Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja (Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom
fire årstider), Morten A. Strøksnes. Gummerus 2019 (ensimm. kerran 2018, norjaksi 2015).
suom. Katriina Huttunen. 297 s. Kansi: Sanna Mander. Kirjastolaina.

Meri on alkukoti. Muinaiset aallot virtaavat lävitsemme kuin kaikuna pienistä loiskeista vaikeapääsyisessä luolassa meren äärellä. Joskus kun seisomme kovassa myrskyssä rannalla, tuntuu kuin meri haluaisi meidät takaisin. Aalto alkaa hitaasti rakentaa ylimääräisiä lihaksia kaukana horisontissa ikään kuin se tietäisi jo etukäteen, minne se aikoo ja miten se sinne pääsee. Tuuli auttaa sitä, ja sen eteneminen ja rytmi ovat täydellisiä koko matkan ajan maihin saakka, Toiset aallot työntävät sitä selästä, kannustavat sitä ja antavat sille tilaa. Lähestyessään matalikkoa se kiihdyttää vauhtia ja valmistautuu loikkaan.

Morten A. Strøksnesin oman elämän kokemuksia faktatietoon yhdistävä tietoteos Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2019, ensimm. kerran 2018) herätti huomioni viime vuonna Helsinki Litin myötä. Kirjan nimi kertoo oleellisimman: teos kertoo vuosista, jolloin teoksen kirjoittaja yhdessä ystävänsä Hugon kanssa päättää yrittää napata Norjan vuonojen pohjasta jäähain (håkjerring), muinaisolion, joka voi elää peräti viisisataavuotiaaksi mutta jonka lihalla ei ole kysyntää toisin kuin vaikkapa sillihailla (håbrann). Maksoi mitä maksoi, me pyytäisimme ahneen hirviön, jolla on selässään monen sadan miljoonan vuoden evoluutio, veressään potentiaalisesti tappavia myrkkyjä, silmissään loisia ja hampaita kuin ylimitoitetuissa kettusaksissa, vain paljon enemmän. Itse asiassa ystävysten pakkomielle saada pyydystettyä jäähai oli minulle sivuseikka, sillä minua kiinnosti paljon enemmän mainiosti, vähän tarinamaiseen tyyliin, kirjoitettu faktatieto esimerkiksi merestä ja sen eliöistä sekä omakohtainen pohdinta ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta sekä rakkaudesta mereen. Vähiten ymmärrystäni sai miesten halu napata jäähai pelkästään siksi, että sen nappaaminen olisi hienoa kokea tai ehkä oman itsetunnon pönkittämisen vuoksi. Kaikista turhista asioista, joita olisimme voineet keksiä, tämä tuntuu turhalta juuri oikealla tavalla. Hmm, siis miten niin? Merellä on kuitenkin oma tahtonsa samoin jäähailla. 

Onhan se pakko myöntää, että Merikirja saattaa kuulostaa aika tylsältä, mutta hei, sitä se ei kuitenkaan ole! (Vaikka samaan hengenvetoon myönnän, että minulle toimivinta oli lukea teos mahdollisimman nopeasti niin, etten tarttunut mihinkään toiseen kirjaan välillä.) Syy, miksi kerronta imaisi minut mukaansa ja miksi pidin kirjasta paljon, johtuu siitä, miten voimakkaasti Merikirja toi matkamuistot mieleen viime kesältä. Teimme silloin kesälomamatkamme autolla Lofooteille: ajoimme Tromssasta Senjan saarelle ja sieltä aina Lofoottien eteläisimpään kärkeen, Å-kylään, asti ja autolautalla Svolværista Skrovan saaren kautta Skutvikiin ja sieltä kohti Ruotsia ja takaisin Suomeen. Vaikka läheiseni ja minä itsekin epäilin etukäteen sitä, miten teltassa yöpyminen mahtaisi luonnistua ja miten vilukissana pärjäisin Pohjois-Norjan viileässä säässä, kaikki sujui lopulta loistavasti ja jylhät vuonomaisemat ja milloin minkäkin mutkan takaa löytyvä satumainen maisema olivat jotain ihan käsittämätöntä. Koska omat matkamuistot ja kirjassa olevat tutut paikannimet olivat siis vielä hyvin mielessä, Merikirja luontokuvauksineen ja meren suolaisine tuoksuineen tuli lähelle. Vesistöt ovat minulle tärkeitä, etenkin meri on aina ihastuttanut laajuuden, salaperäisyyden, voiman ja aavan horisonttinsa vuoksi, vaikka olenkin varttunut joen varrella ja asunut myöhemmin niin meren kuin järvienkin lähellä.

