I'm punch drunk and I need to find a way back home

Kauas on tultu niistä ajoista, kun aloitin bloggaamisen. Aluksi yritin olla jopa mainitsematta paikkakuntaa missä asun, mutta nykyisin olen ihan avoimesti tamperelainen (ja ylpeä siitä). Olen myös ottanut kuvia kotikulmistani, jotka ovat jossain päin Kyttälää, ja laittanut niitä blogiin. Onneksi näillä kulmilla asuu muutama muukin ihminen, joten en aivan suoraan ole tunnistettavissa sen perusteella. Olen myös laittanut välillä "päivänasu" (luetaan päivä_nasu) -tyyppisiä postauksia, joiden perusteella minut olisi ehkä helpompi tunnistaa, jos joku muukin ei ostaisi vaatteitaan Indiskasta.

Aluksi tein vakaan päätöksen, että en halua tavata livenä ketään bloggaajaa. Haluan säilyttää ihmisillä mielikuvan kauniista, viehättävästä ja älykkäästä (?) bloggajaaminusta. Siitäkin on tullut lipsuttua rankalla kädellä. Aivan ensimmäinen bloggaaja, kenet tapasin, oli Annikki. Ensin mietin jonkinlaista huonoa tekosyytä, miksen pystyisi tapaamaan, mutta sitten oli sellaisia elämäntilanteita ja kaikkea, että en raaskinut kieltäytyä. Ja siitä on seurannut pelkästään hyvää. Ihana ystävä ja myöskin nykyinen kotini. Kun sen pään sitten sai auki, niin on tullut tavattua monia bloggaajia.

*alku on kirjoitettu aamupäivällä selvinpäin, loppu onkin sitten ihan ehtaa kännipostausta*

Tein tänään taas jotain uutta ensimmäisen kerran elämässäni ja kävin pienimuotoisessa blogimiitissä, jossa oli myös tyyppejä, joita en laske lähipiiri 2.0:kseni eli parhaiksi blogikavereikseni. Tapasin siis Oharin, Zepan, Kriisin ja Birdyn (kaksi ekaa niitä parhaita blogikavereita, kaksi jälkimmäistä vieraampia). Syötiin hyvin ja juotiin erityisen hyvin eikä surina päässäni ole vielä lakannut. Siis istupa itse seitsemän tuntia ravintolapöydän ääressä ehtymätön skumppalasi edessä ja yritä sen jälkeen olla selvinpäin. Eipä taida onnistua.

Tapaaminen oli oikein kiva, tosin harmitan itse itseäni, kun en osaa antaa toisille itsestäni riittävästi. Siis kun porukan puheliaimmat ovat ne, joita en varsinaisesti tunne, niin jättäydyn jonkinlaiseen statistin rooliin. Tuntuu, että muut keskustelivat älykkäitä ja syvällisiä (tai hetkittäin vähemmän älykkäitä) ja minä vain istuin ja hymyilin ja nyökyttelin. Siis viihdyin kyllä, mutta tuskin jätin itsestäni kovin syvää kosketuspintaa niille, jotka eivät minua entuudestaan tunteneet. Introverttiuteni on sitä luokkaa, että jos on useampi ihminen, joista käytännössä vain yksi on ollut minut kiinnostunut tapaamaan (koska muut eivät tunne ja Oharia ei lasketa, kun tapaillaan muutenkin), niin en vaan osaa tuoda itseäni tykö niille muille. Mutta se on oma vikani, ei niiden muiden, jotka ovat oikeasti ihan kivoja ihmisiä.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni trauma oli se, kun olin niin ujo, että istuin isommassa porukassa (= useampi kuin kaksi ihmistä) hiljaa ja vähänkään vieraammille en saanut sanaa suustani. Nykyisin en yleensä ole enää sellainen ja siksi ahdistun, kun huomaan taantuvani siihen tilaan joissain tilanteissa. Tämä varmaankin aiheuttaa sitten sen, että tulen aivan liian tietoiseksi itsestäni eikä se varsinaisesti auta rentoutumaan.

Ja nyt kun olen tällaisessa itsesensuurittomassa tilassa (= skumpissa), niin pistän julkaisten tämän kirjoituksen enkä jää viilaamaan. Häpeän sitten huomenna. Hei hei.

*publish*

Sick sad little world

Luin Nannan blogista juttua vanhemmista ja minulle tuli mieleen yhden lapsuudenaikaisen kaverin vanhemmat. Tai lähinnä se oli kai isosiskon kaveri, mutta kuitenkin. Meinasin ensin kommentoida Nannan blogiin, mutta ajattelinkin sitten kirjoittaa sen tänne omaan blogiini.

Muistan kun kävin pienenä paljon siskon kanssa leikkimässä tämän tytön luona. Hänen äitinsä oli todella mukava ja sosiaalisen oloinen ihminen. Sen sijaan isään ei saanut ikinä mitään kontaktia. Muistan, että heillä oli yleensä aina olohuoneen ovi suljettuna eikä sinne saanut mennä, koska isä oli siellä. En tiedä mitä se isä teki siellä ylhäisessä yksinäisyydessään, mutta tästä jäi lapsena jotenkin pelottava olo. Minun oli hyvin vaikea ymmärtää sitä, koska meillä kotona ei ikinä suljettu lapsia tai vanhemmat sulkeutuneet minkään oven toiselle puolelle. Paitsi sitten murkkuiässä kun rupesimme itse sulkeutumaan oven taakse, heh. Myöhempinä vuosina tämä samainen kaverin isä pyöri päivät pitkät samoilla nurkilla kuin me teinit, ilmeisesti vain tappamassa aikaa tai mistä minä tiedän. Hyvin kummallinen mies kuitenkin. Jotenkin en voi olla ihmettelemättä miksi tämä sosiaalinen ja mukava nainen otti miehekseen ja lapsensa isäksi tuollaisen omituisen hiipparin. Tai jos mies ei ollut omituinen hiippari vielä heidän rakastuessaan, niin mitä jossain vaiheessa tapahtui ja miksi. Ja millaiset kotiolot tällä kaverilla oli silloin, kun muut eivät olleet näkemässä.

