Those were the days, my friend

Kylläpäs taas olen nostalgisesti kaipaillut niitä Blogistanian Wanhoja Hyviä Aikoja^TM. Kyllä ei ole blogitkaan enää niin kuin ennen. Tämä omanikaan. Eikä ole tämä yhteisöllisyyskään yhtään semmoista enää kuin ennen. Hyvin harva blogikaverini enää kirjoittelee. Tunnen itseni joksikin yksinäiseksi dinosaurukseksi high tech -maailmassa. Toki on joitain uusia blogikavereita, mutta ei tämä silti enää ole sama juttu. Ei vaan ole. Jotenkin.

Kävin tuossa katsomassa pitkästä aikaa kävijätilastojani. Silloin vuosia, vuosia sitten, tämän blogin parhaina päivinä täällä saattoi olla parikin SATAA kävijää päivässä. Nyt niitä näyttäisi olevan parisen KYMMENTÄ. En tietenkään ehkä vähiten voi syyttää itseäni, koska kuka täällä nyt jaksaa käydä jos sisällöntuotanto on mitä se nyt on ollut viime aikoina. Siis sekä määrällisesti että laadullisesti. (Ja ei, tämä ei ole mikään "kehukaa minua, pliis" -säälinkerjäyskirjoitus).

Mistäkö tämä nostalgia nyt sitten (taas) kumpusi? No siitä, että hengailin eilisen illan DorianK:n kanssa, jos kukaan enää muistaa sellaista vielä minuakin muinaisempaa dinosaurusta. Tai siis ihan livenä sen tyypin kanssa sieltä nimimerkin takaa. Yritettiin muistella mitä kautta tutustuttiin aikanaan ja kuinka hemmetin kauan siitä on (pian kuusi vuotta!!!). Siinäpä sitä on yksi parhaita, sekä bloggaajana että ihmisenä. Harmi vaan, että ensimmäiseksi mainittu ei enää päde (siksi ei mitään linkkejäkään). Jälkimmäinen on tietääkseni vielä ihan validi määritelmä. Eikä se melko varmasti käy tätä edes täältä lukemassa, joten voisin aivan vapaasti sanoa, että se on ihan tyhmä, mutta en sano, koska DorianK on ihana. Piste. Sydän.

Olen sanonut tämän(kin) tuhat ja sata kertaa (tälleen wanhana alkaa toistella samoja juttuja), mutta olen kyllä hurjan iloinen kaikista tyypeistä, jotka olen tätä kautta saanut elämääni. Lähinnä tarkoitan niitä, jotka ole naamatusten tavannut, mutta on monista nimimerkillisistä paljon iloa. Ja onhan anonilleistäkin toki viihdettä. (Ja totuuden nimissä on sanottava, että tässä blogissa kommentoi hämmentävän paljon fiksuja ja mukavia anonyymejäkin).

Nyt rupesi oikein naurattamaan, kun katselin tätä itseni ulkopuolelta ja näin itseni kirjoittamassa krapulaisen liikuttuneessa tilassa sormet näppiksellä tutisten ja liikutuksen kyynel silmäkulmasta tirahtaen. Semmoista tää on, wanhuus.

It's not easy love but you've got friends you can trust

Tänään paistoi aurinko. Tässä kaikessa käpyrauhaseni aiheuttamassa keväthypessä pysähdyin ajattelemaan, mutta sitten se meni aika nopeasti ohitse.

Ei kun siis ihan oikeasti. Ajattelin, että tämä bloggaaminen on ehkä parasta, mitä olen viimeiseen kymmeneen vuoteen alkanut tehdä. Olin melkein pakahtua siihen onnen tunteeseen. Tämähän on rikastuttanut elämääni ihan törkeästi. Enkä tarkoita nyt, että tämä turhanpäiväinen sonnan suoltaminen tänne omaan blogiin olisi se rikkaus, vaan te ja ne tyypit, joihin olen tutustunut tätä kautta. Ilman bloggaamista olisi aika hurja määrä tyyppejä, joita tuskin koskaan olisin edes tavannut.

Koska olen luonnontieteilijä, niin tietysti laskin montako tyyppiä olen tavannut tätä kautta. Tarkoitan nyt siis niitä, jotka olen nähnyt silmästä silmään. Hataran laskutoimitukseni perusteella niitä on 15 kpl. Saatoin unohtaa jonkun, mutta koska en rupea nimeämään ketään tässä, niin kukaan ei voi loukkaantua siitä, jos juuri hän unohtui. Laskemista vaikeutti hieman myös se, että osasta ei enää meinaa edes muistaa mitä kautta on alunperin tutustunut. Toisia näkee useammin ja toisia harvemmin, mutta yhtä kaikki, ihania ihmisiä.

Sitten on vielä niitä tyyppejä, joita minulla ei ole ollut ilo tavata face-to-face, mutta jotka haluaisin ja ehkä vielä joskus tapaankin, ja joita pidän kuitenkin ystävinä tai kavereina sekä kaikin tavoin huippuina tyyppeinä. Niitä on ainakin kymmenen. Kanarialinnun keskittymiskykyni herpaantui puolivälissä laskua, joten varmasti enemmänkin.

Ja sitten olette vielä tietysti te kaikki lukuisat viehättävät hahmot, joiden oikeasta henkilöllisyydestä minulla ei ole hajuakaan ja joiden kanssa kontaktit rajoittuvat vain tänne blogistaniaan. Mutta niinhän noiden edellä mainittujen tyyppien kanssakin on alunperin ollut.

Ja sitten on muutama tyyppi, joihin ei enää saa yhteyttä mitään kautta, ja joita vähän kaipaan. Mutta tällaista tää on, elämä.

Tässä koko kirjoituksessa ei ollut mitään järkeä, mutta eipä ole minussakaan ollut näinä päivinä.

