I said maybe you're gonna be the one that saves me

Olen vähän miettinyt tätä blogiani. Koskaan ei ole tainnut olla niin hiljaista kuin nyt viime aikoina on ollut. Onkohan tämä jotain lopun alkua? Olisiko armollista vetää pistoke seinästä? Ei kai...

Ehkä tässä on nyt vähän liikaa ajateltavaa, ettei energiaa niiden ajatusten jakamiseen riitä enää tälle puolelle. Tai ehkä minusta on vaan tullut niin tylsä tyyppi, ettei enää ole mitään sanottavaa. Ehkä olen vaipunut talvihorteeseen. Ehkä keväällä homma piristyy taas. Tai ehkä sitten keksin sanottavaa, kun se kirottu gradu on valmis. Ehkä.

Yleensä aina silloin, kun sanon jotain tämän sorttista, että en ehkä nyt kirjoittele kovin aktiivisesti lähitulevaisuudessa tms., niin blogiummetus poistuu ja runosuoli alkaa rallattaa. Toivottavasti se toimii tälläkin kertaa. Hetkittäin en nimittäin nykyään enää edes muista, että tämmöinen blogikin on olemassa.

Jep. Suurin osa energiastani menee treenaamiseen ja gradun välttelyyn, jotka ovatkin hetkittäin sama asia. Nyt yritän pitää kevyempää treeniviikkoa, koska huomasin viimeksi pitäneeni lepoviikon silloin, kun pt:ni oli kesälomalla. Eli heinäkuussa. Toisaalta en ole kyllä lepoa siitä hommasta kaivannutkaan, nytkin tekisi mieli mennä pumppaamaan rautaa, mutta yritän sinnitellä vielä pari päivää (ja kirjoittaa sitä gradua). Ehkä lihakset kuitenkin välillä kaipaavat lepoa. Terveisin tulehtunut oikeanpuoleinen hauis.

Viime viikolla punnersin penkistä pt:n hienoisella avustuksella 40 kg. Se oli henkilökohtainen ennätykseni. En ole enää aivan varma, mutta luultavasti sain sen ekan punnerruksen ihan itse ylös asti. Lopuissa pt joutui hieman avustamaan. Voisihan se olla enemmänkin kuin 40 kg, mutta en ole penkkipunnerrusta juurikaan tehnyt kesän jälkeen, joten sikäli olen itse ihan tyytyväinen. Pt:n mielestä voimani riittäisivät enempäänkin, mutta korvien väli ei anna myöten. Ehkäpä niin.

Ihanaa kun on mies (ei oma, vaan se maksullinen), johon voi luottaa kuin kallioon ja joka ei paljoa kysele mikä minulle sopii. Mies vie ja minä vikisen. Varmaan joku kivikautinen jäänne saada kiksejä tuommoisesta eikä sitä feministinä saisi edes ääneen sanoa. En tiedä toimisiko kuvio yhtä hyvin, jos pt:ni olisi nainen. Ehkä.

Jos kysyt miksi, ota pikaisesti yhteyttä apinaan

Jotenkin vähän harmittaa, kun tekisi mieli blogata, mutta ei ihan oikeasti keksi mitään sanottavaa. Ja jos korvien välissä etäisesti joku aihe joskus kolkuttelisikin, niin sitä ei millään jaksa alkaa muuttaa kirjalliseen muotoon. Miten tuo kevään hype tämmöiseksi vaihtui?

Sama koskeen muidenkin blogien lukemista. Ei oikein jaksa keskittyä lukemiseen, saati sitten kommentoimiseen. Kai se on tämä kesä. Kun elämä on tuolla jossain, lasiruudun ulkopuolella.

Olen vihdoin saanut katkaistua napanuorani Google Readeriin. Johan oli aikakin, sillä eihän se ole toiminnassakaan enää kuin pari viikkoa. Päädyin The Old Readeriin, joka on ihan perus perus perus syötteenlukija ilman mitään aerodynaamisia vai mitä nää ny on käyttöliittymiä ja kikkareita ja kakkaroita.

Treenit kulkevat hyvin. Niin hyvin, että jouduin pitämään vähän ylimääräistä treenitaukoa (kolme päivää), kun en pariin päivään pystynyt kävelemään kunnolla. Tänään aion mennä taas. Ensi viikkokin aiheuttaa jonkinlaisen tauon, koska juhannus.

Niin, se juhannus. Sekin aiheuttaa harmia. Olen jotenkin joutunut elämässäni sellaiseen asemaan, että en voi viettää pakollisia juhlapyhiä niin kuin itse haluaisin, vaan vietän ne niin, että mahdollisimman harvalle tulisi paha mieli. Hetkittäin vituttaa, mutta minkäs teen.

Lisäksi tiettyjen sisäelinteni terveydentila aiheuttaa huolta tällä hetkellä, mutta en kai vielä ole tekemässä kuolemaa kuitenkaan. Jos minusta ei tämän jälkeen enää kuulu niin

Joulukuu on rakennettu

Jotenkin sen jälkeen, kun aloin vääntää tuota gradua, on runosuoleeni syntynyt ummetusta enkä saa tänne puserrettua paljon mitään. En varmaankaan ehdi ajatella kuin pylväsdiagrammeja ja treenaamista, eikä oikein kummastakaan saa pidemmän päälle mitään kovin kiinnostavaa kirjoitettavaa. Ainakaan niin, että ne kiinnostaisivat ketään muuta kuin minua itseäni.

Siksipä siis ajattelinkin, että jonkinlainen elvytys on laitettava käyntiin. Riikka lähtee mukaan kuva päivässä -haasteeseen kirjallisin keinoin, itse voisin kokeilla näpsiä kuvia. Tai miksei aiheesta voisi siinä ohessa jotain kirjoittaakin.

Tässä siis joulukuun kuva päivässä -haasteen aiheet:

En nyt kuitenkaan lupaa muistaa osallistua joka päivä, koska laho pää. Esimerkiksi tänään saatan unohtaa ottaa kuvan kahdeksalta. Aamukahdeksalta nukuin ja iltakahdeksalta olen pikkujouluissa. Jos nyt muistankin ottaa pikkujouluissa kuvan, niin kenenkään bloggaajan naamaa ei täällä (eikä toivottavasti missään muussakaan blogissa) tulla julkaisemaan. Että ihan lepo vaan.

Nyt lähden salille nostelemaan pahanhajuista rautaa (ne rautaiset jutut oikeasti haisevat pahalle). Sen jälkeen laitan tonttulakin vinoon ja lähden tarpomaan pikkujouluihin läpi hangen ja nietoksen.