Eilen illalla tuli Ykköseltä dokumentti jostain brittiläisestä miehestä, joka lahjoitetun munasolun ja lainatun kohdun avulla hommasi itselleen lapsia Amerikassa ja kuljetti ne sitten sieltä Britanniaan. Kaikki sujui hyvin ja mies sai kolmoset. Tähän asti homma kuulostaa vielä melko normaalilta, mutta näiden kolmosten lisäksi mies hoiti samaan aikaan seniiliä isäänsä ja palvoi kuolleen äitinsä muistoa. Hänellä oli äidin huone täysin koskemattomana, vaikka äiti oli ollut kuolleena jo hyvän aikaa, ja hän kävi säännöllisesti äitinsä haudalla. Talossa oli huoneita, joihin kolmoset eivät saaneet mennä, ellei isä heitä sinne erikseen kutsunut. Esimerkiksi isän makuuhuoneeseen lapset pääsivät vain hyvin harvoin. Isällä oli myös Cadillac-huone, jossa oli jotain prameita nahkasohvia, Cadillac (ihan oikeasti!) ja muun muassa televisio. Sinne ei kai pojilla ollut mitään asiaa. Koko dokumentin ajan pojille myös selitettiin peniksistä ja sieltä tulevista siemenistä ja munista ja siitä miten hedelmöitys on tapahtuu. Kolmoset olivat siis tällöin 5-vuotiaita eikä heitä vähempää tuntunut kiinnostavan miten olivat maailmaan putkahtaneet. Onhan se hyvä tietysti, ettei asiaa salattu lapsilta, mutta tuntui siltä että tietoa oli ihan liian paljon niin pienille. No, enpä tiedä. Ei pitäisi kai arvostella muiden tapaa elää, mutta jotenkin vinksahtanut olo jäi siitä dokumentista.

Eipä tässä kohtaa voi kuin kiittää onneaan siitä, että olen saanut suhteellisen normaalit vanhemmat.

Not everyone here is that fucked up and cold

Ihan nyt on kuulkaas pakko hiukan selventää yhtä asiaa. Eräs toisaalla sanottu asia sai minut miettimään, että ymmärretäänköhän minut täällä (tai missään) aina välttämättä oikein. Tarkoitan siis sitä, että kun esimerkiksi laitan noita biisitaistoja ja pyydän teitä ilmaisemaan mielipiteenne, ja siinä temmeltäessä saatan sanoa esimerkiksi jollekin hänen olevan oikeassa tai väärässä, niin ettehän te oikeasti luule että minä oikeasti pitäisin omaa mielipidettäni oikeana ja teidän vääränä? Esimerkiksi noista kahdesta edellisestä kappaleesta tykkään kyllä molemmista (ja yleensäkin tykkään niistä mitä vastakkain asettelen), mutta minusta on vain hauskaa leikkiä olevani ihminen, jolla on Ainut Oikea Musiikkimaku. Saatan myös ilmaista mielipiteeni aika voimakkaasti, jos en pidä jostakin yhtyeestä. Toivon, että kukaan ei pahoita mieltään siitä? Erityisesti musiikki (ja joskus miehetkin) jakavat mielipiteeni sillä tavalla, että joko se on silkkaa paskaa tai sitten aivan älyttömän ihanaa. Niitä keskitien kulkijoita en sitten vaivaudu edes kommentoimaan. Levitän toisinaan tätä oikeassa olemisen ilosanomaa muissakin asioissa kuin vain musiikissa, mutta tämähän on vain minun blogini ja vain minun mielipiteeni. Hyväksyn yhtälailla muiden mielipiteet ja minulle saa sanoa aivan vapaasti vastaan. Älkää siis ottako sitä kovin tosissanne. Ymmärrätte varmaan, että se on vain läppää. Ymmärrättehän?

On toinenkin asia, mikä hämmentää joskus täällä blogissa mielipiteitä vaihtaessa. Minähän olen täällä useimmiten hyväntuulinen, iloinen, hauska enkä kirjoittele kovin tosissani (paitsi tietysti silloin, jos jaan ajatuksiani jostain vakavasta asiasta). Tämän varmasti ovat ainakin täällä pidempään pyörineet ihmiset havainneet. En tiedä johtuuko tuosta edellä mainitusta asiasta, mutta sitten tuntuu olevan sellainen lieveilmiö, että jos kirjoitan jostain asiasta vakavammin tai vaikkapa vastaan johonkin kommenttiin tiukan asiallisesti, niin joillekin ainakin tuntuu syntyvän sellainen mielikuva, että olen nyt sitten heti vetänyt herneet nenään tai olen ihan tosi tuohtunut siitä, mitä nyt ikinä olenkaan kirjoittanut. Mikä nyt ei pidä paikkaansa alkuunkaan. Jos en joskus heitä vitsiä asioista, niin se ei tarkoita että olisin ärtynyt. Jos minä hermostun, mitä on kyllä tapahtunut täällä tosi harvoin, niin kyllä te sitten huomaatte sen esimerkiksi lisääntyneestä voimasanojen käytöstä. Saatan myös sanoa ihan suoraan, että nyt muuten vituttaa. (Tosin ristiriitaisena ihmisenä minua saattaa vituttaa vaikka en olisikaan erityisen vihainen). Mutta tätähän tämä on, kun ei näe toisen ihmisen ilmeitä tai eleitä eikä kuule äänensävyä. Väärinymmärryksiä syntyy.

