4. luukku

Tänään luukusta pilkistää Stockmannin jouluikkunaa palanen.

Tuo Stockan jouluikkuna ei Tampereella kyllä ole mielestäni mitenkään erityisen mielenkiintoinen juttu. Se on joka vuosi vähän niin kuin sama. Paitsi tänä vuonna se oli siirretty sivuikkunaan ja sen eteen oli rakennettu koroke, varmasti lapsia varten, joten ei siitä kuvaakaan pystynyt ottamaan kovin hyvin. No, siinä jotain jyrsijöitä teille sitten.

***

Tänään on ollut ihan suunnattoman surun päivä. Aamulla heräsin tietämättä maailman tapahtumista, avasin somen ja melkein ensimmäisenä eteeni tuli Rumban jakaman jutun saatesanat: "Scott Weilandin kuolema ei tullut luultavasti kenellekään yllätyksenä. Siksikin hänen poismenonsa on niin surullinen, kirjoittaa Jarkko Fräntilä kolumnissaan." Tuntui, että sydämeni pysähtyi ja valahti jonnekin suoliston pohjalle. Mitä? Scott Weilandin kuolema?! Eihän se voi pitää paikkaansa, vastahan se illalla jakoi Facebookissa vanhoja kuvia itsestään ja rokkikavereistaan! Avasin googlen eikä Wikipedia vahvistanut tätä tietoa. Ajattelin, että Rumbalta aivan älyttömän paskaa läppää tai huonoa toimitustyötä. Pulssi jossain sadassa ja kädet voimattomina kaivoin somea vähän lisää ja vahvasti uutinen alkoi vaikuttaa todelta. Menin Scottin omalle FB-sivulle ja tapahtunut vahvistettiin siellä. Ei pystynyt käsittämään.

Jotenkin se kontrasti eilisen illan ja tämän aamun välillä oli niin suuri, että se teki uutisen uskomisesta melkein mahdotonta. Olin aivan erityisesti kiinnittänyt Facebookissa huomiota jo jokusen viikon siihen, miten aktiivisesti Scott siellä juttuja päivitteli ja miten kaikki vaikutti olevan hyvin ja hän jopa hymyili kuvissa. Ja sitten... PAM. Toki tyypin elintavat olivat mitä olivat ja hänen muistokirjoituksensa olivat jo varmaan valmiiksi kirjoitettuna moneen kertaan vuosien varrella, mutta että juuri nyt? Näin jälkeenpäin tietysti tulee mieleen, että ehkä se somessakin kovaa meneminen olikin huono ennusmerkki, vaikka itse iloitsin siitä kovasti silloin. Toivon kuitenkin, että se oli ainakin merkki siitä, että Scott kuoli onnellisena.

Enpä tiedä. Tuntuu vähän hassulta aina surra ihmistä, jota ei tuntenut oikeasti, mutta toisaalta sitten taas miksi niin? Eikös tunteet ole aina hyvä asia ja saavat tulla sellaisina kuin ovat tullakseen? Scott liittyi nyt sinne samaan remmiin, missä Layne ja Kurt ja muut liian nuorena kuolleet rokkarit ovat jo odotelleet. Vaikka ei olis kyllä tarttenut.

Jos mitään tänään olen katunut, niin sitä, etten syyskuussa mennyt katsomaan Scott Weilandia ja Wildaboutsia Tavastialle. Nyt se on myöhäistä.

Here's to you, Scott.

Long gone day

Ylellä alkoi tällä viikolla sarja Viimeiset sanani, joka kertoo kuolevista ihmisistä. Ajatus koko sarjasta tuntui aivan kamalalta. En vaan voi käsittää miksi kukaan haluaisi katsoa televisiosta ihmisen hidasta kuolemista. Kun sen on kerran kokenut omassa lähipiirissään, niin voin kertoa, ettei siinä ole mitään hienoa taikka ylevää. Se on vain ja ainoastaan kamalaa (siis ulkopuoliselle, kuolevalle itselleen toivottavasti ei). Oli vaikea ymmärtää, että kyseinen sarja antaisi mitään kenellekään muulle kuin kuolevalle itselleen ja hänen lähipiirilleen. Kenelle on edes tullut mieleen tehdä aiheesta televisiosarja, en voi käsittää.