One more day to complain, my servant

Väliaikatiedoitus. Vasen polvi ei ole poksahtanut. Tänään se kesti aivan hyvin jalkaprässin, eikä edes tehnyt kipeätä, joten varmaan viikonloppuna uskallan myös kyykätä. Vatsakin voi heti paremmin, kun jätin pois leseet ja vaihdoin Ehrmannin maitorahkan Valion hyla-versioon. Mehukeiton kanssa Valion rahkasta tuli kyllä paljon vetelämpää kuin Ehrmannista, joten tilanne vaatii pientä säätöä vielä. Olen sen verran ruoka-ainedummy, että en tosiaankaan tiennyt maitorahkan olevan Suomessa käytännössä aina rasvatonta eli hyvin vähärasvaista (Lidlistä ilmeisesti saa jotain 10 %:sta). Onneksi on blogi, jossa saa aina ilmaista oman tyhmyytensä, niin joku viisaampi voi sitten kommenttiosastolla avustaa ja ohjata. (Tämä ei ollut sarkasmia, vaan ihan oikeasti).

Tarvitsisi varmaan kehittää jotain muuta(kin) sisältöä elämääni välillä. Pelkään pahoin, että porukka alkaa olla kohta korviaan myöten täynnä syömistäni ja treenaamistani. En kuitenkaan jaksa perustaa tuolle aihepiirille omaakaan blogia, koska... no, olisihan se aika tylsää, jos siellä ei kävisi kukaan. Alkaisinko valittaa gradun kirjoittamisen vaikeudesta tai sen välttelyn helppoudesta? Pitäisiköhän rakastua palavasti ja epätoivoisesti johonkin tyyppiin, joka joko ei vastaisi tunteisiini tai vastaisi, mutta olisi täysi ääshoul? Siitä sitä saisi uutta sisältöä blogiin, jota voisi sitten tunnekuohun laannuttua hävetä. Näh, ei jaksa...

Benropen blogi täytti juuri 10 vuotta ja minä velvollisuudentuntoisena kanssabloggaajana ystävällisesti kävin onnittelemisen sijasta huomauttelemassa harventuneesta päivitystahdista. Tässä kun itselläni pyörähti käyntiin seitsemäs vuosi bloggaamista toissa päivänä (!!!), niin tulin ajatelleeksi tätä omaakin blogiani ja bloggaamistani. Että eikös tässä virkaiässä pitäisi jo lopettaa? Tai ainakin vähentää rajusti. Jotenkin välillä jopa hävettää, että olen sen kuusi vuotta pajattanut menemään eikä merkkiäkään hiipumisesta. Kaikki muut tässä vaiheessa ovat jo joko rakastuneet, vääntäneet lapsia, saaneet huikean uran tai muuten vaan keksineet jonkun muun harrastuksen, että eivät enää ehdi tai jaksa blogata. Mutta en minä, täällä vaan no-lifena pyörin yhä kerjäämässä teidän huomiotanne! Onneksi teitä on vielä jokunen samaa bloggaajasukupolvea tai vanhempaakin, jotka jaksatte kohtuullisen paljon vuodattaa sieluanne blogeihin.

Otetaan pienet sille! (Ei kun ai niin, alkoholi on pahasta).


 

I'm punch drunk and I need to find a way back home

Kauas on tultu niistä ajoista, kun aloitin bloggaamisen. Aluksi yritin olla jopa mainitsematta paikkakuntaa missä asun, mutta nykyisin olen ihan avoimesti tamperelainen (ja ylpeä siitä). Olen myös ottanut kuvia kotikulmistani, jotka ovat jossain päin Kyttälää, ja laittanut niitä blogiin. Onneksi näillä kulmilla asuu muutama muukin ihminen, joten en aivan suoraan ole tunnistettavissa sen perusteella. Olen myös laittanut välillä "päivänasu" (luetaan päivä_nasu) -tyyppisiä postauksia, joiden perusteella minut olisi ehkä helpompi tunnistaa, jos joku muukin ei ostaisi vaatteitaan Indiskasta.

Aluksi tein vakaan päätöksen, että en halua tavata livenä ketään bloggaajaa. Haluan säilyttää ihmisillä mielikuvan kauniista, viehättävästä ja älykkäästä (?) bloggajaaminusta. Siitäkin on tullut lipsuttua rankalla kädellä. Aivan ensimmäinen bloggaaja, kenet tapasin, oli Annikki. Ensin mietin jonkinlaista huonoa tekosyytä, miksen pystyisi tapaamaan, mutta sitten oli sellaisia elämäntilanteita ja kaikkea, että en raaskinut kieltäytyä. Ja siitä on seurannut pelkästään hyvää. Ihana ystävä ja myöskin nykyinen kotini. Kun sen pään sitten sai auki, niin on tullut tavattua monia bloggaajia.

*alku on kirjoitettu aamupäivällä selvinpäin, loppu onkin sitten ihan ehtaa kännipostausta*

Tein tänään taas jotain uutta ensimmäisen kerran elämässäni ja kävin pienimuotoisessa blogimiitissä, jossa oli myös tyyppejä, joita en laske lähipiiri 2.0:kseni eli parhaiksi blogikavereikseni. Tapasin siis Oharin, Zepan, Kriisin ja Birdyn (kaksi ekaa niitä parhaita blogikavereita, kaksi jälkimmäistä vieraampia). Syötiin hyvin ja juotiin erityisen hyvin eikä surina päässäni ole vielä lakannut. Siis istupa itse seitsemän tuntia ravintolapöydän ääressä ehtymätön skumppalasi edessä ja yritä sen jälkeen olla selvinpäin. Eipä taida onnistua.

