Nikolai Gogol : Kuolleet sielut

Jaahas, mitäköhän tästä sanoisin...

Kirjan päähenkilö on kaupunkiin saapunut Tšitšikov. Hän aloittaa oleskelunsa kaupungissa tutustumalla silmäätekeviin virkamiehiin ja varakkaisiin tilallisiin. Pian hän kiertää kutsuja ja istuu pelipöydissä. Sen jälkeen Tšitšikov alkaa toteuttaa varsinaista suunnitelmaansa. Hän haluaa ostaa mahdollisimman paljon kuolleita sieluja eli maaorjia, jotka ovat kuolleet, mutta joita ei ole vielä poistettu henkikirjoituslistoista. 

Kirja keskittyy kuvailemaan henkilöitä, joiden kanssa Tšitšikov seurustelee ja yrittää tehdä sielukauppaa. Kirja kuvailee varsin laveasti näiden henkilöiden ominaisuuksia ja tapoja. Tšitšikov itsekin saa osuutensa raadollisten piirteittensä kuvailusta. Tyylilajina lienee satiiri. Itselleni Gogolin henkilökuvien huumori iskee harvoin. Lieneekö syynä kulttuuri- vai aikakausiero? 

Herkullisinta kirjassa on kaupankäynnin jälkeinen tilanne. Oliko hinta hyvä? Ja mitä ihmettä Tšitšikov sieluilla tekee? Onkohan hän miljonääri?

Minuun kirja ei tehnyt vaikutusta. En osaa arvioida sen vaikutusta venäläiseen kirjallisuuteen, joten voin kirjallisuusummikkona todeta, että eipä ollut hääppöinen kirja. Plussaa kohtuullisesta sivumäärästä :)

Kirja on osa 100-kirjaa lukuprojektiani.

Ajaton klassikko Venäjän maaseudulla matkustavasta kollegineuvos Tšitšikovista, joka keräilee maanomistajilta henkikirjoihin jääneitä maaorjia.

Venäjän maaseudulla matkustaa kollegineuvos Tšitšikov, joka keräilee maanomistajilta henkikirjoihin jääneitä kuolleita maaorjia. Mikä on hänen pyrkimyksensä, mihin hän kuolleita sieluja tarvitsee?

Kuolleet sielut on venäläisen kirjallisuuden suuria klassikkoja. Pikkukaupungin virkamiesten ja säätyläisten henkilökuviin piirtyy hirtehisiä näkymiä ihmisen pohjattomasta ahneudesta ja typeryydestä, joiden ylle kertoja maalaa huolensa tsaarin Venäjän lohduttomasta tilasta. Terävä iva ja ruhtinaallisen leveä huumori värittävät Tšitšikovin matkaa, jossa Gogol loi tärkeän perustan venäläiselle realismille ja koomiselle romaanille.

Alexander McCall Smith : Pieniä ihmeitä autokorjaamolla

Nämä Mma Ramotswe kirjat ovat niin ihanan leppoisia, aurinkoisia ja botswanalainen elämä sopivasti eksoottista.

Tutkittavat tapaukset ovat tässä osassa oikeastaan melkein taka-alalla, kun Mma Ramotswe miettii, että kuka kirjoittaa hänelle uhkauskirjeitä ja onko hänen adoptiotyttärensä Motholelin mahdollista päästä pyörätuolista eroon. Omat juonenkoukeronsa kirjaan tuo Mma Makutsin sänkyhankinta.

Minä pidän sarjasta kovasti. Tosin lukiessani mietin monta kertaa, että olenkohan jo lukenut tämän. Kirjojen juonet eivät jää mieleeni, mutta henkilöt ja tunnelma kyllä.

