I've got nothing to do today but smile

Olen viime päivinä ollut tekemisissä monien erilaisten ihmisten kanssa. Olen jokaisen kanssa vetänyt saman rutiinin lävitse ja huomannut, miten jokaisella ihmisellä on omat pikku omituisuutensa ja vajavaisuutensa. Mutta pelkästään positiivisella tavalla. Epätäydellisyys tekee ihmisestä särmikkäämmän.

Yksi tapaamistani tyypeistä oli keskivertoa iloisempi mieshenkilö. Koko tapaamisen ajan hän hymyili suupielet korvissa. Hän oli kerrassaan ihastuttava tapaus. Olisin varmasti suostunut hänen vaimokseen, tai ainakin treffeille siinä paikassa, jos hän vain olisi pyytänyt. Ja aivan pelkän hymyn takia. Todennäköisesti emme tapaa enää koskaan eikä kyseessä edes ole mikään ihastuminen, mutta syvän vaikutuksen hän kuitenkin teki minuun.

On ollut jännä huomata, miten suurin osa ihmisistä onkin ihan tavallisia, hyviä ja kivoja ihmisiä. Tätä ahaa-elämystä on varmaankin vähän vaikea selittää muille, kuulostamatta aivan yksinkertaiselta. En ole siis tähänkään asti kuvitellut, että kaikki ihmiset olisivat pahoja. Mutta voi että, miten tykkäänkään aidosti positiivisista ja sydämellisistä ihmisistä tämän kaiken kyynsisyyden ja jatkuvan oikeassa olemisen keskellä.

Ja ei, älkää huoliko, en ole vielä niin epätoivoinen, että olisin alkanut harjoittaa sitä maailman vanhinta ammattia.

Hätäkakkapostaus

Meinasin juuri tilittää, että en saanut sympatiaa keneltäkään stressivatsani vuoksi edelliseen postaukseen, mutta viime hetkellä joku sentään oli ymmärtänyt. Elegia, great minds think alike. Vai pitäisikö sanoa, että great intestines... öö... jotain... No joka tapauksessa, vatsani on yhä ja taas kipeä. Alkaa vituttaa pikkuhiljaa. Syön illalla kaurapuuroa, kun pääsen kotiin.

Viikonloppuni oli kiva, jos ei jopa loistelias. Perjantaina päädyin yllättävällä tavalla baariin harvinaisessa, mutta sitäkin paremmassa seurassa.

Tässä kohtaa tuli vartin tauko kirjoittamisessa, kun mietin mitä voin yksityisyyteni suojista kertoa tuosta perjantai-illasta ja tulin siihen tulokseen, että en mitään. Ja miksi en muka? Minullahan olisi sanottavana pelkkiä hyviä ja kauniita asioita, jotka voisin sanoa aivan hyvin päin naamaakin noille ihmisille, ja olen osan sanonutkin. Äh. Olisiko pitänyt aikanaan ruveta bloggaamaan ihan avoimesti omalla nimellään, niin ei tarvisi miettiä kuka tunnistaa ja mistä? Voi ärsytys.

Olin sitten kuitenkin vasta neljän jälkeen aamuyöstä kotona ja seuraavana päivänä oli heikompi olo kuin pitkiin aikoihin. Lähinnä se varmaan johtui lyhyeksi jääneistä yöunista, mutta podin hetken jopa lauantai-iltana jotain morkkiksen kaltaista (ja taas: miksi??? Minullahan oli pelkästään kivaa!), jollaista en ole ikinä ennen tunnistanut itsessäni. Onko tullut vanhaksi jos alkoholi aiheuttaa morkkista? Lauantaina illalla oli sitten määrä pakata. Vanhempani tulivat käymään, auttamaan yhden kaapin purkamisessa yms., enkä välttämättä ollut edustavimmillani silloin. Puhisin ja puhkuin vaan krapulassa, kun olisi pitänyt olla reipas.

Ilmeisesti jollain muullakin on ollut rankka viikonloppu. Olen nimittäin yhdessä tietokonetilassa ja tänne tullessani herätin vahingossa yhden nukkuvan pojan. Kyseessä oli jopa tuttu nörtti, joten nauroin hänelle päin naamaa.

Mutta mitä väliä, elämä on kivaa!

Strawberry fields forever

Käytiin eilen vanhempieni kanssa katsomassa Beatles-musikaali musiikkiteatteri Palatsissa. Musikaalin päärooleissa olivat Otto Kanerva (Paul McCartney), Miro Honkanen (John Lennon), Pauli Hanhiniemi (George Harrison) ja Jukka Mänty-Sorvari (Ringo Starr). Heti musikaalin alkaessa minulle tuli ensinnäkin kateus siitä, että olisipa hieno soittaa ja laulaa jossain bändissä (mutta lahjat ei riitä) ja toisennakin fiilis, että tuo on varmasti näyttelijälle unelmarooli. Kävin joskus viime vuosituhannella katsomassa Miljoonasadetta Klubilla ja muistan Otto Kanervan tehneen sille keikalla jonkun special guest star appearancen, niin voin kuvitella tyypin olevan täpinöissään siitä, että pääsee esittämään Paul McCartneyta ja vetämään Beatlesin kappaleita ihan elävälle yleisölle.




Tykkäsin kyllä musikaalista kovasti. Siis lähinnä niiden kappaleiden takia. Muutenhan näytelmän juoni oli ikään kuin vain biisistä toiseen siirtymistä ja Beatlesin tarina oli tungettu todella tiiviiseen pähkinänkuoreen biisien välissä. Suosittelen kyllä ihan kaikille, jotka tykkäävät Beatlesin musiikista. Ja suosittelen myös syömään Palatsissa ennen esitystä (tai jälkeen, jos menee päivänäytökseen), koska ruoka oli tosi hyvää myöskin. Ja esityksen nimidrinkki, Strawberry Fields -mansikkamargarita, oli maukas.




Tuo Palatsihan on itsessään tosi hieno ja vanha rakennus. Siinä on Wikipedian mukaan toiminut vuodesta 1929 vuoteen 1991 asti elokuvateatteri. Mietin kyllä vähän, että mitähän elokuvia siinä on näytetty enää tuossa 90-luvun taitteessa, koska en kyllä muista ainakaan käyneeni siellä kuin joskus ihan pienenä tyllerönä. Siis niin pienenä, että en oikeastaan kyllä edes muista, olen kuullut vain juttuja. No tänä päivänä siinä on kuitenkin tuo musiikkiteatteri ja sisältä se on kyllä mahtavan hienon ja vanhan näköinen.




Loppuun voisinkin heivata teemaan sopivan sunnuntaiklassikon.





Kukas on muuten sinun lemppari-Beatlesi? Minun on John Lennon, tietysti.

Kuvakertomus päivästäni

Viime aikoina olen kärsinyt julmasta lihasjumista niskassa ja hartioissa.




