Ei ole aikaa

Paljonko vapaa-aikaa ihminen tarvitsee, että "olisi aikaa"?

Kuva täältä.

Matkalle lähtiessäni viime viikolla kohtasin ensimmäisenä iltana sen huumaavan vapaudentunteen: minulla on aikaa! Ompelin takkiini napin, putsasin jugurtin (?) takin hihansuusta, viilasin kynnet ja nypin kulmakarvat. Kaikki tehtäviä, joihin menee kenties minuutti, mutta joihin arjessa "ei ole aikaa". (Eli kyllä, tykkään arjessani näyttää siltä kuin kaivautuisin aamuisin roskiksesta.)

[Toisaalta huomaan olevani kummallisissa tilanteissa se, jolla "on aikaa". Kun harrastajaporukassa kukaan ei halua olla jotain duunia tehtäväkseen, en pysty käsittelemään tilannetta, vaan koen että minun on se tehtävä. Että kai minulla nyt aina sen verran on aikaa. Tästä haluaisin oppia pois - samoin kuin haluaisin oppia myöhästymään. Mutta se on eri tarina, jos ehkä aikaan liittyykin.]

Siellä laivalla - jossa on vain aikaa, koska mitään tekemistä ei ole - muistelin nuoruuden reppureissuja. Kun ei enää tarvinnut "nähdä" tai "tehdä" mitään, matkakaverini kanssa (usean päivän ajan luonnollisesti) nypimme säärikarvoja pinseteillä. Kenties täydellisen joutilaisuuden huipentuma. Muistan myös tylsyydessään lähes transsiinvaivuttavia bussimatkoja, jolloin tunteja ja tunteja yksinkertaisesti tuijotin ikkunasta ulos ja spekuloin elämälläni. (Bussissa en pysty lukemaan ja tämä oli aikaa ennen ipodeja ja ipadeja, vanh. huom.) Silloin oli aikaa.

Mutta kiire on helppo tehdä. Viime viikkoisellakin matkalla huomasin äkkiä tulevani kiireiseksi. En osannut lintsata konferenssista ja toisaalta halusin nähdä museoita ja käydä kahviloissa. (Matkakertomusta myöhemmin - kunhan on aikaa.) Iltaisin olin raastavan valinnan edessä, että lukeako vaiko nukkua. Molempia ei ehtinyt. Valitsin pääsääntöisesti unen.

Ja nyt voin kuulkaa rakkaat kanssakärsijät kertoa, että huikealta tuntui se kun laittoi herätyksen päälle ja puhelimen näytöllä luki "Aikaa herätykseen 10 tuntia 45 minuuttia" - ja tiesin, ettei minua kukaan tällä välillä herättäisi. (Nyt vietän pienen hiljaisen hetken kaikille kateuden kohahduksille.)

Sanotaan, että nukkua ei voi varastoon, ja paluu arkeen alkoikin heti maanantaiaamulla, kun Viking Linen matkustajapolitiikan mukaisesti minut julmasti herätettiin kello 06:15 (laivan saapuessa satamaan 07:35). Ja paluuni jälkeen olen luonnollisesti ollut yövuorossa. Mutta silti väitän, että tuollainen muutaman päivän oma aika ja akkujen lataaminen on ehdottoman tärkeää ihmisen selviämiselle.

On niitä, jotka kirkkain silmin väittävät, että äiti ei tarvitse eikä saa tarvita omaa aikaa lasten ollessa pieniä. Annettakoon heidän pitää teesinsä, mutta minä sanon, että lyhyitä irtiottoja tarvitaan usein - oli se sitten kävelylenkki tai harrastus - ja pidempiä irtiottoja edes joskus.

Olen ollut omalla lomalla (jollaiseksi, kuten huomaatte, työmatkat lasketaan) viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti. Niin ja miehen kanssa yhdessä häämatkalla! Nyt laskeskelen, että 2015 varmaan taas pääsen. Koskaan ennen ei ole aika ollut niin arvokasta kuin nyt - monellakin tasolla.

Ja ehkäpä, kuka ties, se että on nuorena saanut viettää täysin ketäänpalvelematonta bussinikkunastaulostuijottamisaikaa - ehkä sekin isommassa mittakaavassa auttaa jaksamaan tässä vähän tiukemmassa arjessa.

Lukeminen ja naisen tie

Tällainen hieno kuvio tuli vastaan tänään facebookissa. Wikipedian mukaan julkaistu 1900-luvun alussa "Social Hygiene" nimisessä lehdessä. Totta tahi ei.

Itse otan ylimmäisestä sarakkeesta oikeanpuoleisen, kaksi seuraavaa vasemmalta. A loving motheriin laitetaan pari vuotta lisää. Mutta entäpä alarivi? Jännäksi menee.

Päivän iloinen (naisasia- ja politiikka)uutinen on, että kuntavaaleissa Turun suurimmaksi ääniharavaksi nousi Li Andersson, 25-vuotias vihervasemmistolainen nainen. Vaikka perussuomalaiset nostivatkin valtuustopaikkojaan kahdesta kuuteen, ei kaikkea toivoa ole kaupungissa menetetty.

Espoossa iloitsemme tietysti Katjan menestyksestä. Katja meni komeasti valtuustoon nollan euron vaalibudjetilla - bloggaamisessa on voimaa. Mahtava homma!

Entä jos et jäisi kiinni?

Itse juttuhan on tietysti jo niin so last week, mutta tuoreen Hesari-kohun jälkimainingeissa olen miettinyt vilppiä. Kyseisessä tapauksessa hyvin yleisenä reaktiona on ollut tuomita tuo yksi toimittajaa - itse epäilisin, että ilmiö on laaja, mutta hän vain teki sen huonosti. Eli jäi kiinni.

Melko arvovaltaisella äänellä Niklas Herlin kommentoi täällä plagiointia sanomalehdissä (ja tämänkin bongasin sieltä Ei oo tottan keskustelusta):

"Monessa liemessä keitettynä en kyllä heitä ensimmäistä enkä toistakaan kiveä. Näitä plagiaatteja on tehty suomalaisessa mediassa maailman sivu.

En haluaisi muistella 1980-90-vaihteen Business Week -lehtiä, mutta muistelen kuitenkin. Olin yksi harvoista suomalaista, joka luki lehden kannesta kanteen kerran viikossa. Ja mitä nuori Kauppalehden pörssitoimittaja teki? Plagioi, ystävät, plagioi.

Mutta minua ei hävetä. Kaikki tekivät samaa. Myös Hesarissa ja Ylessä ja muualla. Ja Kauppalehden käytäntöjä, jopa minun luomiani, plagioitiin ruotsalaiseen Dagens Industrihin.

