Taina Latvala: Venetsialaiset

Venetsialaiset, Taina Latvala. Otava 2018. 255 s. Kannen suunnittelu: Piia Aho. Kirjastolaina.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.

He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.

He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.

Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Yllä oleva katkelma kertoo hyvin, mistä Taina Latvalan uusimmassa romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018) on kyse. Odotin innolla kirjailijan uutta teosta, sillä olen pitänyt kovasti aiemmin lukemastani romaanista Välimatka (Wsoy 2012) ja novellikokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Venetsialaiset on monen muunkin asian hyvästelyä kuin kesän, joka on kääntämässä kylkeään kohti syksyä. Kolmesta siskosta Paula on koonnut siskot yhteen ja päättänyt, että viikonloppu olisi heidän viimeisensä vuosia sitten kuolleen isän mökillä. Mikään ei ole kuitenkaan yksinkertaista: viisikymppisenä menehtynyt isä nousee jatkuvasti siskojen mieleen ja padotut salaisuudet kuplivat pintaan. Muistoja täynnä oleva kesämökki saa kunkin siskon myös miettimään omaa elämäänsä ja tehtyjä valintoja.

Latvala kuvaa siskoksia aidontuntuisesti - niin aidontuntuisesti, että tunnistan heissä jokaisessa jotain samaa kuin itsessäni. Tuttua ovat siskosten ajatukset, kun he kaupungissa asumisen jälkeen palaavat käymään juurilleen, pikkupaikkakunnalle ja peilaavat itseään niihin ikätovereihin, jotka jäivät. Tuttua ovat tunteet, kun huomaa itsessä ajoittain pientä teinikaipinaa, kun muut odottavat aikuismaisempaa toimintaa. Tuttua ovat myös ne tunteet, kun huomaa olevansa vähän hukassa muttei ole varma, miten edetä. Lukiessa tuntuu vahvasti siltä, kuin olisi yksi siskosten joukossa. Nyökyttelen heidän ajatuksilleen, hymähtelen ja naurahtelen. Sisarten välit kuvataan onnistuneesti; vaikka on asioita, jotka välillä hiertävät, toisten kanssa tullaan kuitenkin toimeen ja kannetaan heistä huolta.

Teoksessa ei olla pelkästään nykyhetkessä vaan takaumissa palataan menneisiin vuosiin, jolloin siskojen isä vielä eli. Vähä kerrallaan esiin kuoriutuu asioita, jotka on yritetty pitää piilossa. Lukija kiedotaan kuin huomaamatta koukkuun ja tunnelma tihenee entistä enemmän loppua kohden. Itse en malttanut laskea kirjaa enää ollenkaan käsistäni vaan luin ahmien koko illan harmitellen jo valmiiksi sitä, että takakansi olisi pian vastassa.

Venetsialaiset tuntui nappivalinnalta juuri tähän hetkeen, kun syksy tuoksuu aamun raikkaudessa ja näkyy puiden lehdissä ja kun ilta laskee peittonsa valon päälle yhä aiemmin. Venetsialaiset on selkeän konstailematon, elämänmakuinen, mieleenpainuva ja kieleltään kirkas. Yksinkertaisesti: ihana kirja.

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Ennen kuin kaikki muuttuu, Taina Latvala.
Otava 2015. 191 s.
Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kuva: Olli Karttunen.
Arvostelukappale.

He uskovat, että tällaiset kesät jatkuvat ikuisesti; että tämä kylä pysyy aina samanlaisena, ja tytön posket, ja pojan suu. He kulkevat ohi autioiden talojen ja väsyneiden aitojen, kaikkien paikkojen joihin he ovat tottuneet. Tuossa risteyksessä tyttö kertoi isän sydänsairaudesta, tuolla parkkipaikalla he söivät samaa jäätelöä, tuo tie vie Valojärvelle, tytön kesämökille. Siellä poika oppi todella tuntemaan hänet, hänen uniset silmänsä aamulla, hänen utuiset kasvonsa savusaunan hämärissä. 

