Synttärikissa suihkuseurapiireissä

Kyllä C on ihmeellinen! Eikö kissojen pitäisi pelätä vettä ja melua? Mitä vielä, meidän kissis oikein nautti eilen, kun kumpaakin oli tarjolla.

C täyttää tällä viikolla vuoden ja otti eilen jo varaslähdön juhlimiseen. Hän sai koko päiväksi vieraaksi toisen yksivuotiaan pojan, kylläkin ihmisen. Illemmalla tuli sitten lauma aikuisiakin ystäviä katsomaan "serkuksia".

Pienten poikien kohtaaminen - vasta kolmas lajissaan ja edellisestä kerrasta oli jo kuukausia - alkoi melko dramaattisesti molemminpuolisella huudolla ja kauhulla. C:n utelias mooouuuu sai ihmispojan parkumaan kovaäänisesti, ja C singahti karvat pystyssä pakoon. Hän kulki selkä köyryssä ja häntä pörhöllään eikä vaikuttanut kovin ystävälliseltä kummallista pikkuihmistä kohtaan. Onneksi epäluulo hälveni puolin ja toisin, ja pian C oli normaalin rauhallinen ja uteliaan oloinen, ihmisyksivuotias taas oikein innostunut kissakaverista. Tarkoitus oli, ettei hän koskisi C:hen, mutta hän onnistui silti mm. tökkäämään sormensa C:n sieraimeen ja korvaan sekä astumaan C:n hännälle. Hämmästyttävä diplomaattinen koratherramme ei ollut moksiskaan.

Vielä kummallisempaa käytöstä koratherralta oli se, että hän osallistui vauvauintiin! Ihmisyksivuotiaalla on tapana aina kyläillessään kylpeä isossa kylpyammeessamme. Siitä syntyy niin paljon meteliä, liikettä, roisketta ja yleistä tohinaa, että luulisi sen olevan pahinta mitä kissa voi kuvitella. Vaan ei. C nousi ensin pari kertaa ammetta vasten seisaalleen kurkistelemaan ja hyppäsi sitten ammeen reunalle ja seurasi siellä tilannetta koko kylvyn ajan. Aika erikoista, sanoisin...

Aluksi C seurasi tilannetta kissanruohoistutuksen päällä seisoen ja vähän vaaniskellenkin. (Kasvatamme ruohoa nykyisin kylppärissä, jossa C oleskelee vain välillä, koska muuten hän syö ja oksentaa ruohoa holtittomasti, sivuhuomautus.)

Sitten hän istuskeli ensin ammeen yhdellä laidalla,

sitten toisella. Ilme ei ollut ehkä koko ajan maailman onnellisin, mutta muuten kissa otti vesi- ja kikatusshown aivan tyynesti.

Joku on ammeessani, mitä ihmettä?

Ja illalla tuli vielä tupaan täyteen vieraita. Olisin myös veikannut, ettei yksi taapero ja YKSITOISTA aikuista voi olla kissan mielestä mukava ihmismäärä, mutta paljonkos minä sosiaalista C:tä tunnen. Hän otti tilanteesta kaiken irti ja pyöri estottomasti kaikkien jaloissa ja vei leluja milloin kenellekin. Mulla on bileet, leikkikää mun kanssa!

Voiko näin seurallista kissaa ollakaan? Juhlien jälkeen C ei edes vaikuttanut yhtään väsyneeltä, vaikka meillä ei todellakaan käy usein vieraita, joten hän ei ole mikään juhlakonkari. Ehkä hänestä tulee sellainen - alkaa vaikuttaa siltä, että jos emme järjestä C:lle ohjelmaa ja kavereita, hän kyllästyy. Jos on vaihtoehtoina esim. mökkeillä tai vastaanottaa synttärilahjoja ja juhlaväkeä, niin kuka tyytyisi olemaan oman perheen kanssa kotona ja katselemaan, kun tylsimysemäntä vain blogittaa?

C lähettää kiitoksia ja terveisiä kaikille sunnuntaipäivänsä piristäjille. Tulkaa pian uudestaan!

Uusimmat ulkoilu-uutiset

C:n valjastelukoulutus jatkui heti eilen. Eilinen terassikierros oli kuin edellisillan kertaus: jähmettymistä, ryömimistä ja kyljelleen makaamaan kopsahtelua - nyt valjashalvaantuminen iski ulkonakin. Hyvällä mielikuvituksella saattoi kuvitella, että pelkuri-C oli ihan vähän rohkeampi kuin ekaa kertaa valjaissa terassilla. Hän meni oma-aloitteisesti nuuhkimaan terassilla kasvavaa pensasta (joka kasvaa jopa noin metrin päässä terassin ovelta...) ja kun kannoin hänet terassin toiseen laitaan, hän tuntui istuskelevan siinä ihan mielellään, vähän hurisikin. Aika hankalaksi kyllä menee, jos kissaa pitää kantaa ulkona.

