Lyhytarviot klassikkoteoksista: Ranya ElRamly & Fredrika Runeberg

Naisten kirjoittamien klassikoiden lukeminen on sujunut kivasti Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaastetta ajatellen: olen lukenut nyt kaikkiaan viisi klassikkoa. Tällä hetkellä ei ole yhtäkään kesken, mutta eiköhän sitä syksyllä sitten taas! Luin kesäkuussa kaksi klassikkoteosta: Ranya ElRamlyn toistaiseksi ainoan romaanin Auringon asema ja Fredrika Runebergin kirjoittaman Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Olen iloinen, että sain viimein tartuttua näihin, sillä molemmat ovat olleet pitkään tbr-listallani. Valitettavasti kumpikin jäi mieleen aika hatarasti ja olen jo unohtanutkin aika paljon kummastakin, mutta lukuhaastetta varten kirjoitan kuitenkin edes lyhyesti.

Auringon asema, Ranya ElRamly. Otava 2003 (ensim. kerran 2002). 190 s. Kirjastolaina.

Ranya ElRamlyn romaanissa Auringon asema tytär kertoo edesmenneiden vanhempiensa rakkaustarinan ja kuljettaa lukijan muistoissaan Egyptiin, mistä tyttären isä on kotoisin. Hänen isänsä ja suomalaisen Anun katseet kohtaavat junassa ja rakkaus syttyy. Minun isäni katsoi minun äitini vaaleansinisiin silmiin ja näki unelmiensa maan. Siinä maassa olisi tilaa kaikille, ei ketään roikkumassa hihassa ja muistuttamassa: tämä on sinun maasi ja sinun aikasi ja sinun paikkasi ja sinun vastuusi ja sinun velvollisuutesi ja sinun sukusi ja sinun valintasi ja sinun menneisyytesi ja sinun tulevaisuutesi, ja muista poikani se, että Egytistä ei koskaan pääse lähtemään - - 

En oikein tiedä, mitä tarkalleen ottaen odotin, mutta jostain syystä Auringon asema osoittautui joksikin muuksi kuin etukäteen kuvittelin. Ehkä en odottanut niin kuvailuun painottuvaa kerrontaa, mene ja tiedä. Kuvailu kuitenkin työnsi minua tällä kertaa etäämmälle tarinasta, sillä olen viimeistään tämän vuoden aikana myöntänyt itselleni lukumakuni muuttuneen erityisesti kuvailun suhteen: siinä missä ennen rakastin sitä, nykyään arvostan enemmän vähäeleisyyttä ja juoneen keskittymistä. Auringon asema on pitkiä virkkeitä, paljon toistoa, soljuvaa ja lyyristä kieltä, joka on kyllä kaunista ja maalaa auringossa palavan Egyptin upeasti lukijan eteen, mutta jätti minut tällä kertaa vähän syrjään enkä saanut tarinasta otetta. Silloin kaikki kukat vihdoinkn puhkesivat, ne eivät enää mahtuneet minun sisääni, ja niin niitä tuli silmistäni kyyneleinä.

Vaikka Auringon asema jäi kohdallani vaisuksi lukukokemukseksi, se käsittelee hyvin kahden eri kulttuurin eroja sekä ihmisen suhdetta omiin vanhempiinsa. Jos etsit juonivetoisuuden sijaan kuvailuun ja kauniiseen kieleen keskittyvää luettavaa, tämä voisi olla sopiva valinta.

Helmet-lukuhaaste 2019: 4. Kirjailijan ainoa teos

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (naisen kirjoittama klassikko)

Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Kertomus isonvihan ajoilta, Fredrika Runeberg.
suom Tyyni Tuulio. Wsoy 1981. (Ruotsiksi v. 1858). 207 s. Kirjastolaina.

Olen erityisen iloinen siitä, että sain viimein luettua ensimmäisen teoksen Fredrika Runebergilta. Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä kertoo nimensä mukaisesti Katarinasta ja hänen tyttäristään, Ceciliasta ja Margaretasta. Tapahtumat sijoittuvat isonvihan aikaan 1700-luvun Tampereelle, jolloin leskeksi jäänyt Katarina joutuu pakotettuna lähtemään Hatanpään kartanosta (jota tuolloin ei tunnettu tällä nimellä). Pakoa yrittäneistä tyttäristä Margareta joutuu joksikin aikaa perheestä erilleen. Kun perhe on jälleen koossa, nousevat keskiöön tyttärien puolisot ja se, hyväksyykö määrätietoinen ja tarkka Katarina esimerkiksi alempisäätyistä miestä Margaretan aviopuolisoksi.

Kiinnostavinta teoksessa on juuri tyttärien suhteiden käsittely sekä Katarinan suhtautuminen niihin, ja nämä myös jäivät alun tapahtumien lisäksi vahvasti mieleen - ylipäänsä kirjan naiset ovat kiinnostavia ja mieleenpainuvia henkilöitä. Oli positiivinen yllätys lukea tapahtumista, jotka sijoittuivat yhteen entisistä lemppari lenkkeilyreiteistäni Hatanpään kartanon ympäristöön.

Luin teosta kuitenkin aika pitkään ja jätin sen välillä tauolle lukiessani muuta, sillä vanhahtava kieli lauserakenteineen ja jotenkin imuton kerrontatyyli saivat ajatukset harhailemaan helposti muualle. Haasteista huolimatta suosittelen tutustumaan: onhan kyseessä ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 29. Kirjassa nähdään unia

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (naisen kirjoittama klassikko)

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Adèlen kysymys, Joel Haahtela. Otava 2019. 188 s. Kansi: Päivi Puustinen. Kirjastolaina.

Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa. 

Näin pökerryttävän upeasti alkaa Joel Haahtelan yhdestoista pienoisromaani Adèlen kysymys (Otava 2019). Meinasin jäädä ihan totaalisen jumiin tuohon aloituskappaleeseen: luin sen uudelleen monta kertaa ja sydämeni heitti kärrynpyörää toisensa perään. Rauhallinen ja jopa hiljainen aloituskappale kuvaa hyvin koko pienoisromaanin tunnelmaa, ja aavistin valinneeni Adèlen kysymyksen juuri oikeaan hetkeen. Sellaiseen, jolloin tuntuu, että haluaa asettua kellumaan seesteiseen kerrontaan; sellaiseen, jossa ei näennäisesti tapahdu paljoa mutta jossa kaikki oleellinen tapahtuukin päähenkilön pään sisällä: ajatuksissa, mietteissä ja pohdinnoissa elämästä.

Adèlen kysymys kertoo miehestä, joka saa ystävänsä erikoisesta kokemuksesta kipinän matkustaa luostariin Pyreneille. Mies on kiinnostunut yhdeksänsataa vuotta sitten eläneestä Pyhästä Adèlesta joka uskomuksen mukaan putosi jyrkänteeltä mutta selvisi siitä yllättäen hengissä. Tapauksen jälkeen Adèleeseen alettiin suhtautua pyhimyksenä, jolle esimerkiksi tuotiin parannettavaksi sairaita. Mitä yhdeksänsataa vuotta sitten todella tapahtui? Mikä on Adèlen tarinan totuus? Luostari, sen munkkiveljeskunta ja käsinkosketeltava hiljaisuus vievät miehen ajatukset myös omaan elämään, jossa myös on käsittelemättömiä asioita oman menneisyyden, puolison ja aikuisen pojan suhteen.

En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 

Kaikki blogiani pidempään seuranneet varmasti tietävät Joel Haahtelan kuuluvan lempikirjailijoideni joukkoon; löysin Haahtelan aikoinaan juuri kirjablogien kautta. Adèlen kysymyksestä voi bongailla Haahtelan teoksille ominaisia piirteitä kuin kevään muuttolintuja: on ainakin lumi, tähdet, perhoset ja elämästään eksyksissä oleva mies, joka kohtaa menneisyytensä. Olen joidenkin Haahtelan kirjojen kohdalla kokenut kyllästymistä muun muassa näihin tuttuihin elementteihin ja jotkin kirjat ovat jääneet etäälle, painuneet unohduksiin nopeasti. Toisaalta niinhän se välttämättä meneekin: eihän kaikista voi tulla suosikkikirjoja. Niinpä olin tavattoman onnellinen, kun Adèlen kysymys tuntui kuin paluulta tuttuun, niihin ensimmäisiin lukemiini Haahtelan kirjoihin, joiden kohdalla sydämeni on visertänyt ilosta ja rakkaudesta.

Tuijata vertaa Adèlen kysymyksen lukemista oivallisesti hartauskirjaan. Sellaiselta teos ja sen lukeminen tuntuikin: koko kehon valtasi ihana rauha, Haahtelan tekstissä halusi viipyä ja lukea monia kohtia uudelleen, painaa ne lujasti mieleen ja vaalia. Voisin hyvin nähdä palaavani teokseen vielä myöhemmin uudelleen, sillä päähenkilön pohdinnat tulevat liki ja esimerkiksi yksinäisyys ja ihmisen toipuminen raskaasta menetyksestä puhuttelevat. Uskonnollisuus on koko ajan taustalla läsnä mutta sellaisena kevyenä harsona (onneksi näin, koska poden ähkyä uskontoa käsitteleviin romaaneihin, joita on viimeisinä vuosina ilmestynyt useita). Haahtelan kieli on kirkasta, tunnelmallista ja kaunista sellaisella harkitulla ja täsmällisellä tavalla. Kielen kauneus ei lähde rönsyilemään vaan kasvaa juuri niin kuin pitääkin: Haahtelalla on taito valita oikeat sanat ja ilmaisut, puhutella vähin sanoin.

Kun kaipaat pysähtymistä ja rauhaa, suosittelen lämmöllä tarttumaan Adèlen kysymykseen.

Helmet-lukuhaaste 2019: Kirjailijan nimi viehättää sinua

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas), Märta Tikkanen. Tammi 2019 (ensipainos suomeksi 1975,
ruotsiksi 1974). suom. Kyllikki Villa. 184 s. Kansi: Anders Carpelan. Kirjastolaina.

