Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016), Liane Moriarty. Wsoy 2017. suom. Helene Bützow. 464 s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. Omasta hyllystä.

Etsitkö kesäkassiin kirjaa, joka on samaan aikaan juonivetoinen, älykäs, tarkkanäköinen ja juuri sopivasti kepeä? Liane Moriartyn kirjat voivat olla sinua varten. Tavalliset pikku pihajuhlat on kolmas Moriartyn teos, jonka olen nyt lukenut Hyvän aviomiehen ja Mustien valkeiden valheiden lisäksi. Moriartyn esikoisteos ja tänä kesänä julkaistu suomennos ovat vielä siis lukematta. Lisäksi starttasin eilen HBO:n sarjan Big Little Lies toisen kauden, josta pidän hurjan paljon, vaikkei toinen kausi pohjaudukaan Moriartyn kirjoihin ensimmäisen kauden tavoin (rakastan sarjan vahvaa näyttelijäkaartia!)

Tavalliset pikku pihajuhlat on kirjailijan tuotantoa aiemmin lukeneelle tuttua Moriartya: on jokin yllättävä tapahtuma, tragedia, joka syöksee tavallisen arjen kaaokseen ja alkaa nostattaa pinnan alta esiin jatkuvasti uutta ja odottamatonta eikä mikään siis välttämättä ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Parasta Moriartyn kirjoissa onkin, miten järkyttävät kuin kepeätkin tapahtumat kulkevat taidokkaasti käsikkäin. Auvoinen makeus ja hattara on Moriartyn kirjoista kaukana.

Valitsin teoksen matkalukemiseksi Lissaboniin, koska reissuissa harvemmin jaksan keskittyä mihinkään haastavampaan tai kielellä kikkailevaan kirjallisuuteen. On harmi, että teoksen nimi ei ole mikään kutsuvin saati mieleenpainuvin eikä oikein kansikuvakaan; teoksen alkuperäinen nimi Truly Madly Guilty olisi paljon houkuttelevampi. Suomenkielisen nimen takia olen siirtänyt teokseen tarttumista (ja ehkä myös sivumäärän), sillä sen herättämä mielikuva on tuntunut kovin lattealta. Onneksi tarina itsessään osoittautui kaikkea muuta kuin latteaksi: juoni imaisi aavistuksen tahmean alun jälkeen vahvasti mukaansa ja koin lukiessa samanlaisen koukuttavan tunteen kuin HBO:n sarjaakin katsoessani - samalla kun lukee, harmittelee jo etukäteen sitä, että ennen pitkää teos loppuu.

Tavalliset pikku pihajuhlat nimi paljastaa, missä sattuu jotain, joka syöksee ihmisten elämän raiteiltaan. Erika ja Oliver viettävät suunnitelmista poiketen iltaa naapuriensa Vidin ja Tiffanyn pihajuhlissa. Vid on pistänyt tarjoiluissa parastaan ja nauttii isännän roolistaan. Pariskunnan kymmenvuotias Dakota vahtii Clementinen ja Samin pieniä tyttäriä Hollya ja Rubya. Clementine on Erikan lapsuudenystävä ja sellisti, jonka pitäisi olla harjoittelemassa koe-esiintymiseen eikä  olla puolituntemattomien ihmisten kotona juhlimassa. Kaiken lisäksi Erika ja Oliver ovat esittäneet Clementinelle ja Samille yllättävän pyynnön juuri ennen juhliin saapumista ja kaikki tuntuvat olevan siksi hieman raiteiltaan. Sitten sattuu jotain hirveää, jota kukaan ei uskoisi tapahtuvan. Tämän enempää en juonesta haluaa paljastaa, sillä parasta tietenkin on, kun tapahtumista ja ihmisistä itsestään tietää mahdollisimman vähän etukäteen.

Vaikka tiivistämisen varaa löytyisi, Tavalliset pikku pihajuhlat ei menetä vetävyyttään liikaa. Koska edellisestä Moriartyn kirjan lukemisesta oli ehtinyt vierähtää pitkä aika, eivät moriartymaiset tunnuspiirteet tuntuneet liian tutuilta tai nähdyiltä. Pidin teoksesta suunnattoman paljon, sillä sen tragedia ja miten kukin siihen suhtautuu, ovat mielenkiintoista luettavaa, kuten myös Erikan ja Clementinen ystävyyssuhde, jonka Clementinen äiti on heidän välilleen osoittanut lapsuudessa. Erilaiset äidit ovat teoksessa myös keskeisessä roolissa ja tarkastelun kohteena.

Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja, Pirkko Soininen. Wsoy 2018. 184 s.
Kansi: Martti Ruokonen. Kirjastolaina.

Voi miten riemastuin, kun huomasin, että Ellen Thesleffin (1869-1954) näyttely avautuu Helsingin HAMissa ensi kuun loppupuolella! Olen toki joitakin hänen töitään nähnyt, mutta silti Thesleff on jäänyt itselleni harmillisen vieraaksi. Kiinnostuin hänestä enemmän (tai pikemminkin hullaannuin) lukiessani Pirkko Soinisen romaania Ellen (Wsoy 2018). Teos sisältää fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1894-1939 Thesleffin Firenzen ajoilta.

Koska en ole lukenut Ellen Thesleffistä vielä mitään tietokirjallisuutta, minun on helppo ottaa taitelija vastaan sellaisena, kuin Soininen hänet kuvaa. Thesleff on teoksen alkupuolella vielä hieman yli parikymppinen nuori aikuinen, joka on muuttanut Firenzeen. Hän on vielä hivenen epävarma itsestään mutta täynnä energiaa ja luovuutta maalata sekä etsiä määrätietoisesti omaa tyyliään taiteilijana. Vuosien kuluessa muuttuvat niin taiteilija itse kuin maalaustyylitkin: molemmissa näkyy tavalla tai toisella eletty elämä, sodat, ihmissuhteet ja rakkaus Firenzeen. Ihastuin itsenäiseen ja vahvaan taitelijaan oikopäätä; Soininen kuvaa Ellen Thesleffin sellaisena ihmisenä, jonka haluaisin tavata, jos aikamatkustus olisi mahdollista. Minä maalaan juuri niin kuin haluan. Minä maalaan omia tulkintojani ympäröivästä maailmasta, omaa todellisuuttani. Eikö kaarnan pintaan muka heijastu suuri olevaisuus? Eivätkö kadun mukulakivet puhu iäisyyden kielellä? Tai eikö järven pinta väreile maailmankaikkeuden tahtiin?

Päiväkirjamerkinnät ovat pitkältä aikaväliltä ja mitaltaan lyhyitä sekä nopealukuisia. Merkinnät sisältävät muun muassa niin Ellenin ajatuksia kesken olevasta maalauksesta, ystävien tai perheen tapaamisesta, arkisista ohikiitävistä hetkistä kuin mietteitä naistaitelijana olemisen haasteista. Minun työni ovat kuulemma naisellisen hentoja ja niistä puuttuu voima. Näkisivätpä minut housut jalassa tyhjentämässä paskahuusia Muroleessa, siitä on hienostuneisuus kaukana. Ellen antaa tunteiden liikuttaa sivellintä, ja tunteiden voima voi vaikuttaa taitelijan työskentelyyn lamauttavastikin. Näin käy usein sen jälkeen, kun Ellen tapaa englantilaisen teatteritaitelijan Gordon Craigin ja rakastuu. Tiedän vain maalaamalla, olen varma vain maalaamalla, olen täydesti ja ehyesti onnellinen vain maalatessani, olen epätoivoisimmillani maalatessani. Repivää, riipivää, kaiken nielevää, - -

Kaikkein kiinnostavinta itselleni on lukea niitä merkintöjä, joissa Ellen pohtii taiteilijuutta, aikansa taidetta ja haasteita tulla koetuksi varteenotettavana taitelijana. Tällaisista ajatuksista olisin voinut lukea lisääkin, sillä jäin kaipaamaan hieman syvempää kuvaa Ellen Thesleffistä. Teoksen loppupuolella maistuu pienoinen kiirehtimisen vivahde. On useita vuosia, jolloin ei ole päiväkirjamerkintöjä esimerkiksi Suomen sisällissodan vuoksi ja vaikka pidän siitä, että ylimääräistä on karsittu minimiin, jäin kaipaamaan merkintöihin kuitenkin hieman enemmän sisältöä. Myöskään Soinisen kielessä ei ole turhia rönsyjä; kieli on minimalistisuudessaan vahvaa, soljuvaa ja mieltä raikastavaa. Nautin.

Minä otan kantaa maalaamalla sitä järjetöntä kauneutta, joka purskahtelee esiin jokaisesta kivenkolosta ja jokaisen puun takaa, jos vain avaa silmänsä ja katsoo. Tiedän, että Suomessa eletään sorron aikoja ja santarmit marssivat rakkaan Helsinkini kaduilla - mutta pitäisikö minun maalata siksi jotenkin toisin. Pitääkö taiteilijan aina ottaa kantaa? Minä haluan tarjota ihmisille synkkien aikojen vastapainoksi vähän iloa ja valoa - onko se niin väärin?

Ihan omana hahmonaan teoksessa voi pitää tietenkin Firenzeä, Ellenin rakkainta kaupunkia. Ainut tuttavuuteni Italiaan on Rooma, mutta Soininen tuo Firenzen niin lähelle lukijaa, että kaupungin tunnelman voi aistia: lähileipomon leivän tuoksun, hevosten kavioiden kopseen kivetystä vasten ja torimyyjien huudot. Ai että, siellä viivyin mielikuvituksessani mielelläni, kun räntäsade vihmoi ulkona. Lämmin suositus, jos et ole vielä lukenut Elleniä.

Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Vuoden parhaimmistoa - Leena Krohn: Kadotus

Kadotus, Leena Krohn. Teos 2018. 159 s. Kansi: Marjaana Virta. Kirjastolaina.

Krohnin teoksen keskiössä on Kadotus-niminen löytötavaratoimisto ja omistajilta Taiteiden yön juhlahumussa hukkuneet esineet. Kadotuksen työntekijän laatikkoon löytää tiensä niin puhelin, sateenvarjo, kultaiset sakset kuin ihan tavallinen lyijykynä. Jokainen näistä tavalliselta vaikuttavasta tavarasta pitää sisällään erilaisen tarinan. Kenelle ne kuuluvat? Miksi ne ovat kadonneet omistajiltaan?

Taiteiden yö luo houkuttelevan ja kiinnostavan ympäristön esineiden tarinoille. Tunnelma on hämyinen, kummallinen, jotenkin epätodellinen ja karnevalistinen erikoisine hahmoineen ja olioineen. Kaiken juhlahälinän taustalla on kuitenkin niskassa tykyttävä pelko; jokin uhkaa mutta mikä? Kun valot sammuu ja häly hiljenee, mitä jää jäljelle? Vaikka kirjan kannet suljetaan viimeisen sivun jälkeen, tarina jatkuu ja lukija saa itse pähkäillä miten. 

Kadotus on taidokas dystooppinen tilkkutäkki. Sen saumat yhdistävät toisiinsa esineiden tarinat, jotka voisi lukea myös itsenäisinä, omina palasinaan. Jokainen tilkkutäkin tarina nostaa esiin maailman tilaa ja ihmisen käytöstä. Kadotus palautti mieleeni viime alkukesän, kun etsin (elämäni ensimmäistä) hukkaan joutunutta avainta ja kävin kyselemässä sitä poliisin löytötavaroista. Sain eteeni pari laatikkoa, jotka olivat kukkuroillaan avaimia: autojen avaimia, mahdollisesti pyörien avaimia, avaimia hauskoine avaimenperineen ja avaimia ilman mitään selkeää tunnistetta. Omaani en koskaan onnistunut löytämään, mutta en voinut kuin hämmästellä, miten paljon ihmisiltä katoaa pelkästään avaimia! Eikä ilmeisesti moni niitä myöskään käy kysymässä. Samoin on myös Leena Krohnin romaanissa: löytötavaratoimiston ovi avautuu harvoin, sillä juuri kukaan ei käy kyselemässä hukkaan joutunutta tavaraansa. Kun tavara, se haluttukin ja tärkeä, joutuu unohduksiin, kirjaimellisesti kadotukseen, kysymys kuuluukin: Minne ihminen lopulta joutuu? Käykö ihmiselle niin kuin Krohn kirjoittaa: Sillä kaatopaikka antaa puolueettomamman ja yksityiskohtaisemman raportin tämän lajin nykytilasta ja tulevasta kohtalosta kuin mikään mediatalo tai filosofilta tilattu tulevaisuusskenaario. Siellä on totuutemme, sillä siellä on salaisuutemme. Sen, minkä me halusimme unohtaa, maa kyllä muistaa. Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme. 

Rakastan hurjan paljon Krohnin taitoa saada kirjoitettua niin paljon ja niin viisaasti vähillä virkkeillä. Kadotus on lyhyt teos mutta sisältää niin paljon terävänäköisiä huomioita maailmasta ja ihmisestä, että sen voisi lukea vielä moneen kertaan uudelleen ja huomata silti aina uutta. Vaikka Kadotus saattaa kuulostaa synkältä, se ei sitä suinkaan ole: Krohnin musta huumori pitää lukijan pinnan yläpuolella. Minuun Kadotus vaikutti niin voimakkaasti, että se on kiistatta tämän vuoden lukemieni teosten parhaimmistossa. Kadotus on kaunokirjallisuutta parhaimmillaan: se jää mieleen pitkäksi aikaa, jatkaa eloaan mielen sopukoissa ja kieputtaa lukijaansa kysymysten mankelissa. Jos haluat täräyttävän lukukokemuksen loppuvuoteesi, lue tämä!

Minna Rytisalo: Rouva C.

Rouva C., Minna Rytisalo. Gummerus 2018. 365 s. Kirjastolaina.

Millainen kuva sinulla piirtyy mieleesi Minna Canthista? Anna, kun arvaan! Kuvassasi istuu vakavailmeinen tai suupieli juuri ja juuri havaittavasti hymyssä oleva iäkäs rouva yllään korkeakauluksinen mekko. Hänestä hehkuu jotain mystisen kunnioitettavaa ja luulet, että saattaisit hieman pelätäkin häntä, jos istuisit rouvan edessä. Juuri sellainen on kuva minunkin mielessäni, ja kenties tiedämme Minna Canthista aika lailla samat asiatkin: miksi hän on merkittävä, mitä hän on kirjoittanut ja että hän on ainut nainen, jolla on Suomessa oma liputuspäivä. Kovin paljoa enempää en tiedä Canthista; tietenkin jotain muutakin hänen historiastaan, kuten perhetausta ja kaupungit, joissa hän on asunut, mutta siinä se. Nolottaa edes paljastaa, etten ole lukenut kaikkia hänen näytelmiään: vain Työmiehen vaimon ja katkelmia muutamasta muusta.

Minna Rytisalon tuoreimmassa romaanissa Rouva C. (Gummerus 2018) keskiössä on Minna ja Ferdinand Canthin avioliitto, aika ennen kuin kaikki se yhteiskunnallisesti merkittävä alkoi. Miten virkistävää, sillä lukijahan tietää, miten tarina jatkuu!

Romaanin aikana nuori Minna kasvaa aikuiseksi naiseksi ja löytää sen, mitä hän haluaa tehdä ja millainen nainen olla: vaikuttaja, naisten, lasten ja vähäosaisten periksiantamaton ääni. Minna lähtee Jyväskylän seminaariin opiskelemaan ensimmäisten naisopiskelijoiden joukkoon kansakoulunopettajaksi. Siellä hän tapaa tulevan aviomiehensä, luonnontieteen lehtori Ferninandin. Tietoja ei juurikaan ole siitä, millainen avioliitto ja aviomies todellisuudessa oli ja miksi Minna lopetti opiskelut vain vuoden jälkeen. Rytisalo onnistuu siitä huolimatta, mitättömistä tiedonmurusista luomaan runsaan, eheän ja todelliselta tuntuvan tarinan avioliitosta ja avioparista. Lukiessa ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, että romaani on fiktiota. Ferninand näyttäytyy teoksessa lämpimänä ja rauhallisena aviomiehenä, joka tukee vaimoaan kaikessa. Hänen tuellaan on merkittävä rooli siinä, että Minna alkaa kirjoittaa ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin. 

Paitsi että kirjan kansi on lumoavan kaunis, sitä on myös kirjan kieli. Rytisalo pystyy pitämään kuvailevan kielen sopivassa määrässä, sillä jos sitä olisi ollut yhtään liikaa, kieli olisi saattanut valua liian hunajaisena. Pidän Rytisalon tavasta kirjoittaa pitkiä virkkeitä, antaa kielen aaltoilla vielä hetken ennen pistettä, jatkaa matkaa hetki vielä kuin ihmisen mielikin, alati liikkeessä: - - käsi sujahti käsivarren lenkistä, askelet kävivät samaan tahtiin, toinen hengästyi ja toinen hiljensi, ja rannassa pelottomat tussilago farfarat työntyivät jäisen heinikon läpi aurinkoa kohti tukevina, ja kaikki kasvoi taas ja pursui elämää, ihmiset ja kasvit, kohta nousisivat kielot ja ketunleivät ja vanamojen pikkuiset kellot helisisivät ja tuomien tuoksu leijailisi utuna kaupungin yllä, ja illat olisivat jälleen valoisat ja pettymykset menisivät ohi vaikkei vielä siltä tuntuisi. 

Rouva C. jätti mieleeni useita ääriviivoiltaan vahvoja kuvia Canthin elämän hetkistä, kuten nuoren Minnan ja tämän ystävän Floran karkaaminen tanssiaisiin, hetki, kun Ferninand maalailee tulevaisuuden talon paikkaa Minnalle ja kun vaivaistalon kauheudet avautuvat Minnan silmien eteen. Ainoastaan kertojan näkökulman yhtäkkiset vaihtumiset lukujen sisällä hämmensivät aluksi, koska ajattelin näkökulman olevan koko ajan Minnan.

En ole lukenut Minna Maijalan kirjoittamaa elämäkertaa Herkkä, hellä, hehkuvainen (Otava 2014), joka on toiminut Rytisalon kimmokkeena kirjoittaa fiktiivinen teos Minna Canthista. Rytisalon romaanin jälkeen alkaa tuntua siltä, että tuo elämäkerta täytyy vielä lukea - ja ne lukematta jääneet loput näytelmät! 

Vinkkinä: Käy kuuntelemassa täältä, kun Baba Lybeck haastattelee Minna Rytisaloa.

7 asiaa, miksi pidin Sally Salmisen romaanista Katrina

Katrina, Sally Salminen. Suom. Juha Hurme. Teos 2018 (ruotsinkielinen alkuteos 1936). 447 s. Kirjastolaina.

Juha Hurme on tehnyt upean työn suomennettuaan uudelleen Sally Salmisen romaanin Katrina (Teos 2018). Ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1936 ja menestyi loistavasti ulkomailla. Katrina oli eniten käännetyin kotimainen romaani ennen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja oli ilmeisesti myös vähällä saada Finlandia-palkinnon F. E. Sillanpään sijaan. Tuntemattomasta syystä Salmisen romaani vaipui kuitenkin unholaan, ja myönnän itsekin, etten ollut ennen tätä Hurmeen suomennosta kuullutkaan kyseisestä kirjasta. Juha Hurmeen loistavan suomennoksen myötä monet ovat löytäneet Katrinan ja positiivisten arvioiden myötä laitoin minäkin kirjan varaukseen.