Olen saanut lääkkeitä ja tänään kävin hierojalla. Se oli mukavaa.




Aamulla tein jotain, mitä kenenkään normaalin ihmisen ei pitäisi tehdä, eli jonotin Stockmannin ulkopuolella ovien aukenemista. Jäätelökioskit on jo ilmaantuneet katukuvaan.




Siinä odotellessani huomasin lahjapaketin sidottuna pyörätelineeseen.




Luulin ensin, että se oli pudonnut joltakin, mutta uteliaana kurkistin lähempää ja paketissa olikin lappu, joka kehotti aukaisemaan sen. Pienellä präntillä lukee, että iloa riittää useammalle kun jokainen avaa vain yhden paketin. (Kuva on lavastettu ja otettu kotona vasta jälkeenpäin).




Paketin sisältä löytyi toinen lappu.





Kävin myöhemmin viemässä lapun takaisin tuohon myymälään ja sain puisen voiveitsen. Tiedänkin jo minne tuo menee. Mökille siis.




Hulluilta Päiviltä ostin muutaman dvd:n. Ponille kyytiä tuotantokaudet 1 ja 2 sekä Control.




Ostin myös pari cd-levyä, tällä kertaa sellaisia joiden sisältö on tuntematon ja täysi yllätys. Laman levy ja Kyussin ... And The Circus Leaves Town. En ole vielä ehtinyt kuuntelemaan.




Sitten ostin myös pienen cityguiden Prahaan, koska ostin myös matkan Prahaan! Vajaa pari kuukautta ja sitten mennään! Jei!!!




Sitten äsken vielä ennen tämän postauksen aloittamista kävin ostamassa Jäätelöautosta turkinpippurijäätelöä.




Ihan tosi hyvää, nam nam!

Melkein maailman parhaita uutisia!

Tehosekoitin tekee comebackin ensi kesänä!!!!






Vuonna 2004 hajonnut Tehosekoitin-yhtye palaa keikoille ensi kesänä.

Yhtye kiertää kesä–elokuussa Suomen festivaaleja, ja ensimmäiset keikat ovat juhannuksena Porissa ja Jämsän Himos Festivalilla. Tämän jälkeen yhtye nähdään ainakin Turun Ruisrockissa ja Tampereen Tammerfestissa heinäkuussa sekä Oulun Suomi-ilmiö-tapahtumassa elokuussa.






HS.fi


Siis aivan pakko päästä tuonne Tammerfestien keikalle. Mutta älkää te muut halutko sinne, että minulle riittää liput.

Kiitokset Yllärille tästä ilouutisesta! :)

Muu, osaaks murot puhuu

Luulin tänään koko aamun ja päivän, että on keskiviikko. Tulikin pienoisena yllätyksenä, kun tajusin tänään olevan torstain. Olen siis hukannut yhden päivän tältä viikolta. Great...

Huomasin siinä samalla päivämääriä itselleni selvitellessä, että tänään on kulunut tismalleen kaksi vuotta siitä, kun ensimmäiset sanani naputtelin täällä blogistaniassa omalla reviirilläni. Ne eivät olleet kovin ihmeelliset sanat, mutta historiallisesti sitäkin merkittävämmät, ja ovat yhä nähtävissä täällä. (Noita vanhoja juttuja ei kannata lukea, ne ovat niin haparoivia ja kaikkea). Tätä ennenhän olin tietysti riekkunut jo muiden kommenttilaatikoissa erinäisillä nimimerkeillä ja Tiina oli jo jokseenkin vakiintunut itseni päässä. Silloin kaksi vuotta sitten emme (minä ja blogini) olleet vielä enimmäkseen harmittomia, vaan aloitin nimellä Tiina vuodattaa. Mistä en oikeasti tykännyt yhtään, eli sillä kertaa hiilestä ei puristunutkaan paineessa timantti vaan ihan... no, hiiliklöntti. Enimmäkseen harmiton syntyi sitten hiukan myöhemmin.

Kaksi vuotta taitaa olla blogien keskimääräisessä elinkaaressa jo aika kunnioitettava ikä, joten tähän onkin varmaan hyvä lop

Oma lahja ojassa

Joulupukki toi minulle etukäteen jo yhden lahjan tuossa päivänä eräänä. Paketissa oli muutakin, josta vaikenen kuin muuri, mutta tästä oli ihan pakko laittaa kuva tänne. Tiina on nyt rummimaitseline marmelaadikompvek.




Tänään kiltti postisetä toi myöskin yhden joululahjan minulle... minulta itseltäni. Päätin lahjoa itseäni näin joulun alla, kun olen kerta käynyt kiltisti töissäkin koko joulukuun. Tilasin Levykauppa Äxästä tuollaisen sairaan päheen t-paidan sekä pari A Perfect Circlen levyä.




Sain tänään jouluntoivotustekstarin kummisedältäni. Se oli, ööh... mielenkiintoinen. Aiempina vuosina kummisedän tekstarit ovat olleet aivan selkokielisiä, mutta tällä kertaa siinä oli jotain aivan merkillisiä kirjaimia ja merkkejä lopussa. Jäin miettimään, että käyköhän kyseinen heppu enää ihan täysillä vai onkohan hänellä kenties vain uusi kännykkä. Ei voi tietää.

Tein muuten eilen hyvän työn. Olin Anttilassa jouluostoksilla ja huomasin, että siinä ihmisvilinässä joltain putosi jotain maahan. Huomasin, että kyseessä oli kympin seteli. Katsoin ensin nostaako joku sen, mutta kun kukaan muu ei reagoinut seteliin mitenkään, niin kävin noukkimassa sen. Ehkä sekunnin murto-osan (tai pari) harkitsin rahan sullomista taskuun, paikalta juosten pakenemista ja ulkomaille matkustamista, mutta se rehellinen puoli otti sitten minusta kuitenkin voiton ja lähdin katselemaan josko eksyneelle rahalle löytyisi omistajaa. Siinä vähän matkan päässä olikin joku ulkomaalaisen näköinen ukkeli, joka kaiveli taskujaan ja käsiään melko eksyneen näköisenä, joten väläytin kauneimman hymyni (vähänkö vihaan jos jossain kirjoitetaan noin) ja ojensin rahan hänelle. Kovasti hän ainakin tuntui ilahtuneen siitä kympistä ja selitti jotain, josta en sanaakaan ymmärtänyt. Oletan rahan siis kuuluneen hänelle, tai jos ei kuulunut, niin taisi tulla tarpeeseen.




(A Perfect Circle - Judith)


Eipä tässä muuta näin joulun alla sitten. Vielä pari jaksoa joulukalenteria jäljellä. Hyvää joulua niille, jotka eivät enää huomenna pyörähdä näillä nurkilla!

