Colleen McCullough: Morganin matka

Colleen McCullough: Morganin matka

Tammi 2005

875s.

Omasta kirjahyllystä

Joskus on kiva palata vanhan tutun kirjan pariin. Olen lukenut Colleen McCulloughin Morganin matkan aikaisemminkin, mutta en näköjään ollut blogannut kirjasta, joten ajattelin korjata tilanteen nyt uudelleenluvun jälkeen.

Morganin matka kertoo bristolilaisesta Richard Morganista, joka elää rauhallista perhe-elämää vaimonsa ja lastensa kanssa. Elämä ei kuitenkaan kohtele Richardia hyvin: tytär kuolee rokkotautiin, vaimo halvaukseen ja rakkaan pojan kohtalo on vieläkin kauheampi. Lopulta Richard tulee lavastetuksi rikoksesta, sillä hänet halutaan pois tieltä. Richard päätyy vankilaan ja lopulta rangaistusvangiksi pitkälle laivamatkalle, joka päättyy kaukaiseen Australiaan ja Norfolkin saarelle.

Morganin matka on oikea kunnon lukuromaani. Siinä on sivuja miltei tuhat, mutta lehdet kääntyilevät nopeasti ja tarina vie mukanaan. Olen heikkona historiallisiin romaaneihin, joten kirja on juuri sellainen, jonka parissa viihdyn hyvin.

Kiinnostavaa tarinassa on laivaelämän kuvaus ja Norfolkinsaaren asuttaminen. Rangaistusvankien arki vieraalla ja asumattomalla saarella tuo mieleen Robinson Crusoen kuvaukset, ihmisen kyvyssä selviytyä haastavissa olosuhteissa on jotakin kiehtovaa. Richard on hahmona loputtomiin joustava ja anteeksiantava, mikä tekee hahmosta hiukan liian pyhimysmäisen minun makuuni. Romaanissa on kuitenkin paljon kiinnostavia sivuhahmoja, joten Richardin täydellisyys ei pääse ärsyttämään.

Tarinan kerronta on sujuvaa, mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista. Romaani ei ole mikään ihmeellinen, eeppinen sankari- tai rakkaustarina, mutta siitä huolimatta sen parissa viihtyy hyvin.

Suosittelen Morganin matkaa niille, jotka pitävät paksuista, historiallisista romaaneista.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Teos 2013

339s.

Kirjastosta

Lapsena toisen vakavuutta tai surullisuutta ei huomaa, sen antaa vain valua ohi. Lapsena ottaa kaiken itsestäänselvyytenä: vanhempien rakkauden tai rakastamattomuuden, joulupukin ja iltarukoukset, kuolemankin, kun se tulee odottamatta ja hiipii kylmettämään huoneen, jättää vain hauraita pölypalloja kierimään nurkkiin.

Viime aikani ovat kuluneet selvästi lukemalla niitä kirjoja, jotka muut ovat jo lukeneet ikuisuus sitten, ja joista on joskus pidetty blogisavuja, mutta menneet minulta syystä tai toisesta ohi. Olen huomannut olevani jotenkin trendivastarintainen, eli jos joku kirja on suosittu blogeissa, en tartu siihen ollenkaan tai luen sen vasta myöhemmin sitten, kun muiden mielipiteet eivät enää niinkään tunnu vaikuttavan minuun. Toisaalta kirjailijan kannalta on varmasti kivaa, jos kirjan elinikä lukijoiden käsissä on pidempi kuin se puolivuotiskausi, jolloin kirja on esillä joka paikassa.

Galtbystä länteen kertoo Karinista, joka palaa lapsuutensa kotiseuduilleen Korppoon Fetknoppenin saareen matkan varrelta mukaan poimittu iranilaissyntyinen Azar-tyttö mukanaan. Kumpikin kantaa mukanaan menneisyyttä, joka määrittää nykyhetkeä. Karinia lapsuuden maisemiin vetää arvoitus, jota ei koskaan ratkaistu. Sivu sivulta Parkkinen punoo auki Karinin veljen tarinan, 1940-luvun sodan ajan Turun maisemat, sekä maahanmuuttajatytön lapsuuden. Monitasoiseen romaanin mahtuu niin paljon kaikkea, että lukiessa aivan hengästyy.