Toinen vaihtoehto on antaa kissan viipottaa ilman valjaita! Myöhemmin illalla C onnistui karkaamaan ulos hyppäämällä ovelasti ylitseni juuri kun olin sulkemassa ulko-ovea. Tästä ovesta pääsee autotallikatokseen, ja aina ennen C:n karkumatka on päätynyt auton alle kyyhöttämään. Eilen ei. Kissa juoksi pois autotallikatoksesta ja kierteli talon edessä. Välillä hän piiloutui pensasaitaan. Normaalit houkuttelukeinot, limahöyhen ja kulkunen, eivät tepsineet, kun herra C piileskeli meitä ihmisiä. Pieni hermostus ehti jo tulla: ulkona on pakkanen ja pilkkopimeä ja C on piilossa!

No tulihan se sieltä, antoi ottaa vihdoin syliin ja kantaa sisälle. Joku riivaaja tuli ulkoa mukaan, sillä seuraavat puoli tuntia C pörhisteli karvojaan, köyristi selkäänsä ja ravasi ympäriinsä häntä noin viisi kertaa normaalia pulleampana. Hän ei varsinaisesti tuntunut vihaiselta tai vaaninut meitä - osaamme tunnistaa senkin, kun sitä tuli ennen kollikäsittelyä harrastettua - mutta oli aivan vimmainen ja kiihtynyt.

Summa summarum: päätimme, ettei C:n ole ihan pakko valjastaa joka päivä, jos se tekee hänestä noin levottoman. Nyt kun tuli kova pakkanenkin, niin ainakin tämän illan terassikäynti jää tekemättä.

Mielenkiintoista.

Valjastettu!

Jos ei ole ulkoillut pienestä pitäen, ei kai vajaassa yhden vuoden iässä opi ulkoilevaksi kissaksi kertaheitolla, ei ainakaan maaliskuisessa säässä. Kerroin pari päivää sitten, että viikonloppuna mökillä ulkoiluyritys aiheutti lähinnä vain kauhun tutinaa. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja tänään yritimme ihan uudella tavalla.


Tänään C:lle tuli nimittäin odotettua postia, ihan oikeat Vänttiset eli mittatilausvaljaat! Hienot nahkavaljaat, värinä koratinharmaaseen sopiva tumma hopeanharmaa. Ja niitähän piti heti testata!


C antoi pukea valjaat kiltisti. Tästä kuvasta ei uskoisi, että hän kehräsikin koko ajan... Ensireaktio valjaisiin oli lattialla sätkyttely.

Seuraavaksi iski liikuntakyvyttömyys. Apua, selässäni on jotain kummaa, en voi liikkua!

Tässä astelemme "reippaasti" ulos ovesta. Emme menneet varsinaisesti hurjaan luontoon lainkaan, mutta hurja puuterassikin arvelutti muuten niin reipasta poikaa kovasti.

Parin askeleen jälkeen iski taas liikuntakyvyttömyys. Mitä mä nyt teen? Pitäisikö ryömiä vai vain jähmettyä?

Jollain kumman rohkeudella C sai tepasteltua noin 1,5 metrin matkan tuolin alle huilaamaan.

Tässä C on jo suorastaan villiintynyt: nuuhkii talon seinää.

Ja tässä yllättävä peloton veto: C seisoo talon seinää vasten! Tämän jälkeen taas kökötettiin liikkumattomana, ilmeisesti vain odotettiin sitä hetkeä, jolloin minä tajusin kantaa kissapedon (joopajoo) takaisin sisälle.

Että tällainen ulkoilija meillä nyt on. No, yritykset jatkuvat. Ja ulkoiluraportitkin, jos C onnistuu joskus tekemään ulkona jotain muuta kuin ryömimään ja jähmettymään. Tällä kertaa hän ei kyllä tärissyt ollenkaan, joten ei vielä heitetä toivoa, että C:kin nauttisi kesällä omasta pihasta.