Play that funky music, white boy

Tulipa sitten eilen käytyä jäähallilla kuuntelemassa ja jopa katselemassa Slipknotia. Meillä oli sen verran hyvät paikat, että bändin jopa näki ihan hyvin. Oli siellä lämppäreinä tietysti ne Children of Bodom ja Machine Head, kuten eilen jo mainitsinkin. Mutta ennenkö sanon noista yhtikäs mitään, niin on pakko vähän valittaa keikkajärjestelyistä.

Tampereen jäähallihan oli siis eilen loppuunmyyty, mistä nyt tyhmempikin olisi saattanut tajuta jonoja olevan luvassa, mutta ei nyt ihan tuossa mittakaavassa... Saavuimme paikalle hieman ennen kuutta, kun ovet aukesivat kuudelta. Tai ainakin piti aueta. Ei mitään käsitystä mitä siellä ovella tapahtui ensimmäisen puoli tuntia, mutta jono oli siis aivan helvetin pitkä, ulkona kylmää ja märkää, ja ennen puolta seitsemää se koko hemmetin jono ei ollut hievahtanut senttiäkään. Siis en käsitä jäikö ne järkkärit rakastelemaan kaikkia sisääntulijoita siinä ovella vai mikä ihme siinä kesti?! Välillä joku kävi tiedusteluretkellä siellä ovien luona ja tuli takaisin kertoen, että siellä on kaksi hel**tin pientä ovea, joista ne päästää ihmisiä sisään. Meillä oli tietoa, että CoB olisi alkanut soittamaan klo 18.30 (jolloin jono siis ei ollut liikkunut vielä minnekään), mutta nyt Saunan nettisivuilla (josta en muuten löydä yhteystietoja tai mitään palautekanavaa) ainakin lukee, että 19.00. No oli miten oli, niin siinä puoli seiskan aikaan se jono rupesi jopa liikkumaan eteenpäin. Kun istahdin omalle paikalleni, niin kello oli 19.07. Joopa joo. Enpä ole tuollaistakaan ennen nähnyt, että tunti kestää päästä sisälle jonnekin kälyiseen jäähalliin, oli sitten loppuunmyyty tai ei. Nyt on kyllä oikeasti sellainen olo, että joku flunssa saattaa kolkutella nurkan takana. Ai niin joo! Ja kaikista hauskinta ehkä oli se, että kaikki "vaaralliset esineet" kuten ketjut ja niittivyöt olivat keikalla kiellettyjä! Voitte ehkä miettiä minkä näköistä jengiä käy näiden bändien keikoilla ja sitten miettiä sitä metallin määrä siellä narikassa... Myös reppuja ja laukkuja (ei koskenut sentään onneksi ihan normaaleja olkalaukkuja) ei saanut viedä sisälle eikä sinne narikkaan päässyt kuin ulkokautta. Kiva varmasti jonottaa ensin tunti sisälle ja sen jälkeen ovella kerrotaan, että siirrypä tuonne narikkajonoon, josta uudestaan jonottamaan sisälle. Toivottavasti ne rassukat eivät jonon perään ainakaan joutuneet takaisin menemään. Voisi siis sanoa, että aivan helvetin hyvin järjestetty keikka, terkkuja vaan Santalahdelle...

Children of Bodom (hyvin näkyy)

Siinä vaiheessa kun vihdoin päästiin sisälle, niin Children of Bodom oli alkanut jo soittaa. Sinällään se ei kauheasti itkettänyt minua, mutta heidän kannaltaan ehkä paskempi nakki, kun puolet jengistä seisoi vielä pihalla. Laihon Axu (ollaan ihan bestixii) mainitsikin siellä ihmetelleensä, että missä v***ssa kaikki ovat. No, selvisin hengissä CoB:n keikasta ja kyllähän sitä nyt livenä kuuntelee mieluummin kuin vaikkapa levyltä. Hyvinhän ne soittaa (siis itse asiassa tosi hyvin), mutta ei vaan ole minun musiikkiani. Niin joo, se CoB:n keikan lopetus oli kyllä myöskin melko eksoottinen. En ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, kun kaiuttimista alkoi soida jotain ihan muuta musiikkia yhtäkkiä, bändi häippäsi lavalta ja roudarit syöksyivät paikalle. Jäin vaan monttu auki katsomaan, että mitä kettua nyt tapahtui?! Kello oli siinä vaiheessa 19.38, joten jos se keikka alkoi muka vasta klo 19, niin eiväthän ne ehtineet soittaa edes sitä 45 minuuttia, mikä Hesarin kriitikon mukaan oli Helsingin keikalla liian lyhyt aika. Bodomin jälkeen lavalle tuli sitten amerikkalainen Machine Head, jonka musiikki oli... no, ei yhäkään ihan minun juttuni, mutta toisaalta olisi se paskempaakin voinut olla. Kuten vaikka Yö tai Celine Dion. (Hups, tuli vahingossa pieni oksennus suuhun kun ajattelinkin). Machine Headin keikan aikana yleisö siellä kentällä rupesi yhtäkkiä juoksemaan rinkiä (lisäselvitys:siis vähän niin kuin semmoinen pyörre siellä yleisön joukossa) ja se oli kyllä kauempaa katsottuna aika hienon näköistä. Bändin laulajakin oli ihan tohkeissaan siitä. Kuulemma se on joku juttu noissa hevipiireissä, mutta enpä ollut ennen nähnyt moista.

Machine Head (vielä paremmin näkyy)

Niin ja sitten vimppana oli tietysti itse Slipknot, joka säikäytti minut heti alkuun pyrotekniikoillaan. No oikeasti säikähdin suunnilleen joka kerta kun ne pommit räjähti. Olen Slipknotin niiden hiukan melodisempien kappaleiden suurempi ystävä, koska Corey Taylorilla on niin hyvä lauluääni, eikä se oikein pääse oikeuksiinsa niissä pelkissä huutokappaleissa. Slipknot veti hyvän keikan ja Tampereella oli tietysti best audience ever. (Ei, ihan varmasti ei sano noin jokaisessa muussakin keikkapaikassa!) Eipä siitä muuta sanottavaa.

Slipknot (hei tästähän saa jopa selvää)

(Ja ihan vaan tiedoksi sille, joka viimeksi epäili etten käy paljoa ulkona kun kehtasin väittää sen Pepe Deluxén soittaneen liian kovaa, niin nuo kolme bändiä soittivat kaikki aivan yhtä kovaa, mutta yksikään niistä ei soittanut liian kovaa. Huomaatko eron vai haenko rautalankaa?)

Tästä tuli nyt kauhean pitkä "keikka-arvostelu", mikä ei kyllä alunperin ollut tarkoitukseni, koska ei näitä varmaan jaksa kukaan lukea. En vaan osaa ikinä tiivistää mitään. Alla on vielä Slipknotin uusi sinkku, jos joku haluaa kuunnella. Tuo on huomattavasti melodisempaa ja rauhallisempaa kuin heidän musiikkinsa tavallisesti. Minusta tuo kuulostaa ainakin ihan hyvältä. Paitsi ehkä jopa liian rauhallista minun makuuni, heh.





