Those were the days, my friend

Kylläpäs taas olen nostalgisesti kaipaillut niitä Blogistanian Wanhoja Hyviä Aikoja^TM. Kyllä ei ole blogitkaan enää niin kuin ennen. Tämä omanikaan. Eikä ole tämä yhteisöllisyyskään yhtään semmoista enää kuin ennen. Hyvin harva blogikaverini enää kirjoittelee. Tunnen itseni joksikin yksinäiseksi dinosaurukseksi high tech -maailmassa. Toki on joitain uusia blogikavereita, mutta ei tämä silti enää ole sama juttu. Ei vaan ole. Jotenkin.

Kävin tuossa katsomassa pitkästä aikaa kävijätilastojani. Silloin vuosia, vuosia sitten, tämän blogin parhaina päivinä täällä saattoi olla parikin SATAA kävijää päivässä. Nyt niitä näyttäisi olevan parisen KYMMENTÄ. En tietenkään ehkä vähiten voi syyttää itseäni, koska kuka täällä nyt jaksaa käydä jos sisällöntuotanto on mitä se nyt on ollut viime aikoina. Siis sekä määrällisesti että laadullisesti. (Ja ei, tämä ei ole mikään "kehukaa minua, pliis" -säälinkerjäyskirjoitus).

Mistäkö tämä nostalgia nyt sitten (taas) kumpusi? No siitä, että hengailin eilisen illan DorianK:n kanssa, jos kukaan enää muistaa sellaista vielä minuakin muinaisempaa dinosaurusta. Tai siis ihan livenä sen tyypin kanssa sieltä nimimerkin takaa. Yritettiin muistella mitä kautta tutustuttiin aikanaan ja kuinka hemmetin kauan siitä on (pian kuusi vuotta!!!). Siinäpä sitä on yksi parhaita, sekä bloggaajana että ihmisenä. Harmi vaan, että ensimmäiseksi mainittu ei enää päde (siksi ei mitään linkkejäkään). Jälkimmäinen on tietääkseni vielä ihan validi määritelmä. Eikä se melko varmasti käy tätä edes täältä lukemassa, joten voisin aivan vapaasti sanoa, että se on ihan tyhmä, mutta en sano, koska DorianK on ihana. Piste. Sydän.

Olen sanonut tämän(kin) tuhat ja sata kertaa (tälleen wanhana alkaa toistella samoja juttuja), mutta olen kyllä hurjan iloinen kaikista tyypeistä, jotka olen tätä kautta saanut elämääni. Lähinnä tarkoitan niitä, jotka ole naamatusten tavannut, mutta on monista nimimerkillisistä paljon iloa. Ja onhan anonilleistäkin toki viihdettä. (Ja totuuden nimissä on sanottava, että tässä blogissa kommentoi hämmentävän paljon fiksuja ja mukavia anonyymejäkin).

Nyt rupesi oikein naurattamaan, kun katselin tätä itseni ulkopuolelta ja näin itseni kirjoittamassa krapulaisen liikuttuneessa tilassa sormet näppiksellä tutisten ja liikutuksen kyynel silmäkulmasta tirahtaen. Semmoista tää on, wanhuus.

Ooh, well, well, doo, doo, doo, doo, doo

Televisio jäi auki jonkun turhanpäiväisen ohjelman jälkeen ja verkkokalvoilleni alkoi tulvia vielä turhanpäiväisempi Ruotsin miljonääriäidit. Sen ja monen muun asian summana näppikseltäni purkautuu nyt ulos avautuminen.

Olen erityisesti viime aikoina kyllästynyt ihan toden teolla semmoiseen jotenkin meille jostain ulkoapäin syötettävästä "naisellisuuden" normista. En tiedä osaanko oikein selittää edes mikä tässä kiristelee...

Katsokaa vaikka televisiosta yksi mainoskatko parhaaseen katseluaikaan. Siellä mainostetaan suihkusaippuoita, miten iho pysyy ihanana ja silkinpehmeänä, ja meikkivoiteita jotka vielä viimeistelevät sen ihanuuden ja ties mitä "ihanuuksia". Että minä sitten inhoan nykyisin sanaa "ihanuus". Siis siinä muodossa, kun sitä käytetään korvaamaan joku substantiivi (ostin kaupasta tämän ihanuuden), en suinkaan sillon jos puhutaan vaikka elämän ihanuudesta. Kun on vaan pakko saada kaikenlaisia ihanuuksia kaupoista. Aikuiset ihmiset. Hävetkää.

Ja kaikki tuhannet ja taas tuhannet muoti-/lifestyle-/jne. blogit truuttaavat tätä samaa "naisellisuuden" mallia meidän niskaamme yhä enenevissä määrin. Ja sitten ihmetellään, jos jotkut miehet saattavat pitää meitä vähän yksinkertaisempina olentoina. Miksi me naiset hyväksytään tämä meille asetettu muotti ja pahimmassa tapauksessa vielä jopa ylläpidetään sitä?

Ihan oikeasti, jos naisellisuus on tuommoista kosmetiikalla läträämistä ja kaikenlaista hötöntöttöröä, niin en varmaankaan sitten ole naisellinen nainen. Vaikka omasta mielestäni olen hyvinkin naisellinen, mutta vähän vaan eri tavalla. Silleen luonnollisella tavalla. (No ok, jollekin se hötöntöttörö voi olla luonnollinen tapa elää, mutta vähän kyllä pidän kana-aivona sellaista). Tykkään hameista ja mekoista, tykkään pitkistä hiuksista (myös miehillä), tykkään räpsytellä ripsiä miehille ja tykkään tyttöillä. En kuitenkaan suihkussa käydessäni hekumoitse miten ihanuudelta joku suihkusaippua tuntuu ihollani ja minulle on aivan sama onko se meikkivoide BB vai CC vai mikä lie. Itse asiassa en juurikaan edes käytä meikkivoidetta.

En tiedä, ehkä tässä avautumisessa ei ollut mitään tolkkua. Jotenkin vaan ahdistaa se, että naisellisuuteen liitetään a) turhamaisuus, b) heikkous, c) epäloogisuus, d) tyhjäpäisyys ja e) se, ettei saa näyttää siltä miltä oikeasti näyttää. Eikä luojan tähden ainakaan saa vanheta!