Luin Katrinan syyskuun lopussa ja samalla sain myös ensimmäisen kirjan Joka päivä on naisten päivä -haasteeseen. Kokoan tällä kertaa yhtenäisen tekstin sijaan ajatukseni listaksi, sillä se tuntuu nyt paremmalta tavalta koota ajatuksia yhteen. Miksi siis minä(kin) ihastuin Sally Salmisen romaaniin? Tässä seitsemän syytä sattumanvaraisessa järjestyksessä: 

1. Pidin päähenkilöstä suunnattoman paljon. Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin oleva Katrina on periksiantamaton ja vahva mutta lämminhenkinen päähenkilö. Hän muuttaa Ahvenanmaalle ihastuttuaan Suomessa käyneeseen Johaniin, joka saa Katrinan muuttamaan perässään uusiin maisemiin ja jättämään kotiseutunsa. Aluksi nuori Katrina tuntee itsensä kovin erilaiseksi ja irralliseksi muusta kyläyhteisöstä eikä tilannetta helpota olla naimissa Johanin kanssa, joka vaikuttaa olevan kaikkien vitsin aihe. Mitä vanhemmaksi Katrina kuitenkin tulee sitä enemmän hänestä muotoutuu sellainen "kaikkien täti", jota tervehditään, autetaan ja pidetään tärkeänä.

2. Katrinan elämän seuraaminen siitä hetkestä, kun hän astuu ensimmäisen kerran saarelle aina viimeiseen elonpäivään asti. Rakastan tällaisia kirjoja, joissa saa lukijana kulkea päähenkilön rinnalla ison osan hänen elämäänsä; elää mukana henkilön arjessa, iloita ja surra hänen kanssaan sekä lopulta hyvästellä hänetkin. Samalla saa nähdä niin monta muutakin elämää: kyläyhteisön jäsenten kasvun ja kehittymisen, iäkkäämpien kuoleman ja uusien jäsenten synnyn. 

3. Sally Salmisen romaania on verrattu Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teokseen, sillä Katrinakin on vahvasti työläisromaani. Siinä missä TPA on hyvin miehinen, Salmisen teoksessa näkökulma on naisen ja naisten elämä ylipäänsä ovat vahvasti esillä. Kuten olen monesti tainnut blogissani mainita, TPA on yksi lempikirjoistani eikä siksi liene yllättävää, että samankaltainen Katrina vetosi minuun todella paljon. 

4. Kerronnan suoraviivaisuus ja konstailemattomuus. Salminen luottaa täysin päähenkilöönsä ja antaa hänen johdattaa tarinaa eteenpäin ilman kummempia kikkailuja tai kertojan vaihtamista. 

5. Kirjan miljöönä on Ahvenanmaa ympäröivine saarineen. Ahvenanmaa on minulle kaikkiaan vieras, sillä en ole koskaan vielä käynyt siellä, joten teos kuljetti minut uusiin maisemiin. Lisäksi Katrina on kiinnostava ajankuvaus 1800 ja 1900-lukujen vaihteesta.

6. Katrinaa lukiessa tuoksuu meri, kuuluu myrskyaaltojen pauhu ja tuntuu kallioiden sileys. Katrina opettaa, miten meri vaikuttaa asukkaiden elämänrytmiin, sillä monien aviomiehet ja pojat seilaavat merillä suurimman osan vuotta. Talvisin he työskentelevät vauraampien herrojen tiluksilla. Minua alkoi lukiessa kiinnostaa paljon myös se, millaista merimiesten elämä laivoilla mahtoi tuohon aikaan olla. Siitäkin voisi olla mielenkiintoista lukea.

7. Katrinasta huokuu suunnaton lämpö ja lähimmäisenrakkaus. On ihana lukea etenkin Katrinan ja hänen lastensa väleistä mutta myös siitä, miten tiiviiksi hänen ja Johanin avioliitto alun hankaluuksien jälkeen muodostuu. Perheen koko pieni tupa paljaan kallion laella hehkuu rakkautta. Lähimmäisenrakkaus näkyy myös Katrinan ystävyys- ja naapuruussuhteissa. Naapurit ovat aina valmiina auttamaan toisiaan, oli mikä vuorokaudenaika tahansa.

Jatkossa vinkkaan Katrinaa aina, kun joku valitsee klassikkoa luettavaksi ja toivonkin, että mahdollisimman moni löytäisi teoksen pariin. Jos sinä olet jo lukenut Katrinan, mitkä seikat sinuun vetosivat sitä lukiessasi?

Taina Latvala: Venetsialaiset

Venetsialaiset, Taina Latvala. Otava 2018. 255 s. Kannen suunnittelu: Piia Aho. Kirjastolaina.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.

He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.

He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.

Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Yllä oleva katkelma kertoo hyvin, mistä Taina Latvalan uusimmassa romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018) on kyse. Odotin innolla kirjailijan uutta teosta, sillä olen pitänyt kovasti aiemmin lukemastani romaanista Välimatka (Wsoy 2012) ja novellikokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Venetsialaiset on monen muunkin asian hyvästelyä kuin kesän, joka on kääntämässä kylkeään kohti syksyä. Kolmesta siskosta Paula on koonnut siskot yhteen ja päättänyt, että viikonloppu olisi heidän viimeisensä vuosia sitten kuolleen isän mökillä. Mikään ei ole kuitenkaan yksinkertaista: viisikymppisenä menehtynyt isä nousee jatkuvasti siskojen mieleen ja padotut salaisuudet kuplivat pintaan. Muistoja täynnä oleva kesämökki saa kunkin siskon myös miettimään omaa elämäänsä ja tehtyjä valintoja.

Latvala kuvaa siskoksia aidontuntuisesti - niin aidontuntuisesti, että tunnistan heissä jokaisessa jotain samaa kuin itsessäni. Tuttua ovat siskosten ajatukset, kun he kaupungissa asumisen jälkeen palaavat käymään juurilleen, pikkupaikkakunnalle ja peilaavat itseään niihin ikätovereihin, jotka jäivät. Tuttua ovat tunteet, kun huomaa itsessä ajoittain pientä teinikaipinaa, kun muut odottavat aikuismaisempaa toimintaa. Tuttua ovat myös ne tunteet, kun huomaa olevansa vähän hukassa muttei ole varma, miten edetä. Lukiessa tuntuu vahvasti siltä, kuin olisi yksi siskosten joukossa. Nyökyttelen heidän ajatuksilleen, hymähtelen ja naurahtelen. Sisarten välit kuvataan onnistuneesti; vaikka on asioita, jotka välillä hiertävät, toisten kanssa tullaan kuitenkin toimeen ja kannetaan heistä huolta.

Teoksessa ei olla pelkästään nykyhetkessä vaan takaumissa palataan menneisiin vuosiin, jolloin siskojen isä vielä eli. Vähä kerrallaan esiin kuoriutuu asioita, jotka on yritetty pitää piilossa. Lukija kiedotaan kuin huomaamatta koukkuun ja tunnelma tihenee entistä enemmän loppua kohden. Itse en malttanut laskea kirjaa enää ollenkaan käsistäni vaan luin ahmien koko illan harmitellen jo valmiiksi sitä, että takakansi olisi pian vastassa.

Venetsialaiset tuntui nappivalinnalta juuri tähän hetkeen, kun syksy tuoksuu aamun raikkaudessa ja näkyy puiden lehdissä ja kun ilta laskee peittonsa valon päälle yhä aiemmin. Venetsialaiset on selkeän konstailematon, elämänmakuinen, mieleenpainuva ja kieleltään kirkas. Yksinkertaisesti: ihana kirja.

Juha Hurme: Niemi

Niemi, Juha Hurme. Teos 2017. 440 s. Kansi: Jenni Saari. Arvostelukappale.

Juha Hurmeen Finlandia-palkittu romaani Niemi (Teos 2017) saa aikaan lukijassaan seuraavanlaisen reaktion. Blenderi napsahtaa aivokopassa päälle, ja siellä ne pyörivät ja hyörivät: kaikki mahdolliset positiiviset adjektiivit. Napataanpa blenderistä muutama adjektiivi esimerkiksi: vetävä, maukas, nautinnollinen, hauska, riemukas. Kuka sanoi, että historia on tylsää? Eipäs olekaan, ainakaan Juha Hurmeen kertomana.

Niemi on faktapohjainen teos, jossa käydään läpi Suomen (tai Niemen, kuten Hurme kirjoittaa, sillä Suomi on vasta syntymässä) ja maailmankaikkeuden historiaa alkuräjähdyksestä lähtien vuoteen 1809 asti, kun Ruotsin vallanaika päättyy. Hurme tarraa historiaan kiinni innostuneesti, ja sellainen uuden oppimisen ilo erottuu selkeästi ja tarttuu myös lukijaan. Niemeä lukiessa sivistyy, oppii ja on pakko lukea katkelmia ääneen lähellä oleville (minkä ansiosta olen saanut monen kiinnostumaan Hurmeen kirjasta). Kaikista parasta on se letkeys, jolla Hurme kirjoittaa. Kieli soljuu rennosti, siinä on väriä, huumoria ja potkua. Hurmeen omat nasevat huomiot ja toteamukset ovat kirsikka kakun päällä. Esimerkkejähän nyt olisi vaikka miten paljon mutta tässä yksi, joka sai nauramaan:

Kun Helsingforsista kerran on puhe, on syytä selvittää myös Pasilan arvoitus. Miksi Pasila on ruotsiksi Böle? Böle-sana on sydänkeskiaikaista perua, sillä tarkoitetaan pientä kylää tai yksittäistä taloa. Suomeksi böle vääntyi mukavasti kauniiksi sanaksi pyöli. Autioksi jäänyt tönö tai kyläpahanen on vastaavasti ödisböle eli autiopyöli. Hienoja sanoja! On siis aivan ymmärrettävää, että Pasilan nimi on Böle. Sen sijaan on mahdotonta hyväksyä, että Bölen nimi on Pasila. Mikä vitun Pasila? Pyöli sen pitäisi olla.