Kesämökkileikin vauhdittaja

En haluaisi asua jatkuvaa puuhastelua vaativassa narisevassa puutalossa (olen liian laiska, haluaisin olla sellainen, joka haluaa ja jaksaa puuhastella koko ajan), vasta parikymmenvuotias helppo tiilitalo on minulle paljon sopivampi paikka. En myöskään haluaisi sisustaa maalaisromanttisesti, retrohenkeen tai muutenkaan söpösti tai runsaasti, tarvitsen tilaa, tyhjyyttä ja selkeyttä. Mutta ihanan kesämökin haluaisin, ikioman leikkimökin! Juuri sellaisen narisevannatisevan, (romu)romanttisen puutalon. Siksipä leikinkin usein kesämökkileikkiä: haen Etuovi.comista milloin mökkejä, milloin maalaistaloja mitä kummallisimmista paikoista ja mitä erilaisimmin kriteerein.

Viikonloppuna luin kirjan, joka lisäsi kesämökki-intoa suuresti. Pia-Maria Lehtosen ja Tomi Parkkosen Huvilan hengessä vie kurkistelemaan ihastuttaviin hankolaisiin puuhuviloihin. Valoisaa, ilmavaa, kaunista, antiikkia ja kirpputorilöytöjä - varsin viehättäviä taloja. Kauniiden kuvien lisäksi plussaa siitä, että mukana oli talojen tarinat. Olen niin utelias, että sisustuslehdissäkin minua kiinnostaa melkein kaikista eniten, millaisia ihmisiä esitellyissä kodeissa asuu ja miksi he ovat sinne päätyneet ja miksi he sisustavat kuten sisustavat.

Ehkä minun kesämökkini tarina alkaa siitä, että kerran netissä kesämökkileikkiä leikkiessäni törmäsin aivan vastustamattomaan huvilaan...

tai sitten jatkan kesämökkileikkiä vaikka nukkekotiharrastuksen parissa. Ehkä seuraava nukkikseni onkin hankolaishuviloiden tapaan shabby chic?

Pia-Maria Lehtola, Tomi Parkkonen: Huvilan hengessä. Wsoy, 2009. (kaikki kuvat ko. kirjasta)

Kyllä maalla on mukavaa

Terveisiä mökiltä! Ei ollut ehkä loppuun asti harkittu idea lähteä kissan kanssa reissuun, sillä nyt epäilen, että C nostaa joka perjantai kovan metakan: mä haluun mökille! Hän siis viihtyi mainiosti.

Meitä oli matkassa minä, vanhempani ja C. Automatka kesti reilut kolme tuntia, ja etenkin mennessä C selosti kovasti havaintojaan. Erityisesti vastaantulevat autot sekä tunneliosuudet aiheuttivat runsaasti kommentointia. C ei missään vaiheessa vaikuttanut pelokkaalta, mutta ilmeisesti hermot olivat mennä, kun autossa ei saanut liikkua vapaasti. Eikä ne etupenkin tyypitkään muuta kuin vähän rapsutelleet korvan takaa, kun keskikonsolikorat tuli kurkkimaan,  syliin olisi pitänyt päästä, höh. Paluumatka meni rauhallisemmin. C tyytyi istumaan sylissäni ja vain välillä päästämään poikkeuksellisen kovaäänisiä kiljahduksia. Jos otamme korvatulpat mukaan, voimme ehkä mennä vielä toisenkin kerran pidemmälle automatkalle.

Mjouuuu! Kesken päiväunien mut haettiin kotoa ja tungettiin johonkin koppaan ja sitten jouduin tuntikausiksi autoon enkä saanut tehdä mitään kivaa, vähän vaan kurkkia kopasta. Mjooooooouuuuuu!

Mökki piti tietenkin välittömästi ottaa haltuun ja tutkia lattiasta kattoon. Se oli ilmeisesti hyvin hauskaa, sillä tutkimusta säesti tasaisen kehräys – C ei siis todellakaan arastellut uutta paikka. Tässä lempipaikka lattian tasolta: vuodesohva ja erityisesti laatikko sen alla. Jos on pieni ja ketterä ja oikein litistää itsensä, voi tuollaiseen laatikkoon änkeytyä piiloon ja ottaa lelujakin mukaan.

Tämä takanpäällinen taas sijaitsee todella korkealla. Niin korkealla, ettei C uskaltanut edes tulla sieltä yksin alas. Ylös  oli kuitenkin päästävä, sillä siellä oli lammaskoristeita, joita kukaan ei ollut järjestellyt vuosikymmeniin, jokapaikannuohoajaa siis tarvittiin taas. Yksi lammas sai lentää alas, C meni itse patsastelemaan sen tilalle. 

Jos istun tässä ihan hiljaa, kukaan ei huomaa muutosta lammasasetelmassa.  

Kaikkein parasta oli kuitenkin keinutuoli! Siinä saattoi keikkua hurjasti...