Ehkä ei tarvitse enää ihmetellä miksi olen sinkku.


(Otsikko on lainattu John Lennonin kappaleesta Woman).

I see that I am a little piece of a big, big universe, and that makes it right

Käytiin eilen Artio-karhun kanssa elokuvissa. (Alan ilmeisesti kohta kertoa kuulumisia Artion puolesta, kun ei tuolla blogissa mitään tapahdu, vink vink!) Kävimme siis katsomassa elokuvan Beasts of the Southern Wild, joka on tällä hetkellä täällä Tampereella menossa enää Niagarassa, mutta jota suosittelen lämpimästi kaikille. Siis sekä elokuvaa että Niagaraa.

Olen ehkä ikuisesti kiitollinen Artiolle, että sai minut lähtemään katsomaan tuon elokuvan, koska en varsinaisesti ollut kuullutkaan siitä ja ennakko-odotukseni olivat... no, aina jos elokuva luokitellaan fantasiaksi, niin minä vedän laput silmille ja luukun kiinni. Eipä juuri kiinnosta. Mutta Beasts oli ihan toisenlainen elokuva.

Minä en yleensä koskaan itke elokuvissa (Tuulen Viemää menee kuivin silmin enkä Brokeback Mountainissa edes keksinyt missä kohtaa piti itkeä), mutta eilen oli ihan pakko tirauttaa. Elokuva oli osittain tosi surullinen, mutta samalla niin kaunis, sydäntä lämmittävä ja pari kertaa jopa naurahdin. Yhdellä sanalla sanottuna elokuva on ihana.

Elokuvan päähenkilöä Hushpuppya esittää silloin 6-vuotias Quvenzhané Wallis. Tytön roolisuoritus on 6-vuotiaaksi aivan käsittämätön. Moni aikuinenkaan ei pysty samaan. Tyttö oli Hushpuppy eikä vain näytellyt sitä. Sitä paitsi tunsin järjetöntä lihaskateutta hetkittäin, sen verran oli jäntevyyttä tytöllä. Ja isällään.

Ilahduin eilen ihan älyttömästi, kun huomasin, että Beasts of the Southern Wild on Oscar-ehdokkaana parhaasta elokuvasta ja Quvenzhané Wallis parhaasta naispääosasta. Kerrankin joku syy valvoa Oscareiden takia, yleensä en jaksa kauheasti välittää siitä kuka voittaa ja mitä.

Beasts of the Southern Wild oli kyllä yksi parhaita elokuvia mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Siksipä siitä oli pakko purkautua tänne blogin puolellekin. Tunnelma elokuvan jälkeen oli yhtä aikaa jotenkin hyvä ja surullinen ja toiveikas ja niin ylitsevuotavainen, etten tiedä miten sanani asettelisin. Ihan melkein pakahduttavalta tuntui rinnassa.

Elokuva tietysti loppuu silleen kiusallisen nopeasti, että juuri kun olet itkenyt silmäsi punaiseksi ja naamasi irti, niin teatterin valot syttyy. Turha taistella sitä vastaan, se tulee tapahtumaan.

Elokuvan traileri ei anna ollenkaan tarpeeksi kunniaa elokuvan hyvyydelle.



Kaikki kirjoituksen kuvat omistaa Fox Searchligth Pictures.

They say jump, you say how high

Minun lihaksillani on teemaviikot. Joka viikko on aina eri lihasryhmä kipeä. Ensin on pakarat, sitten reidet, seuraavalla viikolla rintalihakset. Viime viikolla oli toinen ojentaja niin kipeä, että harkitsin jo lääkärin puoleen kääntymistä, kunnes se mystisesti parani yhdessä yössä. Tällä viikolla kipeytymisen vuorossa ovat vatsalihakset. Sitten varmaan, kun on kaikki lihasryhmät käyty läpi, niin ei tunnu enää missään? Kaikki tämä johtuu tietysti harrastamastani lihasrääkistä. Minullahan on nykyisin täällä läskikerroksen alla tosi hyvä kroppa. Hauikseni on kova kuin tiiliskivi (jos nyt vähän saan liioitella). Ehkä se jossain vaiheessa alkaa näkyä uloskin päin.

Olen huomannut treenatessani, että olen kauhean huono poistumaan omalta mukavuusalueeltani. Tykkään kyllä, kun lihaksia kipottaa, mutta hommaan tulee heti luovuttamisen maku, jos joku tuntuu vähänkin epämukavalta. Olin eilen bodypumpissa. Jossain kyykkykappaleessa lihakseni anelivat armoa enkä oikein tiennyt olisinko luovuttanut vai alkanut itkeä, reisiin sattui niin paljon. Sillä samalla hetkellä ohjaaja huusi, että älä välitä siitä että sattuu, nyt tehdään tulosta! Joku lamppu varmaan syttyi silloin pääni päälle, kun tajusin, että a) sen kuuluukin sattua ja b) en ole ainoa, jota sattuu. Olen aina jotenkin kuvitellut, että olen täysi luuseri ja ainoa joka ei jaksa mitään, kun muut kyykkäävät ja tekevät kaikki muutkin liikkeet kevyesti, mutta tehokkaasti. Mutta ei, ne muut eivät vaan luovuta siinä vaiheessa kun tuntuu pahalta.

Monesti jumpassa minulla on ollut sellainen olo, että olen aivan poikki enkä jaksa enää mitään, mutta välittömästi jumpan jälkeen on tuntunut siltä, etten olekaan ottanut itsestäni kaikkea irti. Jalat eivät ole olleet riittävän spagettia, koska ole päässyt jumppasalin rappuset alas kompuroimatta. Tarvitsisin varmaankin koko ajan vierelleni jonkun personal trainerin, joka huutaisi, että jaksaa jaksaa, älä luovuta, senkin vetelä taikina!

Bodypump on kyllä aivan mahtava laji, varsinkin jos on hyvä ohjaaja. Parin eri ohjaajan tunneilla käyneenä olen huomannut sen eron, miten ihanan rääkätty olo tunnin jälkeen on, jos ohjaaja jaksaa koko tunnin piiskata parempaan suoritukseen. Eikä varsinaisesti haittaa, jos siinä on myös silmänruokaa samalla.