Lukiessa ihailee valtavasti Hurmeen taitoa sitoa valtaisa määrä historian palasia saumattomasti yhteen. Mikään osa ei repsota tai sauma purkaudu. Niin, eikä vauhti tosiaankaan hiivu! Suomen eli Niemen historiakudelma on kuin jättimäinen tilkkutäkki. Keskeisimpänä ajatuksena Hurmeella on, että tuon tilkkutäkin keskellä on kansa, joka on sekoitus eri ilmansuunnista tulleista ihmisistä. Tuo sekalainen joukko ihmisiä on lainannut omaan kulttuurinsa palasia sieltä täältä; mikään ei siis ole puhtaasti omaa.

Toivottavasti Hurme kirjoittaa Niemelle vielä jatko-osan. Sitten kun olet lukenut Niemen, lue myös Nyljetyt ajatukset!

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina. Kerta kaikkiaan erikoinen ja mukava otus.

Niemestä ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Elina / Luettua elämää, Simo Sahlman / Lukupino, Katja / Lumiomena, Arja / Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata / Kulttuuripohdintoja. 

Anneli Kanto: Veriruusut

Veriruusut, Anneli Kanto. Gummerus 2016. 425 s. pokkari. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Anneli Kannon romaani Lahtarit (Gummerus 2017) oli kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus vuoden alkupuolella, ja laitoin samantien kirjailijan aiemman julkaisun Veriruusut (Gummerus 2016) lukulistalle. Ilahduin kovasti, kun teos valittiin luettavaksi viime kuussa lukupiirissä. Näkökulma sisällissodasta on toinen kuin Lahtereissa, joka on moniääninen kudelma valkoisten silmin. Veriruusuissa seurataan sen sijaan punaisten nuoria naiskaartilaisia. Vaikka Lahtareissa ääneen pääsi myös jokunen nainen, näkökulma on siinä ja muissakin sotaromaaneissa pääasiassa miesten. Siksi erityisen kiinnostavaa oli saada lukea sisällissodasta ainoastaan naisten silmin.

Veriruusut kertoo etenkin kolmesta nuoresta naisesta, jotka värväytyvät punakaartiin Valkeakoskella ja Tampereella. Sigrid on 15-vuotias valkeakoskelainen, joka saa töitä paikallisesta tehtaasta ja tutustuu ja ystävystyy siellä tomeraan Marttaan. Hänen mukanaan Sigrid liittyy mukaan työväentalon rientoihin tiukan äidin vastusteluista huolimatta. Lempi sen sijaan kyllästyy olemaan piika ja karistaa harmaan arjen jaloistaan muuttamalla Tampereelle. Sieltä hän uskoo löytävänsä haavekuviaan vastaavaa elämää ja pääsee töihin Finlaysonin tehtaalle. Kun vallankumouksen myötä tehtaankin ovet sulkeutuvat, Lempi liittyy naiskaartiin. Pian naiset ovat pukeutuneet monien pöyristykseksi sotilaan housuasun ylleen ja olkapäätä vasten painaa kivääri. Kehossa kihelmöi odotus ja jännitys. Teoksen loppupuolella kolmen naisen tiet lopulta yhdistyvät.

Kuolemista hän ei ollut aiemmin ajatellut. Vallankumous oli ollut voitokasta riemukulkua, ei ruumisarkkuja ja surua. Se oli ollut rintaa pakahduttavaa elämänhuumausta, ei lohdutonta kuolemaa. Mutta kenties vallankumouksen voitto ja ilo tulivatkin vasta kuoleman ja itkun jälkeen.

Anneli Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä, ja fiktio ujuttautuu faktaan taidokkaasti. Teoksen takaa löytyy laaja lista lähdekirjallisuutta. Kirjailijan kynänjälki toi usein lukiessani mieleen Väinö Linnan, enkä ollut lukupiiriläisistä ainoa, joka oli kokenut samoin. Kanto luo henkilöhahmoista omanlaisiaan kiinnostavia persoonia, joihin kiintyy. Henkilöiden vahvat murteet tuovat väriä, keveyttä ja huumorin pilkettä muuten niin julmaan ja lohduttomaan tarinaan. Sota tulee hyvin liki erityisesti siksi, että teoksessa liikutaan itselleni tutuilla seuduilla Tampereella juuri niilläkin kaduilla, joilla liikun lähes päivittäin. 

Tapahtumat kiihtyvät, mitä lähemmäs takakantta edetään. Lukiessa osaa aavistaa ja tietääkin, miten lopulta tulee käymään, mutta siitä huolimatta viimeisten sanojen jälkeen alkaa itkettää. Huomasin, että olin kai työntänyt mielessäni naisten nuoren iän kauemmaksi, ehkä en ollut halunnut ajatella sitä. Loppu ravisteli minut hereille ja pakotti miettimään, miten nuoria, vasta elämänsä alkutaipaleella olevia naiskaartiin kuuluvista naisista valtaosa oli.

Olen ihan mykistynyt Anneli Kannon sotaromaanien äärellä. Jos olet suunnitellut lukevasi Suomen juhlavuoden kunniaksi, suosittelen, ei vaan vaadin (!), että luet joko Veriruusut, Lahtarit tai vaikka molemmat.

Anneli Kannon teokseen pohjautuva musikaali Tytöt 1918 saa ensi-iltansa Tampereen Työväen teatterissa 25.1.2018. Se on ehdottomasti nähtävä. Muualla romaanista ovat bloganneet Kaisa V., Liisa, Lukuneuvoja ja Tuijata. Teos on ensimmäinen, jolla osallistun Ompun 1918-haasteeseen.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Ennen kuin mieheni katoaa, Selja Ahava. Gummerus 2017. Ennakkokappale.

Elokuu oli levoton lukukuu. Minulla on harvoin kesken samaan aikaan useampi kuin kaksi kirjaa, mutta viime kuussa kirjoja on jäänyt kesken ja odottamaan parempaa hetkeä, uusia aloitettu ja samaan aikaan silmäkulmasta vilkuiltu pinossa keikkuvia toinen toistaan houkuttelevampia kirjastolainoja ja uutuusteoksia. Blogikin on saanut uinua raukeana. Syyskuussa mieli kuitenkin rauhoittuu ja se näkyy jo nyt lukemisessa: enää kesken on kerrallaan vain yksi kirja. Blogikin heräilee, sillä parista elokuun luetusta on kirjoittamatta ja tästä niistä ensimmäinen.

Selja Ahavan uutuusromaanin Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) sain kustantajalta ennakkokappaleena. Luin teoksen viime kuussa ennen kuin siitä julkaistiin Aamulehden haastattelu ja muita, joten sain lukea romaanin ilman, että tiesin mitään kirjailijan omakohtaisista kokemuksista. 

Ahavan teoksen keskiössä on pariskunta, jolla on takana kymmenen yhteistä aviovuotta. Minäkertojana on nainen, jolle mies eräänä päivänä toteaa asian, joka mullistaa elämän ja rikkoo sen palasiksi. Että kehtaakin kertoa moista, miten hän nyt noin, miksi juuri meille käy näin, miten tästä eteenpäin. Muutaman sanan toteamus syöksee elämän äkisti kriisiin. Nainen yrittää tallettaa muistiin miestään, tämän liikkeitä, eleitä, ihon pehmeyttä ja hiusten karheutta sormia vasten, sillä hiljalleen mies haalistuu, ääriviivat ja tutut asiat katoavat. Hän oli ja meni, hän ei ehkä koskaan ollutkaan. Samalla nainen kyseenalaistaa rakkauden; oliko sitä lopulta olemassakaan.

Mielessäni harjoittelin: Meille kävi näin, älä naura, eräänä aamuna mieheni sanoi näin. Älä järkyty, liikutu, liiku, päivittele. Älä sano mitään. Älä kaadu. Minä en kykene nyt kannattamaan ketään. Minä en kykene lupaamaan, että Italia pysyy. Seisoin kurkkuun jäykistyneen lauseen varassa, mitään muuta ei ollut jäljellä, kaikki sanani olivat murenneet pois. 

Avioparin tarinan ohessa seilaa Kristoffer Kolumbus, joka pyrkii määrätietoisesti etsimään Intiaa ja luuleekin löytäneensä sen. Kolumbus piirtää varmoin ottein Intialle ääriviivoja, pehmeitä rantaviivoja. Kertomus Kolumbuksesta nivoutuu taidokkaasti pariskunnan tarinaan. Ensin kahden kertomuksen reunat erottuvat terävästi toisistaan, mutta loppua kohden kulmat pyöristyvät, lopulta katoavat ja tarinat kuohuvat samassa aallokossa. Kolumbus on utua: hänestä ei tiedetä juuri mitään, ei edes oikeaa nimeä. 

Ennen kuin mieheni katoaa on kipeän kaunis ja koskettava teos, joka muistuttaa meitä siitä, miten ketään ei voi tuntea läpikotaisin, vaikka kuinka haluaisi. Minäkertojan lyhyet päälauseet, ikuiseksi luullun murskautuminen ja ajatuksien kiihkeä pyöriminen saavat lukijankin pintahengittämään. Ahava kirjoittaa raastavan herkästi ja kauniisti. Pidin suunnattomasti teoksen lähes runollisesta tyylistä ja siitä, miten tiukasti Ahava keskittyy ihmisen ajatuksiin, mielen myllerrykseen. Lukiessa oli niin vahvasti kertojan pään sisässä, että naisen suru tuntui erityisen vahvasti ihon alla. Ennen kuin mieheni katoaa on vahva, upea ja mieleenpainuva kotimainen romaani.

