Rokkibändi Wounded Knee

Onnistuin telomaan polveni jalkatreenissä. Tai telominen on ehkä väärä sana, mutta jotain sille tapahtui kesken askelkyykkyjen, koska kipu oli yhtäkkiä aika infernaalinen. Hetken näin tähtiä ja ajattelin, etten kävele sieltä salilta ulos. Ainakaan kahdella jalalla. No, kipu helpotti, mutta minkäänlaista syväkyykkyä oli turha kuvitella tekevänsä sen jälkeen. Kävely onnistui ja onnistuu tälläkin hetkellä ihan hyvin, joten toivon, ettei vaiva ollut mitenkään pitkäaikainen eikä perustavaa laatua oleva. PT:n nopea arvio oli kireä etureisi, joka sitten myös aiheutti polveen jotain. (Tämä vauriohan ei tapahtunut hänen valvonnassaan, vaan ihan ite osasin). Diagnoosi saattoi hyvinkin olla oikea, koska seuraavana päivänä nimenomaan kyseisen jalan etureisi oli todella jumissa ja kipeähkö. Suunniteltiin siinä PT:n kanssa kyllä jo uutta treeniohjelmaa minulle, joka jatkossa sisältäisi pelkkää yläkroppatreeniä ja loitontaja/lähentäjä-laitetta.

Yllättävästä ja epäonnisesta käänteestä huolimatta vedin treenin jollain tavalla loppuun. Koska eihän sitä nyt siihen lopeteta, että vähän sattuu. Viimeisenä liikkeenä oli pohjenousut, joita meidän salilla voi tehdä sellaisessa laitteen kaltaisessa härpättimessä istuen. Siihen vaan ladotaan levypainoja sen verran kuin hyvältä (tai pahalta) tuntuu. Olin sitten menossa kyseiseen härpättimeen tasan yhtä aikaa jonkun toisen naisen kanssa. Päätimme hyvässä yhteisymmärryksessä vuorotella ja kysyin, paljonko hän haluaa painoja härpättimeen? Nainen vastasi, että 60 kiloa. Irvistin tuskaisesti ja arvelin sen olevan aika paljon. Sovittiin 40 kiloa. Ensimmäinen sarjani oli kuitenkin niin kevyt eikä polveenkaan sattunut yhtään se liike, joten annoin luvan nostaa painot sinne 60 kiloon. Lopputulema olikin sitten se, että minä vetelin niillä painoilla kevyesti ja se alunperin isompia painoja toivonut nainen piti melkoista ähinää ja puhinaa, että sai suoritettua niillä toivomillaan painoilla. Eipä siinä mitään. Sain vaan taas muistutuksen, että pystyn ja jaksan enemmän, mitä itse luulen. Ja että pohkeeni ovat luonnottoman vahvat. (Pohjenousut ovat siis olleet minulle alusta asti helpoin ja kevyin liike suhteessa muuhun kroppaan. Johtunee taakasta, jota ne ovat joutuneet kantamaan lähes koko ikänsä.)

Kukas sitä kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, joten oli pakko kirjoittaa tämä jälkimmäinen omaksi ilokseni ylös edes jonnekin. Maanantaina treeni jatkuu jalkojen osalta PT:n hellässä huomassa, joten toivottavasti kaikki menee hyvin emmekä kohtaa mitään turhaa dramatiikkaa. Muuten tuo huumorilla kaavailemamme uusi treeniohjelma on pian tosiasia ja sitten ei naurata ketään.

I said maybe you're gonna be the one that saves me

Olen vähän miettinyt tätä blogiani. Koskaan ei ole tainnut olla niin hiljaista kuin nyt viime aikoina on ollut. Onkohan tämä jotain lopun alkua? Olisiko armollista vetää pistoke seinästä? Ei kai...

Ehkä tässä on nyt vähän liikaa ajateltavaa, ettei energiaa niiden ajatusten jakamiseen riitä enää tälle puolelle. Tai ehkä minusta on vaan tullut niin tylsä tyyppi, ettei enää ole mitään sanottavaa. Ehkä olen vaipunut talvihorteeseen. Ehkä keväällä homma piristyy taas. Tai ehkä sitten keksin sanottavaa, kun se kirottu gradu on valmis. Ehkä.