Parkkinen kuvailee romaanissaan hienosti sisarusten välistä suhdetta, jossa on rakkautta, salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita. Tarinassa on vahva osansa myös saariston maiseman kuvauksella, ja vaikka kirja sijoittuu osin sota-aikaan, mikään varsinainen kotirintamateos romaani ei ole.

 Itse koin vähän, että romaani kompastui omaan runsauteensa, sillä juonenpätkiä tarinassa on paljon. On murhamysteeriä, seksuaali-identiteettiä, sairautta, perhesuhteita, raskautta, maahanmuuttajatarinaa ja mitä vielä. Toisaalta Parkkinen on kyllä saanut koko nipun jotenkin ällistyttävän hyvin kasaan, vaikka välillä romaania lukiessa kyllä mietin, että vähän vähemmänkin kaikkea voisi olla.

Suosittelen lukijoille, jotka nauttivat monisyisistä juonista ja saariston maisemista.

Wilbur Smith: Polttava rannikko

Välillä on niitä päiviä, kun haluaa lukea jotakin tuttua, turvallista ja varmasti miellyttävää. Grafomaniassa käytävän mielenkiintoisen, lasten- ja nuortenkirjoja käsittelevän keskustelun yhteydessä jäin itsekin pohtimaan, millaista oma lukemiseni oli silloin, kun en ollut vielä aikuinen. Pitää mainita, että Polttava rannikko kuului teini-ikäisenä suosikkeihini. Tämä on minulle sellainen klassikko, johon tulee välillä tartuttua, kun kaipaan jotakin helppoa ja vetävää lukemista.

Wilbur Smithin Polttava rannikko kertoo Centainesta, joka päätyy sodassa kuolleen rakastettunsa kotiseuduille Etelä-Afrikkaan. Centainea kuljettava laiva uppoaa ja hän pelastautuu rannikolle, jolta alkaa pitkä ja vaarallinen taivallus Namibian erämaiden halki. Hän tutustuu alkuperäasukkaisiin ja lumoutuu Afrikan kauneudesta. Samalla hän kuitenkin joutuu tekemään valintoja ja päättämään hylätäkö hänet pelastaneet sanit ja palatako valkoisen kansan joukkoon?

Tarinan ehdottomana vetonaulana toimii Centainen matka Etelä-Afrikan karulla aavikolla, sekä selviytyminen ja sopeutuminen poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Ymmärrän vieläkin, miksi tällainen kasvutarina sai minut nuorena ahmimaan kirjan kannesta kanteen. Näin myöhemmin en voi olla huomaamatta miehisestä näkökulmasta kirjoitettuja hekumointeja, jotka kohdistuvat päähenkilön auringonpaahtamaan vartaloon, mutta seikkailuna tämä on verraton ja lisäksi alkuperäiskansojen kuvaus on mielenkiintoista ja kiehtovaa.

Polttava rannikko on osa Courtneyn suvun vaiheista kertovan kirjasarjan, mutta muistaakseni muut sarjan osat eivät ole aivan yhtä mukaansatempaavia kuin tämä. Näitä kirjoja ei myöskään ole luullakseni tarvetta lukea ilmestymisjärjestyksessä, koska ainakin Polttava rannikko toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena.

Suosittelen seikkailunnälkäisille lukijoille. Kannattaa tutustua, jos Smithin tuotanto on muuten vierasta.

Cris Cleave: Little Been tarina

Tätä kirjaa on luettu blogeissa viime aikoina runsaasti. Minulle se sattui vastaan kesäkodin kirjastossa, mikä oli onnellinen yllätys, sillä kotipaikkakunnalla kyseisessä kirjassa oli pitkä lainausjono. Nappasin kirjan siis hyvillä mielin mukaani, mutta oikeastaan vailla mitään suurempia odotuksia.