Taina Latvalan kolmas teos Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015) muodostuu itsenäisinäkin toimivista kertomuksista, jotka muodostavat yhtenäisen tarinan. Kokoelma alkaa otsikolla Viimeinen kesä, jossa tyttö ja poika kulkevat vierekkäin kohti uimarantaa. Kertoja vihjailee jo tulevasta, kaikesta siitä, mistä nuoret eivät vielä tiedä; Tämä on heidän viimeinen kesänsä; viimeinen kesä, ennen kuin kaikki muuttuu. Tytön isä nimittäin kuolee, ja elämänraiteet muuttavat suuntaa, suunnitelmat valuvat kuin hiekka rakastavaisten sormien välistä. Prologin jälkeen lukijalle annetaan elämän palasia sieltä täältä, lähinnä tytön. Ihastutaan, rakastutaan, kihlaudutaan, emmitään, näytellään jotain muuta, puetaan naamiot päälle ja ollaan niiden takana yksin, seurataan sivusta hukkuvaa. Herkässä epilogissa tyttö vaikuttaa kohdanneen lopullisen rakkauden ja isä tuo unessa viestin tuonpuoleisesta.

Ennen kuin kaikki muuttuu havisee elämän myötä- ja vastatuulista. Sen henkilöt juoksevat kuin kannen tyttö ja poika, kilpailevat aikaa vastaan: on tehtävä, nähtävä, koettava ennen kuin... Latvalan henkilöiden elämään on helppo hypähtää mukaan, sillä he ovat todentuntuisia ja heihin voi myös samaistua. Kokoelma tunnelma hehkuu ennen kaikkea surusta ja haikeudesta, jonka tytön isän kuoleman varjo luo. Latvala tuo kuitenkin mukaan myös huumoria ja ironiaa, esimerkiksi Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen sai naurahtelemaan ääneen (kyseisestä novellista voi varmasti jokainen nainen löytää palan itseään). Oma suosikkini kokoelmassa on hulvaton, absurdi ja kafkamainen Kissan yksityisyys, Latvalan huikea taidonnäyte, jossa kuvataan työssään epäonnistuneen naisen muodonmuutosta viiksikarvaiseksi kehrääjäksi. 

Tunsin voimakasta vetoa salmiakkikarkkeihin, jotka kantoivat nimeä Rotan ryökäys. Hampaani muuttuivat vähitellen mustiksi, mätänivät samaan tahtiin kuin minä. Söin päivittäin raakaa kalaa, latkin maitoa ja mutustin muikkua. Hammaslääkärit kauhistuivat suuni hajua.

Olen aiemmin lukenut Latvalalta Pohjanmaalle sijoittuvan romaanin Välimatka (Wsoy 2012), josta pidin todella paljon ja joka osoitti Latvalan olevan varteenotettava kirjailija jatkossakin, kun valitsisin luettavaa. Toivoin, että lakeus löytyisi myös Latvalan kertomuksista, ja ilokseni se pilkahduksina niissä olikin. Ennen kuin kaikki muuttuu on kokonaisuutena eheä teos, jonka lukee nopeasti mutta jonka kaihoisa tunnelma jää keinumaan lukijan ympärille pitkäksi aikaa. Latvalalla on kyky luoda tunnelma pienin vedoin, kauniin vähäeleisesti.

Ennen kuin kaikki muuttuu kannattaa lukea. Suosittelen myös novellikammoisille, sillä tätä voi lukea kuin romaania, kuten itse luin.  

"Mistä mä pidän kiinni?"

"Minusta", mies sanoi hymyillen. 

Ainakaan vielä Latvalan teoksesta ei kovin montaa arviota löydy. Kurkatkaa ainakin Annelin kirjoissa ja Tuhat ja yksi kirjaa.