...istua sylissä ja tarkkailla lintujen puuhia ikkunan takana
tai sitten vaan nautiskella ihanasta auringonpaisteesta ja omasta keinuvasta pesästä. Vielä kun mökillä oli koko ajan seuraa - hyvin leikkivää, silittävää ja ihailevaa seuraa kaiken lisäksi - ei voi muuta todeta kuin:

Hurhur, mitkä kissanpäivät!

P.S. 

Samoin kuin kotona, C yritti koko ajan mökilläkin livahtaa ulos ovesta. Päätin sitten viedä hänet ihan oikeasti ulkoilemaan. Mielessäni oli auringonpaisteesta nauttimista ja mustikanvarpujen nuuhkutusta.... mutta muuten niin kovin reipas, aina kaikkeen valmis ja peloton C olikin aivan kauhuissaan ulkona! Hän pystyi juuri ja juuri ryömimään mökin kuistilla seinänvierellä parin metsin matkan saunaan. Siellä hän kipusi heti ylälauteelle turvaan ja alkoi sitten täristä kauhusta, niin että hänet piti kantaa takaisin mökkiin ja pitää sylissä rauhoittumassa. Tämä ei tietenkään vähentänyt ovenavaamisyritysten määrää (ehkä se juttu ei olekaan mennä ulos, vaan avata ovi tai livahtaa auki unohtuneesta ovesta?), mutta toista kertaa emme päiväkävelyä kokeilleet. Aiomme kuitenkin kokeilla kotioloissa, kunhan ilmat vähän lämpenevät.

Meitä jännittää

...koska illalla lähdetään mökille, ihan ekaa kertaa kissaseurassa! Karvainen matkaaja on saanut mökkeilykutsun jo monta kertaa, mutta ei ole muka ehtinyt reissuun tätä ennen. Toiveeni on, että saamme kyläily- ja mökkeilykutsuja vielä tämän viikonlopun jälkeenkin.

Muistiko se pakata mun härpäkkeet?

Kevätpörriäinen

Yleensä kovin puhelias ja koheltava C on tänään illalla ollut kummallisen hiljaa. Syykin selvisi äsken: hän istuu pimeässä olohuoneessa sohvan selkänojalla ja tuijottaa ikkunalasien välissä olevaa ötökkää. C-parka! Lukuisista yrityksistä huolimatta hän ei ole saanut saalistettua pörriäistä. Tuolla on jotain!

Haa, se on tuolla välissä!

Mä haluun sen!

No, ehkä tulee uusia. Toivottavasti.

Ihastelua, voivottelua ja sydämentykytystä

Aah, voi, ah. Voi voi voi. Pitäisikö? Ehkä. Ehkä ei. Ehkä joo! Ehkä joskus. Miten voi olla olemassa jotain niin ihanaa? Iik. Apua. Voi voi voi.

Tuollaista sekoilua on puheeni nyt. Kävimme katsomassa pieniä koratpentuja, ja sydän on ollut syrjällään siitä asti... Kolmen ison ja neljän pienenpienen koratin tapaaminen ei ainakaan vähentänyt pohdintaa siitä, olisiko kiva, jos meillä asuisi toinenkin harmaa silkkiturkki. Voi voi. Vielä puoli vuotta sitten en olisi uskonut, että minulla on yhtään kissaa, saati, että pohtisin tällaisia. Luultavasti emme kuitenkaan uskalla ottaa toista nyt heti, kun C:kin on vielä suht uusi tulokas, ja pelottava asia, ensimmäinen siitepöly- eli allergiakausi kissan kanssa asuen, on edessä (C aiheutti minulle ensin pahojakin allergiaoireita, mutta olen siedättynyt). Katsotaan ja ihmetellään. Ja voivotellaan ja ihastellaan.

Oli joka tapauksessa hyvin hauskaa, mielenkiintoista ja opettavaistakin käydä kissankasvattajan luona. Koska C tuli meille alun perin vain "vähäksi aikaa hoitoon" sukulaiselta, emme olleet aiemmin tavanneet kasvattajaa. Nyt on sitten tavattu C:n äiti ja siskokin! Hyvin hienoa porukkaa koko suku. Harmaata tietenkin, ja lisäksi sosiaalista, puuhakasta ja puheliasta. Parikuukautiset pikkuisetkin olivat kovin aktiivisia. Kolme pientä möngertäjää kiipesi kissakeoksi syliini, ja yksi heistä otti torkutkin. Valloittavaa!

Tietoa koratrodusta saa esim. Suomen Koratrenkaan sivuilta sekä Kissaliiton rotuesittelystä.  