Mma Ramotswe on aina säilyttänyt järkkymättömän uskonsa maailman hyvyyteen ja hyväsydämisiin naapureihin, tapahtuipa mitä hyvänsä. Mutta kun Naisten etsivätoimisto nro 1 alkaa saada nimettömiä uhkauskirjeitä, uusi asiakas etsii juuriaan ja uskollinen J. L. B. Matekoni haluaa saada aikaan ihmeen, joutuu Mma Ramotswe katsomaan ympäristöään uusin silmin. Totuus saattaa joskus olla hyvinkin monimutkainen - ja toisinaan olisi ehkä parasta vain ummistaa siltä silmänsä...

Lukeminen on ihanaa!

Olen rakastanut lukemista pienestä tytöstä saakka. Välillä lukemisessa on ollut pidempiäkin taukoja. Tenttikirjojen ohella ei ollut voimia muille kirjoille ja vauvavuosina keskittymiskyky kirjoihin ei riittänyt. Elämäni pisimmäksi lukutauoksi muodostuikin poikien vauva- ja taaperovuodet. Sen jälkeen olen puhallellut uutta henkeä lukuharrastukseeni. Miksi?

Minä rentoudun lukemalla.
Saan lukiessani ajatukseni omasta elämästäni ja sen ajoittaisesti hektisyydestä irti. Jos uni ei meinaa tulla illalla, kirja auttaa yleensä aina. Ja jos nukahtamisessa kestääkin hiukan pidempään, olen saanut itselleni jotain muuta kuin pelkkää sängyssä pyörimistä.

Rakastan tarinoita. 
Hyvä tarina imaisee minut vahvasti mukaansa. Pidän kielestäkin, mutta en kuulu niihin, jotka makustelevat sanoja tai jäävät ihailemaan lauserakenteita. Minä himoitsen tarinoita.

Rakastan kokea uusia paikkoja.
Aina ei voi matkustaa uusiin paikkoihin. Eikä etenkään sellaisiin, joita ei ole enää olemassa. Kirjoissa voi matkustaa. Hyvässä kirjassa melkein tuntee suolaisen merituulen kasvoilla tai mausteiden tuoksen basaarin auringon alla.

Lisäksi uskon, että lukeminen tarjoaa aivoille virikettä ja tarvittaa jumppaa. Yritän lukea kirjallisuutta monipuolisesti, vaikka suosikkigenreni dekkarit kattavat varmasti puolet lukemistani kirjoista.

Jotta saisin rakkaan harrastukseni aktiivisemmaksi ja muistaisin, että mitä olen lukenut ja mistä olen erityisesti pitänyt, aloitin vuoden 2010 alusta lukupäiväkirjan pitämisen kirjablogissani. Samaan aikaan aloin lueskelemaan muutamaa kirjablogia saadakseni lukuvinkkejä. Ennen blogini aloittamista luin noin kirjan kuukaudessa. Halusin lukea enemmän. Ensimmäisenä blogivuotena luin 20 kirjaa. Sitten 42, sitten 46. Lukemisen lisääntymiseen on kaksi syytä:

1) Pidän nykyisin aina kirjoja saatavilla
Lainaan pääsääntöisesti kaikki kirjat kirjastosta. Joskus kavereilta. Olen myös oppinut siihen, että kannattaa ottaa pari ylimääräistä kirjaa mukaan kirjastoreissuilta. Tuntemattomista kirjoista ei ikinä tiedä, että nappaako ne lainkaan. Valitsen kirjoja myös sen perusteella, miten ne on aseltu kirjaston hyllyihin. Ne jotka ovat kansikuva eteenpäin on tarkoituksella valittu kyseiselle paikalle. Kirjastonhoitajilla tuntuu olevan hyvä maku.

2) Tartun tuntemattoman kirjailijan kirjoihin
Mitä enemmän lukee uusia kirjailijoita, sitä enemmän muodostuu uusia suosikkeja. Jos pidän yhdestä kirjalijan kirjasta, lainaan yleensä heti perään jonkun toisen hänen teoksensa. Näin syntyy nopeasti uusia suosikkeja. Jopa sellaisia, joilla on jo julkaistuna suuri tuotanto.