Tapaaminen oli oikein kiva, tosin harmitan itse itseäni, kun en osaa antaa toisille itsestäni riittävästi. Siis kun porukan puheliaimmat ovat ne, joita en varsinaisesti tunne, niin jättäydyn jonkinlaiseen statistin rooliin. Tuntuu, että muut keskustelivat älykkäitä ja syvällisiä (tai hetkittäin vähemmän älykkäitä) ja minä vain istuin ja hymyilin ja nyökyttelin. Siis viihdyin kyllä, mutta tuskin jätin itsestäni kovin syvää kosketuspintaa niille, jotka eivät minua entuudestaan tunteneet. Introverttiuteni on sitä luokkaa, että jos on useampi ihminen, joista käytännössä vain yksi on ollut minut kiinnostunut tapaamaan (koska muut eivät tunne ja Oharia ei lasketa, kun tapaillaan muutenkin), niin en vaan osaa tuoda itseäni tykö niille muille. Mutta se on oma vikani, ei niiden muiden, jotka ovat oikeasti ihan kivoja ihmisiä.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni trauma oli se, kun olin niin ujo, että istuin isommassa porukassa (= useampi kuin kaksi ihmistä) hiljaa ja vähänkään vieraammille en saanut sanaa suustani. Nykyisin en yleensä ole enää sellainen ja siksi ahdistun, kun huomaan taantuvani siihen tilaan joissain tilanteissa. Tämä varmaankin aiheuttaa sitten sen, että tulen aivan liian tietoiseksi itsestäni eikä se varsinaisesti auta rentoutumaan.

Ja nyt kun olen tällaisessa itsesensuurittomassa tilassa (= skumpissa), niin pistän julkaisten tämän kirjoituksen enkä jää viilaamaan. Häpeän sitten huomenna. Hei hei.

*publish*

If I go crazy then will you still call me Superman

Ihan alkuun on pakko sanoa (kuulostinkohan nyt Jutta Urpilaiselta?), että älkää nyt sitten vaan käsittäkö tätä kirjoitustani väärin ja hätääntykö (näen jo silmissäni sen kaaoksen mikä seuraisi siitä, kun te kaikki lähtisitte kiljuen juoksentelemaan kuin päättämöt kanat, paitsi päätön kana ei kai kilju, kun ei sillä ole päätä). En siis ole lopettamassa bloggaamista, vaikka se tämän viikon trendi tuntuisi olevankin. Ainoastaan sivuan aihetta tässä.

Niin. Siis sekä Elegia että Mymskä ovat ilmeisesti heittämässä bloginsa roskakoppaan. (En nyt linkittele, jos kerta mahdollisesti niitä blogeja ei enää kohta edes ole). En katso hyvällä, tietäkää se. Itse ajattelin tuossa päivällä, jo ennen Mymskän pohdiskelun lukemista, että millaistahan se olisi jos vaan lopettaisi. Tulin tulokseen, että ihan perseestähän se olisi. Ja siitä seuraisi varmaankin melkoinen fb-statuspäivitysten ryöppy, kun minun olisi pakko jonnekin kuitenkin suoltaa nämä nerokkaat ajatukseni. Enkä tietenkään saa niille missään muualla yhtä suurta yleisöä kuin täällä, haha. Sitä paitsi tykkään kirjoittaa, mutta en ole ikinä osannut kirjoittaa itselleni. Kun jotkut sanovat kirjoittavansa blogia pääosin itselleen, niin minä en kyllä sitä tee. (Ellei nyt oteta tätä narsistista puolta huomioon, että tietysti teen tätä itseni enkä minkään yhteisen hyvän vuoksi). Tunnen itseni typeräksi kirjoittaessani päiväkirjaa itselleni, siksi niitä ei ole elämäni aikana kertynytkään kuin muutama hassu. Hankalista asioistakin avautuminen on helpompaa jollekin (lähes) kasvottomalle joukolle kuin läheisille tai edes omalle itselleni.

On tässä jokunen asia, joka minua vaivaa. En oikein tunne minkäänlaista yhteyttä "Tiinan" ja itseni välillä. Kyse on siis vain tuosta nimestä. Tämä kun olen minä, joka näitä kirjoittaa ja joka muihin blogeihin kommentoi. Toisinaan mietin, kuka tuo Tiina oikein on. En vaan identifioi itseäni tiinaksi enkä tunnista, jos joku minua sillä nimellä kutsuu (blogin ulkopuolella näin on tapahtunut pari kertaa). Ja mitä enemmän ihmisiä tietää minun oikean nimeni, sitä epänormaalimmalta tuntuu esiintyä tiinana. Olisi kai alunperinkin pitänyt keksiä bloginimeksi joku muu kuin erisnimi (joka toki on oikeasta nimestäni varioitu), jos siihen olisi ollut sitten helpompi kotiutua. Mutta tuo oli aika hätäisesti valittu ja jäi sitten valitettavasti "päälle". Mietin joskus ihan omalla nimelläni (ja mahd. naamallani) bloggaamista, mutta se sitten taas rajoittaisi vielä enemmän sitä aihepiiriä. Kun en nyt kuitenkaan kaikille halua kertoa kaikkea ja sitten tarvisi miettiä imagoa ja seuraamuksia ja kaikkea... Salanimellä bloggaaminen on siis kuitenkin parempi vaihtoehto.

Toinen vaivaava asia on se, että olen avautunut täällä välillä aika aroistakin asioista. Lähinnä siis näistä miesjutuista. Jotenkin niistä avautuminen ahdistaa aina jälkeenpäin. Ajatukset voi vaan pyyhkiä pois ja leikkiä, ettei niitä koskaan ollutkaan, mutta internetiin naputeltu teksti on ja pysyy. Eikä koskaan ole takuita siitä kuka niitä lukee. Olen kai sen sata kertaa tehnyt periaatepäätöksen, että läpisen täällä vain jostain yleismaailmallisista asioista, kuten musiikista ja keskityn nillittämään asioista jotka minua ärsyttää tai ihastuttaa. Mutta sitten kun yksityiselämässä on joku "tilanne päällä", niin tänne avautuminen helpottaa. Ja sitten taas jälkeenpäin kaduttaa. Melkoinen noidankehä, juu sii.