Little Been tarina on luettu muun muassa Kirjanurkkauksessa, Booking it some more -blogissa, Järjellä ja tunteella -blogissa, Koko lailla kirjallisesti -blogissa, Juuri tällaista -blogissa sekä Lumiomenan blogissa. Voisi siis todeta, että olen kerrankin ajan hermolla, mikä on poikkeuksellista: yleensä luen sellaista, mitä kukaan muu ei viitsi lukea, tai sellaista minkä kaikki muut ovat lukeneet jo joskus ikuisuuksia sitten. Täytyy myöntää, että olen tehnyt hieman parannusta asian suhteen ja ryhtynyt tutustumaan ennakkoluulottomammin myös näihin kaikkiin uutuuksiin ja suosikkikirjoihin, joita blogeissa yleisemmin luetaan. Hyvä minä!

Laitetaan se laiskuuden taikka vapaapäivän aiheuttaman joutilaisuuden piikkiin, mutta en ala referoimaan kirjan tarinaa, koska niin moni on tehnyt sen jo ennen minua. Tiivistetysti sanotaan, että tämä on kertomus sekä pakolaistytöstä että eräästä parisuhteesta jossa asiat menivät pieleen. Ja sitten tämä on toki myös paljon muuta, mutta näin kärjistetysti pähkinänkuoressa.

Minä pidin Little Been tarinasta ja samalla en pitänyt. Kerronta toimi ja juonikin aukeni lukijalle mukavasti, mutta lähinnä minua jäi vaivaamaan se, että suhteellisen rauhallisella tempolla etenevän alun jälkeen huomasin, että kirja olikin jo melkein lopussa, ja varsinainen loppuratkaisu käytiin parinkymmenen hengästyttävän sivun välityksellä. Juonellisesti kertomuksessa oli toki riipaisevia ja pysäyttäviä käänteitä, mutta silti tarinan vahvuus oli ennemmin kerronnassa kuin kertomuksellisuudessa. Niin ainakin itse asian koin. Kaikesta huolimatta tämä kirja imaisi mukaansa ja se oli nopeaa ja helppoa luettavaa. Lisäksi kieli oli hauskaa ja Little Been pikkuvanhat oivallukset nerokkuudessaan hupaisia.

Suosittelen tätä lukemistoksi melkein kenelle tahansa, joka haluaa lukea viihdyttävällä tavalla vakavasta aiheesta kerrotun kirjan. Niille, joita kiinnostavat maahanmuuttajien ja pakolaisten kohtalot ja se, miten erilaisella tavalla vieraasta maasta saapuva voi nähdä länsimaisen kulttuurin.

Waris Dirien Aavikon kukka: kirja ja elokuva

Waris Dirien omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Aavikon kukka on romaani somalialaisesta paimentolaistytöstä, joka pakkoavioliittoa vältellen pakenee kotoaan jalkaisin aavikon halki päätyen lopulta huippumalliksi Eurooppaan. Warisin tarina on prinsessasatu, mutta ennen sitä kertomus selviytymisestä ja taistelusta näkymätöntä vihollista vastaan: taistelua omaa kansanperinnettä vastaan.

Waris Dirie syntyy paimentolaisperheen tyttäreksi aavikolle, ympärileikataan viisivuotiaana ja naitetaan viittä kamelia vastaan 60-vuotiaalle miehelle. Waris Dirien kertomuksessa kuitenkin korostuu rakkaus perhettä ja Afrikkaa kohtaan. Waris ei ole katkera perheelleen, vaan sille kohtalolle, joka on tehnyt Afrikan naisista miesten alistaman ja silvotun ruumiinsa vangiksi kahlitun kansan. Romaani kertoo kauheuksista, joihin kulttuuri ihmisen alistaa, mutta samalla se on myös ylistyslaulu omalle verenperinnölle, joka näkyy ruanpuutteen vääristämien säärien keinuvassa käynnissä ja kyvyssä olla heittäytymättä Eurooppalaiseen, ajan ja kiireen kahlitsemaan kulttuuriin.

Mallintyöt eivät ole romaanissa pääpainona, vaan selviytyminen arjesta ja vieraasta kulttuurista. Wariksen tarina on välillä hauska, välillä kammottava. Jouheva kerronta vie lukijaa sujuvasti eteenpäin, kunnes loppu päätyy länsimaisen kulttuurin ja kulutushysterian halveksimiseen ja ympärileikkauksen kauhujen ja vääryyksien julistamiseen. Suotta ei Waris tietenkään julista, onhan hän ensimmäisiä naisia, jotka toivat kokemansa vääryydet julkisuuteen, YK:n hyväntahdonlähettiläs. Romaanin loppupuolen saarna-osuuksia lukuunottamatta Aavikon kukka on sujuvaa ja kiinnostavaa luettavaa monestakin eri näkökulmasta katsottuna.

