Tosi rakkaus odottaa - ruoka-aikaa

Minulla ei ole epäilystäkään tunteistani Totoa kohtaan. Toto Tottis Tottendahlos on maailman ystävällisin, pehmein ja pitkämielisin kissa, tietysti myös hyvin rakas.

Ajattelen mielelläni, että Toto näkee myös minut ystävällisenä ja pitkämielisenä, melko ymmärtäväisenä nyt ainakin. Olen ollut näihin päiviin asti melkoisen varma myös siitä, että Toto rakastaa minua koko luottavaisella kissan sydämellään. Luulen, että hän pitää pehmeydestänikin, vaikka itse olen sitä mieltä, että voisin olla vähemmän tyynymäinen.

No, asiaan. Tunnustan, että parina päivänä mielessäni on käynyt aavistuksen omainen epäilys, josko Toto rakastaa minussa kuitenkin erityisesti sitä, että ruokin häntä. Voi jopa olla, että Toton todellinen rakkaus on jokin muu kuin minä.

Epäluuloa ovat aiheuttaneet seuraavat tilanteet:

Istuin lukemassa olohuoneen nurkassa, kun Toto ilmestyi lattialle parin metrin päähän. Hän katsoi minua lempeästi ja heittäytyi sitten selälleen. Tulkitsin tämän niin, että jo ajatus rapsuttavasta kädestäni on Totosta ihastuttava, ja kiirehdin rapsuttamaan. Toto nousi, pökkäsi kättäni ja juoksi keittiöön ruokakaapilleen.

Tämä tapahtui illalla. Seuraavana aamuna sain pitkästä aikaa aamuhalauksen. Yleensä Toto ei jaksa keväällä ja kesällä odottaa heräämistäni, vaan viipottaa touhuissaan aamuyöstä alkaen. Nyt hän kyttäsi sängyn vierellä, milloin nousen istumaan. Kun nousin, sain heti syliini hyörivän ja pyörivän hurinakissan. Hetken halailtuaan se liu’utti itsensä käsieni välistä lattialle, katsahti minuun ja juoksi keittiöön, arvatenkin ruokakaapilleen.

Voi Toto. Jos en tietäisi, että olet kissaksi harvinaisen vilpitön tyyppi, luulisin, että odotat minulta herkkuja etkä hellyyttä.

Tai sitten Toto on vain niin suurisydäminen, että hänen sydämeensä mahtuu poikkeuksellisesti kaksi ämmää: mamma ja murkina (ja muitakin asioita, sanoisi Toto, nimittäin Cisu ja monta muuta ihmistä ja aurinkoläikät ja hiiret ja lampaantaljat ja ulkopissa ja karvamatto!).

Vaikeaa

"Äyyy...iiii.... uuuuu", kuului eilen Koratian keittiöstä. Välillä vaikerrus muuttui toiveikkaaksi hurinaksi, mutta sitten voivottelu taas alkoi. "Oioiiiiiioioi....iiiiiii.....uuuuu."

Totolla oli hyvin vaikeaa. Hän teki kaikkensa, että uskoisin hänen olevan aivan poloinen."Äyyy....iiii. Olin yksin koko päivän, olen aivan nälkäinen kurja riutunut, iiii!"

Mutta mitään ei tapahtunut, vaikka Toto tömpsytti takajaloillaan vinkkiääntä. "Tömps, tömps, tiedän, että tässä keittiön laatikossa on ankanlihasuikaleita! Näännyn, ellen saa niitä heti. Heti!"

Cisu yritti auttaa veliraukkaa. "Katsopas, me saimme tänään näin paljon kissantarvikkeita postista. Mukana on paljon kissanruokaa! En usko, että näännyt oikeasti nälkään."

Toto ei uskonut. "Siellä on kuitenkin vain terveellistä ruokaa", hän tuumi ja palasi kerjäämään herkkulaatikolleen. (Toton takana näkyvä epämääräinen rojukokoelma on Cisun kulkus- ja koratpalloasetelma.)

"Miten voisin auttaa Totoa? Olen pelkkänä korvana!"

No eipä Totoa tietenkään auttanut mikään muu kuin se, että tuntikausien nääntymisnäytelmän jälkeen hän sai kuin saikin lempiherkkuaan. Kyllä oli taas vaikeaa olla Koratian katti, kun täällä on niin hitaita ja kaikin puolin ymmärtämättömiä ihmisiä.