Kolmas, vain hiukan ärsyttävä asia on se, että on tiettyjä entisiä tai nykyisiä bloggaajia, jotka tavallaan tunnen oikeassa elämässä, mutta joita en ole koskaan tavannut kuitenkaan. Tämä epäkohta on alkanut nyppiä minua päivä päivältä enemmän. Tuntuu niin hullulta, että joku ihminen voi tuntua hyvinkin tutulta ja silti emme ole koskaan oikeasti nähneet toisiamme. Suurin osa näistä tyypeistä asuukin pk-seudulla, joten sinällään ei olisi kauhean vaikeata lähteä ekskursiolle sinne, mutta miten sitä nyt onnistuisi sitten yhyttämään edes pari tyyppiä yhdellä kertaa... Niin että voisiko joku siellä järkätä jonkun miitin, jonne tulisivat kaikki? Ja sitten tietty ilmoittaa minullekin siitä. Osa tyypeistä asuukin sitten niin kaukana, että niiden livetapaamiseen tarvisi panostaa oikein kunnolla. Mutta ehkä joskus.

Josta tulikin mieleeni, että viimeksi kävin pk-seudulla pari viikkoa sitten. Visiittini Helsingissä kestää yleensä sen verran, kuin mitä nyt menee kävelemiseen rautatieasemalta Kamppiin, ja sitten illemmalla sama matka takaisin. Ehdin kuitenkin viimeksi siinä matkalla bongata Minhin, tosin vain ikkunan takaa. Minulla oli sitten muka niin kiire, etten ehtinyt käydä ilmiantamassa itseäni. Ja kun siellä ikkunan toisella puolella oli joku asiakaspalvelutilannekin käynnissä juuri. Ja kun se tuli niin yllättäin. Ja kun näytinkin varmaan ihan pyryharakalta. Ja ja ja...

Ei mulla muuta. Jatkamme.

Vinku vonku

Minua jotenkin huvittaa jotkut blogien lukijat^(*, jotka jossain vaiheessa alkavat kuvitella, että blogin kirjoittaja on heille jotakin velkaa tai jotenkin tilivelvollinen. Tuntuu, että mitä pidempään kirjoittaja bloggaa, niin sitä enemmän jotkut alkavat kuvitella olevansa joku auktoriteetti, joka voi käydä sanomaan kirjoittajalle miten hänen pitäisi ajatella tai kirjoittaa tai vaikkapa ihan suoranaisesti syyttää valehtelusta. Blogihan on siitä hauska juttu, että se voi olla vaikka ihan täysin fiktiivinen ja on käsittääkseni lukijan vastuulla sitten päättää uskooko kirjoitetun todeksi vai ei. Blogin kirjoittaja ei ole mitenkään velvollinen kirjoittamaan absoluuttista totuutta elämästään tai esimerkiksi jotenkin diplomaattisesti kaikkien osapuolten näkökulmasta. Jos joku asia vituttaa, niin sen voi sanoa. Jos haluaa ilmaista kyynisyytensä tai kritisoida jotain asiaa, niin ei ole välttämätöntä laatia silti kymmenkohtaista parannusehdotusta asiaan.

Joskus tuntuu, että koska olemme kasvottomina täällä netissä, niin jotkut kommentoijat eivät tajua, että blogin kirjoittajakin on ihan oikea ihminen. Lihaa ja verta. Sellainen, joka pahoittaa mielensä kun rumasti sanotaan. Yleensä myöskään näiden kommentoijien mielestä bloggaajalla itsellään, saati sitten jollain toisella kommentoijalla, ei ole oikeutta puolustaa bloggaajaa. Tai jos onkin, niin se ei missään tapauksessa saisi tapahtua yhtä hyökkäävään tai inhottavaan sävyyn kuin ne syytökset ovat tapahtuneet. Maltillisesti ja rakentavassa hengessä yleisön palvelijan pitäisi vain ottaa kaikki mitä päälle viskotaan.

Tämä aihe koskettaa minua henkilökohtaisesti tällä hetkellä siitä syystä, että olen tässä aivan hiljan tajunnut sensuroivani tosi paljon kaikkea mitä kirjoitan tänne. Minulla on useasti mielessä juttuja, joista haluaisin kirjoittaa. Esimerkiksi yhtenä aamuna bussissa kirjoitin mielessäni pitkän postauksen omista ajatuksistani, näkemyksistäni ja elämänkatsomuksistani, mutta sitten menen aina siinä ajatusketjussani niin pitkälle, että lopulta totean vain pahoittavani mieleni, mikäli julkaisen sen kirjoituksen. Ja sitten kirjoittelen vain höpöhöpöä, josta minä tai sinä tai hän ei voi pahoittaa mieltään. Tämänkin kirjoituksen julkaisemista mietin ihan viimeiseen sekuntiin asti...

No joo. Kunhan tässä nyt taas jupisin. Kyynisenä ihmisenä en usko blogijupinoideni muuttavan maailmaa, enkä aio tässä kuitenkaan perustella vaihtoehtoista tapaa muuttaa maailmaa.



*) Loppuun on muuten pakko vielä lisätä, että 99 % lukijoista, kommentoijista ja toisista bloggaajista ovat oikein ihania sekä älyllisiä ihmisiä ja hyviä tyyppejä. Purin tässä nyt vain ajatuksiani sitä haisevaa yhtä prosenttia kohtaan, jotka aina joskus pilaavat kivan kaikilta muiltakin.