Sosiaalinen media on lisännyt kiinni jäämisen riskiä. "Varastaa saa, jos ei jää kiinni", entinen poliisi sanoi."

Mieleen tulee vertaus dopingista, joka on levinnyt kaikkialle huippu-urheiluun. Ja silti mediassa jaksetaan ristiinnaulita niitä yksittäisiä urheilijoita, jotka kulloinkin sattuvat jäämään kiinni.

Useissa doping-jutuissa viitataan amerikkalaisen Bob Goldmanin tutkimuksiin 1980- ja 90-luvuilla - mutta sanottakoon, että en löytänyt luotettavia alkuperäislähteitä eli tutkijana on pakko todeta, että tässä on suuri väärinsiteeraamisen riski. Juttujen mukaan Goldman kysyi olympiatason urheilijoilta, käyttäisivätkö he dopingia, jos voittaisivat olympiakultaa, eivätkä jäisi kiinni. Yli 90% vastasi kyllä. Jatkokysymyksessä kysyttiin, että käyttäisivätkö he dopingia, jos voittaisivat olympiakultaa, eivätkä jäisi kiinni, mutta kuolisivat viiden vuoden sisään. Edelleen noin 50% vastasi myöntävästi.

Mietin voivatko huippu-urheilijoiden moraalikäsitykset olla jotenkin hirveän poikkeavia väestöstä keskimäärin. Onko kaiken yhteiskuntamme "moraalin" perustana vain pelko sanktioista - sosiaalisista tai rikosoikeudellisista?

Omalta kohdalta asiaa on vaikea pohtia, koska usein haluaa itselleenkin vakuutella olevansa korkeamoraalinen ihminen. Ja tosiaan, minäkin olen maksanut tunnollisesti tv-lupaa (tykkään sanoa, että se johtuu yhteisvastuuta kantavista arvoistani - joita olen noudattanut ainakin siitä asti kun kerran ovellani kävi tv-lupatarkastaja), enkä matkusta pummilla (jos en muusta syystä, niin ainakin siksi, että pelkään liikaa tarkastajia). Kun kerran mieheni sai huomautuksen kun minä ajoin ylinopeutta, en ollut pahoillani ylinopeudesta vaan siitä, etten huomannut kameraa.

Mutta entä jos mietitään sitä työasiaa, mistä lähdin liikkeelle. Harrastaisinko vilppiä, plagioisinko tutkimustuloksia, jos tietäisin, että en jäisi kiinni? Tietysti vastaan ei, mutta kysymys on myös teoreettinen, koska uskon, että siitä jäisi kiinni. Tosin olen saanut käsiini yhden professoritason plagiaatin, eli näemmä sitäkin yritetään.

(Entä jos minusta tulisi vilpillä Suomen tärkein tutkija ja nobelisti, mutta kuolisin viiden vuoden päästä, haluaisinko sitä? No en. En vaikka onnistuisin vilpittä.)

Totta kai tämä on kiistettävissä, ja osoitettavissa esimerkkejä päinvastaisesta. Mutta kiinnostavampaa olisi kuulla missä sinä olisit valmis vilppiin jos et jäisi kiinni.

Ja hei, ei sitten saa huijata vastauksissa!

Sit tää niinku lähtis työmatkalle...

Minä lähden ulkomaille! No Ruotsiin, mutta ulkomaille kuitenkin. Yksin! Työmatkalle tietysti, mutta siis yksin omaan hyttiini ja omaan hotellihuoneeseen viideksi yöksi! Ja nyt voin hehkuttaa sitä etukäteenkin, kun kukaan blogiani stalkkaava murtovaras ei saa tietoa asuntomme tyhjäksi jäämisestä. Ha!

Olen varustautunut matkaan hyvin.

Koska minun ei tarvitse riekkua yömyöhään illanvietoissa, voin keskittyä lukemiseen. Hyvällä tuurilla hotellin netti toimii, mutta jos ei, niin ei pitäisi loppua lukemisen kesken.

Ja muuten ei varustautua juuri tarvikaan. Kirjojen ja läppärin lisäksi pakkaan mukaan kaikki vaatteeni joihin mahdun, ja jotka riittävät ehkä viideksi päiväksi, jos en kovasti suttaa (mikä on todennäköistä).

Pakkaan mukaan myös konferenssin ohjelman, mutta koitan suhtautua siihen viitteellisesti. Ajattelin syödä hyvin. Käydä museoissa (enkä tarkoita nyt Junibackenia), ja jos haluan vähän kiusata itseäni niin joululahjaostoksilla.

Mieskin käski käydä museoissa ja kahviloissa parin vuoden edestä. Tosin jos hän ajatteli, että varastoon, niin todellisuudessa alan nyt kuroa umpeen menetettyjä käyntejä vuodesta 2008 alkaen. Mutta aion yrittää olla toiveensa mittainen vaimo. Tehokkaimmin tehtävä hoitunee museokahviloissa.

Så lång sockerbitarna!

Päiväni tutkijaäitinä

Tämä päivä sopi nerokkaaksi esimerkiksi päivän keskusteluteemaan. Ensin sain yllättäen väitöskirjani esitarkastuslausunnot. Etukäteen aikataulusta! Sähköpostin otsikon nähdessäni olin niin kauhuissani, että piti juosta keittämään kuppi kahvia ennen kuin uskalsin avata lausunnot. Ja epäuskoisina totesin niiden olevan myönteisemmät kuin villeimmissä kuvitelmissani.

Olen siis aikataulussa. Toimittamani kirja(n tämä vaihe) on melkein valmis, ja lähden vielä tällä viikolla Tukholmaan konferenssireissulle. Jonka jälkeen kalenterini on siivottu yksin väitöskirjan korjauksia varten. Korjauksia, joita ei siis tarvinne tehdä älyttömästi, ja voisi kuvitella, että väitöspäiväkin saadaan lyötyä lukkoon lähiaikoina, joten voin toteuttaa itseäni suunnitelmallisena ihmisenä. Palaset loksahtelevat kohdalleen. Minusta voi hyvinkin tulla tohtori ennen seuraavaa äitiyslomaani.

Mutta hyviä uutisia en voinut juhlia samppanjalla, koska ensinnäkin daa-a, ja toiseksi koska tänään oli "äitipäivä". Mahdollistamme siis miehen kanssa toistemme työnteon sekä lasten kohtuulyhyen hoitopäivän siten, että haemme lapset päiväkodista (suurinpiirtein) vuoropäivinä. Ja (suurinpiirtein) vuoropäivinä toinen saa tehdä pidempää päivää. Tänään oli minun hakuvuoroni.