Vaan ei ole helppoa olla Koratian ihminenkään. Jatkuvasti saa varoa, ettei pahentaisi karvakaverin vaikeuksia vielä siellä, että nauraisi tälle päin naamaa.

Lopuksi Toto haluaa lähettää terveisiä, että tänään hän on saanut mielestään arvoistaan kohtelua eikä ole joutunut turvautumaan yhteenkään liioittelutemppuun.

Kissa vs. ihminen: aamutoimia

Jos ihminen, tässä tapauksessa minä, ja kissa, tässä tapauksessa Cisu, kertoisivat eräästä arkiaamusta tällä viikolla, kertomukset eroaisivat näin:

Ihmisen aamu

Heräsin jo varhain, koska poskeani kutitti viiksikarva ja kainaloani puski sen omistaja. Nostin peitonlievettä, että kissa pääsisi peiton alle, mutta se alkoikin hyppiä ja naukua. Ihminen on herätetty, aamutoimet alkavat!

Koko aamutoimieni ajan minua häirittiin. Kun pesin hampaitani, vikkelä tassu yritti varastaa hammasharjan ja kun sylkäisin hammastahnaa lavuaariin, sain itse olla vikkelä, että ehdin huuhdella lavuaarin ennen kuin tuo tassu täppäisi tahnaläikkää. Minulla oli seuraa ruokapöydässä, talossa kävellessäni – seura loikkasi syliini ja katseli valtakuntaansa sylistäni käsin tyytyväisesti huristen –, vaatteita valitessani – mikä onkaan kiinnostavampi paikka kuin vaatekaappi – sekä vielä ulkokenkiä pukiessani. Kun kumarruin solmimaan kengännauhoja, seura istui päälläni ja rummutti selkääni riemukkaasti etutassuillaan.

Työmatkalle suoriuduttuani huomasin, että olin unohtanut kaiken kohelluksen keskellä täyttää kissojen märkäruokakupit. Raksuja ja vettä onneksi oli tarjolla. (Ennen kuin kukaan huolestuu, hypättäköön ajassa eteenpäin ja kerrottakoon, ettei kumpikaan kissa ollut illalla nälkäisen oloinen, ja että tämä oli kaikkien kissavuosieni aikana vasta toinen tämänlaatuinen töppäys.)

Kissan aamu

Heräsin jo varhain. Oloni oli reipas, valpas ja hyväntuulinen.

Olen töissä ruokapalkalla ja pääasiallisesti työtehtäväni koostuvat ihmisten kaitsennasta, opettamisesta sekä viihdyttämisestä.

Huomasin heti, että taas on kaitsemisaamu. Pistin huolestuneena merkille, ettei emäntäni osoittanut heräämisen merkkejä, vaikka minä ja velikissani olimme jo hereillä. Möngin emännän päällä, kunnes hän ymmärsi, että on aamu.

En voi koskaan olla varma, että emäntä suoriutuu aamutoimistaan. Toisinaan jätän hänet, samoin kuin ihmisisäntäni, harjoittelemaan itsenäistä toimintaa, mutta tänä nimenomaisena aamuna havaitsin, että emäntäni tarvitsee apua kaikissa toimissaan, taas kerran. Hän vaikutti myös niin uupuneelta, että päätin ilahduttaa häntä antamalla hänelle lukuisia tilaisuuksia sylittää ja silittää minua. Läheisyys minun kanssani on hänelle tärkeää, kuinkas muutenkaan, mutta sillä on myös varjopuolensa. Aika usein saamme veljeni kanssa kuulla ihmisten valittavan, että he haluaisivat mieluummin jäädä leikkimään meidän kanssamme kuin mennä sinne jonnekin paikkaan, jonka nimi on Työpaikka. Veljeni muuten yritti salamatkustaa isännän työpaikalle laukkuun piiloutuneena, mutta hän jäi kiinni yrityksestään eteisessä.

Aamuni oli niin työteliäs, että olisin ansainnut mielestäni kaikkien aikojen aamupalan. Mutta mitä vielä: avuton emäntä unohti oleellisimman osan aamupalastani, eikä yhtä avuton isäntäkään huomannut asiaa. Kiittämättämyys on myös kissamaailman palkka. Olette varmaan kuulleet, että kissapiireissä on aiemminkin hämmästelty, miten tumpeloa henkilökuntaa niin monilla kissoilla on, ja peräänkuulutettu kissa-asiamiehen aktiivisuutta.

Ei ole näkynyt meillä kissa-asiamiehiä. Kaikki pitää hoitaa itse. Veljeni hoitikin eilen itselleen hiiripaistin, nälissään kun on – mutta se on toinen tarina se. Kerromme sen pian.





