Kirjallisella kävelyllä talvisessa Turussa

Eteläänkin saatiin lunta! Vielä muutama päivä sitten, kun olin käyskentelemässä Turun keskustassa, sitä oli olemassa vain aavistus. Otin kävelylle kameran mukaani ja maailmaa linssin läpi tihrustaessani tajusin, miten kirjallinen kaupunki Turku oikeastaan onkaan.

Kävelyretki kirjallisessa Turussa kannattaa aloittaa Turun vanhalta suurtorilta (josta muuten julistetaan myös joulurauha). Brinkkalan talon sisäpihalla on vapaaehtoisvoimin pyörivä Kirjakahvila, sekä Museokeskuksen ylläpitämä Brinkkalan kirjakauppa. Suurtorin lähellä Aboa Vetus & Ars Nova -museossa taas löytyy näyttely kirjoittamisen ja lukemisen historiasta.

Joen yli vanhasta Turusta uuteen Turkuun voi vaeltaa suurtorilta Tuomiokirkkosiltaa pitkin: silloin näkymä kaupungin hienolle kirjastotalolle on kaikkein parhain. Minusta Turussa on maailman kaunein kirjasto! Jopa uusi moderni puoli istuu kokonaisuuteen jotenkin sulavasti ja vanhemman puolen arvokkuus on onnistuttu säilyttämään. Kirjastoa vastapäätä juuri ja juuri pystyssä tönöttävässä puutalossa on Turun sarjakuvakauppa ja aivan kivenheiton päässä matkalla toria kohti löytyy  turkulaisen kustantamon Sammakon kirjakauppa.

Käyskentelyyn väsyneet voivat poiketa Forumin korttelissa sijaitsevassa sarjakuvakahvilassa, Cosmic Comic Cafessa, jossa on lehtiä, kirjoja ja lautapelejä ajankuluksi. Kahvilasta voikin suunnistaa torin poikki kauppakeskus Hansaan ja kiertää läpi Akateemisen kirjakaupan, Suomalaisen kirjakaupan ja tien toisella puolella olevan Kansallisen kirjakaupan. Kävelykadun toisessa päässä olevaa Pientä kirjapuotiakaan ei kannata missata. Sielläkin voi juoda kahvit, jos Cosmic jäi väliin. Jos kävelyintoa vielä riittää, löytyy jokirannasta Turun Kirjan talo, joka pitää mielenkiintoisia kirjoituskursseja ja arvostelupalvelua kirjoitusta harrastaville.

Talvisen kaupunkikierroksen myötä toivotan kaikille Vinttikamarin lukijoille rauhallista joulua!

Maria Syvälä: Älä sylje minua syliisi

Maria Syvälä: Älä sylje minua syliisi

Robustos 2005
127s.
Kustantajalta

Enpä ole lukenut pitkään pitkään aikaan nykypäivän runoutta. Maria Syvälän esikoisteos Älä sylje minua syliisi on "runokertomus hulluudesta ja rakkaudesta". Tarinamaisesti etenevä runokokoelma piirtää lukijan eteen kuvan perheestä. Siinä on vuoropuhelua äidin ja tyttären välillä, pelkoa, toivoa ja taistelua järkkyvää mieltä vastaan.

Älä sylje minua syliisi on yksi voimakkaimmista runoteoksista jonka olen lukenut. Itse asiassa en ole tainnut koskaan aikaisemmin lukea sellaista kokoelmaa, jossa on yksi kokonainen tarina, ei vain katkelmia ja välähdyksiä maailmasta. Tarinana kokoelman kertomus on riipaiseva, mutta siinä on myös toivoa. Runot rakentuvat mieleenpainuvana kokonaisuutena, josta on vaikea lähteä irrottamaan yksittäisiä osia. Ajattelin vain aloittaa kokoelmaa, mutta hups ja olin lukenut koko teoksen läpi. Tämä pitää ehdottomasti lukea uudemman kerran, sen verran pysäyttävä teksti oli kyseessä.

Älä sylje minua syliisi oli yllättävä. En osaa oikein muulla tavalla kuvailla fiilistä, joka lukemisen jälkeen jäi päälle. Yllättävä ja pysäyttävä.

Suosittelen Maria Syvälän Älä sylje minua syliisi -runokokoelmaa vahvojen ja koskettavien runojen ja proosarunouden ystäville.

Andrea Levy: Pitkä laulu

Andrea Levy: Pitkä laulu

Into 2014

359s.

Arvostelukappale

Rattaat eivät olleet vielä ajaneet pois helteiseltä kadulta, ne olivat vielä Clara-neidin näkyvissä. Eivät ne olleet vielä ajaneet edes vielä Ebo Cornwallinkaa ohi, kun July jo pohti täyttä päätä - samalla kun hän toisti joko kolmannen kerran nuorelle valttarille, että "Kyllä, kyllä, tässä on oikein mukavaa" -millaisen puvun hän pukisi ylleen, jos hän Clara-neidin tavoin saisi napattua itselleen valkoisen "aviomieheksi". (Levy: Pitkä laulu, s.225)

Voi miten pitkään ja piinallisesti luin tätä kirjaa! Tartuin 1800-luvun Jamaikalle sijoittuvaan tarinaan suurin odotuksin, mutta kerronnan monimutkaisuus sai minut hidastelemaan kirjan parissa monta viikkoa. Tosin syksy on ollut lukemisten puolesta muutenkin vaivanloinen, joten kaikkea syytä tuskin voi pelkälle kirjalle ja sen kerronnalle laittaa. Olen kuitenkin iloinen, että luin sitkeästi kirjan loppuun, sillä viimein se olikin miellyttävä lukuelämys.

Pitkä laulu on Amityn sokeriplantaasille orjaksi syntyneen Julyn tarina. Kun tuskailin vaikeaa kerrontaa, tarkoitin sitä, millainen ratkaisu Pitkässä laulussa on: välillä kertojana on vanha July (minäkertoja) välillä Julyn poika, välillä kaikkitietävä kertoja, joka selostaa tarinaa hyvin ulkoapäin katsovalla otteella. Minun oli todella vaikea pysyä tarinassa mukana ja välillä kerronta oli jopa piinallisen yksityiskohtaista ja hyppeli aiheisiin, jotka eivät tuntuneet mitenkään olennaisilta tarinan kannalta. Toisaalta kertojaratkaisu oli kiehtova ja jollain merkillisellä tavalla se onnistui tukemaan tarinaa kuitenkin niin, että loppujen lopuksi viehätyin tarinan tyylistä.

July elää aikaa, jona sota lopettaa orjuuden. Vapaus ei sokeriplantaasityöhön tottuneille orjille ole kuitenkaan helppoa, sillä elämässä on haasteita, joita on vaikea käsitellä. Julyn tarina on samalla rakkaustarina ja selviytymistarina, sanojen kaikissa merkityksissä. Mikään kevyt välipala ei kirja ainakaan minulle ollut, sillä se jäi mietityttämään ja lopulta minua alkoi melkein harmittaa se, että olin lukenut kirjan alkupuolen niin huolimattomasti ja haukotellen. Kummasti punaiset langat solmiutuvat yhteen tarinan lopulla ja kertomus saa merkityksensä.

En oikein osaa pukea sanoiksi niitä fiiliksiä, jotka tämä kirja sai aikaan. Pitkään lauluun kannattaa ehdottomasti tarttua jos 1800-luvun siirtomaa-aika ja orjien elämä kiinnostavat.

Suosittelen Pitkää laulua historiallisten romaanien ystäville.

Muukalainen tv-sarjana

Olen muutamaankin otteeseen kirjoittanut Diana Gabaldonin Matkantekijä -kirjasarjaan liittyvistä jutuista, sekä tv-sarjasta, jota alettiin esittää syksyllä. Sarja ei ole vielä pyörinyt Suomessa, mutta sain katsotuksi ensimmäisen kauden esitetyt jaksot (nyt meneillään on jonkinlainen tauko ja ensimmäisen kauden toinen puolisko alkaa pyöriä jenkeissä huhtikuun 4. päivä). On siis hyvä hetki kerrata hiukan fiiliksiä, joita kirjan filmatisaatio on herättänyt.

Olen lukenut Muukalaisen useampaan kertaan, se on hyvä esimerkki sellaisista paksuista, eeppisistä, romanttisista ja historiallisista romaaneista, jotka ovat ihan täydellistä arjenpakoa. Kirjasarjan muut osat eivät ole sytyttäneet ihan samalla tavalla, mutta Muukalaisen pariin on ollut kiva palata silloin tällöin ja siksi sarjakin herätti odotuksia. Pelkästin tietysti, että se ei vastaisi yhtään mielikuviani, mutta onneksi lopputulos oli ihan hyvä.