Niinpä juhlistin hyviä uutisia paistamalla (omille ja naapurin) lapsille lettuja ja itsekin söin muutaman seisaaltani hellan ääressä. Lettuhetken jälkeen lapset leikkivät palotyttöjä jostain tuntemattomasta syystä. Tai ehkä siksi, koska palohälyttimemme on melko kovaääninen. Ja sitten tietysti keittön siivousta, värityskirjan värittämistä, puistoilua kuunvalossa, puuroa, taistelua iltapesulla ja pyykinpesua.

Mies saapui yhdeksän aikaan (ei se töissä niin pitkään ollut, vaan kävi katsomassa myös jalkapalloa) ja sai ottaa haltuunsa nukutusvuoron. Minä nautiskelen vielä hetken positiivisista lausunnoista tämän postauksen kautta, ja taidan jatkaa juhliani vielä eilisen Solsidanin jakson merkeissä.

Poikkeuksellisen hyvä työpäivä, normihyvä äitipäivä. Se on hyvä päivä.

Kotiäiti saa paikan

Uusimmassa Talouselämässä oli Alkon uudesta toimitusjohtajasta nostettu esiin harvinainen piirre: kotiäitiysvuodet. Jutussa pohdittiin miten tämä silti pääsi huipputehtäviin. Korhosen mukaan salaisuutena on oman ammattitaidon ylläpitäminen; hän oli kotona ollessaan opiskellut ja tehnyt lisurin. Eli no, oliko hän sitten ihan vain "kotona lasten kanssa"?

Työnteon ja lasten yhdistäminen on melko kuuma teema tässä elämänvaiheessa. (Tosin jutun Korhonen on 51-vuotias - en huomannut mainittiinko jutussa milloin kotiäitivuodet on vietetty.)

Vietin eilen iltaa kolmen ystävän kanssa. Äitiyslomalainen samaan aikaan ikävöi töitään ja ihmetteli miten kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen tulee töihinpaluun jälkeen olemaan ylipäätään mahdollista. Lapseton ystävä pohti miten hallita orastavaa työnarkomaniaa, eli tunnetta, että mikään ei pakota lähtemään töistä kotiin - entä miten tilanteen muuttaisi jos ei lapsia tule?

Kolmas kaveri koki, että lapset antavat juuri sen - syyn lähteä kotiin. Vaikka töistä irrottautuminen on ehkä vaikeaa, on oven suljettuaan tyytyväinen siihen, että lähti.

Mutta entä jos ei ole? Jos on vain kamalaa, että lapset keskeyttävät työn, ja odottaa lasten nukahtamista, että töitä pääsee "pakon sanelemana" jatkamaan? Että kantaa huonoa omatuntoa sekä työn että lasten suuntaan?

En sano, että minä kokisin näin - en ainakaan usein. Mutta esitin epäilykseni, että lapset eivät yksin riitä muuttamaan ihmisen identiteettiä. Kyllä, "arvot" saattavat "mennä uuteen tärkeysjärjestykseen", mutta jos on ehtinyt kolmevitoseksi ja työ on ollut keskeinen määrittäjä omalle identiteetille, ei tämä varmasti katoa lasten myötä.

Minä huomaan kuvittelevani, että nyt kun tämä on viimeinen lapsemme, voisin olla kotona vähän pidempään kuin aiemmin. Ja samalla havahdun, että teen tulevaisuudensuunnitelmani sen mukaan, että palaan töihin (mihin töihin?) elokuussa 2013. En uskalla edes ajatella miten minun kävisi jos olisin kotona pidempään.

Tuskin yhtään mitenkään. Mutta kun.

Mies, jonka työntekoa kotielämä on myös julmasti vähentänyt, muistuttaa toisinaan niistä miehistä (ja naisista), jotka eläkkeellä lausuvat, että olisinpa ollut enemmän lasten kanssa ja vähemmän töissä.

Sosiaalisesta pakosta niin sanovat, mies uskoo.

Mutta mitä sanoo muutoksen kotiäidistä huippujohtajaksi kokenut nainen? Millaista on Talouselämän mukaan kahden huippujohtajan perhearki?

No, ihan tavallista yritysjohtamista. "Käymme yleensä joululomalla läpi vuosisuunnitelman, eli mietimme mitä haluamme lomalla tehdä ja raamitamme ne vuoden lomat teemoittain."

Ei sekään sitten kuulemma miehelle kelpaa.

Joulukalenterivinkki

Siis vinkki! Minähän se vasta bloggari olen.

Kun jo ehdin valittamaan surkeaa keksimiskykyäni joululahjojen suhteen, voinen jakaa vinkin, kun yhden ongelman olen ratkaissut. Ja lupaan, että vaihdan puheenaihetta vielä ennen joulua.

Kuva täältä.

Suklaakalenterit ovat tietysti paholaisesta: paitsi, että niissä on suklaata joka päivälle, niissä on pahaa suklaata. Tavalliset pahvikalenterit ovat, no, jos eivät paholaisesta niin vähän turhia ja tylsiä kuitenkin. Legokalenteria voisin harkita, mutta pitkäikäisempi ratkaisu on itse täytettävä kalenteri, jonka sisältöä voi tuunata lapsen/lasten kasvaessa.

Jos on käsistään kätevä, sellaisen voi helposti tehdä itse. Jos on kuin minä, voi hankkia vaikkapa rumahkon, ison, huopaisen seinälle ripustettavan luukkukalenterin. (Niin bloggari en ole, että olisin kaivanut sen kellarista vain tätä juttua varten valokuvatakseni.) Mutta mitä tuskaa keksiä (tällä ekonatsi-ideologialla) niihin luukkuihin täytettä kaksikymmentäneljä kappaletta!

Ensimmäisenä joulukalenterijouluna, lapsen ollessa puolitoistavuotias, luukuissa taisi olla rusinoita ja lapsen omasta lelulaatikosta kaivettuja leluja. Ihan koko kuukautta en kuitenkaan jaksanut kalenteria täytellä, kun ei lapsikaan sen perään muistanut kysellä.

Mutta seuraavana jouluna (ja nyt siis seuraa se vinkki) otin käyttöön joulukoristearsenaalimme. Aamuisin joulukalenterin uumenista tulee siis yksi joulukoriste, jonka lapsi saa ripustaa minne haluaa. Joulukuusta meillä ei ole, eli kuusenkoristenauhaa on kääritty portaiden kaiteeseen ja muita satunnaisia koristeita - useimmat joululahjaksi saatuja - mihin nyt sitten lapsi keksiikin ripustaa.