Kaikesta edellä mainitusta huolimatta olemme edelleen hyvissä väleissä sekä hyvin ravittuja.

Terveisin

Jenni & Cisu

Kahvin voimalla

Minä ja Cisu nousimme tänään ennen muuta Koratian väkeä. Keitin kahvit ja kiikutin kahvimukin olkkariin. Minusta on ihanaa istua ikkunan ääressä sohvalla, hörppiä rauhassa kahvia ja katsoa, kun aurinko nousee ja aamu alkaa.


Niin kai Cisustakin. Kun käväisin muualla, Cisu oli heti siirtynyt aamun ihailusta kahvin juontiin. Kupin pohjalla oli vielä pari tippaa, ja Cisu nuuhki kuppia moneen kertaan, kenties nuolikin. 


Oisko nyt saanut tarpeeksi kofeiinia päivän koitoksiin?

Kofeiinia tai ainakin voimaa ja intoa on tänään jo tarvittukin, sillä tavanomaisten viikonloppuaamutoimiensa (mm. Hesarin haku postilaatikosta ihmisen avustuksella) lisäksi Cisu on tänään jo seikkaillut metsässä sekä etenkin ojanpenkalla. Penkalta löytyi sisilisko. Cisu ajoi sen ojaan uimaan ja sittemmin, yrittäessään saalistaa liskoparan irtonaista, puron pohjalla kiemurtelevaa häntää, huomasi, että ojasta voi juoda. (Eilen Cisu juoksi metsässä etsimässä keppiä, joten tiettyä koiramaisuutta on havaittavissa, pitiä Cisu tästä lausunnosta tai ei.)


Kahvia ja ojavettä siis. Ei hullumpaa. 


Lopuksi Cisu haluaa lähettää terveisiä Karvakelmeille: ymmärretään sitä täälläkin hyvän kahvin päälle!

Mesikämmen

Ihmisten viimeaikaisista töppäilyistä huolimatta ainakin Cisulle kuuluu hyvääkin. Hän on vihdoin keksinyt, miten raksupalloa käytetään. Tai ainakin melkein. Siinä missä joku saattaisi töniä palloa niin, että raksut tulevat ulos, Cisu vain heiluttaa sitä sen verran, että raksu siirtyy pallon pohjalle. Sitten hän tunkee palloon tassunsa, puristaa herkun varpaidensa väliin ja nakkaa sen joko lattialle tai joskus suoraan suuhunsa. Totosta tämä kaikki on ihmeteltävän hienoa. Isoveli on mahtava tyyppi, oikein tekniikan ihmelapsi.

Elämää idioottien kanssa

Toisinaan kissan elämä on niin vaikeaa.


Tänään Cisu ja Toto saivat aamupalaksi aivan järkyttävän kauheaa katkarapumärkäruokaa. Meidän keittiön jokaikinen lattialaatta on nyt kuovittu valituksen kera ja sutiminen vain jatkuu ja jatkuu. Olisi parasta, jos koko keittiö katoaisi, kun siellä tarjotaan noin pahaa ruokaa. 


Miten joku voi olla niin typerä, että laittaa kissan kuppiin sellaista mössöä? Terveisiä vaan ja tiedoksi muillekin moukuloille, Koratiassa on nyt tapahtunut loukkaus koko kissaeläinkuntaa kohtaan.


Yritämme nyt lepyttää sydänjuuriaan myöteen suivaantuneet harmaaveljekset aamulenkillä. Eiköhän me alkeelliset ihmiset onnistuta tosin tyrimään lenkinkin jollakin tavalla.

Epäilyttävää toimintaa

Toto heräsi tänään väärällä tassulla – ja vieläpä hyvin epäluuloisella ja kiukkuisella tassulla.

Kissat jatkoivat uniaan, kun minä nousin ja menin keittiöön. Tapanani on laittaa ensin kahvi tulemaan ja sitten huolehtia Cisun ja Toton aamiaisesta. Yleensä Toto osallistuu tähän puuhaan väykymällä kovasti neuvoja ensin siitä, että kahvin keittäminen vie liikaa aikaa ja sitten siitä, miten ja millä nopeudella hänen aamupalansa olisi hyvä ilmestyä kuppiin. Cisua kiinnostaa yleensä vain kahvinkeiton vahtiminen, jos sekään.