Sarja seuraa aika uskollisesti Gabaldonin kirjaa muuttaen vain sellaisia seikkoja, jotka eivät ole kokonaisuuden kannalta kovin olennaisia, mutta joiden esittäminen sarjassa kuvatulla tavalla on ehkä loogista ja helpottaa kirjaan perustuvan juonen avautumista katsojille. Poikkeuksena alkuperäiseen tarinaan tv-sarjassa kuljetetaan mukana myös aviopuolisonsa Clairen 1700-luvulle menettäneen Frankin elämässä, ei tosin häiritsevässä määrin, vaan juuri niin, että kirjankin lukeneet saavat aiheeseen uudenlaista näkökulmaa. Jostain syystä en koskaan kirjaa lukiessani tajunnut Clairen kokemaa menetyst niin suureksi: minusta hän putkahti yllättävän sujuvasti elämään 1700-luvun elämää. Tv-sarja antaa kuitenkin asiaan toisenlaisen näkökulman ja tekee Clairen kaipauksesta käsinkosketeltavaa.

Mielestäni sarjan näyttelijävalinnat ovat kohtuullisen onnistuneita ja sarjan kuvaama historiallinen ajanjakso toimii hyvin. Kaikkia juoneen liittyviä muutoksia en täysin ymmärrä, mutta toisaalta näen tv-sarjan vain yhtenä tulkintana aiheesta. Ihanaa, että sarja on kuvattu ns. todellisilla tapahtumapaikoilla Skotlannissa. Maisemat ovat huikeita ja jo pelkän visuaalisuutensa vuoksi sarja liimaa ruudun ääreen takuuvarmasti. Olisi ollut menetys, jos sarjaa oltaisi jostakin mystisestä syystä kuvattu amerikkalaisilla näyttelijöillä jossakin täysin väärässä kontekstissa. Nyt ainakin olennaisimmat asiat ovat kohdillaan.

Kaikenkaikkiaan olen ihan tyytyväinen näkemääni, vaikka Outlander ei ihan tajuntaa räjäyttänytkään. Katsomiskokemuksena miellyttävä ja oli mukava huomata, että kirjan monasti lukenutkin lukija pystyi katsomaan tätä ilman suurempia agressioita. Lisää odotellessa.

Olisi hauska kuulla, mitä muut sarjaa seuranneet ovat pitäneet Starzin versiosta!

Esittelyssä Silja Susi: Routamieli

Silja Susi: Routamieli

Torni 2014

372s.

Kirjailijalta

Mainittakoon heti alkuun, että kyseessä ei ole varsinainen kirja-arvio. Tämä kirja on minulle vähän kuin kummilapsi, olen saanut seurata sivusta sen tarinaa ensimmäisestä raakaversiosta oikeaksi kirjaksi. En siis koe pystyväni mitenkään objektiivisesti arvioimaan kirjaa. Haluan kuitenkin kertoa teille vähän Routamielestä.

Ruskajuhla toivotti kylmän talven tervetulleeksi ja pitkien öiden ajan alkavaksi. Se oli aina ollut lempijuhliani, sillä klaanimme juhlatalo täyttyi riehakkaalla naurulla. Ruskajuhlassa haluttiin karkottaa pimeyden tuomaa apeutta tanssilla ja laululla. Istuin suuressa juhlasalissa, jonka seinillä loimusivat soihdut. (Susi: Routamieli, s.7)

Näillä sanoilla alkaa Silja Suden esikoisromaani Routamieli. Routamieli on fantasiagenreen sijoittuva kertomus pojasta, Routamielestä, joka kasvaa klaaninsa parissa Eteläisen kaupungin läheisyydessä. Pohjolaa hallitsee soturiklaani, jonka jäseneksi nuori Routa haluaa tutustuttuaan Eteläisessä kaupungissa kouluttautuvien soturien elämään, sekä erityisesti erääseen tanssijatyttöön...

Klaanin tietäjä oli toivottanut minut tervetulleeksi luokseen. Lusena muistutti, ettei tietäjä tavannut kutsua lapsia, joten kyseessä oli suuri kunnia ja minun oli osattava käyttäytyä kohteliaastu. Vedin vaatteet päälle niin nopeasti kuin innostunut kahdeksanvuotias vain saattoi. Olin jo ryntäämässä ulos, kun Lusena tarttui minuun ja istutti alas pirtin penkille. (Susi: Routamieli, s.17)

Jumalilla on kuitenkin suunnitelmia, jotka poikkeavat ratkaisevalla tavalla Routamielen haaveista. Hänet lähetetään kauas pohjoisen erämaahan, sillä jumalilla on hänelle tehtävä. Routa joutuu jättämään taakseen kodin, rakkaansa ja kaikki ne haaveet, joita hänellä on. Alkaa matka karuun pohjoisen erämaahan. Pohjoisessa Routamieli joutuu kohtaamaan itsensä lisäksi myös muita vastoinkäymisiä: jumalten tahdon kuuleminen ei ole niin yksinkertaista.

Myrskytuuli yltyi, mutten jaksanut välittää. Sitten, monista elämäni hetkistä ehdottomasti surkeimpana, huomasin yhtäkkiä mustan kirsun, joka tavoitteli leipäpalaani. (Susi: Routamieli, s.92)

Romaani kuvailee Routamielen kasvua pojasta mieheksi kohti tehtävää, johon jumalat ovat hänet tarkoittaneet. Tarinasta ei puutu taisteluita, eikä romantiikkaakaan. Mystiseen pohjolaan sijoittuva tarina yhdistelee fantasiaperinnettä ja tuo siihen mukaan kalevalaisia ja suomalaiskansallisia elementtejä: tarinan voisi kuvitella sijoittuvan vaikka Suomen lappiin, sillä luontokuvaus tuo fiiliksen lapin karuista maisemista. Kannen "kertomus pojasta joka ei halunnut olla sankari" -teksti kuvailee hyvin tarinan sisältö ja tunnelmaa.

Minusta Routamieli on sellainen fantasiakirja, jollaisia soisi julkaistavan enemmänkin. Olen kuullut sanottavan, että Suomessa fantasiakirjallisuudesta on melkoinen ylitarjonta, se on varmasti tottakin, mutta on hienoa, että ns. perinteistä fantasiaa silti edelleen julkaistaan. Lukijoita riittää varmasti. Routamieli sijoittuu genreen, jonka kohderyhmä on nuorista lukijoista aikuisiin. On vaihteeksi myös hauska lukea fantasiatarinaa, jossa on vastahakoinen miespäähenkilö. 

Fantasiakirjallisuuden ystävät, laittakaahan lukulistalle.

Liekö mitenkään mahdollista suhtautua objektiivisesti romaaniin,
jossa on tuollainen omistuskirjoitus!

Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havaste: Tuulen vihat

Gummerus 2014

381s.

Ostettu kirjamessuilta

Kun suljin Paula Havasteen kirjan Tuulen vihat, ensimmäinen kysymys oli se, miksi ihmeessä en ole koskaan aikaisemmin lukenut Havasteelta yhtään mitään? Miksi itseasiassa en ollut edes noteerannut koko kirjailijan olemassaoloa? Historiallisten romaanien yhteydessä Suomessa tuutataan tällä hetkellä lähinnä Kristiina Vuorta (mikä ei tietenkään ole huono asia, koska hän kirjoittaa hienoja romaaneja!), mutta näköjään Suomessa on myös muita kirjailijoita, jotka kirjoittavat hienoja historialliseen kontekstiin sijoittuvia kirjoja. 

1100-luvulle sijoittuva Tuulen vihat kertoo kotituvassaan kasvavasta pienestä Kertestä, joka näkee henkiolentoja ja väistelee isänsä ankaraa kättä. Kertestä kasvaa vahva emäntä, joka ottaa tulevaisuuden omiin käsiinsä. 1100-luvun Suomessa elätään vahvasti uskomusten ja kansanperinteen valvomassa maailmassa ja eletään kesästä kesään, elantoa hankkien.

Kerten tarinaa on mahdottoman mielenkiintoista seurata, vaikkakaan en ihan sataprosenttisesti vakuuttunut 1100-luvun maailmasta, joka ainakin minun oppimani mukaan ei ole ollut ihan täysin sellainen kuin Havasteen piirtämä maisema. Toisaalta niin kauan kuin kyse on silkasta fiktiosta, monia juttuja voi katsoa sormien välistä. Havaste on perehtynyt uskomuksiin ja perinteisiin vakuuttavalla tavalla ja tuonut ne osaksi tarinan maailmaa niin, että lukijalle piirtyy varsin mielenkiintoinen mielikuva siitä, millaista elämä muinaisessa Suomessa on joskus voinut olla. Minun makuuni infodumppia uskomusperinteestä tuli aika ylärajalle saakka, mutta se ei onneksi himmentänyt tarinan hehkua, vaan hotkaisin Tuulen vihat miltei yhdeltä istumalta.