Vuonna 2009 kuvattu elokuva kertoo kirjaan perustuvan tarinan, jossa paimentolaistyttö kipuaa afrikkalaisten naisten puolestapuhujaksi, ja antaa samalla kasvot aavikoiden kansalle. Elokuvan rakenne poikkeaa melkoisesti romaanista, mikä on ainoastaan eduksi. Eri aikatasoilla tempoileva juoni toimii elokuvakerronnassa hyvin.

Elokuva on kaunis, paikoin hauska, paikoin ahdistava, mutta onnistuu välttämään sen julistavan sävyn, johon romaani oli lopussa kompastua. En keksi elokuvasta juurikaan moitittavaa, jos genre vain katsojaa kiinnostaa. Visuaalisesti kaunis ja hyvältä kuulostavakin elokuva ei ole mikään nätti prinsessakertomus tai sankaritarina, vaan tositapahtumat värittävä kuva, josta voi välillä myös nauttia. Raaoista ja järkyttävistä kohtauksistakin huolimatta.

Suosittelen Aavikon kukka romaani-elokuva -paria niille, jotka ovat kiinnostuneita selviytymistarinoista ja kasvukertomuksista. Alkuperäiskansojen kulttuureista ja kulttuurien kohtaamisesta kiinnostuneille. Tämän tarinan kohdalla kannattaa melkeinpä sekä lukea kirja että katsoa elokuva, koska ne tukivat toisiaan monella tapaa niin hyvin. Edellä mainituista teemoista innostuville suosittelen myös Corinne Hoffmanin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Valkoinen masai, ja siihen perustuvaa samannimistä elokuvaa.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Khaled Hosseinin Leijapoika täydensi yleissivistyksessäni olevan aukon. Olettaisin näet, että kyseessä on sellainen romaani, joka pitäisi lukea. Leijapoika kertoo tarinan ystävyydestä, uskollisuudesta sekä heikkoudesta ja katumuksesta. Samalla se kertoo särkyneestä maasta ja identiteettinsä kadottaneista ihmisistä.

Pidin kovasti Hosseinin romaanista Tuhat loistavaa aurinkoa, ja vaikka Leijapoika ei aivan samalla tavalla iskenytkään, oli se ehdottomasti vakuuttava romaani. Leijapojassa lapsuuden ystävykset ajautuvat erilleen ikävän tapahtuman takia, jossa toinen osoittaa syvän uskollisuutensa ja toinen tajuaa itsensä pelkuriksi. Pelkuruus ja omien tekojen häpeäminen erottavat ystävykset toisistaan, mutta rakkaus lapsuuden ystävään säilyy kaikesta huolimatta. Polveileva tarina kulkee Afkanistanista Yhdysvaltoihin ja lopulta takaisin lapsuuden maisemiin, joissa on mahdollista sovittaa ne virheet, joita on katunut koko ikänsä.

Yhteiskunnallisesti mielenkiintoinen Leijapoika antaa näkökulmia kulttuuri-identiteettiin ja sellaisiin asioihin, joita turvallisessa, länsimaisessa yhteiskunnassa eläneenä ei ole tullut ajatelleeksi. Jotkut romaanin "yhteensattumat" tuntuivat teennäisiltä, mutta yhtä kaikki viesti meni perille. Yhteiskunnalisen muutoksen myllerryksessä pienet asiat nousevat merkityksellisiksi: sininen leija, ystävän hymy, ikävä.

Suosittelen luettavaksi myllerryksessä olevien maiden yksilöhistorioista kiinnostuneille, niille jotka haluavat lukea ystävyydestä sekä anteeksiannosta sekä niille, jotka tahtovat yksinkertaisesti lukea hyvin ja taidolla kirjoitetun romaanin.