Mutta tänään siis kävi niin, ettei Toto nähnyt, että ihan oikeasti vaihdoin vesikuppien vedet ja laitoin tarjolle jos ei uuni- niin pakkaustuoretta märkäruokaa. Herättyään Toto ei MILLÄÄN uskonut, että aamiainen oli vasta katettu. Hän väykyi, mäykyi ja karjui ja hyöri ja pyöri kissanruokakaapin edessä. Vaikka kannoin hänet muutamankin kerran omalle kupilla, väy ja mäy vain jatkoivat kaikumistaan. 

En kuitenkaan antanut periksi. Tottis voi huomenna vääntäytyä ajoissa pois lakanoista, jos ei luota, että osaan laittaa kissanruokaa ilman hänen apuaan. Toivottavasti hän on nyt rauhoittunut, eikä Cisu joudu kuuntelemaan Toton ruokavaatimuksia.

P.S. Epäilen, että Totoa väsytti aamulla, koska hän valvoi koko aamuyön. Jossain vaiheessa havahduin, että työhuoneesta kuului innokasta hännänpaukutusta. Toto siellä tiiraili lentopaisteja kiihkoissaan. 

Eilen iltaulkoilulla ylitsemme lensi kaksi naakkaa. Se sai pojat ensin litistymään aivan littanalättänöiksi maahan ja pörhistämään häntänsä. Sitten kohottauduttiin hieman ja käkätettiin kuorossa. Kun Cisu ei suostunut lopettaamaan käkätystä millään ja kaiken lisäksi käkätti keskellä tietä, otin hänet syliin. Kannoin sitten käkättävää levyä, joka ei edes tainnut huomata, että häntä siirreltiin.

Yök, en syö!

Ei tarvitse lainkaan arvuutella, pitääkö Toto tästä ruoasta vai ei.

Pojat saivat lahjaksi vahakangastabletin, joka tuntuikin ensi ajattelemalta olevan oikein hyvä kissankupin alusta, onhan se helposti pestävissäkin. Sitä emme osanneet kuitenkaan arvata, että Toto alkaa kankaan saatuaan paketoida pahat ruoat pois. Ja kaikki jämäruoat. Toton kuppi on nykyisin siis melkein aina kangaspaketissa. Voiko selvemmin viestiä, että tämä ruoka ei ole (enää) syömäkelpoista?

Muuten poikien ruokailuasiat sujuvat hyvin. Yöruoan puuttumiseen on totuttu ja yöt nukutaan taas rauhallisesti. Kumpikaan ei ole pullistunut ja hyvällä mielikuvituksella voisi ajatella, että Cisu on hieman laihtunut. Toton valjaita jouduttiin juuri säätämään tiukemmalle, mutta luulenm, että ne olivat vain löystyneet, sillä Toto ei vaikuta laihtuneelta. Onneksi, sillä eihän lääkäri häntä dieetille määrännytkään.

Uusi ruokavalio, uudet kujeet

Cisu tuntuu heti ymmärtäneen, että hänellä on nyt uusi dieetti.

Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi keittiössä olevassa yrttiasetelmassa kaikki muut yrtit voivat hyvin, mutta punabasilika repsottaa. Eilen aamulla yllätin Cisun syömässä sitä! Kun hän huomasi minut, hän kiiruhti heti omalle hyvin repsottavalle rukolaruukulleen (ruoanlaitosta jäi jokin aika sitten rukolaa ja Cisu omi sen itselleen). Nyt mennään rehulinjalla.

Niin ja märkäruokaakin pitää suosia, senkin Cisu tietää. Hän oli eilisen aikana siirtänyt omatoimisesti kaksi rakasta raksukippokulkustaan Toton märkäruokakuppiin! Märkäruoka on nyt meille se tärkeä juttu, kulkunen olkoon siitä merkkinä.

Dieetti on aiheuttanut heti myös muita muutoksia. Aamuyöstä saimme huomata, että meilläkin asuu normaaleja kissoja. Cisu ja Totohan ovat olleet siitä poikkeuksellisia, että he nukkuvat yleensä pidemmät yöunet kuin ihmiset eivätkä koskaan herättele vaatimaan ruokaa. Paitsi että tänään aamuyöllä nälkäinen ja naukuva Toto käveli ees taas naamani päällä, kunnes nousin klo 4.40 antamaan ekan satsista päivän ruoka-annoksesta. Kissat söivät vähäsen ja tulivat takaisin nukkumaan. Jee, meillä onkin mennyt helposti ilman yöherätyksiä ja ruokavaatimuksia, kun ainakin vettä ja vähän raksuja on ollut aina tarjolla. Ilmeisesti ei riitä, että yöllä saa nauttia vettä, basilikaa ja rukolaa. 