Mikähän siinä muuten on, että rockstarat on usein tosi pieniä kun ne näkee livenä? Sen tiesinkin, että Alexi Laiho on pienikokoinen, mutta Corey Taylorin pienuus yllätti lievästi. Imdb:n mukaan hän on kyllä puoli senttiä minua pidempi, mutta silti jotenkin odotin isompikokoista tyyppiä. Jos minulta kysyttäisiin, ja minultahan kysytään, niin olisin veikannut häntä pienemmäksikin. Mutta ehkä se välimatka sitten vaan hämäsi, tai sitten ne muut bändin jäsenet ovat vaan niin pitkiä.


Ps. Keikalla oli myös kamerat kiellettyjä, joten nuo kuvat on napsittu todella huippuhyvällä kännykkäni kameralla, jossa ei ole minkäänlaista zoomia.


Edittiä 18.53: Luin tuolta pakkotoiston keikka-arvosteluista, että joku, joka oli ollut jonottamassa jo neljän aikaan, oli päässyt sisään vasta sen 18.30 jälkeen:
"kuudelta piti avata ovet,mutta vasta 18.30 jälkeen päästiin sisään.tulihan siinä leppoisat 2,5 tuntia ooteltua,varpaita vähän paleli.sen narikan kanssa oli vissiin jotain sotkua,mutta siitä narikastakin ois voinu ruveta tiedottamaan vaikka vähän aikasemmin kuin varttia vaille kuusi.vittusaatana."
Eli mehän jouduimme odottamaan kohtuullisen vähän aikaa...

Yy, kaa, koo, yy, kaa, koo, pingviinit on täällä joo...

Pikainen apdeitti viime päivien tapahtumista, kun ei tuossa eilen ehtinyt kirjoitella eikä oikein tänäänkään ehdi...

Meillä oli eilen sellaiset hyvin salaisen sisäpiirin Tampereen blogityttöjen hyvin salaiset pikkujoulut. Paikalle pompsahteli itseni (kyllä, minäkin olin siellä) lisäksi Annikki, Mimmu, Minja ja Sirenita. Nyt se on sitten virallista, ja teidänkin on kaikkien hyvä tietää tämä, että me olemme kaikki hirveän ihania, kivoja ja ennen kaikkea hauskoja ihmisiä. Ainakin omasta mielestämme. Sirtsu saa tietysti parhaat arvostelut, koska toi kaikille joululahjat ja juotti meidät kauniiksi. Mutta siis ihan vakavasti sanoen minulla ainakin oli tosi kiva ilta. Yllättäin siinä meni melkein kahdeksan tuntia ihan hujahtaen, kun oli mukavaa. Pelattiin Trivial Pursuitia (kukas sen voittikaan, etten vaan olisi ollut minä...) ja saatettiin jopa mennä sinne paikkaan nimeltä humala. Onneksi käytiin syömässä vielä ennen kotiin lähtöä, niin nyt ei ole ollenkaan huono olokaan, mikä on aika hämmentävää sen alkoholimäärän jälkeen. En kyllä yhtään muista paljonko tuli juotua, en tiedä onko neljä ISOA siideriä (tuopit olivat aivan piripintaan) optimistinen vai realistinen arvio, mutta niiden lisäksi sitten vielä yksi fisu ja kaksi salmaria. Vatsani tuli kyllä yöllä aivan hirveän kipeäksi, mutta kaipa se parani nukkuessa ja kun otin vähän maitohappobakteereita nukkumaan käydessä. Vatsalleni ei yleensä sovi ruotsalainen siideri, ja nyt epäilen ettei sovi englantilainenkaan, mutta oli se hyvää kyllä. Black Rat on muuten se siideri. Hyvää!

Nyt pitäisi tässä sitten selvitä ruokakauppaan ja takaisin. Ulkona sataa, plääh. Sitten sen jälkeen pitäisi miettiä, että mitä sitä söisi ja missä, ennen kuin suuntaan nokkani kohti jäähallia ja sellaisia rumia naamariin pukeutuneita hevisetiä. Slipknot siis. Ja Children of Bodom, josta jotkut teistä ehkä muistavatkin etten tykkää (raportoin, jos selviän siitä kurimuksesta hengissä), ja kolmas bändi on Machine Head, josta ei ole oikein ennakkokäsitystä, mutta toivon että se on edes parempi kuin CoB.

Sellaista tänne tänään. Mitäpä sinulle kuuluu?


Ps. Postauksen kuva täältä.

Reikä päässä

Niin, eilen kun hihkuin tuosta jostain jänskä pänskästä sekä kivasta jutusta, niin voin nyt sen paljastaa teille. Toteutin tänään pitkäaikaisen haaveeni ja kävin ottamassa Igorissa lävistyksen! Lävistys on korvan nipukassa (kuten kuvasta näkyy), nimeltänsä siis tragus.




Nyt ehkä ajattelette, että onpa minulla jännittävät haaveet, mutta olen oikeasti halunnut korvista tuohon kohtaan jo useamman vuoden. En ole aiemmin uskaltanut käydä piikiteltävänä, mutta nyt sain rohkaisua asiaan ja päätin tarttua tuumasta toimeen! Mimmu, jota konsultoin tässä lävistysasiassa, lähti mukaani pitelemään minua kädestä. Siinä sitten kiljuin hyytävästi, kun veri roiskui ja kyyneleet valuivat...

No eikä. Oikeasti olin kyllä tosi urhoollinen enkä yhtään peljännyt. Ei se sattunut juurikaan, lävistyksestä ei ole tullut verta, eikä edes kuulunut rutinaa neulan lävistäessä korvan ruston. Igorin tyttö sanoi, että se meni helposti ja rustoni on tosi ohut. Olenhan sen oikeastaan tiennytkin, koska eräskin mieshenkilö tykkäsi lerpatella korvaani, kun se on niin lerpattava ja elastinen (kuten nenäkin). Eikä korvaan edes satu tällä hetkellä yhtään, mistä olen hiukan yllättynyt. Nyt täytyy vaan jonkin aikaa kuunnella mp3-soitinta vain toisella kuulokkeella, en mitenkään ilkeä työntää heti sitä nappia tuohon oikeaan korvaan.

Luin viime yönä loppuun tuon Anna-Leena Härkösen uusimman kirjan Ei kiitos. Se oli ihan hyvä kirja, kuten Härkösen kirjat yleensäkin. Vaikka tämä olikin aika alapääkeskeinen kirja ja juonen voisi tiivistää niin, että mies ei anna. Kirjan loppu oli ehkä vähän plöps, mutta kaipa siinä jätettiin sitten lukijalle itselleen aika vapaat kädet päättää miten tarina päättyi. En välttämättä kyllä tykkää kauheasti siitä, että joudun itse kuvittelemaan kirjan loppuun, vaikka muuten ei kaikkea tarvikaan aina tuoda ihan tarjottimella eteeni. Joka tapauksessa olen hiukan väsynyt, koska yöunet jäivät kirjan vuoksi melko lyhyiksi. Olen jotenkin ääripäiden ihminen lukemisen suhteen: joko täytyy saada kirja luettua nythetipian loppuun tai sitten en saa luettua oikein ollenkaan.