Kuki Gallmann: Unelma Afrikasta

Voisiko olla niin, ettei oikea kotimaa olekaan se maa tai paikka, jossa on syntynyt ja kasvanut? Voisiko kotimaa olla jossain ihan muualla toisessa ilmastossa ja toisessa kulttuurissa? Siellä missä ihmiset näyttävät erilaisilta ja luonto on vieras ja kummallinen -kuitenkin niin tuttu?

Kuki Gallmann kirjoittaa omaelämänkerrallisessa romaanissaan "Unelma Afrikasta" elämästään Keniassa. Afrikan huikaisevasta luonnosta ja aviomiehen sekä pojan menettämisestä. Ensinnä lukijan huulille nousee sama kysymys kuin "Valkoista masaita" lukiessa: Mikä saa länsimaalaisessa kulttuurissa kasvaneen ihmisen hylkäämään kaiken ja muuttamaan erämaahan, missä eivät päde samat lait kuin entisessä kotimaassa?

En ehtinyt käydä kirjastossa lainaamassa uusia kirjoja, joten nappasin mökin kirjahyllystä viikonloppureissulla tämän ja luin lävitse. Romaani oli kaunis kuvaus rakkaudesta Afrikkaan, mutta toisaalta se ei tuonut mitään uutta ja vavisuttavaa. Pidän kuitenkin omaelämänkerrallisista romaaneista, koska tietoisuus siitä, että asiat ovat tapahtuneet oikeasti, tekevät lukemisesta jollain tavalla jännittävää. Gallmann ei kuitenkaan mielestäni ole kirjalliselta ilmaisutavaltaan erityisen omaperäinen, joten siltäkään osin romaani ei tuonut suurta valaistusta, vaikka viihdykkeenä se ehdottomasti toimikin.

Suosittelen luettavaksi Afrikan luonnosta kiinnostuneille lukijoille, sekä niille, joita kiinnostavat elämänkerrallisiin aineksiin perustuvat kertomukset.

Cecilia Samartin: Senor Peregrino

Cecilia Samartinin romaanissa Senor Peregrino meksikolainen Jamilet häpeää kotikylässä kauhua herättänyttä suurta syntymämerkkiään ja pakenee rajan yli Yhdisvaltoihin toiveenaan löytää parannus kammottavaan merkkiin. Jamilet löytä kuitenkin jotain muuta: sielunkumppanin ja sisäisen rauhan.

Olin unohtanut peruuttaa kirjakerhon kuukauden kirjan, enkä enää kehdannut lähettää kirjaa takaisin. Onneksi. Senor Peregrino (miksi en löydä tietokoneestani tuota n-kirjaimen päälle tulevaa härpäkettä) on samaan aikaan kasvukertomus, rakkaustarina ja tragedia. Romaanissa nivoutuu yhteen nuoren Jamiletin sekä hullujenhuoneeseen suljetun Senor Peregrinon tarinat, joista kumpainenkin on omalla tavallaan koskettava. Romaani on samanaikaisesti kevyttä viihdelukemista ja toisaalta kyyneleet silmiin nostattavaa pohdiskelua itsensä löytämisestä ja itsetunnosta. Senor Peregrinon, vanhan ja salaperäisen mielisairaalapotilaan tarina avautuu vähitellen, eivätkä Jamilet sekä lukija tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Loppujen lopuksi sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä olennaisimmat kysymykset punoutuvat esille rivien välistä kerrottuna.

Senor Peregrino sijoittuu maailmaan ja aikaan, joka on lähellä omaamme, mutta kuitenkin niin kaukana. Itsekin siirtolaisena Yhdysvaltoihin tullut Samartin kuvaa meksikolaisen vähemmistön elämää herkullisesti ja värikkäästi, mutta samalla kutkuttavan vähäeleisesti.

Suosittelen luettavaksi sekä välipalaa että syvällisempää pohdintaa kaipaavalle. Sille, jota kiehtoo siirtolaisten maailma ja kulttuurien kohtaaminen, sekä sille, joka joskus on haaveillut vaeltavansa Santiago de Compostelan tiellä Espanjassa. Sille, jonka mielestä myös surullisessa ja onnettomassa rakkaustarinassa voi olla lopulta onnellinen loppu...