Mitä tässä nyt siis olen yrittänyt kahdessa edellisessä kappaleessa sanoa, niin en oikeasti ole mitenkään pelottava, herkkänahkainen enkä itsekeskeinen ääliö. Eli ihan tosi, arvostan mielipiteitänne vaikka olisimmekin eri mieltä. Ja hyväksyn sen, että minun kanssani ei olla samaa mieltä asioista. Mutta makuasioistahan ei voi kuin kiistellä. Minä itse kyllä tykkään makuasioista kiistelemisestä, etenkin silloin jos olen varma asiastani. Tiedän että on muitakin jotka tykkäävät kiistellä mielipiteistä, mutta ymmärrän kyllä että kaikki eivät tykkää.

Minun piti alunperin kirjoittaa jostain ihan muusta tänään, mutta tämä nyt meni taas vähän... lässynlää. Uusi yritys huomenna! :)

Nämä ajat eivät ole meitä varten

Voi elämä tätä elämää. Onnistuin siis tuossa päivällä suututtamaan erään ihmisen. Se ei ollut tarkoitus, mutta myönnän syyllisyyteni tapahtuneeseen. No eipä siinä mitään, ei ollut ensimmäinen kerta kun suututan ihmisiä tai edes tämän kyseisen ihmisen. Mutta sitten kävi niin, että toisen osapuolen puhelin meni mykäksi enkä saanut asiaa selvitettyä lainkaan. Mikä taas on minulle tilanne, jota en pysty käsittelemään laisinkaan. Kas kun, jos riidan osapuolina ovat kaksi ihmistä, joista ensimmäinen ei ollenkaan kestä selvittämättömiä tilanteita ja haluaisi pöydän puhtaaksi heti, ja toinen taas haluaisi ensin itsekseen rauhassa miettiä (ensimmäisen näkökulmasta siis mököttää) ja käsitellä asiaa, niin siitä ei useinkaan seuraa kovin rakentavaa riitaa vaan melkoinen maailmansota. Minun tietysti ollessa näistä se ensimmäinen. Joskus on kauhean vaikeata riidellä erilaisen riitelijän kanssa kuin itse olen. Minun olisi helpompi riidellä ihmisen kanssa, joka suuttuisi yhtä nopeasti kuin itse, mutta myöskin riita olisi ohitse sen jälkeen kun hetki ollaan huudettu. Minulle on täysin kestämätön tilanne se, jos toinen haluaa käsitellä asiaa yksikseen ja vasta ehkä seuraavana päivänä minun kanssani. Minun näkökulmastani se vain pahentaa tilannetta, kun taas toisen näkökulmasta se kai rauhoittaa tilanteen (tosin minun kanssani tuo ei toimi). Ja sitten vielä jos en saa selvitettyä tilannetta enkä edes yhteyttä toiseen osapuoleen, niin olen sen jälkeen täysin kujalla.

No, nyt olen kai kuitenkin saanut selvitettyä asian. Sen jälkeen, kun ensin useamman tunnin joko istuin sohvalla ja itkin tai tuijotin eteeni apaattisena, tai sitten istuin vessassa (koska vatsani reagoi aina ensimmäisenä kaikkiin tilanteisiin, mikä on joskus aika rasittavaa) ja itkin tai tuijotin eteeni apaattisena, ja kun toinen osapuoli suvaitsi vihdoin avata puhelimensa. Niin, sopu on siis nyt kai jo olemassa, vaikka olen vieläkin hiukan surullinen, koska oikeasti vihaan riitelyä. Ja anteeksi että kilahdin tuolla edellisen postauksen kommenttiosastolla joillekin. Se ei ollut mitään henkilökohtaista kenellekään, oli vaan vähän paha päivä. Kyllä te tiedätte...

Asiasta toiseen. Asensin tänään itselleni (taas) Firefox 3:n. Minullahan oli se siis jo aikaisemmin, mutta palasin kakkoseen kolmosen erinäistä pikanttien ominaisuuksien vuoksi. Pakkohan se ennemmin tai myöhemmin sitten oli taipua tähän kolmoseen, mutta tällä kertaa ainakin asensin kakkosen ja kolmosen pyörimään rinnakkain. Jonkinlainen pehmeä lasku siis, sanoisin. Tässä kolmosessa on vieläkin asioita, joista en pidä tai joita en ymmärrä tai hyväksy. Esimerkiksi vaikka olen laittanut ruksin kohtaan "varoita, kun yritän sulkea useampia välilehtiä samanaikaisesti" niin ei tämä silti mitään varoita. Hups vaan, selain sulkeutuu. Mutta tuo kakkonen taas on ruvennut tökkimään tosi pahasti Facebookin kanssa, joku siellä aiheuttaa massiivisia muistivuotoja aina välillä, joten toivon Ff3:n korjaavan tuon ongelman.

