I've got nothing to do today but smile

Olen viime päivinä ollut tekemisissä monien erilaisten ihmisten kanssa. Olen jokaisen kanssa vetänyt saman rutiinin lävitse ja huomannut, miten jokaisella ihmisellä on omat pikku omituisuutensa ja vajavaisuutensa. Mutta pelkästään positiivisella tavalla. Epätäydellisyys tekee ihmisestä särmikkäämmän.

Yksi tapaamistani tyypeistä oli keskivertoa iloisempi mieshenkilö. Koko tapaamisen ajan hän hymyili suupielet korvissa. Hän oli kerrassaan ihastuttava tapaus. Olisin varmasti suostunut hänen vaimokseen, tai ainakin treffeille siinä paikassa, jos hän vain olisi pyytänyt. Ja aivan pelkän hymyn takia. Todennäköisesti emme tapaa enää koskaan eikä kyseessä edes ole mikään ihastuminen, mutta syvän vaikutuksen hän kuitenkin teki minuun.

On ollut jännä huomata, miten suurin osa ihmisistä onkin ihan tavallisia, hyviä ja kivoja ihmisiä. Tätä ahaa-elämystä on varmaankin vähän vaikea selittää muille, kuulostamatta aivan yksinkertaiselta. En ole siis tähänkään asti kuvitellut, että kaikki ihmiset olisivat pahoja. Mutta voi että, miten tykkäänkään aidosti positiivisista ja sydämellisistä ihmisistä tämän kaiken kyynsisyyden ja jatkuvan oikeassa olemisen keskellä.

Ja ei, älkää huoliko, en ole vielä niin epätoivoinen, että olisin alkanut harjoittaa sitä maailman vanhinta ammattia.

Should I give up or should I just keep chasing pavements?

Semmoinen oli presidentinvaalien ensimmäinen kierros, kuten kaikki tietävät. Oma ehdokkaani ei päässyt niin sanotusti jatkoon eli toiselle kierrokselle. En tosin odottanutkaan pääsevän enkä välttämättä edes halunnut (syystä, että hän on mies paikallaan nykyisessä jobissaan). En siitä huolimatta ruvennut taktikoimaan vaan ihan rohkeasti tunnustin väriä äänestyskopperossa. Toisella kierroksella katsotaan sitten uudestaan.

Itse asiassa totuuden nimissä on sanottava, että jos toiselle kierrokselle olisi menneet Niinistö ja Väyrynen, niin olisin jättänyt kokonaan toisen kierroksen äänioikeuteni käyttämättä. Noista kahdesta minulle olisi ollut herttaisen sama, kumpi valitaan presidentiksi enkä olisi halunnut antaa ääntäni kummallekaan. Sisäinen anarkistini olisi varmaan tehnyt siinä kohtaa itsemurhan ja sitten olisi jäänyt jäljelle pelkkä sisäinen hippini. (Niin ja se käpylehmä).

Tästä päästäänkin sitten Haaviston kannatusjoukkoihin ja esimerkiksi seuraavaan sarjakuvaan:

Sarjakuvasta (klikkaa isommaksi jos et näe) voisi tyhmempi käsittää, että Haaviston kannattajien mielestä kaikki muut, paitsi Haavistoa äänestäneet, ovat tyhmiä, sulkeutuneita ja ennakkoluuloisia. Tai kaikki muut ehdokkaat, ihan miten vaan. Ja se on sitten kyllä niin väärä, jopa omahyväinen ja minua henkilökohtaisesti ärsyttävä näkökanta.

Mielestäni Haaviston kannattajien ei ihan kauheasti tässä vaiheessa kannattaisi lähteä riekkumaan, koska he todellakin tarvitsevat meidän muiden, myös minun, äänet seuraavalla kierroksella. En tokikaan ole lahjottavissa enkä uhkailtavissa, mutta jos tämä hurmosmielinen joukko riittävästi alkaa ärsyttää, niin saatan jättää ääneni käyttämättäkin. Ei sitä koskaan tiedä.

Haavistoa vastaan minulla ei ole mitään, eikä Nexaria, mutta aina on epäilyttävää, jos joku on niin täydellinen, ihana ja paras, että häntä hehkutetaan vailla minkäänlaista kritiikkiä. En ole ollenkaan varma, onko sellainen uskottava presidentti, jos jokaiseen häntä koskevaan Facebook-päivitykseen täytyy laittaa iso liuta sydämiä. Mutta tässä hehkutuksessa on ikävämpiäkin lieveilmöitä. Olen sivusta seurannut välillä aika törkeäksi äitynyttä lobbausta, jopa painostusta. Vaikka "vitsi vitsi, enhän mä tosissani".