Skrovan majakka, joka Merikirjassa mainitaan usein.

Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.

Strøksnes kirjoittaa kauniisti, sujuvasti ja koukuttavasti: vaikka teoksessa on paljon asiaa, sen lukeminen ei tunnu raskaalta. Rakkaus mereen huokuu läpi sivujen. Kuitenkin teosta olisi voinut hieman tiivistää, sillä en ihan kyennyt välttymään kyllästymisen tunteelta loppupuolella, vaikka faktatietojen lukeminen oli edelleen kiinnostavaa. Lopetus on kuitenkin mainio, ikään kuin isilmänisku luonnolta ihmiselle, joka yrittää taivuttaa tätä tahtonsa mukaan.

Merikirjan luettuaan tuntuu kuin itsekin olisi ollut mukana meren keinuvilla aalloilla.

Helmet-lukuhaaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

2 x Japani: Minnä Eväsoja: Melkein Geisha: Hurmaava ja hullu Japani & Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Melkein Geisha: Hurmaava ja hullu Japani, Minna Eväsoja. Gummerus 2016. 238 s. Kirjastolaina.

Minna Eväsojan muistelmateos Melkein Geisha: Hurmaava ja hullu Japani (Gummerus 2016) on kompakti ja mielestäni mitä mainioin teos tutustua japanilaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Teos sisältää 45 eri lukua, jotka ovat Eväsojan päiväkirjamaisia muistelmia kokemuksistaan Japanissa, missä Eväsoja on asunut useita vuosia opiskellessaan perinteisten taidemuotojen ja japanilaisen estetiikan opintoja, kuten teetaidetta, ja tehdessään väitöskirjaa. Osa katkelmista on lyhyempiä huomioita, ikään kuin nopeasti laadittuja muistilappuja esimerkiksi siitä, miten kodin eri tiloihin tarkoitettuja tohveleita käytetään oikein tai miten häät ja hautajaiset eroavat suomalaisista. Osa katkelmista sen sijaan on arkisia häivähdyksiä, joissa Evässoja kertoo erilaisista kokemistaan tilanteista, kuten elämänsä ensimmäisestä maanjäristyksestä, metroon pääsyn hankaluudesta yhdessä fiancèn kanssa ja miten haastavaa on, jos joutuu Japanissa sairaalaan ja vielä yksin kahden sairaan lapsen kanssa.

Vaikka Eväsoja asui pisimmillään yhtäjaksoisesti kolme vuotta Japanissa, hän on aina oleva muukalainen, gaijin. Täydellinen japaninkielen taitokaan ei auta silloin, kun etukäteen puhelimitse sovittu yömajoitus ei onnistukaan, kun käy ilmi, että asiakas on ulkomaalainen. Eväsoja ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen lannistaa, vaan teoksen sivuilta välittyy suunnaton lämpö ja rakkaus Japania kohtaan. Japanissa heittäydyin elämänvirtaan kuin juureton vesiheinä tunnetussa vanhassa runossa ja otin avoimin mielin vastaan sen, mitä elämä eteeni toi. Viimeinen luku on kuin kukkaan puhjennut kirsikkapuu: sen kukat ovat kaikki niitä asioita, joita Eväsoja rakastaa ja kaipaa Japanista. Luku on tehty listan muotoon, mikä tuo mieleen Mia Kankimäen teoksen, josta kerron omana arvionaan alempana.  

Melkein Geisha on ihastuttava ja mielenkiintoinen teos. Jos on matkustamassa Japaniin tai on muuten vain kiinnostunut maan kulttuurista ja tavoista, Eväsojan teos on mielestäni vielä osuvampi lukuvalinta kuin Kankimäen teos. Toisaalta suosittelisin Kankimäen teosta etenkin, jos on kiinnostunut myös japanilaisesta kirjallisuudesta ja haluaa vielä hieman laajempaa katsausta Japaniin. Pidin itse Eväsojan teoksen lyhyistä ja ytimekkäistä luvuista enkä kokenut niitä liian irrallisiksi toisistaan. Luvut ovat kuin japanilaisia leivonnaisia: pieniä, nopeasti nautittavia mutta niin maittavia. Lisäksi nautin siitä, miten Eväsoja viljelee huumoria tekstissään ja kertoo vähän kummallisistakin tavoista niin, että tekstistä silti aistii vinkeän hymynkareen.


Helmet-lukuhaaste 2019: 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Mia Kankimäki. Otava 2015 (alkujaan 2013). 380 s. Kirjastolaina.