Taina Latvala: Välimatka

Välimatka, Taina Latvala.
Wsoy 2012. 252 s,

Eteläpohjalainen Synkkylän kylä on paikka, jossa pakkanen ei pauku, se puree ja taivaalla vaanivat kylmät tähdet. Siskokset ostavat äidilleen 60-vuotislahjaksi matkan Teneriffalle, paikkaan, josta tämä isin kanssa haaveili. Isi on kuitenkin kadonnut, jättänyt surun perheen ylle. Epätietoisuus kalvaa etenkin 27-vuotiasta tytärtä, joka lähtee äidin seuraksi Teneriffan aurinkoon. Kapsäkkiin on pakattu panamahattu ja lakeuden suru. Tyttären huomion varastaa kuitenkin aulapoika, Antonio, joka äidin mielestä on komia kloppi, vaikka ei naamasta montaa velliä keitetä. Tyttären on keksittävä valkoisia valheita päästäkseen treffeille ja äiti näkee isin kangastuksia vieraissa ihmisissä. 

"Jos mentäs konserttiin joku toinen päivä."

Äiti painelee parvekkeelle ja rojahtaa korituoliin. Lasiovi kilahtaa kiinni, seinät tärähtävät. Äidin ääni kuuluu kuin akvaariosta. 

"Mennähän, jos eletähän."

Latvalan teoksessa äidin ja tyttären kertojan osuudet vuorottelevat. Äidin osuudet on kirjoitettu eteläpohjanmaan murteella, mikä tuo mainiosti esille tämän itsepäisyyden. Murteen ansiosta Välimatkasta tuli ennen kaikkea lämpimän kotoisa olo ja totta kai se oli otettava luettavaksi oikeaan ympäristöön kotilakeuksille. Sinne, missä h-kirjain putoaa sutjakkaasti jälkitavun vokaalien väliin ja puhe levenee kuin viljapelto horisonttiin. Latvala kielenkäyttö on muutenkin mieleen. Hän onnistuu välittämään henkilöiden surun ja ikävän myös huumorin kautta. Lisäksi äidin ja tyttären välisen suhteen kulloinenkin tunnelma välittyy uskottavasti turhia kikkailematta. 

"Mitä tua miäs on nuan oikoonen? Senhän piti selittää meille ummet ja lammet."

"Ehkä sillä on huono päivä."

"Kyllä asiakaspalvelijan pitääs osata olla siipiänsä myären, vaikka välillä vähä napottaaskin."

Välimatka on monisyinen nimi. Se kuvaa paitsi esimerkiksi lapsuuden ja aikuisuuden välistä etäisyyttä, äidin ja tyttären välisen suhteen mittaa, myös henkilöiden omaa välimatkaa itseensä. Äiti on elänyt kymmenen vuotta kiinni menneisyydessä eikä ole päässyt irti, tytär haaveilee muutosta jonnekin muualle mutta on silti jumissa lapsuuden maisemissaan ja kaukana haaveidensa työpaikasta. Sisko, Elli, on jo astunut aikuisuuden kynnyksen yli mutta toinen vielä etsii oikeaa kulkuväylää, omaa tietään. 

Tutustuminen Latvalaan kannatti. Suosittelen tätä luettavaksi erityisesti äidille ja tyttärille, sillä tämä teos sopii täydellisesti molemmille. Tämä on nimittäin se kirja, jonka ostin joululahjaksi omalle äidilleni, joka ei ole aiemmin kovinkaan paljoa lukenut proosaa. Uskoni oikeasta kirjalahjasta osui nappiin, sillä äiti oli koko joulun nenä kiinni Latvalan teoksessa ja kehui sitä paljon. Nyt oli minun vuoroni tarttua kirjaan kesäauringon helliessä ihoa enkä minäkään olisi tahtonut silmiäni kirjan sivuilta irrottaa. Välimatka on taidolla kirjoitettu teos, johon toivon monen tarttuvan. 

Kirjailijan oma blogi Minäkertoja löytyy täältä. Välimatkasta voi lukea lisää arvioita muun muassa Hannalta ja Katjalta, jonka arvion lopusta löytyy vielä lisää linkkejä. Kurkkaa myös Kiiltomatoon ja Kirjavinkkeihin.