(Tähän pitäisi varmaan vielä liittää 10 liuskaa pitkä selvitys siitä, millaisia tapauksia tämä kirjoitus koskee tai ei koske, mutta oletan jokaisen normaalilla järjellä varustetun ymmärtävän, että en tarkoita esimerkiksi rakentavaa kritiikkiä tai sitä jos joku haluaa herättää keskustelua jostain yhteiskunnallisesta epäkohdasta jne.)

Not everyone here is that fucked up and cold

Ihan nyt on kuulkaas pakko hiukan selventää yhtä asiaa. Eräs toisaalla sanottu asia sai minut miettimään, että ymmärretäänköhän minut täällä (tai missään) aina välttämättä oikein. Tarkoitan siis sitä, että kun esimerkiksi laitan noita biisitaistoja ja pyydän teitä ilmaisemaan mielipiteenne, ja siinä temmeltäessä saatan sanoa esimerkiksi jollekin hänen olevan oikeassa tai väärässä, niin ettehän te oikeasti luule että minä oikeasti pitäisin omaa mielipidettäni oikeana ja teidän vääränä? Esimerkiksi noista kahdesta edellisestä kappaleesta tykkään kyllä molemmista (ja yleensäkin tykkään niistä mitä vastakkain asettelen), mutta minusta on vain hauskaa leikkiä olevani ihminen, jolla on Ainut Oikea Musiikkimaku. Saatan myös ilmaista mielipiteeni aika voimakkaasti, jos en pidä jostakin yhtyeestä. Toivon, että kukaan ei pahoita mieltään siitä? Erityisesti musiikki (ja joskus miehetkin) jakavat mielipiteeni sillä tavalla, että joko se on silkkaa paskaa tai sitten aivan älyttömän ihanaa. Niitä keskitien kulkijoita en sitten vaivaudu edes kommentoimaan. Levitän toisinaan tätä oikeassa olemisen ilosanomaa muissakin asioissa kuin vain musiikissa, mutta tämähän on vain minun blogini ja vain minun mielipiteeni. Hyväksyn yhtälailla muiden mielipiteet ja minulle saa sanoa aivan vapaasti vastaan. Älkää siis ottako sitä kovin tosissanne. Ymmärrätte varmaan, että se on vain läppää. Ymmärrättehän?

On toinenkin asia, mikä hämmentää joskus täällä blogissa mielipiteitä vaihtaessa. Minähän olen täällä useimmiten hyväntuulinen, iloinen, hauska enkä kirjoittele kovin tosissani (paitsi tietysti silloin, jos jaan ajatuksiani jostain vakavasta asiasta). Tämän varmasti ovat ainakin täällä pidempään pyörineet ihmiset havainneet. En tiedä johtuuko tuosta edellä mainitusta asiasta, mutta sitten tuntuu olevan sellainen lieveilmiö, että jos kirjoitan jostain asiasta vakavammin tai vaikkapa vastaan johonkin kommenttiin tiukan asiallisesti, niin joillekin ainakin tuntuu syntyvän sellainen mielikuva, että olen nyt sitten heti vetänyt herneet nenään tai olen ihan tosi tuohtunut siitä, mitä nyt ikinä olenkaan kirjoittanut. Mikä nyt ei pidä paikkaansa alkuunkaan. Jos en joskus heitä vitsiä asioista, niin se ei tarkoita että olisin ärtynyt. Jos minä hermostun, mitä on kyllä tapahtunut täällä tosi harvoin, niin kyllä te sitten huomaatte sen esimerkiksi lisääntyneestä voimasanojen käytöstä. Saatan myös sanoa ihan suoraan, että nyt muuten vituttaa. (Tosin ristiriitaisena ihmisenä minua saattaa vituttaa vaikka en olisikaan erityisen vihainen). Mutta tätähän tämä on, kun ei näe toisen ihmisen ilmeitä tai eleitä eikä kuule äänensävyä. Väärinymmärryksiä syntyy.

Mitä tässä nyt siis olen yrittänyt kahdessa edellisessä kappaleessa sanoa, niin en oikeasti ole mitenkään pelottava, herkkänahkainen enkä itsekeskeinen ääliö. Eli ihan tosi, arvostan mielipiteitänne vaikka olisimmekin eri mieltä. Ja hyväksyn sen, että minun kanssani ei olla samaa mieltä asioista. Mutta makuasioistahan ei voi kuin kiistellä. Minä itse kyllä tykkään makuasioista kiistelemisestä, etenkin silloin jos olen varma asiastani. Tiedän että on muitakin jotka tykkäävät kiistellä mielipiteistä, mutta ymmärrän kyllä että kaikki eivät tykkää.

Minun piti alunperin kirjoittaa jostain ihan muusta tänään, mutta tämä nyt meni taas vähän... lässynlää. Uusi yritys huomenna! :)

It's all right... I'm just a little crazy

Hyvät ystävät. Olen Google Readerin käyttäjä. Tarkemmin sanottuna väärinkäyttäjä. Tai en tiedä, ehkä kuitenkin vain ylenkäyttäjä. Olen haalinut lukijaani suuret määrät luettavia blogeja joskus yön pimeinä tunteina. Tällä hetkellä minulla on Google Readerissa 536 lukematonta otsikkoa. Tämä määrä jakaantuu yhteensä 248 tilattuun blogiin, joista osassa ei ole yhtään lukematonta otsikkoa, osa ei päivity ikinä, osa päivittyy nopeampaa kuin ehdin lukea, osaa en jaksa lukea ja osaa haluaisin lukea, mutta vuorokaudessa ei ole riittävästi tunteja.