Harmaat

Meillä on ollut viikon ajan hyvin harmaata. Sisko ja siskonmies toivat Australian-tuliaisina koalapehmon meille ihmisille - mutta C loikkasi välittömästi koalan kimppuun ja omi sen itselleen. Kissallakin voi näemmä olla oma pöppiäinen eli pehmolelu! Aiemmin C ei ole ollut pöppiäisistä yhtään kiinnostunut, mutta liekö koalan kaunis, harmaa sävy saanut toisen harmaan pauloihinsa. Niin tai näin, ihmisillä ei ole koalaan koskemista. C raahaa sitä mukanaan ja könittää aika ajoin hyvinkin vauhdikkaasti: uusi harmaa kaveri tunnetaankin nimellä Köni Koala. Härpäkkeet ovat tietenkin ylittämättömän kivoja, mutta kyllä Könikin on C:n elämänlaatua kummasti parantanut! Harmaat veljellisessä painiotteessa.
Tuttu näky monta kertaa päivässä. Kas, Köni, könitänpä sitä hieman ja jatkan sitten matkaa!

Köni näyttää tältä. Ei luulisi, että pehmoeläimen kuvaaminen on hankalaa, mutta kyllä se on, jos Iso Harmaa vaanii lähellä. Aina kun asetin Könin kuvausasentoon puuarkun eteen, kulman takaa tuli salamannopea harmaa tassu, ja, täp täp taas (kaikkeahan pitää aina täppäillä), Pieni Harmaa oli kellahtanut.

Miksi se iso kaveri aina könittää mua?

Makupaloja

Kävin perjantaina ihanassa Minimaailmassa ja ostin suuren määrän kalusteita ja vähän muitakin tarvikkeita nukkekotiin. Useimmat kalusteet ostin puuvalmiina ja aikomukseni oli maalata ne heti. Päätinkin laittaa ne nukkekotiin hetkeksi, ja nyt makustelen, minkä värisiksi ne olisi parasta maalata. (ehdotuksia otetaan vastaan!) Tässä vähän makupaloja siitä, millainen nukkekoti on tässä vaiheessa.

Ruokasalissa on uusi kamiina nurkassa ja puuvalmis ruokailuryhmä. Maton virkaa toimittaa toistaiseksi Tiimarin lautasliina.

Eteishallin ainoa kaluste on toistaiseksi tämä tuoli. Saniteettitilaan sen sijaan tuli kertaheitolla kokonainen sinivalkoinen kylpyhuonekalusto!

Salongissa on uudenkarhea, tyylikäs takka sekä kaksi superhienoa nahkaista nojatuolia, ovat tosi laadukasta työtä. Mattona on kummitätini virkkaama liina, ja takan päällä patsastelee kipsinen Shakespeare.

Herra C on tietenkin ollut aivan innoissaan nukkekodin sisustamisesta, hänhän haluaa osallistua kaikkeen. Kissamainen sisustusarkkitehti on yrittänyt avata huonekalujen pakkauksia, kiivetä nukkekotivitriiniin ja varastaa tarvikkeita omiin tarkoituksiinsa. Muun muassa. Tässä pakkaamme yhdessä osan nukkekodin tarvikkeista kenkälaatikkoon parempia aikoja odottamaan. Huomaa laatikon teksti: a Great little Company. Ilmankos mainio pieni ystävä C yrittää änkeä mukaan pakettiin.

Onneksi Minimaailman aarrelastista riitti aarteita C:llekin, nimittäin pieni pahvilaatikko. Sinne ei voi tunkea itse majailemaan, mutta laatikon sisältä on hyvin hauskaa kiskoa esiin yllätyksiä, kuten kahisevaa paperia tai leluja. Tässä kuvassa laatikosta kurkkaa C:n uusi karvainen kaveri Köni Koala, joka esitellään blogissa tarkemmin tuota pikaa.

Luettu Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Yöpöydälläni lojui aarre ainakin vuoden ajan! Hankin Pessin ja Illusian Antikasta jo ajat sitten, mutta jostain syystä en ollut saanut luettua sitä aiemmin. Olisi kannattanut, sillä kirja oli viisas ja viehättävä, kaunis ja tärkeä, ajatuksia herättävä.

Olen toki aina tiennyt, että on olemassa kuuluisa teos nimeltään Pessi ja Illusia, jonkinlainen lastenkirja. Kiinnostuin teoksesta enemmän, kun se alkoi tulla vastaan kirjallisuustieteellisissä teksteissä, milloin esimerkkinä sodanvastaisesta kirjallisuudesta, milloin ekokriittisyydestä. Tätä kumpaakin se olikin, mutta myös kiehtova satukirja, siitä riippuen, lukiko ja katsoiko sitä aikuisen vai lapsen silmin. Kirja on täynnä myös hauskaa huumoria ja osuvaa ironiaa – tämäkin siitä riippuen, miten taitavaa tekstiä lukee ja tulkitsee.

