Normaali-trilogia korkattu: Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Oonko ihan normaali? (Am I Normal Yet?), Holly Bourne. Gummerus 2017 (engl. 2015). suom. Kristiina Vaara.
402 s. Kirjastolaina.

Eipä mennyt kauaakaan, kun jo luin ensimmäisen niistä kirjoista, jotka listasin hiljattain Summer Book Bucket List'iini (ja kärsin nyt kesken jäävien kirjojen kasvavasta pinosta). Holly Bournen Normaali-trilogia tuntuu ponnahtelevan usein esiin bookstagramin puolella, ja on herättänyt arvioiden perusteella mielenkiinnon ja tunteen siitä, että kehuttu ya-kirjallisuuden sarja voisi olla mielekästä luettavaa. Nappasin trilogian avausosan Oonko ihan normaali? (Gummerus 2017) luettavakseni, kun kesken olevat pari muuta kirjaa eivät oikein napanneet ja tuntuneet imaisevan mukaansa näin hellepäivinä. Odotin, että Bournen terävää ja mukaansatempaisevaa kirjoitustyyliä löytyisi myös hänen nuorille suunnatusta teoksestaan, sillä pidin Bournen ensimmäisestä aikuisille kirjoittamasta romaanista Katsokaa miten onnellinen olen (Gummerus 2019).

Oonko ihan normaali? kertoo kuusitoistavuotiaasta Eviestä, jolla on OCD, eli pakko-oireinen häiriö: Eviellä on bakteerikammo, minkä takia hän kokee, että käsiä on pestävä niin usein, että niihin tulee haavoja ja omasta puhtaudesta pidettävä ylipäänsä äärimmäisyyteen menevän tarkasti huolta. Teoksen alussa Evien suunta on paranemaan päin ja lääkitystä on vähennetty roimasti; normaali elämä tuntuu Evien mielestä jo kurkistavan nurkan takaa. Evie käsittää "normaaliuden" olevan sitä, mitä muillakin koulun samanikäisillä tytöillä on: ystäviä, bileitä ja ihastus, ehkä jopa poikaystävä. Samalla kun Evie pyrkii saavuttamaan tämän "normaaliuden", mielenterveyden ongelmat alkavat antaa merkkejä uusiutumisesta. Evie kuitenkin potkii niitä piiloon parhaansa mukaan, hämää myös itseään, ei kerro tilanteestaan uusille ystävilleen eikä paljasta asiaa kenellekään aikuiselle. Tilanteen piilottelu alkaa kuitenkin käydä hiljalleen raskaaksi ja mahdottomaksi.

Bourne tavoittaa nuorten ajatusmaailman ja puhetyylin vaivattomasti ja aidonoloisesti. Yksi parhaista kirjan puolista on, miten feminismi on siinä oleellisesti läsnä: ystävykset Evie, Amber ja Lottie perustavat feministisen ryhmän Vanhatpiiat ja kokoontuvat keskustelemaan esimerkiksi kuukautisista ja siitä, miten niistä puhutaan yhteiskunnassa. Välillä koin, että ajatukset olivat hivenen päälleliimatun oloisia ja tuntui kuin äänessä olisi ennemminkin kirjailija itse mutta eipä tuo merkittävästi häirinnyt, sillä tyttöjen perustama ryhmä on loistava ja heidän keskustelunsa mielenkiintoista luettavaa.

Oonko ihan normaali? tarjoaa ajatuksia herättävän, tasokkaan ja kaikkea muuta kuin höttöisen lukupaketin: on niin mielenterveyden kuin naisen aseman käsittelyä. Bournen teos ei kuitenkaan ole raskas tai vello synkkyydessä, vaikka toki Evien uudelleen sairastuminen saa lukijankin jännittymään. Oonko ihan normaali? on sujuvalukuinen ja jotenkin virkistävää luettavaa painavista teemoistaan huolimatta. Lisäksi sen lukemisesta jää hyvä mieli. Aion ehdottomasti lukea myös seuraavat osat, joista toisessa kertojanäänen saa Amber ja kolmannessa Lottie.

Oletko sinä lukenut Normaali-trilogian? Mikä on suosikkiosasi ja miksi?

Helmet-lukuhaaste 2019: 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
Lukemattomat naiset -lukuhaaste 

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja (Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom
fire årstider), Morten A. Strøksnes. Gummerus 2019 (ensimm. kerran 2018, norjaksi 2015).
suom. Katriina Huttunen. 297 s. Kansi: Sanna Mander. Kirjastolaina.

Meri on alkukoti. Muinaiset aallot virtaavat lävitsemme kuin kaikuna pienistä loiskeista vaikeapääsyisessä luolassa meren äärellä. Joskus kun seisomme kovassa myrskyssä rannalla, tuntuu kuin meri haluaisi meidät takaisin. Aalto alkaa hitaasti rakentaa ylimääräisiä lihaksia kaukana horisontissa ikään kuin se tietäisi jo etukäteen, minne se aikoo ja miten se sinne pääsee. Tuuli auttaa sitä, ja sen eteneminen ja rytmi ovat täydellisiä koko matkan ajan maihin saakka, Toiset aallot työntävät sitä selästä, kannustavat sitä ja antavat sille tilaa. Lähestyessään matalikkoa se kiihdyttää vauhtia ja valmistautuu loikkaan.

Morten A. Strøksnesin oman elämän kokemuksia faktatietoon yhdistävä tietoteos Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2019, ensimm. kerran 2018) herätti huomioni viime vuonna Helsinki Litin myötä. Kirjan nimi kertoo oleellisimman: teos kertoo vuosista, jolloin teoksen kirjoittaja yhdessä ystävänsä Hugon kanssa päättää yrittää napata Norjan vuonojen pohjasta jäähain (håkjerring), muinaisolion, joka voi elää peräti viisisataavuotiaaksi mutta jonka lihalla ei ole kysyntää toisin kuin vaikkapa sillihailla (håbrann). Maksoi mitä maksoi, me pyytäisimme ahneen hirviön, jolla on selässään monen sadan miljoonan vuoden evoluutio, veressään potentiaalisesti tappavia myrkkyjä, silmissään loisia ja hampaita kuin ylimitoitetuissa kettusaksissa, vain paljon enemmän. Itse asiassa ystävysten pakkomielle saada pyydystettyä jäähai oli minulle sivuseikka, sillä minua kiinnosti paljon enemmän mainiosti, vähän tarinamaiseen tyyliin, kirjoitettu faktatieto esimerkiksi merestä ja sen eliöistä sekä omakohtainen pohdinta ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta sekä rakkaudesta mereen. Vähiten ymmärrystäni sai miesten halu napata jäähai pelkästään siksi, että sen nappaaminen olisi hienoa kokea tai ehkä oman itsetunnon pönkittämisen vuoksi. Kaikista turhista asioista, joita olisimme voineet keksiä, tämä tuntuu turhalta juuri oikealla tavalla. Hmm, siis miten niin? Merellä on kuitenkin oma tahtonsa samoin jäähailla. 

Onhan se pakko myöntää, että Merikirja saattaa kuulostaa aika tylsältä, mutta hei, sitä se ei kuitenkaan ole! (Vaikka samaan hengenvetoon myönnän, että minulle toimivinta oli lukea teos mahdollisimman nopeasti niin, etten tarttunut mihinkään toiseen kirjaan välillä.) Syy, miksi kerronta imaisi minut mukaansa ja miksi pidin kirjasta paljon, johtuu siitä, miten voimakkaasti Merikirja toi matkamuistot mieleen viime kesältä. Teimme silloin kesälomamatkamme autolla Lofooteille: ajoimme Tromssasta Senjan saarelle ja sieltä aina Lofoottien eteläisimpään kärkeen, Å-kylään, asti ja autolautalla Svolværista Skrovan saaren kautta Skutvikiin ja sieltä kohti Ruotsia ja takaisin Suomeen. Vaikka läheiseni ja minä itsekin epäilin etukäteen sitä, miten teltassa yöpyminen mahtaisi luonnistua ja miten vilukissana pärjäisin Pohjois-Norjan viileässä säässä, kaikki sujui lopulta loistavasti ja jylhät vuonomaisemat ja milloin minkäkin mutkan takaa löytyvä satumainen maisema olivat jotain ihan käsittämätöntä. Koska omat matkamuistot ja kirjassa olevat tutut paikannimet olivat siis vielä hyvin mielessä, Merikirja luontokuvauksineen ja meren suolaisine tuoksuineen tuli lähelle. Vesistöt ovat minulle tärkeitä, etenkin meri on aina ihastuttanut laajuuden, salaperäisyyden, voiman ja aavan horisonttinsa vuoksi, vaikka olenkin varttunut joen varrella ja asunut myöhemmin niin meren kuin järvienkin lähellä.

Skrovan majakka, joka Merikirjassa mainitaan usein.

Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.