Tuon parin päivän takaisen kappaletaiston taisi voittaa Smashing Pumpkins aika selkein lukemin. Olen hiukan pettynyt teidän äänestyskäyttäytymiseenne (ei, tämä ei ole demokratia), kun tulos oli noin selkeä. Ainoastaan pari antoi äänensä Holelle, jolle minäkin olisin ääneni antanut (ja annankin, koska olen tämän paikan diktaattori, despootti sekä idi amin^(*). Saattaa tietysti johtua siitä, että olen hiukan läpikyllästänyt itseni tuolla Bullet with butterfly wingsillä ja Violetiin ihastuin taas vasta Last.fm:n sen minulle tyrkytettyä, mutta... Kyllä se Hole silti ehkä enemmän noista bändeistä on minun musiikkiani. Ja siinä on muuten sellainen rokkibändi, että vaikka sen kaikki jäsenet ovat naisia, niin sitä ei tarvitse erikseen mainita tyttöbändiksi. Se on ihan pesunkestävä rokkibändi, joka esittää sellaista katu-uskottavaa rokkia, jota minäkin voisin laulaa (mikäli osaisin). Harvassa ovat ne tyttöbändit. Yleensähän siis tahtoisin itse laulaa vain miesrokkareiden musiikkia, mutta Hole on poikkeus. Ja sitä paitsi Courtney Lovella on aika seksikäs ääni.

Tässä postauksessa oli pitkiä ja valtavan sekavia lauseita, joten vastuu ymmärtämisestä jää lukijalle.

Nyt katselen Reinikaisen ja sen jälkeen odottelen, että kello tulee jo ilta ja kolmoselta alkaa Walk the line.


*) Hänen korkeutensa, elinikäinen presidentti, sotamarsalkka Al Hadji Tri. Idi Amin, VC, DSO, MC, Kaikkien maan eläinten ja merten kalojen herra, sekä Brittiläisen imperiumin valloittaja Afrikassa yleisesti ja etenkin Ugandassa.

Sorppa

Pahoittelen, että tuo joulutarina on nyt vähän vaiheessa, mutta olen ihan überväsy. Kyllä se vielä ennen aattoa kuitenkin ratkeaa. Ei paniikkia!

Olin töissä tänään ja sen jälkeen tapasin yhden kivan tytön. Olen muuten nyt jouluhauen onnellinen omistaja. Se on ihan aito Annikki ja tahkoan sillä vielä omaisuuksia. Paitsi etten aio myydä sitä, lällällää. Meidän piti käydä syömässä japanilaisessa ravintolassa, mutta sielläpä perhana olikin yksityistilaisuus. Mentiin sitten siihen viereiseen thaimaalaiseen syömään ja olipa muuten tosi hyvää ruokaa! Positiivinen ylläri sinänsä, kun en ole tainnut ennen thaimaalaista sapuskaa syödäkään. Ja vatsa rutisee tyytyväisyyttään.

Se pöllö juttu muuten, se mistä avauduin tuossa tiistaina, niin kaikki on ihan ok nyt. Joko se kaikki oli vain korvieni välissä tai sitten ei, mutta viime päivät on ollut taas kivvaa. Alles ist gut, kuten saksalaiset ehkä sanoisivat (mikäli tuo meni oikein). Paitsi itse en kyllä ole älyllä loistanut tässä ihan kauheasti (opin tänään töissä esimerkiksi, että joskus kannattaisi ensin ajatella ja sitten vasta puhua), mutta laitetaan se vaikka väsymyksen piikkiin. Ärsyttävää, kun en viitsi kirjoitella asioista niiden oikeilla nimillä, mutta kun olen hiukan vainoharhainen kuka tätä lukee tai on lukematta.

Tänään voisi tietty mennä vähän aikaisemmin nukkuzzzZZZzzz...

You can tell me I'm wrong but your record's broken

Kävin tuossa maanantaina lääkärissä tämän yskän vuoksi. Otettiin verikokeita ja kuunneltiin keuhkoja, mutta ei tästä nyt mitään normaalia yskää kummempaa kai tullut. Sain kuitenkin yskän pitkän keston takia antibioottikuurin (ja vatsa tykkää) sekä yskänlääkettä, jonka tarkoitus on "hillitä yskää". En kyllä ole huomannut minkäänlaista hillintää yskässäni sen jälkeen kun aloin sitä järkyttävän pahaa litkua nieleskellä. Oikeastaan päinvastoin. Ennen tuota lääkettä se tuntui jopa "lohkeavan" jollain tapaa, mutta nyt se sitten on vain tuollaista kuivaa kääh kääh -yskää. Mutta katsotaan nyt, jospa tuo antibiootti edes tekisi tehtävänsä.