Havasteen kieli on varsin mukavaa ja vaivatonta lukea ja kirja oli monella tapaa elämys. Joissain kirja-arvioissa tarinan loppuratkaisua on valotettu, mutta itse en missään tapauksessa olisi halunnut tietää etukäteen mistä kirjassa oli kyse: onneksi en ollut lukenut muita kuin Morren arvion ennen kun tartuin itse kirjaan. Minusta tämä on sellainen kirja, josta ei kannata tietää hirveästi etukäteen, sillä loppuasetelman yllätyksellisyys tuo oman sävynsä tarinaan.

Päivät muuttuivat lyhyiksi, kylmiksi ja hämäriksi. Elämä siirtyi ahtaisiin sisätiloihin. Uvanta talutti uuden sonnin pirtin uksensuuhun, jossa se mellasti monta päivää ja yötä kunnes taipui kohtaloonsa. Ulos hakaan ja tuulen tuoksuihin se kaipasi kuten he muutkin, mutta nyt vastassa oli pelkkä seinä.

(Havaste: Tuulen vihat, s.177)

Suosittelen Tuulen vihoja historiallisten romaanien ystäville.

Aino Kallas: Sudenmorsian

Aino Kallas: Sudenmorsian

Otava 2007 (1928)

98s.

Kirjastosta

Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan niinkuin vääjäämätön käsky, jota totella täytyy, vaikka se kuolemaan ja kadotukseen veisi.

(Kallas: Sudenmorsian, s.31)

Olen lukenut Sudenmorsiamen joskus kouluikäisenä, jolloin en muistaakseni tajunnut sen balladinomaista kieltä, vaan pidin sitä ainoastaan vähän outona ja tylsänä (se oli myös aikaa, jolloin kaikki vähääkään fantasiaan tai spefiin liittyvä oli minusta äärimmäisen epäilyttävää ja välttämisen arvoista). Marraskuinen sää houkutteli tarttumaan kuitenkin uudemman kerran Sudenmorsiameen.

Aino Kallaksen romaani on tarina "riivatusta rakkaudesta". Metsänvartijan vaimo Aalo ei voi vastustaa suden kutsua, vaan vetäää suden turkin päälleen ja juoksee ihmissutena metsään. Hän onnistuu salaamaan toisen elämänsä joksikin aikaa, mutta lopulta Priidik saa tietää vaimonsa taipumuksista. Aalon on juostava korpeen muiden susien mukana. Noituutta ja pahuutta ei katsota Hiidenmaalla hyvällä, vaan kurja on sutena juoksevan ja metsän hengen kanssa yhtyvän naisen kohtalo.

Sudenmorsian on kieleltään mielenkiintoinen, vanhahtava ja merkillinen, mutta teemaltaan kiehtova tarina. Kielletyn rakkauden teema on romaanissa vahvana esillä. Jollain tavalla Sudenmorsiamen voi hyvinkin laskea ns. paranormaalin romantiikan kotimaiseksi esikuvaksi! Itselleni Sudenmorsiamesta tulee hyvinkin elävästi mieleen Brönten Humiseva harju. Salaperäinen, mystinen tunnelma kantaa romaanin läpi.

Sudenmorsian on lyhyt pieni kirja, mutta se jää mieleen pitkäksi aikaa. Vaikuttava, mielenkiintoinen ja vähän hämmentävä. Samanhenkisiä romaaneja (mielellään kotimaisia!) saisi suositella minulle, jos jollekin tulee mieleen? Nämä sopivat nyt vallan mainiosta marraskuun iltoihin.

Suosittelen Sudenmorsianta kaikille mystisten, kauhuhenkisten tarinoiden ystäville.

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Osuuskumma 2014

358s.

Shoppailtu Helsingin kirjamessuilta

Olen koko syksyn odottanut muutamia kirjoja ja Maria Carolen esikoisteos Tulen tyttäriä on yksi niistä. Asiaan vaikuttanee se, että kirjoittaja on blogipiirien kautta tuttu, mutta väitän silti, että pystyn kirjoittamaan romaanista muutaman sanan ihan objektiivisesti. Ainakin voin yrittää.

Olen suhtautunut pitkään aika angstisesti kaikkeen, mikä vähänkään haiskahtaa eeppiselle fantasialle. Siksi tartuin Tulen tyttäriin vähän pelonsekaisin odotuksin, sillä genreen mahtuu paljon kirjoja, jotka eivät ole antaneet minulle sitä, mitä olisin lukijana kaivannut. Tulen tyttäriä osui onneksi tähän ihastuttavien poikkeusten sarjaan, sillä se tempaisi mukaansa ja antoi annoksen juuri sellaista arjen pakoa, jota tähän hätään kaipasinkin.

Tulen tyttäriä kertoo jumalille sukua olevasta soturinaisesta, Naarnista, joka rakastuu mökissä poikansa asuvaan ihmisnaiseen, Emmaan. Tarina ei kuitenkaan kerro vain Naarnista, vaan Carole marssittaa mukaan joukon muitakin keskeisiä henkilöitä. Naarnin ja Emman rakkaustarina toimii kertomuksen punaisena lankana, mutta yhtä suureen rooliin pääsevät pakkoavioliittoa pakeneva Livia sekä parantajien sukua oleva sotilas Vanja. Carolen henkilögalleria on mielenkiintoinen ja sieltä löytyy varmasti jokaiselle lukijalle oma suosikki. Tämä on etu, sillä ainakin itselleni pelkän Naarnin ja Emman tarinan seuraaminen olisi käynyt pitkäveteiseksi.

Juuri kun hän oli painumassa uneen, hevonen värähti ja nosti päätään. Korvat kiertyivät joen suuntaa. Silloin Vanjakin kuuli rasahduksen. Hän nousi hiljaa ylös, hiipi kallionlohkareen viereen ja vei kätensä miekan kahvalle. Ääni lähestyi hitaasti, ja Vanja valmistautui kierähtämään esiin tunkeilijan kimppuun, kun tuulenvire kantoi tuoksun, josta hän ei erehtynyt.

(Carole: Tulen tyttäriä, s.215)

Genren kirjoissa tuppaa yleensä olemaan melko tavalla fantasiamaailman ja miljöön selittelyä, mutta Tulen tyttärien maailma jää sopivan salaperäiseksi, eikä lukijalle tyrkytetä liikaa informaatiota. Vaikka olenkin ihan vähän kyllästynyt keskiaikahenkiseen maailmaan, joka fantasiakirjoissa on tyypillinen, Carolen luomaan maailmaan oli vaivatonta solahtaa.

Kiitosta annan myös romaanin kielelle. Kirjoittajan oma ääni kantaa tekstin läpi, ja romaanin lukeminen on vaivatonta ja mieluisaa. Carole käyttelee sanoja kauniisti, mutta genreen sopivalla tavalla. Lukiessa minua lähinnä harmitti varsinaisten lukujen puuttuminen, olisin kaivannut tekstiin väljyyttä ja hengityspaikkoja, mutta vaikka lukujakoon liittyvä ratkaisu ei minua miellyttänytkään, se ei onneksi riittänyt pilaamaan lukukokemusta. 

Fantasiagenressä Tulen tyttäret sijoittuu ehkä genren viihteellisempään päähän, mutta oikeastaan vain juonenkäänteidensä takia, eikä siksi, että romaani olisi kerrontatavoiltaan tai teemoiltaan jotenkin köykäinen. Tarinassa on feministinen ote, mutta kirjaa lukiessa välittyy vahvasti tunne siitä, että tarina on kerrottu ensisijaisesti tarinankerronnan ilosta eikä siksi, että lukijalle haluttaisiin syöttää jokin suuri syvällinen teema tai uusi tapa katsoa maailmaa. Tulen tyttäriä on rehellistä, kostailematonta ja viihdyttävää fantasiaa, joka on tarpeeseen näin synkkänä, marraskuisena iltana. En yleensä ole kirjasarjojen suuri ystävä, mutta Tulen tyttärien maailmasta ja henkilöistä voisin lukea toisenkin romaanin.

Suosittelen Maria Carolen Tulen tyttäriä helposti lähestyttävän fantasiakirjallisuuden ystäville. Kirja sopii mielestäni luettavaksi niin aikuisille kuin nuorillekin lukijoille

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Karisto 2012

188s.

Kellopelikuningas

Karisto 2013

330s.

Susikuningatar

Karisto 2014

448s.