Kaikki varmasti tietävät, että Pessi on peikko ja Illusia keijukainen. Minä en tiennyt sitä, että Pessi on lyhennys ”pessimististä” ja Illusia ”illusionistista”. En myöskään tiennyt, että teoksessa on sotaan joutuvan miehen, isän, kehyskertomus. Mies kertoo tarinaa peikosta ja keijusta ja muista metsän asukeista sekä siitä, miltä ihmiset ja sota eläimistä näyttävät.

Kirjassa tavataan useita eläimiä ja tutustuaan niiden elintapoihin, hyviin ja pahoihin. Jotkut kertomukset loppuvat hyvin, mutta monet huonosti. Onneksi koko kirjassa on kaunis loppu, muuten tämä olisi jopa ahdistavaa tai ainakin lohdutonta luettavaa. Mieleen jäivät ainakin se, miten ilkeä lukki vei Illusialta siivet, Cuculus eli käki huijasi leppälintuemoa, valkoinen surma eli lumikko sai itse surmansa ja millainen oli peikon ja keijukaisen maanalainen koti, piisamin kanadalaisten rakennusoppien mukaan kaivama.

Lue itse lisää! Ja etsi käsiisi mahdollisimman vanha painos! Minulla oli niin vanha, ettei siinä ollut jostain syystä edes vuosilukua. Se kävi onneksi ilmi, että hieno, ihana kuvitus oli A. Lindbergin: kannattaa siis etsiä juuri kyseistä painosta. Ainakin minä olen nimittäin varma, että palaan vielä näiden satujen ja kuvien pariin.

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia. Wsoy. (Tekijän lyhentämä lastenpainos.)

Tekstinäyte:
-Voiko sateenkaarellakin asua? kummasteli Pessi.
-Totta kai, sanoi Illusia.
-Miten niin totta kai? intti Pessi.
-Siellä on niin kaunista, selitti Illusia nousten seisomaan. –Minä olen aina ihmetellyt, miten ihmiset ja eläimet voivat elää maan päällä. Isäni Illusioni on kertonut, etteivät ihmiset yleensä uskaltaisi elää seuraavaan päivään, jollei isä auttaisi heitä kietomalla heidät verkkoonsa. Kyllä kai elämä täällä on vaikeata.
-Vaikeatako? naurahti Pessi. –Siellä sateenkaarellahan vaikeata luulisi olevan. Sieltä voisi pudotakin. - -

Luettu Peter Hoeg: Nainen ja apina

Viime viikon sairauslomalla oli aikaa lukea, mutta kirjajutut jäivät yhtä lukuun ottamatta tekemättä. Nyt niitä piisaa, ainakin muutamasta kirjasta lähipäivinä.

Viikon erikoisin teos oli ehdottomasti tanskalaisen Peter Hoegin Nainen ja apina. Se kertoo tanskalaisesta, Lontoossa asuvasta ja alkoholisoituneesta eläintarhan johtajan vaimosta Madelenesta ja Erasmuksesta, salakuljetetusta simpanssista – tai ainakin jonkinlaisesta ihmisapinasta. Mielikuvituksellinen ja hyvin sujuvasti kirjoitettu tarina kertoo, kuinka Madelene päättää vapauttaa Erasmuksen Madelenen miehen tutkimuksista ja pakenee sen kanssa Pohjois-Englantilaiseen eläinpuistoon. Aiemminkin ihmismäisiä piirteitä esittänyt Erasmus oppii puistossa vietetyn kesän aikana puhumaan englantia ja siitä tulee myös Madelenen rakastettu. Lopuksi Madelene ja Erasmus palaavat Lontooseen, uuden eläintarhan avajaistilaisuuteen. Siellä tapahtuu jotain, jonka jälkeen koko Englanti on kaaostilassa eikä koskaan palaa enää vanhaan turvalliseen elämänmalliinsa (ärsyttävästi muotoiltu, mutta en viitsi paljastaa koko juonta).

Kirjan etuliepeessä sanotaan, että kyseessä on aikuisten tiedesatu, filosofinen traktaatti, eläinten oikeuksia puolustava ja inhimillistä sivilisaatiota kritisoiva pamfletti sekä rakkauskertomus. Olen samaa mieltä, teos oli kaikkea tätä. Se oli epäuskottava ja osin ällöttävä, mutta ehdottoman mieleen jäävä ja ajatuksia herättävä. Rakkauskertomus oli tässä se ällötysosio, mutta eläinten oikeuksien puolustus päällimmäisin taso, ainakin minun mielestäni. Eläintarhat ovat aina olleet mielestäni ristiriitaisia paikkoja, ja tämän teoksen jälkeen ne ovat ainakin. Mitä kaikkea niiden kulissien takana tapahtuu, entä muualla? Kuinka paha ihminen on eläimille – ja mitä eroa ihmisillä ja eläimillä lopulta on?