Haukotus.

Oh wow!

Intouduin viime yönä väsäämään itselleni profiilin Last.fm:ään ja nyt ihmettelen miksen ole tehnyt sitä jo paljon aikaisemmin. Tuohan on aivan mielettömän hyvä tapa tutustua uuteen musiikkiin ja uusiin bändeihin (minulle uusiin siis), jotka valikoituvat kuuntelemani musiikin perusteella! Vähänkö hienoa. Meitsin profiili löytyy täältä, jos jotakuta kiinnostaa ja haluaa vaikka kaveriutua kanssani. Tuollakin näköjään on tuollainen kaverimeininki.

Olin eilen illalla Tullikamarilla sellaisessa Lost in music -tapahtumassa. Se oli puoliksi ikärajaton (Pakkahuone) ja puoliksi K-18 (Klubi) -konsertti. Tulee aina jotenkin niin typerä olo, kun täytyy mennä jonkun kassitarkastuksen läpi. Aivan kuin minulla olisi tarve salakuljettaa baariin omia juomia... Onneksi Pakkahuoneella tällä kertaa oli se anniskelualue sentään ulotettu esiintymislavalle asti, joten ei tarvinut juoda siidereitä jossain pienessä karsinassa ja näin ollen tilanne ei ollut aivan tosi dorka.



Ensimmäinen bändi Klubin puolella oli Pepe Deluxé, joka soitti aivan liian kovaa. Minua vituttaa aina aivan äärettömästi, jos lämppäribändit soittavat liian kovaa. Ja valitettavasti niillä on (ehkä kokemattomuuttaan?) taipumus soittaa liian kovaa. Kerran yksi Kotiteollisuuden keikka meni minulta ihan plörinäksi, kun ihastuttavan lämppärin vuoksi korvani olivat ihan paskana enkä oikeasti kuullut enää kovin hyvin. Tai siis kaikki oli jotenkin semmoista kakofonista meteliä vain ja laulusta en saanut mitään selvää. Eilen illallakin jotkut olivat sormet korvissa (korvatulppia ei ollut muuten tarjolla yhtään), osalla oli kärsivä ilme ja loput pakenivat Pakkahuoneen puolelle. Kuten mekin.



Pakkahuoneen puolella soitti Ismo Alanko Teholla, Disco Ensemble ja Hanoi Rocks. Vaikka Ismoa fanitankin, niin kaipa se Hanoi Rocks räjäytti potin kuitenkin. Disco Ensemble taas oli... no, ihan jees. Livenä kuulostivat paremmalta kuin levyllä, koska levyllä se musiikki on paljon siloitellumpaa ja livenä taas roiskui enemmän räkä, kuvainnollisesti sanottuna. Tai ehkä kirjaimellisestikin, en tiedä kun en ollut eturivissä. Klubin puolella soitti myös muutama muu bändi, mutta niistä en nyt muista enää oikein mitään. Edes nimiä.




Tuosta eilisestä tulikin sitten mieleeni järjestää pieni battle tässä sunnuntai-illan iloksi. Nyt testataan onko alkuperäinen aina alkuperäinen (äitiäni lainaten) vai rokkaako suomalainen sittenkin kovemmin! Kumpi versio on parempi? Äänestäkää kommenttilaatikossa.




(Creedence Clearwater Revival - Up Around the Bend)


VS.





(Hanoi Rocks - Up Around The Bend)


Oletteko muuten muistaneet kääntää kellonne talviaikaan?

Busy bee watch the world go by

En eilen ehtinyt poustailla tänne ollenkaan (niin kuin joka päivä muka tarvisi, mutta no... se on ollut tapana), kun oli niin busy päivä. Nytkin täytyy varmaan hoitaa homma mahdollisimman pikaisesti, koska tämä työkone vaan jumittaa ja rutisee. Ja kotona sitten taas jumittaa ja rutisee meikäläisen pääkoppa, joten sielläkään tämä ei enää onnistu.

Kävin eilen päivällä hammaslääkärissä, tai oikeammin purentaspesialistilla. Olenhan siitä hampaiden kiristelystä valittanut täällä sen sata ja yksi kertaa. No sielläpä sitten todella perehdyttiin leukojeni liikeratoihin ja purentaan ja leukalihaksiin ja kaikkeen. Tuomioksi tuli lihasperäinen vaiva, leukanivelissä ei onneksi ollut mitään vikaa, ja sain jumppaohjeita sekä syyskuuksi uuden ajan yökiskojen tekoa varten. Samalla kertaa lääkäri halusi selvittää kasvaako minulle viisaudenhampaita lainkaan (jonkinlainen älykkyystesti ehkä?) ja ottaa röntgenkuvat leuastani. Jouduin röntgeniä varten rapsimaan kaikki korvarenkaani pois ja vastaanottovirkailija lähti etsimään minulle pientä minigrip-pussia koruja varten "kun sulla on niitä noin paljon!" No mitäh, viisi, voisi niitä enemmänkin olla. Eikä naamassani esimerkiksi ole mitään kummia lävistyksiä. Nih.

Tuossa hammaslääkärireissussa meni työpäivästä kaiken kaikkiaan kolme tuntia, kiitos TKL:n kesäaikataulujen. (Ensi maanantaina palataan taas ruotuun, jee!) Koko työpäivä meni siitä syystä kuin humahtaen ohi, mikä ei sinällään harmittanut. Illalla töitten jälkeen matkustin taas keskustaan päin ja tapasinkin siellä sitten ihan uuden ihmisen. Ihminen oli aivan uusi siis ihan kirjaimellisesti, hädin tuskin kolme viikkoa vanha. Vein hänelle lahjaksi Barbapapan. Taisi unohtaa kiittää, mutta ehkä tämän annan anteeksi, koska hänellä oli kiire nukkua, syödä, kakkia ja puklia.

