Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Ne runot, jotka jäivät, Lauri Viita.
Wsoy 2016. Sakari Katajamäki (toim.) 115 s.

Lauri Viidan tuotantoon tutustumiseni alkoi runoteoksesta Ne runot, jotka jäivät (Wsoy 2016). Sakari Katajamäen toimittamaan kokoelmaan on koottu Viidan aiemmin julkaisemattomia runoja ja Onni-sikermä löytyy teoksesta kokonaisuudessaan. Kokoelmasta löytyvät runot ovat peräisin muun muassa lehdistä ja käsikirjoituksista. Teoksen nimi on peräisin Viidan runosta Runoilijan hauta:

Ne runot, jotka jäivät,

kun muita kirjaintelin,

ne vain, ne sentään jäivät

ja soivat: Täällä elin.

Ne runot, jotka jäivät on mainio tapa aloittaa tutustuminen Viitaan runoilijana. Kokoelma valaisee lukijalle koko Viidan runoilijapolun: on perinteistä ja vapaamittaista runoa. On runoja, joissa kieli heittää iloista kärrynpyörää, kuten Nenännäisessä: Neuvo neulaa, nappo naulaa, / näätä nuoleen, nälkä nuottaan / nukkua navannäkijän. // - - Runo Nenännäinen näyttääkin, miten taitava Viita on sanojen kanssa: jos jotain ei ole olemassa, sanan voi muovailla itse. Kun Viidan taitava sanailu tuli runoista tutuksi, oli hauskaa löytää näitä piirteitä myös romaanista Moreeni.

Omaan makuuni ovat enemmän Viidan modernit runot. Lukupiiriläisistä osa oli lukenut Viidan Betonimyllärin ja kokenut puuduttavaksi lukea pelkästään Viidan mitallista runoutta. Ne runot, jotka jäivät onkin mainio valinta, jos haluaa välillä hypähtää mitallisesta vapaamittaiseen runoon. Kokoelman runojen pituus vaihtelee paljonkin, mutta lyhyiden runojen ystävänä pidin tietenkin enemmän niistä. Nautin siitä, miten Viita saa puristettua minimaaliseen sanamäärään niin paljon. Miten huimasti voimaa mutta myös herkkyyttä mahtuu esimerkiksi seuraavaan runoon:

Tein laulun perhosesta

ja henkäisin. Se lensi.

Oma lempirunoni löytyy Viidan luontorunoista. Aamuhartaus saa huokaisemaan puhtaasta ihastuksesta. Sen tunnelma ui sieluun asti ja värisee ihon alla. Jos jossain runossa on hyvä olla ja viivähtää, niin se on tässä (runo tosin päivänsä perusteella olisi sopinut julkaistavaksi paremmin eilispäivään): 

Syystalven raekuuro

eilen puitu.

Maa pesty.

Haapa riisuutunut.

Tummana möhkäleenä

kuusikko seisoo,

rovastiparvi aamuhartaudessa.

Avaruus saarnaa.

Syyssees aamutaivas

tuhansiin neulassormiin

totuutta vuodattaa.

Värähtää lehmus.

Varis horjahtaa.

Hätäinen sorsa laskeutuu veteen.

On lauantai.

Myös Tuijata on kirjoittanut Viidan runoteoksesta.

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas

Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas,
toim. Satu Grünthal. Wsoy 2016.
233 s. Kansi: Martti Ruokonen.
Arvostelukappale.

Satu Grünthalin toimittama teos Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas (Wsoy 2016) sisältää useita pienoisesseitä, joissa kirjoittajat lähestyvät valitsemiaan runoja haluamallaan tavalla. Satu Grünthalin lisäksi runoja tarkastelevat Silvia Hosseini, Pauli Tapio, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Ilpo Tiihonen ja koko idean äiti Kirsti Mäkinen. Runojen kaarti on ilahduttavan monipuolinen: on niin raplyriikkaa ja muuta laulettua lyriikkaa, kansanballadeja, perinteisiä ja modernimpiakin runoja.