Strøksnes kirjoittaa kauniisti, sujuvasti ja koukuttavasti: vaikka teoksessa on paljon asiaa, sen lukeminen ei tunnu raskaalta. Rakkaus mereen huokuu läpi sivujen. Kuitenkin teosta olisi voinut hieman tiivistää, sillä en ihan kyennyt välttymään kyllästymisen tunteelta loppupuolella, vaikka faktatietojen lukeminen oli edelleen kiinnostavaa. Lopetus on kuitenkin mainio, ikään kuin isilmänisku luonnolta ihmiselle, joka yrittää taivuttaa tätä tahtonsa mukaan.

Merikirjan luettuaan tuntuu kuin itsekin olisi ollut mukana meren keinuvilla aalloilla.

Helmet-lukuhaaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?), Holly Bourne. Gummerus 2019 (englanniksi 2018).
suom. Kristiina Vaara. 391 s. Kansi: Sanna Mander. Arvostelukappale.

Holly Bourne on minulle nimellisestä entuudestaan tuttu kirjailija, mutta en ole (vielä) lukenut hänen aiemmin ilmestynyttä Normaali-trilogiaa, jota hehkutetaan ya-kirjallisuuden huippusarjana. Sen sijaan tartuin Bournen ensimmäiseen aikuisille suunnattuun romaaniin Katsokaa miten onnellinen olen (Gummerus 2019). Teos kertoo kolmekymppisestä kirjailija Tori Baileysta, joka on kirjoittanut hieman yli parikymppisenä menestysromaanin, joka kannustaa naisia elämään juuri niin kuin he itse haluavat eikä minkään näin pitää tehdä -oletusten mukaan. Tori kiertää edelleen kertomassa kirjastaan erilaisissa tilaisuuksissa ja on lisäksi faneilleen alati online myös somessa. Kirjassaan Tori kertoo erosta seuranneesta romahduksesta ja siitä, miten selvisi siitä tavattuaan Vuorimiehensä, Tomin. Fanit ovat kateellisia heidän täydelliseltä vaikuttavasta suhteestaan. 

Kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen Tori on alkanut tuntea entistä vahvemmin, ettei kaikki ole kunnossa hänen ja Tomin välillä. Kun kaikki ystävät ympärillä, paras ystävä Deekin, astelevat alttarille vuorollaan ja ilmoittavat perheenlisäyksestä, Tori ummistaa silmänsä kaikilta merkeiltä, joiden perusteella hänen ja Tomin suhde on tullut tiensä päähän. Vaikeinta on kuitenkin painia pelkoa vastaan, sillä miten hän uskaltaisi erota kolmikymppisenä, iässä, jolloin pitäisi olla kaikki se, mitä ystävillä jo on? Uskaltaako kolmikymppisenä enää palata takaisin lähtöviivoille? 

Jollain ilveellä tuulenpuuskat, joilla ratsastimme paikalle parikymppisinä, ovat lennättäneet meidät jonnekin, ja meidän täytyy saada tämä jokin toimimaan. Koska kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Nyt on liian myöhäistä selvittää, oletko oikean tuulenpuuskan kyydissä vai et. Etkä halua ihmisten tietävän, että olet niin jumissa ja niin peloissasi ja ajattelet, että on liian myöhäistä saada itseään ulos tästä tilanteesta. Et halua epäonnistua, kun kaikki muut näyttävät porskuttavan. Ja olethan sinä onnellinen, vai mitä? Ainakin välillä olet onnellinen. Ja eikö juuri se ole onnea? Ohikiitäviä hetkiä, eikä mikään pysyvä euforinen tila. Ja niin kauan kun kaikki näyttää ulkopuolelle hyvältä, ketä kiinnostaa? Ja tiedät, kuka olet. Se on totta. Se on ainut hyvä puoli, jota ei halua vaihtaa parikymppisyyteen. 

Olen oman ikäni puolesta teoksen kohderyhmää, ja siksipä teos pohjimmiltaan herättikin kiinnostukseni. Kolmekymppisenä on helppo samaistua niin moneen tilanteeseen, tunteeseen ja asiaan, joista Bourne kirjoittaa. Ehkä juuri siksi en kykene yhtymään sellaisiin etuliepeen adjektiiveihin kuin hauska ja ratkiriemukas, vaikka suupielet kohosivatkin välillä hymyyn. Enemmän kuitenkin ahdistuin ja panikoin Torin kanssa, mutta nautin myös: harvemminhan (ainakaan minua) vastaan on tullut juuri näin omaan elämänvaiheeseen kolahtavaa chic lit -kirjallisuutta. Pidin erityisesti siitä, miten mainiosti Katsokaa miten onnellinen olen kuvaa nykyajalle tyypillistä itsensä brändäämistä ja sitä, miten todellisuus voi olla jotain ihan muuta, mitä somen siloitellut kuvat antavat ymmärtää. Tori on hyvin tarkka, millaisen kuvan itsestään luo faneilleen. Someminä on aina parempi puoli kameraan päin, parhain otos valitaan vähintään kahdenkymmenen kuvan pohjalta ja jonkun muun julkaisemista kuvista katsotaan vain, miltä itse näyttää. Someminä on se, joka suitsuttaa kaikille juuri niin kuin Bournen romaanin nimi: Katsokaa, miten onnellinen olen! Ja tuntee tietenkin valtavaa tyydytystä siitä, kun tykkäyspilvi sataa ryöppynä sydämiä.

Teoksen alkupuolella meinasin vähän kavahtaa, sillä sanavalmis ja räiskyvä Tori käyttää aika paljon kirosanoja, etenkin sitä v-alkuista. Torin romaanin nimi on Kuka v*ttu minä olen? ja hän kutsuu fanejaan v*ttulaisiksi, mikä erityisesti rävähti silmään ja tuntui kummalliselta. Miksi kukaan kutsuisi omia fanejaan niin inhottavalla tavalla? Torin itsensä satunnainen kiroilu sen sijaan ei minua juurikaan haitannut etenkään, mitä tutummaksi päähenkilö muodostui ja kun huomasin, miten se sopi Torin suorasukaiseen luonteeseen. 

Vaikka Toria tekisi mieli ravistella kerran jos toisenkin, jotta tämä repäisisi itsensä irti huonosta parisuhteesta, pidin Torista paljon ja häntä jäi lopulta ihan ikävä. Mielestäni teos voisi olla paikoin hieman tiiviimpi, jotta loppuosa saisi enemmän aikaa. Nyt siitä välittyy kiire ja helppous, vaikka itse loppuratkaisu olikin kliseisyydestään huolimatta minulle mieleen. Katsokaa miten onnellinen olen on kuin lemmikkikissan leikillinen raapaisu: lukija ei voi välttyä tuskalta muttei myöskään lempeyden tunteelta. Lisäksi teos antanee vertaistukea oman elämänsä Toreille. Suosittelen erityisesti kolmekymppisille tai hieman sen molemmin puolin oleville!

Helmet-lukuhaaste 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Lontoo). 

2 x Japani: Minnä Eväsoja: Melkein Geisha: Hurmaava ja hullu Japani & Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Melkein Geisha: Hurmaava ja hullu Japani, Minna Eväsoja. Gummerus 2016. 238 s. Kirjastolaina.

Minna Eväsojan muistelmateos Melkein Geisha: Hurmaava ja hullu Japani (Gummerus 2016) on kompakti ja mielestäni mitä mainioin teos tutustua japanilaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Teos sisältää 45 eri lukua, jotka ovat Eväsojan päiväkirjamaisia muistelmia kokemuksistaan Japanissa, missä Eväsoja on asunut useita vuosia opiskellessaan perinteisten taidemuotojen ja japanilaisen estetiikan opintoja, kuten teetaidetta, ja tehdessään väitöskirjaa. Osa katkelmista on lyhyempiä huomioita, ikään kuin nopeasti laadittuja muistilappuja esimerkiksi siitä, miten kodin eri tiloihin tarkoitettuja tohveleita käytetään oikein tai miten häät ja hautajaiset eroavat suomalaisista. Osa katkelmista sen sijaan on arkisia häivähdyksiä, joissa Evässoja kertoo erilaisista kokemistaan tilanteista, kuten elämänsä ensimmäisestä maanjäristyksestä, metroon pääsyn hankaluudesta yhdessä fiancèn kanssa ja miten haastavaa on, jos joutuu Japanissa sairaalaan ja vielä yksin kahden sairaan lapsen kanssa.

Vaikka Eväsoja asui pisimmillään yhtäjaksoisesti kolme vuotta Japanissa, hän on aina oleva muukalainen, gaijin. Täydellinen japaninkielen taitokaan ei auta silloin, kun etukäteen puhelimitse sovittu yömajoitus ei onnistukaan, kun käy ilmi, että asiakas on ulkomaalainen. Eväsoja ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen lannistaa, vaan teoksen sivuilta välittyy suunnaton lämpö ja rakkaus Japania kohtaan. Japanissa heittäydyin elämänvirtaan kuin juureton vesiheinä tunnetussa vanhassa runossa ja otin avoimin mielin vastaan sen, mitä elämä eteeni toi. Viimeinen luku on kuin kukkaan puhjennut kirsikkapuu: sen kukat ovat kaikki niitä asioita, joita Eväsoja rakastaa ja kaipaa Japanista. Luku on tehty listan muotoon, mikä tuo mieleen Mia Kankimäen teoksen, josta kerron omana arvionaan alempana.  