Ps. Tuo kuva päivässä -haaste on nyt vähän jäänyt. Aiheet ei oikein ole osuneet kohdilleen. Esimerkiksi eilen ei ollut yhtään eläintä näköpiirissä. Tänään sitten taas olisi. Mutta jatkan kyllä vielä jonain päivänä. Kassellaan.

Two's a couple, three's a party

Viime yönä Tallinnan eläintarhassa syntyi kolme pientä amurinleopardin pentua. Kahden ensimmäisen syntymisen aikaan olin vielä hereillä (ensimmäinen syntyi n. klo 0.44 ja toinen heti kaksi tuntia myöhemmin n. klo 2.44) ja töllöttämässä livekuvaa, mutta kolmas pääsi aamulla ihan yllättämään. Voi miten söpöä!

Siinäpä onkin Darlalle (se emo) puuhasteltavaa loppukevääksi ja kesäksi. Sen verran sisukkailta pennut vaikuttavat jo nyt. Kaiuttimista kuuluu heti kvääk, jos ruokahana joutuu vähänkin liian kauas.

Pentujen sukupuolista ei ole harmainta aavistustakaan, joten postauksen kuva on vain suuntaa antava.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa

Kymmenen asiaa, joista minulle tulee hyvä olo:

Tykkään ostella lahjoja ihmisille. Varsinkin, jos ei ole pakko ostaa jollekin jotain, vaan se lahja tulee vastaan ihan odottamatta.

Hyvän elokuvan jälkeen saatan jäädä sellaiseen tilaan, että luulen jonkun ninjan hyökkäävän kimppuuni kadulla tai mistä se elokuva nyt on kertonutkaan. (Okei, en muista katselleeni hyviä ninjaelokuvia, mutta tämä nyt oli vain esimerkki). Kaikista parasta oikein hyvän elokuvan jälkeen on kävellä yksin kaupungin halki kotiin eikä tarvitse puhua kenellekään mitään.

Rakastan sitä tunnetta, kun lentokone nousee ilmaan. Laskuista en tykkää, koska ne sattuvat korviini niin paljon. Paitsi se tunne on myös hyvä, kun lentokoneen pyörät tömpsähtävät maaperään.

Tämä koskee järviuiskentelua kesällä. En muista ikinä uimahallissa saaneeni mitään kiksejä vaatteiden pukemisesta.

Niin monet, niin usein.

Imuroinnissa ei edes ole mitään iloa, jos sitä putkea pitkin ei välillä kilise jotain vähän jämäkämpää tavaraa.

Ooh, odotan tätä niin kovasti. Varpaani kuiskailivat minulle jo yhtenä päivänä: joko, joko?

Luulin pitkään olevani yksin tässä maailmassa, kunnes löysin vertaistukea Nollavaimon blogista. En olekaan ainut, jonka isovarvas alkaa sojottaa kohti taivasta, kun keskityn johonkin toimeen.

Kukapa ei tästä tykkäisi, mutta kun sitä tapahtuu todella harvoin, niin sitä osaa myös arvostaa ihan eri tavalla.

Hajumuisti on todella voimakas. Muistan yhä, miltä mummon kammarin piirongin kaapissa tuoksui. Jonkun satunnaisen tuoksun avulla voi palauttaa muistiin tilanteita, asioita ja ihmisiä, ihan tuosta noin vaan.

Kuvat on täältä.

Pahoin pelkään, että tästä tulee vielä jatko-osa, koska vain kymmenen jutun valitseminen noiden satojen joukosta on täysin mahdoton tehtävä.

I got this warm and fuzzy feeling

Google uudistaa 1.3. alkaen tietosuojakäytäntöjään ja käyttöehtojaan, niin että jatkossa Google kerää kaiken tiedon sähköposteista, hakutuloksista, Youtubessa katsotuista videoista, varmaan blogeistakin ja ylipäänsä kaikesta, mitä ihminen tekee Googlen tuotteilla. Näillä keräämillään tiedoilla Google sitten optimoi minulle paremman maailman.

Mietin asiaa siltä kannalta, että jos esimerkiksi katson YouTubesta sata kertaa videon aivastavasta pikkupandasta ja sen jälkeen googlaan tietoa maailmantaloudesta, niin Google voisi optimoida hakutuloksiini vain juttuja aivastavista pikkupandoista. Sen jälkeen oloni olisi jälleen lämmin ja pehmoinen, eikä enää yhtään ahdistaisi maailman taloudellinen tilanne. Aivan mahtavaa! Kiitos jo etukäteen, Google!

Don't forget the mexican spices, without them you won't get the flavor of sunshine

Unohtui tuosta edellisestä kyselystä pois yksi viime kesän kohokohtiani, mutta ehkä se ansaitseekin oman postauksen.

Istuskelin kesäkuun alkupuoliskolla kotona sohvalla, todennäköisesti tietokoneen ääressä jotain räpeltämässä. Oli kaunis, hiljenevä kesäilta ja ikkunani oli avoinna. Yhtäkkiä kadulta alkoi kuulua laulua. Laulu oli niin kaunista, että aluksi epäilin sen tulevan jostain äänitteeltä, mutta nopeasti ymmärsin joukon nuoria heleä-äänisiä naisia ihan oikeasti laulavan ikkunani alla. Eivät ne minulle tietenkään laulaneet vaan jollekin ilmeisesti täysin satunnaisesti valikoituneelle vanhalle pariskunnalle.

Esityksen jälkeen he esittelivät olevansa lauluyhtye Gello. Menin välittömästi Youtubeen ja sieltä heidän esittämänään löytyikin se samainen kappale: Chili con Carne!

Voitte kuvitella, että se kuulosti livenä vielä kauniimmalta. Aivan mahtava esitys ja uskomaton tilanne. Tuo muisto lämmittää minua tällaisena pimeänä ja sateisena talvipäivänäkin.

Take the money and run

Muotivinkki naisille, ja miksei myös miehille: Älä käytä ihonmyötäisiä sen värisiä vaatteita, jotka kauempaa katsottuna saattavat näyttää siltä, kuin sinulla ei olisi paitaa tai housuja päällä ollenkaan.

***

Tämä viikko on ollut ihan täydellinen, vaikka takana on vasta kaksi päivää. Sekä maanantai että tiistai ovat olleet ihan parhaita päiviä. Huonoa tässä on toki se, että voittoputki tuskin tulee jatkumaan kovin pitkään, joten loppuviikko on todennäköisesti ihan blaah tai sitten joku menee tosi pahasti pieleen.