Parasta tässä ideassa on tietysti se, että joulun jälkeen nuo koristeet pakataan takaisin laatikkoon ja samat kalenteriyllätykset voi käyttää monena vuonna peräkkäin. Ja filosofisemmastakin näkökulmastakin tarkasteltuna: kalenteri tuo tällä tavoin konkreettisesti joulua lähemmäs - lapsi saa tehdä kotiin joulua. (Vieläpä koristeiden vihaajalle bonuksena: kaikkia koristeita tarvitse repäistä esille kerralla.)

Ihan joka päivälle koristeita meillä ei riitä, ja se voisi käydä tylsäksikin, niin muita käyttämiäni kalenterintäytteitä ovat tarrat ja kiiltokuvat, pieni legopakkaus usealle päivälle jaettuna (tyyliin yksi legoeläin per päivä) ja viime vuonna taisi ns. parempana yllätyksenä olla joku nukkekodin tuote, sekin useammalle päivälle jaettuna. Eli vaikka tuollainen täytettävä kalenteri onkin monella tapaa parempi kuin valmiit krääsäkalenterit, senkin täyttämisessä on haasteensa: miten täyttää kalenteri niin että se on kiva eikä silti lähde täysin lapasesta.

Tänä vuonna täytyy miettiä konsepti vielä kerran uudelleen, kun avaajia onkin kaksi. Koristeiden osalta vuoropäivät ja tarrayllätyksiä tuplat? Ja pitäisikö lauantaille laittaa oikein pätkikset? Minähän alan villiintyä.

No-o onkos tullut joulu?

- Näkyykö tuolla ikkunan takana tonttuja? kyseli esikoinen ruokapöydässä.

Juuri kun olin vannonut totuudenpuhumisen nimeen, olin vaikean paikan edessä. Kiristys, lahjonta ja uhkailu ovat kuitenkin kasvatusarsenaalini vahva pohjustus, ja joulunalus näiden hedelmällisin toteuttamisajankohta.

- No enpä tiedä, näkyykö sun mielestä? Ainahan se on hyvä vähän miettiä, että onko niitä joulutonttuja kurkkimassa.

Huomaatteko: ei varsinaisesti valehtelemista. Joskaan ei ihan totuudenpuhumistakaan. Mutta pointtinani tässä kertomuksessa oli, että joulu on näemmä jo lapsiperheessä lähellä. Onhan lokakuu.

Joulu on musta ihan jätte kiva, en stressaa tarjoiluista enkä siivouksista, niin joulunalusaikakin menee leppoisasti, paitsi. Joululahjat aiheuttavat minulle suurta ahdistusta. Kahdellakin tasolla. 1: lahjojen keksiminen aikuisille sukulaisille, kun vuohet on jo niin nähty, ja teatteri-/illallislahjakortteja ei voi kovin pienille summille kirjoittaa. Ja 2: kuinka paljon lisää tavaraa meidän talouteemme tulee.

Vietämme joulua aika laajan suvun kesken, ja vaikka virallinen politiikkamme lienee, että aikuisten kesken lahjoja ei jaeta, on jotenkin tavaksi kuitenkin muodostunut antaa "jotain pientä". Minkä keksiminen on vielä vaikeampaa kuin ison lahjan. Sitten vielä serkkuni vievät viimeisetkin tuhkat pesästä antamalla itsekudottuja sukkia ja kaikkea kivaa kekseliästä itsetehtyä. En minä sellaisia osaa ehdi keksi saa aikaiseksi.

Nyt vaivihkaa ehdottelin, että josko tänä vuonna ei oikeasti jaettaisi aikuisten kesken lahjoja, mutta en kehtaa sopia sitä kuin osan kanssa ja sekin taisi mennä pieleen kun keksin, että he ovat lasteni kummeja eli "lasten nimissä" heille kai pitäisi jotain kuitenkin antaa. Hitto.

Toinen ongelma on vielä monisyisempi: lasten saamien lahjojen rajoittaminen/valikointi. Voin toki ohjata lahjanantajia toiveilla, mutta on vaikea keksiä järkeviä toiveita, kun mielestäni lapsilla on jo ihan kaikkea. Tänä vuonna esikoinen onneksi keksi toivoa luistimia, niin sitä saa yhden lahjatoiveen.

Itse annoimme viime vuonna esikoiselle duplosairaalan, mutta kuopus ei tainnut saada mitään, kun laskin, että saa muutenkin enemmän kuin tajuaa. (Ja hän viettikin lahjanavaushetken sohvapöydän alla lahjapapereissa kieriskellen.) Tänä vuonna pohdin voisimmeko me olla lahjomatta lapsia lainkaan, kun isovanhemmat, kummit ja sukulaiset antavat lahjoja kuitenkin. Mutta onko se sitten liian karua? Ja miksi olisi?

Salamatkustaja juuri esitti, että joulumyynti on monissa kaupoissa puolet vuoden myynnistä. Ai että miten niin tulee ostettua vähän turhaakin?

Ja sanottakoon nyt, että meillä lahjoja ei jaeta ihan älyttömästi: lapset saavat ehkä kymmenen lahjaa, joista muutama on isompia (kuten se duplosairaala) ja loput pienempiä - kirjoja ja vaatteita. Silti tämänkin paljoudesta kertoo se, että esikoinen ei havainnut kun viime jouluna katalasti laitoin osan lahjoista avaamisen jälkeen sivuun ja annoin nämä heille vasta kuukausia myöhemmin - jolloin riemu uusista leluista oli jälleen ylitsepursuava. Huomaan, että se uusien tavaroiden määrä, jota jouluna osataan arvostaa, on lapsilla aika rajallinen.

Silti en pysty ajattelemaan, että lapsiltamme evättäisiin joululahjat. Enkä halua loukata ihmisiä, jotka ihan hyvyyttään haluavat minun lapsilleni lahjoja ostaa.

Eli? Mutisen vain itselleni, ja samalla iloitsen lapsen ilosta? Ja toivon salaa, ettei ihan hirveästi joulupäivänä hajoavaa muovikrääsää laskeudu talouteemme? Ja itse toteutan ideaaliani ostamalla ikuisuudesta ikuisuuteen sukulaislapsille kirjoja, eli vain niitä tylsiä lahjoja. No sen teen kyllä.

Onko kenenkään muun elämä yhtä vaikeaa?

Kermainen suppilovahverorisotto

Koska suvussamme kulkenut salainen perinneresepti suppilovahverorisotolle oli kadonnut Risella-purkin kyljestä, lienee aiheellista kirjata tuo resepti ylös itselle ja miksei muillekin. Virallisena vinkkinä annettakoon, että sienirisotto on maailman kiitollisin juhlaruoka - vaatii jonkin verran aikaa valmistaessa, mutta ruokahetkellä ei tarvitse juosta keittiössä valmistamassa kymmentä eri lisuketta.