Hassu juttu, miten oma mieli voikaan jonkin kirjan suhteen muuttua. Mia Kankimäen esikoiskirja ei ilmestymisvuonnaan herättänyt jostain syystä mielenkiintoani, mutta nyt joutuessani edelleen odottelemaan Kankimäen kehuttuja Yönaisia varausjonossa päätin, että voisin ihan hyvin vuoroani odotellessani tutustua kirjailijan esikoisteokseen. Yllättäen sitäkin täytyi odotella tovi varauksesta, ja ehdin jo vähän harmitella, etten ostanut teosta vuosia sitten hyllyyni, kun se tuli vähän väliä vastaan eri kirpparihyllyillä.

Syy, miksi lopulta kiinnostuin Kankimäen esikoiskirjasta, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2015, alkujaan 2013), on sen keskiössä oleva Sei Shōnagon, japanilainen Heian-kauden hovinainen ja kirjailija. Hänet tunnetaan teoksesta Tyynynaluskirja, jonka pitäisi ilmestyä ensikertaa (!) suomeksi Teoksen kustantamana (ajankohtaa ei ole vielä tiedossa) ja jonka haluan lukea. Se koostuu Shōnagonin muistiinpanoista, joissa hän kertoo elämästään hovissa, ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Mia Kankimäki kertoo esikoisteoksessaan tekemästään irtiotosta: hän jättää 38-vuotiaana työn kustantamossa, oman harmaan arkensa ja matkustaa Japaniin etsiäkseen tietoa Sei Shōnagonista ja kirjoittaakseen hänestä kirjan. Japanissa kuitenkin selviää, ettei tiedonmurusten kaivaminen olekaan niin helppoa. Kankimäki joutuu kysymään yhä uudelleen: Kuka oikein olit, Sei Shōnagon? 

Luin Kankimäen teoksen tammikuussa, ja opin sen luettuani paljon niin entuudestaan vieraasta Sei Shōnagonista kuin japanilaisesta kulttuurista. Kankimäen innostus välittyy ja se valtaa kihisten omankin mielen; Minäkin haluan vielä joku päivä matkustaa Japaniin, nähdä kirsikkakukkapuiden loiston ja silittää sormillani kimonon viileää silkkiä. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on teos, jonka lukeminen tuntuu siltä, kuin juttelisi hyvän ystävän kanssa: välillä nauretaan hervottomasti, mietitään elämän suuria kysymyksiä, arvuutellaan, pohdiskellaan ja haaveillaan. Ehkä myös listataan erilaisia asioita, niin kuin Kankimäki tekee kirjassa Shōnagonin tavoin: miellyttäviä, ihania, asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Teoksen puolivälin jälkeen tunsin ajoittaista väsymystä ehkä johtuen lainapokkarin pienestä fonttikoosta ja tiheästä rivivälistä, odottamattomasta lukukiireestä (edelleen muitakin innokkaita varaajia) ja koska jotain olisi voinut mielestäni tiivistää toisteisuuden välttämiseksi. Tästä huolimatta lukukokemus on kuitenkin enemmän positiivinen: teos tarjoaa paitsi oivan nojatuolimatkan Japaniin ja sen kulttuuriin myös hyväntuulisen ja innostuneen mielen.


Helmet-lukuhaaste 2019: 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria.

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas

Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas,
toim. Satu Grünthal. Wsoy 2016.
233 s. Kansi: Martti Ruokonen.
Arvostelukappale.

Satu Grünthalin toimittama teos Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas (Wsoy 2016) sisältää useita pienoisesseitä, joissa kirjoittajat lähestyvät valitsemiaan runoja haluamallaan tavalla. Satu Grünthalin lisäksi runoja tarkastelevat Silvia Hosseini, Pauli Tapio, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Ilpo Tiihonen ja koko idean äiti Kirsti Mäkinen. Runojen kaarti on ilahduttavan monipuolinen: on niin raplyriikkaa ja muuta laulettua lyriikkaa, kansanballadeja, perinteisiä ja modernimpiakin runoja.