Teoksen tarkoituksena on rohkaista tarttumaan runoihin, murentaa ennakkoluuloja runojen vaikeudesta ja innostaa rohkeasti  tulkitsemaan ja löytämään runoudesta iloa. Oma suhteeni runoihin on ollut aina hieman kahtiajakoinen. Pidän ja nautin niistä paljon mutta toisaalta myös koen jonkinlaista etäisyyttä runoja kohtaan, etenkin jos ne tuntuvat vaikealta ja tulkinta on umpisolmussa. Myönnän myös olevani hieman laiska: lyhyt runo vetää puoleensa, pitkä tukahduttaa helposti lukuinnon. Aiemmin olen lueskellut runoja silloin tällöin, harvemmin koko runoteosta kannesta kanteen. Itseäni runoteoksissa viehättääkin ehkä eniten mahdollisuus valikoida runoja sieltä täältä; pysähtyä sattumanvaraisesti tai sen hetkisen tunteen mukaan, lukea vain yksi tai useampi, unohtaa tai säilöä sydämeen. Säkeilyvaara herätti kiinnostukseni, koska toivoin, että sen pienoisesseet herättäisivät uusia reittejä runojen tulkintoihin ja tarjoaisivat ideoita myös oppitunneille.

Pienoisesseet ovat napakan lyhyitä ja siksi nopeasti luettavissa vaikkapa kokkailun lomassa. Niihin on helppo tarttua. Kirjoittajien kynänjäljissä on raikkautta ja iloa, joka välittyy myös lukijaan. Jokaisen kirjoittajan teksteistä löytyy mielenkiintoisia näkökulmia ja ajatuksia, mutta eniten hiirenkorvia olen taitellut Ilpo Tiihosen, Silvia Hosseinin ja Juhani Karilan kirjoituksiin. Hihkaisin samaistumistani Karilan ajatuksiin, kun hän paljastaa rallatelleensa Chisun kappaletta Baden-Baden ja ystävänsä pilanneen häneltä hyvän biisin muistuttamalla karusta yhteiskunnallisesta sanomasta: Niin niin, on yhteiskunnallista sanomaa, mutta minua viehättää se, että sanat ovat hutaisten tehdyn oloiset. - - Sellaista on musiikki. Kaikista eniten houkutti kurkata, miten kirjoittajat lähestyvät ikiklassikoita, kuten Eino Leinoa. Silvia Hosseini vertailukohta Leinon runolle Hyvä on hiihtäjän hiihdellä on yllätävä ja kiinnostava; Mitä samaa onkaan moottoripyöräkerhosta kertovan tv-sarjan Sons of Anarchyn Jackson Tellerillä ja runon puhujan elämänkatsomuksella? Satu Grünthal sen sijaan löytää ikivanhasta kansanballadista Kaksi kuninkaanlasta yhtäläisyyksiä pakolaisvirtaan, jolloin maailmaa järkyttivät valokuvat hukkuneista pakolaisista ja lapsista.

Säkeilyvaarasta on poimittavissa hurjan paljon katkelmia, joissa kuvataan runoja ja niiden aikaansaamia mielenliikkeitä pakahduttavan kauniisti. Toisaalta on mahdollista, että säkeet irtoavat runosta, leikkaavat ilmaa kuin veitset. Syöksyvät silmien läpi aivoihin, aivorunkoon ja putoavat selkärankaa pitkin alas. Voi käydä myös niin, että parhaimmillaan ne puhdistavat meidät. - - Kun hän (runoilija) on taitava taikoja, hän ei opeta, vaan pakottaa lukijaan keksimään vastauksia. Ja miten helpottava on runojen tulkintojen kanssa hiuksiaan harovalle ajatus, että runo ei ole peitepiirros eikä arvoitus, vaikka olisikin arvoituksellinen. Arvoitukseen on yksiselitteinen vastaus, runo pikemminkin pysyy kysymyksenä. Autuasta onkin kaiken keskeneräisyys. Ajattelepa sitten vielä sitä, että runon lukijasta muovautuu runokyborgi! 