Olen ollut tänään jotenkin lievästi ärsyyntyny itseeni ja ahdistunut tilanteesta, johon olen itseni laittanut. Pyysin naamakirjassa yhtä ihmistä kaverikseni (kyseessä ei siis ole kukaan blogeista tuttu ihminen, toim.huom.). Eihän siinä nyt varsinaisesti ollut mitään kummallista, koska olen viettänyt viime viikkoina kyseisen henkilön kanssa enemmän aikaa kuin oikeiden kavereideni kanssa yhteensä. Laitoin lyhykäisen viestin siinä samalla, mutta tyyppi ei vastannut siihen mitään ikinä, vaikka hyväksyikin kaveripyynnön. Ei siinäkään vielä mitään, koska en kysynyt mitään enkä oikeastaan odottanutkaan vastausta. Mutta itselleni tyypilliseen tapaan rupesin sitten ilmeisesti kelailemaan liikoja ja mietin, että mitähän tämä tyyppi tästä nyt ajatteli, ja ei kai se nyt kuvittele mitään kummallisuuksia (että olisin niinku ihan in lööv tai jotain) jne. No tästä sitten ilmeisesti suora seuraus oli se, että tänään kanssakäymiseni kyseisen tyypin kanssa oli niin kiusaantunutta kuin olla saattoi. En tosiaan tiedä onko se molemminpuoleista kiusaantuneisuutta vai vain minun korvieni välissä, mutta ärsyttää ihan sikana. En todellakaan halunnut tilanteen muuttuvan kivan tyypin kanssa tämmöiseksi. Ajattelin nyt kuitenkin, että jos fiilikset on huomenna samanlaiset, niin kysyn ihan suoraan onko kaikki ok. Ja mainitsen, että en tosiaan oikeasti ole mikään hullu stalkkeri tai muutakaan, vaan ihan vaan minä.

Toinen asia mikä hiukan ärsyttää, vaikka oikeasti kuitenkin vaan huvittaa. Olen huomannut itsestäni pulppuavan jotain ärsyttävää kanaemomaisuutta, kun teen töitä kolmen hiukan päälle 20-veen tyypin kanssa. Todella ärsyttävää (teoriassa siis), että jatkuvasti huolehdin näiden tyyppien jutuista, että oletteko muistaneet ja muistittehan nyt varmasti ja blii blää blöö. Siis mitä hittoa?! Jos olisin miespuoleinen henkilö, niin minua ei pätkääkään varmasti kiinnostaisi saako työkaverini palkkansa ajoissa ja onko hän merkannut tuntinsa, kas kun en vielä laita illalla viestiä, että muistakaa mennä ajoissa nukkumaan...

Ei hyvin mee mullakaan.

Paha yskä

Sunnuntaina yskälläni on juhlapäivä. Se täyttää silloin kolme viikkoa. Olen taas tänään yksinyt keuhkoni lähes pellolle. Missähän vaiheessa sitä pitäisi mennä lääkäriin? Naah, ei jaksa... Kai sen jossain vaiheessa on loputtava.

Tänään oli taas vapaapäivä. Tänään tilanne oli onneksi se, että kaikilla oli vapaapäivä. Eikä niin kuin eilen, että osa sai painaa duunia ja osa ei. Tuntipalkallisena kun se hiukan nyppii, jos ei tule tunteja. Parilla pojalla ei tullut tällä viikolla kuin kaksi työpäivää, ja olen empaattisena ihmisenä harmissaan heidän puolestansa. Itselläni oli peräti kolme työpäivää. Tänään myöskin saatoin nukkua rauhassa aamulla pitkään, koska en edes odotellut komentoa töihin. Siitä huolimatta heräsin kunnolla vasta siinä vaiheessa kun pomo soitti. Se on aina kivaa noiden yökiskojen kanssa nukkuessa, kun täytyy muistaa tempoa ne pois suusta ennen kuin vastaa puhelimeen. Muuten voisi kuulostaa aika oudolta. Outoa on myös se, että kun tuo pomo soittelee, niin suunnilleen joka toinen kerta linjoilla kuulemma väitetään, että numeroni ei ole käytössä. Peloittavaa.

Kuten jo joskus mainitsinkin, niin meitä on siis tuossa projektissa minä ja viisi poikaa. Sanon heitä pojiksi, koska ovat niin junnuja kaikki. (Siis minähän en ole vanha, he vain ovat syntyneet myöhään). Kaikki ovat jollain tapaa it-alan opiskelijoita. Yhtä noista tyypeistä en ole nähnyt kuin ohimennen, joten hänestä en osaa sanoa, mutta noista lopuista neljästä tasan yhdellä tuntuu olevan normaalit sosiaaliset taidot. (Ja järkyttävän kauniit silmät, mutta se on sitten ihan oma tarinansa). Toisaalta mitä ihmettä sitten oikein olen odottanutkaan, kun tälle alalle olen lähtenyt... No kuitenkin, tämän yhden tyypin kanssa voi heittää läppää ja naureskella tyhmille jutuille. Se siis jopa hymyilee. Aika paljonkin. (Ja minä tietysti hymyilen sille kuin vanha höperö täti, mutta se onkin sitten jo ihan oma tari... Minulla on näköjään jäänyt levy hyppimään.) No, ei siitä sen enempää, mutta ihanaa kun työkaverina on ihminen, joka tekee työpäivästä paljon paremman. Nuo muut pojat taas... En vaan jaksa aina käsittää. En tiedä onko ongelma siinä, että he eivät osaa suhtautua minuun sukupuoleni takia vai ovatko he luonnostaan noin jäykkiä ja töksähteleväisiä. Tai niin vitun olevinaan, kuten sen yhden tapauksessa. Tämä normaali tapaus näistä on muuten myös harvinaisuus tämän alan miesopiskelijoissa, koska ilmoitti ettei häntä todellakaan kiinnosta käyttää vapaa-aikaansa tietokoneiden kanssa räpeltämiseen. Meinasin heittää yläfemmat siinä vaiheessa, koska minuakaan ei todellakaan kiinnosta. Työ työnä ja that's it. Kaikissa typerissä rekrytilaisuuksissa kun aina vouhkataan siitä, miten harrastuneisuutta arvostetaan ja sillä saa töitä vaikkei työkokemusta olisikaan. Eihän roskakuskejakaan vaadita tyhjentämään ihmisten roskiksia vapaa-ajallaan tai sairaanhoitajia hoitamaan kaikkia vastaantulijoita iltapuhteikseen. Niin että vetäkää se harrastuneisuutenne vaan sanonko minne...