Teoksen tarkoituksena on rohkaista tarttumaan runoihin, murentaa ennakkoluuloja runojen vaikeudesta ja innostaa rohkeasti  tulkitsemaan ja löytämään runoudesta iloa. Oma suhteeni runoihin on ollut aina hieman kahtiajakoinen. Pidän ja nautin niistä paljon mutta toisaalta myös koen jonkinlaista etäisyyttä runoja kohtaan, etenkin jos ne tuntuvat vaikealta ja tulkinta on umpisolmussa. Myönnän myös olevani hieman laiska: lyhyt runo vetää puoleensa, pitkä tukahduttaa helposti lukuinnon. Aiemmin olen lueskellut runoja silloin tällöin, harvemmin koko runoteosta kannesta kanteen. Itseäni runoteoksissa viehättääkin ehkä eniten mahdollisuus valikoida runoja sieltä täältä; pysähtyä sattumanvaraisesti tai sen hetkisen tunteen mukaan, lukea vain yksi tai useampi, unohtaa tai säilöä sydämeen. Säkeilyvaara herätti kiinnostukseni, koska toivoin, että sen pienoisesseet herättäisivät uusia reittejä runojen tulkintoihin ja tarjoaisivat ideoita myös oppitunneille.

Pienoisesseet ovat napakan lyhyitä ja siksi nopeasti luettavissa vaikkapa kokkailun lomassa. Niihin on helppo tarttua. Kirjoittajien kynänjäljissä on raikkautta ja iloa, joka välittyy myös lukijaan. Jokaisen kirjoittajan teksteistä löytyy mielenkiintoisia näkökulmia ja ajatuksia, mutta eniten hiirenkorvia olen taitellut Ilpo Tiihosen, Silvia Hosseinin ja Juhani Karilan kirjoituksiin. Hihkaisin samaistumistani Karilan ajatuksiin, kun hän paljastaa rallatelleensa Chisun kappaletta Baden-Baden ja ystävänsä pilanneen häneltä hyvän biisin muistuttamalla karusta yhteiskunnallisesta sanomasta: Niin niin, on yhteiskunnallista sanomaa, mutta minua viehättää se, että sanat ovat hutaisten tehdyn oloiset. - - Sellaista on musiikki. Kaikista eniten houkutti kurkata, miten kirjoittajat lähestyvät ikiklassikoita, kuten Eino Leinoa. Silvia Hosseini vertailukohta Leinon runolle Hyvä on hiihtäjän hiihdellä on yllätävä ja kiinnostava; Mitä samaa onkaan moottoripyöräkerhosta kertovan tv-sarjan Sons of Anarchyn Jackson Tellerillä ja runon puhujan elämänkatsomuksella? Satu Grünthal sen sijaan löytää ikivanhasta kansanballadista Kaksi kuninkaanlasta yhtäläisyyksiä pakolaisvirtaan, jolloin maailmaa järkyttivät valokuvat hukkuneista pakolaisista ja lapsista.

Säkeilyvaarasta on poimittavissa hurjan paljon katkelmia, joissa kuvataan runoja ja niiden aikaansaamia mielenliikkeitä pakahduttavan kauniisti. Toisaalta on mahdollista, että säkeet irtoavat runosta, leikkaavat ilmaa kuin veitset. Syöksyvät silmien läpi aivoihin, aivorunkoon ja putoavat selkärankaa pitkin alas. Voi käydä myös niin, että parhaimmillaan ne puhdistavat meidät. - - Kun hän (runoilija) on taitava taikoja, hän ei opeta, vaan pakottaa lukijaan keksimään vastauksia. Ja miten helpottava on runojen tulkintojen kanssa hiuksiaan harovalle ajatus, että runo ei ole peitepiirros eikä arvoitus, vaikka olisikin arvoituksellinen. Arvoitukseen on yksiselitteinen vastaus, runo pikemminkin pysyy kysymyksenä. Autuasta onkin kaiken keskeneräisyys. Ajattelepa sitten vielä sitä, että runon lukijasta muovautuu runokyborgi! 

Säkeilyvaara on ilahduttava teos. Vaikka kirjan kansi voisi olla puoleensavetävämpi, nimessä oleva sanaleikki on hauska. En tiedä, poistaako Säkeilyvaara runojen tulkintaan liittyvää mörköä kokonaan mutta toivottavasti ainakin tökkii sitä kauemmaksi ja ennen kaikkea innostaa tarttumaan runoihin. Ainakin itsessäsi pienoisesseet herättivät muun muassa ahaa-elämyksiä siitä, että noinkin tätä runoa voi lähestyä. Olisin kuitenkin lukenut välillä pidempiäkin tulkintoja, sillä osa pienoisesseistä jää vain pintaraapaisuksi. Säkeilyvaara on mainio valinta kenelle tahansa mutta erikseen on vinkattava tätä etenkin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Heikommallakin oppilaalla on mataka kynnys tarttua nopealukuiseen pienoisesseeseen, jonka pohjalta voi herätellä keskustelua.

Ehkä lukemista ei ole tarkoituskaan ymmärtää vaan elää.