JJ haastoi minut tuossa taannoin mukaan johonkin tuollaiseen "älä googlaa mitään" -päivään, tarkemmat perustelut voitte lukea kyseisen herran blogista, mutta jotain se liittyi Kiinaan ja Googlen sensurointiin. Kiinahan on eräistä valitettavista syistä nyt meidän kaikkien huulillamme ainakin seuraavat pari viikkoa. No joka tapauksessa. Luulen, että googlettomasta päivästä tulee minulle toooodella vaikea, koska googlaan aina ja kaiken ja koko ajan. Mutta yllytyshullu kun olen, lupaan, että yritän pitää huomenna googlaamattoman päivän ja raportoin teille sitten miten siinä kävi. Tänään en voi enää, koska googlailin heti aamusta alkaen ties mitä ennen kuin muistin tämän. Huomenna yritän muistaa. On se vaikeeta. Tosi vaikeeta. Tämä googleton päivähän ei tietenkään koske sitten gmailia, google readeria tai bloggeria, muutenhan kuolisin. Mutta ihmiset, pitäkää toki tekin oma "älä googlaa mitään" -päivä, jos haluatte esittää pienen miehen (tai naisen) hiljaisen vastalauseen google.cn:n sensuroinnista.

Ulkona on niin helvetin hieno ilma, että melkein tekisi jäädä töihin koko illaksi (paitsi ettei oikeasti tee), mutta kai se on tuonne ulos lähdettävä. Kastumaan. Hyrrrr.


Ps. Olen jotenkin hirmu pahoillani tästä. Vanha mieshän tuo Paul Newman jo on, mutta silti...

Girls, girls, girls

Meillä oli eilen blogityttöjen ilta. Kutsuttuja oli jokunen tyttö ja Wille, luonnollisesti. Paikalla meitä sitten loppujen lopuksi oli vain kolme: minä, Annikki ja Alcinoe. Lopuille ei ajankohta sopinut tai olivat muuten vain kadonneet kuin pieru saharaan (mitäpä sitä suotta ilmoittamaan, jos ei ehdi/jaksa/pysty [ei pahalla]). Mutta meillä olikin varmaan paljon kivempaa kolmistaan (eikä me enää lueta teidän muiden blogeja [ei pahalla, haha]). Olikohan tämä nyt sitä sarkasmia? Minulla ainakin oli kiva ilta ja oli loistavaa nähdä Alccis livenä kaikkien näiden vuosien (tai no ainakin vuoden) jälkeen. Alccishan oli livenä oikeastaan juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin. Ja eihän se kaikki edes ollut pelkän kuvitelman varassa, antennit kun ovat toimineet molempiin suuntiin ja qit olleet kohdallaan. Meillä oli selkeästi joku Japani-teema, koska ensin Annikki pakotti meidät syömään misokeittoa puikoilla (Ihme kyllä saatiin kupit tyhjiksi! Ja ihan ilman haarukoita!) ja sen jälkeen pelattiin (tai ainakin yritettiin pelata) mahjongia. Ihan kiva peli, johon kestää kyllä hetki päästä kunnolla sisälle. En jaksanut eilen olla kovin looginen enkä strateginen, joten en voittanut. (Seli seli...) Kivaa oli, kiitos tytsyt! :) (No niin, joko ylitin ärsytyskynnyksen kiittelemällä ja kehumalla toisia bloggaajia, joille voisin kertoa tämän ihan privanakin?)

Lueskelin tänään ystäväkirjaani ja löysin sieltä uusia vastauksia! (Kiitos kaikille vastanneille ja loput: riprap vastailemaan!) Vastausten innoittamana päädyin kuitenkin Amazoniin shoppailemaan. Tilasin kaksi kirjaa, joista toinen oli hyvin edullinen kirja ja toinen oli aivan helvetin kallis. Ilmeisesti sitä on sen verran vähän liikenteessä, että siitä voi pyytää mitä vain. Suomesta kyseistä kirjaa ei ainakaan löydy mistään. Mutta kerron noista kirjoista enemmän sitten kun ne saapuvat. Pelkään, että jos hehkutan etukäteen, niin joku menee rökälemäisesti pieleen, eikä kirjat koskaan saavu! No, visa siinä vähän vinkui, mutta rahan menoahan ei voi estää...

Sain tänään kännyyni kuvia ystävän muutaman päivän ikäisestä pojasta. On se vaan jotenkin... ei sitä pysty edes käsittämään. Välillä on ihan pakahduttava olo, vaikken ole vielä edes tavannut sitä pikku kaveria. Enkä minä ole edes mikään erityisen vauvarakas ihminen (niin kuin en aikuisrakaskaan, hah). Missä välissä me kasvettiin oikein isoiksi?

Nyt täytyy kyllä lopettaa tai menee ihan hemppikseksi! Sitä paitsi nälkä kurnii.

Hej på er alla!

We've been dancin' with Mr. Brownstone

Tänään on oikeasti sellainen päivä, että heti kun joku aukaisee leipäläpensä tuossa lähistölläni, niin minua alkaa vituttaa se ihminen. Vika on varmasti minun korvieni välissä, mutta voi luoja miten ärsyttäviä ja typeriä ihmiset ovat tänään! (Tämä koskee tietysti vain työkavereitani, kultamussut!) Välillä tulee vaan sellainen olo, että mitä vittua täällä tapahtuu ja keitä nuo ihmiset oikein ovat...

Aamulla herätyskellon jo pariin otteeseen soitua näin jotain omituisia houreunia Alcinoesta ja Iron Maidenin maskotista Eddiestä. Jotenkin tämä liittyi myös olennaisesti heräämiseeni ja siihen voinko torkkua vielä vartin. Olisin siinä vartissa ehtinyt tehdä jotain kivaa Alcciksen ja Eddien kanssa. Voi hyvä ihme...

Vähän ahdistaa välillä. Kun on olemassa asia, jota haluaa maailman eniten, mutta sen saavuttaminen vaatii odotusta, kärsivällisyyttä, odotusta, itsehillintää, odotusta, ymmärtäväisyyttä, odotusta, odotusta ja mainitsinko jo, että odotusta. Mutta toisaalta sitä uskoo ja toivoo sen olevan kaiken sen odotuksen ja muun hässäkän arvoista. Kun vaan pystyisi vilkaisemaan tulevaisuuteen sen verran, että tietäisi ja saisi taas uutta pontta tähän odotukseen. Toisaalta jos se kerta on maailman paras asia, niin eikös sitä silloin kannata odottaa vaikka kuinka ja kauan?

Kerrankin on muuten tehty Hollannissa joku positiivinen tutkimus. Kuulostaa melko helpottavalta, näin niin kuin naisen näkökulmasta: "Tuoreen tutkimuksen mukaan ulkonäöllä ei kuitenkaan ole miehille paljon väliä, vaan kuka tahansa nainen saa heidän hormoninsa jylläämään." Ei tarvi enää panostaa vaatteisiin, hiuksiin, naamatauluun, rasvaprosenttiin (ne jutut, joita naiset eivät tietenkään tee miesten takia vaan itsensä) eikä mihinkään muuhunkaan. Riittää vain että on nainen. Toivoa siis on vielä meikäläiselläkin.