Yleensä aina silloin, kun sanon jotain tämän sorttista, että en ehkä nyt kirjoittele kovin aktiivisesti lähitulevaisuudessa tms., niin blogiummetus poistuu ja runosuoli alkaa rallattaa. Toivottavasti se toimii tälläkin kertaa. Hetkittäin en nimittäin nykyään enää edes muista, että tämmöinen blogikin on olemassa.

Jep. Suurin osa energiastani menee treenaamiseen ja gradun välttelyyn, jotka ovatkin hetkittäin sama asia. Nyt yritän pitää kevyempää treeniviikkoa, koska huomasin viimeksi pitäneeni lepoviikon silloin, kun pt:ni oli kesälomalla. Eli heinäkuussa. Toisaalta en ole kyllä lepoa siitä hommasta kaivannutkaan, nytkin tekisi mieli mennä pumppaamaan rautaa, mutta yritän sinnitellä vielä pari päivää (ja kirjoittaa sitä gradua). Ehkä lihakset kuitenkin välillä kaipaavat lepoa. Terveisin tulehtunut oikeanpuoleinen hauis.

Viime viikolla punnersin penkistä pt:n hienoisella avustuksella 40 kg. Se oli henkilökohtainen ennätykseni. En ole enää aivan varma, mutta luultavasti sain sen ekan punnerruksen ihan itse ylös asti. Lopuissa pt joutui hieman avustamaan. Voisihan se olla enemmänkin kuin 40 kg, mutta en ole penkkipunnerrusta juurikaan tehnyt kesän jälkeen, joten sikäli olen itse ihan tyytyväinen. Pt:n mielestä voimani riittäisivät enempäänkin, mutta korvien väli ei anna myöten. Ehkäpä niin.

Ihanaa kun on mies (ei oma, vaan se maksullinen), johon voi luottaa kuin kallioon ja joka ei paljoa kysele mikä minulle sopii. Mies vie ja minä vikisen. Varmaan joku kivikautinen jäänne saada kiksejä tuommoisesta eikä sitä feministinä saisi edes ääneen sanoa. En tiedä toimisiko kuvio yhtä hyvin, jos pt:ni olisi nainen. Ehkä.

Work it harder, make it better, do it faster, makes us stronger

Fail Blogista löytämäni kuva (yllä) aiheutti nauruntyrskähdyksen ja myös herätti monenlaisia ajatuksia, joita olen muutenkin ajatellut tässä viime päivinä. Ajattelin ulostaa ne nyt kirjalliseen muotoon, koska pitäisi siivota ja tiskata ja ulkona on hieno ilma.

Normaalissa maailmassahan minä olen se sivistynyt ja älykäs (joo joo, sanotte mitä sanotte) akateemisesti koulutettu tyyppi. Ja ne joilla on isoimmat lihakset, on yleensä myös niitä vähän vähemmän lukeneita ja... no, tyhmempiä. Mutta kuntosalilla tämä maailma kääntyy kuitenkin aivan päälaelleen. Siellä minä olen se tyhmä ja ne lihamurekkeet ovat paljon minua viisaampia. Ne tietävät paljon asioita, kuten mitä kaikkea voi tehdä, minkälaisessa suhteessa, mikä on paras tapa, miten asiat tehdään oikein jne. Minullakin on käytännössä aika vapaat kädet sen suhteen, mitä voisin tehdä treeneissäni, mutta aivoistani vain puuttuu joku sellainen osanen, että pystyisin improvisoimaan treenatessa. Tarvitsen treeniohjelman mustana valkoisella, tai muuten ei tule mitään. En vaan osaa.

Ehkä tässä on yksi osatekijä, jonka vuoksi tykkään treenaamisesta niin paljon. Ja varsinkin pt:ni kanssa treenaamisesta. Omassa elämässäni olen niin töissä, koulussa kuin joskus vapaa-ajallakin se tyyppi, joka aina tietää (tai ainakin on tietävinään), neuvoo ja opastaa muita. Toisinaan ihan pyytämättäkin ja varmasti ärsyttävyyteen asti, mutta kun en tahdo millään jaksaa tyhmempiä ihmisiä enkä varsinkaan jaksa seurata vierestä kun joku tumpeloitsee jotain ihan yksinkertaista asiaa täydellisen väärällä tavalla. Pt:n kanssa treenatessa taas minä olen se tyhjä taulu, jolla ei ole minkäänlaista tietoa, ennakkokäsitystä tai vankkumattomia omia mielipiteitä asiasta. Pt saa ohjata minua ja minä antaudun hänen ohjattavakseen täysin ilman minkäänlaista vastarintaa tai oletusta siitä, että osaan itse kuitenkin paremmin. Uskokaa tai älkää, mutta välillä se on todella vapauttavaa.