Edellä mainittu saattaisi syöstä heikkohermoisemman epätoivon syövereihin, mutta onneksi minulla on oikein loistava ja pätevä filing system. Olen nimittäin jakanut blogit useampaan eri kansioon. Alimpana hierarkiassa on ö-mappi, joka sisältää kaikki ne blogit jotka ovat päästäneet kuolinkorahduksensa jo aikaa sitten ja tuoksahtavat jo hieman tunkkaiselle, mutta joiden suhteen elän ehkä vielä pienessä toivossa, joten olen säilönyt ne formaldehydiin enkä malta niistä vielä luopua. Ö-mapin yläpuolella hierarkiassa ovat uudet blogit, joissa olen visiteerannut nopeasti, pitänyt näkemästäni ja ajatellut tutustua niihin myöhemmin vielä tarkemmin. Tämä on valitettavasti se kansio, jonka sisältöön en juuri ikinä ehdi paneutua ja 336 kappaletta lukemattomista otsikoista sijaitseekin siellä. Kuvablogeille on oma kansionsa, koska... no, ne ovat kuvablogeja. Mutta sitten se tärkein ja ratkaisevin kansiojako: Olen jakanut jo kelpuuttamani ja säännöllisen epäsäännöllisesti lukemani blogit kolmeen eri kansioon. Ensimmäisessä kansiossa on kaikista parhaat blogit, jotka täytyy lukea heti ensimmäisenä, jos sattuvat päivittymään. Toisessa kansiossa on toiseksi parhaat blogit ja kolmannessa kansiossa kolmanneksi parhaat (optimisti ei sano, että huonoimmat) blogit. Välillä kyllä risteilen kakkos- ja kolmoskansioiden välillä, eli sijoitus toiseksi parhaiden joukkoon ei 100 %:sesti takaa sitä, että tulisi luetuksi ennen kaikkia niitä, jotka ovat kolmanneksi parhaiden joukossa. Systeemi saattaa olla siis hiukan ontuva ja toimia hyvin paljon mutu-tuntumalla.

Tämä systeemini nyt kiinnostaa varmasti kaikkia ihan hirveästi, ei ollut tarkoitus jäädä jaarittelemaan tästä näin pitkästi. Tarkoitukseni oli vain kertoa siitä, että joskus joku blogi voi saada ylennyksen tässä tarkkaan harkitussa hierarkiassani. (Joskus voi tietysti saada myös alennuksen, mutta se on harvinaisempaa). Joku onnekas voi jopa päästä ylenemään tuohon kaikista ylimpään kansioon once in a blue moon ja näin ollen kaikista parhaiden blogien joukkoon. Tuolloin hykertelen hiljaa ja kuvittelen mielessäni tilanteen, kuinka kerron tästä ylennyksestä kyseisen blogin kirjoittajalle ja kuinka kiitollisna sekä riemumielin hän tämän uutisen ottaa vastaan. Joskus kyseisen bloggaajan silmäkulmassa saattaa kimmeltää jopa pieni liikutuksen kyynel...






Vihdosta viimein joku oli saanut tuonkin videon laitettua Youtubeen. Se sopii tämän postauksen perään jotenkin niin hyvin kuin nenä päähän...

On taas lokakuu ja mun täytyy päästä sun luo joka ilta...

Luin aamulla ensitöikseni Benropen blogista, että Alma Media on ostanut Vuodatuksen. Ei nyt välttämättä mitenkään suora seuraus tästä, mutta rupesin tallentamaan tuota vanhaa Vuodatuksen blogia kovalevylleni. Vuodatuksessa on se hyvä puoli, että siinä pystyy tallentamaan kommentit samalla kuin itse tekstinkin, jos siis tallentaa silleen postaus kerrallaan. Kuten minä nyt olen tehnyt. Onhan siinä urakkaa, mutta onpahan sitten kaikki tallessa ainakin, jos Alma Media vahingossa hajottaa Vuodatuksen. No ei vaan, toivottavasti Vuodatuksen ongelmat on nyt sitten taakse jäänyttä aikaa, kun sillä on vähän suuremmat resurssit käytössään. Ja onneksi meillä on aina Firefox ja Adblock...

En kyllä tällä hetkellä pysty lukemaan itse noita vanhoja tekstejäni. Haluan ne talteen ainoastaan oikeastaan niiden kommenttien takia, koska ne nyt on kuitenkin ainakin minun blogieni parasta antia. Ehkä joskus vanhana mummona kiikkustuolissa läppäri sylissä on kiva lueskella mitä silloin 3-kympin kriisissä on tullut uikutettua. Paitsi että mitä noita äkisti vilkuilee tuossa, niin olen kyllä ollut selkeästi viihdyttävämpi joskus vuosi sitten. Olenko jo ihan leipääntynyt tähän hommaan? Apua!

Tästä tulee taas metabloggausta, joka oikeastaan ärsyttää minua (siis itseni harjoittamana), mutta ei tältä voi välttyä kun noita vanhoja postauksia plärää. Noita kommentteja kun lukee, niin vähän tulee sellainen haikea fiilis, koska osa tyypeistä tuntuu etääntyneen. Jotkut ovat lopettaneet bloggaamisen kokonaan, toisilla on muuten vaan erilaiset elämäntilanteet, jotkut ovat kai muuten vaan laukanneet jonnekin vehreämmille niityille. On erityisesti yksi, jonka etääntyminen harmittaa minua paljon, mutta enpä mainitse kenenkään nimeä tässä kuitenkaan. (Tunsikohan joku nyt piston sydämessään?) Toisaalta vastapainoisesti sitten taas jotkut toiset ovat lähentyneet. Paljonkin. Ja on tullut uusia kivoja tyyppejä. Oikeastaan nykyään tuo kommentoiva sakki taitaa olla monenkirjavampaa, kun ennen oli vain se pieni joukko joka kommentoi paljon. Mikä on ihan hyvä. Pyörät pyörii.