Kerrankin oli mahdollisuus (ja kärsivällisyyttä) lukea kerralla koko kirjasarja. Yleensä kirjasarjojen osat tulee luettua silloin kun ne ilmestyvät, niin että välissä on odotusaikaa vuoden tai parinkin verran. En kuitenkaan ole ollut erityisen kiinnostunut steampunkista, joten maltoin odottaa sitä, että koko sarja ilmestyy. Lainasin joskus Kerjäläisprinsessan kirjastosta, mutta en ehtinyt muuta kuin silmäillä paria ensimmäistä sivua. Silloin jäi fiilis, että kyseessä on selkeästi lastenkirja, ei ehkä sellainen tarina, jonka halusin lukea. Päätin kuitenkin lukea koko trilogian kerralla huomattuani sarjan muiden osien kasvaneen paksuutta. Hyvä niin.

Magdalena Hai on luonut Gigi ja Henry -trilogiassa mielenkiintoisen maailman, joka on yhdistelmä 1800-lukua henkivää steampunkia ja vaihtoehtohistoriaa. En ole ollut steampunkista lähtökohtaisesti kovin kiinnostunut. 1800-luku on oma asiansa, historiallinen ajanjakso, jossa kyllä on mielenkiintoisia elementtejä, mutta 1800-luvun vääntäminen steampunk-nimikkeen alle on vähän plääh. Toisaalta höyrypunkin elementit kiehtovat, enkä osaa ihan täysin sanoa miksi en syty genrestä. Tästä kaikesta angstista huolimatta en lukijana voi kuin ihailla Hain luomaa maailmaa ja sitä kaikkea historiallisen ja spefistisen hengen yhdistelmää, joka tarinaan on mahdutettu mukaan. Ilmalaivoja, koneita ja ihmissusia. Vau.

Kuulin lasten juoksevan kujan ohi leikeissään. Ihan vasta mekin olimme Henryn kanssa juosseet noilla kaduila leikkimässä Kuka pelkää paholaista ja hyppäämässä ruutua toisten korttelin lasten kanssa. Leikit keskeytyivät vasta kun jonkun pojan mestari löysi hänet ja vei karkulaisen korvasta roikottaen takaisin sorvin ääreen. Silloin me muut juoksimme karkuun tai piileksimme lautakasojen takana, ettei meitäkin otettaisi kiinni. (Hai: Kerjäläisprinsessa s.46-47)

Kirjatrilogia on oikeastaan eräänlainen kasvukertomus. Kuninkaallista sukua oleva minäkertoja Gigi on paennut perheensä kanssan Keloburgiin, kun valta on kaapattu kaukaisessa Umbroviassa. Gigin tausta tuo vahvasti mieleen Venäjän Romanovien suvun viimeiset vaiheet ja niin lienee tarkoituskin. Ripaukset historiallisia yksityiskohtia kaiken fiktion joukossa tekevät tarinasta hauskaa luettavaa myös aikuiselle. Hai selittää jokaisen kirjansa lopulla rakentamaansa maailmaa: en ole varma olisiko se ollut tarpeellista, mutta oli joka tapauksessa hauska tietää, millaiselle pohjalle kertomuksta on alettu kasata. Kirjojen sisäkansien kartata ovat niin ikään mukava lisä tarinaan.

Gigin ja katupoika Henryn tarina kulkee Keloburgista Euroopan melskeeseen ja lopulta myös mystiseen Umbroviaan, jossa elää laumoittain ihmissusia (ei kuitenkaan mitään kimaltelevia yksilöitä, vaan huomattavasti uskottavampia tyyppejä). Värikkäät hahmot ovat yksi tarinan vahvuuksista ja tarinan maailmaan on helppo uppoutua. Myös konemaailma värittää tarinan miljöötä.

Maanalaisten lasten luola oli muttunut siitä, kun olin nähnyt sen viimeksi. Kaikkialla oli lyhtyjä, niin että suuren tilan jokainen nurkka näytti olevan tulessa. Jännittynyt puheensorina kaikui kaartuvista seinistä kymmenkertaisena ja puuroutui korvissa humisevaksi meteliksi, jonka lävisti ainoastaan silloin tällöin jokin satunnainen kolahdus tai huuto. (Hai: Kellopelikuningas, s.226)

Tarina ja sen hahmot kasvavat ikää ja elämänkokemusta kertomuksen edetessä ja kirjojen pidetessä. Hain tekstiä on mukava ja helppo lukea, se on värikästä mutta jättää myös lukijalle varaa tehdä omia tulkintoja. Vaikka kyseessä on mielestäni enemmän lapsille ja varhaisnuorille kuin aikuisemmille nuorille suunnattu kirjasarja, ei tarinan sävy ole aikuisellekaan lukijalle puuduttava. Toisaalta olisi kiinnostavaa lukea Hailta joskus vastaavanlaista nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuna. Trilogian perusteella en suuremmin vieläkään viehättynyt steampunkiin, mutta aion jatkossakin antaa sille mahdollisuuden.

Suosittelen kirjasarjaa kekseliäiden fantasiahenkisten seikkailujen ystäville.

Jennifer Weiner: Tietyt tytöt

Jennifer Weiner: Tietyt tytöt

WSOY 2010

490s.

Työpaikan kahvihuoneesta

Välikevennystä. Nappasin työpaikan löytöhyllystä Jennifer Weinerin Tietyt tytöt taukolukemiseksi. Romaani kertoo Cannie Shaphirosta, joka julkaisi vuosikausia takaperin omaan elämäänsä pohjautuvan romaanin. Vuosia myöhemmin hän on salanimellä romaaneja kirjoittava perheenäiti, jonka teini-ikäinen tytär järjestää hänelle päänvaivaa. Cannie tasapainottelee äitinä ja vaimona olemisen välillä ja yrittää ymmärtää tytärtään Joyta. Äidin ja tyttären kerrontajaksojen välillä vuorotteleva tarina oli tiiliskivi, mutta helppoa ja kevyttä luettavaa.

Kirjassa ei varsinaisesti ole sen syvällisempää juonta ja näin muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen on vaikea palauttaa mieleen tarinan yksityiskohtia. Kirjaan tarttuessani luulin lukevani ihan silkkaa hömppää, mutta tarinassa oli yllättäen myös muita sävyjä. Äidin ja tyttären vuoropuhelun seuraaminen oli tavallaan mielenkiintoista, vaikka olinkin hämmentynyt sillä luulin lukevani ihan silkkää viihdehömppää. Tarinassa oli aineksia muuhunkin, mutta viihteellisen ja humoristisen otteen ja toisaalta vakavien aiheiden vuorottelu oli ratkaisuna hiukan outo. Loppuratkaisukin oli aika yllättävä, eikä ollenkaan sellainen kuin olin genreltä olettanut.

Oliko tämä edes viihteellistä hömppää, vaikea sanoa. Kirjan kansi ja kevyesti kirjoitettu takakansi hämmentää. Tarina ei aina ole sitä miltä se näyttää päälle päin, ja mielikuvia voi olla vaikea muuttaa enää siinä vaiheessa kun kirjan on jo aloittanut. Joskus lukiessa käy näin.

Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät viihteellisistä, mutta myös vakavampiakin teemoja sisältävistä romaaneista.

Hannu Niklander: Luon katseen luoteeseen

Hanna Niklander: Luon katseen luoteeseen

Robustos 2014

208s.

Kustantajalta

Suomen kirjailijaliiton varapuheenjohtajana toimivan Hannu Niklanderin Luon katseen luoteeseen on kokoelma nimensä mukaisesti Euroopan luoteiskolkkaan sijoittuvista maista kertovia esseitä. Essee on tyylilajina minulle aika vieras, enkä tiennyt ollenkaan mitä odotin tarttuessani kirjaan. Lähinnä Niklanderin valitsemat mielenmaisemat kiinnostivat, sillä itsekin olen kokenut Euroopan luoteiskolkan yhdeksi mielenkiintoisimmista potentiaalisista matkakohteista. Vaikka kirjan alaotsikkona onkin "Matkakertomuksia Pohjolasta", pelkkä matkakuvauskokoelma kirja ei ole.

Niklanderin kerrontatyyli on soljuva, rupatteleva. Tekstiä lukiessa tulee sellainen olo kuin istuisi takkatulen ääressä ja kuuntelisi jonkun toisen matkakertomuksia. Niklander piipahtaa suosikkikaupungeissaan kuten Turussa ja Uppsalassa, ja jatkaa matkaansa käyden muun muassa Norjassa, Färsaarilla ja Islannissa. Välillä rupatellaan Carl von Linnéstä, välillä pohditaan pikkuvaltion tulevaisuutta.