Ehkä se televisiosta katsottuna on helpompaa, hieman etäältä. Ehkä niillä kuolevilla on jotain hienoja ajatuksia, jotka antavat voimaa jälkeen jääville ja muille samassa tilanteessa oleville. Sarja on todennäköisesti kuitenkin hyvin ja hyvällä maulla tehty. Nämä ristiriitaiset tunteet mielessäni päätin kuitenkin antaa ohjelmalle mahdollisuuden, sillä en kai voi kauhistella jotain, mistä en oikeasti tiedä mitään.

Tämän viikon jaksossa seurattiin syöpään sairastuneen Marian viimeisiä hetkiä. Maria oli hyvin tolkun ihminen ja jutteli järkeviä. Ja veti tupakkaa minkä ehti (kyseessä ei ollut keuhkosyöpä). Itsekin varmaan kuolemansairaana rupeaisin polttelemaan ihan mitä huvittaa. Maria oli itse toiminut työnsä puolesta ns. saattohoitajana nuorempana ja hänen mielestään kuoleminen oli kaunista. Itse en oikein sitä kauneutta osannut tilanteesta löytää. Se oli pelkästään pelottavaa, ahdistavaa ja sen toivoi olevan nopeasti ohitse. Ahdistavinta oli ehkä se, ettei itse pystynyt tekemään juurikaan mitään. Mutta ehkä se on helpompaa, jos se kuoleva siinä vieressä ei ole oma läheinen.

Itse asiassa ainakaan tämä ensimmäinen jakso ei ollut yhtään sellainen kuin olin etukäteen odottanut. Vuonna 2008 kuvatussa osuudessa Maria oli vielä olosuhteisiin nähden todella hyvinvoiva. Maria kuoli vuonna 2010 ja jakson lopussa oli vain lyhyt pätkä Marian kuoleman jälkeisestä ajasta, kun hänen läheisensä katselivat silloin vuonna 2008 kuvatut Marian viimeiset sanat läheisilleen. Tämä olikin ehkä jakson koskettavin hetki. Ehkä jotain sellaista olisi voinut toivoa omalle kohdalleenkin.

Oman äitini kuolemasta on nyt 1,5 vuotta. Aika on mennyt oudolla tavalla hitaasti ja samalla taas tosi nopeasti. Vaikka tuntuu, että se tapahtui vasta äsken, niin välillä on pakko kuitenkin tarkistaa, ettei siitä olekin jo vaikka 2,5 vuotta. Olen nähnyt monta kertaa unta äidistä tässä 1,5 vuoden aikana, mutta vasta ihan tässä parin viikon sisällä olen nähnyt kahdestikin unta, jossa äiti on vain ollut äiti, ilman että se kuolema on jotenkin ollut tietoisesti unessa läsnä. Jännä juttu, mutta näin kauan se ilmeisesti ottaa alitajunnalta päästä asiassa eteenpäin.

Minulle kuolema ei ole sinällään mikään tabu, ei myöskään äitini kuolema. Se on asia, joka on tapahtunut, vaikka hyvin vaikea asia onkin. Minulle on aivan normaalia puhua äidistä ja siitä mitä on tapahtunut, ilman sen suurempaa tunnekuohua. Kuulijassa se aiheuttaa kuitenkin useimmiten tunnepitoisia reaktioita, jos ei muuten, niin pahoittelun muodossa. Se vaivaannuttaa minua ja tuntuu jotenkin vesittävän asiani. Jos vastapuoli reagoi pelkällä tunteella, niin järkevälle keskustelulle saa heittää heipat siinä vaiheessa. Tietysti, jos ihminen kuulee tästä ensimmäistä kertaa, niin on luonnollista pahoitella, mutta jos toinen on hyvin tietoinen tapahtuneesta, niin eiköhän se pahoittelu jo riitä. Tiedän, että sillä tarkoitetaan pelkästään hyvää, mutta sääli ja sympatia eivät ole ensisijainen pyrkimykseni. Tapahtunut on iso osa minun elämääni ja minun täytyy voida puhua siitä eikä kenenkään tarvitse pelätä, että menen rikki välittömästi aihetta sivutessakin.

En ole vielä varma aionko katsoa sarjan muita jaksoja. Yhdessä jaksossa tullaan käsittelemään myös saattohoitokotia, joka saattaa omalla kohdallani olla hiukan vaikeampi pala purtavaksi. Sarjan ensimmäisestä jaksosta jäi ainakin päällisin puolin positiiviset fiilikset. Tuskin kuitenkaan katselisin sarjaa, jos asia ei olisi koskettanut itseäni niin läheltä.