Katkarapuperjantai

Naukulan mallin mukaisesti meilläkin päätettiin eilen testata katkarapuperjantaita.


Ostimme pussillisen pakastekatkiksia ja laitoimme ne sulamaan keittiöaltaaseen. Tottis jäi heti kiinni altaassa möyrimisestä ja sulatussiivilän nuolemisesta. Hän oli vissiin itsekin sitä mieltä, ettei kissan pitäisi mennä sörkkimään ruokaa, joka ei ole hänen kipossaan, sillä samalla sekunnilla, kun tulin keittiöön, Toto singahti pois katkarapualtaasta.


Kun ravut olivat melkein sulia, annostelin kummallekin kissukalle annoksen keittiön tasolle. Kuppeja ei ehditty vielä laittaa Cisun ja Toton ruokailupisteisiin, kun herkkujen kimpusta löytyi - kukapa muukaan kuin Toto. Jäistä katkarapua on tosi kiva nuolla!

Hyvä keksintö tää katkarapuperjantai!


Cisu ei ollut ollenkaan samaa mieltä. Koska hän ei suostunut tulemaan katkarapujen luokse, katkaravut menivät hänen luokseen eteiseen. Mutta Cisu pysyi tiukkana: Yök, en syö! Syön mieluummin vaikka kengännauhan!

Ja yllättäen... Pian kohti Cisun kuppia hiippailikin eräs ahmatti, häntäkin hieman katkishimosta aktivoituneena.

Cisu katseli vierestä, kun pikkuveli veteli hänen rapuannoksensa samanaikaisesti maiskuttaen ja kehräten.

Lopputulema oli, ettei meillä aleta järjestää katkarapujuhlia vain Totoa varten. Saakoon maistaa, jos ihmiset joskus syövät katkiksia, mutta teemaperjantai ei ole meidän juttu. Tai ei ainakaan Cisun juttu (loppukatkaravut menivät ihmisten napaan, kun söimme uuniperunoita ranskankerma-katkaraputäytteellä; Toto tuijotti täytteen valmistamista nenä varisten ja yritti saada osansa siitäkin herkusta.)

Ruoalla EI leikitä

Olipa kerran ajattelematon kissanemäntä ja pieni nälkäinen Toto-kissa.

Eräänä aamuna (tänään) emäntä seisoi keittiön ovella ja huusi: "Syömään!" Seuraavassa sekunnissa hän oli kaatua ohjuksen, luotijunan ja valon nopeudella keittiöön kiitävään Totoon. Totolla oli aivan hirveä ruokavaje, niin kauhea, ettei ihminen voi sitä kuvitellakaan. Onneksi emäntä ehti väistää nälkäkiitäjää viime hetkellä.

Epäonnekseen emäntä oli ollut niin hölmö, että olisi esittänyt kutsuhuudon, vaikka kissanruokapussi oli vielä hänen kädessään. Siitä Toto ei yhtään pitänyt. Hän karjaisi emännälle kaikkien aikojen ÄY:n ja mulkoili tätä hyvin ärtyneenä. Nyt se ruoka mun kippoon ja sassiin, senkin huijari!

Sapuskalla ei todellakaan saisi leikkiä. Eikä nälkäisten kissojen tunteilla. Äy.

Pala purtavaksi

Äy! Toton huudahdus ja parin sekunnin väläys siitä, mitä tapahtuu, kun Cisu ja Toto huomaavat, että kädessäni on kameran lisäksi heidän uusi suuri kiinnostuksenkohteensa, PrimaCatin kanakuutioherkkupussi. Niitä kuutioita voisi syödä aamusta iltaan, mutta ikävä kyllä ihmiset säännöstelevät herkuttelua. Kun näkee herkun, on syytä juosta ihmisen päälle ja pussin kimppuun. Äy!

Kananpalojen syöminen on aikamoista jyystämistä ja maiskuttamista. Totolla on paha tapa yrittää syödä Cisunkin herkut, olipa hän syönyt tai ei omansa sitä ennen. Tässä ensin Toton maiskutusta, sitten Cisun - ja sitten pitikin lopettaa taas kuvaaminen hyvin lyhyeen ja siirtää Toto pois Cisun kimpusta.



Ei tämäkään oikein ääninäytteestä käy, mutta tulipa yksi huudahdus. Yleensä jo ruokakaapin avaaminen aiheuttaa pari äytä.