Niklanderin kirjasta tulee mieleen nippu maailmalta lähetettyjä postikortteja. Ei tietystikään sellaisia perinteisiä turistikortteja, joissa lukee latteuksia kuten "Terveissi Turuust", "Lämmintä on, ollaan uitu ja syöty" jne. Vaan niitä postikortteja, joissa on tarkoin valittu kuva, ja jotka on kirjoitettu täyteen pieniä, huolella piirrettyjä ja valittuja kirjaimia. Kirjaa lukiessa tulee kaipuu matkalle, mutta ei sillä tavalla kuin matkailulehtiä tai Tjäreborgin katalogia selatessa. Niklander houkuttelee katsomaan, ihmettelemään ja ymmärtämään toista maata ja maan tapaa olla.

Joulupukit ovat kuin paavit, ainutlaatuisia ja valtaansa jakamattomia, he esiintyvät asiansa ainoina oikeina edustajina. Niin kuin Rooman paavilla oli vastapaavinsa Avignonissa, niin on Nuukin joulupukilla vastapukkinsa Rovaniemellä. Toisiaan he eivät ole tunnustaneet eivätkä sovussa jakaneet laajoja etupiirejään.

     Käyn joulupukin kahvilassa. Jouluiset mausteet tuoksuvat näin syyskuun alussa, mutta ovathan täällä vuodenajat muutenkin erikoiset, pihalla vasta voikukat kukkivat ja tuntu on kuin koulun kevätjuhlaan mennessä. (Niklander: Luon katseen luoteeseen, s.194-195)

Luon katseen luoteeseen on mukava pieni kirja joka mahtuu vaikka reissulukemiseksi matkalaukun sivutaskuun. Ainoastaan kirjan pienet marginaalit harmittivat lukiessa, sillä sormien ote kirjan reunasta oli jättää tekstin piiloon. Luon katseen luoteeseen oli joka tapauksessa mukava seuralainen kynttilänvaloisina syysiltoina.

Suosittelen Niklanderin Luon katseen luoteeseen -kirjaa jokaiselle matkakuumetta potevalle. Niille, joiden mielestä matkustaminen on muutakin kuin iltapäivä hotellin uima-altaalla auringon paahteessa.

Rakas romaanihenkilö copycat

Amma järjesti kolmannen (hauskan!) copycat-kilpailun, johon halusin ehdottomasti osallistua. Tällä kertaa aihe oli ehkä hiukan aikaisempaa vaikeampi, koska piti valita rakas romaanihenkilö ja tehdä kansikuva hänelle. Tein oikeastaan rakkaimman romaanihenkilöni jo ensimmäisessä copycat-kisassa valokuvaamalla itseni L.M. Montgomeryn Sinisen linnan Valancyna. 

Rakkaan romaanihenkilön rooliin olisi ollut monen monta ehdokasta. Harkitsin Diana Gabaldonin vahvaa Clairea, Charlotte Bronten Humisevan harjun synkkää Heatclifiä, ja Tove Janssonin Nuuskamuikkusta. Valitsin kuitenkin lopulta hahmon hyvin läheltä rakasta Valancya. Nimittän Montgomeryn Pienen Runotytön, Emilian.

Emilia on monen kirjoittamista harrastavan esikuva. Sisukas alppipolulla kiipeilijä, joka sai leimahduksia ja kirjoitti runoja ja tarinoita. Mutta millainen Emilia olisi tänä päivänä? Kun mietin Emiliaa ja hänen luonnettaan, minulle tulee mieleen yksi hahmo, niin ikään rakas romaanihahmo, jolla on samanlaista päättäväisyyttä ja itsetuntoa kuin Montgomeryn Runotytöllä. 

J.K. Rowlingin Hermione ja Emilia olisivat olleet hyviä ystäviä, jos he olisivat tavanneet. Ensialkuun he olisivat viettäneet vuosia kilpaillen siitä kumpi on nokkelampi ja älykkäämpi, taitavampi käyttämään sanoja ja lukemaan. Jossain vaiheessa he olisivat ymmärtäneet, että on oikeastaan hauskempaa olla ystävä kuin vihollinen. Hermionella ei Harry Pottereissa ollut varsinaista tyttökaveria, mutta luulen, että Emilia olisi ollut sellainen. Ja luulen, että nyt copycat kisan kunniaksi heitän rakkaan romaanihenkilöni Harry Potterin mystiseen maailmaan pyydystämään sulkakynää, jonka Hermione on suutuksissaan loihtinut lentämään Emiliaa pakoon.

Harry Potter ja viisasten kivi -romaanin viidennessä painoksessa oli poikkeuksellisesti erilainen kansi kuin muissa sarjan kirjoissa, jotka kuvitti Mika Launis. Myöhästyin Harry Potterien alkuhuumasta sen verran, että en saanut Launiksen kannella varustettua kirjaa, vaan tämän toisen kannen, joka on alunperin kirjasarjan amerikkalaista painosta varten Mary GrandPrén kuvituksella varustettu. Silloin "vääränlainen" kansikuva harmitti, mutta nykyisin on hauska ajatella omistavansa vähän harvinaisemmalla kannella varustetun Potterin. GrandPrén kuvitukset ovat itseasiassa aika lumoavia, ja kannen hauska kuva antoi inspiraation tämänkertaiseen copycatiin. En halunnut omasta kannestani ihan niin tummaa ja synkkää, joten maalasin sen vesivärikynillä saadakseni siitä hiukan raikkaamman.

Dan Brown: Inferno

Dan Brown: Inferno

WSOY 2013

466s.

Kirjastosta

Syksyn lukemiseni ovat edenneet hitaasti ja tahmeasti. En käsitä miten syksyisin aika vain katoaa, vaikka luulisi, että pimeät illat antavat mahdollisuuden vetäytyä sohvannurkkaan. Ehkä kaikki muut keskeneräiset projektit vain syövät aikaa ja energiaa niin paljon, että sängyssä yöpöydältä kahmittu kirja tuntuu liian painavalta. Dan Brownin Infernoa luin pitkään ja hitaasti, mutta tulihan siitä viimein valmista.

Brown tunnetaan ensisijaisesti Da Vinci koodista, joka herätti vuosia sitten sekä ihastusta että vihastusta. Massojen rakastama ja kriitikoiden ja kirjallisuuspiirien halveksima mysteerikirja oli, tunnustan, minulle vauhdikas ja mieluinen lukuelämys. Brownia ei sattuneista syistä pahemmin blogeissa näe, sillä kirjailijan tuotanto ei tunnu olevan erityisen arvostettua. Itse en oikein jaksa ymmärtää tiettyjen kirjailijoiden (Brown, Coelho, E.L. James) tuotannon vähättelyä, koska niin tai näin, minusta sellainen kirjailija, joka saa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset (sellaisetkin jotka eivät koskaan lue mitään) tarttumaan kirjaan, ei voi olla läpeensä huono kirjailija. Tämä on nyt ehkä vähän myös kritiikkiä kirjablogiyhteisö kohtaan, koska vaikka blogiyhteisön mielipide ei tietenkään säätele yksittäisten ihmisten lukukokemuksia noin laajemmin, on tylsä huomata, että joitain kirjoja arvotetaan aika elitistisin perustein. On tietenkin ihan eri asia, jos ei oikeasti pidä kirjasta, mutta se, että johonkin kirjaan tai kirjailijaan suhtaudutaan kriittisesti kirjan saaman huomion takia, on minusta outoa. 

No, se siitä kritiikistä (joka ei muuten missään tapauksessa kohdistu kehenkään tai mihinkään yksittäiseen ihmiseen tai asiaan, vaan maailmankaikkeuden epäreiluuteen noin ylipäätään)

En minäkään Brownin tuotannosta kritiikittä tykkää, vaikka Da Vinci koodi olikin mieluisaa luettavaa. Infernossa Brown noudattelee melkein samaa kaavaa kuin aikaisemmissa romaaneissaan. Professori Langdon (joka jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä kuvaillaan kirjassa huikean seksikkääksi ja karismaattiseksi, mikä on valtavassa ristiriidassa Tom Hanksin hahmon kanssa, joka Da Vinci koodin elokuvaversion seurauksena on valitettavasti iskostunut mieleeni) päätyy Firenzeen selvittämään Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän tematiikkoihin yhdistyvää mysteeriä. Poikkeuksellista Langdonin tehtävässä on se, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä miten ja miksi hän on Firenzeen päätynyt. Aika käy vähiin ja takaa-ajo alkaa.

Juoni tuntuu noudattelevan aika uskollisesti Brownin hyväksi havaitsemaa kaavaa, vaikka Infernossa Brown päätyykin lopulta huijaamaan sekä hahmojaan, että lukijaa. Loppuratkaisun valjetessa lukija ei voi olla oikein varma, oliko ratkaisu hyvä, vai täysin kaistapäinen. Toisaalta on virkistävää, että Brown poikkeaa odotetusta, mutta toisaalta tarinan loppuratkaisu jätti sen verran isoja aukkoja, ettei kirjan esittämiä kuvia voi oikein niellä pureksimatta. Eikä pureksiakaan oikein viitsisi, sillä sen verran tusinatuotannolta kirja kaikesta huolimatta tuntuu.