Noin 40 kirjaa on ollut aikuisikäni lukuennätys. Tänä vuonna ajattelin, että nostan lukutahtini kirjaan per viikko eli 52 kirjaa vuodessa. Se täyttyi tänään! Syy menestykseen on ollut osittain runsaassa työmatkailussa. En pysty nukkumaan lentokoneessa, joten minulla on ollut kymmeniä tunteja aikaa lukea. Sen lisäksi tänään toteutui toinenkin merkkipaalu lukuhistoriassani. Yläasteikäisestä olen yrittänyt lukea venäläisiä klassikoita. Kertaakaan en ole päässyt loppuun saakka. Tänään sain luetuksi Anna Kareninan. Tämä vuosi on siis ollut melkoinen lukuvuosi minulle! Lukisin mielelläni vieläkin enemmän, mutta aika ei riitä.

Muutama lukuvinkki tämän vuoden lukemistani kirjoista:

• Vuoden paras (tähän mennessä) Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri
  Melkein yhtä hyvä on kirjailijan Noidan rippi.
  
• Miksi en aikaisemmin uskonut, että Juha Itkonen on hyvä kirjailija
  viimeisin luettu: Hetken hohtava valo
  
• Ruotsalaisen dekkarin kuningatar on Camilla Läckberg, heippa Liza Marklund!
  Helmikuussa luin ensimmäisen Läckbergin dekkarin ja nyt on kaikki uusinta kirjaa vaille luettuna.
  
• Ihailuni Elif Shafakia kohtaan kasvaa kirja kirjalta.
  Tänä vuonna luin kirottu Istanbul, Rakkauden aikakirja vei sydämeni.
  
• Aivan verraton kirja varsinaisesta antisankarista huippufysiikan äärellä on Ian McEwanin Polte

Sama kirjoitus on julkaistu molemmissa blogeissani: Pikkukepponen ja Kirjakepponen

Leo Tolstoi : Anna Karenina

Unbelievable! Olen lukenut elämäni ensimmäisen venäläisen klassikon loppuun. Muutamia olen aloittanut, mutta keskenhän ne ovat jääneet. Kiitos saavutuksesta kuuluu 100 kirjaa lukuprojektilleni.

Itseasiassa pidin Anna Kareninasta. Lukemiseen meni silti erittäin kauan. Anna Kareninassa on monia pitkiä jaksoja, jotka eivät kuljeta juonta eteenpäin vaan kertovat jonkun henkilön ajattelusta tai elämästä. Näiden jaksojen aikana minä nukahdin varsin usein. Homman huono puoli oli se, että kun tuhat sivua Tolstoita irtoaa otteesta ja putoaa kasvojen päälle, se kirpaisee ikävästi :)

Onnistumisen tunteesta huolimatta suhtaudun varsin epäilevästi siihen, että joskus pääsisin Sodan ja rauhan loppuun.

Anna Kareninan ja kreivi Vronskin intohimoinen tarina on maailman hienoimpia rakkausromaaneja. 

Anna Karenina elää ilottomassa avioliitossa ylhäisen pietarilaisen virkamiehen Kareninin kanssa. Kun hän kohtaa elegantin ja miehekkään kaartinupseerin kreivi Vronskin, se merkitsee hänen toimettoman, rauhallisen elämänsä loppua, voittamatonta intohimoa ja huumaavaa onnea, johon kuitenkin kätkeytyy jo tulevan murhenäytelmän siemen. 

Rakkaustarinan taustalle Tolstoi on luonut unohtumattoman kuvan 1870-luvun Venäjästä, Pietarista ja Moskovasta, maaseudusta aateliskartanoineen ja talonpoikaistiloineen, tsaarinajan kaikista säädyistä, ihmiskohtaloista joita vain hänen kaltaisensa kertojamestari on pystynyt elävöittämään.