Melkein Geisha on ihastuttava ja mielenkiintoinen teos. Jos on matkustamassa Japaniin tai on muuten vain kiinnostunut maan kulttuurista ja tavoista, Eväsojan teos on mielestäni vielä osuvampi lukuvalinta kuin Kankimäen teos. Toisaalta suosittelisin Kankimäen teosta etenkin, jos on kiinnostunut myös japanilaisesta kirjallisuudesta ja haluaa vielä hieman laajempaa katsausta Japaniin. Pidin itse Eväsojan teoksen lyhyistä ja ytimekkäistä luvuista enkä kokenut niitä liian irrallisiksi toisistaan. Luvut ovat kuin japanilaisia leivonnaisia: pieniä, nopeasti nautittavia mutta niin maittavia. Lisäksi nautin siitä, miten Eväsoja viljelee huumoria tekstissään ja kertoo vähän kummallisistakin tavoista niin, että tekstistä silti aistii vinkeän hymynkareen.


Helmet-lukuhaaste 2019: 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Mia Kankimäki. Otava 2015 (alkujaan 2013). 380 s. Kirjastolaina.

Hassu juttu, miten oma mieli voikaan jonkin kirjan suhteen muuttua. Mia Kankimäen esikoiskirja ei ilmestymisvuonnaan herättänyt jostain syystä mielenkiintoani, mutta nyt joutuessani edelleen odottelemaan Kankimäen kehuttuja Yönaisia varausjonossa päätin, että voisin ihan hyvin vuoroani odotellessani tutustua kirjailijan esikoisteokseen. Yllättäen sitäkin täytyi odotella tovi varauksesta, ja ehdin jo vähän harmitella, etten ostanut teosta vuosia sitten hyllyyni, kun se tuli vähän väliä vastaan eri kirpparihyllyillä.

Syy, miksi lopulta kiinnostuin Kankimäen esikoiskirjasta, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2015, alkujaan 2013), on sen keskiössä oleva Sei Shōnagon, japanilainen Heian-kauden hovinainen ja kirjailija. Hänet tunnetaan teoksesta Tyynynaluskirja, jonka pitäisi ilmestyä ensikertaa (!) suomeksi Teoksen kustantamana (ajankohtaa ei ole vielä tiedossa) ja jonka haluan lukea. Se koostuu Shōnagonin muistiinpanoista, joissa hän kertoo elämästään hovissa, ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Mia Kankimäki kertoo esikoisteoksessaan tekemästään irtiotosta: hän jättää 38-vuotiaana työn kustantamossa, oman harmaan arkensa ja matkustaa Japaniin etsiäkseen tietoa Sei Shōnagonista ja kirjoittaakseen hänestä kirjan. Japanissa kuitenkin selviää, ettei tiedonmurusten kaivaminen olekaan niin helppoa. Kankimäki joutuu kysymään yhä uudelleen: Kuka oikein olit, Sei Shōnagon? 

Luin Kankimäen teoksen tammikuussa, ja opin sen luettuani paljon niin entuudestaan vieraasta Sei Shōnagonista kuin japanilaisesta kulttuurista. Kankimäen innostus välittyy ja se valtaa kihisten omankin mielen; Minäkin haluan vielä joku päivä matkustaa Japaniin, nähdä kirsikkakukkapuiden loiston ja silittää sormillani kimonon viileää silkkiä. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on teos, jonka lukeminen tuntuu siltä, kuin juttelisi hyvän ystävän kanssa: välillä nauretaan hervottomasti, mietitään elämän suuria kysymyksiä, arvuutellaan, pohdiskellaan ja haaveillaan. Ehkä myös listataan erilaisia asioita, niin kuin Kankimäki tekee kirjassa Shōnagonin tavoin: miellyttäviä, ihania, asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Teoksen puolivälin jälkeen tunsin ajoittaista väsymystä ehkä johtuen lainapokkarin pienestä fonttikoosta ja tiheästä rivivälistä, odottamattomasta lukukiireestä (edelleen muitakin innokkaita varaajia) ja koska jotain olisi voinut mielestäni tiivistää toisteisuuden välttämiseksi. Tästä huolimatta lukukokemus on kuitenkin enemmän positiivinen: teos tarjoaa paitsi oivan nojatuolimatkan Japaniin ja sen kulttuuriin myös hyväntuulisen ja innostuneen mielen.


Helmet-lukuhaaste 2019: 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Rouva C., Minna Rytisalo. Gummerus 2018. 365 s. Kirjastolaina.

Millainen kuva sinulla piirtyy mieleesi Minna Canthista? Anna, kun arvaan! Kuvassasi istuu vakavailmeinen tai suupieli juuri ja juuri havaittavasti hymyssä oleva iäkäs rouva yllään korkeakauluksinen mekko. Hänestä hehkuu jotain mystisen kunnioitettavaa ja luulet, että saattaisit hieman pelätäkin häntä, jos istuisit rouvan edessä. Juuri sellainen on kuva minunkin mielessäni, ja kenties tiedämme Minna Canthista aika lailla samat asiatkin: miksi hän on merkittävä, mitä hän on kirjoittanut ja että hän on ainut nainen, jolla on Suomessa oma liputuspäivä. Kovin paljoa enempää en tiedä Canthista; tietenkin jotain muutakin hänen historiastaan, kuten perhetausta ja kaupungit, joissa hän on asunut, mutta siinä se. Nolottaa edes paljastaa, etten ole lukenut kaikkia hänen näytelmiään: vain Työmiehen vaimon ja katkelmia muutamasta muusta.

Minna Rytisalon tuoreimmassa romaanissa Rouva C. (Gummerus 2018) keskiössä on Minna ja Ferdinand Canthin avioliitto, aika ennen kuin kaikki se yhteiskunnallisesti merkittävä alkoi. Miten virkistävää, sillä lukijahan tietää, miten tarina jatkuu!

Romaanin aikana nuori Minna kasvaa aikuiseksi naiseksi ja löytää sen, mitä hän haluaa tehdä ja millainen nainen olla: vaikuttaja, naisten, lasten ja vähäosaisten periksiantamaton ääni. Minna lähtee Jyväskylän seminaariin opiskelemaan ensimmäisten naisopiskelijoiden joukkoon kansakoulunopettajaksi. Siellä hän tapaa tulevan aviomiehensä, luonnontieteen lehtori Ferninandin. Tietoja ei juurikaan ole siitä, millainen avioliitto ja aviomies todellisuudessa oli ja miksi Minna lopetti opiskelut vain vuoden jälkeen. Rytisalo onnistuu siitä huolimatta, mitättömistä tiedonmurusista luomaan runsaan, eheän ja todelliselta tuntuvan tarinan avioliitosta ja avioparista. Lukiessa ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, että romaani on fiktiota. Ferninand näyttäytyy teoksessa lämpimänä ja rauhallisena aviomiehenä, joka tukee vaimoaan kaikessa. Hänen tuellaan on merkittävä rooli siinä, että Minna alkaa kirjoittaa ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin. 

Paitsi että kirjan kansi on lumoavan kaunis, sitä on myös kirjan kieli. Rytisalo pystyy pitämään kuvailevan kielen sopivassa määrässä, sillä jos sitä olisi ollut yhtään liikaa, kieli olisi saattanut valua liian hunajaisena. Pidän Rytisalon tavasta kirjoittaa pitkiä virkkeitä, antaa kielen aaltoilla vielä hetken ennen pistettä, jatkaa matkaa hetki vielä kuin ihmisen mielikin, alati liikkeessä: - - käsi sujahti käsivarren lenkistä, askelet kävivät samaan tahtiin, toinen hengästyi ja toinen hiljensi, ja rannassa pelottomat tussilago farfarat työntyivät jäisen heinikon läpi aurinkoa kohti tukevina, ja kaikki kasvoi taas ja pursui elämää, ihmiset ja kasvit, kohta nousisivat kielot ja ketunleivät ja vanamojen pikkuiset kellot helisisivät ja tuomien tuoksu leijailisi utuna kaupungin yllä, ja illat olisivat jälleen valoisat ja pettymykset menisivät ohi vaikkei vielä siltä tuntuisi. 

Rouva C. jätti mieleeni useita ääriviivoiltaan vahvoja kuvia Canthin elämän hetkistä, kuten nuoren Minnan ja tämän ystävän Floran karkaaminen tanssiaisiin, hetki, kun Ferninand maalailee tulevaisuuden talon paikkaa Minnalle ja kun vaivaistalon kauheudet avautuvat Minnan silmien eteen. Ainoastaan kertojan näkökulman yhtäkkiset vaihtumiset lukujen sisällä hämmensivät aluksi, koska ajattelin näkökulman olevan koko ajan Minnan.