Lopuksi tulee aina hiljaisuus. Ihmiset pyyhkivät kyyneleet, vetävät henkeä, nousevat autoihinsa tuulen tuivertamin tukin ja pieni vilu ihossaan ja ajavat kotiin.

Ahavan romaanista ovat kirjoittaneet myös esim. Elina, Lukuneuvoja, Omppu, Katja, Simo Sahlman, Maija, Liisa, Tuomas ja Laura. 

Nathan Hill: Nix

Nix (The Nix), Nathan Hill. Gummerus 2017 (englanniksi 2016) suom. Raimo Salminen. 716 s. Ennakkokappale.

Heinäkuussa en lukenut kuin pari kirjaa, mutta yllätyksekseni tartuin pitkästä aikaa järkäleeseen. Nathan Hillin romaania Nix (Gummerus 2017, engl. 2016) hehkutetaan suurena yhdysvaltalaisena romaanina ja kirjailijaa verrataan Donna Tartiin, Johathan Franzeniin ja John Irvingiin. Aluksi sivumäärä piti loitolla mutta hiljalleen aloinkin kiinnostua Hillin romaanista. Halusin selvittää, onko ylistyssanoissa perää.

Kirjan ytimekäs ja mystinen nimi herätti ensin huomioni romaania kohtaan; tuli pakottava tarve saada tietää, mitä nimi tarkoittaa. Nix on kirjailijan itsensä keksimä sana, joka viittaa norjalaiseen taruolentoon, näkkiin, joka houkuttelee lapsia valkoisen hevosen muodossa selkäänsä, syöksyy kiivaaseen laukkaan ja vie heidät mukanaan vesien virtoihin hyppäämällä jyrkänteeltä alas. Fayen isä kertoo tälle lapsena tarinaa näkistä. Taruhahmo säikäyttää Fayen, jää kiinnostavalla tavalla vaikuttamaan hänen elämäänsä ja kulkee viekkaasti mukana seuraavaan sukupolveen asti. 

Romaani kertoo yliopiston kirjallisuuden professorina toimivasta Samuel Andresen-Andersonista, joka pakenee harmaata ja tympeää arkea jatkuvasti videopelien maailmoihin. Eräänä päivänä Samuelin elämä saa käänteen: hän tapaa äitinsä Fayen 20 vuotta sen jälkeen, kun tämä on hylännyt Samuelin ja puolisonsa. Faye on pidätetty kivien heittämisestä presidenttiehdokkaan päälle, ja media on alkanut kaivaa esiin hänen historiaansa. Samuelin aiemmat kuvitelmat äidistään murenevat, kun tästä selviää yhtä jos toista. Onko hänen äitinsä tosiaan ollut prostituoitu? Onko hän tosiaan entinen 60-luvun radikaalihippi? Entä miksi Faye hylkäsi Samuelin tämän ollessa pieni? Teoksessa hypitään ajassa onnistuneesti 2000-luvulta niin vuoden 1968 mielenosoituksiin kuin Fayen ja Samuelin lapsuuteen ja nuoruuteen. Kerronnan rytmi on lennokas eikä tyhjäkäyntiä ole, mutta lukija pysyy hyvin menossa mukana koko ajan.

Nix imaisee voimakkaasti mukaansa ja tarina pitää mainiosti otteessa. Nix on kuin risteilyaluksen buffetpöytä: se on todella runsas ja tarjoaa takuulla jokaisen makuun jotakin. On norjalaista mytologiaa, videopeliaddiktiota, hippejä, politiikkaa, ystävyyttä, Vietnamin ja Irakin sotaa ja paljon muuta. Kaiken tämän runsauden lisäksi Nathan Hill antaa puheenvuoron parille muullekin ihmiselle Samuelin ja Fayen lisäksi, ja onnistuu ihan uskomattomalla tavalla pitämään kaiken silti koossa, ehyenä pakettina. Jokaisella tapahtumalla ja ihmisellä on oma merkityksensä kokonaisuuden kannalta eikä mikään sinällään tunnu turhalta, vaikka mielestäni karsintaa olisi hyvin voinut tehdä. Toki tässä näkyy, että Hill on kirjoittanut esikoisteostaan kymmenen vuotta: paljon on tapahtunut ja paljon on haluttu mukaan. Itseäni ei esimerkiksi juuri kiinnostanut Samuelin pelikaverin osuudet ja virtuaalimaailma. 

Vaikka teoksessa keskeisintä on kuoria esiin Fayen menneisyyttä ja totuuksia, seurasin itse mieluiten Samuelia ja miten hänen kipeä suhteensa äitiin vaikuttaa Samuelin elämään. Samuel tuntui helpommin lähestyttävältä kuin etäisenä itsensä pitävä Faye. Hänen osuuksistaan lapsuus oli itselleni mieluisinta luettavaa, sillä norjalaiset myytit toivat kiinnostavaa väriä tarinaan. Teoksen loppupuolisko ei mielestäni ole ihan yhtä vahvaa, vaikka hienoja käänteitä löytyykin. Päällimmäisenä vaivasi loppupuolella tunne, etteivät sivut koskaan lopu, mikä alkoi syödä innostusta tarttua tarinaan. Myönnän hieman hyppineeni sivuja loppupuolella, sillä pelkäsin jo, että kirja muuten jää sikseen, vaikka halusinkin kovasti tietää, miten teos päättyy.

Loppupuolen väsymyksestä huolimatta päällimmäinen tunne on tyytyväisyys. Nix tarjosi vetävän ja monipuolisen lukukokemuksen ja viihdyin sen parissa. En usko sen omalla kohdallani nousevan ihan vuoden kirjaksi asti, mutta melko korkealle teos saattaa loppuvuoden kahinoissa päästä. Suosittelen teosta etenkin niille, jotka pitävät yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta ja jotka etsivät vetävää tarinaa. 

Lukemani kirja on oikolukematon ennakkokappale. Nix julkaistaan viikolla 32. Kirjasta ovat kirjoittaneet Kirjaluotsi, joka antaa muutamat purnaukset anteeksi ja kehuu Nixiä valtavan hienoksi esikoisromaaniksi, sekä Rivien välistä, jossa nostetaan esiin esimerkiksi onnistunut rakenne, jota mainiosti verrataan mainstream-popalbumiin, (--) jolta on helppo nostaa singlejä.

Jhumpa Lahiri: Kaima

Kaima (The Namesake), Jhumpa Lahiri. Tammi 2005 (englanniksi 2003). Keltainen kirjasto.
suom. Kersti Juva. 413 s. Pokkari. Kansi: Tuija Kuusela.

Jhumpa Lahirin romaani Kaima (Tammi 2005, engl. 2003) kertoo Gogol Gangulista, jonka elämää seurataan kolmikymppiseksi asti. Gogol syntyy vuonna 1968 bengalilaisperheeseen, joka on muuttanut Bostoniin. Isä, Ashoke, työskentelee opettajana MIT:ssä. Hän on sopeutunut hyvin amerikkalaiseen yhteiskuntaan, mutta äiti, Ashima, ikävöi takaisin kotimaahansa ja tuntee itsensä irralliseksi, alati pahoinvoivaksi: Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus - jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.

Kaima on pohjavireeltään surumielinen ja herkkä teos. Gogol kokee niin taustansa kuin nimensä vieraaksi eikä hän voi ymmärtää vanhempiensa vaatimuksista esimerkiksi sitä, miksi hänellä täytyisi olla koulussa eri nimi kuin kotona tai miksi pitäisi lähteä moneksi kuukaudeksi Intiaan ja jättää kaikki mukavuudet. Vaikka Gogol päätyy vaihtamaan etunimensä, hän huomaa pian, ettei pelkkä nimenvaihdos irrota häntä ensimmäisestä nimestään ja alkuperästään. Hänen identiteettinsä on kuin huojuva palikkapino, joka ei millään meinaa pysyä koossa. Gogol joutuu yhä uudelleen ja uudelleen kysymään itseltään, kuka hän todellisuudessa on. Lahirin romaani on teemoiltaan runsas; identiteetin etsimisen lisäksi käsitellään kahden kulttuurin eroavaisuuksia, uuteen kulttuuriin sopeutumisen haasteita, siirtolaisuutta, sukupolvien välisiä eroja sekä perheen merkitystä yksilölle. 

Kaima on ensimmäinen lukemani teos Lahirilta, ja hyllyssä odottelee myös Tulvaniitty. Kaima valikoitui viimein luettavaksi, kun sitä ehdotettiin blogini instagram-tiliin laittamastani kirjapinokuvasta. Pakko oli ihmetellä, miksen ole tätä teosta lukenut jo aiemmin. Lahirin romaani osoittautui täydelliseksi valinnaksi, sillä viime aikoina olen kaivannut ennen kaikkea jouhevaa juonen etenemistä ja elämänmakuista tarinaa. Kaima tuo väkisinkin mieleen Adichien romaanit, jotka käsittelevät amanlaisia teemoja mutta myös tarraavat lukijan helposti otteeseensa ja antavat hienoja lukuelämyksiä.