Rehtori liikahtu vaivaantuneena. "Tunnetko lääkeryhmää nimeltä bentsodiatsepiinit"

      Langdon pudisti päätään.

     "Ne ovat lääkkeitä joita käytetään muun muassa trauman jälkeisen stressin hoitamiseen. Kenties tiedättekin, että jos joku kokee jotakin hirvittävää, kuten auto-onnettomuuden tai raiskauksen, pitkäaikaiset muistot voivat aiheuttaa pysyviä haittoja. Neurotieteilijät pystyvät  bentsodiatsepiinien avulla hoitamaan trauman jälkeistä stressiä jopa ennen sen syntymistä."

(Brown: Inferno, s. 367)

Langdon on Infernossa, kuten muissakin Brownin romaaneissa ylikyvykäs, eideettisellä muistilla varustettu älykkö, jonka päättelykyky on päätähuimaava ja tiedot maailmasta yhtä rikkaat kuin  täysikokoisella kirjastolla. Langdonille kirjoitettu heikkous, klaustrofobia, tuodaan tarinassa esille pienenä särönä hahmon muuten täydelliseen olemukseen. Hassua kuitenkin, ettei vakavasta pelotilasta kärsivät neropatti ole koskaan kuullut bentsodiatsepiineistä, jotka käsittääkseni ovat suhteellisen yleinen lääke erilaisten fobioiden hoidossa (korjatkaa jos olen väärässä). Langdonin besserwisseröinnit ovat kuitenkin kaikessa ärsyttävyydessään kiinnostavia, ja kirjaa lukiessa teki mieli googletella paikkoja ja taideteoksia. Siinä mielessä Brown kyllä onnistuu herättämään lukijan kiinnostuksen maailmanhistorian taideaarteita kohtaan.

Pieni reklamaatio on annettava kirjan käännös- ja toimitustyöstä. Romaanin hyvispahiksena esiintyvä "Rehtori" on kirjan alkupuolella Rehtori ja loppupuolella vuoroin Rovasti, vuoroin Rehtori. Luulin ensin, että tarinaan on äkkiä tipahtanut uusi hahmo, mutta kaikesta päätellen samasta tyypistä oli kyse. Harmittava huolimattomuusvirhe.

Tässä kirjassa oli muuten juonellisesti yllättävän paljon samaa kuin yhdessä Ilkka Remekseltä lukemassani kirjassa. En vain saa millään päähäni mikä kirja oli kyseessä, mutta jostain blogini uumenista sekin kaiketi löytyisi...

Suosittelen Dan Brownin romaani mysteeritarinoiden ystäville.

Fantastinen(!) syksy

Hehkutin viime postauksessani tulevan syksyn kirjoista, joten ajattelin (ennen kuin unohdan) mainita parilla sanalla tämän syksyn kirjoista. Kävin jossain vaiheessa kustantamojen katalogeja läpi, mutta kuten aina, unohdin ottaa ylös ne, jotka aion lukea. Toisaalta, niin kuin kirjoitin jonkin aikaa sitten, minua ahdistaa ajatus siitä, että kirjabloggarina pitäisi aina olla ajan hermolla lukemassa niitä tuoreimpia uutuuksia. Tänä syksynä on kumminkin tulossa pari sellaista kirjaa, joita en aio missata vaikka kärsinkin uutuusvastarinnasta (joka on poikkeuksetta ollut ohimenevä ilmiö). Nostan siis seuraavassa esille pari syksyn fantasiakirjaa, joita odotan kovasti.

Silja Susi: Routamieli 

Torni kustantamo (marraskuu 2014)

376s.

Kättäni kirveli ja kuumotti puukon terän jäljiltä. Nyrkkiin puristetusta kädestäni valui verta rannettani pitkin. Olin viiltänyt verivalan kämmeneeni samalla puukolla, jolla valan oli vannonut kauan kuolleena maannut nainen. Uskollisuuteni soturiklaanille ja vannomalleni valalle jatkuisi suurin piirtein yhtä kauan kuin hänenkin. Verivalan sanat hakkasivat mielessäni samaa tahtia kuin nopeaksi käynyt sykkeeni. Mielessäni pyörivät vain vanhojen jumalten nimet.

Routamieli elää Pohjolassa, jossa asutaan luonnon ehdoilla ja soturiklaani valvoo rauhaa. Hän unelmoi paikasta soturiklaanin riveissä ja tulevaisuudesta rakkaansa, Ranan, rinnalla. Unelmat murenevat, kun Routamieli saa jumalilta tehtävän. Hänen on lähdettävä kauas tuntureiden taakse kuullakseen jumalten äänen.

Turussa asuvan Silja Suden esikoisromaani Routamieli on aikuisellekin lukijalle sopivaa fantasiaa. Se yhdistelee tuoreella tavalla suomalaista ja kalevalaista traditiota sekä fantasiaperinnettä.  

En missään tapauksessa voi sanoa, että pystyisin suhtautumaan Suden esikoiseen objektiivisesti, sillä olen saanut lukea kirjan varhaisen käsikirjoitusversion. Siksi onkin niin hauska seurata, kun kirja pääsee kansiin ja levitykseen. Kotimaisen fantasian kentällä on kovasti kaipailtu aikuisille suunnattua fantasiaa, ja on virkistävää, että kustantajat ovat uskaltaneet tarttua haasteeseen ja julkaista fantasiaa, joka ei ole selkeästi suunnattu lapsille ja nuorille, vaan myös aikuisemmille lukijoille. 

Maria Carole: Tulen tyttäriä

(Osuuskumma 2014)

Naarni pakotti itsensä nielemään kaiken katumuksen vaikka tiesi, ettei ollut koskaan ollut näin yksin. Mitä hän oli kuvitellut? Oli uskaltanut uhmata elämän tekemiä valintoja. Luuliko hän nyt, että elämä unohtaisi ja antaisi anteeksi?
Naarni on sotilas ja tulen sukua. Knameira, ei aivan jumala, muttei tavallinen nainenkaan. Naarni laskee vuosia palvelusaikansa loppumiseen, kunnes eräänä syysyönä hän kohtaa valolta tuoksuvan Emman ja lakkaa laskemasta.
Tulen tyttäriä on romanttista fantasiaa maailmassa, jossa jumalat elävät eristyksissä vuorellaan, ja jumalten jälkeläiset sekä ihmiset välttelevät toisiaan. Maria Carolen esikositeos keskittyy siihen, mikä elämässä on tärkeää silloinkin kun ympärillä kuohuu. 
Tulen tyttäret odotuttaa oikeastaan samasta syystä kuin Routamieli, vaikka tätä tarinaa en olekaan vielä lukenut. Calendulan blogia on sen sijaan tullut seurattua jo useamman vuoden ajan, mistä syystä hänen esikoisromaaniaan kohtaan on erityisesti odotuksia. Routamielen rinnalla Tulen tyttäret kuulostaa niin ikään aikuiseen makuun sopivalta fantasialta. 
Nyt ei sitten auta kuin odotella syksyä ja niitä hetkiä kun on mahdollista käpertyä teekupin kanssa sohvalle ja heittäytyä hyvän fantasiakirjallisuuden pariin!

Syksyä ja sekalaista lukemista

Syksy on ollut melkoista menoa ja kaaosta. Minulla on yöpöydällä hirvittävä pino kirjoja. Se on niin suuri, että se huojuisi tuulessa, jos sisällä tuulisi. Luen montaa kirjaa yhtä aikaa, selailen sieltä täältä ja palaan taas toiseen kirjaan. Tämä metodi johtuu siitä, että suuri osa kirjoista on "tutkimuskirjallisuutta", sellaisia kirjoja, joita ei kuulukaan lukea alusta loppuun kertaistumalla, vaan selailla sieltä täältä, napata mukaan paloja ja tallettaa ne mielen lokeroihin.

Tänä syksynä, olen lukenut jälleen kerran Diana Gabaldonin Muukalaista, sillä Starzin kuvaama tv-sarja alkoi pyöriä maailmalla. Olen seurannut sarjaa ja lukenut kirjaa hitaasti makustellen samaa tahtia, kun olen saanut jaksoja katsottavakseni. Iloksi on todettava, että vaikka sarja ei tietystikään vastaa täysin sitä mielikuvaa, joka minulla on tarinasta, on se riittävän uskottava ja noudattaa kirjaa sen verran hyvin, ettei käy harmittamaan. Toivottavasti sama, tyylikäs linja jatkuu koko sarjan läpi.
Elämä Skotlannissa lienee tällä hetkellä melkein yhtä jännittävää kuin Outlanderin aikoihin, koska tänään skotit pääsivät äänestämään itsenäisyydestä. Kesäkuussa Skotlannissa käydessäni asia oli jo vahvasti esillä. Saa nähdä suuntautuuko seuraava ylämaanreissuni itsenäiseen Skotlantiin.