Säkeilyvaara on ilahduttava teos. Vaikka kirjan kansi voisi olla puoleensavetävämpi, nimessä oleva sanaleikki on hauska. En tiedä, poistaako Säkeilyvaara runojen tulkintaan liittyvää mörköä kokonaan mutta toivottavasti ainakin tökkii sitä kauemmaksi ja ennen kaikkea innostaa tarttumaan runoihin. Ainakin itsessäsi pienoisesseet herättivät muun muassa ahaa-elämyksiä siitä, että noinkin tätä runoa voi lähestyä. Olisin kuitenkin lukenut välillä pidempiäkin tulkintoja, sillä osa pienoisesseistä jää vain pintaraapaisuksi. Säkeilyvaara on mainio valinta kenelle tahansa mutta erikseen on vinkattava tätä etenkin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Heikommallakin oppilaalla on mataka kynnys tarttua nopealukuiseen pienoisesseeseen, jonka pohjalta voi herätellä keskustelua.

Ehkä lukemista ei ole tarkoituskaan ymmärtää vaan elää.

Nils-Aslak Valkeapää: Kevään yöt niin valoisat

Kevään yöt niin valoisat (Gilða ijat čuov' gadat),
Nils-Aslak Valkeapää.
Kirjayhtymä 1980 (omakustanteena 1974). 62 s.
suom. Anneli Rosell. 

Iltaisin laulavat sinirinnat

On kevät

Sydämessäkin sulaa
jokin

narraa hymyilemään, joikata hyrehtimään 

Nils-Aslak Valkeapää, tuttavallisesti Ailu, oli tunnetuimpia saamelaiskulttuurin edistäjiä. Hänen ansiostaan joiut nousivat esille, mutta joikujen lisäksi Ailu kirjoitti runoja ja teki myös taidetta. Mies ehti julkaista kahdeksan runoteosta, joista kaksi on suomennettu: Kevään yöt niin valoisat ja Aurinko, isäni. Kansojen juurilla -lukuhaasteen ansiosta kysyin saamelaiskirjallisuuden lukuvinkkejä saamea opiskelevalta ystävältäni. Yksi hänen suosituksistaan oli Valkeapään runot, etenkin Aurinko, isäni -runoteos. Alkuperäisenä tarkoituksenani olikin lukea myös se ja kirjoittaa Valkeapään kahdesta runoteoksesta samassa postauksessa, mutta päätinkin jättää toisen odottamaan kesää. Sain ystävältäni myös muita mainioita lukuvinkkejä, joihin aion tarttua, esimerkiksi Veli-Pekka Lehtolan Saamelaiskiista kiinnostaa.

Kevään yöt niin valoisat on ilmestynyt aluksi omakustanteena vuonna 1974. Valkeapää on maininnut runoteoksen sisältävän yhden ihmisen ajatuspisaroita. Miten osuva ilmaus: Valkeapään runot kun ovat pääasiassa hyvin lyhyitä. Kuten alun saatteessa mainitaankin, Valkeapään runot tuovat mieleen japanilaisen tai kiinalaisen runouden. Runot kiertävät vuodenaikojen kaaren, jonka myötä myös rakkauden kiertokulku elää: alussa sinirinnat laulavat kevättä, sen myötä kesäauringon paahde ja onni, syksy ja lakastuva mieli, talven yksinäinen kaamos ja uuden kevään pakahduttava ilo. Valkeapään runoissa luonto on voimakkaasti läsnä: tuntureiden rauha, poron letkeä askellus ja puron solina. Runoista välittyy luonnon kunnioittaminen ja se, miten runon puhujan on siellä hyvä olla. Luonnossa kulkeminen on myös matkaa omiin ajatuksiin, ja Valkeapään runojen pinnan alle kätkeytyy paljon. Runoista kumpuaa huoli alkuperäiskansoista, etenkin saamelaisista, yhteiskunnan toiminnasta ja ihmisten välinpitämättömästä kohtelusta luontoa kohtaan. Jos luonto hävitetään ja alkuperäiskansoja väheksytään, on vaarana, että esimerkiksi saamelaisten elinkeino häviää ja identiteetti murenee.

Kuulen miten koski kohisee

tuuli suhisee

Saame on suuri, vapaa

Mieleni vain hourailee 

Valkeapään runoteos on ilo myös silmälle. Luonto ja saamelaiset nimittäin näkyvät myös teoksen upeissa kuvituksissa, jotka Valkeapää on itse tehnyt. Kevään yöt niin valoisat jättää lukijan istumaan jäkälälle, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan luontoa. Minuun runoteos jätti hyvän mielen ja paljon ajateltavaa. Ihastuin Valkeapään kauniiseen kieleen, joka onnistuu pienin keinoin luomaan niin iloista kuin surumielistäkin tunnelmaa. Se jää ympäröimään lukijaa pitkäksi aikaa. Alla oleva runo on yksi suosikeistani.