En ole lukenut Minna Maijalan kirjoittamaa elämäkertaa Herkkä, hellä, hehkuvainen (Otava 2014), joka on toiminut Rytisalon kimmokkeena kirjoittaa fiktiivinen teos Minna Canthista. Rytisalon romaanin jälkeen alkaa tuntua siltä, että tuo elämäkerta täytyy vielä lukea - ja ne lukematta jääneet loput näytelmät! 

Vinkkinä: Käy kuuntelemassa täältä, kun Baba Lybeck haastattelee Minna Rytisaloa.

Anneli Kanto: Veriruusut

Veriruusut, Anneli Kanto. Gummerus 2016. 425 s. pokkari. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Anneli Kannon romaani Lahtarit (Gummerus 2017) oli kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus vuoden alkupuolella, ja laitoin samantien kirjailijan aiemman julkaisun Veriruusut (Gummerus 2016) lukulistalle. Ilahduin kovasti, kun teos valittiin luettavaksi viime kuussa lukupiirissä. Näkökulma sisällissodasta on toinen kuin Lahtereissa, joka on moniääninen kudelma valkoisten silmin. Veriruusuissa seurataan sen sijaan punaisten nuoria naiskaartilaisia. Vaikka Lahtareissa ääneen pääsi myös jokunen nainen, näkökulma on siinä ja muissakin sotaromaaneissa pääasiassa miesten. Siksi erityisen kiinnostavaa oli saada lukea sisällissodasta ainoastaan naisten silmin.

Veriruusut kertoo etenkin kolmesta nuoresta naisesta, jotka värväytyvät punakaartiin Valkeakoskella ja Tampereella. Sigrid on 15-vuotias valkeakoskelainen, joka saa töitä paikallisesta tehtaasta ja tutustuu ja ystävystyy siellä tomeraan Marttaan. Hänen mukanaan Sigrid liittyy mukaan työväentalon rientoihin tiukan äidin vastusteluista huolimatta. Lempi sen sijaan kyllästyy olemaan piika ja karistaa harmaan arjen jaloistaan muuttamalla Tampereelle. Sieltä hän uskoo löytävänsä haavekuviaan vastaavaa elämää ja pääsee töihin Finlaysonin tehtaalle. Kun vallankumouksen myötä tehtaankin ovet sulkeutuvat, Lempi liittyy naiskaartiin. Pian naiset ovat pukeutuneet monien pöyristykseksi sotilaan housuasun ylleen ja olkapäätä vasten painaa kivääri. Kehossa kihelmöi odotus ja jännitys. Teoksen loppupuolella kolmen naisen tiet lopulta yhdistyvät.

Kuolemista hän ei ollut aiemmin ajatellut. Vallankumous oli ollut voitokasta riemukulkua, ei ruumisarkkuja ja surua. Se oli ollut rintaa pakahduttavaa elämänhuumausta, ei lohdutonta kuolemaa. Mutta kenties vallankumouksen voitto ja ilo tulivatkin vasta kuoleman ja itkun jälkeen.

Anneli Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä, ja fiktio ujuttautuu faktaan taidokkaasti. Teoksen takaa löytyy laaja lista lähdekirjallisuutta. Kirjailijan kynänjälki toi usein lukiessani mieleen Väinö Linnan, enkä ollut lukupiiriläisistä ainoa, joka oli kokenut samoin. Kanto luo henkilöhahmoista omanlaisiaan kiinnostavia persoonia, joihin kiintyy. Henkilöiden vahvat murteet tuovat väriä, keveyttä ja huumorin pilkettä muuten niin julmaan ja lohduttomaan tarinaan. Sota tulee hyvin liki erityisesti siksi, että teoksessa liikutaan itselleni tutuilla seuduilla Tampereella juuri niilläkin kaduilla, joilla liikun lähes päivittäin. 

Tapahtumat kiihtyvät, mitä lähemmäs takakantta edetään. Lukiessa osaa aavistaa ja tietääkin, miten lopulta tulee käymään, mutta siitä huolimatta viimeisten sanojen jälkeen alkaa itkettää. Huomasin, että olin kai työntänyt mielessäni naisten nuoren iän kauemmaksi, ehkä en ollut halunnut ajatella sitä. Loppu ravisteli minut hereille ja pakotti miettimään, miten nuoria, vasta elämänsä alkutaipaleella olevia naiskaartiin kuuluvista naisista valtaosa oli.

Olen ihan mykistynyt Anneli Kannon sotaromaanien äärellä. Jos olet suunnitellut lukevasi Suomen juhlavuoden kunniaksi, suosittelen, ei vaan vaadin (!), että luet joko Veriruusut, Lahtarit tai vaikka molemmat.

Anneli Kannon teokseen pohjautuva musikaali Tytöt 1918 saa ensi-iltansa Tampereen Työväen teatterissa 25.1.2018. Se on ehdottomasti nähtävä. Muualla romaanista ovat bloganneet Kaisa V., Liisa, Lukuneuvoja ja Tuijata. Teos on ensimmäinen, jolla osallistun Ompun 1918-haasteeseen.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Ennen kuin mieheni katoaa, Selja Ahava. Gummerus 2017. Ennakkokappale.

Elokuu oli levoton lukukuu. Minulla on harvoin kesken samaan aikaan useampi kuin kaksi kirjaa, mutta viime kuussa kirjoja on jäänyt kesken ja odottamaan parempaa hetkeä, uusia aloitettu ja samaan aikaan silmäkulmasta vilkuiltu pinossa keikkuvia toinen toistaan houkuttelevampia kirjastolainoja ja uutuusteoksia. Blogikin on saanut uinua raukeana. Syyskuussa mieli kuitenkin rauhoittuu ja se näkyy jo nyt lukemisessa: enää kesken on kerrallaan vain yksi kirja. Blogikin heräilee, sillä parista elokuun luetusta on kirjoittamatta ja tästä niistä ensimmäinen.

Selja Ahavan uutuusromaanin Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) sain kustantajalta ennakkokappaleena. Luin teoksen viime kuussa ennen kuin siitä julkaistiin Aamulehden haastattelu ja muita, joten sain lukea romaanin ilman, että tiesin mitään kirjailijan omakohtaisista kokemuksista. 

Ahavan teoksen keskiössä on pariskunta, jolla on takana kymmenen yhteistä aviovuotta. Minäkertojana on nainen, jolle mies eräänä päivänä toteaa asian, joka mullistaa elämän ja rikkoo sen palasiksi. Että kehtaakin kertoa moista, miten hän nyt noin, miksi juuri meille käy näin, miten tästä eteenpäin. Muutaman sanan toteamus syöksee elämän äkisti kriisiin. Nainen yrittää tallettaa muistiin miestään, tämän liikkeitä, eleitä, ihon pehmeyttä ja hiusten karheutta sormia vasten, sillä hiljalleen mies haalistuu, ääriviivat ja tutut asiat katoavat. Hän oli ja meni, hän ei ehkä koskaan ollutkaan. Samalla nainen kyseenalaistaa rakkauden; oliko sitä lopulta olemassakaan.

Mielessäni harjoittelin: Meille kävi näin, älä naura, eräänä aamuna mieheni sanoi näin. Älä järkyty, liikutu, liiku, päivittele. Älä sano mitään. Älä kaadu. Minä en kykene nyt kannattamaan ketään. Minä en kykene lupaamaan, että Italia pysyy. Seisoin kurkkuun jäykistyneen lauseen varassa, mitään muuta ei ollut jäljellä, kaikki sanani olivat murenneet pois. 

Avioparin tarinan ohessa seilaa Kristoffer Kolumbus, joka pyrkii määrätietoisesti etsimään Intiaa ja luuleekin löytäneensä sen. Kolumbus piirtää varmoin ottein Intialle ääriviivoja, pehmeitä rantaviivoja. Kertomus Kolumbuksesta nivoutuu taidokkaasti pariskunnan tarinaan. Ensin kahden kertomuksen reunat erottuvat terävästi toisistaan, mutta loppua kohden kulmat pyöristyvät, lopulta katoavat ja tarinat kuohuvat samassa aallokossa. Kolumbus on utua: hänestä ei tiedetä juuri mitään, ei edes oikeaa nimeä. 

Ennen kuin mieheni katoaa on kipeän kaunis ja koskettava teos, joka muistuttaa meitä siitä, miten ketään ei voi tuntea läpikotaisin, vaikka kuinka haluaisi. Minäkertojan lyhyet päälauseet, ikuiseksi luullun murskautuminen ja ajatuksien kiihkeä pyöriminen saavat lukijankin pintahengittämään. Ahava kirjoittaa raastavan herkästi ja kauniisti. Pidin suunnattomasti teoksen lähes runollisesta tyylistä ja siitä, miten tiukasti Ahava keskittyy ihmisen ajatuksiin, mielen myllerrykseen. Lukiessa oli niin vahvasti kertojan pään sisässä, että naisen suru tuntui erityisen vahvasti ihon alla. Ennen kuin mieheni katoaa on vahva, upea ja mieleenpainuva kotimainen romaani.

