitenkin vain kiven heiton päässä Arlesista. Keskustaan kävelee meiltä viidessätoista minuutissa.

Arles onkin ihan mukava kaupunki ja minun pitääkin kertoa siitä teille joku päivä. Mutta pitäisi saada otettua uudempia, aurinkoisempia valokuvia, koska sen vanhat kivet ovat hyvien kuvien arvoisia.

Kotiovi

Mikä kylä täällä "härkäalueella" olisi täydellinen ilman omia areenoitaan?

Henkilökohtaisesti en ole hirveän ihastunut tähän härkäinnostukseen, joka tunkee täällä joka paikkaan. Härkien kuvia kaikkialla, areenoita joka kylässä ja kaikki paikalliset juhlat keskittyvät härkiin ja hevosiin. Mutta maassa maan tavalla. Härkätaisteluihin minua ei saa lahjomallakaan, mutta paikallinen laji, "courses camarguaises", on ihan kivaa katsottavaa.

Kylän kirkko.

Le Chateau, kylän "linna", joka on enemmänkin muureilla varustettu maatalo. Se on edelleen yksityisessä omistuksessa, joskus siellä järjestetään häitä yms.

Fourques on todella pieni ja hiljainen kylä, se elää suuren naapurinsa varjossa. Asukkaat ovat paljolti töissä Arlesissa ja liikenne on tiuhinta aamulla Arlesin suuntaan ja illalla kotiin päin. Oikea nukkumalähiö, siis.

Journée à la mer

Sateisen viikon jälkeen oli ihana päästä auringon lämpöön ja meren äärelle sunnuntai-iltapäivänä.

Saintes Maries de la Merissä oli vielä rantakausi.

Camargue on ratsastajien ja hevosfriikkien paratiisi. Se on myös pyöräilijöiden suosiossa; johtuisikohan maan tasaisuudesta.

Saintes Maries de la Mer on keskellä Camarguen pitkää rantalinjaa. Rantaviivaa reunustaa kilometrien pitkät hiekkarannat. Itse kaupunki on pieni, mutta kesäisin täynnä turisteja. Kaupunki hiljenee pikkuhiljaa talvea kohti. Vain aurinkoisina viikonloppuina riittää kävelijöitä kaupungin kujilla ja rantakadulla.

Metsästyskoirasta tuli kalastuskoira.

Kävelyn jälkeen oli kuin olisin saanut uuden jalkaparin.

Mistä kaikki alkoikaan?

Viime kesänä kävin Suomessa järjestelemässä vanhempieni tavaroita ja löysin äitini kirjahyllystä kirjan, nimenä jotain sellaista kuin, mihin kiltti tyttö pääsi. Siinä kirjoittaja kertoi nuoruusvuosistaan, opiskeluajoistaan ja sen semmoista. Latinan opettajana hän oli opiskellut Helsingin yliopistossa Rooman kirjallisuutta. Opintojensa osana hän oli, kuten lähes kaikki Rooman kirjallisuuden lukijat vuosien saatossa, ollut Roomassa tekemässä tutkimustyötä.

Siinä lukiessani tajusin, että yhtä hyvin kotimaani voisi tänään olla Italia. Miten siis päädyin asumaan juuri etelä-Ranskaan? Freesinä ylioppilaana hain Helsingin yliopistoon lukemaan englantia, ranskaa ja Rooman kirjallisuutta. Kaikkia kolmea, koska englannin pääsykoe oli kuulemma erittäin vaikea, sillä englantiin on aina paljon pyrkijöitä ja varman opiskelupaikan saamiseksi piti hakea useampaan paikkaan.

Rooman kirjallisuus ei ollut kovin suosittu, hakijoita oli salissa ehkä kymmenisen kappaletta vastaamassa pääsykokeeseen, jossa tentattiin tietojamme kahdesta tai kolmesta kirjasta, jotka piti lukea ennen hakemista. Sisäänpääsy oli ”peace of cake”, jos oli vaivautunut lukemaan kerran kyseiset kirjat. Yllättävämpää oli, että satojen hakijoiden joukosta pääsin lukemaan englantia tosi hyvin pistein. Eniten harmitti se, etten päässyt – ylioppilaslaudaturistani huolimatta – lukemaan ranskaa.

Sen sijaan yliopiston ranskan opettajien joukko päätti viisaudessaan sijoittaa minut kielen täydennyskurssille. Siitä loukkaantuneena lähdin seuraavana kesänä kielimatkalle Ranskaan. Opiskelijoiden matkatoimisto tarjosi kielimatkoja kahteen kohteeseen: Dijoniin ja Aix-en-Provenceen. Tuntematta kumpaakaan totesin Aixin olevan lähempänä Välimerta ja siis täysin sattumalta valitsin kaupungin, jonka kanssa minulla sittemmin oli yli 25 vuotta kestänyt rakkaustarina.

Eli, jos olisin jatkanut ensimmäistä vuotta pidemmälle Rooman kirjallisuuden lukijoiden pienessä, mutta iloisessa joukossa, olisin lähtenyt minäkin Italiaan opintomatkalle ja luultavasti jäänyt sille tielleni, kuten jäin Ranskaan. Varsinkin, kun olen aina pitänyt Italiasta ja italian kielestä ja harmittelen aina, etten ole enemmänkin käyttänyt mahdollisuutta näin lähellä asuvana matkustella Italiassa. Niin elämässä joskus suuretkin käänteet ovat pienistä asioista kiinni.