Sen piti olla aivan tavallinen syntymäpäivä. Kirjastonhoitaja ja kahden pojan yksinhuoltajaäiti Tova Randersin oli tehnyt mieli ravintolaillallista työpäivän jälkeen, ja miksipä hän ei olisi sitä itselleen suonut, olihan hän täyttänyt juuri 40 vuotta. Yllättäen illallinen venähtää, kun Tova alkaa jutella erään miehen kanssa. Tämä esittäytyy Martti Westeriksi, ja jossain vaiheessa he siirtyvät tanssilattialle. Eihän siinä mitään erikoista voisi olla, tanssia ja hauskanpitoa, ajattelee Tova. Martti ymmärtää asian toisin ja ilta jatkuu hänen luokseen. Sitten Martti raiskaa Tovan.

Tova yrittää olla pojilleen kuin aina, ihan tavallinen äiti, mutta se osoittautuu hankalaksi. Ajatuksissaan Tova on koko ajan muualla: hän alkaa laatia suunnitelmaa Martti Westerin raiskaamiseksi. Miehen olisi ymmärrettävä, miltä pakottaminen Tovasta tuntui. Lopuksi Tova aikoisi ilmoittautua poliisille.

Märta Tikkasen klassikkoromaania Miestä ei voi raiskata (Tammi) ei ole ollut saatavilla 20 vuoteen, joten onkin jo ollut korkea aika uusintapainokselle. Tikkasen romaani on edelleen valitettavan ajankohtainen, vaikka jotkin asiat ovat sentään muuttuneet raiskauslainsäädännön osalta. Tikkanen tuo romaanissaan esiin 1970-luvulla olleen epäkohdan: sen, että miestä voitiin rangaista mutta ei raiskata. Vaikka nykyään tämä asia on lakiin korjattu, raiskaukset eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään ja naisten asemassa on edelleen korjattavaa.

Kostosuunnitelmien ohessa Tova pohtii myös entistä avioliittoaan. Tova on elänyt entisen miehensä ehdoilla: lasten synnyttyä Tova on jäänyt kotiin ja jättänyt työnsä kokonaan, koska mies on näin vaatinut. Tovan elämä unelmineen ja haaveineen tallautuvat miehen kengän alla tomuksi.

Vaikka Tikkasen romaani ei ole pitkä, sitä ei voi lukea nopeasti eikä paljoa kerralla: tapahtumat ahdistavat, hengitys tihenee. Lisäksi täyteläinen ja painostava kerronta tulee liki, sillä keskiössä ovat kuitenkin koko ajan Tovan mieltä painavat ajatukset ja tunteet. On kiinnostavaa lukea erityisesti Tovan pohdintoja siitä, millainen vaikutus hänen suunnitelmillaan olisi omiin poikiin. Mitä pojat ajattelisivat, kun saisivat tietää äidin raiskanneen miehen? Antaisiko hän ymmärtää, että kosto on oikeutettua? Entä millaista miehen mallia poikien isä on lapsilleen vuosien aikana antanut? Millaisia miehiä Tovan pojista aikanaan kasvaisi? 

Lopetus jättää kylmäävän olon ja runsaasti ajateltavaa. Miestä ei voi raiskata on klassikko, joka jokaisen pitäisi lukea.

Helmet-lukuhaaste 2019: 45. Kirjan nimessä on kieltosana

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (Naisen kirjoittama klassikko)

Naisen kirjoittama klassikko -lukuhaasteet avattu: Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Se on sitten kevät, Marja-Liisa Vartio. Otava 2009 (ensimmäisen kerran 1957).
257 s. + jälkisanat Elise Nykänen. Kirjastolaina.

Joka päivä on naistenpäivä ja Lukemattomat naiset -lukuhaasteet on nyt osaltani avattu! Kun laadin itselleni vinkkilistaa haastetta varten, oli selvää, että lukisin jotain Marja-Liisa Vartiolta (1924-1966). Olen jo pitkään halunnut tutustua hänen tuotantoonsa, sillä Vartio on jäänyt minulle vieraaksi. En muista, että hän olisi tullut sen kummemmin esiin esimerkiksi äidinkielen oppikirjoissa tai yliopiston kirjallisuuden opinnoissa, korkeintaan ehkä nopeana mainintana (tai sitten en vain muista). Vasta kirjablogien myötä olen alkanut kiinnittää huomiota erityisesti Vartion romaaneihin, joiden suhteen vasta olenkin ollut ummikko tietämättä entuudestaan yhtäkään nimeltä. Kevään kunniaksi päätin lainata Vartion esikoisromaanin Se on sitten kevät (Otava 1957), joka on ensimmäisiä 1950-luvun modernismille tyypillisiä proosakirjoja. Jos modernismi ei ole tuttua, Elise Nykäsen jälkisanat teoksen lopussa auttavat paljon.

Se on sitten kevät alkaa, kun Anni muuttaa erääseen taloon karjakoksi. Työntekijöille on oma talonsa, jossa karjakolle ja työmiehelle on erilliset huoneet. Anni tutustuukin pian talon työmieheen, Napoleoniin. Anni ja Napoleon alkavat viettää päivän kahvitaukoja yhdessä, vaihtaa kuulumisia ja Napoleon korjaa usein Annin tai itsensä huomaamia puutteita Annin huoneessa. Vähitellen tavallisten askareiden lomassa he huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa, hitsautuvansa yhteen ja haaveilevansa yhteisestä tulevaisuudesta. Mitään rakkauden tuliroihahduksia on turha odottaa, sillä Annin ja Napoleonin rakastuminen kuvataan vähäeleisesti mutta lämmöllä. Alla oleva katkelma on siitä kaunis esimerkki:

Pyykit kuivuivat rakennuksen vintillä. Vintin ikkuna-aukossa ei ollut lasia, tuuli pääsi puhaltamaan sinne suoraan. Vaatteet keinuivat narulla vierekkäin, vierekkäin naisen sininen työtakki ja miehen ruudullinen työpaita, ja miehen valkea pyhäpaita ja naisen kukallinen yöpaita ja valkea huivi.

Joinakin öinä tuuli ankarasti, oli kevätmyrsky, ja koska rakennus seisoi aukiolla, se oli suojaton tuulta vastaan. Tuuli vonkui ympärillä, puhalsi vintin aukosta sisään, ja alas eteiseen ja huoneeseen asti kuului miten vaatteet paukkuivat narulla, miehet paidan hihat kietoutuivat naisen vaatteiden ympärille, tahattomin, säännöttömin liikkein, ja kun tuulen voima raukeni, vaatteet jäivät riippumaan toisiinsa kietoutuneina. 

Vartion esikoisromaania lukiessa lukija esittää jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei yleensä saa vastausta. Jo heti teoksen alku on kiinnostava: henkilö, johon viitataan vain hän-pronominilla saapuu töihin. Toki lukija tässä vaiheessa tietää takakannen perusteella kyseessä olevan Anni, mutta pelkkä hän-pronominin käyttö sopii teoksen tietynlaiseen salaperäisyyteen. Lukijalle jätetään nimittäin paljon kertomatta henkilöhahmoista ja heidän menneisyydestään. Anni on eronnut ja hänen tyttärensä asuu Helsingin keskustassa vuokralla. Lukija saa kuvan, etteivät maaseudun rauhasta nauttivan äidin ja kaupungistuneen tyttären välit vaikuta kaikista läheisimmiltä, sillä tytär ei koskaan vieraile äidinsä luona maalla. Tai ehkä tytär on suuttunut tälle jostain? Entä miksi Anni on eronnut miehestään? Miksi edes tytär ei juuri puhu isästä tai menneestä? Myös Napoleonin kariutunut parisuhde jätetään pääosin pimentoon. Kysymyksiä herättävät maatilan omistajatkin, joista ei kerrota edes nimiä. Miksi niin monet entiset työntekijät ovat heiltä lähteneet?

Vartion esikoisteoksessa keskiössä on arki: kuvataan päivän askareita ja henkilöiden tekemiä havaintoja ja ajatuksia. Dialogi on minimissä. Niinpä lukeminen tuntui ajoittain puuduttavalta, jos ei tapahtunut oikein mitään kummallista. Toisaalta päivästä toiseen toistuvasta tavallisesta arjestakin saattaa painua mieleen muistoja tai kuvia nopeasti ohimenevistäkin ja yllättävistä hetkistä. Näin käy Annin ja Napoleonin arjesta lukiessakin: mieleen painuu hetkiä, kuten Annin epävarma katse oikeasta suunnasta kaupungin sokkelossa, tyttären nopealla kädenheilautuksella poisheittämät valokuvat ja pyykkinarulla yhteen kietoutuneet miehen ja naisen vaatteet. Se on sitten kevät ei suinkaan ole yllätyksetön. Juuri, kun olin väsynyt tarinan kulkuun, tapahtuikin jotain täysin odottamatonta (jota en halua paljastaa), mikä ryöpsäytti suustani hämmentyneen huudahduksen. Tuo tapahtuma jakaa kirjan ikään kuin kahdeksi, haarautuu vieraalle ja ennalta suunnittelemattomalle polulle. 

Vaikka lukeminen tuntuikin välillä puuduttavalta, olen nyt kirjan luettuani vaikuttunut. Pidin Vartion minimalistisesta kielestä, josta huomaan nykyään nauttivani enemmän kuin rönsyilevän kuvailevasta kielestä. Myös tarinan aukkoisuus oli mieleeni, sillä ihmiset ja tapahtumat jäävät kulkemaan omia polkujaan lukijan ajatuksissa. Se on sitten kevät jättää surumielisen olon. Kun kannet on sulkenut viimeisen kerran, huomaa miettivänsä, miten jotkut ihmiset kulkevat vain hetken rinnallamme, kunnes lähtevät, katoavat tai unohtuvat ja mietimme, oliko kyseistä ihmistä koskaan olemassakaan.

Oletko sinä lukenut Marja-Liisa Vartion tuotantoa: romaaneja, runoja tai novelleja? Suosittele jotain omaa suosikkiasi, sillä aion jatkossakin lukea lisää Vartiolta.