Lopuksi tulee aina hiljaisuus. Ihmiset pyyhkivät kyyneleet, vetävät henkeä, nousevat autoihinsa tuulen tuivertamin tukin ja pieni vilu ihossaan ja ajavat kotiin.

Ahavan romaanista ovat kirjoittaneet myös esim. Elina, Lukuneuvoja, Omppu, Katja, Simo Sahlman, Maija, Liisa, Tuomas ja Laura. 

Nathan Hill: Nix

Nix (The Nix), Nathan Hill. Gummerus 2017 (englanniksi 2016) suom. Raimo Salminen. 716 s. Ennakkokappale.

Heinäkuussa en lukenut kuin pari kirjaa, mutta yllätyksekseni tartuin pitkästä aikaa järkäleeseen. Nathan Hillin romaania Nix (Gummerus 2017, engl. 2016) hehkutetaan suurena yhdysvaltalaisena romaanina ja kirjailijaa verrataan Donna Tartiin, Johathan Franzeniin ja John Irvingiin. Aluksi sivumäärä piti loitolla mutta hiljalleen aloinkin kiinnostua Hillin romaanista. Halusin selvittää, onko ylistyssanoissa perää.

Kirjan ytimekäs ja mystinen nimi herätti ensin huomioni romaania kohtaan; tuli pakottava tarve saada tietää, mitä nimi tarkoittaa. Nix on kirjailijan itsensä keksimä sana, joka viittaa norjalaiseen taruolentoon, näkkiin, joka houkuttelee lapsia valkoisen hevosen muodossa selkäänsä, syöksyy kiivaaseen laukkaan ja vie heidät mukanaan vesien virtoihin hyppäämällä jyrkänteeltä alas. Fayen isä kertoo tälle lapsena tarinaa näkistä. Taruhahmo säikäyttää Fayen, jää kiinnostavalla tavalla vaikuttamaan hänen elämäänsä ja kulkee viekkaasti mukana seuraavaan sukupolveen asti. 

Romaani kertoo yliopiston kirjallisuuden professorina toimivasta Samuel Andresen-Andersonista, joka pakenee harmaata ja tympeää arkea jatkuvasti videopelien maailmoihin. Eräänä päivänä Samuelin elämä saa käänteen: hän tapaa äitinsä Fayen 20 vuotta sen jälkeen, kun tämä on hylännyt Samuelin ja puolisonsa. Faye on pidätetty kivien heittämisestä presidenttiehdokkaan päälle, ja media on alkanut kaivaa esiin hänen historiaansa. Samuelin aiemmat kuvitelmat äidistään murenevat, kun tästä selviää yhtä jos toista. Onko hänen äitinsä tosiaan ollut prostituoitu? Onko hän tosiaan entinen 60-luvun radikaalihippi? Entä miksi Faye hylkäsi Samuelin tämän ollessa pieni? Teoksessa hypitään ajassa onnistuneesti 2000-luvulta niin vuoden 1968 mielenosoituksiin kuin Fayen ja Samuelin lapsuuteen ja nuoruuteen. Kerronnan rytmi on lennokas eikä tyhjäkäyntiä ole, mutta lukija pysyy hyvin menossa mukana koko ajan.

Nix imaisee voimakkaasti mukaansa ja tarina pitää mainiosti otteessa. Nix on kuin risteilyaluksen buffetpöytä: se on todella runsas ja tarjoaa takuulla jokaisen makuun jotakin. On norjalaista mytologiaa, videopeliaddiktiota, hippejä, politiikkaa, ystävyyttä, Vietnamin ja Irakin sotaa ja paljon muuta. Kaiken tämän runsauden lisäksi Nathan Hill antaa puheenvuoron parille muullekin ihmiselle Samuelin ja Fayen lisäksi, ja onnistuu ihan uskomattomalla tavalla pitämään kaiken silti koossa, ehyenä pakettina. Jokaisella tapahtumalla ja ihmisellä on oma merkityksensä kokonaisuuden kannalta eikä mikään sinällään tunnu turhalta, vaikka mielestäni karsintaa olisi hyvin voinut tehdä. Toki tässä näkyy, että Hill on kirjoittanut esikoisteostaan kymmenen vuotta: paljon on tapahtunut ja paljon on haluttu mukaan. Itseäni ei esimerkiksi juuri kiinnostanut Samuelin pelikaverin osuudet ja virtuaalimaailma. 

Vaikka teoksessa keskeisintä on kuoria esiin Fayen menneisyyttä ja totuuksia, seurasin itse mieluiten Samuelia ja miten hänen kipeä suhteensa äitiin vaikuttaa Samuelin elämään. Samuel tuntui helpommin lähestyttävältä kuin etäisenä itsensä pitävä Faye. Hänen osuuksistaan lapsuus oli itselleni mieluisinta luettavaa, sillä norjalaiset myytit toivat kiinnostavaa väriä tarinaan. Teoksen loppupuolisko ei mielestäni ole ihan yhtä vahvaa, vaikka hienoja käänteitä löytyykin. Päällimmäisenä vaivasi loppupuolella tunne, etteivät sivut koskaan lopu, mikä alkoi syödä innostusta tarttua tarinaan. Myönnän hieman hyppineeni sivuja loppupuolella, sillä pelkäsin jo, että kirja muuten jää sikseen, vaikka halusinkin kovasti tietää, miten teos päättyy.

Loppupuolen väsymyksestä huolimatta päällimmäinen tunne on tyytyväisyys. Nix tarjosi vetävän ja monipuolisen lukukokemuksen ja viihdyin sen parissa. En usko sen omalla kohdallani nousevan ihan vuoden kirjaksi asti, mutta melko korkealle teos saattaa loppuvuoden kahinoissa päästä. Suosittelen teosta etenkin niille, jotka pitävät yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta ja jotka etsivät vetävää tarinaa. 

Lukemani kirja on oikolukematon ennakkokappale. Nix julkaistaan viikolla 32. Kirjasta ovat kirjoittaneet Kirjaluotsi, joka antaa muutamat purnaukset anteeksi ja kehuu Nixiä valtavan hienoksi esikoisromaaniksi, sekä Rivien välistä, jossa nostetaan esiin esimerkiksi onnistunut rakenne, jota mainiosti verrataan mainstream-popalbumiin, (--) jolta on helppo nostaa singlejä.

Anneli Kanto: Lahtarit

Lahtarit, Anneli Kanto. Gummerus 2017. 386 s.
Kansi: Jenni Noponen. Arvostelukappale.

Anneli Kannon historiallinen romaani Lahtarit (Gummerus 2017) iskee jysähtäen heti alusta alkaen, kahlitsee otteeseensa eikä päästä enää irti. Istun junassa matkalla kohti synnyinkotini latomerimaisemaa, mutta olen siirtynyt lakitieteen ylioppilas Elias Ylivallin vierelle keskelle aavaa Merenkurkkua. On vuosi 1916 ja Kuolema istuu suksien kärjillä. Olen vasta yhdeksäntoista. Jäätä loputtomiin. Edessä, takana ja sivuilla. Aurinko hohtaa värittömänä niin kuin aina kevättalvella. Pakkanen haukkaa poskipäitä. Olen kotoisin lakeudelta, joka on vihreä, lempeä ja runsas. Tämä valkoinen lakeus himoitsee tappaa minut.

Lahtarit on romaani sisällisodasta valkoisen puolen silmin. Kanto kirjoittaa moniäänisesti, mutta keskushenkilöinä ovat pari ilmajokelaista poikaa, Hermanni Larva-Kokko ja Arvo Sippola. Heidän lisäkseen Kanto kutoo taitavasti yhteen monien muidenkin ääniä. On esimerkiksi opettaja, rintamalääkäri, tamperelainen ylioppilas, arkuttaja, junanlähettäjä, ruotsalainen vapaaehtoinen aatelisupseeri, emäntiä ja suomenhevonenkin. Aluksi jouduin palailemaan usein etusivun henkilölistaan, kun mietin, oliko joku nimi keskeisimpien henkilöiden listalla. Ei kannata kuitenkaan anttaa periksi, sillä alun kankeuden jälkeen mosaiikkimaiseen kerrontaan sujahtaa kuin huomaamatta.

Nuoret pojat lähtevät sotaan rinta rottingilla ja intoa uhkuen. Matka mutkittelee Vaasasta kohti Viipuria. Todellisuus ampuu pian kohti ja kuoleman tuskaiset huudot ovat tiukemmin läsnä, kuristavat kurkkua. Täs ei olla enää ajamas ryssiä maasta ulos, nyt tapellahan, kumpi täs maas ottaa komennon, punaaset vai isänmaalliset. Me vai nuo. Lahtarit vai punikit. Kukaan ei ole sodan jälkeen sellainen kuin ennen: ei vaikka kuuluisi voittajiin. 