Ehkä tästä voisin ottaa opiksi myös kuntosalin ulkopuolisessa maailmassa, että minun ei aina tarvitsisi olla neuvomassa (vaikka tietäisin jonkun olevan väärässä), mutku...

On my door I'd hang a sign Gone fishin' instead of just a-wishin'

Siinä vaiheessa, kun kroppa (ja mieli) alkaa olla niin ylivirittyneessä tilassa, ettei yöunetkaan meinaa enää onnistua, on aika pitää kevyempi treeniviikko. Tuntuu, että olen tällä hetkellä niin kireälle viritetty viulunkieli, että pienestäkin ärsykkeestä katkean ja singahdan jonnekin avaruuteen. Ensi viikko on siis sellainen kevyt viikko. Edellä mainitusta syystä sekä myös hieman olosuhteiden pakosta. Tiedän ensi viikon olevan naisvaivaviikko ja lisäksi loppuviikosta on niin suurta rakkauden juhlan tuntua, etten ehdi treenata.

Kuntosalilla ihmettelen toisinaan, miten huonoryhtisiä osa tyypeistä on. Itse olen (mielestäni) ollut aina hyväryhtinen ja varsinkin nyt, kun lihakset ovat jonkinlaisessa iskussa, niin ryhti on entisestäänkin suoristunut. Harjoittelin äsken peilin edessä huonoa ryhtiä, mutta ei se oikein luonnistunut. Miten kukaan edes kehtaa treenatessa kulkea kuin joku apinanainen? Nainen siksi, koska ne ryhdittömät tapaukset useimmiten ovat naisia. Ehkä isot rinnat vetävät etukumaraan? Vaikea sanoa, kun ei ole kokemusta.

Ja joo, voi olla että olen kirjoittanut tuon edellisen kappaleenkin jo joskus ennen. Tuntuu siltä, että olen. En pysty muistamaan enkä juurikaan kertaa blogini kirjoituksia jälkeenpäin. Eilen olin jo hetken laittamassa lappua tämän blogin luukulle, että lähden kalaan ja palaan syksymmällä. Syystä että minulla ei ole tällä hetkellä mitään mielenkiintoista (tai tuoretta) sanottavaa enkä osaa enää kirjoittaa täydestä sydämestäni tänne. Vai pitäisikö sanoa avoimesta sydämestä. Ja sitten kun hetken fiiliksen pohjalta jotain vuodatan, niin saan kehoituksen mennä terapiaan tai... niin. Ihan sama.

Minulla taitaakin olla elämäni ensimmäinen PMS. Koko viikonlopun on itkettänyt ja vituttanut oikein huolella niin monikin asia. Eikä tilannetta helpota yhtään tämä äitienpäivä. Aiemmin tänään lähdin isän kanssa käymään hautausmaalla ja heti autoon istuessani radiosta rävähti soimaan Äideistä parhain oikein valittavin sävelin: "Luotas jos tie kerran mun vie, suureks kun vartun unhoon jää et, muistot nää mieleen jää, rakkautes tää"... Meinasin ruveta kirkumaan suoraa huutoa, kun en heti saanut radiokanavaakaan vaihdettua.

Joo. Ei paras mahdollinen viikonloppu. Kiitos ja anteeksi.

Ja me jurot nuorisojulkkikset pukuhuoneessa yksin itkemme

Kaukana on naisellinen pehmeys meikäläisen räpylöistä nykyisin. (Plus kuvassa nahka on niin kuiva, että näyttää ihan joltain satavuotiaan mummon kädeltä). Vielä en niin turhamainen kuitenkaan ole ollut, että olisin ostanut treenihanskat. Antaa känsää tulla vaan! Ainakin sitten edes jostain näkee, että on nostellut rautaa...