Päässäni on soinut herätyksestä asti tuo G'n'R:n Mr. Brownstone. En tiedä miksi, koska en ole mielestäni kuullut sitä vuosiin. Ehkäpä siksi, kun tuon biisin ensimmäiset rivit tuntuivat aamulla niin kovin ajankohtaisilta. Siis huom. vain alku, tunnistan kyllä heroiini-vertauksen kappaleessa, joten jätän eläytymättä loppuun ko. biisistä.

I get up around seven
I get outta bed around nine
And I don't worry about nothin', no,
because worryin's a waste of my time

Koska noin kauan minulla kestää aamuisin päästä sängystä ylös...

Olen vähän innoissani, koska kunhan kohta pääsen täältä töistä lähtemään, niin näen kivoja tyttöjä ainakin pari kappaletta. Jei!


(Melkoinen sillisalaatti tuli tästä postauksesta, toim.huom.)


Lisäys hetkeä myöhemmin: Okei, kuurouduin juuri tilapäisesti. Hyi helv...

Jee jee hyvä meininki

Enpäs olekaan tänne raportoinut mitään sitten viime kerran. Viikonloppu meni hyvin Tammerfest-painotteisesti. Tai perjantain aktiviteetti ei kyllä varsinaisesti ollut Tammerfestiä, mutta viikonloppu ja baari ja musiikki, niin kuka niitä laskee. Lauantaina hengailtiin vanhan kirjastotalon puistossa, kun siellä oli jo lähes perinteinen ilmaiskonsertti. Viime vuonna sitä ei järjestetty ja toissa vuonna sain siellä valkkarista massiivisen päänsäryn. Tänä vuonna tilaisuus olikin päihteetön, eli toisin sanoen merkatun alueen sisäpuolella ei saanut nauttia alkoholia tai muitakaan päihteitä, vaikka kukapa sitä olisi estänyt jäämästä sen nartsan ulkopuolelle. No, selvisin joka tapauksessa hedaritta tänä vuonna, kun jätin viinin alkon hyllylle ja tyydyin smurffilimsaan.




Tapahtuman pari ensimmäistä bändiä oli melko blaah ja olen nyt varmasti kauhea sovinisti, koska niissä molemmissa oli naislaulajat. Ensimmäinen taisi olla ihan vallan tyttöbändi, sitä ei oikein ehditty kuullakaan kauheasti. En vaan ymmärrä, että miksi naislaulaja on usein (huom! ei aina) synonyymi tylsälle musiikille. Kolmantena esiintyikin sitten oikein vallan piristysruiske, Jaakko & Jay, joka on kuulemma folk punkia. Tykkäsin, ainakin livenä. Poikain meininki oli niin reipasta ja välispiikitkin hauskoja, että tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa.

"Otetaanpas olutta."
"Jaa niin mutta täähän on päihteetön konsertti."
"Mutta eikös tuon narun ulkopuolella saa juoda."
"Niin muuten saakin. Lava on tällä puolen."
"Niin muuten onkin."
"Se ei ollut pelkkää tupakkaa."

Kannattaa kuunnella tuolta myspacesta, jos yhtään kiinnostaa. Ainakin biisit Burning ja Sparkplugs tempaavat minut mukaansa. Jaakon ja Jayn (minun on pakko lausua tuo "jaakko ja jei" tai sitten "tsaakko ja tsei", liian monimutkaista [tai tylsää] sanoa "jaakko ja tsei") jälkeen tulikin sitten jotain ihkuja teinifanitus-kajalrokkibändejä ja yksi tylsä, jonka olisin suonut olevan hyvä laulajan ulkoisen olemuksen vuoksi ja sitten viimeisenä jotain rytkeempääkin.



Eväänä oli mukana smurffilimsan lisäksi mm. tuoreita kirsikoita. Vähän parhaita ovat ne. Yritin ihan tosissani tehdä sitä juttuhommelia, jossa kielellä laitetaan kirsikan varsi solmuun suussa, mutta ei se oikein onnistunut. Paitsi että olen melkein ihan satavarma, että yhden kerran sain sen solmuun, mutta solmu ehti aueta ennen kuin kukaan pystyi todistamaan sitä tapahtuneeksi. Vielä mä joku päivä... Alla kuvaaja on yrittänyt hakea jotain innovatiivista näkemystä tähän kirsikka-asiaan.



Hyvä pössis oli tietenkin ja kiva kun oli lämmin sekä sateeton päivä. Vielä alkuviikosta kun sääennuste näytti kovin synkältä lauantain suhteen.



Sunnuntaina koomasinkin sitten kotona koko päivän. Sain tosin vahingossa jopa jotain hyödyllistä tehtyä, kun inventoin vaatekaapistani yhden hyllyn (se ikuisuusprojekti). Nukuin pitkät iltatorkut ja yöllä en saanut unta sitten millään. Pyörin kuumissani sängyssäni ja ajatukset puolestaan pyörivät kuumissaan päässäni. Olen ihmeen vähän väsynyt verrattuna viime yön unen määrään. Eipä tässä ihmeempiä sitten muuten kuulukaan.

Lumellahan oli joku maailman typerin meemi, johon voisin illemmalla vastailla, jos ei tässä parempaakaan tekemistä ole. :D


Ps. Noita postausten luonnoksia tuntuu kertyvän nykyään ihan sikana. Kirjoitan ensin jotain tuohtuneena ja sitten vuodatettuani koko juttu tuntuukin typerältä, enkä saa niitä ikinä julkaistua. Pitäisi varmaan ruveta julkaisemaan niitä ihan keskeneräisinä jonkun tunnisteen "typeriä luonnoksia" tms. alla.

Pps. Olen myös harkinnut pitäisikö ottaa joku sarkasmi-tunniste käyttöön näissä postauksissa. En ole läheskään vakuuttunut siitä, että kaikki ymmärtävät koska tekstini on tarkoitettu sarkastiseksi tai ironiseksi, ehkä jopa itseironiseksi, kuten esimerkiksi tuo kiitospuheeni perjantaina. Kun postauksen perään laittaisi sarkasmi-tunnisteen, niin lukija tietäisi sitten varoa ottamasta minua liian vakavasti. Maailmasta löytyy yllättävän paljon ihmisiä, jotka eivät tajua sarkasmia (tai ainakaan minun huumoriani, heh). Tietty se voi olla myös kirjoittajan vika, jos vitsi ei uppoa. (Tämä ihan vaan ajatelma, ei liity mihinkään lähipostaukseen millään tapaa).