Luen loppuosaa kirjasta Tampereella ja katson ikkunasta siintävää Aleksanterin kirkkoa, jonka portailla otettu kuva on ajanut Kannon kirjoittamaan Lahtarit. Hän nimittäin kertoo kirjan takalieveessä, että oli huomannut Vapriikin näyttelyssä Tampere 1918 valokuvan, jossa Ilmajoen suojeluskuntalaiset seisovat Aleksanterin kirkon portailla Tampereen valtauksen jälkeen. Yksi noista miehistä oli Kannon isoisä. Löysin itse kyseisen kuvan, kun huomasin työpaikkani koulukirjaston hyllyssä Tampere 1918 -kirjan. Lahtarit hiipii entistä lähemmäs lukijaa, kun tietää, että Kanto yrittää sen avulla pohtia isoisänsä sotamatkaa, josta hän ei koskaan kysynyt isoisänsä eläessä.

Lahtarit on eri äänien kudelma, mutta se on myös kielen ilotulistusta, sillä eri murteita on edustettuina runsaasti. Itseäni ilahdutti tietenkin lukea eteläpohjalaista murretta, jota teoksessa on eniten. Sen lisäksi on muun muassa Tampereen, Porin ja Helsingin murteita sekä yleiskielisiä osuuksia. Murteiden ansiosta henkilöt ovat entistä vahvemmin omanlaisiaan persoonia. 

Punikkeja oli vielä mettis ja navetoos, joukostansa eksynehiä ja niitä, jokkei ollu keriinny karkuhun. Niitä me sitten mettästimmä. Oli ristuksen kylymä aamu, vaikkoli maaliskuun puoles ja ylitte, aiva naama kohmees, sormet jäykkinä ja pää kipiä. Sitte rupes aurinko paistamahan, ilma lämpeni ja puitten oksista alkoo tippua pisaroota. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis.

Lahtarit koskettaa, pakahduttaa ja jää syvälle ihon alle. Kannon huolellinen tautatyö näkyy. Siinä missä teoksen alku on mielestäni mieleenpainuva, niin on myös lopetus. Se on järisyttävän hieno. Lahtareiden lukemisen jälkeen ei voi muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen. Tiedän jo nyt, että se on yksi tämän vuoden parhaimpia lukemiani kirjoja.

Kiitos ihanalle ystävälleni Sarille, että hän suositteli Anneli Kannon romaania, sillä muuten tämä vavahduttava lukukokemus olisi saattanut jäädä kokematta. Lahtareista ovat kirjoittaneet mm. Laura, Mari Saavalainen, Katja, Tuomas ja Tuijata. Anneli Kannon punaisia naiskaartilaisia käsittelevä romaani Veriruusut (2008) meni samantien lukulistalle. 

Minna Rytisalo: Lempi

Lempi, Minna Rytisalo.
Gummerus 2016. 230 s.
Ennakkokappale.

Rakkaus, lempi, roihahtaa ja Lempi tekee valintansa. Minna Rytisalon esikoisteos Lempi (Gummerus 2016) on tarina nuoresta naisesta, mutta hän itse ei toimi kertojana. Lukija tutustuu Lempiin muiden äänien kautta: ensin Viljami-puolison, sitten piikatyttö Ellin ja lopuksi kaksossiskon Siskon kautta. Lempi muuttaa Viljamin luo Pursuojalle, totuttelee jalkaansa emännän saappaita sievien pikkukenkien sijaan. Vastavihitty pari kuhertaa onneaan, elämä näyttää ruusunpunaiselta. Kunnes Viljami saa käskyn lähteä Lapin sotaan, ja Pursusuon kuherrus vaikenee. Lempi jää yksin piikatytön kanssa.

Lempi kuoriutuu auki hiljalleen, kiirehtimättä. Jo prologi ja alun muutama lyhyt kirje kutkuttavat lukijan mielennystyröitä; On saatava tietää, mitä oikein on tapahtunut. Arvoituksellinen tarina pitää lukijan hyvin otteessaan, kun eri kertojat tuovat uusia tiedon murusia esille. Kertojaäänet ovat onnistuneita, selkeästi omia persooniaan, joista eniten mieleeni olivat teoksen naiskertojat. Vaikka pidinkin Viljamin osuuden kauniista kielestä, pelkäsin, että rakkauden kaiho läiskyy yli. Toisaalta naiskertojien äänet antavat voimallaan toimivan vastakohdan Viljamin osuudelle. Häntä kohtaan tekee entistä enemmän kipeää mitä pidemmälle lukee. Juonesta on kuitenkin tyydyttävä hiiskumaan niukasti, sillä sitä parempi mitä vähemmän siitä tietää etukäteen. 

Kuka on Lempi? On mielenkiintoista, miten ihminen näyttäytyy eri tavalla riippuen siitä, kuka häntä tarkastelee. Lempi on juuri sellainen teos, joka jää kaivelemaan mieltä pitkäksi aikaa vielä kansien sulkemisen jälkeenkin. Siinä on väkevää pohjoista mutta sen sisältä löytyy myös herkkää pehmeyttä. On vaikea pukea tunteitaan sanoiksi, mutta tämä teos tarjosi yksinkertaisesti hienon lukukokemuksen, joka ei unohdu heti.

Rytisalon esikoisteos ilmestyy heinäkuun viimeisellä viikolla. Suosittelen lukemaan! Ja kun luet, valitse sellainen hetki, jolloin kukaan tai mikään ei voi häiritä, koska tämän lukee joko kerralla tai kertojien osuuksien mukaan. Oma alkuperäinen suunnitelmani oli lukea Rytisalon esikoisteosta pieninä paloina, kesän klassikkoprojektini välissä, mutta kuinkas kävikään: Lempi vei mennessään, sivut kahisivat toinen toisensa perään enkä haikaillutkaan muiden keskeneräisten pariin. 

Rytisalon esikoisteoksesta voi lukea mietteitä myös esim. seuraavista blogeista: Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sinisen linnan kirjasto ja Kujerruksia.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja Engelin kaupungista,
Jukka Viikilä. Gummerus 2016. 213 s.
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.
Arvostelukappale.

Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa. Katsot yhtä ihmistä, niin olet nähnyt kaiken. Katsot yhtä taloa, niin olet nähnyt kaikki. Kaukaa katsoen kallio on niin siloinen, että sillä voisi paistaa leivän, mutta kun sitä kulkee, reellä tai jalan, se on pelkkää mäkeä, aallokkoa tai oikeastaan myrskyä, jonka tyynnyttää vain seuraava putoava meteori. Rakenna siitä kaupunki. Kuumasta ja vieraasta, jota ei mikään työkalu syö. Sellainen sydän. Sellainen maa. Sellainen kaupunki.

(28. tammikuuta 1820)

Kuusi vuotta. Sen verran saksalainen Johan Carl Ludvig Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, että Helsingin rakentaminen vie aikaa. Sitten he voisivat jättää karun maan taakseen ja palata kotiin. Toisin kuitenkin käy: Engel ei koskaan palaa perheensä kanssa takaisin Saksaan. Kun meri on jäässä, ajattelen että kotini on kävelymatkan päässä. 

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamuotoon kirjoitettu fiktiivinen romaani vuosilta 1816-1840. Engel kirjoittaa yöpäiväkirjaansa hyvin harvakseltaan ja lyhyesti. Paljon jää kirjoittamatta, kokonaisia kuukausiakin. Sivuille kirjoitetaan vain tarkoin valitut hetket, ajatukset ja etenkin tunteet. Engel purkaa sivuille paitsi luomisen iloa myös alituista koti-ikävää. Engel ei nimittäin koskaan täysin tuntenut viihtyvänsä kylmässä ja pimeän verhoamassa Suomessa. Yöpäiväkirjamerkinnöistä kumpuaa yksinäisyyttä ja surua: Tämä kaupunki ei ole kasvanut tästä maasta, vaikka se kiveä onkin, tämä on kasvanut ikävästä, mutta ei niin kuin paras runo vaan niin kuin tukkimiehenkirjoitus vankikopin seinään.

Jukka Viikilä on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa ja poeettisen tietosanakirjan. Akvarelleja Engelin kaupungista on hänen ensimmäinen romaaninsa. Sen kielessä virtaa runollisuuden raikas puro. Etenkin juuri kielen vuoksi kiinnostuin kirjasta sen jälkeen, kun olin lukenut ystäväni Saran hienon arvion ja kun hän vielä vakuutti, että Viikilän teos olisi juuri sellainen, josta minä takuulla pidän. Niinhän siinä kävi, että siirryin joka ilta hiljalleen rakentuvaan Helsinkiin, seisoin Engelin vieressä ja yhdessä nautimme silmillämme, miten hänen suunnitelmansa alkoivat elää maisemassa. Kuuntelin hänen viisaita ja harvakseltaan sanottuja ajatuksiaan arkkitehtuurista, esimerkiksi siitä, miten rakentaminen on oikeastaan valaisemista ja miten kirkontekijän tärkein oppi on piirtää kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta. 