Taustalla näkyy Koratian sotkuinen keskus. Pojat olivat vähän kallistelleet taas taloaan ja muutenkin mm. laatikkosisustaneet päivän aikana.

Terveisiä popcornpellolta!

Koratian ihmisväki on aika hidasta, laiskaa ja ahnetta laatua. Saimme ajat sitten Vulpesilta (Mitä sinne mahtaa kuulua? Toivottavasti hyvää!) vinkin, että kissanruoho voi olla myös kissanmaissia. Ensin emme saaneet hankittua maissinjyviä, sitten äitini antamat jyvät menivät parempiin suihin eli popcornina ihmisten vatsaan... Pari viikkoa sitten muistimme vihdoin kurvata ruokakaupassa sipsiosaston kautta ja ostimme pussillisen "kattila-popcornin" jyviä. Heitin ne multaan, ja tässä on tulos - komeasti rehottava maissipelto. Kuvitelkaa kuvien taustalle tyytyväinen nassutus.

Tavalliseen kissanruohoon verrattuna maississa on se hyvä puoli, että se on tukevaa. Ruokailijat eivät kisko sitä juurineen maasta, kuten hennommalle ruoholle on ollut tapana tehdä, vaan katkovat maissinkorsia siististi hampaillaan. Maissipelto näyttää hauskalta, kun sitä on rouskuteltu laidoilta keskiosaa lyhyemmäksi.

Tämäkin projekti osoitti taas kissojen ylivertaisuuden ihmisiin nähden. Heti kun laitoin maissit itämään, unohdin koko jutun. Onneksi Cisu ja Toto eivät. Eräänä päivänä he olivat huomanneet, että maissi on jo syömäkorkeudessa. Pojat olivat nostaneet viljelmän päällä olleen mikrokuvun pois ja istuivat laiduntamassa, kun palasimme töistä.

Niin, meidän pitää aina huolehtia kaikesta. Saataisko me nyt edes ruokarauha?

Suomi-poika

Vähän aikaa sitten oli puhetta siitä, että eksoottiset koratialaiset ovat nykyisin tavoiltaan kovin suomalaisia: tykkäävät saunoa ja mökkeillä.

Uusin esimerkki kotimaistumisesta saatiin tällä viikolla. Kävin vanhemmillani ja sain mukaani annoksen poronkäristystä. Meillä kissat eivät (onneksi) varasta ruokaa lautaselta, mutta Toto yritti kyllä päästä poron kimppuun. Annoin hänelle pienen hitusen käristystä ja se katosi salamavauhtia. Kun nautin oman annokseni, Toto istui ruokapöydällä ja tuijotti ruokaani intensiivisesti, lipoi välillä huuliaan ja värisytti nenäänsä. Aika suomettunut.

Tuhma ja tyhmä emäntä

Cisu: Kaikenlaisille huithapelityperyksille sitä kissoja annetaankin. Olen epäluuloinen.

Tapahtui eilen Koratiassa: emäntä oli aivan typerä eikä yhtään hienojen kissakavereiden arvoinen.

Töistä tullessani huomasin, että Cisun ja Toton ruokakupit ovat aivan tyhjiä. Aloin jo kehua, että olettepa te syöneet reippaasti... kunnes kauhea kauhea epäilys iski: ei, mä unohdin antaa niille aamupalan!

Ja niin olinkin unohtanut. Nukuin eilen pommiin ja lähdin aika kiireellä töihin. Niin kiireellä, että olin kyllä pessyt edellisen iltapalan rippeet huolellisesti kupeista, mutta unohtanut täyttää kupit uudelleen. En muista koskaan ennen olleeni näin huolimaton. Tietenkin pyysin heti anteeksi ja annoin poitsuille ruokaa.

Hienoina, pitkämielisinä harmaaherroina Cisu ja Toto eivät kantaneet kaunaa tällaisesta toheloinnista. He eivät olleet päivän mittaan syöneet juuri raksujakaan, joten ilmeisesti eivät onneksi olleet eilen kovin nälkäisiä. Myönnettäköön kuitenkin, että jo nirsompaan Cisuun tuli vipinää, kun edes lähestyin kissojen ruokakaappia. Cisu juoksenteli ympäriinsä ja katsoi minua innostuneena ja hämmästyneenä: Vieläkö me saadaan ruokaa? Oikeasti?