Lahirin luomat henkilöt ovat luontevia ja helposti lähestyttäviä. Gangulin perhe tulee lukijalle läheiseksi, ja pidin kovasti heistä jokaisesta. Se, mitä jään Lahirin teoksesta kaipaamaan, on jokin pieni lisäpotku. Ehkä jotain olisi voinut tiivistää tai muovata niin, että teos saisi vielä sitä jotain. Toisaalta tuntemukseni voi myös johtua vähäeleisestä ja rauhallisesta kerronnasta, mikä ei ollut lainkaan huono asia; ihailtavinta siinä on se, miten ikään kuin huomaamatta Lahiri luo upean tarinan ja miten vaivattomasti lukija seuraa perässä. Lukuhetkellään Kaima on nautinnollista luettavaa, ja aion ehdottomasti lukea Lahirilta lisää. Suosittelen lämpimästi nappaamaan Kaiman kesäkassiin.

"Me kaikki tulemme Gogolin päällystakin alta."

Kaimasta ovat kirjoittaneet muualla myös Suketus, MarikaOksa, bleue, Norkku, Jonna ja Hanna.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Ruokarouvan tytär, Enni Mustonen. Otava 2017. 494 s. Kansi: Timo Numminen.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Ruokarouvan tytär (Otava 2017) antaa kertojanäänen Idan yliopistossa opiskelevalle tyttärelle, Kirstille. On ollut mukava seurata Idan kasvamista pienestä orpotytöstä määrätietoiseksi yrittäjäksi. Minua ei olisi haitannut, vaikka sarja olisi päättynyt Ruokarouvaan (Otava 2016), sillä se olisi sopinut hienosti päätösosaksi ja olin myös jo valmis hyvästelemään Idan ja antamaan hänen jatkaa hyvällä mallilla olevaa elämäänsä. Ehkä juuri tämän vuoksi minua ei juuri haitannut se, miten syrjään Ida jää Ruokarouvan tyttäressä. Erityisesti odotin aikamatkaa eläväiselle ja herkulliselle 20-luvulle ja sitä, millainen Idan tytär on. 

Kirstin elämää seurataan vuodesta  1924 vuoteen 1927 asti. Näihin vuosiin mahtuu paljon erilaisia tunteita: ensirakkauden huuma, iloa onnistumisista, surua menettämisestä, pelkoa tulevasta. Aluksi hieman jännitin, onko Mustonen onnistunut luomaan Idan tyttärelle täysin omanlaisensa äänen. Etenkin teoksen alkupuoliskolla jotkin Kirstin luonteenpiirteet ja tavat vähän häiritsivät ja tuntuivat liian samankaltaisilta kuin Idalla. Kirstin haaveet ja aikeet maalaavat kuitenkin selvempää eroa Idaan, ja pidin todella paljon Kirstin määrätietoisesta asenteesta omaa tulevaisuuttaan kohtaan ja siitä, että hän seisoo vankasti unelmiensa takana. Tarinan edetessä, etenkin Pariisissa, Kirsti loistaa ja selvittää vastaan tulevia ongelmia rauhallisesti ja järkevästi. Lukiessa oli kiinnostavaa havaita, mitkä luonteenpiirteet hän on perinyt äidiltään ja mitkä ovat täysin omia. Kirsti on monessa tilanteessa samantyylinen sivustaseuraaja kuin äitinsä, tarkkasilmäinen  havainnoija, jota ei voi juksata. 

Kuten aiemmissakin osissa, myös Ruokarouvan tyttäressä vilisee merkittäviä historiallisia henkilöitä, joskin runsaammin kuin aiemmissa osissa. Olen sanonut tämän varmasti aiemminkin, mutta Mustosella on taito saada tunnetut henkilöt jälleen elämään. Kiinnostavimpia ja aidoimpia henkilökuvauksia ovat Tulenkantajat-ryhmän jäsenet, kuten Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä ja Katri Vala. Hieman uskottavuuden puutetta kokevat kuitenkin Coco Chanel ja Hemingway, koska myös heihin liittyvät tapahtumat läikkyvät yli. Kirsti esimerkiksi pääsee tuosta vain Chanelille töihin ja hänen uransa etenee epäuskottavan nopeasti. Hemingway juonikuvioineen tuntuu sen sijaan ylimääräiseltä. Näistä seikoista huolimatta Pariisin osio oli minulle antoisampaa luettavaa kuin Suomen tapahtumat, koska Mustonen piirtää 20-luvun Pariisin taidokkaasti lukijan silmien eteen. Saatoin tuntea nenässäni maitokahvin ja croissantin kutsuvan tuoksun, nähdä ajan muotia ja seurata muotipiirejä sekä elää pariisilaisen joulun. 

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan osat ovat sopivan leppoisaa ja viihdyttävää kesälukemista mutta samalla myös sivistävää luettavaa. Mustonen antaa kirjasarjallaan lukijalle mahdollisuuden matkata läpi Suomen historian ja kerrata tai paikata unohtunutta kevyin suupaloin. Itselleni kaikkein mieluisimpia ovat tähän asti olleet sarjan neljä aiempaa osaa, joissa seurataan Idan elämää. On kuitenkin kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Kirstin elämä on muovautunut seuraavassa osassa, mitä mieltä Ida on tyttärensä päätöksistä ja miten maailman tapahtumat vaikuttavat heidän elämäänsä.


Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Nina, Arja, Mai Laakso, Jonna, Kirjahilla, Amma, Tuijata ja Kirsin Book Club

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kiltti tyttö (Gone Girl), Gillian Flynn. Wsoy 2013 (englanniksi 2012). suom. Terhi Kuusisto. 444 s.

Kaipasin kesän alkuun juonivetoista ja nopealukuista teosta, ja päädyin tavallisesta poiketen jännityskirjaan. Gillian Flynnin Kiltti tyttö (Wsoy 2013) on vuosien takainen heräteostos kirpputorilta, ja olin jo ajatellut laittaa sen lukemattomana takaisin kiertoon. Olin etukäteen vähän pelännyt, onko teos liian ahdistava tai täynnä ällöttäviä verilöylyjä, mutta pelot osoittautuivat onneksi turhiksi. Yllätyin positiivisesti, kun huomasin, että Kiltti tyttö onkin enemmän psykologinen jännäri.

Kiltti tyttö kertoo aviopari Nick ja Amy Dunnesta. Tarina lähtee liikkeelle vähän hitaanlaisesti, mutta juoni alkaa rullaamaan houkuttelevammin, kun Nick töistä palatessaan huomaa ulko-oven olevan täysin auki, olohuone on sekaisin kuin tappelun jäljiltä ja vesi kiehuu liedellä. On parin viisivuotishääpäivä ja Amy on kadonnut. Hän ei kuitenkaan ole kadonnut ns. jälkiä jättämättä, sillä Amylla on ollut tapana järjestää hääpäivänä Nickille eräänlaista suunnistusta jättämällä tärkeisiin paikkoihin vihjeitä, joiden ratkaisu vie aina seuraavan vihjeen luo. Ensimmäinen vihjekirjekuori löytyy, mutta kun poliisit huomaavat, että keittiön lattialta on pyyhitty iso määrä verta, katseet kääntyvät epäilyttävän tyynenä pysynyttä Nickiä kohti. Häntä aletaan epäillä, ja media nostaa pian Amyn katoamisen ykkösaiheekseen. Ajojahti on alkanut, ja kaikkien huulilla on sama kysymys: Missä Amy on?

Kiltti tyttö onnistuu hyvin pitämään lukijaa otteessaan ja yllättämään juonenkäänteillään. Paikoin kuitenkin puuduin ja kurkin etenkin loppua kohden, paljonko sivuja on jäljellä, koska tarinassa olisi ollut reilusti tiivistämisen varaa. Flynn nostaa korokkeelle erityisesti avioliiton ja siihen liittyvät kuvitelmat ja odotukset. Nick ja Amy näyttävät ulospäin täydelliseltä avioparilta mutta todellisuus on toinen. Flynn heittää lukijalle kiinnostavia kysymyksiä pohdittavaksi. Olemmeko rooliemme vankeja? Miksi ajaudumme tietynlaiseen rooliin ja onko siitä mahdollista päästä irti? Entä kuka meidät lopulta tuntee parhaiten?   

Flynnin teosta lukiessa huomaa pian, ettei henkilöissä ole ketään, josta pitäisi. Hahmot ovat ehkä tarkoituksella aika stereotyyppisiä, mutta itseäni piirre ei juuri haitannut, koska tarinassa maistaa satiirin vahvoja makuja, kuten Elinakin toteaa. Kun teos loppuu, on tyytyväinen, jotta henkilöistä saa irtautua lopullisesti. Loppu nimittäin nostattaa ihokarvat pystyyn ja inhottaa.

Vaikka Kiltti tyttö ei kaikilta osin täydellinen olekaan eikä ehkä säily mielessä kovin pitkään, se onnistuu juuri siinä, mitä kirjalta sillä hetkellä toivoinkin: sen parissa viihtyy ja koukuttuu. Jos siis etsii näillä kriteereillä luettavaa, kannattaa napata Kiltti tyttö kesäkirjaksi. 

Huomaan arvioita silmäillessäni, että Kiltti tyttö on mielipiteitä jakava teos. Linkitän tähän muutamia erilaisia lukukokemuksia: Marile, Lukuneuvoja, essielina, Annika, Villis, Susa ja Aletheia. 

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Et kävele yksin, Juuli Niemi. Wsoy 2016. 359 s. Kansi: Laura Lyytinen.

Ensirakkaus. Se tunne kuin kissa repisi terävillä kynsillään sydänalaa, maan ja askeleen välille tuntuu jäävän rutkasti ilmaa eikä maailmassa ole mitään muuta kuin suupielet ylöspäin nipistävä rakkaus. Toisaalta yläilmoista voi myös pudota romahtaen yhtä nopeasti kuin sinne ilmapallon lailla kohosikin. Juuli Niemen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittanut romaani Et kävele yksin (Wsoy 2016) on hätkähdyttävän todentuntuinen ja vahva tarina etenkin ensirakkaudesta mutta myös muun muassa kasvamisesta ja oman identiteetin etsimisestä.