Akvarelleja Engelin kaupungista on taidenautinto: se pitää jättää mieleen kypsymään, selailla sieltä täältä ja lukea uudelleen myöhemmin. Ihastuin teokseen mutta uskon, että hullaannun siitä, kun aikaa on kulunut enemmän. Tiedän myös, missä haluaisin Viikilän teosta lukea: istuessani Helsingin tuomiokirkon ylimmillä portailla kesätuulen puhaltaessa kasvoihini ja meren kimmeltäessä horisontissa. 

Viikilän teosta on luettua blogistaniassa paljon. Arvion ovat kirjoittaneet Saran lisäksi myös muun muassa Elina, Katja, Tuijata, Kaisa Reetta ja Lukuneuvoja.

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Poltetut varjot (Burnt Shadows),
Kamila Shamsie.
Gummerus 2011 (englanniksi 2009). 461 s. Pokkari.
suom. Kristiina Drews & Tommi Uschanov.
Kansi: Jenni Noponen. 

Pakistanilaissyntyisen kirjailijan Kamila Shamsien romaani Poltetut varjot (Gummerus 2011, engl. 2009) alkaa voimakkain siiveniskuin. On elokuu Nagasakissa vuonna 1945, ja Hirokon huulilla tuntuu vielä saksalaismies Konradin lämmin suudelma. Hiroko on suostunut miehen kosintaan, ja he ovat hahmotelleet tulevaisuuttaan ja sopineet illallistavansa Hirokon kävelyllä olevan isän kanssa. Tämä ei vielä tiedä Konradista. Älä mene, Hiroko pyytää rakastettuaan, joka laskeutuu Hirokon kodin portaita koko ajan katse haikean naisen kasvoissa. Konrad kuitenkin lähtee ja vakuuttaa palaavansa illalla. Onnellinen Hiroko kietoutuu vuosia sitten kuolleen äitinsä silkkikimonoon, tuntee sen viileyden hehkuvalla ihollaan ja rientää parvekkeelle katsomaan poistuvan rakkaansa selkää. Yhtäkkiä kaikki on valkoista; Maankuori on revennyt ja oksentanut nielustaan helvetin. Hiroko haistaa kuolleen lihan ja näkee kotitaloaan kohti ryömivän matelijan - ja huomaa pian kauhukseen, ettei kyseessä ole lisko.

Ensin on tunto, sitten ei tuntoa - on ihoa ja on jotakin muuta. Siinä missä on ihoa on myös tunto. Siinä missä on jotakin muuta ei ole tuntoa. Sormet hypistelevät tuohon muuhun uponneita riekaleita. Minkä riekaleita - ihon vai silkin? Hän ravistaa kimonon yltään. Se valahtaa harteilta, mutta ei putoa lattialle. Jostain syystä se pysyy kiinni hänessä.

Hiroko menettää atomipommi-iskussa isänsä ja Konradin. Pommi jättää hänen selkäänsä ainiaaksi leimansa: linnunmuotoiset arvet, joissa ei ole tuntoa. Monille muille ne ovat hibakusha, sana, jota Hiroko inhoaa eniten. Koska naisella ei enää ole mitään tai ketään, hän päättää turvautua ihmisiin, jotka tunsivat Konradin. Niinpä eräänä päivänä Intiassa asuvien James ja Elizabeth (Ilse) Burtonin ovelle koputetaan: Hiroko on saapunut Konradin siskon elämään.

Poltetut varjot kuljettaa lukijaa Nagasakin atomipommi-iskusta aina 2000-luvun alkuun saakka, Hirokon eläkeläispäiviin. Matka kulkee Japanin ja Intian lisäksi myös Pakistanissa, Afganistanissa ja Yhdysvalloissa. En halua paljastaa tapahtumien yksityiskohtia, mutta sanottakoon, että Shamsien teos on hyvin tapahtumarikas lukuromaani, joka nostaa esiin monia historiallisia tapahtumia. Loppua kohden tapahtumarikkaus hieman uuvuttaa, ja mielestäni jotain olisi voinut kyllä karsia tarinan siitä kärsimättä. Tästä huolimatta teoksen tapahtumat tulevat äärettömän liki, ja koin itse tarinan niin kuin katsoisin elokuvaa. Henkilöt pystyy kuvittelemaan hyvin selkeinä, ja jokaista heistä on mielenkiintoista seurata. Henkilöt ja heidän suhteensa ovat keskiössä, joten vaikka surullisia tapahtumia on runsaasti, eivät ne tukahduta lukijaa alleen. 

Kun sain luettua teoksen viimeiset sanat, en ensin ollut ihan varma, oliko lopetus sitä, mitä odotin. Loppu jättää tilaa lukijan omille pohdinnoille, ja odotin ennemminkin selkeää ratkaisua. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että lopetus on juuri oikea. Se jäi nimittäin pyörimään ajatuksiini niin vahvasti, että unensaanti ei ollutkaan helppoa kansien sulkemisen jälkeen. Poltetut varjot antaakin paljon ajateltavaa eikä haihdu mielestä vaan jää. Erityisesti mielessä on ihmisiä salakuljettavan laivan ruumassa herännyt ajankohtainen kysymys: Millainen oli maailma, joka pakotti ihmiset kestämään tällaista? 

Poltettujen varjojen jälkeen hämmästelen, miksi olen antanut Shamsien teoksen odottaa niin pitkään. Miten upea kirjailija! Lukekaa Poltetut varjot, lukekaa. Onnekseni itselläni odottaa hyllyssä Shamsien Kartanpiirtäjä, jolta kuulemani mukaan on myös odotettavissa mieleenpainuvaa lukukokemusta.  

Shamsien teoksesta ovat kirjoittaneet aiemmin mm. Katri,  Leena Lumi ja Annika K, jonka arvion lopusta löytyy lisää linkkejä. 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Taivaalta tippuvat asiat, Selja Ahava.
Gummerus 2015. 222 s.
Kansi: Jenni Noponen.
Arvostelukappale.

Kyllä minä olen nähnyt, miten isä välillä vilkaisee taivasta. Ikään kuin se tarkistaisi jotain. Se menee ulos ovesta kävelläkseen autolle, mutta pari askelta otettuaan se katsoo ylös. Se on vain hetken pysähdys. Sitten se jatkaa matkaa taas. Ja joskus, kun aurinko menee pilveen ja valo muuttuu, se katsoo ylös, että mitä taivaalla tapahtuu. Mutta se oli vain pilvi.

Satuin vappuna kuulemaan radiosta haastattelun, jossa suomalaisnainen muisteli vuottaan 2008; tuolloin hän oli Meksikossa ja jäi sattumalta taivaalta putoavan lentokoneen alle. Turmassa kuoli monia ihmisiä, mutta nainen jäi ihme kyllä henkiin. Olin jo aiemmin ehtinyt lukea loppuun Selja Ahavan teoksen Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015), jonka haastattelu palautti mieleeni. Ahavan teoksessa ihmiset eivät aina ole yhtä onnekkaita kuin kyseinen nainen. Taivaalta tippuva jäälohkare halkaisee tytön äidin pään, salama sihahtaa viidesti samaan mieheen ja yksin asuva nainen korkkaa loton pääpotin kahdesti. 

Teos jakautuu neljään otsikkoon: Seinään haudattu tyttö, Hamish MacKayn viisi salamaa, Merenneito loiskii ja Sen pituinen se. Ensimmäinen ja viimeinen kerrotaan tytön, Saaran, suulla. Nämä luvut olivat eniten mieleeni, sillä lapsen näkökulma on herkin. Yhtenä päivänä sitä kuuntelee äidin sepittämää satua, toisena tulee kotiin, valmiina halaukseen mutta ei näekään äitiä enää koskaan, enää äiti ei astele karvatöppösissään ja isän isossa villapaidassa pitkin taloa. Jäljelle jäävät vain kysymykset, joita kuka tahansa tragedian kohdannut pyörittelee päässään: miksi, miksi, miksi. Miksi juuri meidän perheen äiti? Miksi taivaalta ylipäänsä tippui jäälohkare? Miksi se ei pudonnut edes muutamaa metriä kauemmas? Saaran lapsenmieli on ikään kuin jumissa ja yrittää muistaa äidin ja nimenomaan oikein: Mutta minä en halua muistaa äitiä huonosti. - - Sellaisena kuin äiti oli tavallisesti. Saara on myös huolissaan isästä, joka on särkynyt ikään kuin jäälohkareesta olisi osunut jotain hänenkin päälleen: Isällä on reikä päässä ja suolakimpale rinnassa, nyt se hapertuu. Isä ei tunne enää mitään, ei kylmää, ei kuumaa ja vuotaa. 