(Minut muuten niin tunnistaa tästä kirjoituksesta, jos joku asianomainen sattuu tämän lukemaan. No, loppuun mainittakoon, että olen itse kaikkea muuta kuin täydellinen. Ja vielä vanhakin. Ja katkera. Nyyh.)

Hiukkasen harmittaa yksi asia. Toimin eilen ihan spontaanisti ja törmäsin asiaan, jota rupesin ihmettelemään. Täysin vilpittömästi ja pahaa aavistamattomana kysyin eräältä henkilöltä selitystä tälle ihmetykselleni. Enpä arvannut mitä tästä kysymyksestäni seurasi. Nyt tuntuu siltä, että avasin kannen jonnekin, josta lähti tursuamaan rumia matoja. Eivätkä ne lakkaa tursuamasta. Ja nyt sitten asia, joka ei liity itseeni millään tavalla, aiheuttaa pahaa mieltä eräille ihmisille ja sotkee heidän välejään. Voi pojat (ja tytöt), jos olisin tiennyt, niin olisin ollut ihan hiljaa.

Toivottavasti huomenna kaikilla on hyvä itsepäisyyspäivä. Ajattelin itse vähän laitella kynttilöitä ja leipoa torttuja, ja sitten mussuttaa niitä glögin ja linnanjuhlien kanssa. Sekä tietysti toivoa, että olisi pilvetön päivä, jotta näkisin ilotulitukset ikkunastani.

Yy, kaa, koo, yy, kaa, koo, pingviinit on täällä joo...

Pikainen apdeitti viime päivien tapahtumista, kun ei tuossa eilen ehtinyt kirjoitella eikä oikein tänäänkään ehdi...

Meillä oli eilen sellaiset hyvin salaisen sisäpiirin Tampereen blogityttöjen hyvin salaiset pikkujoulut. Paikalle pompsahteli itseni (kyllä, minäkin olin siellä) lisäksi Annikki, Mimmu, Minja ja Sirenita. Nyt se on sitten virallista, ja teidänkin on kaikkien hyvä tietää tämä, että me olemme kaikki hirveän ihania, kivoja ja ennen kaikkea hauskoja ihmisiä. Ainakin omasta mielestämme. Sirtsu saa tietysti parhaat arvostelut, koska toi kaikille joululahjat ja juotti meidät kauniiksi. Mutta siis ihan vakavasti sanoen minulla ainakin oli tosi kiva ilta. Yllättäin siinä meni melkein kahdeksan tuntia ihan hujahtaen, kun oli mukavaa. Pelattiin Trivial Pursuitia (kukas sen voittikaan, etten vaan olisi ollut minä...) ja saatettiin jopa mennä sinne paikkaan nimeltä humala. Onneksi käytiin syömässä vielä ennen kotiin lähtöä, niin nyt ei ole ollenkaan huono olokaan, mikä on aika hämmentävää sen alkoholimäärän jälkeen. En kyllä yhtään muista paljonko tuli juotua, en tiedä onko neljä ISOA siideriä (tuopit olivat aivan piripintaan) optimistinen vai realistinen arvio, mutta niiden lisäksi sitten vielä yksi fisu ja kaksi salmaria. Vatsani tuli kyllä yöllä aivan hirveän kipeäksi, mutta kaipa se parani nukkuessa ja kun otin vähän maitohappobakteereita nukkumaan käydessä. Vatsalleni ei yleensä sovi ruotsalainen siideri, ja nyt epäilen ettei sovi englantilainenkaan, mutta oli se hyvää kyllä. Black Rat on muuten se siideri. Hyvää!

Nyt pitäisi tässä sitten selvitä ruokakauppaan ja takaisin. Ulkona sataa, plääh. Sitten sen jälkeen pitäisi miettiä, että mitä sitä söisi ja missä, ennen kuin suuntaan nokkani kohti jäähallia ja sellaisia rumia naamariin pukeutuneita hevisetiä. Slipknot siis. Ja Children of Bodom, josta jotkut teistä ehkä muistavatkin etten tykkää (raportoin, jos selviän siitä kurimuksesta hengissä), ja kolmas bändi on Machine Head, josta ei ole oikein ennakkokäsitystä, mutta toivon että se on edes parempi kuin CoB.

Sellaista tänne tänään. Mitäpä sinulle kuuluu?


Ps. Postauksen kuva täältä.

It's all right... I'm just a little crazy

Hyvät ystävät. Olen Google Readerin käyttäjä. Tarkemmin sanottuna väärinkäyttäjä. Tai en tiedä, ehkä kuitenkin vain ylenkäyttäjä. Olen haalinut lukijaani suuret määrät luettavia blogeja joskus yön pimeinä tunteina. Tällä hetkellä minulla on Google Readerissa 536 lukematonta otsikkoa. Tämä määrä jakaantuu yhteensä 248 tilattuun blogiin, joista osassa ei ole yhtään lukematonta otsikkoa, osa ei päivity ikinä, osa päivittyy nopeampaa kuin ehdin lukea, osaa en jaksa lukea ja osaa haluaisin lukea, mutta vuorokaudessa ei ole riittävästi tunteja.