***

Kirjauduin Google+:aan, kun sain kutsun. Palvelu on varmaan oikein kiva, jos siihen tutustuisi paremmin ja kun siellä olisi enemmän kavereita, mutta en tiedä jaksanko uutta Facebookia. Sitä paitsi en kuitenkaan poistuisi naamakirjasta vaikka alkaisinkin käyttää tätä lievästi hankalan/hölmön/tylsän nimistä uutta tekelettä, joten sitten olisi kaksi sosiaalisen median härpäkettä rinnakkain, joita täytyisi seurata. 24/7. Katsotaan.

***

Surettaa ja ihan suoraan sanottuna vituttaa Mika Myllylän kohtalo. Lehdet ja uutiset pullistelevat nyt ihmisten kommentteja siitä, miten hieno mies Myllylä oli. Missä nämä kaikki tyypit olivat silloin, kun se romahti sinne pohjalle? Silloin, kun hiihtäjät jätettiin yksin kantamaan vastuu koko doping-jutusta. Kyllähän se koko tilanne oli "tulos tai ulos". Ei urheilija omatoimisesti ja ilman valmentajien ja hiihtoliiton jehujen tietämystä ja hyväksymystä käytä mitään erikoiskeinoja tuloksen parantamiseen. Toiset käärivät rahat ja nauroivat matkalla pankkiin, ja toiset jätettiin yksin tarpomaan suohon, konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Toivottavasti aika moni tunsi eilen piston sydämessään. Paavo M. Petäjäkin ääni väristen uutisissa muisteli Myllylää. Siinäkin on jo niin nilkin näköinen jätkä, että ihan varmasti sillä on näppinsä tässä sopassa. Paskiaiset.

Pelataanko shakkia vai?

Mitä enemmän blogimaailman ja oikean maailman rajat rikkoutuvat, sitä enemmän tulee mietittyä, mitä oikein voi kirjoittaa asioista ja tapahtumista suojellakseni omaani tai muiden henkilöllisyyttä. Itse en tosin nykyisin tunnu olevan kovinkaan tarkka siitä, tietääkö joku kuka minä olen sekä oikeasti että blogissa. Vaikka mielelläni toki pidänkin nämä henkilöllisyyteni erillään toisistaan. Tai jakautuneen persoonallisuuteni. Muista en sitten osaa sanoakaan. Mutta blogiummetusta poistaakseni ajattelin nyt kuitenkin kirjoitella tällaisen sisäsiittoisen selonteon eilisestä.

Oli hirmu ihanaa tavata eilen ensimmäistä kertaa livenä entisaikojen bloggaaja Kata(pultti), nykyisin blogiton. (Tämä alkaa nyt olla sitä, että on itse jo tosi vanha bloggaaja ja pitää tuoreemmille yksilöille selitellä kuin c-kasetista ikään, että te nyt ette tiedä, mutta sellaisia oli silloin ennen kauan sitten...) Minulle täysin yllätyksenä tuli se, että samalla kärpäslätkäyksellä tapasin myöskin entisaikoijen bloggaajan DorianK:n, nykyisin blogiton. (Ne c-kasetit jne.) Ja tietty mestoilla oli myös Ohari ja "toi" (Oharin mies). En nyt rupea hehkuttamaan, miten ihania ja kauniita kaikki olivat (itseni mukaan lukien), koska semisti ärsyynnyn (olen kateellinen) siitä aina muiden blogeissa. Mutta kyllä te tiedätte.

Ilta eteni niin hauskalla tavalla, että päädyimme Klubille kuuntelemaan Raappanaa. Tämä on jotenkin niin ei todellakaan minua. En ole ikinä oikein pystynyt käsittelemään reggaemusiikkia, saati sitten sitä, että suomalainen jannu vetää jamaikalaisella aksentilla, mutta olihan sekin kokemus. Ja varsin letkeä sellainen. Luulen vain, että olisi tarvinut poltella jotain, että olisi osannut eläytyä fiilikseen oikein kunnolla. Klubilla tapasimme Varapygmin (joillain sentään vielä on blogi, johon voi linkittää), jolla kesti merkittävän pitkään ymmärtää kuka minä olen. (Menin siellä ympäriinsä ja huutelin, että etteks te tiedä kuka mää oon?!?) No ei vaineskaan, kyse taisi olla enemmänkin melutasosta ja linjojen pätkimisestä. Ja oli siellä työnsä puolesta myöskin Jazmanaut, jolle en edes yrittänyt esittäytyä, koska en usko tuttavuuden olevan molemminpuoleista.

Mutta on se vaan jännä juttu, miten tätä kautta tutustuu sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa sitten heti ensimmäisellä irl-näkemisellä tuntuu siltä kuin olisi tuntenut vaikka kuinka pitkään. Niin kuin onkin, mutta on se silti eri asia tuntea ihan oikeasti kuin vaan virtuaalisesti. Näin aikuisiällä on paljon hankalampaa tavata uusia ihmisiä, joiden kanssa tuntisi sellaista yhtenäisyyden tunnetta kuin monien bloggaajien kanssa tuntee. Tai jos tapaakin, niin aika nopeasti huomaakin sen yhtenäisyyden tunteen olleen vain oman pään sisällä eikä vastapuoli koe suhdetta yhtä tärkeänä. Siksipä bloggaaminen onkin parasta mitä voi tehdä internetissä (vaatteet päällä).

Hovimestari ja hymyilevät käärmeet

Onpas tämä bloggaaminen vaikeata nykyisin. Huomasin, että olen marraskuun aikana kirjoittanut 9 sellaista postausta, joita en ole julkaissut. Tai tämä on siis se yhdeksäs. Tämän ajattelin nyt pullauttaa näine hyvineen ilmoille. En tiedä mistä tämä itsekriittisyys sekä -sensuuri nyt kumpuaa. Tai ehkä tiedänkin. Olen antanut toisten ihmisten mielipiteiden päästä pääni sisään. Mutta yritän päästä siitä nyt eroon. Joten...