Minulla on muuten sellainen kutina nenässäni, että Hullut Päivät saattaisivat olla ensi viikolla. Levyjä, levyjä, halpoja levyjä... *pim*

Et sä tiedä kuka mä oon?

Olen tässä viime päivinä miettinyt tätä anonyymina ja pseudonyymina esiintymisen eroja, joten aion nyt sohaista kusiaispesään ja sanoa asiaan painavan sanani. Ja koska minun sanani on laki, niin toivon, että tämä paskanjauhaminen loppuu tähän. Kaikkihan tätä blogia lukee, ay?

Tunnettu faktahan on, että kaikki, jotka eivät kirjoita omalla nimellään, ovat anonyymeja. Suurin osa bloggaajista (ainakin niistä mitä minä luen) on pseudonyymejä, ja pseudonyymi on yhtä kuin anonyymi. Anonyymi tulee jostain muinaiskreikasta ja tarkoittaa nimetöntä, nimeään ilmoittamatonta ja nimeltä tuntematonta. Vaikka minulla mollottaa tuossa tuo silmä (josta muuten olen harkinnut hommautuvani eroon) ja kirjoitan nimellä "Tiina", te ette silti tiedä kuka minä olen. Tai no, yhä enenevä joukko kyllä tietää, joten en ole enää täysin anonyymi täälläkään, vaikka se alunperin olikin tämän blogin idea.

MUTTA! Kun blogeihin kommentoi tyyppejä, on siinä ratkaiseva ero käyttääkö jotain nimimerkkiä vaiko kommentoiko anonyymina. (Nyt kun käytän sanaa anonyymi, tarkoitan siis nimimerkkiä "anonyymi" enkä kaikkia, jotka eivät kirjoita omalla nimellään). Voisin verrata anonyymien kanssa keskustelemista sellaiseen, että olisin pimeässä huoneessa joukon ihmisiä kanssa, joilla jokaisella on aivan samanlainen ääni. Keskustelu olisi aika vaikeaa tai ainakin hedelmätöntä, koska en mitenkään pystyisi tietämään kuka sanoi mitäkin ja oliko tuo äskeinen saman ihmisen sanomaa, joka sanoi aiemmin jonkun toisen asian vai ei. Sen sijaan jos huoneeseen laitetaan valot ja jokaisella puhujalla on oma äänensä, tulee keskustelustakin huomattavasti vähemmän kaoottista ja tilanteeseen saadaan jopa jonkinlaista vuorovaikutusta, vaikkei niitä toisia ihmisiä tuntisikaan. Ja kun oppii tuntemaan jonkun nimimerkin, niin siihen osaa suhtautua eri tavalla kuin johonkin täysin "kasvottomaan" henkilöön. Myöskin jos on jotain jotain järkevää ja ihan oikeaa asiaa sanottavanaan, niin kannattaa ehdottomasti harkita jonkun nimimerkin käyttämistä, jos haluaa tulla vakavasti otetuksi. Vaikka itsellä ei olisi blogia, niin silti voi kommentoida jollain nimimerkillä. Itse ainakin olen luonut mielessäni "kasvot" joillekin blogittomille nimimerkeille, koska olen kommenttien kautta muodostanut heistä käsityksen ja jollain tapaa oppinut tuntemaan. He eivät ole enää niitä kasvottomia puskista huutelijoita siinä vaiheessa. Ihan sama sitten tuleeko siitä nimimerkistä ensimmäisenä mieleen, että kyseessä on kiva tyyppi vai että argh, taas tuo vääntää täällä näistä jutuista...

Sana "anonilli" ei ole mikään bloggaajien ilkeyttään keksimä termi, jolla pyritään korostamaan omaa paremmuutta ja taputtelemaan toisia bloggaajia selkiin. Ei. Eikä sitä ole ihan puskasta vedetty, että anonyymit ovat ilkeitä ja pahantahtoisia. Jos tästä joku tekisi tutkimusta, niin varmaan helposti voitaisiin todeta, että ilkeistä ja vittuilevista kommenteista ainakin 80 % on nimimerkin "anonyymi" kirjoittamia. Ja mitä enemmän noilta kyseisiltä nimimerkeiltä lentää kuraa niskaan, sitä epäluuloisemmaksi sitä rupeaa kaikki ko. nimimerkkiä käyttäviä kohtaan. Helpompaahan se on vittuilla, kun ei tarvitse seisoa niiden sanojensa takana. Kaikista huvittavinta on se, että jos anonyymeja kritisoi, niin jotkut tyypit vetävät siitä herneet nenään ja jopa loukkaantuvat, ikään kuin anonyymi olisi heidän henkilöitymänsä. Well honey, I got news for you: jos olet anonyymi, niin et ole yhtään kukaan. Olet pelkkiä bittejä avaruudessa ja minulle on aivan yksi lysti onko joku bitti mennyt vinoon vai ei.

Ja sitten on niitä aivan kilttejä ja hyväntahtoisia anonyymeja, joiden maineen nuo puskista vittuilijat ovat jo väistämättä pilanneet. Minun puolestani saa kommentoida anonyymina, jos jostain syystä haluaa (jotkut eivät myöskään ilmeisesti osaa käyttää tuota bloggerin kommenttisysteemiä kovin sujuvasti ja lopputulos on anonyymi, halusi tai ei), ja negatiivista tai eri mieltä olevaa palautetta saa antaa, mutta sen voi tehdä aina rakentavasti eikä vittuilemalla.