Toisaalta olisi kyllä ihan älyttömän siistiä, että Suomen presidenttipari olisi kaksi miestä, joista toinen vieläpä ei-niin-suomalainen. Siinäpä saisi ahdasmieliset kiemurrella ainakin seuraavat kuusi vuotta (tai muuttaa muualle). Mutta hei pliis jotain rajaa siihen hehkutukseen. Ja varsinkin siihen lempeyteen ja leikkimielisyyteen verhottuun painostukseen.

Ps. Olenko ainut, jonka mielestä Jenni Haukiolla oli lääkitys kohdallaan vaali-iltana? Hän oli niin tyyni, eleetön ja ilmeetön (paitsi se hymy oli tietysti kasvoilla syystäkin), että mielessä kävi jopa sanat huumattu sekä flegmaattinen.

Tänä yönä karkaavat vankiloistaan ja lähtevät saalistamaan

Kuva: Natalie Dee

Mietin tässä ihmisiä. Ja kissoja ja koiria. On olemassa koiraihmisiä ja kissaihmisiä (ei mitään kauhuelokuvahahmoja, jotka ovat puoliksi koira tai kissa ja puoliksi ihminen, vaan sellaisia, jotka tykkäävät nimenomaan juuri kyseisen eläinrodun edustajista aivan ylipaljon) ja sitten on ihmisiä, jotka tykkäävät molemmista tasapuolisesti tai eivät välitä juuri kummistakaan. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan koske kahta jälkimmäistä tyyppiä.

Koiria pidetään yleensä kiltteinä, tottelevaisina ja lempeinä, kun taas kissoja pidetään itsenäisinä, itsepäisinä ja joskus jopa vähän ilkeinä. Koirat ovat niitä harmittomia koko perheen hauskuuttajia, kun taas kissoilla on sarkastinen ja jopa hieman musta huumorintaju. Jos koira on tottelematon, sitä koulutetaan ja se oppii kuuliaiseksi. Jos kissalle opetetaan, että ruokapöydälle ei mennä, niin se tietää että ruokapöydälle ei mennä kun ihminen näkee. Kun koiraa kutsuu, se säntää häntä heiluen paikalle. Kun kissaa kutsuu, se kuulee sen vain halutessaan. Koiran saa vetämään vaikka valjakkoa perässään. Kissalle kun laittaa valjaat, se kaatuu maahan tai alkaa kävellä takaperin. Kissojen ja koirien älykkyyttä ei voi vertailla, koska koiraihmisten mielestä kissat on tyhmiä ja toisin päin.

Se mitä tässä nyt kuitenkin mietin, oli se, että kertooko tämä koira- ja kissaihmisyys meistä ihmisistä jotain? Miksi toiset tykkäävät enemmän koirien luonteesta kun toiset taas kissojen luonteesta? Tykkäävätkö kontrollifriikit ihmiset enemmän koirista ja tällaiset "easy going" -tyypit enemmän kissoista? En siis tarkoita, että kaikki koiraihmiset olisivat kontrollifriikkejä, mutta tuskin sellainen kissaa ottaa? Koiraihmiset haluavat kouluttaa koiransa ja olla sen laumanjohtaja, kun taas kissaihmiset ihailevat kissansa itsenäisyyttä ja kissojen järjestämät "pikku yllärit" ovat heistä lähinnä hauskoja. Eikä kissaihmisiä haittaa, että se kissa makaa siinä pöydällä vieressä, kun syö aamupalaa ja lukee aamun lehteä. Tai oikeasti se kissa kyllä makaa siinä lehden päällä eikä vieressä.

Toki nämä ovat vain stereotypioita ja niin kissoissa kuin koirissakin on eroja. Esimerkiksi meidän edesmennyt kissa tuli paikalle aina vauhdilla kun sitä kutsui ja se rakasti seuraa. Minun oma kissani on taas sekoitus jotain itämaista rotua ja jotenkin sen ylhäisyyden huomaa. Se ei ole mikään seurallinen maalaiskissa, vaan se on jossain edellisessä elämässään istunut jalustalla Kleopatran vieressä. Se reagoi puhutteluun juuri silloin kun sitä itseään huvittaa, mutta jos se haluaa huomiota, se tekee sen kovaan ääneen vaatien. Sillä on tietty paikka asunnossa, jossa sitä pitää silitellä ja jos hänen ylhäisyyteensä ei sovi koskea, se katoaa kätesi alta kuin henkäys. Sillä on viileän diplomaattiset suhteet kaikkiin muihin ihmisiin, paitsi minuun ja vanhempiini. Paitsi silloin, jos se haluaa ruokaa, niin joku hätävaraihminenkin käy.

Pahoittelen jutun subjektiivisuutta, mutta tämän tekstin on kirjoittanut kissaihminen. Siis sellainen, joka on puoliksi kissa ja puoliksi ihminen.