***

Aamut ovat inhottavia. Olen lähes aina aamuisin todella pahalla tuulella. Vihaan aamuherätyksiä. Vaikka menisin miten aikaisin nukkumaan, ikinä koskaan en herää pirteänä ennen kahdeksaa aamulla. Se vain ei ole mahdollista. On henkistä väkivaltaa pakottaa ihminen pois peiton alta ja pahimmassa tapauksessa suoraan suihkuun. Kesällä heräämisen vielä kestää paremmin, mutta mitä kylmempää ja pimeämpää tulee, sitä vaikeammaksi herääminen käy. Josta pääsisinkin hyvin siihen, miten paljon inhoan talvea...

Eilen tuli Teemalta Rock-Suomi -sarjan toinen osa. Tässä jaksossa käsiteltiin suomirokkia. Olin jotenkin kummallisissa oloissa ja tiloissa koko ohjelman ajan. Tippa silmäkulmassa välillä läpsin itseäni poskille ja kyselin mikä ihme minua vaivaa. Mitä tämä nyt on? Minä, joka "en koskaan itke elokuvissa", liikutun jostain suomirokki-dokumentista? Syytän hormoneja. En myönnä, että minusta olisi tullut vanha ja pehmo. Mutta tuo dokkari veresti kyllä kaikkia nuoruusmuistoja ihan mielettömällä tavalla. Enpä olisi uskonut suomirokin herättävän minussa tänä päivänä noin voimakkaita fiilareita. Jälkeenpäin oli vähän kuin piesty olo, paitsi silleen hyvällä tavalla.

Uuten pehmompaan Tiinaan sopii ilmeisesti myös se, että tunnustin eilen ihan ääneen itselleni sekä viattomille sivullisille, että Jussi Hakulisella on todella hieno lauluääni, vaikka konseptia inhoankin. Ja tämä on muuten sitten suurin (ja ehkä myös ainut) kohteliaisuus, mitä voin porilaisesta musiikista lausua.

Jos joku suomirokkiin avoimin mielin ja sydämin suhtautuva henkilö missasi tuon eilisen jakson, niin se tulee Teemalta vielä uusintana perjantai- ja sunnuntai-iltana. Ja saattaahan tuo Areenaltakin löytyä.

Mañana

Voi vitsit, mua onnettaa tänään. En millään viitsisi lakata hymyilemästä.

Tentit on takana ja harkkatyöt palautettu. Edessä on ainakin pari viikkoa lomaa. Aurinko paistaa ja on lämmintä. Ei tarvi sukkia. Hiuksetkin on saaneet uuden kevyemmän kesäasun ja kaupasta on ostettu ihania kesävaatteita. Se yksi supersöpökin oli niin ihana, että en jaksa edes vielä murehtia sitä, miten luulin jo päässeeni siitä ylitse ja ohitse ja päättäneeni lopettaa hajattelun, kunnes se tänään tuli ja vesitti kaiken sillä hymyllään ja niillä tähtisilmillään. Enkä jaksa tänään edes murehtia sitä, pääsenkö tenteistä lävitse tai tuleeko harkkatyö bumerangina takaisin. Senkin aika on sitten joskus myöhemmin.

Kesä ja perhoset ♥

I'm small I like to sing about the small things

Olen joskus aikaisemminkin hehkuttanut täällä blogissa Jaakko & Jay -nimistä duoa. Kyseessähän on siis tamperelainen kaksikko, joka soittaa omien sanojensa mukaan folkpunkia ja mikäpä tuota musiikkia paremmin kuvaisikaan. Jaakolta ja Jaylta ilmestyi tällä viikolla ensimmäinen levy ja kävin ostamassa sen torstaina. En ollut ehtinyt aiemmin vielä kuunnella kyseistä levyä, mutta viime yönä, sen innoittamatta että olin lauantai-illan samassa baarissa Jayn kanssa (vähänkö teki mieli mennä fanittamaan in person, mutta en kehdannut, niin rupesi ujostuttamaan kun melkein kirjaimellisesti törmäsin jannuun vessan ovella), kuuntelin koko levyn kotiin päästyäni. Ja voi pojat (ja miksei tytötkin), tykkään niin paljon.

Jokaiselle suosittelen bändin tuotantoon tutustumisen aloittamista live-keikalla. Jos näette jossain esiintyvän Jaakon & Jayn, niin hinatkaa nyt hemmetissä ahterinne sinne paikalle. Jos jäätte kylmäksi, niin olette jollain tapaa syvältä sisältänne joko hyvin pahoja tai vaihtoehtoisesti hyvin tylsiä ihmisiä. Voisin tässä kehua miten loistavia ja energisiä ja iloisia tyyppejä nuo ovat livenä, mutta kyllä se on itse koettava. Menkää siis. Menkää!

Itse olen nähnyt Jaakon & Jayn livenä kahdesti Tammerfestien ilmaislavalla. Ensimmäisellä kerralla en osannut odottaa mitään, mutta olin myyty ihan heti. Toisella kertaa sitten sitten osasin jo odottaa ja kovasti odotinkin. Ihania poikia. Ihanaa musiikkia. Jotain todella piristävää vaihtelua tämän kaiken tusinatavaran keskellä.

Niin ja vaikka tyypit on livenä aivan mahtavia, niin on tuo levykin oikein hyvä. Hauska pointti tuossa levyssä on se, että sillä on itse asiassa oikeasti kaksi kappaletta enemmän kuin levyn kannet antaisivat käsittää. Ja levyn takakannessakin lukee että "13 or 14 songs against the sounds of modern society". Eli se nyt niin tarkkaa ole onko niitä kappaleita 13, 14 tai ehkä sittenkin jopa 16.

Sisäinen anarkistini tykkää ja antaa viisi tähteä.

Strawberry fields forever

Käytiin eilen vanhempieni kanssa katsomassa Beatles-musikaali musiikkiteatteri Palatsissa. Musikaalin päärooleissa olivat Otto Kanerva (Paul McCartney), Miro Honkanen (John Lennon), Pauli Hanhiniemi (George Harrison) ja Jukka Mänty-Sorvari (Ringo Starr). Heti musikaalin alkaessa minulle tuli ensinnäkin kateus siitä, että olisipa hieno soittaa ja laulaa jossain bändissä (mutta lahjat ei riitä) ja toisennakin fiilis, että tuo on varmasti näyttelijälle unelmarooli. Kävin joskus viime vuosituhannella katsomassa Miljoonasadetta Klubilla ja muistan Otto Kanervan tehneen sille keikalla jonkun special guest star appearancen, niin voin kuvitella tyypin olevan täpinöissään siitä, että pääsee esittämään Paul McCartneyta ja vetämään Beatlesin kappaleita ihan elävälle yleisölle.