Vaikka syksyni on ollut kirjallisesti hieman kaaoottinen, odotettavissa on varsin kirjallisuuspainotteinen loppusyksy messuineen ja kaikkineen. Lisäksi syksyllä on ilmestymässä eräs kirja, jota odotan oikein erityisen paljon, mutta siitä lisää hiukan myöhemmin. Ihan oikeaa kirjapostaustakin on luvassa, kunhan saan kirjapinoni sellaiseen järjestykseen, että minulla on jotakin mistä kirjoittaa.

Siihen saakka aurinkoista syksyä kaikille!

Dan Simmons: Kalin laulu

Dan Simmons: Kalin laulu (Song of Kali, 1985)

Like 2001

318s.

Kaverin kirjahyllystä

Apua mitä minä juuri äsken luin. Sain kaverin kirjahyllystä lainaksi Kalin laulun ja totesin, että en tule ikinä elämässäni matkustamaan Kalkuttaan.

Toimittaja Robert Luczak matkustaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa Kalkuttaan etsimään kuolleeksi luultua intialaista runoilijaa ja hänen käsikirjoitustaan. Kalkutta on täysin kaaoottinen paikka, ja kuluu tovi ennen kuin Luczak pääsee runoilijan jäljille. Siinä sivussa hän sekaantuu Kali -jumalattaren palvojien verkkoon.

Dan Simmonsin kuvaama Kalkutta maistuu ja haisee kirjan sivuilta kotisohvalle saakka. 80-luvulla kirjoitetun kirjan tyylissä on mukavaa nostalgiaa ja ah, miten se saakaan minut kaipaamaan tiettyjä 80-90-luvun kirjaklassikoita, jotka karttavat nykypäivän julkaisupolitiikan pelistettyä linjaa: lauseet rönsyilevät ja miljöökuvaus on käsin kosketeltava. Kalin laulua lukiessani muistin taas sen, millaiselle kirjallisuudelle sydämeni ihan tosiasiassa kuuluu, vaikka olenkin tehnyt kaikenlaisia syrjähyppyjä aidan toiselle puolelle. En voi silti sanoa, että olisin rakastanut tätä kirjaa, koska se sai minut ahdistumaan ja voimaan huonosti. Toisaalta edellä mainitut reaktiot kertovat myös kirjailijan kyvystä kuvata maailmaa, jonne en tämän lukeman perusteella astuisi jalallakaan.

Kirjan juonta on vaikeaa kuvailla paljastamatta sellaisia olennaisia asioita, joiden ilmestyminen lukijan eteen yllätyksenä on mielestäni olennainen osa kirjan juonen lumoa. Simmons ei joka tapauksessa päästä lukijaansa helpolla ja tämä realismin ja spefin rajamailla tanssiva teos houkuttelee katselemaan asioita monesta eri näkökulmasta. Fiilikseksi lukukokemuksesta jäi se, että Kalin laulun voi kaiketi lukea puhtaana realismina johon sekoittuu henkilöhahmojen mielensisäisiä demoneja, tai sitten fantasiaelementtejä hyödyntävänä tekstinä jossa realismin ulkopuolelle jäävät mahdottomuudet ovat osa kirjan sisäistä maailmaa. Niin tai näin, vaikutuin Simmonsin tavasta kiusata lukijaa toden ja epätoden rajamailla häilyvillä tematiikoilla.

Siellä ei ollut viileämpää. Pienet kerjäläisryhmät, ikävät muistot aamun järjettömyydestä, parveilivat kaikkialla luoksemme. Edes usein toistuvat ja ankarat sadekuurot eivät lannistaneet heitä. Olin jo kauan sitten tyhjentänyt taskuni kolikoista, mutta heidän itsepintainen mesoamisensa vain voimistui.

(Simmons: Kalin laulu. s.177)

Vaikuttava kirja. Ja jotenkin Kalin laulun lukeminen vahvisti tunnettani siitä, että minun pitää lukea enemmän vanhempia kirjoja. Unohtaa se ajatus, että kirjamaailmasta kiinnostuneen ihmisen pitäisi lukea  niitä uusia suosittuja kirjoja joita kaikki muutkin lukevat. En edes tiedä miksi olen lähtenyt mukaan sellaiseen ajatteluun. Höh ja pöh. Kaivan kirjahyllyäni ja alan lukea jotakin edemennyttä. Juuri sitä kaipaan nyt.

Suosittelen Kalin laulua jännittävistä, spefin rajoja hipovista romaaneista pitäville lukijoille.

Annukka Salama: Harakanloukku

Annukka Salama: Harakanloukku

Wsoy 2014

446s.

Arvostelukappale

Syksy tuntuu luissa ja ytimissä, vaikka elokuu ei ole vielä ehtinyt loppua. Onneksi se ei haittaa. Viikonlopun löhösin kesäkodin vanhalla natisevalla sohvalla viltin alla Harakanloukun kanssa. Ei hassumpi tapa viettää viimeistä kesäviikonloppua.

Harakanloukku päättää Annukka Salaman faunoideista kertovan kirjasarjan, jonka aikaisemmat osat Käärmeenlumoojan ja Piraijakuiskaajan olen lukenut aikaisemmin. Vinttikamarista löytyy myös vieraskynäkirjoitus aiheesta. 

Eläimeltä kykynsä ja ominaisuutensa ammentavat faunoidit ovat palanneet Kaliforniasta arkeen, mutta arkea ei kestä kovin kauaa. Rääväsuinen Vikke katoaa ja faunoidijengi joutuu kokoamaan hajallaan olevan joukkonsa lähteäkseen etsimään Vikkeä Venorista, metsästäjien kaupungista. Unnan ja Rufuksen karille ajautunut suhde on koetuksella, kun rakastavaiset kohtaavat toisensa pitkän eron jälkeen. Harakanloukku nostaa keskeiseen rooliin myös Joonen, harakkamaisen rokkarin, joka jumaloi kaikkea kiiltävää, sekä erästä goottimaisen synkeää poikaa.

Annukka Salaman luoma fantasiamaailma on kerrassaan omaperäinen, se osuu ja uppoaa kuin metsästäjän nuoli. En ole varsinaisesti amerikkalaistyylisen nuortenkirjallisuuden suurimpia ystäviä, mutta tavassa jolla Salama on fantasiamaailmansa rakentanut on jotakin siistiä. Salama vetoaa lukijoihinsa räväkällä ja paikoin vikkemäisen härskillä kielellä ja sanailulla. Ensimmäisessä osassa nätisti spekulatiivisen fiktion rajoja hiponut fantasiamiljöö saavuttaa Harakanloukussa oman ulottuvuutensa. On päivänselvää, että jenkeissä tästä olisi tehty jo elokuvasarja (neliosainen!). Faunoiditrilogian maailma on yhdistelmä Harry Potterien maagisuutta ja räyhää ja räväkkää nuorisokulttuuria. Toivoisin kirjasarjalle paljon käännösoikeuksia ja näkyvyyttä maailmalla.

Aikaisemmissa kirjoissa keskeisen pääparin, Unnan ja Rufuksen suhde ei Harakanloukussa kosiskele lukijaa enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Harakanloukussa ainakin minun mielenkiintoni kohdistui Jooneen ja erääseen salaperäiseen metsästäjään. Salama punoo Joonen ja Ivarin tarinan ovelasti vanhan englantilaisen lastenlorun ympärille. Lukija pidettälee henkeään ja odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Plussat Salamalle siitä, että hän on kirjoittanut tarinan, joka kuuluu siihen harvinaiseen kastiin, jossa seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilöhahmon elämän suurin kysymys ei ole seksuaalisuuteen liittyvä hyväksyntä tai asian ympärillä pyörivä identiteettkriiseily. Uskon toki, että sellaisillekin kirjoille on aikansa ja paikkansa, mutta on hyvä että lukijalle tarjotaan välillä myös jotakin muuta.

Faunoidien miehisestä maailmankuvasta en edelleenkään pidä, vaikka Harakanloukku sulkeekin Piraijakuiskaajassa aloitetun juonikuvion eheäksi lopuksi. Vahva alfauros - heikko nainen -yhdistelmä ei vain just nyt iske, mutta varmasti iskee kohderyhmään mikä on tietysti pääasia. Ehkä nykypäivän tytöt kasvavat fiksuiksi ja tasa-arvoa kannattaviksi naisiksi, vaikka kaikki nuortenromaanit eivät olisikaan feminististä taisteluhuutoa. Vaikka faunoiditrilogia noudattelee perustavanlaatuisilta juonenkäänteiltään vastaavien nuorille suunnattujen, suosittujen kirjasarjojen juonikaavan traditioita, Salaman luoma maailma ja taitava sanailu pelastaa monelta sudenkuopalta. 