Käytin eilen määrien suhteen suuntaa-antavana Hesarin reseptiä neljälle kerrottuna kahdella. Sain arviolta kahdentoista, ehkä vähän useamman hengen aterian. Eli puolitan määrät tähän.

Täti-ihmisen parempi suppilovahverorisotto (4-6 aikuiselle)

4 dl risottoriisiä
8 dl kasvislientä
2,5 dl valkoviiniä
400g sieniä (ts. laita runsaasti vaan)
2 sipulia
2 valkosipulin kynttä
100g parmesaania
2,5 dl kuohukermaa
tuoretta timjamia (n. puoli puskaa)
oliiviöljyä
voita
suolaa ja mustapippuria

Kuvasta näkyy, että jatkoin suppilovahveroita viimevuotisilla kuivatuilla. Väittäisin, että ei ollenkaan pahasta ole - kunhan muistaa hakata kuivatut sienet riittävän pieneksi.

1. Valmista kasvisliemi erillisessä kattilassa.

2. Kuullota sipulit ja valkosipulit runsaassa oliiviöljyssä (0,5 dl). Kun valmiita, lisää joukkoon riisi ja kuullota kevyesti.

3. Lisää valkoviini ja anna sen imeytyä riisiin.

4. Lisää kasvisliemi pienissä erissä, koko ajan risottoa hämmentäen. Väittävät tämän olevan risoton koostumuksen salaisuus. Mitäs minä sitä kiistämään tai todentamaan.

5. Paista sienet voissa (toisella pannulla), ja mausta suolalla ja pippurilla. Suolan kanssa kannattaa muistaa tuo kasvisliemen käyttö.

Jos käytät kuivattuja sieniä, silppua ne hyvin, etenkin suppilovahveroiden pitkät varret, ja lisää sienet jo risoton valmistusvaiheessa, kun liemestä on jäljellä noin puolet. Näin ne ehtivät pehmetä ja antaa makua.

6. Kun risotto on liki valmista, eli liemi on imeytetty riisiin (tarkista maistamalla sopiva kypsyysaste), lisää sienet, silputtu timjami, parmesaani ja lopuksi kerma.

7. Anna hautua hetki.

Tarjoile parmesaanilastujen ja vihreän salaatin kera.

Koska en ole ruokabloggari, enkä huomannut valokuvata työvaiheita sipulin kuullottamisen jälkeen, saati illallisen esillepanoa, liitän tähän loppuun kuvia eilisestä illanvietosta prinsessayksisarvisen näkökulmasta.
 

PS: Loistava lisuke risotolle on uunipunajuuret vuohenjuustolla. Nyt rupesi ihan harmittamaan kun eilen tämän unohdin.

1. Laita uunivuokaan lohkotut punajuuret, runsaasti oliiviöljyä, ripaus suolaa ja pippuria ja laita uuniin (175-200 asteeseen).

2. Puolen tunnin päästä lisää päälle vuohenjuusto. Voit ennen sitä vähän käännellä lohkoja. Yhteensä paistoaika n. 45 minuuttia.

Ikätasoista keskustelua

Yritän puhua lapsille mahdollisimman totta, ikätasoisesti. Esikoinen puhuu usein mahassa olevalle pikkusiskolle ja minä vastaan kimeällä äänellä. Sitten esikoinen sanoo "Haa, se olit sinä! Minä näin!" Ja minä vastaan, että tottakai se olin minä. Ja sama seuraavalla kerralla uudelleen.

Yksi kaveri suorastaan loukkaantui kun kerroin esikoiselleni ja hänen pojalleen miten hirvikärpäset toimivat, kiipeävät hiuspohjaan ja tiputtavat siipensä. Kaverin mielestä pelottelin lapsia tarpeettomaksi. Minusta on hyvä edes tämän verran avata lapselle elämän ikäviä puolia.

Ikätasoinen selittäminen ei aina kuitenkaan ole ihan helppoa.

Keskustelu 1:

Lapsi: Onpa tuolla (lapsella) paljon ilmapalloja!
Minä: Se on varmaan käynyt vaalikojuilla.
Lapsi: Mikä on vaali?
Minä: No, kun mekin asutaan tällaisessa isossa kaupungissa, niin täällä on paljon yhteisiä asioita, joita tarvitsee hoitaa, kouluja, sairaaloita, teitä ja sellaista. Niin kaikki kaupunkilaiset eivät voi niistä päättää, ja siksi aikuiset valitsevat, että ketkä niistä saavat päättää. Eli äiti ja isä ja muut aikuiset saavat niissä vaaleissa äänestää, että ketkä päättävät yhteisistä asioista.
Lapsi: Entä lapset?
Minä: No lapset eivät saa äänestää, mutta äidit ja isät yrittävät äänestää siten, että ajattelisivat myös niiden lasten parasta.
Lapsi: Mutta voivatko lapsetkin saada ilmapalloja?
Minä: Joo, lapset voivat saada ilmapalloja.

Keskustelu 2:

Minä: Oletpa sinä tänään iloisesti pukeutunut. Oikea ilotyttö. Siis iloinen tyttö. Iloinen tyttö.
Lapsi: Minä olen ilotyttö!
Minä: Ei, parempi ettet sano ilotyttö, kun sillä tarkoitetaan vähän muuta. Sano vain, että iloinen tyttö.
Lapsi: Mitä se sitten tarkoittaa?
Minä: Puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin.

Aikataulu sekä todelliset ongelmat

Olipa mahtavaa saada aikaan pientä kuhinaa kommenttiboksissa (ja edelleen vailla happamia anonyymejä). Seuraavaksi aionkin postata aiheista: 1. imetys ja sen merkitys hyvälle äitiydelle, 2. testissä äidinmaidokorvikkeet, 3. rintareppu vai kantoliina, 4. sisarukset päivähoidossa kun äiti vauvan kanssa kotona, sekä 5. kuinka panostaa omaan ulkonäköönsä, ettei mies jättäisi eivätkä lapset joutuisi häpeämään.

Ensin kuitenkin vielä kuumottavammasta aiheesta, nimittäin omasta väitöksestäni! Sillä: minulla on aikataulu.

Aikataulu syntyi siten, että katsoin kalenteria ja totesin, että väitöspäivän suhteen ei ole juurikaan liikkumavaraa – se on helmikuun lopussa. Sitten vain toivotaan, että esitarkastuslausunnot tulevat ajoissa, tarkastajat suosittelevat väittelyluvan myöntämistä, eivätkä vaadi turhan isoja muutoksia. Ja tietysti kaikki muut kuviot kielentarkastuksista taittovedoksiin sujuvat jouhevasti ja vailla viivästyksiä. Niin ja luonnollisesti esitarkastajaksi kaavailtu suostuu esitarkastajaksi juuri tuolla päivämäärällä.