Tykkäsin kyllä musikaalista kovasti. Siis lähinnä niiden kappaleiden takia. Muutenhan näytelmän juoni oli ikään kuin vain biisistä toiseen siirtymistä ja Beatlesin tarina oli tungettu todella tiiviiseen pähkinänkuoreen biisien välissä. Suosittelen kyllä ihan kaikille, jotka tykkäävät Beatlesin musiikista. Ja suosittelen myös syömään Palatsissa ennen esitystä (tai jälkeen, jos menee päivänäytökseen), koska ruoka oli tosi hyvää myöskin. Ja esityksen nimidrinkki, Strawberry Fields -mansikkamargarita, oli maukas.




Tuo Palatsihan on itsessään tosi hieno ja vanha rakennus. Siinä on Wikipedian mukaan toiminut vuodesta 1929 vuoteen 1991 asti elokuvateatteri. Mietin kyllä vähän, että mitähän elokuvia siinä on näytetty enää tuossa 90-luvun taitteessa, koska en kyllä muista ainakaan käyneeni siellä kuin joskus ihan pienenä tyllerönä. Siis niin pienenä, että en oikeastaan kyllä edes muista, olen kuullut vain juttuja. No tänä päivänä siinä on kuitenkin tuo musiikkiteatteri ja sisältä se on kyllä mahtavan hienon ja vanhan näköinen.




Loppuun voisinkin heivata teemaan sopivan sunnuntaiklassikon.





Kukas on muuten sinun lemppari-Beatlesi? Minun on John Lennon, tietysti.

Heeeeei valonkantaja

Kuten nokkelimmat teistä ehkä ymmärsivät edellisestä kirjoituksestani, vaikken kyennytkään kokonaisiin lauseisiin, olin lauantaina katselemassa ja kuuntelemassa Tehosekoitinta ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Kuten aika moni muukin siellä teltassa. Tapauksen johdosta olen ollut pari päivää niin ekstaattisessa tilassa, että oli pakko hetki sulatella asiaa ennen tätä postausta. Ja silti tästä tulee ihan kauheata hehkutusta, tiedän sen.

Siis Tehosekoitin. Livenä. Aivan mieletöntä. Muistan viime syksynä ja talvenakin ajatelleeni, että minulla on ikävä niitä. Ja että en varmaan ikinä näe niitä enää livenä. Ja sitten PAM! Ne palaakin keikkailemaan. Fiilis on sitä luokkaa kuin olisi tavannut rakkaansa viiden vuoden tauon jälkeen. Keikka oli jotain ihan käsittämättömän mahtavaa. Se tunnelma ja ne biisit ja Otto. Tehiksen Otto eikä mikään runoilija Otto Grundström. Otto on ehkä pienin mies johon olen näin sydämenä, mutta Otolla onkin karismaa ainakin kolmen pilvenpiirtäjän verran. Ihan kuulkaas meinaan pakahtua tähän intoon ja onneen! (Miten nuo kuulostavatkin joltain Dna:n kännyliittymiltä... into ja onni...)

Muistan kun viimeisen kerran näin Tehiksen silloin joskus viisi vuotta sitten. Katselin sitä touhua siellä lavalla ja ajattelin ihan oikeasti, että tyypit taitavat olla tosi kyllästyneitä siihen touhuun. Siitähän ei sitten mennytkään kovin montaa päivää tai viikkoa, kun ilmoittivat, että lopettavat. Voin kertoa, että lauantaina siitä viiden vuoden takaisesta tympääntymisestä ei ollut merkkiäkään. Ja bändi veti ihan tasan yhtä hyvin, jos ei paremminkin, kuin silloin ennen. Ihanaa. Ihanaa ihanaa ihanaa. Tätä lisää minulle, kiitos.

JJ tuolla aiemmalla kommenttipalstalla sanoi, että Apulanta on parempi (jos nyt vertailla täytyy), mutta jos/kun on nähnyt molemmat bändit livenä, niin minun mielestäni ne eivät edes paini samassa sarjassa. Olen joskus nähnyt Apulannan livenä ja meinasin pitkästyä kuoliaaksi sillä keikalla. Tehiksen keikalla ei pysty kuolemaan kuin korkeintaan siihen, että yli-innoissaan vahingossa nielaisee kielensä tai jotain. (Sitä paitsi Apulannan nykyinen tuotanto on ihan hirveätä kuraa, imho. Ehkä niidenkin olisi kannattanut jäädä viisi vuotta sitten lepäilemään laakereille.)

Makuasioistahan ei voi kuin kiistellä. Mutta olipa ihan helvetin hyvä keikka.






Ps. Video ei ole minun.

Kohhhhhhhhhhhina jatkuu

Soittelin sitten huoltofirmaan, josta huoltoukkeli tuli kuuntelemaan kohinaa kylppäriini. Ei se siihen oikein mitään osannut sanoa. Ehkä käyttövesiputkissa on ilmaa, tai sitten ei. Huoltoukkeli kävi yläkerrassakin kuuntelemassa, mutta siellä kohisi kuulemma vain ilmastointi. Huoltoukkeli kysyikin minulta, että voisiko se olla se ilmastointi, jos siellä on vaikka räntää tai jotain, mutta mistäs minä sen tiedän. Minähän sitä kai häneltä tiedustelin. En ole nyt ihan varma teinkö asiani riittävän selväksi, että se ääni on katkeamaton jo ainakin toista vuorokautta, eikä vain sen lyhyen pätkän kun nuo ilmastoinnit hurisee joka päivä. Sanoin kuitenkin, että ihan ajattelin vaan ilmoitella ettei tule ainakaan mitään vesivahinkoa sitten, niin tyyppi lupasi että tarkkailevat tilannetta. Ainakin nyt olen tehnyt kaiken voitavani, paitsi se heippalappu kuolleelle naapurille ("Hyvä naapuri, jos olet kuollut suihkuun ja jättänyt veden valumaan, lopeta se heti", kiitos vaan DorianK:lle ideasta [ja siitä se ajatus sitten lähti...]) on vielä toimittamatta.