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (Naisen kirjoittama klassikko)

Ekat luetut hyllynlämmittäjät x 2: Laura Gustafsson: Korpisoturi & Herman Koch: Illallinen

Olen viimeinkin saanut tartuttua ensimmäisiin hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoihini - eihän tässä vasta olekaan kuin huhtikuun alku! Minulla on aina kirjaston lainakirjat sängyn viereisellä ikkunalaudalla, ja olen hoksannut tarttuvani oman hyllyn lukemattomiin helpommin, jos yksi tai muutama on lainakirjojen pinossa valmiina lukemista varten. Aion nyt pitää kiinni siitä, että ikkunalaudan pinossa on aina myös yksi hyllynlämmittäjä-haasteen kirja. Tällä hetkellä siellä muuten odottaa Leena Parkkisen romaani Säädyllinen ainesosa. 

Luin molemmat teokset maaliskuussa - kuukautena, jolloin valo karistaa silmistäni talven unihiekat ja olen taas energiaa täynnä. Kuun alkupuolella luin Laura Gustafssonin teoksen Korpisoturi, jonka uumoilinkin olevan ensimmäinen haasteeseen valitsemistani kirjoista, johon tartun. Lisäksi luin kuukauden viimeisenä teoksena Herman Kochin Illallisen. Kummallakaan teoksella ei muuten ole mikään puoleensavetävin kansi! Lyhyesti sanottuna kumpikin teos oli lukukokemuksena pääasiassa positiivinen, vaikka pieniä häiritseviä piirteitä löytyikin. Seuraavaksi esittelen tarkemmin kumpaakin kirjaa ja niistä heränneitä ajatuksia.

Korpisoturi, Laura Gustafsson. Into 2016. 257 s. Omasta hyllystä.

Laura Gustafsson kirjoittaa teoksessaan Korpisoturi (Into 2016) miehestä nimeltä Ahma, joka päättää kääntää yhteiskunnalle selkänsä ja joka uskoo maailmanlopun koittavan. Se, milloin maailmanloppu koittaisi, on sivuseikka: tärkeintä on valmistautua sen tuloon. Niinpä Ahma muuttaa itärajalle isoäitinsä vanhaan mökkiin, omasta mielestään syrjään muista ihmisistä ja ryhtyy elämään omavaraisesti. Vaikka Ahma onkin hankkinut paljon tietoa etukäteen, pellon tekeminen, eläimen nylkeminen ja ruokavarastojen kokoaminen ei käytännössä olekaan niin helppoa kuin Ahma on saattanut luulla. Yllättävän vaikeaa on lisäksi saada olla yksin. Milloin riesana on metsässä asustava sika, milloin kylän naiset, Pamsu ja Linnea; yritä siinä sitten keskittyä keskittyä maailmanlopun tuloon. Ja tietenkin pahin sitten tapahtuu: Suomen sähköverkko kaatuu eikä syrjäisen pikkukylän selviytymisellä ole mitään merkitystä.

Olen vuosia sitten lukenut Gustafssonin Huorasadun, joten odotin Korpisoturilta jotain samantyylistä, sellaista odottamatonta, outoa ja kieroutunutta saako-tälle-edes-nauraa-tyyliä. Ja kyllähän Korpisoturista sellaista Gustafssonille ominaista tyyliä löytyy. Ahma on jo itsessään vähän erikoinen, sovinistinen ja ristiriitainen hahmo, josta en oikein pystynyt pitämään mutta josta kuitenkin löytyi myös hyviä piirteitäkin, kuten se, miten Ahma suhtautuu eläimiin. Vaikka hän miten yrittää antaa vaikutelmaa, että inhoaa vapaana temmeltävää sikaa, Ahma tuntuu kuitenkin kaipaavan sen seuraa ja taitaa pohjimmiltaan olla huolissaan, jos otusta ei näy.

Itselleni mieluisinta luettavaa oli teoksen alkupuoli, jossa huumori rönsyää ja Ahma totuttelee erakkona elämiseen. Odotin, että valtaosassa tarinaa olisi keskitytty juuri yksinkertaiseen erakkoelämään, mutta harmillisen pian Ahman mökissä asustaakin useampi ihminen ja keskitytään  enemmän ihmissuhteisiin. Sähköverkon kaaduttua tarinaa saa entistä tummempia sävyjä, kun elämästä muodostuu harjoittelun sijaan todellinen selviytymistaistelu. Tilannetta ei helpota se, että eräät kylän miehet kokevat muualta muuttaneen Ahman uhkana, joka on tuhottava. Kuinka käy, kun Ahmankin mökin asukkaat alkavat kyräillä tosiaan ja kääntyä toisiaan vastaan?

Gustafssonin tekemä laaja taustatyö näkyy. Korpisoturin maailma ei tunnu lainkaan mahdottomalta: miten yhteiskunnan kävisi, jos sähkö- ja tietoverkko kaatuisivat? Kehenkään ei voisi ottaa yhteyttä, ei tietäisi yhteiskunnan tapahtumista eikä ruokakaupassa voisi asioida. Miten toimisit? Kuinka pitkään selviäisit? Korpisoturi nostaa mieleen myös ilmastonmuutoksen ja sen mahdolliset seuraukset, kuten äärisääilmiöiden aiheuttamat tuhot ja niiden vaikutukset. Korpisoturi jättää ihon kananlihalle. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin
Hyllynlämmittäjä-haaste 2019

Illallinen (Het diner), Herman Koch. Siltala 2012 (hollaniksi 2009). suom. Sanna van Leeuwen. 340 s. Omasta hyllystä.

Hollantilaisen Herman Kochin teos Illallinen (Siltala 2012) alkaa kuin jännitysromaani: Paul ja Claire ovat lähteneet illalliselle hienostoravintolaan yhdessä Paulin veljen ja tämän vaimon kanssa. Koska Paulin veli, Serge Lohman, on tunnettu poliitikko ja mahdollisesti tuleva pääministeri, he ovat saaneet helposti pöydän, vaikka on tavanomaista saada pöytä vähintään kolmen kuukauden päähän. Lukijaa kutkuttava jännitys syntyy tapahtumista ennen illalliselle lähtöä. Paul on löytänyt poikansa kännykästä videon, joka tuntuu kuin pahalta unelta. Illallinen on hampaiden kiristelyä, perheenjäsenten tarkkailua ja mielen myllerrystä, yhtä piinaa. Sitä ei auta, että mistään tietämättömät tarjoilijat jaarittelevat pitkään jokaisen ruoka-annoksesta kuin kaikki todella olisivat niistä kiinnostuneita.

Koch paljastaa asioita vähitellen: katseet menneisyyteen tuovat esiin odottamattomia asioita. Tällainen uuden kuoriminen kerros kerrokselta on nautittavaa ja koukuttavaa; niinpä tarinaa lukee nopeasti ja paljon kerralla, koska kesken jättäminen on vaikeaa. Juonesta ei myöskään halua kertoa yhtään enempää, jottei teoksen yllätyksellisyys kärsisi.

Illallinen pureutuu lujasti ihmismielen syvimpiin syövereihin ja vaatii lukijaa pohtimaan oikeaa ja väärää: miten paljon oikeudentajua ja sovinnaisuuden rajoja voi venyttää vai voiko ollenkaan? Mitä kaikkea itse olisit valmis tekemään, jotta perheesi voisi jatkaa elämää edelleen onnellisena? Vai teetkö sen loppujen lopuksi ennemminkin itsesi suojelemisen vuoksi? Teoksen luettuani sen tapahtumat pyörivät mielessäni vielä nukkumaan mennessäni ja kysymykset sinkoilivat päässäni. Lopun tapahtumat kaihertavat ja häiritsevät edelleen enkä ihan ymmärtänyt kaikkea (tai erästä tapausta, jota en voi tässä paljastaa). Juuri se, että kirja ikään kuin raastaa liitua ikävästi taulua vasten ja saa nostamaan kädet korville, saa minut kallistumaan siihen tunteeseen, että olen lukenut jotain jollain tapaa merkittävää - sellaista, joka häiritsevyydessään ja järkyttävyydessään kuitenkin herättää paljon kiinnostavia, filosofisia kysymyksiä eikä pyyhkiydy ihan heti mielestä. 

Voisin kuvitella lukevani vielä joskus jonkin muunkin Herman Kochin romaanin. Ainakin Pormestari nousi Instagramin puolella esiin hyvänä vaihtoehtona.

Helmet-lukuhaaste 2019: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Hyllynlämmittäjä-haaste 2019: luettu 2 / 12

Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja, Pirkko Soininen. Wsoy 2018. 184 s.
Kansi: Martti Ruokonen. Kirjastolaina.

Voi miten riemastuin, kun huomasin, että Ellen Thesleffin (1869-1954) näyttely avautuu Helsingin HAMissa ensi kuun loppupuolella! Olen toki joitakin hänen töitään nähnyt, mutta silti Thesleff on jäänyt itselleni harmillisen vieraaksi. Kiinnostuin hänestä enemmän (tai pikemminkin hullaannuin) lukiessani Pirkko Soinisen romaania Ellen (Wsoy 2018). Teos sisältää fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1894-1939 Thesleffin Firenzen ajoilta.

Koska en ole lukenut Ellen Thesleffistä vielä mitään tietokirjallisuutta, minun on helppo ottaa taitelija vastaan sellaisena, kuin Soininen hänet kuvaa. Thesleff on teoksen alkupuolella vielä hieman yli parikymppinen nuori aikuinen, joka on muuttanut Firenzeen. Hän on vielä hivenen epävarma itsestään mutta täynnä energiaa ja luovuutta maalata sekä etsiä määrätietoisesti omaa tyyliään taiteilijana. Vuosien kuluessa muuttuvat niin taiteilija itse kuin maalaustyylitkin: molemmissa näkyy tavalla tai toisella eletty elämä, sodat, ihmissuhteet ja rakkaus Firenzeen. Ihastuin itsenäiseen ja vahvaan taitelijaan oikopäätä; Soininen kuvaa Ellen Thesleffin sellaisena ihmisenä, jonka haluaisin tavata, jos aikamatkustus olisi mahdollista. Minä maalaan juuri niin kuin haluan. Minä maalaan omia tulkintojani ympäröivästä maailmasta, omaa todellisuuttani. Eikö kaarnan pintaan muka heijastu suuri olevaisuus? Eivätkö kadun mukulakivet puhu iäisyyden kielellä? Tai eikö järven pinta väreile maailmankaikkeuden tahtiin?