Ilman loppua ei ole tarinaa, mutta en minä tällaista loppua halua. 

Miksi-kysymykset risteilevät myös Saaran Anni-tädin ja Hamish MacKayn päässä. Anni-täti voittaa loton pääpotin ja ostaa valtavan kartanon, jota hän ryhtyy asumaan talovanhuksen ehdoilla. Ahava herättää teoksessaan talot henkiin. Siinä missä Saara-tyttö asuu keskeneräisessä Sahanpurutalossa, jota nuoruudensa takia täytyy oikoa ja paikkailla, hoivata ja huoltaa, on Anni-tädin kartano jo valmis: se pärjää jo omillaan. Kartano elää vuodenaikojen mukaan, ja asukkaan on sopeuduttava sen rytmiin, ääniin ja tahtoon. Kun leskenlehdet puhkeavat, kartano napisee ja paukkuu ennen kuin kummitusäänet katoavat. Kun talvi koittaa, pakkasrouva huurustaa ikkunaruudut ja valtaa itselleen ne huoneet, joita täti ei jaksa pitää lämpimänä.

Anni-täti aloittaa kirjeenvaihdon Hamish MacKayn kanssa sen jälkeen, kun Anni vaipuu useiksi viikoiksi vuoteeseen voitettuaan lotossa toistamiseen. Voitto ei enää ole onni. Se on kääriytynyt suruhuntuun, jota painaa syyllisyys. Miksi juuri minä saan näin paljon onnea? Mitä saan tuntea, tehdä tai sanoa muille? Annin ja salaman iskuista viidesti selviytyneen miehen kirjeenvaihto toi mieleeni teoksen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Entuudestaan tuntemattomat ystävystyvät, ja heidän elämänsä liikahtavat kohti jotain uutta ja saavat uusia merkityksiä. 

Ahavan kynänjälki on surumielistä ja koskettavan kaunista. Siinä on silmäkulmassa kiiltävän kyyneleen herkkyys ja sydänalaa raskaana painava kaipaus. Kaikista parhaiten tämä välittyy lapsen näkökulman kautta. Loppupuolella teosta Ahava luo tarinaan ihokarvoja puistattavaa aavemaisuutta, esimerkiksi kun murrosikään kasvanut Saara näkee toistuvasti painajaisia: Pimeys on mustaa, mutta sen takana on harmaata. Viiva kaartuu ja saa lopulta hahmon. Se ei olekaan ovi, se on pitkä ja hoikka hahmo, joka leikkaa itseään irti. Se itse on se reikä. Reikä on irrottanut itsensä pimeydestä ja nyt se lähtee liikkumaan. 

Taivaalta tippuvat asiat päättyy hulvattoman erikoiseen tapahtumaan ja toivon kipinään. Loppu on kuin lohduttava käsi surevan olkapäällä. Elämä kuljettaa, kaikesta huolimatta.

Ahava vaikutti minut teoksellaan niin vahvasti, että täytyy ehdottomasti lukea hänen esikoisteoksensakin vielä joskus. Taivaalta tippuvat asiat on kertakaikkisen hieno. Toivon sydämestäni, että moni lukija sen löytää ja lukee. 

Ahavan teoksesta ovat pitäneet muutkin. Arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Arja, Mai Laakso, Katja, Kirsi ja Minna.

  

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Marsipaanisotilas, Ulla-Lena Lundberg.
Gummerus 2013 [Marsipansoldaten 2001, Gummerus].
suom. Leena Vallisaari. 642 s.

Ja sitten ryskettä ja rytinää ja koillisessa tupruava tulipunainen sarastus. Lotinapelto palaa, koko roska yhdellä kertaa. Suomen tykistö ampuu minkä kerkiää, järeät putket sylkevät monen metrin mittaisia lieskoja ja ulvoen, karjuen ja huokaillen suomalaiset lähettävät joululahjansa periviholliselle. Rauhallista joulua!

Viime vuonna ensimmäinen lukemani teos oli Ulla-Lena Lundbergin Jää (2012), joka ihastutti niin, että pääsi lempikirjojeni joukkoon. Vuoden toiseksi viimeisenä teoksena luin myös Lundbergia. Halusin Marsipaanisotilaan (alk. 2001) avulla kurkistaa suomenruotsalaisen Petter Kummelin nuoruuteen ja tutustua paremmin hänen perheeseensä. Aamuisin lukija on keskellä kiirettä ja hyörinää, kun äiti Martha valmistautuu ottamaan oppilaitaan vastaan, isä Leonard lämmittää huoneita, tomera Petter patistelee kahta veljeään, Frejtä ja Görania, sekä aamu-unista pikkusiskoaan Charlottea koulutielle ja junalle. Sen jälkeen talossa tikittää vain kello, luokkahuoneista kaikuu aamuvirsi, hetken on rauhallista. 

Kummeleiden lätyiltä tuoksuvan arjen katkaisee talvisota. Frej ja Göran lähtevät rintamalle, teologiksi opiskeleva Petter jää kotipuoleen. Vaikka sota on läsnä, sen jyly kaikuu hieman taaempana, sillä kiihkeän toiminnan sijaan Lundberg kuvaa ennen kaikkea ihmisten ajatuksia, arkisia hetkiä ja selviytymiskeinoja niin rintamalla kuin kotonakin. Veljekset ovat jatkuvassa kirjeenvaihdossa kotiin. Vähäpuheisen Frejn kirjeet ovat asiallisia, kaikkien rakastama Göran sen sijaan pyytää, milloin mitäkin syömistä, pääasiassa sokerista. Kotiväki täyttää kaikki sodassa olevien poikiensa toiveet. Rintamalla Göran on se, joka keksii leikkejä viihdykkeeksi sotilaille ja joka keplottelee vastuusta, on huoleton ja lihoo äidin lähettämistä herkuista. Frej on on Göranin vastakohta; hän on melkoinen jurottaja ja hehkuu hiljaista arvokkuutta. Kotipuolessa väysymykseen saakka tunnollinen Petter auttaa mukisematta vanhempiaan ja kyläläisiä mutta kaipaa itsenäisyyttä, omaa rauhaa. Kaunis Charlotte tanssahtelee kylällä, sipisee ja kihertelee tyttöjen kanssa, nauttii naiseudun nupustaan, jolla hän vetää poikia puoleensa. Siten hän peittää sodan jylyn ja kauhun piiloon, leikkii kuin sitä ei olisikaan. 

Lempikirjaperheeni on jo kauan ollut Väinö Linnan TPA-sarjan Koskelat. Jos jo Jäässä kiinnyin Kummeleihin, niin nyt tuo suhde lujittui entisestään. Lundberg kuvaa henkilöitä lämmöllä ja rakkaudella, ja se välittyy lukijalle hyvin. Seurasin sydän syrjällään Göranin huoletonta eloa rintamalla ja ilahduin, kun Frejkin pääsee enemmän ääneen loppupuolella teosta ja hymyilin yhdessä Petterin kanssa tämän salaiselle tyttöystävälle, jonka nimen jo tiesin. Koska en enää muista Petterin sisaruksista mitään Jään pohjalta, oli heidän nuoruuteensa tutustuminen entistä kiinnostavampaa. Charlotte tosin jää hieman etäisemmäksi kuin veljekset, mutta hänen merkityksensä perheen ilahduttajana sota-aikana ei ole vähäpätöinen. 

Kummeleiden elämään on helppo sujahtaa, sillä Lundbergin kerronta on lempeää, kiireetöntä ja jutustelevaa. Toisaalta koin tämän välillä aavistuksen pitkäveteiseksi, unettavaksikin. Välillä kerronta tuntuu olevan kompastumaisillaan, kun kerrottavaa olisi paljon eikä mitään haluttaisi jättää pois. Siksi lukiessa syntyi tunne juuri jaanankin mainitsemasta luonnosmaisuudesta. Marsipaanisotilas ihastutti muttei solahtanut rymisten sydämeen niin kuin Jää. Se kuitenkin tarjosi rattoisia lukuiltoja, jolloin en olisi halunnut sulkea kirjaa ja toivottaa Kummeleille hyviä öitä. Joka kerta, kun teoksen sulki, suussa pystyi maistamaan kaikkien niiden lähetettyjen karamellien sokerin, tuvassa tuoksuvan uunituoreen pullan. Ja kun lukija viimein sulkee silmät, vilahtaa sankarihautajaisten kunniavartiostossa seisovan siistin, pehmeäposkisen, kirkkain silmin katsovan pojan kasvot. Niin syötävän suloinen kuin makea marsipaanisotilas.

Lundbergin teosta on luettu monessa blogissa. Katja rakastui Lundbergin lämpimään ironiaan, Sara piti erityisesti Frejstä ja Petteristä, Unni koki suurta lukemisen iloa ja Minna päättää arvioinsa sanoihin Oi hyvänen aika. Marsipaanisotilas on toinen lukemani teos Ihminen sodassa -haasteeseen.