***

Tämä oli mielestäni ihan hypersuperihana video ja idea. (Pari vuotta vanha juttu, mutta so what).





Viitsisikö joku organisoida Tampereellekin tuollaisen?

Melkein maailman parhaita uutisia!

Tehosekoitin tekee comebackin ensi kesänä!!!!






Vuonna 2004 hajonnut Tehosekoitin-yhtye palaa keikoille ensi kesänä.

Yhtye kiertää kesä–elokuussa Suomen festivaaleja, ja ensimmäiset keikat ovat juhannuksena Porissa ja Jämsän Himos Festivalilla. Tämän jälkeen yhtye nähdään ainakin Turun Ruisrockissa ja Tampereen Tammerfestissa heinäkuussa sekä Oulun Suomi-ilmiö-tapahtumassa elokuussa.






HS.fi


Siis aivan pakko päästä tuonne Tammerfestien keikalle. Mutta älkää te muut halutko sinne, että minulle riittää liput.

Kiitokset Yllärille tästä ilouutisesta! :)

Erittäin hyvä ellei täydellinen

Julkaisisin nyt ihan oikeasti tämän epäonnisen itsekehukirjoituksen, jonka siis julkaisin vahingossa kertaalleen jo perjantaina ja kaikista no-lifeimmät (vitsi vitsi) varmaan ehtivät sen silloin nähdä.

Niin siis, Gata pakotti minut miettimään hyviä puolia itsessäni. No ei oikeasti pakottanut, mutta paiskasi tämmöisellä meemillä. Pitää siis kertoa itsestään viisi hyvää, kaunista ja ihailtavaa asiaa. Epäilen, että olen tehnyt tämmöisen joskus aikaisemminkin, mutta en jaksa etsiä sitä. Toivottavasti ei tule ihan samat hyvyydet kuin viimeksi. No katsotaanpas.


1) Olen empaattinen sekä toiset huomioon ottava ihminen. En kovin mielelläni pahoita toisen mieltä enkä tykkää, jos joku vaikkapa tuntee jääneensä ulkopuoliseksi. Yritän parhaani mukaan olla ystävällinen niillekin, joista en kauheasti pidä. Kai tämä on hyvä asia? Jonkun mielestä sellainen saattaa olla kaksinaamaisuutta, mutta minusta se on vain hyviä käytöstapoja. Tai siis, metsähän vastaa niin kuin sinne huudetaan. En nyt ihan tallukka kuitenkaan ole.

2) Olen melko iloinen ihminen. Nauran hyvin paljon ja hymyilen vielä enemmän. Olisi aika kamalaa, jos ei yhtään naurattaisi mikään. En kuitenkaan (toivottavasti) ole sellainen rasittavuuteen asti menevä tyhjännauraja. Tai siis tyhjälle saatan nauraa, mutta en suinkaan ole rasittava enkä mitenkään rempseä sellaisella maajussi-teijamaisella tavalla. Olen pelkästään ihastuttava ja viehko.

3) Olen ihan fiksu. Ja viisas. Ja tunneälykäs. Ja mitäs näitä kaikkia nyt on. Peruskoulussa olin juuri sellainen keskiverto-oppilas, jolle ne oppitunnit on suunnattukin, joten en kokenut opetusta liian helppona enkä liian vaikeana (paitsi ne sin, cos ja tan, ikinä en niitä tajunnut). Saan nykyisinkin tenteistä hyvin vähällä vaivalla sellaisen keskivertoisen numeron eikä kunnianhimoni oikein riitä siihen, että jaksaisin panostaa kiitettäviin numeroihin vaikka niihin motivoituneempana saattaisin pystyäkin. En kuitenkaan ole mikään omaan älyyni ihastunut akateemikko (vai miten se Nina T.A. Mikkonen sanoi) vaan minulla on myös sitä ns. tervettä maalaisjärkeä ja olen (omasta mielestäni ainakin) melko hyvä lukemaan toisten tunteita ja toimimaan sen mukaan (viitaten kohtaan 1).

4) Olen ihan hyvä kirjoittamaan. Olen kai parempi käyttämään sanoja kirjoittaessani kuin puhuessani. Ehkä kirjoittaessa pystyy keskittymään enemmän siihen mitä sanoo ilman vaaraa, että toinen lakkaa kuuntelemasta tai rupeaa puhumaan päälle. Täällä blogimaailmassa hyvinkirjoittajuus (tykkään myös keksiä uusia sanoja) ei varmaankaan ole mikään harvinaisuus, koska useimmiten kai ne kirjoittavat, jotka siinä ovat hyviä. Sanoinpahan vaan. Kieliopissa en sitten ole niin hyvin hyvä, joudun toisinaan kyselemään tyhmiä yhdys sana kysymyksiä vakiokielioppimestariltani ja pilkkujen sijoittamisessa olen kai enemmän kuin surkea.

5) Ulkonäöstänikin löytyy sentään jotain hyvää. Olen aina, tai nyt ainakin isona, tykännyt hiuksistani. Ne on ihan kivat. Tummat, paksut ja hyväkuntoiset. Olen kotoisimpana tummissa, melkein mustissa hiuksissa, vaikka olenkin aikanaan sahannut erilaisissa punaisen ja violetin sävyissä. Myös silmäni ja varpaani ovat saaneet kehuja ne nähneiltä ihmisiltä. Huuleni ovat myös ihan pussailtavat.


Bonuksena voin vielä loppuun mainita teille, ketkä ette sitä vielä tiedä, että olen kaikin puolin ihana ja muutenkin silleen hirmu suloinen.

Oma lahja ojassa

Joulupukki toi minulle etukäteen jo yhden lahjan tuossa päivänä eräänä. Paketissa oli muutakin, josta vaikenen kuin muuri, mutta tästä oli ihan pakko laittaa kuva tänne. Tiina on nyt rummimaitseline marmelaadikompvek.




Tänään kiltti postisetä toi myöskin yhden joululahjan minulle... minulta itseltäni. Päätin lahjoa itseäni näin joulun alla, kun olen kerta käynyt kiltisti töissäkin koko joulukuun. Tilasin Levykauppa Äxästä tuollaisen sairaan päheen t-paidan sekä pari A Perfect Circlen levyä.