Tänään oli rainerin kanssa vuorossa HIIT (high intensity interval training) -harjoituksia. Pitkään aikaan en ole ollut näin poikki treenin jälkeen, kuin nyt olen. Tekisi mieli vaan kaatua puolikuolleena sänkyyn ja nukkua koko ilta. Samaan aikaan kuitenkin kroppa ja pää käy niin ylikierroksilla, että lepäämisestä ei tule mitään. Piti tiskata, mutta en nyt millään jaksa pidellä näitä käsivarsia asennossa tai tehdä mitään tietokoneen näppiksen näpyttelyä haastavampaa liikettä. Saati seistä.

Kuntosalin pukuhuoneessa törmäsin tragediaan, joka oikeasti sai surun puseroon. Äänen perusteella keski-ikäiseksi luokittelemani naiset keskustelivat toisella puolella pukukaappeja. Ensimmäinen nainen jutteli jonkun toisen heidän tuntemansa henkilön terveydentilasta, kun yllättäin toinen nainen purskahti aivan lohduttomaan itkuun. Ihan tarkkaan en kuullut mistä oli kyse, mutta päättelin, että tälle toiselle naiselle oltiin juuri diagnosoitu syöpä. Ilmeisesti vielä melko levinnyt sellainen. Voi hyvä ihme, että tuntui pahalta. Hyvä, etten ruvennut itkemään siellä kaappien toisella puolella, niin tuntui pahalta tuon naisen puolesta ja myöskin omat muistot äidin sairastumisesta ovat vielä aika tuoreena pinnassa. Olisi tehnyt mieli mennä halaamaan sitä naista, mutta enpä oikein pystyisi toimimaan kovin kannustavanakaan noissa tilanteissa: "Tiedän miltä susta tuntuu, oma äitinikin sairastui syöpään pari vuotta sitten". "Ai, paraniko se siitä?" "No ei, ei parantunut... vaan kuoli". Hiphei.

Onneksi rainerin ruoskinnassa ei paljoa ehtinyt miettiä mitään synkkiä. 

Olemisen sietämätön leveys

Tuolla edellisen postauksen kommenttilaatikossa esitettiin kysymys, että löytyisikö tälle sairaudelleni (katso kuva!) jotain lääkettä. Itse epäilisin, että suklaa taikka triplasuklaajäätelö voisi olla oiva lääke liikuntakärpäsen puremaan. Tai sitten sillä olisi aivan päinvastainen vaikutus. Huomaan nimittäin nykyisin potevani huonoa omaatuntoa joka ainoasta jäätelöstä tai pullanpalasta, mitä kitusiini tungen, vaikka ei välttämättä edes tarvitsisi.

Jonkinlainen addiktiohan se on. Kun pääsee ensiksi kiinni siihen lihasrääkin jälkeiseen mahtavaan tunteeseen, niin sitä haluaa koko ajan vaan lisää ja lisää. Mutta kai sitä huonommastakin jutusta voisi olla riippuvainen. Olen oikeastaan palannut viime vuosituhannen vaihteeseen, jolloin olin suhteellisen hyvässä kunnossa ja kävin salilla sekä jumpissa säännöllisesti. Ja olenhan nytkin toki käynyt jo yli vuoden salilla ja jumpissa säännöllisesti, mutta vasta tuohon bodypumpiin ryhdyttyäni tätä voisi alkaa kutsua sairaudeksi. No eikä, mutta joksikin vimmaksi.

Kiviäkin kiinnostaa ja mietin, että pitäisikö minun perustaa erikseen joku treeniblogi, jota kenenkään ei tarvitsisi lukea. Mutta ehkä sinne nyt ei mitään kauhean erikoista sisältöäkään tulisi. Kerron nyt kuitenkin, että kaiken kaikkiaan olen syömisiä seuraamalla ja intokuntoilemalla saanut keväästä pudotettua suurin piirtein kymmenen kiloa. Se kuulostaa paljolta, mutta huolimatta työkaverin aiemmasta palautteesta, se ei omasta mielestäni näy vieläkään juuri missään. Vaan enpäs kerrokaan paljonko on jäljellä. Tai no, ei minulla edes ole mitään tarkkaa tavoitetta. Huolestuttaa tässä vaan, että menevätkö kaikki kivat vaatteeni ihan hukkaan, jos ne joskus tulevaisuudessa rupeavat liehumaan päällä?