Syksy soi kumisevissa jäissä

sumu peittää kylmät työt

Kyynelhelmet puristuvat esiin kasveista

Mieli niin vaiti
ajatusten jäämeri

Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua

Syksyni sumuissa rakastan sinua
(Jag älskar dig med mina höstliga dimmor),
Claes Andersson. Wsoy 2013.
(ilm. kokoelmassa Hjärtats rum. Valda dikter 1962-2012,Schildts & Söderströms, 2012).
suom. Jyrki Kiiskinen. 76 s.
Päällys: Martti Ruokonen.

Kevyt kuin vastasyntynyt cirruspilvi, tuulta ja multaa

    ja ruohoa ja aurinkoa

Ja puhtainta lähdevettä, kauhallinen hellyyttä, ihanaa

   virvoittavaa

Maan päällä palellaan ja ollaan yksin

Hän tulee, ottaa syliin ja sanoo: tästedes meillä kahdella

    menee tosi hyvin

Sitä luulee kuulleensa väärin muttei kuullut

(maan päällä palellaan ja ollaan yksin, s. 28)

Talven lukuhaasteen haastavinta oli keksiä syksyyn sopiva kirja. Vinkkilistaa selailtuani päädyin valitsemaan Claes Anderssonin runoteoksen Syksyni sumuissa rakastan sinua (Wsoy 2013), koska sen lumoava nimi ihastutti. Lisäksi Anderssonin tuotanto on minulle entuudestaan vierasta.

Valtaosa teoksen runoista on noin sivunmittaisia, ja ne on jaettu viiteen kokonaisuuteen: Erityinen päivä, Mitä näyttöruudun takana tapahtuu?. Pimeässä yössä, Unia ja Kahdeksan runoa rakkaudesta. Yleensä hieman kavahdan pitkiä runoja, mutta Anderssonin omat ovat ilmavia ja selkeitä. Anderssonin runoissa maistuu vahvasti elämä: Ensin leikitään, sitten kuollaan, järjestys se olla pitää (runosta leikitäänkö yhdessä, s. 39). On eroottisia sävyjä, rakkauden hehkua, luopumista, pelkoa elämännauhan palamisesta loppuun, muistojen kelanauhan suhinaa. On pehmeitä ja seesteisiä runoja, joihin voisi upota, mutta on myös vihasta äärimmilleen latautuneita, jotka ovat kuin yllättävä potku palleaan. 

Minä rakastan sinua niin kuin syksyni sumut, myrskyt

    ja tyvenet rakastavat

Niin kuin ylöspäin putoavat kesäsateeni rakastavat sinua

    ja ihosi muuttuu yhtä pehmeäksi kuin veden iho

(kahdeksan runoa rakkaudesta, s. 75)

Kaikista eniten mieleeni ovat Anderssonin pehmeätunnelmaiset runot, joissa ihmetellään elämää, esitetään liuta kysymyksiä, joihin ei ole selkeitä vastauksia ja riemuitaan jälleen yhdestä elonpäivästä, ollaan onnellisia. Ihastelin myös kuoleman läheisyyttä kuiskivia runoja, joissa on uskomatonta rauhaa: Mies joka tietää kuolevansa pysähtyy ja kuuntelee tarkkaan / kaikkea mitä ei sittemmin kuule (runosta toivo ja epätoivo, s. 45) ja Missä ikinä oletkin, rakas, et enää ikinä ole siellä missä et ole (Kahdeksan runoa rakkaudesta, s. 73). Irrottelin Anderssonin runoista muutamia säkeitä, joihin Andersson kiteyttää paljon tai joissa ilmaisu on viisas ja kaunis. Tällaisia ovat esimerkiksi Ihminen ei tarvitse paljonkaan ollakseen onnellinen, / vain vähän tuuria (runosta onnellinen ihminen, s. 30), vesi on taivaiden ja taivaat kannattelevat sateen unia (runosta taivaat kannattelevat sateen unia, s. 36) ja Rakkaus on kuin jumala, se on joka paikassa, vaikkei uskoisikaan (runosta toivo ja epätoivo, s. 45). 