Päiväkirjamerkinnät ovat pitkältä aikaväliltä ja mitaltaan lyhyitä sekä nopealukuisia. Merkinnät sisältävät muun muassa niin Ellenin ajatuksia kesken olevasta maalauksesta, ystävien tai perheen tapaamisesta, arkisista ohikiitävistä hetkistä kuin mietteitä naistaitelijana olemisen haasteista. Minun työni ovat kuulemma naisellisen hentoja ja niistä puuttuu voima. Näkisivätpä minut housut jalassa tyhjentämässä paskahuusia Muroleessa, siitä on hienostuneisuus kaukana. Ellen antaa tunteiden liikuttaa sivellintä, ja tunteiden voima voi vaikuttaa taitelijan työskentelyyn lamauttavastikin. Näin käy usein sen jälkeen, kun Ellen tapaa englantilaisen teatteritaitelijan Gordon Craigin ja rakastuu. Tiedän vain maalaamalla, olen varma vain maalaamalla, olen täydesti ja ehyesti onnellinen vain maalatessani, olen epätoivoisimmillani maalatessani. Repivää, riipivää, kaiken nielevää, - -

Kaikkein kiinnostavinta itselleni on lukea niitä merkintöjä, joissa Ellen pohtii taiteilijuutta, aikansa taidetta ja haasteita tulla koetuksi varteenotettavana taitelijana. Tällaisista ajatuksista olisin voinut lukea lisääkin, sillä jäin kaipaamaan hieman syvempää kuvaa Ellen Thesleffistä. Teoksen loppupuolella maistuu pienoinen kiirehtimisen vivahde. On useita vuosia, jolloin ei ole päiväkirjamerkintöjä esimerkiksi Suomen sisällissodan vuoksi ja vaikka pidän siitä, että ylimääräistä on karsittu minimiin, jäin kaipaamaan merkintöihin kuitenkin hieman enemmän sisältöä. Myöskään Soinisen kielessä ei ole turhia rönsyjä; kieli on minimalistisuudessaan vahvaa, soljuvaa ja mieltä raikastavaa. Nautin.

Minä otan kantaa maalaamalla sitä järjetöntä kauneutta, joka purskahtelee esiin jokaisesta kivenkolosta ja jokaisen puun takaa, jos vain avaa silmänsä ja katsoo. Tiedän, että Suomessa eletään sorron aikoja ja santarmit marssivat rakkaan Helsinkini kaduilla - mutta pitäisikö minun maalata siksi jotenkin toisin. Pitääkö taiteilijan aina ottaa kantaa? Minä haluan tarjota ihmisille synkkien aikojen vastapainoksi vähän iloa ja valoa - onko se niin väärin?

Ihan omana hahmonaan teoksessa voi pitää tietenkin Firenzeä, Ellenin rakkainta kaupunkia. Ainut tuttavuuteni Italiaan on Rooma, mutta Soininen tuo Firenzen niin lähelle lukijaa, että kaupungin tunnelman voi aistia: lähileipomon leivän tuoksun, hevosten kavioiden kopseen kivetystä vasten ja torimyyjien huudot. Ai että, siellä viivyin mielikuvituksessani mielelläni, kun räntäsade vihmoi ulkona. Lämmin suositus, jos et ole vielä lukenut Elleniä.

Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo, Olli Jalonen. Otava 2018. 461 s. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. Kirjastolaina.

Meren kuohu ja tähtien tuike. Pojan keskittyneen kirkkaat silmät, jotka tarkkailevat taivasta. Taivas alkaa silmistä ja Anguksella on syvän taivaan silmät. Tuo kuva Anguksesta on edelleen mielessäni, vaikka Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin (Otava 2018) lukemisesta on kulunut viikkoja. 1600-luvun kiehtova Saint Helenan saari, Afrikan tähti -lautapelistä tuttu, on Jalosen teoksen miljöönä. Jalonen on kertonut saaren olevan hänelle tuttu, sillä kirjailija on käynyt saarella kolmekymmentä vuotta sitten. 

Angus elää saarella yhdessä äitinsä, siskonsa ja kahden veljensä kanssa. Arki ei ole yksinkertaisimmasta päästä, sillä isä on kuollut ja äiti elättää perhettä yksin. Anguksella on kuitenkin tärkeä tehtävä, kirkkaista kirkkain: hän on toiminut tähtitieteilijä Edmond Halleyn oppipoikana tämän käydessä saarella ja jatkaa edelleen Halleyn antamia tarkkailutehtävien tekoa harjoituttaakseen näkönsä tarkkuutta. Uskonoppia Angus saa saaren pastorilta, joka ottaa Anguksen perheen huomaansa ja perhe muuttaa pastorin luo. Samalla muuttuvat myös ajat: levottomuus ja salamyhkäisyys lisääntyvät eikä Anguksenkaan perhe välty ikävyyksiltä. Koska pastori ei lisääntyneen sensuurin vuoksi kykene ottamaan yhteyttä Lontooseen, Angus päätetään lähettää viesitä viemään laivan salamatkustajana emämaahan Halleyn luo.

Pitääkö ihmisen iho loputtomasti vettä ja onko se saumaton niin että vain ihon isoista aukoista voi vesi mennä? Kun aikaa on loputtomiin ja joutuu olemaan liikkumatta ja voi vaihtaa asentoa vain sen verran kuin hyvin varovaisesti uskaltaa, kaikkea tulee mieleen ja ehtii monta asiaa valmiiksi. Sillä tavalla ihminen vanhenee. Että pala palalta ajattelee asiat läpi ja muistaa ne sitten elämänsä ajan, sillä lailla niitten täytyy kertyä päähän, ajattelen siinä ja ettei aika näinkään kulu hukkaan.

Myönnän heti, että alku oli minulle haastava ennen kuin löysin oikean rytmin. Anguksen tapa kertoa on tajunnanvirtamainen ja jotenkin hänen tapansa tarkkailla ympäröivää maailmaa vaati minulta totuttelua. Onneksi kuitenkin maltoin olla yhtä kärsivällinen kuin Angus konsanaan, sillä kun viimein löysin oikean rytmin, kerronta imaisi mukaansa. Kaikkein mieluisinta luettavaa on ehdottomasti Anguksen pitkä ja rankka laivamatka mutta myös sopeutuminen Lontoon elämään. Henkilöhahmona kiltti Angus on alati kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja tekee siitä jatkuvasti havaintoja, nälkä uuden oppimiseen on kyltymätön. Aluksi tosin vähän hämmennyin ja pysähdyin miettimään, minkä ikäinen poika olikaan, koska hän tuntui niin kaikin puolin käytökseltään ällistyttävän täydelliseltä.

Elämä voi olla sellainen lyhde että siihen kaikkea mahtuu, minulle juolahtaa kesken kaiken mieleen. - - Kuuntelen opiksi kun herrat jotakin enemmän puhuvat koska kuunteleminen on oppia koko ajan, mutta muun ajan voin olla omassani.

Taivaanpallo ei pidä itsestään meteliä: sen sävel on rauhallinen mutta taustalla kumisevat uhkaavat iskut, jotka pitävät sävelmän niin kiehtovana, ettei sitä voi lakata seuraamasta. Taivaanpallossa on sitä jotain: suurta, viisasta ja arvokasta. Se on oodi elämän mittaiselle oppimisen ilolle. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Tuhatkuolevan kirous, Siiri Enoranta. Wsoy 2018. 443 s. Kansi: Riikka Turkulainen. Kirjastolaina.

Tulipa korkattua vuosi 2019 täräyttävän hienolla kirjalla: Siiri Enorannan Finlandia Junior -palkitulla teoksella Tuhatkuolevan kirous (Wsoy 2018). Tämän teoksen valitseminen luettavaksi ei ollut minulle itsestäänselvyys. Kun teos nousi esiin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana, kuvittelin kirjan nimen perusteella tarinan tarjoavan lukijalleen aimo annoksen fantasiahöystöä - ei kiitos siis minulle, ajattelin. Kun tuli Finlandia-palkintojen jakopäivä, kuuntelin, miten Finlandia Junior -voittajan päättävä Riku Rantala kehui Siiri Enorannan teoksen olevan ylistys luonnolle ja olevan mitä mainiointa luettavaa ihan kaikille juuri nyt ilmastonmuutoksen hillitsemisen aikana. Olin myyty jo Rantalan puheen myötä ja laittanut kirjan samantien varaukseen ennen kuin muut ehtisivät kovin paljoa edelleni.

Kun sitten sain Enorannan teoksen käsiini, alkureaktioni oli säikähtänyt: "Apua, näin paljon sivuja fantasiamaailman parissa! Kestänköhän?" Aika naurettavaa, myönnän, mutta fantasiaelementit saavat minut aina varautuneeksi. Tällä kertaa minulla oli kuitenkin vahva halu antaa tälle teokselle mahdollisuus ja hypätä epämukavuusalueelle. Tuhatkuolevan kirous kertoo Indarasiassa asuvasta 14-vuotiaasta tytöstä, Pausta, joka haaveilee Magia-akatemiaan pääsystä ja on kuollakseen kateellinen isoveljelleen, joka pääsee sinne opiskelemaan. Missään muualla ei nimittäin enää saa taikoa kuin tarkoin vartioidusti akatemian sisällä. Onko Paun tulevaisuus olla kotona lemmikkinsä Pipin kanssa ja auttaa vanhempia karjan kasvatuksessa? Epätoivoinen Pau on revetä onnesta, kun hän eräänä päivänä saa kutsun Magia-akatemian pääsykokeisiin. Täältä tullaan taikuus! Magia-akatemiassa Pau tutustuu kahteen poikaan, Dauiin ja Kenoneen, joiden kanssa hän viihtyy ja ystävystyy. Pian Pau saa kokea yllätyksen jos toisenkin, kun kaikki ei ihan menekään niin kuin hän oli kuvitellut. Keitä ovat pikilapset, joita taika vetää puoleensa varjoista? Entä miksi Oikeaoppisten Taikakäytäntöjen valvontaosasto, Ötkyt, haluavat eroon pikilapsista? Entä mistä Nubya on saanut tuhat elämää ja miten hän tuntee Paun äidin? Ja mitä ihmeen salaisuutta vanhemmat eivät suostu kertomaan Paulle?