Ehkä on niin, että kun 15-vuotiaat rakastuvat, on toinen joutsen ja toinen sorsa. Harvoin rooleista löytyy kuitenkaan yhteisymmärrystä, koska yleensä kumpikin kuvittelee olevansa sorsa. Usein kumpikin on oikeasti joutsen. Ja jään rikkomia raajoja sekä putoavia sulkia, niitä on kaikkialla.

Kertojana vuorottelevat viisitoistavuotiaat Ada ja Egzon. Ada asuu yhdessä taitelijaäitinsä kanssa, eikä hän ole koskaan tavannut isäänsä. Ada jää koulussa mieluummin taka-alalle eikä tuo itseään juuri esille. Hiljainen tyttö alkaa kuitenkin räpistellä irti harmaasta massasta, kun silmät kiinnittyvät entistä useammin pakolaispoika Egzoniin. Poikaan, joka on vapaus, hän on preesens ja kaikkein kovinta hiuslakkaa. Hän on soittimen herkin kieli, josta lähtee taloa vavahduttava basso. Isättömyys yhdistää nuoria, rakkaus roihahtaa. Adan ajatuksiin ei mahdu muuta kuin Egzon: Hän on elossa ja viisitoista ja hänellä on jotain mitä kenelläkään ei ole koskaan ollut aiemmin, tämän pojan kädet ympärillään ja silmät kiinni taivaassaan.

Et kävele yksin on tunteiden valtameri, joka on alati liikkeessä eikä milloinkaan täysin tyyni. Se ryöppyää ja kuohuu, välillä liplattaa kevyesti ja nostattaa hetkessä uudelleen voimakkaan aallokon. Niemi kuvaa nuorten tunteita ja uuden kokeilemisen jännitystä hyvin aidosti. Lisäksi nuorten välinen dialogi on juuri sellaista, jollaisena se yläkoulun käytävillä kaikuukin. Varsinkin Adan kautta nousee vahvasti esiin teini-ikäiselle tyypillinen minäkeskeisyys: halu kujertaa kaveriporukan kirkkaimpana tähtenä ja olla tanssilattian katseiden kiintein kohde. Egzonin myötä avataan hieman myös maahanmuuttajanuoren arkea ja haasteita kahden eri kulttuurin välillä. 

Juuli Niemi kirjoittaa nautinnollista lyyristä proosaa. Kieli soljuu herkästi ja kauniisti, mutta myös haastaa lukijaa, jonka on pysyttävä terävänä. Paikoin kieli turruttaa; jotain olisi voinut jättää pois. Niemen teos sopii parhaiten nuorelle, joka on tottunut lukija. Aikuisen lukijan ei kannata säikähtää kirjan hattaran makeaa kantta vaan antaa tälle nuortenkirjalle mahdollisuus. Romaanin myötä voi myös palata hetkeksi omaan ensirakkauteen ja teini-iän muistoihin. 

Et kävele yksin oli lukupiirimme toukokuun kirjavalinta, ja kaikki olivat pitäneet Juuli Niemen nuortenkirjasta kovasti. Lukupiiriläisistä Kaisa V. on blogannut kirjasta. Arvion ovat kirjoittaneet myös mm. Suketus, Mari Saavalainen, Heidi P. ja Mari A. Olen itse lukenut aiemmin Niemeltä myös hänen novellikokoelmansa Tule hyvä, jota myös suosittelen lämpimästi (vaaleanpunainen kansi muuten siinäkin!)

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Pedot, Vuokko Sajaniemi. Tammi 2015. 308 s. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Vuokko Sajaniemen esikoisromaani Pedot (Tammi 2015) kuljettaa lukijan Suomen itärajalle, jonka loputtomalta tuntuvien metsien lomasta löytyy pieni maalaispitäjä nimeltään Ritajärvi. Lukiolaistyttö Maria asuu siellä yhdessä isänsä Lassen kanssa, joka toimii kylän ortodoksisen kirkon pappina. Äiti on kuollut vuosia sitten onnettomuudessa. Lassen elämä rakentuu ainoastaan työstä ja tyttärestä, ja Maria kipuilee niin murrosiän kuin surun vuoksi. Tyttö laihtuu ja käsivarsiin ilmestyy punaisten arpien risteilemiä jokia. Yhdessä parhaan ystävän, Anniinan, kanssa Maria laulaa kirkon kuorossa, tanssahtelee viikonloppuiltaisin salaa kotibileisiin ja supisee tyttöjen juttuja. Anniinan kanssa ei voi masentua, sillä hän on kuin västäräkki, kuin peipponen; kuin pääskynen tai punarinta. Sen suu on täynnä omaa laulua eikä kenenkään muun, sen pää kääntyilee jatkuvasti ja se lennähtelee kepeästi sinne tänne. Se ei pysy paikoillaan, koska sen ei tarvitse.

Ritajärvi on kuin lintukoto, jonka turvallisuus järkkyy, kun asutuksen läheltä tehdään susihavainto. Kyläläisten suusta pulppuaa kauhu, sivusilmällä kurkitaan metsän kitaan, vilkaistaan nopeasti olan taa. Entä jos susi tulee pihaan, vie rakkaan lemmikin tai yllättää lapsen kesken leikin? Miksi peto ei ymmärrä pysyä siellä, minne kuuluu eli rajan taakse, erämaiden kätköihin? Sudet jättävät ikuisen jäljen Mariankin elämään.

Kävin kuuntelemassa Vuokko Sajaniemeä vuoden 2015 Helsingin Kirjamessuilla, ja Pedot jäi tuolloin vahvasti mieleen. Teos on kuitenkin joutunut tovin odottamaan hyllyssä. Kannatti viimein napata Pedot luettavaksi, sillä Sajaniemen esikoisromaani on huikean hieno. Sajaniemi kutoo taitavasti moniäänisen kudelman, jossa eniten kuuluu Marian ääni. Tunnelma hiipii salaperäisesti suden hiljaisten askelten lailla ja saa lukijan jännittymään. Mukana on myös kyyneliä ja kaipuuta, ja pidin erityisesti siitä, miten herkästi suru ja ikävä lainehtivat Sajaniemen kauniissa, lähes lyyrisessä kielessä. Ylipäänsä kieli on läpi teoksen upeaa luettavaa ja luontokuvaus taidokasta. Lukiessa voi vahvasti aistia metsän hajut, kuulla puiden lehtien havinan. Petoja lukiessa on kuin istuisi metsän korkeimmalla kivellä, olisi itse hiljaa ja antaisi metsän laulaa.

Luonnon lisäksi keskeisenä kohoaa kylän ortodoksinen kirkko ja ortodoksisuus yleensä. Teoksen alkusivuilla kuvaillaan kirkkoa pieneksi ja pehmeäksi ja miten sipulikupolit jättäytyvät varjoon. Juuri sellaisena pehmeänä ortodoksikirkko teoksessa näyttäytyykin. Siinä missä sivuilla tuoksuu sammal ja kuusenhavut, voi aistia myös mirhan. Uskonnon puolesta Pedoilla on yhteistä Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Terhi Törmälehdon tänä vuonna julkaistun Vaikka vuoret järkkyisivät kanssa, sillä myös Maria pohtii omaa uskontoaan ja tasapainoilee ortodoksisuuden ja nuorten elämään kuuluvien halujen välillä. Maria haluaa kokea sen, mitä muutkin nuoret: ostaa uuden biletopin, juoda kuplivaa, tanssia läpi yön jalat kipeiksi ja flirttailla pojille.

Pedot on runsas teos, minkä vuoksi se kuluttaa jonkin verran lukijan voimia. Paikoin huomio meinasi lukiessa väsyä, etenkin teoksen loppupuolta lähestyttäessä. Karsimisen varaa olisi ollut, mutta annoin sen anteeksi, koska Pedot on ehdottomasti vahva ja ajatuksia herättävä esikoisteos. Lukiessa palautui mieleen huhtikuussa Kirjojen Suomi -sivustolla julkaistu artikkeli Ison pahan suden kulttuurihistoria, joka sopii todella mainiosti Petojen kylkeen. Mistä kumpuaa pelko sutta kohtaan? Mikä on ihmisyyden ja pedon raja? Katsovatko peilistä takaisin pedon silmät? Pedot nostaa esiin muitakin rajoja: on elämä ja kuolema, on turvallinen kylä ja turvaton metsä. Toivottavasti Sajaniemi kirjoittaa jatkossa lisää; lukisin takuulla hänen seuraavankin teoksensa. 

Sillä rakkaus, se on muuallakin kuin vain muistoissa.

Sajaniemen esikoisromaanista on blogattu harmillisen vähän, sillä en löytänyt muuta kuin Kaisa V:n arvion. Laitahan Pedot lukulistalle! 

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Viimeiseen hengenvetoon (Till sista andetaget), Anne Swärd. Otava 2011 (ruotsiksi 2009).
suom. Katriina Huttunen. 320 s.

Eletään 1970-luvun eteläruotsalaisessa kylässä, jota paahtava helle painaa kasaan. Eräänä päivänä raivoava tulipalo uhkaa niellä sisuksiinsa kyläläisten talot. Kaikki asettuvat pelastustoimiin, myös 7-vuotias Lo-tyttö. Roihuavan tulen äärellä hänen katseensa kiinnittyy poikaan, joka uhmaa henkensä uhalla petollista savua ja liekkejä. Siinä missä tuli tuhoaa maata allaan, syntyy sen äärellä jotain uutta. Lo nimittäin tutustuu tuon päivän jälkeen 13-vuotiaaseen Lukakseen ja alkaa viettää tämän kanssa paljon aikaa vanhempien kielloista huolimatta. Kumpikin tulee toisesta riippuvaiseksi: Lo ei osaa olla ilman Lukasta, Lukas ei osaa olla ilman Lota.