Uneksiiko joku minusta yhtä ihanasti kuin minä sinusta?

Kuin vuolaasti itkevä mustaleima-emmentaljuusto, ohuina

     säilötyn hellyyden siivuina?

(katkelma runosta linnnunmunia, s. 13)

Syksyni sumuissa rakastan sinua sopii varmasti parhaiten syksyn tuoksuun ja kurkien lähtöhuutoihin. Niihin hetkiin, kun Kesä on ohi, sydän kohmeessa / ja temppuilee (runosta kesä on ohi, s. 16). Anderssonin runoteos teki vahvan vaikutuksen kuitenkin myös tammikuisena lukuhetkenä, ja olen varma, että luen Anderssonin runoutta jatkossakin.

Anderssonin runoteoksesta ovat kirjoittaneet myös Katja ja Arja. Osallistun teoksella Talven lukuhaasteeseen, johon olen nyt lukenut jokaiseen kategoriaan yhden teoksen.

Risto Rasa: Tuhat purjetta. Kootut runot

Tuhat purjetta. Kootut runot, Risto Rasa.
Otava 2011 (ensimmäisen kerran 1992).
Seven-pokkari. 433 s. + sisällysluettelo.

Elämä on kuin tervapääskyn pesä:

ilmasta siepatuista tarpeista

lujasti muurattu tuulenpesä.

Risto Rasan yksiin kansiin koottu runokokoelma Tuhat purjetta (Otava 2011) on kuin kansikuvansakin voikukka, josta runot irtoavat kevyesti ja lentävät voikukan siemenen lailla ilmavirran mukana kieppuen. Kokoelman runot ovat pullollaan lyhyitä hetkiä, tuokiokuvia pääasiassa luonnosta mutta myös arkisista hetkistä ja tunteista. 

Niin kuin aalto uittaa aallon

                yli valtameren,

niin selviydymme mekin

       toinen toisiamme tukien.

Olen aina pitänyt Rasan runoista, koska niitä on helppo lähestyä. Niiden äärellä ei tarvitse kainostella sitä, ettei ole vahvimmillaan runojen maaperällä. Tuhat purjetta on kuitenkin ensimmäinen lukemani kokonainen Rasan runoteos, ja päätin avata kirjavuoteni runojen osuuden pehmeällä laskulla (vuosi on muuten alkanut runojen osalta hyvin, sillä yöpöydän pinossa on peräti kolme runokirjaa!) Tähän kokoelmaan on koottu runoja seitsemästä eri runoteoksesta vuosilta 1971-1990. Runoissa on niin kielellä leikittelyä ja lapsenomaista vekkuliutta kuin myös seesteisempiä hetkiä. 

Sade taukoaa katolla,

mutta mitä te oikein puhutte,

että älä kuule luulekaan että se lopetti

että ehei!

se vain istu piipun viereen

kenkiänsä sitomaan. 

Vaikka Rasan leikkimieliset runot ilahduttavatkin, kaikista eniten mieleeni ovat runot, joissa liikutaan luonnossa tai pohditaan tunteita. Etenkin Rasan luontorunoja lukiessa mieli rauhoittuu. Rasan runot osoittautuvat lempeäksi pakopaikaksi, jossa kuuluu esimerkiksi tervapääskyn ja sinirinnan laulu, tuulihaukan siivenisku ja tunturikoivun huokaus. Voisikin sanoa, että jos metsää ei ole lähellä hiljentymiseen ja mieltä kaihertavista ongelmista irtautumiseen, kannattaa turvautua Rasan luontoaiheisiin runoihin. Niissä on juuri se hetki, kun kulkijan rivakka askellus muuttuukin verkkaisemmaksi, katse kohoaa maanrajasta tuijottamaan tanssivia lumihiutaleita ja kun kulkija huomaa pohtivansa, laskeutuuko hiutale lopulta koskaan maahan saakka. 

Lähdin rantaan

hukuttaakseni ajatukseni mereen.

Horisontti keinahti,

kuin aalloilla.

Hopeasolmuissa ne kimaltelivat,

poijujen varjoissa

              väreilivät. 