Tuntuu todella vaikealta kertoa mitään Enorannan teoksesta, koska siinä on niin paljon kiinnostavaa sisältöä, mutta kuitenkin sitä haluaa olla paljastamatta liikaa. Tuntuu, että Tuhatkuolevan kiroukseen on mahdutettu kaikki se, mikä nykyään repii ihmisiä kannattaja-vastustaja-asetelmiin. Runsaudesta huolimatta teos ei ole sillisalaatti vaan huikean hieno, ehjä ja tasapainoinen, kerta kaikkiaan taitavasti kirjoitettu romaani. Tuhatkuolevan kirouksessa ei esimerkiksi ole mitään kummallista kahden saman sukupuolisen ihmisen suhteessa, ajelemattomat sääri- ja kainalokarvat eivät herätä kummeksuntaa ja on itsestäänselvyys, että jos puu on ollut välttämätön kaataa, sen tilalle kasvatetaan heti uusi taimi. Kaikki Ötkyjä lukuun ottamatta kunnioittavat luontoa ja eläimiä, ja Enoranta kuvaa luontoa todella kauniisti. Tämä on yksi luontoon liittyvä lempilainaukseni: - - sillä minä ymmärsin heti, että metsä oli kokonaisuus. Se oli perhe. Sen osia ei voisi erottaa toisistaan niin kuin ei minuakaan äidistä, isästä ja Tristinistä. Linnut ja ötökät kuuluivat metsälle ja metsä niille, ja se kuului sienille ja madoille ja tuulelle ja ne sille, se hengitti maailmaa valtavilla keuhkoillaan, ja minua huimasi.

Tuhatkuolevan kirous -romaanissa mielikuvitus on monipuolinen ja houkutteleva irtokarkkipussi. Kuun rinnalla auringon peittää myös muu ja lehmien tavoin laitumella käyskentelevät mohmat. Vaikka fantasiaelementtejä on paljon, olin yllättynyt siitä, miten helposti sujahdin teoksen maailmaan enkä edes huomannut sellaista oloa, että olisin jollain tapaa epämukavuusalueellani. Ehkä tämä johtuu siitä, että kiinnyin Pauhun ja moneen muuhunkin henkilöhahmoon ja ylipäänsä rakastin Enorannan luomaa maailmaa. Kirjan kieli heittää iloisia kärrynpyöriä ja maistuu piristävän kirpeältä; kieli on kaikin puolin miellyttävää ja kekseliästä. Lisäksi Paun kasvu tytöstä nuoreksi naiseksi ja seksuaalisuuden herääminen kuvataan taidokkaasti ja uskottavasti.

Tuhatkuolevan kirous sopii nuorelle, joka on kokenut lukija. Se ei kuitenkaan ole pelkästään nuortenkirja vaan sopii loistavasti luettavaksi myös aikuiselle lukijalle. Ja kovasti toivonkin aikuisten lukevan teoksen, sillä Enoranta nostaa esille monia tärkeitä teemoja.


Helmet-lukuhaaste 2019 / 13. Kotimainen lasten- ja nuortenkirja

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

En palaa takaisin koskaan, luulen, Satu Vasantola. Tammi 2018. 377 s. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen.
Arvostelukappale kustantajalta.

Palaan vielä yhden arvion verran viime vuoteen. Viimeinen lukemani teos vuodelta 2018 oli Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018) ja samalla se pääsi vielä vuoden lukukokemusteni parhaimmistoon. (Viittaan teokseen jatkossa lyhenteellä EPTKL). Tämä siitäkin huolimatta, että teoksessa on pienet heikkoutensa, mutta Vasantola onnistuu niistä huolimatta pitämään ohjat hienosti käsissään ja yksinkertaisesti pidin suunnattomasti teoksen tarinasta.

Kiinnostuin Vasantolan teoksesta, koska siinä kuvataan suvun sukupolvien elämää ja kotiseuturakkaana pidän siitä, jos tarina sijoittuu ainakin osittain Pohjanmaan lakeuksille. EPTKL on runsaudensarvi: alkoholismi, sota ja sen vaikutukset ihmiseen, väkivalta parisuhteessa sekä perheen sisällä, maahanmuutto ja maahanmuuttajien ongelmat, äitiys ja sen haasteet, vanhemman ja lapsen suhteet, maaseudun ja kaupungin erot jne. Kaiken sydämessä on eräs suuri salaisuus, jota suvun isoäiti, Martta-mumma, kantaa. EPTKL ei siis käsittele mitään sinällään mullistavia teemoja, vaan ne ovat kaikki hyvin tuttuja entuudestaan kirjallisuudessa. Siitä huolimatta en kokenut lukiessani sellaista väsähtänyttä olen lukenut tämän ennenkin -tunnetta, jonka koin aika vahvasti lukiessani viime vuonna Eeva Rohasen uuden romaanin Raivo, jossa keskiössä ovat niin ikään alkoholismi, avioero ja väkivalta parisuhteessa. Vasantola onnistuu luomaan näiden perinteisten teemojen ympärille mielenkiintoisen ja varsin taidokkaan kudelman, jossa asioiden todellisia puolia kuoriutuu esiin vähitellen.

EPTKL:n henkilöhahmot ovat kiinnostavia, aitoja ja erityisen väkevä hahmo on suvun vanhin, yli yhdeksänkymmentävuotias mumma Martta. Hän on henkilö, jonka luota muut etsivät turvaa, lämpöä ja neuvoja. Hän on se, joka kannattelee koko sukua polvellaan ja pitää siitä huolta viimeiseen asti. Hän on se, joka teoksen alussa toivoo itse kuolleensa ensin eikä olevansa se, joka nyt katsoo arkkua, jossa makaa täysin väärä ihminen. Koska suvusta on kyse, henkilöitä on useita, mutta Martan lisäksi erityisen keskeisiä ovat hänen poikansa Tapio, joka on saavuttanut menestystä työssään kovan uurastuksen kautta. Omia suosikkejani olivat juuri Martta sekä Tapio, sillä tunnistan heissä tiettyjä samanlaisia piirteitä kuin eräissä omissa läheisissäni. Lisäksi on vielä tyttärentytär Susanna, jolle mumma on maailman tärkein ja joka on pienestä pitäen turvautunut Tapio-enoon, kun oman isän käytös on pelottanut liikaa. Susanna kuuluu niihin, jotka ovat lähteneet maalta kaupunkiin, heiluttanut helpottuneena hyvästit Seinäjoelle ja suunnannut Helsingin yliopistoon opiskelemaan juristiksi. Kotiseutu on silti pysynyt tärkeänä, ja siellä Susanna vierailee usein. Maaltamuutto kaupunkiin ja yliopisto-opiskelu ensimmäisenä suvussa ovat asioita, jotka palauttivat lukiessa mieleen omia samankaltaisia muistoja: sen, miltä tuntui lähteä tuntemattomaan kaupunkiin, jossa ei ollut tuttuja, miltä tuntui tehdä toisin kuin kukaan muu aiemmin ja miten ei oikein tiennyt, mitä akateemiselta arjelta odottaa. 

Suvun ulkopuolisen tarinan mukaan tuovat turvapaikanhakijat Fatima lapsineen ja veli Tariq. Fatima muuttaa asumaan väliaikaisesti Susannan ja tämän tyttären luo, Tariq sen sijaan pääsee töihin Tapion firmaan. Heidänkin osuutensa on mielenkiintoinen, mutta jää irralliseksi ja koska yhdessä suvussa riittää tapahtumia, mielestäni Tariq olisi saattanut yksistään riittää. Jossain teoksen puolivälissä Fatima ja Tariq unohtuvat kokonaan pitkäksi aikaa, ja vasta teoksen loppupuolella he nousevat jälleen esiin. Henkilöhahmoina he jäävät tämän vuoksi aika haaleiksi, minkä vuoksi Fatiman ja Susannan ystävyys ei onnistu erityisesti koskettamaan. Lisäksi teoksen viimeinen luku, jonka Fatima saa päättää, tuntui turhalta ja edellinen luku olisi hyvin riittänyt.

Vaikka EPTKL on runsas, se on kieleltään soljuvaa ja kun vain on tarkkana vuosien suhteen, lukeminen rullaa kitkatta eteenpäin. EPTKL koskettaa ja saa miettimään sitä, miten paljon erilaisia tarinoita, pieniä ja isoja, sukujen sisältä löytyy ja miten monta tarinaa meistä jokainen itse sisältää. Kirjan viimeistä kertaa suljettuani minuun valahti haikeus mutta ennen kaikkea onnellinen olo. Askel askeleelta kuljemme eteenpäin, vaikka menneisyys olisi raskas, mustelmilla, arvilla tai kipeillä sanoilla piiskattu. 

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Hölmö nuori sydän, Kirsikka Saari. Otava 2018. 205 s. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. Kirjastolaina.

Kirsikka Saaren esikoisromaani Hölmö nuori sydän (Otava 2018) on varmasti tänä vuonna lukemieni kirjojen positiivisin yllättäjä. Olin kuullut syksyllä samannimisestä elokuvasta mutten tiennyt sen pohjautuvan kirjaan. Satuin kuulemaan Helsingin Kirjamessuilla ensimmäisenä messupäivänä Otavan kirjamyyntihyllyjen välissä, kun joku nuori kehui Kirsikka Saaren kirjan äärellä samannimistä elokuvaa ja mietti, pitäisikö lukea myös kirja. Minua elokuvaversio ei houkuttele, mutta aloin heti silmäillä Saaren kirjaa ja kiinnostuin siitä siinä määrin, että laitoin sen samantien varaukseen. Ja kuinkas sattuikaan: kyseinen teos oli vielä samana viikonloppuna Helsingin Sanomien esikoiskirjojen palkintoehdokkaana.