Toivottavasti Cisu ja Toto eivät ole selvittäneet sen ennenkin kaivatun kissa-asiamiehen yhteystietoja. Nyt olisi kyllä syytä hieman reklamoida palvelusväen hajamielisyydestä ja velttoudesta.

P.S. Tuhmatyhmä meinaa tikahtua lumileopardipentujen suloisuudesta!

Oravat yöhommissa

Ihmiset kuulivat viime yönä unen läpi kurremaista kurinaa tuon tuosta. Pienet jalat tuntuivat myös tepsuttelevan aika monta askelta yön mittaan.

Emme silti osanneet arvata, että tämä kaikki johtui suuresta oravakohtauksesta: ruokaa on varastoitava talven varalle. Aamulla työhuoneen pöydältä, noin kymmenen metrin päästä raksukupilta, löytyi keko kissanraksuja! Olimme hyvin hämmästyneitä, sillä Cisun ja Toton tapoihin ei ole kuulunut kuljettaa ruokaa paikasta toiseen. Ehdin jo epäillä, että kyseessä saattoi olla eväslahja miehelle, hän kun lähti taas tänään työmatkalle ja raksukeko oli hänen laukkunsa vierestä. Niin ei kuitenkaan kuulemma ollut, sillä kun mies oli havainnut raksut, Toto oli heti mennyt niiden eteen ja syönytkin hätäpäissään muutaman. Meidän herkkuihin ei kosketa, perusta oma talvivarasto!

Pojat ovat ehtineet puuhata kaikenlaista muutakin, mutta laiska sihteeri ei ole saanut purettua kuvia kamerasta eikä muutenkaan orientoiduttua kirjoittamiseen. Hän lupaa parantaa tapansa.

Lisää gourmetjuttuja

Oliivipäivityksestä unohtui monta asiaa. Sailan postaus muistutti minulle, että ai niin, kyllä meillä himoitaan ihmisten ravinnosta lisäksi ainakin sushia. Cisu, joka ei edes nuuhkaise kalaa muuten, on aina vimmattuna sushilaatikon perään ja lipoo sushiateriaa, jos vain onnistuu. Olen omin silmin nähnyt, kuinka kissa maistaa soijan ja wasabin sekoitusta (ja juo aika paljon vettä sen jälkeen).

Oliiviasioistakin muistui vasta nyt mieleen, että Toton viimeviikkoinen oliivi-intoilu ei ollutkaan ainutkertaista. Vähän ennen Toton tuloa olin hankkinut oliivipuun taimen. Toto ryhtyi heti tuhoamaan sitä päivittäisellä jyrsimisellä. Oliiviviljelmän kohtalonhetki oli, kun Tottis oli ensin raadellut nojatuolin koristeena ollutta lampaantaljaa ja sitten jollain konstilla ripustanut lampaankarvaa oksientynkiin. Soma asetelma. Puu meni kompostiin ja taljakin piiloon. Voi oliiviviljelijää.

Yläkuvassa on kissojen gourmetraksupiste mökiltä. Koska jätin ajattelemattomasti kulkusen pakkaamatta mukaan, Cisu joutui keksimään uuden ruokakuppiin sopivan presiöösin. Onneksi löytyi tehtävään soveltuva hiuslenkku. Majakkakuppi on muuten Toton oma juoma-astia. Kun Toto kävi ekaa kertaa mökillä, hän joi vain ja ainoastaan siitä, ja pian vanhempani toivatkin merellisen tuopin Totolle lahjaksi. Meillähän ei muutenkaan juoda kuin korkeista astioista.

Entä miten kissat vaikuttavat ihmisten gourmethetkiin? No ainakin näin: astiat katetaan väärin päin ja aterimet piilotetaan lautasen alle. Tämäkin kuva on mökiltä, mutta voisi olla yhtä hyvin kotoakin. Eikä kattaukseen kuulu tietenkään kukkia ja kynttilöitä tai ylipäätään mitään ylimääräistä. Ja jos joku ihmettelee, saavatko Cisu ja Toto mennä ruokapöydälle, niin vastaan, etten ole vielä koskaan tavannut kissanomistajaa, joka ei sanoisi, että hänen kissansa menee sinne ainakin salaa. Onneksi meillä ei kuitenkaan yleensä pompita pöydällä enää siinä vaiheessa, kun ihmiset istuvat sen ääreen ja valmistautuvat kääntämään astiansa.