On taito osata sanoa vähän niin, että sanottu jää väreilemään vahvasti mieleen. Rasalla on minimalistisuuden paletti hallussaan. Parhaimmillaan on vain kolme säettä, kolme sanaa ja maisema väreineen avautuu selkeänä lukijan silmien edessä kauniina tunnelmapalana:

Ilta,

päivän

vedos

Vaikka kokoelman runot eivät kovin vaikeita olekaan, niistä ei jää valjua makua suuhun eikä simppeli ulkomuoto välttämättä takaa suoraa reittiä tulkintaan. Rasan runoissa on omanlainen taikansa, joissa yksinkertaisuuteen kätkeytyy se jokin. 

Ilta laskeutuu kirjan sivuille.

Pari riviä,

varjot askelten jäljissä.

Istun, luen,
koen tunnelmaruumiistani. 

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

Ei talvikunnossapitoa, Pekka Kytömäki.
Sanasato 2015. 91 s.
Kansi: Anna Kytömäki.

Marraskuun metsä

aavistaa jotain mitä

emme voi tietää.

Pekka Kytömäki on tuttu Poplaari-blogista, ja lisäksi hän on Kultarinta-teoksen kirjoittaneen Anni Kytömäen veli. Elinan tavoin myös minulla on ollut mahdollisuus lukea Pekan runoja Facebookin päivityksistä, ja tänä vuonna runot on julkaistu yksissä kansissa kaikkien luettavaksi. Mahtavaa! Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, Ei talvikunnossapitoa (Sanasato 2015) houkuttelee jo Anna-vaimon laatiman kauniin kannenkin ansiosta.

Pidän jo Kytömäen runokirjan mieleenpainuvasta, ytimekkäästä ja hauskastakin nimestä. Nykyään aina, kun näen Ei talvikunnossapitoa -kylttejä, mieleeni nousee tämä runokirja. Alkaa pakostakin hymyilyttää ihan niin kuin myös Kytömäen runoja lukiessa. Välillä kuplahtaa nauru tai hykerryttää. Ei talvikunnossapitoa on kuin pääskysen riemunhuuto kesälle, iloisen kulkijan kevyt askel ja leskenlehden keltainen hymy värittömällä nurmella. Runoissa saatetaan yllättää lukija, niissä leikitellään ja usein runoissa on pilkettä silmäkulmassa. Esimerkiksi sanojen monitulkintaisuudella leikitään seuraavassa runossa:

Yhtä raakoja

mustikat ja hyttyset.

Poimija kypsyy.

Kytömäen runoissa liikutaan niin luonnossa kuin kaupungissa, mutta useimmiten runot saavat voimansa luonnosta. Elämää ihmetellään aforistisin ottein; tehdään pieniä havaintoja ihmisestä, ympäristöstä, elämästä. On arki konttorissa, isyys, rakkaus runouteen, elämän päättyminen. Olen lyhyiden runojen ystävä, joten Kytömäen napakat runot olivat kovasti mieleeni. Joukossa on myös hieman pidempiä runoja. Tunnelma runoissa on seesteinen ja kevyt; rauha tarttuu lukijaan.

Rakkautta on

hipsiä hiljaa

pimeässä myöhään,

tuntea lattia

läpikotaisin,

asetella varpaat

niin ettei narahda.

Luin Kytömäen runokokoelman jo lokakuun lopussa, jolloin se ilahdutti minua paluumatkalla Helsingin Kirjamessuilta pohjoiseen. Luin runokokoelman kerralla, mutta en hotkaisten vaan nautiskellen. Välillä piti tuijottaa junanikkunasta vilisevää maisemaa, palata sitten juuri luettuun runoon ja ilahtua uudelleen sen oivaltavuudesta, kauneudesta tai leikkimielisyydestä. Nyt tätä kirjoittaessani olen napsinut Kytömäen runoja uudelleen, jokaisen niistä, ja huomaan kuplivani iloa niin kuin ensimmäistä kertaa lukiessani Ei talvikunnossapitoa. Toivon ja uskon, että näitä taidokkaita runoja saadaan tulevaisuudessa lisää.

Seinät vuorattu

kirjapinoin maailman

kylmyyttä vastaan.