Ja me jurot nuorisojulkkikset pukuhuoneessa yksin itkemme

Kaukana on naisellinen pehmeys meikäläisen räpylöistä nykyisin. (Plus kuvassa nahka on niin kuiva, että näyttää ihan joltain satavuotiaan mummon kädeltä). Vielä en niin turhamainen kuitenkaan ole ollut, että olisin ostanut treenihanskat. Antaa känsää tulla vaan! Ainakin sitten edes jostain näkee, että on nostellut rautaa...

Tänään oli rainerin kanssa vuorossa HIIT (high intensity interval training) -harjoituksia. Pitkään aikaan en ole ollut näin poikki treenin jälkeen, kuin nyt olen. Tekisi mieli vaan kaatua puolikuolleena sänkyyn ja nukkua koko ilta. Samaan aikaan kuitenkin kroppa ja pää käy niin ylikierroksilla, että lepäämisestä ei tule mitään. Piti tiskata, mutta en nyt millään jaksa pidellä näitä käsivarsia asennossa tai tehdä mitään tietokoneen näppiksen näpyttelyä haastavampaa liikettä. Saati seistä.

Kuntosalin pukuhuoneessa törmäsin tragediaan, joka oikeasti sai surun puseroon. Äänen perusteella keski-ikäiseksi luokittelemani naiset keskustelivat toisella puolella pukukaappeja. Ensimmäinen nainen jutteli jonkun toisen heidän tuntemansa henkilön terveydentilasta, kun yllättäin toinen nainen purskahti aivan lohduttomaan itkuun. Ihan tarkkaan en kuullut mistä oli kyse, mutta päättelin, että tälle toiselle naiselle oltiin juuri diagnosoitu syöpä. Ilmeisesti vielä melko levinnyt sellainen. Voi hyvä ihme, että tuntui pahalta. Hyvä, etten ruvennut itkemään siellä kaappien toisella puolella, niin tuntui pahalta tuon naisen puolesta ja myöskin omat muistot äidin sairastumisesta ovat vielä aika tuoreena pinnassa. Olisi tehnyt mieli mennä halaamaan sitä naista, mutta enpä oikein pystyisi toimimaan kovin kannustavanakaan noissa tilanteissa: "Tiedän miltä susta tuntuu, oma äitinikin sairastui syöpään pari vuotta sitten". "Ai, paraniko se siitä?" "No ei, ei parantunut... vaan kuoli". Hiphei.

Onneksi rainerin ruoskinnassa ei paljoa ehtinyt miettiä mitään synkkiä. 

Pane käsi käteen, ollaan hiljaa

Joku varmaan muistaa Jennin, joka kirjoitti blogia Pusnus? Melkein pari vuotta olen pohtinut, mitä tapahtui Jennille, kun blogi vain poistui eikä naisesta sen jälkeen ole kuulunut mitään. Välillä olen googlaillut uutta blogia, mutta en ole löytänyt. Kyllähän bloggaajia katoaa, mutta jostain syystä Jenni jäi kaihertamaan enemmän.

Eilen illalla törmäsin selaimeni linkeissä jälleen Pusnusiin, jota ei siis enää ole olemassa. Päätin googlata uudelleen, jos löytyisi jostain edes jotain merkkejä Jennistä. Että kaikki olisi edes hyvin tai jotain. Loppujen lopuksi löysinkin keskustelupalstan, jossa kyseinen bloggaaja oli toiminut aktiivisesti. Ja sitten löysin Jennin muistoketjun. Kuollut. Oman käden kautta. Kesällä 2010.

Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin. Tiesin kyllä, että hänellä oli välillä hyvin vaikeata, mutta oli kuitenkin lapset. En ollut osannut epäilläkään, että niin ihana, kaunis ja sitkeä sissi olisi päätynyt sellaiseen ratkaisuun. Ihan hirveän surullista.

Mietin, onko tästä edes korrektia kirjoittaa täällä. Että onko tämä nyt sosiaalipornoa vai saako välittää virtuaali-ihmisestä. Kuitenkin tämä kosketti minua ihan aidosti ja halusin jakaa sen. Siellä keskustelupalstalla ilmeisesti Jennin sisko oli halunnut, että tieto välitetään eteenpäin. Blogistaniaan tieto ei kai koskaan saapunut ja varmasti täällä on lisäkseni muitakin, jotka elivät mukana Jennin ylä- ja alamäissä.

Voi Jenni Darling, minkä teit. Toivottavasti lapsilla on kaikki hyvin. Tai niin hyvin kuin nyt voi olla.