Kauden maku: oliivi

Meidän kissat eivät onneksi yleensä kerjää tai vie ruokaa lautasilta. Ainoita ihmisten ruokia, jotka todella vetoavat heihin, ovat erilaiset leikkeleet; varsinaista makkaraa tai lihaa ei tavoitella, mutta ne kyllä saavat nenän värisemään. Leikkeleistä kalkkuna on suosikki, mutta gotlerikin kiinnostaa. Ja kerran Toto varasti paahtopaistia, kun silmä vältti.

Nyt Toto on laajentanut ruokailutottumuksiaan. Mökillä hän jäi parikin kerta kiinni ruokapöydällä seisomisesta, salaattikipon tutkimisesta ja oliivin nuolemisesta. Lopulta hän sai oman oliivin, ks. yläkuva. Sitä piti nuuhkia, työnnellä ja välillä lipaista. Miten joku voikin maistua tältä?

Olen herkkusuu!

Kranttu ronkelin myönnytys

Minäkö nirso? Olen vain hyvin laatutietoinen: kattaus on puoli ruokaa ja rumat kupit eivät minulle kelpaa.

Kuten blogissa on jo aiemmin mainittu, C ei ole mikään ahmatti. Kyläillessään hän on jopa melko nirso: ruoka ei maistu eikä viimeisen kyläreissun aikana vettäkään huvittanut litkiä, ei ainakaan ennen kuin sitä sai designmukista.

Epäilimme syyksi sitä, että C - ehkä ainoana elollisena olentona maailmassa - pitää hieman mutaisen makuisesta kaivovedestämme. Koska hän on tottunut siihen, ei raikkaan neutraali, kemikalisoitu, kunnallistekniikan toimittama vesi ole hänestä hyvää.

Syy taitaakin olla juoma-astiassa. C on juonut koko meillä asumisen ajan kaikkein mieluiten korkeasta, lasitetusta saviruukusta. C:n saapuessa ruukussa oli muratin pistokas, ja ensin luulimme, että muratti on se juttu, se tekee mutavedestä vielä mutaisemman makuista. Pistokas sai olla ruukussa kunnes luin, että muratit ovatkin kissoille vaarallisia... Kasvin häipyminen ei kuitenkaan vaikuttanut juomatapoihin lainkaan, vaan C hyväksyi edelleen vain ja ainoastaan tuon korkean tuoppimaisen ruukun. Kun hän palasi viimeksi kylästä, hän hyppäsi kirjaimellisesti kieli ojossa siihen kohtaan keittiötasoa, jolla ruukku yleensä on. Kun ruukku ei ollutkaan siellä, kuului kauhea rääkäisy. Vettä tänne ja äkkiä!

Tänään aamulla mies huomasi, että ruukun sisäpinnoite on alkanut lohkeilla, ja kielsi käyttämästä ruukkua enää juoma-astiana. Koska korkea muoto tuntuu viehättävän kissaamme, täytimme hänelle aamulla korkean lasipöntön vedellä (järkeilimme toiveikkaasti, että jos se ei saviruukkuakaan koskaan työntänyt alas, niin ei varmaan hajota tuotakaan astiaa; ehkä pitäisi kuitenkin olla teräskulho?). Sama muoto kuin vanhassakin kupissa, samassa paikassa kuin vanha kuppi - mutta C ei ollut juonut pisaraakaan koko päivän aikana, vaikka oli raksuttanut kuivamuonaakin enemmän kuin moneen päivään. Voihan ronkeli! Yritin esitellä uutta kippoa hänelle, mutta se johti vain taakse päin vetäytymiseen ja ynseään irvistykseen. Pidä kuule kipposi!

Mies otti rauhallisesti. Onko yksikään terve kotikissa ikinä kuollut janoon, hän kyseli. Ei kai, mutta minua se ei rauhoittanut: olen sirotellut erilaisia vesiastioita koko illan pitkin ja poikin - juo nyt jostakin! Ellei C olisi niin utelias, hän ei olisi varmaan juonut vieläkään. Vaan hah, pitkäkieli meni lipaisemaan lautasta, jossa oli Kallen mätitahnaa. Sen jälkeen hän tsiigaili vesikuppia siihen malliin, että tuolla olisi helpotusta... Äsken keittiöstä kuului lipityksen ääniä, ja kun menin katsomaan, siellähän tuo istui uuden vesimaljansa ääressä. Kun kissa huomasi minut, hän lopettti heti juomisen ja katsoi minua yhtäaikaa nolona ja vihaisena: sä et nähnyt sitten mitään! Sen verran kuitenkin näin, että olen varma, että kyllä se vielä uudelleenkin repsahtaa vettä juomaan, onneksi.