Pelkäsin etukäteen, että Hölmö nuori sydän tihkuisi ankeutta ja synkkyyttä kuin pimeä ja loskainen tammikuun ilta. Jos näin olisi, lupasin itselleni, että kirja saisi jäädä samantien kesken, vaikka sivumäärä lyhyt onkin. Kävipä kuitenkin niin, että vaikka tarinassa sitä synkkyyttä ja pahaa oloa löytyykin, se ei lyö lukijaa nyrkillä mahaan ja saa kiemurtelemaan tuskissaan lattialla. Jollain tapaa Saari onnistuu kietomaan lukijan pikkurillinsä ympärille eikä siitä pääse irti, kun on kerran kiinni jäänyt. Tarinan imu on valtaisa ja sen kyytiin jouduttuaan haluaa tietää, minne kieputus lopulta johtaa ja miten lopulta käy. Huomaan kieputuksen ohessa toivovani, että Helsingin Kirjamessuilla elokuvaversiota kehunut nuori on päättänyt myös lukea kirjan. Hölmö nuori sydän on nimittäin kirjoitettu niin, että pystyn helposti kuvittelemaan sen uppoavan nuoriin lukijoihin, yläasteikäisistä ylöspäin.

Saaren esikoisteos kertoo kahdesta yhdeksäsluokkalaisesta nuoresta: Kiirasta ja Lennistä. Kiira nauttii muiden huomiosta ja kerää instagramiin kuviinsa satoja tykkäyksiä. Lenni ei kuulu suosittujen joukkoon vaan on vähän outo, ei ollenkaan sellainen poika, jonka kanssa Kiira voisi kuvitella seurustelevansa. Eräissä bileissä Kiira kuitenkin tekee poikkeuksen: hän ei voi hyväksyä sitä, että joutuisi lähtemään yksin kotiin ja nappaa silmiinsä hetken mielijohteesta Lennin. Hätäinen hetki porraskäytävässä muuttaa nuorten elämän; Kiira huomaa myöhemmin olevansa raskaana.

Raskaus ei ole Kiiralle ensimmäinen, mutta tällä kertaa hän lopulta päättää toisin. Hän ja Lenni päättävät tulla vanhemmiksi. Yhdessä he suunnittelevat ruusuisia kuvia yhteisestä asunnosta, muutosta paremmalle asuinalueelle Helsingin Myllypuron sijaan, säännöllisestä palkasta ja onnellisesta perhe-elämästä. Kiira haluaa antaa lapselleen sen mitä ei voinut itse saada: ydinperheen, äidin ja isän. 

Lukija kuitenkin tietää, ettei kaikki ole niin helppoa kuin nuoret kuvittelevat: aikuisten saappaisiin ei sujahdeta noin vain etenkin, kun nuorten omat perheet ovat rikkonaiset. Lenni asuu äitinsä kanssa, joka pikemmin kaveeraa poikansa kanssa kuin ottaa kasvatusotteen. Kiiran vanhemmat ovat eronneet eikä suhde äitiin ole kultainen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijan kylmän hiki noruu selkää pitkin. Lenni lyöttäytyy äärioikeistolaisten piireihin, jossa hän kokee kerrankin kuuluvansa joukkoon, olevansa arvostettu ja pidetty, muuttuvansa rimpulasta pojasta mieheksi. Lennin valitsema joukko vie häntä yhä enemmän kohti tuhon tietä. Voiko mikään enää muuttua hyväksi? Loppua kohden tarinan vauhti vain kiihtyy entisestään, hengästyttää, kunnes kaikki pysähtyy. Lopetus koskettaa ja jättää lukijan pohtimaan, miten nuorten elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Kirsikka Saari on ammatiltaan käsikirjoittaja ja ohjaaja, mikä näkyy teoksen kirjoitustyylissä: lukiessa tuntuu kuin näkisi kaiken elokuvan kankaalla. Kerronnassa ei ole mitään ylimääräistä ja sujuvat dialogit tykittävät eteenpäin. Nuorten puhetyyli on uskottavaa ja aidonoloista, ei ollenkaan teennäistä ja liian yritettyä. Saari myös kuvaa nuorten käytöstä ja reagointeja tilanteisiin onnistuneesti.

"Viittitsä kantaa tän mun kanssa hissiin?
"Ethän sä nyt voi yksin tän sängyn kanssa lähteä."
"Kaikki on ihan ok", Kiira oli väittänyt. Hän oli latonut 25 euroa naisen käteen eikä halunnut jatkaa keskustelua. 
"Eiks sulla oo ketään joka vois auttaa sua? Missä sun isä ja äiti on?"
"Haista nyt paska", Kiira oli henkäissyt ja nostanut sängyn hissiin tuosta noin vain, kulmat olivat kolahdelleet hissin oveen, sängyn arvo oli laskenut joka naarmusta.
Joten tässä hän seisoo, sänkynsä ja mahansa ja olkalaukkunsa kanssa Orpaanmäellä ja yrittää hallita hengitystään. On harmaata ja sumuista, se lohduttaa vähän.

Aikuiselle lukijalle Saaren esikoisteos on mainio valinta, jos kaipaa viihteellistä välipalakirjaa. Erityisesti kuitenkin toivon, että moni nuori lukija innostuu elokuvan katsomisen lisäksi myös lukemaan itse kirjan. 

Vuoden parhaimmistoa - Leena Krohn: Kadotus

Kadotus, Leena Krohn. Teos 2018. 159 s. Kansi: Marjaana Virta. Kirjastolaina.

Krohnin teoksen keskiössä on Kadotus-niminen löytötavaratoimisto ja omistajilta Taiteiden yön juhlahumussa hukkuneet esineet. Kadotuksen työntekijän laatikkoon löytää tiensä niin puhelin, sateenvarjo, kultaiset sakset kuin ihan tavallinen lyijykynä. Jokainen näistä tavalliselta vaikuttavasta tavarasta pitää sisällään erilaisen tarinan. Kenelle ne kuuluvat? Miksi ne ovat kadonneet omistajiltaan?

Taiteiden yö luo houkuttelevan ja kiinnostavan ympäristön esineiden tarinoille. Tunnelma on hämyinen, kummallinen, jotenkin epätodellinen ja karnevalistinen erikoisine hahmoineen ja olioineen. Kaiken juhlahälinän taustalla on kuitenkin niskassa tykyttävä pelko; jokin uhkaa mutta mikä? Kun valot sammuu ja häly hiljenee, mitä jää jäljelle? Vaikka kirjan kannet suljetaan viimeisen sivun jälkeen, tarina jatkuu ja lukija saa itse pähkäillä miten. 

Kadotus on taidokas dystooppinen tilkkutäkki. Sen saumat yhdistävät toisiinsa esineiden tarinat, jotka voisi lukea myös itsenäisinä, omina palasinaan. Jokainen tilkkutäkin tarina nostaa esiin maailman tilaa ja ihmisen käytöstä. Kadotus palautti mieleeni viime alkukesän, kun etsin (elämäni ensimmäistä) hukkaan joutunutta avainta ja kävin kyselemässä sitä poliisin löytötavaroista. Sain eteeni pari laatikkoa, jotka olivat kukkuroillaan avaimia: autojen avaimia, mahdollisesti pyörien avaimia, avaimia hauskoine avaimenperineen ja avaimia ilman mitään selkeää tunnistetta. Omaani en koskaan onnistunut löytämään, mutta en voinut kuin hämmästellä, miten paljon ihmisiltä katoaa pelkästään avaimia! Eikä ilmeisesti moni niitä myöskään käy kysymässä. Samoin on myös Leena Krohnin romaanissa: löytötavaratoimiston ovi avautuu harvoin, sillä juuri kukaan ei käy kyselemässä hukkaan joutunutta tavaraansa. Kun tavara, se haluttukin ja tärkeä, joutuu unohduksiin, kirjaimellisesti kadotukseen, kysymys kuuluukin: Minne ihminen lopulta joutuu? Käykö ihmiselle niin kuin Krohn kirjoittaa: Sillä kaatopaikka antaa puolueettomamman ja yksityiskohtaisemman raportin tämän lajin nykytilasta ja tulevasta kohtalosta kuin mikään mediatalo tai filosofilta tilattu tulevaisuusskenaario. Siellä on totuutemme, sillä siellä on salaisuutemme. Sen, minkä me halusimme unohtaa, maa kyllä muistaa. Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme. 

Rakastan hurjan paljon Krohnin taitoa saada kirjoitettua niin paljon ja niin viisaasti vähillä virkkeillä. Kadotus on lyhyt teos mutta sisältää niin paljon terävänäköisiä huomioita maailmasta ja ihmisestä, että sen voisi lukea vielä moneen kertaan uudelleen ja huomata silti aina uutta. Vaikka Kadotus saattaa kuulostaa synkältä, se ei sitä suinkaan ole: Krohnin musta huumori pitää lukijan pinnan yläpuolella. Minuun Kadotus vaikutti niin voimakkaasti, että se on kiistatta tämän vuoden lukemieni teosten parhaimmistossa. Kadotus on kaunokirjallisuutta parhaimmillaan: se jää mieleen pitkäksi aikaa, jatkaa eloaan mielen sopukoissa ja kieputtaa lukijaansa kysymysten mankelissa. Jos haluat täräyttävän lukukokemuksen loppuvuoteesi, lue tämä!

Minna Rytisalo: Rouva C.

Rouva C., Minna Rytisalo. Gummerus 2018. 365 s. Kirjastolaina.

Millainen kuva sinulla piirtyy mieleesi Minna Canthista? Anna, kun arvaan! Kuvassasi istuu vakavailmeinen tai suupieli juuri ja juuri havaittavasti hymyssä oleva iäkäs rouva yllään korkeakauluksinen mekko. Hänestä hehkuu jotain mystisen kunnioitettavaa ja luulet, että saattaisit hieman pelätäkin häntä, jos istuisit rouvan edessä. Juuri sellainen on kuva minunkin mielessäni, ja kenties tiedämme Minna Canthista aika lailla samat asiatkin: miksi hän on merkittävä, mitä hän on kirjoittanut ja että hän on ainut nainen, jolla on Suomessa oma liputuspäivä. Kovin paljoa enempää en tiedä Canthista; tietenkin jotain muutakin hänen historiastaan, kuten perhetausta ja kaupungit, joissa hän on asunut, mutta siinä se. Nolottaa edes paljastaa, etten ole lukenut kaikkia hänen näytelmiään: vain Työmiehen vaimon ja katkelmia muutamasta muusta.

Minna Rytisalon tuoreimmassa romaanissa Rouva C. (Gummerus 2018) keskiössä on Minna ja Ferdinand Canthin avioliitto, aika ennen kuin kaikki se yhteiskunnallisesti merkittävä alkoi. Miten virkistävää, sillä lukijahan tietää, miten tarina jatkuu!

