 |
| Pedot, Vuokko Sajaniemi. Tammi 2015. 308 s. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. |
Vuokko Sajaniemen esikoisromaani Pedot (Tammi 2015) kuljettaa lukijan Suomen itärajalle, jonka loputtomalta tuntuvien metsien lomasta löytyy pieni maalaispitäjä nimeltään Ritajärvi. Lukiolaistyttö Maria asuu siellä yhdessä isänsä Lassen kanssa, joka toimii kylän ortodoksisen kirkon pappina. Äiti on kuollut vuosia sitten onnettomuudessa. Lassen elämä rakentuu ainoastaan työstä ja tyttärestä, ja Maria kipuilee niin murrosiän kuin surun vuoksi. Tyttö laihtuu ja käsivarsiin ilmestyy punaisten arpien risteilemiä jokia. Yhdessä parhaan ystävän, Anniinan, kanssa Maria laulaa kirkon kuorossa, tanssahtelee viikonloppuiltaisin salaa kotibileisiin ja supisee tyttöjen juttuja. Anniinan kanssa ei voi masentua, sillä hän on kuin västäräkki, kuin peipponen; kuin pääskynen tai punarinta. Sen suu on täynnä omaa laulua eikä kenenkään muun, sen pää kääntyilee jatkuvasti ja se lennähtelee kepeästi sinne tänne. Se ei pysy paikoillaan, koska sen ei tarvitse.
Ritajärvi on kuin lintukoto, jonka turvallisuus järkkyy, kun asutuksen läheltä tehdään susihavainto. Kyläläisten suusta pulppuaa kauhu, sivusilmällä kurkitaan metsän kitaan, vilkaistaan nopeasti olan taa. Entä jos susi tulee pihaan, vie rakkaan lemmikin tai yllättää lapsen kesken leikin? Miksi peto ei ymmärrä pysyä siellä, minne kuuluu eli rajan taakse, erämaiden kätköihin? Sudet jättävät ikuisen jäljen Mariankin elämään.
Kävin kuuntelemassa Vuokko Sajaniemeä vuoden 2015 Helsingin Kirjamessuilla, ja Pedot jäi tuolloin vahvasti mieleen. Teos on kuitenkin joutunut tovin odottamaan hyllyssä. Kannatti viimein napata Pedot luettavaksi, sillä Sajaniemen esikoisromaani on huikean hieno. Sajaniemi kutoo taitavasti moniäänisen kudelman, jossa eniten kuuluu Marian ääni. Tunnelma hiipii salaperäisesti suden hiljaisten askelten lailla ja saa lukijan jännittymään. Mukana on myös kyyneliä ja kaipuuta, ja pidin erityisesti siitä, miten herkästi suru ja ikävä lainehtivat Sajaniemen kauniissa, lähes lyyrisessä kielessä. Ylipäänsä kieli on läpi teoksen upeaa luettavaa ja luontokuvaus taidokasta. Lukiessa voi vahvasti aistia metsän hajut, kuulla puiden lehtien havinan. Petoja lukiessa on kuin istuisi metsän korkeimmalla kivellä, olisi itse hiljaa ja antaisi metsän laulaa.
Luonnon lisäksi keskeisenä kohoaa kylän ortodoksinen kirkko ja ortodoksisuus yleensä. Teoksen alkusivuilla kuvaillaan kirkkoa pieneksi ja pehmeäksi ja miten sipulikupolit jättäytyvät varjoon. Juuri sellaisena pehmeänä ortodoksikirkko teoksessa näyttäytyykin. Siinä missä sivuilla tuoksuu sammal ja kuusenhavut, voi aistia myös mirhan. Uskonnon puolesta Pedoilla on yhteistä Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Terhi Törmälehdon tänä vuonna julkaistun Vaikka vuoret järkkyisivät kanssa, sillä myös Maria pohtii omaa uskontoaan ja tasapainoilee ortodoksisuuden ja nuorten elämään kuuluvien halujen välillä. Maria haluaa kokea sen, mitä muutkin nuoret: ostaa uuden biletopin, juoda kuplivaa, tanssia läpi yön jalat kipeiksi ja flirttailla pojille.
Pedot on runsas teos, minkä vuoksi se kuluttaa jonkin verran lukijan voimia. Paikoin huomio meinasi lukiessa väsyä, etenkin teoksen loppupuolta lähestyttäessä. Karsimisen varaa olisi ollut, mutta annoin sen anteeksi, koska Pedot on ehdottomasti vahva ja ajatuksia herättävä esikoisteos. Lukiessa palautui mieleen huhtikuussa Kirjojen Suomi -sivustolla julkaistu artikkeli Ison pahan suden kulttuurihistoria, joka sopii todella mainiosti Petojen kylkeen. Mistä kumpuaa pelko sutta kohtaan? Mikä on ihmisyyden ja pedon raja? Katsovatko peilistä takaisin pedon silmät? Pedot nostaa esiin muitakin rajoja: on elämä ja kuolema, on turvallinen kylä ja turvaton metsä. Toivottavasti Sajaniemi kirjoittaa jatkossa lisää; lukisin takuulla hänen seuraavankin teoksensa.
Sillä rakkaus, se on muuallakin kuin vain muistoissa.
Sajaniemen esikoisromaanista on blogattu harmillisen vähän, sillä en löytänyt muuta kuin Kaisa V:n arvion. Laitahan Pedot lukulistalle!