Tekisi mieli valita Kytömäen runokokoelmasta vaikka mitä runoja esimerkeiksi, mutta täytyy malttaa mielensä. Suosittelen lämpimästi tarttumaan runoteokseen Ei talvikunnossapitoa ja nauttimaan itse kaikista lopuista runohelmistä. Loppuun kuitenkin vielä yksi hulvaton runo:

Pupun papana

kesken kaiken kadulla

kannanottona.

Kytömäen runokokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Elina, Liisa ja Maija.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Vuosisadan rakkaustarina (Århundradets kärlekssaga),
Märta Tikkanen. Tammi 2002 [1978].
suom. Eila Pennanen. 173 s.

Märta Tikkasen runosarja Vuosisadan rakkaustarina (2002 / 1978) on kuin väripaletti, jossa löytyy roihuavaa rakkautta, ärjyvää vihaa ja kapinaa. Runosarja on vastarepliikki Märtan kirjailijapuolisolle Henrik Tikkaselle ja etenkin hänen teokselleen Mariankatu 26. Olen joskus yliopiston kirjallisuuden kurssilla lukenut muistaakseni Kulosaarentie 8 -teoksen, josta tosin en enää muista mitään. Pitäisi siis tutustua uudestaan. Märta kuvaa runosarjassaan, millaista on elää alkoholistimiehen kanssa, kärsiä väkivallasta, pelätä lasten puolesta ja tuntea jäävänsä kirjailijapuolison varjoon. 

en?

enää?

rakasta?

sinua?

Runosarja on jaettu kolmeen osaan. Märta purkaa ahdistuneisuuttaan, raivoaan ja tuskaansa alkolistimiehestään ja tämän kausista, jolloin korkki napsahtaa auki, perhe-elämästään sekä taitelijansielustaan, jota hän yrittää sovittaa kuin epäsopivana palana palapeliin. Yö vetää verhonsa, kun Märta vasta pääsee antautumaan kirjoittamisen palolle. Hänen tunteensa eivät hiivi vaan suorastaan vyöryvät lukijan päälle, huutomerkkejä toisensa perään. Ne saavat lukijankin tunteet sekaisin: toisaalta suututtaa niin, että hampaat kirskuvat yhteenpuristuksen voimasta, toisaalta liikuttaa. Itse koin enemmän vihaa ja lisäksi ymmärtämättömyyttä siitä, miksi Märta ei lähtenyt. Vain se jää: yksi sana, kysymys. Miksi?

Humalassa 

olet kaikkivaltias -

olet syyttäjä

olet todistaja

olet tuomari

ja ennen kaikkea olet se

joka aina tuomitaan

rangaistukseen ja kärsimykseen

Koska luen hävettävän vähän runoja, oli hyvä, ettei Vuosisadan rakkaustarinaa lukiessa juurikaan ajatellut lukevansa runoja. Koen runot melko vaikeiksi enkä koskaan lue runokirjoja kokonaan. Yleensä valkkaan yhden sieltä, toisen täältä. Nautiskelen vaikka en aina ymmärtäisi. Nyt saattoi vain antaa mennä, edetä vaivattomasti. Pysähtyä, jos itsestä siltä alkoi tuntua. Siksi tätä voi suositella luettavaksi niillekin, jotka yleensä karttavat runoja. 

Vuosisadan rakkaustarinasta ovat kirjoittaneet myös Liisa, Sanna ja jaana. Lisäksi arvio löytyy Kirjavinkeistä. Tällä hetkellä Vuosisadan rakkaustarinaa esitetään myös Kansallisteatterissa.

***

Lukuviikko päättyy tänään. En ihan saanut neljää kirjaa luettua, mutta melkein ja olen saavutukseeni todella tyytyväinen, sillä luen normaalisti verkkaisemmin. Toisaalta saavutusta helpotti, kun valitsi luettavaksi lyhyempiä teoksia. Neljänteen teokseen lukuaika ei ihan riittänyt, sillä muut hommat veivät sen verran aikaa, etten iltaisin jaksanut lukea kovin pitkään. Tämä ei kuitenkaan harmita, sillä aloittamani Katja Kaukosen Vihkivedet saattaa päästä suosikkinovelliteosten joukkoon. Oi että, millä nautinnolla olen tähän asti teosta lueskellut! Tähän mennessä lukutaitokampanjaan on kertynyt huima lahjoitusmäärä, yli 1000 euroa. Mieletöntä! Hyvä me!