Nalkutus siitä ettei mitään tapahdu, on asenne, joka ei tiedä hauskaa

Olin eilen illalla baarissa, siitä tarkempi raportti tuolla. Tulin viimeisellä yöbussilla kotiin ja kuuntelin lujalla mp3-soitintani, joka oli ihan sattumalta mukana, koska en jaksa kuunnella niitä humalaisten jorinoita. No jäin sitten kotipysäkilläni pois ja vähän ihmettelin, kun yksi nuori sälli siinä yritti jotenkin uida liiveihini. En oikein tiedä mitä se yritti, mutta vilkuili silleen sivusilmällä ja jotenkin yritti kiilautua rinnalleni. En ollut ihan kauhean vastaanottavassa mielentilassa ja siihen aikaan yöstä mieluummin välttelee kaikkia vieraita mieshenkilöitä, kun joutuu kävelemään hämärässä yksin katuja pitkin. Jättäidyin sitten tyypin taakse ja hidastelin ja tyyppi hidasteli, mutta lopulta ilmeisesti kyllästyi hidastelemaan ja lähti risteyksestä toiseen suuntaan, jolloin minä lähdin toiseen suuntaan. Olisin siis kumpaakin reittiä päässyt kotiin, joten valitsin eri reitin kuin se tyyppi. Sain kipsutella sitten tyttökengissäni (!!!) ihan rauhassa kotiin, mutta tajusin oikeastaan vasta siinä ihan melkein kotiovella, että se tyyppi taisikin olla yksi naapureistani. Sellainen, jonka viime viikonloppuna näin hengaavan tuossa pihassa varmaan ekaa kertaa ja jonka kanssa sitten toivotimme huomenet. Kai se vaan sitten olisi halunnut kävellä kanssani yhtä matkaa kotiin tai jotain, mutta pidän sitä kyllä vieläkin vähän epäilyttävänä.

Nuo tyttökengät (hoen tuota, koska minulla ei ole ikinä ollut noin kauniita kenkiä) on muuten tosi ihanat ja niillä on hyvä kävellä, mutta jotkut geelityynyt olisi varmaan ollut kivat päkiöiden alla. En ole tottunut kävelemään tuollaisilla korkkareilla juurikaan (jalkapohjan nahka ei ehkä ole riittävän parkkiintunut) ja kotiin päästyäni päkiöiden iho oli kuin tulessa olisi ollut. Yritin välellä jäähdytellä niitä viileällä lattialla, mutta muuten ne eivät kyllä kestäneet muun kun ilman kosketusta. Yön aikana polttelu on onneksi helpottanut. Mutta taidan tänään laittaa kuitenkin ihan tennarit jalkaan, jos/kun tästä nyt taas lähtee jonnekin. Mikäli ei sada. Ei sen kyllä pitäisi, ainakaan kovin paljoa.

Nyt täytyisi tomertua ja pestä tuo kauhea tiskivuori pois (miksi sitä aina kertyykin? miksei voi tiskata vaikka joka päivä vähän?), että pääsee sitten kuuntelemaan rokkia.

Tässä teillekin jotain.





Rok rok!

Sisäpiirin raporttia mölkyn SPM-kisoista *)

Kuten ehkä parista blogista on jo käynytkin ilmi, niin osallistuin eilen piknikille sekä mölkkyturnaukseen Sorsapuistossa. Paikalle itseni lisäksi saapui Wille, joka ei ollut yhtään pelottava, ja Annikki, joka olikin jo vanha tuttavuus, eikä näin ollen pelottava myöskään.




Tapahtuma oli nyyttäriluonteinen, joten jokainen toi jotain natusteltavaa. Annikki toi caesar-salaatti ja limpparia, meitsi vei pizzaa sekä valkkaria ja Wille toi ihastuttavan sydämen muotoisen mansikkakakun, jossa tosin mansikat oli korvattu karkeilla. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin ja kuivaa, eikä kukaan ollut sotkenut tai kaatanut mitään...




Korjasin tilanteen kuitenkin heti seuraavassa käänteessä ja kaadoin ensin viinipullon, jonka sain kuitenkin nopean alkoholinpelastus-reaktionopeuteni ansiosta säästettyä suuremmalta hukalta, tosin salaatin kustannuksella. Yllä olevasta kuvasta saatatte havaita ympäriinsä lennelleet juuston palaset sekä kirsikkatomaatit. Tämän jälkeen kippasin viinilasinikin vielä pari kertaa. Onneksi oli oma retkihupa [sic], etten sotkenut toisten vilttejä.




Pienten siivous- ja kuivaustoimenpiteiden jälkeen pääsimme vihdoin kilistämään maljaa. Willellä oli hieno paita, btw.




Kilistelyn ja alkupalojen jälkeen ruvettiin sitten heittelemään mölkkyä. Tuon pulikan pitäisi oikeasti osua noihin numeroituihin juttuihin. Ei siis noin kuin tuossa kuvassa. Mölkky on muuten tosi hauska peli, tahdon heittelemään uudestaan heti pian!




Omien aktiviteettiemme lisäksi meitä viihdytti puistossa jonkinlainen vatsatanssiryhmä. Meinattiin ehkä vähän mennä mukaan, mutta ei sitten viittittykään.




Jossain vaiheessa iltaa puiston linnuilla alkoi sitten omat bileet siinä viereisellä roskiksella.




Illan edetessä alkoi Willellä säpinät. Wille sai erään neidon jopa suorastaan syömään kädestään.




Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, ja pulunen jäikin lopuksi aikaa hengailemaan lähistöllemme. Ehkä se halusi krutonkeja, ehkä se vahti ettei kukaan toinen tipu lähesty Willeä epäilyttävällä tapaa, ei voi olla varma...




Sitten heiteltiin taas vähäsen mölkkyä. En nyt muista montako peliä pelattiin, mutta uskottavuuteni aloittelijana rapisi pahan kerran voitettuani lähes jokaisen pelin. (Hahaa!) Minähän siis voitin kaikki muut pelit, paitsi sen minkä Annikki voitti (ja jossa luulin minua viilattavan linssiin ihan 100-0, mutta kyllä siinä sääntökirjassa vaan sanottiin, että jos pisteet ylittävät 50, niin ne pudotetaan 25 pisteeseen) ja sen toisen (ja samalla myös viimeisen) pelin, jonka Wille voitti. Onneksi voitti, koska muuten siitä olisi tullut piiiiitkä ilta, kun eihän sieltä nyt olisi voinut poistua ennen kuin jokainen oli saanut kokea voiton huuman. Mutta niin, vähänkö olin paras! Kumartakaa mestaria!

Loppuillan kuvat eivät sitten enää läpäisseetkään sensuuria, kröh. Siinä vaiheessa kun alkoi sataa ripsutella, niin keräsimme kamppeet ja siirryimme jatkamaan sisätiloihin. Kävimme vuokraamassa Lieksan, joka oli eriskummallisuudessaan ihan hyvä ja hauska leffa kotimaiseksi. (Ulkomaiseksi se olisi todennäköisesti ollut vain outo).

Niin joo. Ja kaikille parikymppisille sinkkutytöille tiedoksi, että Wille on livenä tooosi söpö ja miellyttävä ja herttainen nuori mies, ja vieläpä vapailla markkinoillakin. Vaikea tosin uskoa, että olisi kauaa, joten kannattaa laittaa toimeksi. Nih. Ettäs tiedätte.


*) Sorsapuiston mestaruus