Aixissä vietetyn kesän jälkeen opinnot Helsingissä tuntuivat tylsiltä. Aixin uudet tuttavuudet, sekä kaupunki että siellä tavatut ihmiset olivat jatkuvasti mielessäni ja lopulta päätin lähteä sinne koko vuodeksi ranskaa opiskelemaan. Miten tässä sitten näin kävikään, mutta laskeskelin juuri viettäneeni suurin piirtein puolet elämästäni Ranskassa, lähinnä Aixissä ja sen ympäristössä ja toisen puolen Helsingissä. Vasta pari vuotta sitten tutustuin henkilöön, jonka seurassa opin tuntemaan paremmin Arlesin seutua ja tänä vuonna olen vaihtanut radikaalisti maisemia ja muuttanut Drôme provençaleen, Nyonsin kaupunkiin. Varmaan oli jo aika tutustua vähän laajemmin kotimaahani, vaikka tunnustan edelleen sydämessäni tuntevani pienen nipistyksen nähdessäni Sainte Victoiren tutun silhuetin.

Välimeren maissa minua viehättävät valo, koko talven jatkuva auringonpaiste ja kirkkaan sininen taivas, joista voi vain unelmoida marraskuisen Helsingin matalalla roikkuvien pilvien alla. Olen vähemmän ihastunut kesän kuumuuteen ja rutikuivaan luontoon. Onneksi olen voinut viimeisinä kesinä viettää elokuun Suomessa. Pieni sadekaan ei minua pelota, kun ajattelen täkäläisiä hellepäiviä ja ruskeaksi palanutta heinikkoa.

Pohjoismaalaiset arvostelevat usein välimerellistä kulttuuria hitaudesta, tehottomuudesta ja hällä väliä -meiningistä. Mutta kolikolla on myös toinen puoli: täällä osataan nauttia elämän pienistä iloista, ottaa aikaa syödä hyvin, jutella tuttujen kanssa ja hoitaa ihmissuhteita. Elämä on vielä suloista, vaikkakin se on enää totta lähinnä pienillä paikkakunnilla, kiire ja välinpitämättömyys kanssaihmisiä kohtaan ovat kaikkien suurkaupunkien vitsaus ja tartunta hiipii pitkin Välimeren rantoja.

Jokaisella maalla on hyvät ja huonot puolensa. Suomessa asioita on yleensä helppo hoitaa, täältä käsin saa esimerkiksi viranomaisiin tosi hyvin yhteyden sähköpostilla ja annettuun sanaan voi luottaa. Ranskassa paperin paljous ja pompottelu tiskiltä toiselle on tavallista. Työmiesten saapuminen korjaushommiin sovittuun aikaan on usein onnen kauppaa. Mutta elämällä on ihan toinen maku kuin Suomessa. Siellä elämäkin täytyy elää niin tehokkaasti, ettei siitä ehdi nauttia. Täällä kaikki nautinnot ovat pyhiä.

Mutta pohjimmaisena on aurinko. Vaikka miten elämä tuntuisi kasaavan eteeni ongelmia, viranomaiset pommittaisivat kaiken maailman kirjelmillä ja pankkitili huutaisi tyhjyyttään, se kaikki unohtuu lähtiessäni kävelemään koirani kanssa iltapäivän kultaiseen valoon. Parhaat ideanikin saan aina kävelyretkillä. Pitäisi oikeastaan hankkia sanelukone.

Ensikertalainen

Olo on kuin kansakoulun aloittavalla, kun ensi kertaa kirjoittaa juuri luomaansa blogiin. Jännittää niin, ettei oikein saa päähänsä mitään fiksua ja filmaattista kerrottavaa.

Ajatuksia kyllä on siitä, mitä tämä blogi tulee sisältämään, mutta menee varmaan vähän aikaa, ennen kuin tähän uuteen, hienoon kommunikaatiomuotoon tottuu. Ensi alkuun ainakin sisältö tulee keskittymään kokemuksiini pitkäaikaisena ulkosuomalaisena, lähinnä Ranskanmaalla. Ja tietysti sydäntäni lähellä oleviin aiheisiin: kasveihin, Provencen luontoon ja kulttuuriin ja koiriin, varsinkin omaani, jonka näette viereisessä valokuvassa. Se on epagneul breton eli suomalaisittain bretoni, Suomessa harvinainen, mutta täällä etelä-Ranskan maaseudulla todella yleinen metsästyskoira.

Samassa valokuvassa yksi lempikukistani ja jokavuotinen ihastuksen aihe keväisillä kävelyretkillä: unikko. Muita vakiolemppareitani ovat ruusut, jotka ikävä kyllä eivät menestyneet tänä kesänä, joten minulla ei ole yhtään kuvaa omista ruusuista. Jos kehtaan jatkaa listaa (vaikka helpommin kertoisin, mistä kukista en pidä, yksi niistä on pelargonia), tulevat seuraavaksi pionit, jasmiini, sireeni, dahliat, krysanteemit (vaikka ovatkin täällä kuolleiden kukkia) ja - olisitko arvannut - varsinkin tuoksunsa vuoksi laventeli.

Pitkäaikaisena haaveenani onkin ollut työskennellä kukkien parissa. Tällä hetkellä hoitelen niitä lähinnä huvikseni. Ja tilaakin saisi olla enemmän, jotta saisin niitä mahtumaan enemmän. Enemmän paikallaan pysyvä elämänmuotokin saattaisi olla hyväksi kukilleni, jotka eivät oikein perusta jatkuvasta juoksemisestani.

Tämä nyt oli tällainen harjoitteluheitto. Toivottavasti jutut paranevat ajan myötä, ettei tästä tule total waste of space ; - )

Hyvää syksyä satunnaiselle lukijalleen toivottelee

airelle