Sain tänään jouluntoivotustekstarin kummisedältäni. Se oli, ööh... mielenkiintoinen. Aiempina vuosina kummisedän tekstarit ovat olleet aivan selkokielisiä, mutta tällä kertaa siinä oli jotain aivan merkillisiä kirjaimia ja merkkejä lopussa. Jäin miettimään, että käyköhän kyseinen heppu enää ihan täysillä vai onkohan hänellä kenties vain uusi kännykkä. Ei voi tietää.

Tein muuten eilen hyvän työn. Olin Anttilassa jouluostoksilla ja huomasin, että siinä ihmisvilinässä joltain putosi jotain maahan. Huomasin, että kyseessä oli kympin seteli. Katsoin ensin nostaako joku sen, mutta kun kukaan muu ei reagoinut seteliin mitenkään, niin kävin noukkimassa sen. Ehkä sekunnin murto-osan (tai pari) harkitsin rahan sullomista taskuun, paikalta juosten pakenemista ja ulkomaille matkustamista, mutta se rehellinen puoli otti sitten minusta kuitenkin voiton ja lähdin katselemaan josko eksyneelle rahalle löytyisi omistajaa. Siinä vähän matkan päässä olikin joku ulkomaalaisen näköinen ukkeli, joka kaiveli taskujaan ja käsiään melko eksyneen näköisenä, joten väläytin kauneimman hymyni (vähänkö vihaan jos jossain kirjoitetaan noin) ja ojensin rahan hänelle. Kovasti hän ainakin tuntui ilahtuneen siitä kympistä ja selitti jotain, josta en sanaakaan ymmärtänyt. Oletan rahan siis kuuluneen hänelle, tai jos ei kuulunut, niin taisi tulla tarpeeseen.




(A Perfect Circle - Judith)


Eipä tässä muuta näin joulun alla sitten. Vielä pari jaksoa joulukalenteria jäljellä. Hyvää joulua niille, jotka eivät enää huomenna pyörähdä näillä nurkilla!

Kertomus siitä miten veronpalautukset voi kuluttaa jo etukäteen

Kaikkihan alkoi siitä, kun bussikorttini kuukausilippu meni umpeen. Tai oikeastaan kaikki alkoi jo siitä kun synnyin ja napanuora oli kaulani ympärillä. Ilmeisesti pääsi tapahtumaan hetkellinen happivaje, jonka seurauksia niitän yhäkin.

Niin, siis olin tänään pakotettu menemään lataamaan bussikorttini, jotta pystyn jatkossakin matkustelemaan. Lähdin käymään lähimmällä R-Kioskilla, joka ei kuitenkaan ole kovin lähellä. Siinä Ärrän lähellä on yksi pienehkö kenkäkauppa, joka aina viekoittelee minua. Nytkin siitä ohi kulkiessani aivan varmasti joku kenkä päästi seireenien tapaisen kutsuhuudon, koska käänsin pääni ja katsoin kyseisen kaupan ikkunaan. Ja voi ei, mitä vanhat silmäni näkivätkään...

Siis oikeastaanhan tämä kaikki lähti siitä, kun näin Katan tai Kukkiksen blogissa (en muista enää kumman, sortsit vaan) kuvan aivan ihanista semmoisista muistaakseni vihertävistä saappaista, joissa oli sellainen joustinneulosvarsi. Olen siitä lähtien havitellut moisia omakseni, paitsi en välttämättä juuri sen värisiä. Salaa haaveilin ehkä punaisista. Olen myöskin epätoivoisna ihaillut The Art Companyn nettisivuilla heidän kenkiään, Kukkiksen paljastettua omien ihanuuskenkiensä (siis nää oli nyt vissiin eri kengät kuin ne vihreät joustinvartiset) merkin. Olen myös kuolannut Andiamossa yksiä Art Companyn punaisia saappaita, joissa on neulosvarsi, mutta ei sellainen joustinsysteemi kuitenkaan vaan suoravartiset sellaiset. Olen kuitenkin jättänyt niiden ostamisen ja jopa sovittamisen väliin, koska ne eivät olleet täydelliset. Mutta nyt sitten... Nyt tuon kenkäkaupan ikkunassa oli Täydelliset Kengät^TM. Ne olivat punaiset, niissä oli sellainen joustinneulosvarsi ja ne olivat ihanat...

Mietin tätä ostopäätöstä tasan niin kauan kun kävelin siitä kenkäkaupalta Ärrälle ja takaisin. Päätin että jos ne eivät maksa enempää (ainakaan kovin paljoa) kuin ne Andiamon epätäydelliset saappaat ja ovat sopivan kokoiset, niin ostan ne. No hinta oli tismalleen sama kuin niillä epätäydellisillä saappailla (mitään numeroita ei tässä kohtaa mainita nyt, köh), mutta kokoja oli vain minun kengänkokoani numeroa pienemmät ja numeroa isommat. Tietysti. Sovitin niitä numeroa isompia ja sovitin toisen värisiä oikeaa kokoa olevia kenkiä ja tulin hitaasti mutta varmasti siihen tulokseen, että ne numeroa isommat ovat aivan hyvät. Niihin mahtuu sitten ainakin villasukatkin talvella. Nih. Olisin varmasti katunut ikuisesti, jos olisin jättänyt ne sinne kauppaan, joten visa vingahti ja lohduttelin omaatuntoani sillä, että veronpalautuksia kuitenkin tulee enemmän kuin mitä nuo kengät maksoivat.

No niin. Nyt kun olen selitellyt tarpeeksi, niin haluatteko nähdä kuvan niistä? No ei väkisin sitten...

*

*

*

*

*

*

*

*

No ei vaiskaan, juksasin! Tämmöiset ne nyt sitten oli.



Nuo ovat muuten El Naturalistan kengät, jotka ovat erittäin luontoystävällisesti valmistettu ja pienentävät heti ekologista jalanjälkeäni varmasti tosi paljon, vaikka fyysistä jalanjälkeä isontavatkin numerolla.

Ja nyt teen pyhän lupauksen, etten tänä syksynä/talvena osta enää yksiäkään kenkiä! Ellei ne sitten ole tosi edulliset tai tosi ihanat...