Edellä mainittu saattaisi syöstä heikkohermoisemman epätoivon syövereihin, mutta onneksi minulla on oikein loistava ja pätevä filing system. Olen nimittäin jakanut blogit useampaan eri kansioon. Alimpana hierarkiassa on ö-mappi, joka sisältää kaikki ne blogit jotka ovat päästäneet kuolinkorahduksensa jo aikaa sitten ja tuoksahtavat jo hieman tunkkaiselle, mutta joiden suhteen elän ehkä vielä pienessä toivossa, joten olen säilönyt ne formaldehydiin enkä malta niistä vielä luopua. Ö-mapin yläpuolella hierarkiassa ovat uudet blogit, joissa olen visiteerannut nopeasti, pitänyt näkemästäni ja ajatellut tutustua niihin myöhemmin vielä tarkemmin. Tämä on valitettavasti se kansio, jonka sisältöön en juuri ikinä ehdi paneutua ja 336 kappaletta lukemattomista otsikoista sijaitseekin siellä. Kuvablogeille on oma kansionsa, koska... no, ne ovat kuvablogeja. Mutta sitten se tärkein ja ratkaisevin kansiojako: Olen jakanut jo kelpuuttamani ja säännöllisen epäsäännöllisesti lukemani blogit kolmeen eri kansioon. Ensimmäisessä kansiossa on kaikista parhaat blogit, jotka täytyy lukea heti ensimmäisenä, jos sattuvat päivittymään. Toisessa kansiossa on toiseksi parhaat blogit ja kolmannessa kansiossa kolmanneksi parhaat (optimisti ei sano, että huonoimmat) blogit. Välillä kyllä risteilen kakkos- ja kolmoskansioiden välillä, eli sijoitus toiseksi parhaiden joukkoon ei 100 %:sesti takaa sitä, että tulisi luetuksi ennen kaikkia niitä, jotka ovat kolmanneksi parhaiden joukossa. Systeemi saattaa olla siis hiukan ontuva ja toimia hyvin paljon mutu-tuntumalla.

Tämä systeemini nyt kiinnostaa varmasti kaikkia ihan hirveästi, ei ollut tarkoitus jäädä jaarittelemaan tästä näin pitkästi. Tarkoitukseni oli vain kertoa siitä, että joskus joku blogi voi saada ylennyksen tässä tarkkaan harkitussa hierarkiassani. (Joskus voi tietysti saada myös alennuksen, mutta se on harvinaisempaa). Joku onnekas voi jopa päästä ylenemään tuohon kaikista ylimpään kansioon once in a blue moon ja näin ollen kaikista parhaiden blogien joukkoon. Tuolloin hykertelen hiljaa ja kuvittelen mielessäni tilanteen, kuinka kerron tästä ylennyksestä kyseisen blogin kirjoittajalle ja kuinka kiitollisna sekä riemumielin hän tämän uutisen ottaa vastaan. Joskus kyseisen bloggaajan silmäkulmassa saattaa kimmeltää jopa pieni liikutuksen kyynel...






Vihdosta viimein joku oli saanut tuonkin videon laitettua Youtubeen. Se sopii tämän postauksen perään jotenkin niin hyvin kuin nenä päähän...

Reikä päässä

Niin, eilen kun hihkuin tuosta jostain jänskä pänskästä sekä kivasta jutusta, niin voin nyt sen paljastaa teille. Toteutin tänään pitkäaikaisen haaveeni ja kävin ottamassa Igorissa lävistyksen! Lävistys on korvan nipukassa (kuten kuvasta näkyy), nimeltänsä siis tragus.




Nyt ehkä ajattelette, että onpa minulla jännittävät haaveet, mutta olen oikeasti halunnut korvista tuohon kohtaan jo useamman vuoden. En ole aiemmin uskaltanut käydä piikiteltävänä, mutta nyt sain rohkaisua asiaan ja päätin tarttua tuumasta toimeen! Mimmu, jota konsultoin tässä lävistysasiassa, lähti mukaani pitelemään minua kädestä. Siinä sitten kiljuin hyytävästi, kun veri roiskui ja kyyneleet valuivat...

No eikä. Oikeasti olin kyllä tosi urhoollinen enkä yhtään peljännyt. Ei se sattunut juurikaan, lävistyksestä ei ole tullut verta, eikä edes kuulunut rutinaa neulan lävistäessä korvan ruston. Igorin tyttö sanoi, että se meni helposti ja rustoni on tosi ohut. Olenhan sen oikeastaan tiennytkin, koska eräskin mieshenkilö tykkäsi lerpatella korvaani, kun se on niin lerpattava ja elastinen (kuten nenäkin). Eikä korvaan edes satu tällä hetkellä yhtään, mistä olen hiukan yllättynyt. Nyt täytyy vaan jonkin aikaa kuunnella mp3-soitinta vain toisella kuulokkeella, en mitenkään ilkeä työntää heti sitä nappia tuohon oikeaan korvaan.