Tämä blogimaailma on tietynlainen yhteisö. Anonyymit eivät voi osallistua yhteisön toimintaan, eikä tarvi sitten myöskään itkeä, jos tuntee jääneensä sen ulkopuolelle. Täällä kyllä otetaan kaikki jengiin haluavat mukaan, jos vain vaivautuu kehittämään itselleen jonkun pseudonyymin. Nimimerkillä esiintyvät otetaan vakavammin eikä heidän negatiivisesta palautteestakaan loukkaannuta yhtä helposti kuin anonyymin. (Kaikista vakavimmin tietysti otetaan ne, jotka puhuvat omalla nimellään ja naamallaan, mutta jokaisella meistä on syymme, jos olemme valinneet pseudonyymina esiintymisen). Yleensä kun live-elämässä keskustellaan, on kohteliasta esitellä itsensä, samoin blogistaniassa. Jos kommenttiaan ei kehtaa allekirjoittaa, on silloin ehkä viisaampi olla hiljaa. Jos haluaa oikeasti keskustella jostain asiasta tai saada vastauksia, ei kannata kirjoittaa nimimerkillä "anonyymi". Minun mielestäni netissä pitää käyttäytyä niin kuin käyttäytyy oikeassa elämässäkin. Jos ei kadulla rupea vittuilemaan tuntemattomille tai puolitutuille, niin ei sitä pidä tehdä netissäkään. Jos taas haluat vittuilla ihmisille live-elämässäkin, niin ei siinä sitten mitään. Olet kusipää, mutta se on oma valintasi. Vittuilun lisäksi anonyymit eivät yleensä myöskään perustele väitteitään kovin hyvin. Ja niinhän se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Kun on joku nimimerkki, tulee sanomisiakin harkittua tarkemmin. Jos joku ei ymmärrä tai hyväksy näitä asioita, on silloin melko pihalla koko web 2.0:sta. Aina voi vedota sananvapauteen, mutta nämä nyt vain ovat faktoja täällä blogistaniassa. Voi myös vinkua siitä, että miksi anonyymikommentointi on sitten sallittua, jos se on niin paha juttu. No ensinnäkään se ei ole paha juttu, ne nillit on niitä joita ei jaksa, ja toisennakin Bloggerissa ei pysty estämään pelkästään anonyymia kommentointia. Siinä estyy sitten samalla myös nimi/url-kohta ja on kohtuutonta vaatia kaikkia luomaan itsellensä bloggerin tai jonkun muun "open ID" -tunnuksen.

Sitä paitsi loppuun on sanottava, että en kerta kaikkiaan tajua sellaisia ihmisiä, siis aikuisia ihmisiä, (kunpa ne kaikki olisivatkin jotain teiniangstisia 15 vee poikia, mutta kun ei), jotka saavat jotain nautintoa maassa makaavan potkimisesta. Veikkaanpa, että siinä on jäänyt kehitysvaiheessa joku hyvin ratkaiseva palikka puuttumaan. Nettikiusaaminen onkin sitten ihan oma lukunsa, johon en jaksa mennä enää tänään.

Niin. Että oliko jotain mutisemista vielä tähän asiaan? Vai ollaanko kaikki kavereita ja lähdetään viettämään vappua, tuota työläisten ja teekkareiden riemujuhlaa?


Ps. Lisäselvennyksenä on sanottava, että vaikka tästä nyt nillitänkin, niin täällä minun blogissani ei ole (ainakaan ennen tätä päivää) ollut mitään ongelmaa asian kanssa. Ne ongelmat on ihan muualla. Kyllästyttää silti.

Pps. Tämän perään voisin liittää yhden postauksen, jonka olen kirjoittanut mutta en julkaissut, aiheesta "minähän puolustan ystäviäni niin netissä kuin live-elämässäkin perkele". Ehkä julkaisen sen seuraavaksi.

Will you marry me?

Jäin tuossa aiemmin tänään miettimään tätä blogistaniaa ja bloggaajia ja tätä koko systeemiä. Huomasin, että täällä on ihan samanlaiset sosiaaliset kuviot kuin elävässä elämässä, kuten vaikka jossain yläasteella. Täällä on ne coolit tyypit, ne vähän sellaiset kovikset, joiden kavereita on siistiä olla ja joiden piireihin ei oikein tavikset uskalla tunkeutuakaan. Sitten on ne muuten vaan sosiaaliset tyypit, joilla on paljon kavereita, vaikka eivät olekaan ihan niin cooleja. Sitten on tällaisia taviksia, kuten minä, jotka ovat ihan kivoja, kun niihin tutustuu tarkemmin, mutta joiden kanssa hengailu ei mitenkään nosta sosiaalista statusta mihinkään. On myös niitä kovaäänisiä tyyppejä, jotka loppupeleissä ovat tosi rasittavia ja ärsyttäviä, mutta ei niiden mieltä tahdo pahoittaa kertomalla asiasta heille. Sitten on niitä omituisia tyyppejä, joiden menoa tarkkaillaan, mutta joille selän takana vähän tirskutaan ja pyöritellään silmiä. Sitten on myös niitä harrastuksiinsa hurahtaneita, jotka höpöttävät vain siitä yhdestä aiheesta ja kaveeraavat vain niistä kiinnostuneiden tyyppien kanssa, ja vaikka keitä.

Joo. Ei tässä jutussa varsinaisesti mitään pointtia ollut. Kunhan vaan kelasin tämmöisiä, varmaan taas hampaita pestessäni. Eikä ollut muutakaan sanottavaa tänään. Älkää suotta ruvetko miettimään mihin lokeroon itse kuulutte, en ole miettinyt tätä niin pitkälle.

Niin, tänään on muuten se karkauspäivä, kun naisten pitäisi nyt hurjana kosia. Minä en ole kosinut ketään, kun en niin noista hameista välitä. Onkohan joku oikeasti kosinut jotakuta?

Ps. En jaksa oikolukea tätä tekstiä. Huomautelkaa ihmeessä, jos löytyy painovihreitä, niin korjailen sitä mukaan.