Romaanin aikana nuori Minna kasvaa aikuiseksi naiseksi ja löytää sen, mitä hän haluaa tehdä ja millainen nainen olla: vaikuttaja, naisten, lasten ja vähäosaisten periksiantamaton ääni. Minna lähtee Jyväskylän seminaariin opiskelemaan ensimmäisten naisopiskelijoiden joukkoon kansakoulunopettajaksi. Siellä hän tapaa tulevan aviomiehensä, luonnontieteen lehtori Ferninandin. Tietoja ei juurikaan ole siitä, millainen avioliitto ja aviomies todellisuudessa oli ja miksi Minna lopetti opiskelut vain vuoden jälkeen. Rytisalo onnistuu siitä huolimatta, mitättömistä tiedonmurusista luomaan runsaan, eheän ja todelliselta tuntuvan tarinan avioliitosta ja avioparista. Lukiessa ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, että romaani on fiktiota. Ferninand näyttäytyy teoksessa lämpimänä ja rauhallisena aviomiehenä, joka tukee vaimoaan kaikessa. Hänen tuellaan on merkittävä rooli siinä, että Minna alkaa kirjoittaa ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin. 

Paitsi että kirjan kansi on lumoavan kaunis, sitä on myös kirjan kieli. Rytisalo pystyy pitämään kuvailevan kielen sopivassa määrässä, sillä jos sitä olisi ollut yhtään liikaa, kieli olisi saattanut valua liian hunajaisena. Pidän Rytisalon tavasta kirjoittaa pitkiä virkkeitä, antaa kielen aaltoilla vielä hetken ennen pistettä, jatkaa matkaa hetki vielä kuin ihmisen mielikin, alati liikkeessä: - - käsi sujahti käsivarren lenkistä, askelet kävivät samaan tahtiin, toinen hengästyi ja toinen hiljensi, ja rannassa pelottomat tussilago farfarat työntyivät jäisen heinikon läpi aurinkoa kohti tukevina, ja kaikki kasvoi taas ja pursui elämää, ihmiset ja kasvit, kohta nousisivat kielot ja ketunleivät ja vanamojen pikkuiset kellot helisisivät ja tuomien tuoksu leijailisi utuna kaupungin yllä, ja illat olisivat jälleen valoisat ja pettymykset menisivät ohi vaikkei vielä siltä tuntuisi. 

Rouva C. jätti mieleeni useita ääriviivoiltaan vahvoja kuvia Canthin elämän hetkistä, kuten nuoren Minnan ja tämän ystävän Floran karkaaminen tanssiaisiin, hetki, kun Ferninand maalailee tulevaisuuden talon paikkaa Minnalle ja kun vaivaistalon kauheudet avautuvat Minnan silmien eteen. Ainoastaan kertojan näkökulman yhtäkkiset vaihtumiset lukujen sisällä hämmensivät aluksi, koska ajattelin näkökulman olevan koko ajan Minnan.

En ole lukenut Minna Maijalan kirjoittamaa elämäkertaa Herkkä, hellä, hehkuvainen (Otava 2014), joka on toiminut Rytisalon kimmokkeena kirjoittaa fiktiivinen teos Minna Canthista. Rytisalon romaanin jälkeen alkaa tuntua siltä, että tuo elämäkerta täytyy vielä lukea - ja ne lukematta jääneet loput näytelmät! 

Vinkkinä: Käy kuuntelemassa täältä, kun Baba Lybeck haastattelee Minna Rytisaloa.

7 asiaa, miksi pidin Sally Salmisen romaanista Katrina

Katrina, Sally Salminen. Suom. Juha Hurme. Teos 2018 (ruotsinkielinen alkuteos 1936). 447 s. Kirjastolaina.

Juha Hurme on tehnyt upean työn suomennettuaan uudelleen Sally Salmisen romaanin Katrina (Teos 2018). Ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1936 ja menestyi loistavasti ulkomailla. Katrina oli eniten käännetyin kotimainen romaani ennen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja oli ilmeisesti myös vähällä saada Finlandia-palkinnon F. E. Sillanpään sijaan. Tuntemattomasta syystä Salmisen romaani vaipui kuitenkin unholaan, ja myönnän itsekin, etten ollut ennen tätä Hurmeen suomennosta kuullutkaan kyseisestä kirjasta. Juha Hurmeen loistavan suomennoksen myötä monet ovat löytäneet Katrinan ja positiivisten arvioiden myötä laitoin minäkin kirjan varaukseen.

Luin Katrinan syyskuun lopussa ja samalla sain myös ensimmäisen kirjan Joka päivä on naisten päivä -haasteeseen. Kokoan tällä kertaa yhtenäisen tekstin sijaan ajatukseni listaksi, sillä se tuntuu nyt paremmalta tavalta koota ajatuksia yhteen. Miksi siis minä(kin) ihastuin Sally Salmisen romaaniin? Tässä seitsemän syytä sattumanvaraisessa järjestyksessä: 

1. Pidin päähenkilöstä suunnattoman paljon. Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin oleva Katrina on periksiantamaton ja vahva mutta lämminhenkinen päähenkilö. Hän muuttaa Ahvenanmaalle ihastuttuaan Suomessa käyneeseen Johaniin, joka saa Katrinan muuttamaan perässään uusiin maisemiin ja jättämään kotiseutunsa. Aluksi nuori Katrina tuntee itsensä kovin erilaiseksi ja irralliseksi muusta kyläyhteisöstä eikä tilannetta helpota olla naimissa Johanin kanssa, joka vaikuttaa olevan kaikkien vitsin aihe. Mitä vanhemmaksi Katrina kuitenkin tulee sitä enemmän hänestä muotoutuu sellainen "kaikkien täti", jota tervehditään, autetaan ja pidetään tärkeänä.

2. Katrinan elämän seuraaminen siitä hetkestä, kun hän astuu ensimmäisen kerran saarelle aina viimeiseen elonpäivään asti. Rakastan tällaisia kirjoja, joissa saa lukijana kulkea päähenkilön rinnalla ison osan hänen elämäänsä; elää mukana henkilön arjessa, iloita ja surra hänen kanssaan sekä lopulta hyvästellä hänetkin. Samalla saa nähdä niin monta muutakin elämää: kyläyhteisön jäsenten kasvun ja kehittymisen, iäkkäämpien kuoleman ja uusien jäsenten synnyn. 

3. Sally Salmisen romaania on verrattu Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teokseen, sillä Katrinakin on vahvasti työläisromaani. Siinä missä TPA on hyvin miehinen, Salmisen teoksessa näkökulma on naisen ja naisten elämä ylipäänsä ovat vahvasti esillä. Kuten olen monesti tainnut blogissani mainita, TPA on yksi lempikirjoistani eikä siksi liene yllättävää, että samankaltainen Katrina vetosi minuun todella paljon. 

4. Kerronnan suoraviivaisuus ja konstailemattomuus. Salminen luottaa täysin päähenkilöönsä ja antaa hänen johdattaa tarinaa eteenpäin ilman kummempia kikkailuja tai kertojan vaihtamista. 

5. Kirjan miljöönä on Ahvenanmaa ympäröivine saarineen. Ahvenanmaa on minulle kaikkiaan vieras, sillä en ole koskaan vielä käynyt siellä, joten teos kuljetti minut uusiin maisemiin. Lisäksi Katrina on kiinnostava ajankuvaus 1800 ja 1900-lukujen vaihteesta.

6. Katrinaa lukiessa tuoksuu meri, kuuluu myrskyaaltojen pauhu ja tuntuu kallioiden sileys. Katrina opettaa, miten meri vaikuttaa asukkaiden elämänrytmiin, sillä monien aviomiehet ja pojat seilaavat merillä suurimman osan vuotta. Talvisin he työskentelevät vauraampien herrojen tiluksilla. Minua alkoi lukiessa kiinnostaa paljon myös se, millaista merimiesten elämä laivoilla mahtoi tuohon aikaan olla. Siitäkin voisi olla mielenkiintoista lukea.

7. Katrinasta huokuu suunnaton lämpö ja lähimmäisenrakkaus. On ihana lukea etenkin Katrinan ja hänen lastensa väleistä mutta myös siitä, miten tiiviiksi hänen ja Johanin avioliitto alun hankaluuksien jälkeen muodostuu. Perheen koko pieni tupa paljaan kallion laella hehkuu rakkautta. Lähimmäisenrakkaus näkyy myös Katrinan ystävyys- ja naapuruussuhteissa. Naapurit ovat aina valmiina auttamaan toisiaan, oli mikä vuorokaudenaika tahansa.

Jatkossa vinkkaan Katrinaa aina, kun joku valitsee klassikkoa luettavaksi ja toivonkin, että mahdollisimman moni löytäisi teoksen pariin. Jos sinä olet jo lukenut Katrinan, mitkä seikat sinuun vetosivat sitä lukiessasi?

Taina Latvala: Venetsialaiset

Venetsialaiset, Taina Latvala. Otava 2018. 255 s. Kannen suunnittelu: Piia Aho. Kirjastolaina.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.

He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.

He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.

Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Yllä oleva katkelma kertoo hyvin, mistä Taina Latvalan uusimmassa romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018) on kyse. Odotin innolla kirjailijan uutta teosta, sillä olen pitänyt kovasti aiemmin lukemastani romaanista Välimatka (Wsoy 2012) ja novellikokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Venetsialaiset on monen muunkin asian hyvästelyä kuin kesän, joka on kääntämässä kylkeään kohti syksyä. Kolmesta siskosta Paula on koonnut siskot yhteen ja päättänyt, että viikonloppu olisi heidän viimeisensä vuosia sitten kuolleen isän mökillä. Mikään ei ole kuitenkaan yksinkertaista: viisikymppisenä menehtynyt isä nousee jatkuvasti siskojen mieleen ja padotut salaisuudet kuplivat pintaan. Muistoja täynnä oleva kesämökki saa kunkin siskon myös miettimään omaa elämäänsä ja tehtyjä valintoja.