Vaikka eipä hätää. Miessukupuoli pitää huolen siitä, että elämässä riittää niitä hetkiä, kun tekisi mieli vain painua kotiin peiton alle sipsipussin kanssa. En tiedä onko se jotenkin rakenteellisesti siinä yhdessä y-kromosomissa, että täytyy tasaisin väliajoin olla yhtä kuin persereikä. Ja aina muka kyseessä on joku väärinkäsitys tai vastaava. Miehet kun eivät koskaan tarkoituksella ole persereikiä.

Edelliseen muuten yhtään liittymättä (ihan oikeasti), nyt on ihanaohjaajan tunnit omalta osaltani ikuisiksi ajoiksi ohitse, ainakin näillä näkymin. Pumpissa käyvät tietävät, että viimeisenä eli venyttelykappaleena on tässä ohjelmassa soinut Il Divon Time To Say Goodbye. Ja niinhän se oli. Yhyy.


Ps. Kirjoitin tämän jo eilen aamupäivällä, mutta kesti näin kauan keksiä (noinkin nerokas) otsikko. Olen tässä vuorokaudessa ehtinyt päästä miessukupuolen kanssakin taas harmoniaan, mutta en jaksanut enää muokata tekstiä, kun aasinsillat oli jo rakennettu.

They say jump, you say how high

Minun lihaksillani on teemaviikot. Joka viikko on aina eri lihasryhmä kipeä. Ensin on pakarat, sitten reidet, seuraavalla viikolla rintalihakset. Viime viikolla oli toinen ojentaja niin kipeä, että harkitsin jo lääkärin puoleen kääntymistä, kunnes se mystisesti parani yhdessä yössä. Tällä viikolla kipeytymisen vuorossa ovat vatsalihakset. Sitten varmaan, kun on kaikki lihasryhmät käyty läpi, niin ei tunnu enää missään? Kaikki tämä johtuu tietysti harrastamastani lihasrääkistä. Minullahan on nykyisin täällä läskikerroksen alla tosi hyvä kroppa. Hauikseni on kova kuin tiiliskivi (jos nyt vähän saan liioitella). Ehkä se jossain vaiheessa alkaa näkyä uloskin päin.

Olen huomannut treenatessani, että olen kauhean huono poistumaan omalta mukavuusalueeltani. Tykkään kyllä, kun lihaksia kipottaa, mutta hommaan tulee heti luovuttamisen maku, jos joku tuntuu vähänkin epämukavalta. Olin eilen bodypumpissa. Jossain kyykkykappaleessa lihakseni anelivat armoa enkä oikein tiennyt olisinko luovuttanut vai alkanut itkeä, reisiin sattui niin paljon. Sillä samalla hetkellä ohjaaja huusi, että älä välitä siitä että sattuu, nyt tehdään tulosta! Joku lamppu varmaan syttyi silloin pääni päälle, kun tajusin, että a) sen kuuluukin sattua ja b) en ole ainoa, jota sattuu. Olen aina jotenkin kuvitellut, että olen täysi luuseri ja ainoa joka ei jaksa mitään, kun muut kyykkäävät ja tekevät kaikki muutkin liikkeet kevyesti, mutta tehokkaasti. Mutta ei, ne muut eivät vaan luovuta siinä vaiheessa kun tuntuu pahalta.

Monesti jumpassa minulla on ollut sellainen olo, että olen aivan poikki enkä jaksa enää mitään, mutta välittömästi jumpan jälkeen on tuntunut siltä, etten olekaan ottanut itsestäni kaikkea irti. Jalat eivät ole olleet riittävän spagettia, koska ole päässyt jumppasalin rappuset alas kompuroimatta. Tarvitsisin varmaankin koko ajan vierelleni jonkun personal trainerin, joka huutaisi, että jaksaa jaksaa, älä luovuta, senkin vetelä taikina!

Bodypump on kyllä aivan mahtava laji, varsinkin jos on hyvä ohjaaja. Parin eri ohjaajan tunneilla käyneenä olen huomannut sen eron, miten ihanan rääkätty olo tunnin jälkeen on, jos ohjaaja jaksaa koko tunnin piiskata parempaan suoritukseen. Eikä varsinaisesti haittaa, jos siinä on myös silmänruokaa samalla.

Ps. Tuo kuva päivässä -haaste on nyt vähän jäänyt. Aiheet ei oikein ole osuneet kohdilleen. Esimerkiksi eilen ei ollut yhtään eläintä näköpiirissä. Tänään sitten taas olisi. Mutta jatkan kyllä vielä jonain päivänä. Kassellaan.