Kannattaa tutustua, jos haluat lukea nopealukuisen seikkailukertomuksen, jossa on kuitenkin paljon ajatuksia ja sanomaa. Jos tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa, lue myös Johanna Sinisalon hieno peikkotarina Ennen päivänlaskua ei voi. Itse ryhdyin heti tämän jälkeen lukemaan Peter Hoegin Rajatapauksia. Olin jo ennen Naista ja apinaa ollut aikeissa lukea uudelleen pari kirjahyllystäni löytyvää Hoegia, ja tämä kirja vauhditti suunnitelmaa.

Tekstinäyte:
Madelene sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
- Millä nimellä te kutsutte itseänne? kysyi hän. – Sillä ette kai sano itseänne ”apinoiksi”?
Apina mietti, se yritti turhaan verrata kahta yhteismitatonta kielimaailmaa ja löysi lopulta kelvollisen kompromissin.
- ”Ihminen”, sanoi se. – Me sanomme meitä ”ihmisiksi”.
- Entä me? Miksi te meitä sanotte?
- ”Eläin”, sanoi apina. – Me sanomme teitä ”eläimiksi”.

Peter Hoeg: Nainen ja apina. Tammi, 1996.

Hienostunut gourmet-kissa?

Naapurustossamme asuu norjalainen metsäkissa, joka näyttää metsässä viipottaessaan tarmokkaalta supikoiralta. Kissan on kuulemma nähty jahtaavan mäyrääkin, joten se ei kaihda suurempaakaan saalista.

Meidän pikkuinen silkkiturkkikorat on toista maata. Kun kerroimme C:n saapumisesta naapureille, he sanoivat huomanneensa kyllä siron ja veistosmaisen kissan keittiön ikkunalla, mutta luulivat sitä patsaaksi. Kun toin C:lle kaikkien aikojen hienoimman raksupallon, sellaisen jossa on ihan oikea hiiren ääni, hän pelkäsi palloa. Kaikesta vauhdikkuudestaan huolimatta C ei siis ole kovinkaan hurja.

Eilen hän osoitti taas suurta hienostuneisuutta ja sivistyneisyyttä (tai uusavutonta luonnosta vieraantumista). Olin kaapimassa hylättyä märkäruokaa C:n ruokakupista lusikalla roskiin, kun Herra Gourmet saapui paikalle ja alkoi syödä ruokaa lusikasta. Yleensä hän vain nuolee märkäruoan kastikkeen, mutta lusikalla syötettynä ruokaa voi näköjään ihan pureskellakin. Pari lusikallista meni noin vain. Ehkä alamme tästä lähin kattaa C:lle omat astiat ruokapöytään ja syötämme häntä kuin pientä lasta - niin kauan kunnes hän oppii itse syömään lusikalla tai peräti veitsellä ja haarukalla.

Ei hän oikeasti ole noin hieno ruokatavoiltaan. Viime viikolla ruokalistalla oli nimittäin elävää ruokaa. Luulin tarjoavani kissalle paljonkin jännitystä, kun näytin hänelle sohvalla (juu, C on voittanut taistelun ja saa nykyään tulla sohvalle...) kömpivän hämähäkin. C töpötti hämistä  pari kertaa tassullaan, täp täp, ja nuolaisi sitten hämähäkin suuhunsa ja nielaisi yhtenä suupalana. Kaikkea tätä säesti lempeä kehräys, eli ilmeisesti kyseessä ei C:n mielestä ollut edes saalistus vaan hauska, liikkuva makupala. 

Tervetuloa asuntoesittelyyn!

Etsittekö uutta kotia? Ensiesittelyssämme on tänään vanhan ajan aitoa tunnelmaa henkivä ainutlaatuinen kokonaisuus. Kaksi huonetta + k + rt + et + kh, monien mahdollisuuksien historiallinen arvohuoneisto vankassa tiilitalossa! Pienellä pintaremontilla, kuten jalkalistojen lisäämisellä ja ovien uudelleen maalaamisella, teette tästä mieleisenne, kaikkien kadehtiman luksusresidenssin. Huoneiston uniikki tunnelma tulee vastaan jo eteishallissa, jossa aidolla kullalla koristellut seinät tekevät lähtemättömän vaikutuksen vierailijaan. Eteisestä on käynti ruokasaliin, saniteettitiloihin sekä salonkiin. Parkettilattian naristessa jalkojen alla voi tuntea historian siipien havinan: tämä talo on täynnä salaperäisiä tarinoita.