Jos työnnän käteni muistini vyyhteen, löydän ensimmäiseksi tulen. Tulen joka on ehkä levinnyt kauemmas muistissani kuin todellisuudessa. Tulen, ja sen keskellä Lukasin.

Swärdin esikoisromaani Viimeiseen hengenvetoon (Otava 2011) on kasvutarina, jossa kasvuun liittyvien kipuilujen lisäksi tärkeitä ovat perhe, ystävyys ja rakkaus. Kaikista eniten näistä nousee esiin rakkaus, joka suorastaan roihuaa kirjan sivuilta. Kumpikin tietää, ettei ystävyys voi pysyä samanlaisena sitten, kun Lo ei ikänsä puolesta enää ole lapsi. Lo tietää myös sen, että Lukas odottaa sitä päivää. 

Swärd on taitava väkevän, paikoin lähes tukahduttavan tunnelman luomisessa. Siinä missä tunnelma jäi päällimmäisenä mieleen kirjailijan romaanissa Kesällä kerran (Otava 2012), viipyilee se jälleen vahvasti ajatuksissa myös Viimeiseen hengenvetoon -teoksen jälkeen. Ystävyyden ja rakkauden kipinöinnin tuntee voimakkaasti, ja ne lähes korventavat lukijaakin. Sivut vaihtuvat tiheään ja vaikka välillä henkilöiden toiminta raivostuttaisi, on silti pakko lukea eteenpäin kuin viimeisen hengenvedon hädässä.

Olen varmaan syntynyt tähän, liikkumaan nopeasti ja sinkoutumaan johonkin suurempaan, Kieppumaan kuolemansyntien välillä, omistus, halu, yli, mielisyys, mieli, hyvä, miten voin ikinä enää laskeutua... tyytyä siihen että minulla on taas maata jalkojen alla?

Teoksen henkilökuvaus on sellaista hiekkapaperin karheaa: ei siloteltua vaan henkilöissä on särmää. He ovat sekä ihastuttavia että vihastuttavia. Tämän piirteen muistan myös Kesällä kerran -teoksen henkilöistä, mutta Viimeiseen hengenvetoon -romaanin Lo ja Lukas ovat paljon särmikkäämpiä. Pidin henkilökuvauksesta paljon, vaikken voikaan sanoa aina pitäneeni henkilöiden tekemistä valinnoista. Tämä ristiriitaisuus on mieleeni, mutta jotain pientä kuitenkin jään vielä kaipaamaan itse juonesta. Puute on samankaltainen kuin muistan olleen Kesällä kerran -kirjassakin: tunnelma painuu mieleen, mutta tarina itse tuntuu unohtuvan loppujen lopuksi harmillisen pian. Swärdin upeasta kielestä nautin jälleen kovasti. Se on kuin pöydälle kaatuneiden maustesirottimien sekoitus: on suloista makeutta ja viipyilevää väkevyyttä.

Swärdin romaanista ovat kirjoittaneet myös Katri, Susa ja Zephyr.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Tiranan sydän, Pajtim Statovci. Otava 2016. 269 s.

Pajtim Statovcin toinen romaani Tiranan sydän (Otava 2016) kertoo Bujarista ja hänen ystävästään Agimista, kahdesta teini-ikäisestä pojasta, kotkanpojasta, jotka elävät Tiranassa, Albanian pääkaupungissa: Elimme siellä minne aika ei ulottunut, merkityksettömällä maa-alueella jonne järkipuhe ei kantautunut, oli kuin kukaan ei olisi vaivautunut kertomaan meille ennen kuin vasta nyt, millaiset olosuhteet meitä ympäröivät, ja se taas tuntui siltä kuin meillä ei olisi ollut mitään väliä. Bujarin isän vanhoissa tarinoissa Albania levittää mahtavat siipensä vahvoina, mutta todellisuudessa siivet ovat menettäneet voimiaan, laahaavat repaleisina maata ja maan sydän lyö heikommin. Jugoslavian sota kuihduttaa ja rapistaa myös Albaniaa. Bujar ja Agim päättävät tavoitella parempaa ja lähteä veneellä kohti Italiaa. Alkaa vuosien matkalaukkuelämä maasta toiseen. Samalla matkataan myös omaan itseen: etsitään omaa identiteettiä ja paikkaa maailmassa. Omaa kotimaata ei kuitenkaan koskaan voi pyyhkiä itsestä pois, se on ja pysyy:

"Sinäkin olet albaani, halusit tai et. Et pääse sitä tosiasiaa pakoon, vaikka miten yrittäisit."

" En todellakaan ole samanlainen", hän intti ja haukkasi maissia niin, että siitä oli alle puolet jäljellä. " Kuin muut albaanit."

"Et ehkä ole samanlainen, mutta olet silti saman maalainen", sanoin ja ojensin käteni, johon odotin hänen laskevan maissintähkän, mutta hän haukkasi sitä taas. "Ei ihminen voi vain päättää olla olematta se, joksi on syntynyt."

Pajtim Statovci kuljettaa lukijaa hallitusti menneisyydestä nykyisyyteen ja takaisin, vaikka aluksi muistan jostain syystä kompastelleeni. Lopulta tarina sulkeutuu onnistuneesti, mutta jättää lukijalle myös kysymyksiä ja pohdittavaa. Tiranan sydän on mielestäni hieman helppolukuisempi kuin esikoisteos Kissani Jugoslavia (Otava 2014), muttei onnistunut lopussa ihan täysin yllättämään minua. On parempi mitä vähemmän tarinasta tietää etukäteen. Statovcin kieli on jälleen yhtä hiottua ja upeaa luettavaa kuin esikoisessa. Tiranan sydän on todella vaikuttava, teemoiltaan monipuolinen ja ajatuksia herättävä teos, jota lukiessa koin lukemisen riemua parhaimmillaan. Odotin sitä hetkeä, kun voisi ottaa kirjan jälleen esiin ja humahtaa sen tarinaan, joka ei irrota otettaan lukijasta. Jos siis etsit vahvaa, koskettavaa ja tarinaltaan vetovoimaista kirjaa, on Tiranan sydän ehdoton valinta.

Tiranan sydämestä ovat kirjoittaneet mm. Liisa, Jenni, Omppu, Katri, Tuijata ja Laura. 

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Ei saa mennä ulos saunaiholla, Heidi Mäkinen. Karisto 2016. 242 s.

Tamperelaiskirjailija Heidi Mäkisen esikoisteos Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016) kertoo kahdesta naisesta ja yhdestä rotukissasta. Sini on 35-vuotias ja haluaa naimisiin. Hän tekee kaikkensa saavuttaakseen unelmansa: käy useilla treffeillä, katsoo television hääohjelmia ja suunnittelee omiaan. Jostain syystä unelma ei vain ota toteutuakseen, ja Sini pelkää jäävänsä ainiaaksi yksin. Samassa kerrostalossa asuu 60-vuotias Eeva, joka on jäänyt leskeksi ja jolla todetaan vakava sairaus. Tässäkö elämä nyt sitten oli? Eevan kissa, Kyllikki, katselee emäntänsä touhuja sohvalla makoillen ja toteaa jo ennen kuin kirja on alkanutkaan, ettei teos olisi mitään ilman sievää nelijalkaista, koska Kyllikki on hahmoista kaikkein tärkein, kaunein ja kiinnostavin.

Mäkisen esikoisteos kuvaa rakkautta ja ystävyyttä todenmukaisesti; kirja tuntuu pehmeältä ja lämpimältä. Vaikka juonenkulku on ei ole kovin yllätyksekäs, se soljuu vaivatta eteenpäin. Mäkisen kirjaa lukiessa tuntuu usein siltä, kuin katsoisi tv-sarjaa, jossa kuvataan kepeästi ja koukuttavasti kahden naisen arkea, jossa sattuu ja tapahtuu: aamuisin lattiaan tömähtelee jälleen eri miehen askeleet, ystävä paljastaa tapailevansa toista miestä ja on pakko keksiä hätävale, kun avataan hääpuvussa ovi naapurille. Tamperelaiskirjailijan luomista naisista, Sinistä ja Eevasta, on helppo pitää. Heidän kanssaan voisi hyvin kuvitella istahtavansa kahvikupilliselle, jonka äärellä voisi vuodattaa surut ja hekottaa viimeisimmille kömmähdyksille. Omaan makuuni Sinin yksinkertaiset Facebook-päivitykset sämpylöiden leipomisesta ja ostoksille menemisestä tuntuivat jo aika vanhalta jutulta eivätkä siksi saaneet virnettä suupielelle niin kuin olisi ollut tarkoitus. Kyllikki-kissa on hahmona vinkeä ja varsinainen kissojen kuningatar, joka laukoo teräväreunaisia mielipiteitään ihmisten touhuista heitä säälimättä: Ne suutelivat. Hyi. Vanhat ihmiset. Rakkaus kuuluu nuorille ja terveille. Kyllikki tuo tarinaan maukuvaa särmää ja kuuluu ehdottomasti kertojien joukkoon, vaikka en aina oikein ymmärtänytkään kaikkien sutjauksien merkitystä.

Heidi Mäkisen kirjoitustyylissä on persoonallista särmää ja huumorissa on ripaus pippuria. Ei saa mennä ulos saunaiholla on viihdyttävää luettavaa; se on pirteä välipalakirja, josta jää iloinen mieli. Jos siis etsii hyväntuulista kirjaa, Mäkisen teos on nappivalinta.

Lue myös, mitä mieltä ovat olleet Kaisa V., Elina ja Marjatta Mentula.