En näe listassa yhtään solmukohtaa, joka voisi pettää.

Tehdäkseni alkuvuodesta vähän jännittävämmän sitouduin toimittamani kirjan (siis sen jonka piti olla valmis jo) osalta aikatauluun, joka tarkoittaa, että tekisin suurennuslasin kanssa viimeistelyeditointeja helmikuun lopussa - yhtä aikaa väitöskirjan kanssa - ja oikolukisin taittovedoksia missään-asennossa-ei-pysty-olemaan -kunnossa maaliskuussa. Nerokasta suunnittelua, sanoisin.

Mutta koska aikataulu ei tule kuitenkaan pitämään – niin kuin ei tähänkään saakka – voisin lyödä vetoa, että huhtikuussa 2013 valitan täällä tihrustaneeni taittovedoksia imetyshöyryistä ja valvomisesta sekopäisenä. En sitten tiedä kumpi vaihtoehdoista on huonompi.

Ja nämä kaikki suunnitelmat on tehty sen vakaan tiedon varassa, että lapseni syntyvät yksitoista päivää yliaikaisina. (Keksikö joku juuri mahdollisen ongelman?)

Mutta siis, koska minulla on vedenpitävä aikataulu, kyselin jo hääpaikkaamme karonkkajuhlapaikaksi, mutta se on buukattu koko helmikuun! Ensimmäinen takaisku suunnitelmassani. Muuten suunnitelmani ovat jo täysin valmiina. Paikan lisäksi tarvitaan pitopalvelu (sama kuin häissä, toivottavasti), juomaa (Tallinnasta, tyttöjen kanssa risteillen, toivottavasti - tosin mies ei ehkä suostu kun niin tehtiin häihinkin), kutsut (kenelle), kampaaja (pliispliispliis toivon, että aika sopii, tiedän vain yhden), meikki (samoin), mekko (paksukaiselle) ja lapsenvahti (se ainoa "vieras" lapsenvahtimme, eli sellainen joka ei saa kutsua juhliin, muutti Helsinkiin).

Huomasitte varmaan, että kahdeksan kohdan juhlanjärjestämislistalla on vain kolme omaan ulkonäkööni liittyvää kohtaa. Sisältäen ehkä suurimman ongelmakohdan, tai oksymoronin, tyylikäs iltapuku 9. kuulla olevalle.

Hääpuku on vaatteena lähtökohtaisesti kertakäyttöinen, ja olin omaan kierrätyspukuuni supertyytyväinen, mutta olin ajatellut, että karonkkamekkooni voisin sijoittaa hiukan enemmänkin, koska siitä tulisi iltapukuni tästä ikuisuuteen. Ja nyt siis joudun senkin hankkimaan vain kertakäyttöiseksi. (Hyvällä tuurilla kaksikertakäyttöiseksi jos miehen väitös osuu samoille nurkille.) Ja toisaalta, liekö kyse edes hinnasta – oletteko joskus nähneet hyvännäköistä iltapukua viimeisillään olevalla? (Ja nyt on turha linkata mihinkään victoriabeckameihin, vaan ihan eläviin ihmisiin.)

Olen hyväksynyt sujuvasti sen, että en voi nostella karonkassa maljoja. Mutta en ole hyväksynyt sitä, että tulen karonkassani olemaan yhtä syvä kuin pitkä.

Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että on tässä vähän isompiakin murheita ennen sitä.

Äitibloggarin etiikka?

Ei oo totta -blogissa Katleena Kortesuo tarttuu tiukasti äitiblogien etiikkaan.

"Jos bloggaat lapsistasi heidän oikeilla nimillään ja tunnistettavilla kuvillaan, lopeta se."

Lapsen yksityisyyden rajat pohdituttivat blogia aloittaessani, ja pohdituttavat yhä. Katleenan kolme ensimmäistä teesiä ovatkin mielestäni täyttä asiaa.

1) Lapsen yksityisyyden rikkominen ei ole sinun päätettävissäsi.
Muksu saattaa myöhemmin olla pahoillaan siitä, että hänen kaikki lapsuusmuistonsa on listattu ja levitetty koko Suomen silmien alle.

2) Vauvablogin vaippaihottumakuvat tarjoavat houkuttelevan alustan koulukiusaajille.
Minä ainakin olisin ollut murrosiässä vihainen äidilleni, jos hän olisi levitellyt minusta vesirokkoisia nakukuvia tai prinsessahörhelöisiä muotikuvia.

3) Lasta ei ole tarkoitettu kestämään negatiivista julkisuutta.
On jo olemassa varoittavia esimerkkejä, joissa blogissa kuvatut lapset on otettu anonyymien verkkokeskustelijoiden ilkeisiin kynsiin. Jos teet lapsestasi julkisen eläimen, hän joutuu kestämään myös asiattomuuksia.
Emme me aikuisetkaan pidä itseemme kohdistuvasta ilkeilystä. Lapsilla on vielä vähemmän keinoja käsitellä solvauksia, joita tuntemattomat tarjoilevat verkossa.
(Ja vaikka lapsesi olisi nyt vauva, hän on muutaman vuoden päästä ekaluokkalainen, joka opettelee käyttämään nettiä.)

On tosiaan hyvä muistaa, että lapsi kasvaa, ja että minkä kerran nettiin laittaa, sitä ei sieltä täysin pysty koskaan poistamaan. Muistan keskustelun eräässä blogissa, jossa oli valokuvassa pieni poika ilman housuja. Kommenttilaatikossa tätä oudoksuttiin ja paheksuttiinkin, mutta bloggari totesi, ettei kuvassa ole mitään pahaa ja että Simo (tjsp) saa sitten itse vanhempana päättää mitä haluaa itsestään netissä esittää.

Mutta kun siinä on juuri se pointti - että enää Simo ei saa päättää, vaan päätös on tehty hänen puolestaan.

Ja vaikka itse koitan kriittisesti arvioida mitä lapsistani kirjoitan, syyllistyn toki kohtaan yksi itsekin. (Vaikka kirjoitan anonyymisti, ei ole avaruustiedettä selvittää henkilöllisyyksiämme.) Oikeasti ei ole myöskään mitään syytä käyttää kuvituksena lapsieni kuvia, paitsi ehkä halu tehdä blogista hiukan visuaalisesti viehättävämpi - ja esitellä miten ihania ne on. Molemmat pinnallisia ja minä-lähtöisiä perusteluita.