Keittiön seiniä peittävät käytännölliset, hillityn vihreät pinkopahvit. Klinkkerilattia on erinomaisen helppo pitää puhtaana, ja tuliterä hella takaa ruoanlaiton vaivattomuuden palvelushenkilökunnallenne. Myös keittiötarvikkeiden säilyttämisestä on huolehdittu: hyllytilaa on runsaasti.

Valoisa ja vaaleasävyinen ruokasali kutsuu nauttimaan ilmavassa eleganssissaan.

Salongissa on arvokas, maskuliinistakin voimaa huokuva ja klassikaalisen tyylikäs atmosfääri. Harmaan ja hopean sävyistä tapettia korostavat hillityn tyylikkäät viininpunaiset nurkkalistat.

Kamariin käydään salongin kautta. Kamarin värimaailma on raikkaan ja rauhoittavan sinivalkoinen, mutta ei suinkaan tylsä: aito kiinalainen tapetti kuljettaa ajatukset kauas Aasiaan. Innostava miljöö esimerkiksi itämaisen antiikin harrastajalle!

Saniteettitilan kaunista roosaa ilmettä korostaa vaalea, koristeellinen päätyseinä. Tila on vielä täysin ilman mukavuuksia, joten pääsette luomaan tästä täysin mieleisenne virkistäytymiskeitaan - vaikkapa antiikin kylpylöiden tapaan tai viktoriaanisen ajan tyyliin?

Lisähuomautus: Asunnon tulevilta asukkailta vaaditaan erityistä rohkeutta, sillä seudulla tavataan usein liikuskelemassa suuri, harmaa kissaeläin. Eläin on todettu hyvin kiltiksi ja täysin vaarattomaksi, jopa viehättäväksikin, mutta sen uteliaisuus on rajaton ja liikehdintä toisinaan kovin nopeaa ja arvaaamatonta.

Huom! Jos ihmettelet, missä talon seinät ja katto ovat, selitys löytyy täältä. Talo sijoitetaan vitriinikaapin ylimmälle hyllylle. En halunnut perinteistä nukkekotia, jossa huoneet ovet vierekkäin, sillä silloin en olisi saanut mukaan kuin 2-3 huonetta, ja toisaalta huoneet olisivat olleet kovin syviä. Nukkekoti on siis oikeastaan talon "pohjapiirroskehikko"; minulle oli tärkeää, että sain mukaan "kaikki" huoneet ja että huoneesta toiseen kuljetaan ovista aivan kuin oikeassakin talossa. Aion viimeistellä talon lähiaikoina ja sisustaa sitä vähitellen.

C esittää: lempileluni ja kuinka niitä käytän

Minulla on kaksi hyvin tärkeää lelua, nahkahärpäke ja limahöyhen. Etenkin keltaisella limahöyhenellä on päästävä leikkimään päivittäin. Huudan höyhenen piilopaikan luona niin kauan, että joku heltyy (lue: menettää hermonsa) ja alkaa höyhentää kanssani. Hauskinta on se, että härpäkkeet piilotetaan jonnekin ja saan taistella ne piilosta esiin. Joskus kyllä haluan vain juosta ja loikkia härpäkkeiden perässä.

Tässä molemmat lelut (ei ne kyllä leluja ole, vaan hyötykapistuksia!) ovat sängyllä tyynyjen lomassa. Teeskentelen taitavasti, ettei niiden läheisyys liikuta minua lainkaan. Olen itse rauhallisuus.

Ai mitä härpäkkeitä? En huomaa mitään.

Se rauhallisuudesta. Yhtäkkiä minulta menee hermot. Kiertelen härpäkkeitä ja tyynykasaa hurjan, salaperäisen ja julman pedon tavoin. Huomaa asiaan kuuluvan tuima katse!

Mitään ei tapahdu. Härpäkkeet ovat hievahtamatta piilossaan. Taputtelen limahöyhentä testatakseni, reagoiko se mihinkään.

Eipä tietenkään. Minun on kaivettava härpäkkeet esiin, koska ne vain lymyävät pelkurimaisesti tyynyjen alla.

Jee, saalis! Kyllä mä sut höyhennän!!!

Limahöyhenen kanssa painiskelu on aina yhtä antoisaa. Kaikkein parasta on kuitenkin se, jos saa höyhenen kepin päästä kiinni...

ja voi nousta seisomaan ja loikata ilmaan limahöyhenhärpäke suussaan!

Iloista viikonloppua!