Luin viime yönä loppuun tuon Anna-Leena Härkösen uusimman kirjan Ei kiitos. Se oli ihan hyvä kirja, kuten Härkösen kirjat yleensäkin. Vaikka tämä olikin aika alapääkeskeinen kirja ja juonen voisi tiivistää niin, että mies ei anna. Kirjan loppu oli ehkä vähän plöps, mutta kaipa siinä jätettiin sitten lukijalle itselleen aika vapaat kädet päättää miten tarina päättyi. En välttämättä kyllä tykkää kauheasti siitä, että joudun itse kuvittelemaan kirjan loppuun, vaikka muuten ei kaikkea tarvikaan aina tuoda ihan tarjottimella eteeni. Joka tapauksessa olen hiukan väsynyt, koska yöunet jäivät kirjan vuoksi melko lyhyiksi. Olen jotenkin ääripäiden ihminen lukemisen suhteen: joko täytyy saada kirja luettua nythetipian loppuun tai sitten en saa luettua oikein ollenkaan.

Haukotus.

Spooning leads to forking

Olen varmasti menettämässä vähäisenkin järkeni. Alustuksena kerrottakoon, että viime viikolla etsin tuskissani jotain tiettyä vaatekappaletta vaatekaapeistani ja lopputulos oli sellainen, että olin viskonut raivopäissäni aika paljon vaatteita eteiseni lattialle. Enkä tietenkään ollut jaksanut viikata niitä takaisin kaappeihin, koska se jo ajatuksena rasitti aika paljon. Myöskin kengät sekä kaikenlaiset mainospostit (ei edes ilmaisjakelu vaan osta sitä ja tilaa tätä ja Kelan sanomat ja Kirkkosanomat jne. jne.) usein valtaavat eteisen lattian ennen kuin kiikutan ne paperinkeräykseen (postin siis, en kenkiä). Lopputulos on siis kaaos eteisessä. No, viime yönä en meinannut saada millään unta. Torkuin huonosti ja vatsaan sattui ja alkoi närästääkin, jonka jälkeen aivot rupesivat tekemään ylitöitä ja puski jotenkin ahdistava olo. Jostain syystä kaiken sen ahdistuksen yli nousi tuska eteisen siivottomuudesta. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin nousta sängystä ja mennä siivoamaan se eteinen. Neljän jälkeen yöllä. Kun sain sen tehtyä ja hetken rentouduin pelaamalla Poksia, niin menin takaisin nukkumaan ja sainkin oikein hyvin unta. Nyt onkin sitten ihana ja siisti eteinen, mutta onko ketään kotona? Korvieni välissä siis...

Tänään lähdin päivällä käymään Hulluilla Päivillä. Kyllä, ne ovat täällä taas. En jaksanut juurikaan ehostautua. Hädin tuskin vilautin puuterivippaa naamalleni, enkä jaksanut edes kulmakarvoja nyppiä, koska "ei siellä kuitenkaan ketään tuttuja näe". No hah hah. Tietäähän tuon mitä seuraa, kun noin ajattelee. Törmäsin siellä Hullujen Päivien kaaoksessa ja väenpaljoudessa ei-tamperelaiseen serkkuuni sekä hänen mieheensä, jota en ollut aiemmin tavannutkaan. Jotenkin tuntui sellaiselta "kuin etsisi heinää neulasuovasta" [sic] -tilanteelta törmätä siellä sukulaiseen, jota olen nähnyt — en edes muista koska viimeksi. Siinä sitten tulin esitellyksi serkun miehelle tällaisena "luonnonkauniina". No eipä siinä mitään. Onneksi hiukseni sentään olivat puhtaat, enkä ollut lähtenyt missään kotiverkkareissa liikenteeseen. Siinä sitten shoppailimme hetken ja kävimme kahvilla Celtic Housessa, jonka jälkeen erkanimme. Hetkeä myöhemmin törmäsin myös Pelle Miljoonaan.

Keskustassa oli kovasti kunnallisvaaliehdokkaita mainostamassa itseään. Sain parit vaalimainokset tutkailtavakseni, mutta huomaan jostain kumman syystä saaneeni vain kokoomuslaisten lappusia. Joten ei tule kauppoja. Mutta alkoi kyllä hieman huolestuttaa, että näytänkö minä kokoomuslaiselta? Miltä ylipäänsä näyttää kokoomuslainen? Tarvisi kyllä löytää joku ehdokas itselle nopeasti, että voisin mennä ensi viikolla ennakkoäänestämään. Ennakkoäänestys on huippuhieno keksintö, koska vihaan sitä ajatusta, että minun pitäisi sunnuntaina raahustaa jonnekin parin kilometrin päähän äänestämään, kun bussit kulkevat kahdesti tunnissa ja jostain kumman syystä minut on määrätty kauemmalle koululle äänestämään vaikka asun aivan lähellä toista äänestyspistettä. Tänä vuonna minulla on kunnasvaaleissa jopa jonkinlaisia vaatimuksia ehdokkaalleni. En nimittäin suostu äänestämään tyyppiä, joka kannattaa jonkun halvatun hallin rakentamista Sorsapuistoon ja sen Paasikiven-Kekkosentien helvetin tunnelin (tuon voisi kirjoittaa myös yhteen) rakentamista. Nih!

No niin, se politiikasta ja loppuun rokkia. Tämä kappale on ehkä parhaimmillaan tuon videon kanssa. Ilman videota se saattaa olla vähän pitkä ja veteinen.





Ps. Otsikolla ei ole mitään tekemistä minun elämäni kanssa. Toiveajattelua on se...

Mää narahdin!

Jäin ainakin täällä ja täällä kiinni, niin lähdetään nyt sitten leikkiin mukaan.


Kiinni jäit!

Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin.
Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen.
Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat.


Gotcha!

Because you are reading this text, it means that you need to comment something into my blog.
You can comment whatever you like but just do it.
Put this text into your blog and catch everyone who is reading your blog.