Nimimerkin taakse kätkeytymiseen onkin kaksi syytä. En toki kirjoita mitään, mitä en omalla nimelläni haluaisi tai uskaltaisi sanoa. (Äitini lukee blogia, mikä on aika hyvä itsesensuurin tuottaja.) Mutta en halua, että jos joku työkontakti googlaa minut, hän löytää tänne. Ja toiseksi, en halua nimen avulla kertoa mahdollisesti tietoa väärinkäyttävälle taholle osoitettani, puhelinnumeroani, työpaikkaani ja perheenjäsenteni nimiä. Tämä kaikki kun on pienellä vaivalla selvitettävissä.

Erikoiseksi kuvion tekee se, että vaikka sanon, että en kirjoita mitään mitä en nimellä voisi sanoa, en silti jaa blogiani omille tuttavilleni esimerkiksi facebookissa. Monet tuttuni tästä tietävät (ja harvat lukevat), mutta kirjoitan kuitenkin ajatuksellisesti vertaisyhteisölleni, kanssamutseille, en kollegoilleni tai ala-astetutuille. Enkä lapsilleni.

Ja silti, epäilemättä myös lapseni tulevat blogia lukemaan.

Kuvasin taannoin esikoisen kynsiä, jotka naapurin tyttö oli hienosti lakannut. Tähän tyttö totesi: "sähän voit laittaa ton sun sblogiin." Enkä mielestäni ole hänelle bloggaamisen konseptia avannut. Aivan varmasti häntä (ja heitä) tulee kiinnostamaan mitä täällä lukee, kunhan lukemaan oppivat. Ja mietin miten lapsi ottaa vastaan kuvaukset siitä, että äiti on väsynyt, vihainen ja kettuuntunut - lukeeko hän blogista, että hän aiheuttaa äidilleen vain työtä ja murhetta.

Näitä kysymyksiä on hyvä aina välillä pohdiskella. Ja toimia sen mukaan.

Lautaset jakoon

Kaikki alkoi Valeäidistä (kiitos vaan). Ja varoitan nyt heti alkuun, että tästä tulee pitkä ja polveileva postaus, jossa esitän lukuisia apua kaipaavia ongelmia, joista pienin ei ole maailman pikkuporvallisin aihe: pöytäporsliinien valinta ja hoito.

Valeäiti oli siis käynyt ostoksilla Iittalassa ja mainosti, että Kartio-laseja saa kaksi kuuteen euroon. No, käytyäni kommenttiboksissa hehkuttamassa miten Kartio-lasit eivät millään hajoa, ja muistettuani, että yksi juuri hajosi (hajottaen yhden lautasen mennessään), päätin kipaista meillekin muutaman lasin täydennystä.

Tämä kaikki olisi ollut vielä ihan ok, ellen sitten olisi huomannut alennuksessa myös Paratiisia ja Runo-sarjaa. Olen Paratiisista haaveillut kauan, mutta A. hinta on liian kova, että olisin koskaan saanut aikaiseksi sitä hankkia ja B. pelkään pientä unikoitumista siinä kuosissa. 35 euron kappalehintaan ostettavia astiastoja ei nimittäin uusita kovin usein.

Runo taas on uusi (eikö ole?), eli siinä on vaarana liian tässä hetkessä oleminen, jotta se miellyttäisi silmää 20 vuoden päästä. Ja hintahan siinä on yhtä korkea. 

Ja tässä päästään siihen pikkuporvarillisuuteen: arvostan suuresti kauniista astioista syömistä. Ja meidän astiamme eivät ole järin kauniita. Ruokalautasia on kolmea eri mallia: teinin makumieltymyksin varman päälle valittua Arcticaa, äidin ja isän häälahjaksi saaman vihreäkukallisen kaluston rippeet sekä miehen poikamiesboksiin aikanaan ostettua valkoistaa ikeaa.

Vanhempieni häälahjakalusto on ihan kaunis, mutta on alkanut jo vähän kulahtaa. (Päällimmäinen lautanen on käytetympää ruokakokoa, alempi kahvileipäkokoa.) Arctica nyt on arcticaa (so. tylsää) ja Ikea ikeaa (so. paitsi tylsää myös klohmoa).

Riehaannuin siis ja ostin Runoa. Neljä syvää ja pari ruokalautasta - ajattelin pikku hiljaa kerätä niitä lisää ja käyttää rinnan sen Arctican kanssa, vaikka muotokieli onkin erilainen. Muut kulahtaneet ajattelin hiljalleen hävittää.

Mutta miten?

Innoissani kaivoin Project mamasta vanhan postauksen posliinin kierrätyksestä, mutta suureksi pettymyksekseni huomasin kyseessä olleen vain kertaluontoinen kampanja viime syksynä.

Ja rämä rikkimenneetkin kun ovat vain tovin odottaneet sopivaa hetkeä, että veisin ne sinne kierrätykseen... (Kun kaivoin roskiskaapin takaosasta tämän "kierrätyskassin", jonka koko sisältö ei suinkaan ole kuvassa, vietin jälleen hiljaisen hetken pohtien pitäisikö muoviin kuitenkin taipua. Mutta sitten muoviastioihin pitäisi siirtyä koko perheen; lapset kun näitä kuitenkin ovat vähemmän tainneet hajottaa kuin aikuiset.)

Mutta, keramiikkaa ei siis voi kierrättää. Se ei hajoa kaatopaikalla ikinä. Ja sille kuitenkin olisi jatkokäyttömahdollisuus tiilimurskan raaka-aineena. Maailmassa on virhe. Laitoinkin heti positiivishenkistä palautetta Iittalalle, että organisoisivat tällaista jätekeramiikan keräystä jatkuvasti tai ainakin toistuvasti. (Tee toki samoin!) Varmasti viehättäisi kuluttajapalveluna puunhalaajaurbaania sukupolvea ja eiköhän aina yksi Runo-lautanen tarttuisi mukaan aina rikkinäisiä palauttaessa. (Ja pitäähän elektroniikkamyymälöidenkin huolehtia elektroniikkaromun palautuskeräyksestä, apteekkien lääkkeiden hävityksestä. Nih!)

Toinen huomio tuohon kuvaan liittyen: tiesitkö sinä, ettei juomalaseja saa hävittää lasinkeräyksen mukana? Minä en tiennyt, vaan olen niin tehnyt aina. Ilmeisesti juomalasin sulamislämpötila on paljon korkeampi kuin pakkauslasin, ja pienikin määrä juomalasia voi pilata suuren erän kierrätyslasia. Lue lisää täältä ja syyllisty, jos olet minulaiseni, jutun nimeämä "liian innokas kierrättäjä."

Mikä morkkis.