En tiedä mistä, mutta jostakin olen ollut lukevinani ja ymmärtävinäni, että vaikka Unnan ja Rufuksen tarina sai Harakanloukussa päätöksensä, faunoideista kertovia kirjoja olisi tulossa vielä lisää. Korjatkaa jos olen väärässä. Mielenkiinnolla jään joka tapauksessa odottamaan mitä Salama kirjoittaa seuraavaksi.

Suosittelen faunoideista kertovaa kirjasarjaa kaikille vetävän kerronnan ja tosielämää sivuavaan fantasiamaailmaan sijoittuvan nuortenkirjallisuuden ystäville.

Seita Vuorela: Karikko

Seita Vuorela: Karikko 

WSOY 2012

357s.

Kirjastosta

Seita Vuorelan Karikko tarttui hyppysiini kirjastosta. Olen jo aikaisemminkin ihaillut kirjan kansikuvaa, mutta kun sain kirjan käteeni, en voinut millään olla lisäämättä sitä huojuvaan kirjastopinoon. Tässä sitä taas nähdään mikä merkitys kirjan ulkoasulla on. Tympeämmän näköinen kirja olisi saanut jäädä hyllyyn, sillä takakannen perusteella en ollut oikein varma onko Karikko minun juttuni.

Karikon keskiössä ovat veljekset Mitja ja Vladimir, jotka ovat äitinsä kanssa reissaamassa asuntoautolla. Matka päättyy Land's End -nimiselle leirintäalueelle, jossa Mitja tapaa oudon tytön ja tutustuu hylyiksi itseään kutsuvaan poikajoukkoon. Karikko henkii lapsuuden seikkailuja ja nostaa nuoret pojat vahvoihin rooleihin. Jani Ikosen kuvitukset sopivat kirjan tunnelmaan loistavasti.

Valitettavasti Karikko ei kuitenkaan auennut minulle yhtään. Tiedostin lukiessani, että kirjassa on useita tasoja, se on mystinen ja hienosti rakennettu kokonaisuus. Mutta ei. Tunsin itseni jotenkin tyhmäksi, kun en tajunnut mistä kirjassa on kyse. Karikon tunnelma on ehdottoman hieno ja vahva, kieli kulkee sujuvasti, mutta silti. Olisi jännittävä tietää uppoaako tämä kohderyhmään eli lapsiin ja nuoriin. Ainakin minulla kirjan teemat menivät jotenkin totaalisesti ohitse.

Mutta Karikon ulkoista viehätystä ei voi olla ihailematta. Kirja on niin kaunis ja niin hienon näköinen, että voisin melkein pelkästään siitä syystä hankkia sen omaan hyllyyni. Toisaalta tuntuu siltä, että haluaisin antaa Karikolle jossain vaiheessa uuden mahdollisuuden ja yrittää lukea sen uudelleen, jos vaikka tarina avautuisi minulle paremmin toisella lukukerralla...

Suosittelen Seita Vuorelan Karikkoa kielellisesti ansiokkaan ja monitulkintaisen kirjallisuuden ystäville.

Sally Green: Puoliksi paha

Sally Green: Puoliksi paha

Gummerus 2014

382s.

Arvostelukappale

Sinä kokeilet ensin. Sytytät tulitikun ja pidät sitä sinnikkäästi peukalon ja etuseormen välissä, kunnes se palaa karrelle ja sammuu. Mustunut tulitikku pysyy otteessasi, vaikka olet polttanut näppisi. (Green: Puoliksi paha s.15)

Sally Greenin kovasti kehuttu ja maailmalla kohuttu Puoliksi paha päätyi käsiini Gummerukselta saatuna arvostelukappaleena. Kiitos siitä. Kirjan ennakkokohu ja houkutteleva, taidokkaasti suunniteltu kansi houkuttelivat lukemaan. Kirjan kanteen painettu Kate Atkinsonin kommentti "Uusi Nälkäpeli" niin ikään sai aikaiseksi sellaisen vaikutelman, että uskoi pitäväni kirjasta. Kunnes avasin ensimmäisen sivun.

Puoliksi paha kertoo Nathanista, joka on puoliksi musta puoliksi valkoinen noita. Vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä on ilmeinen, valkoisten noitien pääasiassa hallitsema maailma noitaneuvostoineen haluaa vahtia sekaveristä noitaa, jota kaikki pelkäävät ja jota kukaan ei haluaisi ottaa puolelleen. Nathanin perhe yrittää pitää pojasta huolta, mutta lopulta Nathan päätyy valkoisten noitien holhoukseen. Kidutukset ja kauheudet eivät ota loppuakseen ennen kuin Nathan pääsee pakenemaan ja aloittaa loputtomalta tuntuvan pakonsa metsästäjiä vältellen. Hänen tavoitteenaan on löytää isä, Marcus, suuri musta noita. Sekä saada kolme lahjaa, jotka kuuluvat täysi-ikäistyvälle noidalle.

Kirja alkaa (kts. lainaus) perin erikoisella kertojaratkaisulla, jossa minäkertoja puhuttelee itseään toisessa persoonassa. Tai jotain (osaisin selittää tämän paremmin, jos olisin ollut kouluaikaan kiinnostunut äidinkielen kieliopin termistöistä). Alun jälkeen kerronta hyppää preesensiin, missä sinänsä ei ole mitään vikaa (vaikka se tuntuukin soluttavan lonkertoitaan nykypäivän YA-kirjallisuuteen ja varsinkin dystopiaan), ja käväisee taas jossain vaiheessa minäkertojan puhuttelussa. Lukujen nimet on kirjoitettu pienellä, mikä on varmasti jonkinlainen taiteellinen ratkaisu tai kenties sen tarkoituksena on kuvastaa minäkertojan lukutaidottomuutta. Mene ja tiedä.

Puoliksi paha on raaka ja väkivaltainen kirja, joka ammentaa häikäilemättä Harry Potterin suosiosta. Kirjassa on niin paljon yhteneväisyyksiä monelle rakkaan velhopojan seikkailuihin, ettei lukija voi muuta kuin ihmetellä, kun eteen marssitetaan neuvosto (Taikaministeriö?), nurjat (jästit?), metsästäjät (aurorit?) ja monta muuta tutunkaltaista asetelmaa ja henkilöhahmoa. On hetkellisesti sellainen olo, kuin lukisi Harry Potteria jotenkin vääristyneen peililasin läpi.

Puoliksi pahaa ei kuitenkaan voi pelkästään sättiä. Kirja asettaa maailmankaikkeuden kliseisimmän kysymyksen hyvästä ja pahasta uudenlaiseen asetelmaan. Se haastaa lukijan pohtimaan, onko oikeastaan olemassa hyvää tai pahaa, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja riippuvatko nämä määritelmät siitä kuka asian kokee? Julmuudet, joita Nathan joutuu sietämään valkoisilta noidilta, laittavat lukijan ihmettelemään, voiko perinteisesti "hyvänä" pidetty valkoinen noita tehdä sellaisia kamaluuksia nuorelle noidalle, joka ei ole vastuussa syntyperästään. Väistämättä lukija asettuu Nathanin, puoliksi mustan noidan puolelle. Lisäksi Nathanin henkilöhahmo on kohtuullisen mielenkiintoinen. Uskon, että se hyvinkin vetoaa tietynlaisiin lukijoihin ja kirja saa varmasti myös kohderyhmään kuuluvia faneja.

Mutta silti. Joko olen lukenut Harry Potterini liian tarkkaan, tai sitten vain Puoliksi pahan ennakkokohu ja toisaalta oudot kirjalliset ratkaisut saivat aikaiseksi sen, että kokonaisuudesta tuli vähän pannukakku. Toisaalta minua kiinnostaa tietää mihin suuntaan kirjailija on tätä trilogiaa aikonut kirjoittaa, mutta tavallaan pelkään samaan aikaan, että trilogia ei ainakaan muutu paremmaksi. Onneksi loppuratkaisua en pysty kuvittelemaan ennalta, joten ehkä tarinassa on mukana myös virkistävää yllätyksellisyyttä. Täytyy miettiä asiaa uudemman kerran sitten kun Puoliksi villi ilmestyy.

Suosittelen Puoliksi pahaa niille lukijoille, joiden mielestä Harry Potter on liian kesyä ja kilttiä luettavaa, mutta joita kiehtoo hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä noitien maailma. Uskon, että tämä sopii myös lukemisesta innostuneille teinipojille.