Latvala kuvaa siskoksia aidontuntuisesti - niin aidontuntuisesti, että tunnistan heissä jokaisessa jotain samaa kuin itsessäni. Tuttua ovat siskosten ajatukset, kun he kaupungissa asumisen jälkeen palaavat käymään juurilleen, pikkupaikkakunnalle ja peilaavat itseään niihin ikätovereihin, jotka jäivät. Tuttua ovat tunteet, kun huomaa itsessä ajoittain pientä teinikaipinaa, kun muut odottavat aikuismaisempaa toimintaa. Tuttua ovat myös ne tunteet, kun huomaa olevansa vähän hukassa muttei ole varma, miten edetä. Lukiessa tuntuu vahvasti siltä, kuin olisi yksi siskosten joukossa. Nyökyttelen heidän ajatuksilleen, hymähtelen ja naurahtelen. Sisarten välit kuvataan onnistuneesti; vaikka on asioita, jotka välillä hiertävät, toisten kanssa tullaan kuitenkin toimeen ja kannetaan heistä huolta.

Teoksessa ei olla pelkästään nykyhetkessä vaan takaumissa palataan menneisiin vuosiin, jolloin siskojen isä vielä eli. Vähä kerrallaan esiin kuoriutuu asioita, jotka on yritetty pitää piilossa. Lukija kiedotaan kuin huomaamatta koukkuun ja tunnelma tihenee entistä enemmän loppua kohden. Itse en malttanut laskea kirjaa enää ollenkaan käsistäni vaan luin ahmien koko illan harmitellen jo valmiiksi sitä, että takakansi olisi pian vastassa.

Venetsialaiset tuntui nappivalinnalta juuri tähän hetkeen, kun syksy tuoksuu aamun raikkaudessa ja näkyy puiden lehdissä ja kun ilta laskee peittonsa valon päälle yhä aiemmin. Venetsialaiset on selkeän konstailematon, elämänmakuinen, mieleenpainuva ja kieleltään kirkas. Yksinkertaisesti: ihana kirja.

Mitä yhteistä on Timo Sarpanevalla ja Pintillä? - Tommi Kinnunen: Pintti

Mitä Timo Sarpaneva tuo mieleesi? Kenties mieleesi nousee kuva vanhempiesi hyllyssä olevista Festivo-kynttilänjaloista tai Tsaikka-lasit, joista juot glögiä jouluisin. Ehkä mielessäsi on heti kirkkaana tyylikäs musta valurautapata puukahvoineen. Tai ehkä tiedät, että Sarpaneva on suunnitellut Iittalan kaikkien tunteman i-logon. 

Helsingin Designmuseossa on vielä 23.9.2018 asti muotoilija ja kuvanveistäjä Timo Sarpanevan näyttely. Kävin katsomassa näyttelyn aika hiljattain samalla, kun uusin museokorttini. Sarpanevan tuotantoon tutustuessani havahduin siihen, että Tommi Kinnuselta lukemani romaani Pintti ponnahti jatkuvasti mieleeni. Lukiessani Sarpanevan työtavoista koin useita ahaa-elämyksiä: Juuri tuolla tavallahan Pintissäkin taidettiin tehdä se lasiesine! tai hei tuo tekniikka kuulostaa tutulta! tai ahaa, tuon näköinen se valmis tuotos saattoi olla Kinnusen romaanissakin. En ollut Pinttiä lukiessani etsinyt tietoa lasinpuhalluksesta, vaikka kaikki siihen liittyvä olikin itselleni vierasta. En myöskään ollut ajatellut Sarpanevaan näyttelyyn mennessäni, miten mainiosti se sopisi yhteen juuri lukemani romaanin kanssa. Kun esimerkiksi luin, miten Sarpanevan kuuluisa Orkidea-lasiveistos on tehty, muistin oitis, miten työtapa tulee esiin Kinnusen Pintti-teoksessa: Helmi huomaa lattialla tikun, lyijykynän paksuisen, nostaa sen ja kastelee vesiämpärissä. - Odota, se sanoo ja työntää tikun nopeasti maljakon paksuun pohjaan. Hehkuva lasi kuumentaa kostean puun, ja höyry pullistaa pohjan sisään kauniin pyöreän kuplan. Tikkuilmatekniikassa puutikku työnnetään tuhatasteiseen lasimassaan. Sarpaneva on käyttänyt tätä Orkidean lisäksi alla olevan kuvan lasiteoksissa Ilmat ja Linnunpää.

Ilmat ja Linnunpää.

Timo Sarpaneva (1926-2006) oli elinaikanaan työteliäs muotoilija, joka nousi jo 1950-luvulla palkituksi muotoilijaksi myös kansainvälisesti. Hän työskenteli muun muassa Iittalan ja Venetsian lisäksi Nuutajärven lasitehtaalla, minne Tommi Kinnusen teoksen tapahtumat sijoittuvat. Pintti on kolmenpäivänromaani, jossa ääni annetaan vuorollaan kolmelle sisarukselle: Jussille, Helmille ja Railille. Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1949-1951. Näinä vuosina Timo Sarpaneva on tehnyt ensimmäisiä työvuosiaan muotoilijana ja Iittalaan hänet palkattiin vuonna 1951. Nuutajärven lasitehtaalla kaikki kylän asukkaat joutuivat töihin lasitehtaalle, heikoimmatkin. Jussilla, Helmillä ja Raililla on jokaisella oma tehtävänsä tehtaalla, mutta Jussin tehtävä vaihtuu usein. Kun kädet muistavat, mitä pitää tehdä, voivat ajatukset kulkea muualla kuin työnteossa: omissa murheissa, mietteissä ja muistoissa, joita ei enää saa takaisin, vaikka kuinka huutaisi öisin ikävää.

Suomalaisten lasitaitelijoiden kaarti on pääosin miehinen, sillä kuten Pintissäkin nousee esiin, naisten rooli oli sivussa. Huone on täynnä taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä, kun miehet kaivavat kuvioita lasien kylkiin. Naisten työ on äänetöntä. Sodan aikaan naiset otettiin hampaita kiristellen lasinpuhaltajien oppiin, kun valtaosa miehistä oli rintamalla. Pian nuorimmat postipojat, lapset vasta, antoivat patistelulle periksi, ja he näyttivät, miten lasia noukitaan hehkuvista uuneista ja miten siitä pyöritellään plootua vasten aloitusposti. Kun sota sitten päättyi, naiset joutuivat palaamaan tavanomaisiin tehtäviinsä: varastoon ja pesualtaan äärelle. Helmi ja Raili ovat oppineet lasinpuhalluksen kikkoja isänsä työskentelyä aikanaan seurattuaan. Lisäksi Helmi saattaa töiden jälkeen puhaltaa lasia yhdessä miehensä kanssa, vaikka Jussi mielellään olisi tämän kanssa kahdestaan.

Sarpanevan lasiteoksia tutkiessa katse jää viipyilemään lasin kauniin pyöreisiin muotoihin, sisälle vangittuihin tanssiviin ilmakupliin sekä risteileviin jälkiin, joiden muoto tuo mieleen puun oksan. Lasiteoksia katsoessa ja niiden mieleenpainuvia nimiä silmäillessä miettii, mistä Sarpaneva on saanut töihinsä inspiraation. Ehkä sadepisaroiden kilpajuoksusta lasia pitkin? Kenties vanhan tammen kaarnan tunnusta sormia vasten tai tummanpuhuvasta taivaasta juuri ennen myrskyä? Katsokaa nyt vaikkapa Jurmo-lasistoon vangittua elävää liikettä tai Meren peilin lumoavaa hiljaisuutta. Myös lasistojen nimet ovat kiinnostavia; ne johdattavat tulkintaa ja ruokkivat mielikuvitusta. Ovatko Sarpanevan ympäristöä tarkkailevat silmät olleet yhtä tarkat kuin Jussin, joka etsii siskonsa miehelle inspiraatiota lasin työstämiseen? Alla pari tähän liittyvää katkelmaa romaanista:

Vastapalvelukseksi Jussi etsii Rekolle muotoja. Kun hän löytää ulkoa jotakin kiinnostavaa, näkinkuoren tai eteisestä puretun lattialankun alapuolelle vieri viereen kiinnittyneiden perhojen kotelokoppien rivin, hän ensimmäiseksi ajattelee, mahtaisiko Rekokin nähdä siinä jotakin kiinnostavaa, värin vaihtumista tai ääriviivojen kauneutta. - - 

Joitakin Jussin tuomia esineitä Reko heittää pois, sillä se ei erota niissä sitä, minkä Jussi näkee. Joistakin se tahtoo kysyä tarkemmin, mutta Jussikaan ei osaa muovata sanoiksi sitä, minkä silmä kyllä erottaa. Palmikkoneuleen jännittävä siksak on vielä mahdollinen selittää, mutta päästäisen kallon mittasuhteista tai kotkansiiven lehden säännönmukaisuudesta on vaikea puhua. Ja sitten on niitä, joita ei voi tuoda. Myrskyn murtaman hongan rungon säleet tai sulavan jään sinisen värin sävyt, lehteen puhkeavan lepän väri. Joskus Reko on lähtenyt hänen kanssaan metsään, ja silloin hän on yrittänyt osoittaa, miten virheettömänä taivas peilautuu järven pinnasta, kuinka säännönmukainen on päivänkorentojen edestakainen lento veden päällä tai miten täyteläiseltä tuoksuu sammalikko sateen jälkeen. Joskus Reko huomaa, joskus ei. Jussille riittää, että mies katsoo ja yrittää nähdä.

Jurmo.

Meren peili.

Kun poistuin näyttelystä, en lähtenyt pelkästään mukanani tietoa Sarpanevasta ja muotoilusta vaan portaita alas kulkivat käsikkäin Sarpaneva ja Pintti. Olin saanut paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin: lukukokemukseni oli syventynyt ja olin palannut lukemaani uudelleen ja uudelleen. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta lähteä Nuutajärven lasikylään, suosittelen käymään Designmuseossa Timo Sarpanevan näyttelyssä vielä, kun on mahdollista. Niin, ja entä se Pintti: sen suosittelen lämpimästi lukemaan, vaikket kävisikään museo(i)ssa.

Pintti, Tommi Kinnunen. Wsoy 2018. 291 s. Oma ostos.

Aiemmin olen kirjoittanut Tommi Kinnusen romaaneista Neljäntienristeys ja Lopotti.