Ja vielä, kun kerran lupasin moniongelmaisen postauksen: nuo häälahja-astiat kestivät käytössä moitteettomasti 40 vuotta, ja ovat haalistuneet lähes kuviottomiksi kahdessa, uuden astianpesukoneemme myötä.

Kone jätti astiat toistuvasti likaisiksi, joten ensin siirryimme ekopesusta kattilanpesuohjelmaan ja sitten hippiaineista (so. Ecover) likaa räjäyttäviin ja maailmaa varmasti tuhoaviin powerdropseihin. Sillä yhdistelmällä koneemme saa puurolautasen puhtaaksi. (Joo joo huuhtelu, mutta ihan puhtaaksi hinkkaaminen tavallaan poistaa sen tiskikoneen tarpeen kokonaan.) Mutta, ruoantähteiden lisäksi se näemmä poistaa myös kuviot astioista. Olisi kauhean kiva tietää onko se vain huono kone (Electrolux) vai missä on ongelma.

Tähän tilanteeseen peilaten uudet investointini vähän jännittävät - että miten Runo päivittäisessä pesussa kestää. Mutta kuvittelisi, että uudet astiat on suunniteltu nykyiset pesutehot tuntien. Ainakin muumimukit ovat kestäneet hyvin. (Suhteestani niiden edustamaan estetiikkaan jatkan ehkä kuitenkin toisella kerralla.)

Tätä Budapestin tuliaista ei olisi tarvinnut laittaa koneeseen ensimmäistäkään kertaa.

Rahoille vastinetta (eli kuvitelmat vs. todellisuus)

Tiedätte varmaan paljonko maksaa salijäsenyys isoissa kuntokeskuksissa. Ja ehkä on käynyt ilmi myös sääst kitsas luonteeni. No, kiitos hyvän ystäväni, en maksa täyttä hintaa omasta jäsenyydestäni. Ja tällaisella luonteella vuosijäsenyys kannustaa käymään tunneilla ahkeraan, jotta saa rahoilleen vastinetta.

Kysyttäessä vastaan käyväni jumpassa noin kerran viikossa. Aiemmin minulla oli futis kerran viikossa, ja sitten kävin jumpassa toisen kerran. Tavoitteena on ollut kaksi jumppaa viikossa, mutta se on harvoin toteutunut. Olen nirso jumppieni suhteen, ja niitä kivoja tunteja on harvoin sellaiseen aikaan jolloin pääsisin. Kun miehellä on omat harrastuksensa ja niin edelleen.*

Nyt valitettavasti kuitenkin salini tarjoaa tällaista hienoa palvelua, jonka avulla voi seurata omia treenejään.

Tässä treenini viimeisen 12 viikon ajalta. Tuo ylempi pallura tarkoittaa yhtä treeniä. Siis viikossa. Ihan melkein joka viikko.

Ja tässä on kuukausinäkymä.

Viime talvena kävin ihan kohtuulliset viisi kertaa kuussa, mutta huhtikuussa alkoi alamäki. Työkiireet ennen muuta.* Ja sitten kesäloma.* Toukokuussa kävin yhden kerran, heinä- ja elokuussa kahdesti ja syyskuussa kerran. No oli pahoinvointia ja kaikkea sellaista.*

Tulee siinä yhdelle jumppakerralle hintaa.

Nyt kauhistelen, että jos lokakuusta tuo käyrä ei nouse takaisin viiteen ja pysy siellä loppuvuotta, niin... Niin, tosiaan, mitä sitten? Lopetan jäsenyyden ja sitten mitä?

Ehkä parempi kysymys olisi, millä minut sinne jumppaan motivoisi. Lajin vaihtoahan olen pohtinut (ja minulle on suositeltu) aiemminkin, mutta olen niin kovin huono aloittamaan uutta. Ainakaan nyt 5. kuulla. Sen baletin aloitin ja se on ihanaa, mutta ei siellä minun taidoillani tule edes kunnolla hiki.

Ja on mulla sentään aika hyvä alennus...

*Seli seli.

Desperately seeking Tyttö

No ei se ainakaan täältä löydy, mutta pakko jakaa ahdistukseni. Eilen illalla blogrolliini pamahti parikymmentä päivitystä Tytöltä. Mitä kummaa - mitä juhlaa!

Päivitykset tuntuivat kuitenkin vähän oudoilta, kunnes kävi ilmeiseksi, että niissä eletään vuotta 2007. Ja jos vilkaisette tuohon oikealle, niin huomaatte saman:

Ja jos linkkasitte blogiin, niin näitte sydäntä kylmäävän "Ei tekstejä" -tekstin.

Nyt peukut pystyssä, että kyseessä on pahemman sortin blogibugi, sillä eihän tuolla lailla saa ihminen kadota! Töitäkään pysty tekemään kun sydän sykkyrällä täällä murehtii...

Hyvä vai huono uutinen?

Tämän päivän aivomadoksi jäi parin rivin uutinen Turun Sanomista.

A: Hyvä uutinen: Lisää Bumgeniuksia ihmisten kaappeihin! (Tehdas oli juuri laajentamassa Kiinan kasvaviin tarpeisiin vastatakseen. Ne kiinalaiset ja niiden jääkaapit...)

B: Huono uutinen: Ei kai räjähtelevät tehtaat hirveän hyvä juttu ole. Kuolonuhreja yksi, ja entä ympäristövaikutukset?

C: "Uutinen": "Japanilaislehti varoitti." "Voi johtaa pulaan." Pelkkää sivuntäytettä, ja sitäkin aika vähän.

Itse kallistuin A:sta B:n kautta C:hen. Ehdoton ehkä! (Harmi että juuri sulkivat kuntavaaliehdokaslistat kun (jälleen) löysin sisäisen poliitikkoni.)

Vuoden turkulainen humanisti on: Silmäilijä!

Onnea voittajalle!

Ilmoita postiosoitteesi sekä toivomasi kirjapaketin sisältö osoitteeseen arjentakaa(at)gmail.com, niin laitan paketin postiin! (Tai ilmoita toki se kirjapaketin sisältö tuossa kommenttiosiossa - syistä, jotka selviävät muutaman virkkeen kuluttua.)

Arvonta suoritettiin äärimmäistä rehellisyyttä noudattaen puolueettoman ja pitkälti lukutaidottoman onnettaren toimesta.

Ylimääräinen kiitospalkinto lähtee ilman arvontatoimikunnan osallisuutta Liinalle kommenttiosiossa esitetyistä internetin kauneimmista kehuista. Palkinnon sisältönä on vapaavalintainen teos Silmäilijältä ylijäävistä kirjoista.

Kiitos kaikille osallistujille! Ihania olette!

Tämä täytyy ottaa pian uudelleen - kirjahyllyssä on metritolkulla hyviä palkintoja.