Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Outoa.

Minulle tulee yksiselitteisesti Pasi Ilmari Jääskeläisen romaaneista sellainen olo, kuin olisin vähän kujalla. Nämä on mielenkiintoisia kirjoja, joo. Vähän sellainen tunne, kun olisin auton renkaan alle jäänyt siili. Pihalla, kujalla, lytyssä ja täynnä reikiä.

Tämä kirja on luettu ja kommentoitu niin monessa blogissa, että en ala sen enempiä linkittämään. Olen taas rankasti jälkijunassa, sillä muut lukivat tämän silloin kun kirja ilmestyi, ja minä luin sen vasta nyt -kuten tavallista, kuukausia myöhemmin kuin olisi kuulunut ollakseen "ajan hermolla". Tätä toisaalta puolustaa myös se, että en yleensä ikinä tunnu pitävän samoista kirjoista kuin muut, joten ehkä hyvä, etten ollut vastarannankiiskenä suurimman innostuksen hetkillä. En tiedä olenko vastarannankiiski nytkään. Kunhan olen vähän pihalla vain.

Harjukaupungin salakäytävissä syödään päärynöitä, tai ainakin kuljetaan päärynämekoissa, jostain syystä aina tuntuu satavan ja sitten on omituisia tunneleita, viittauksia Enid Blytoniin ja joku tyttö tai poika, en tiedä kumpi. Ja sitten se setä, joka on kustannustoimittaja, on kai vähän pihalla kaikesta (kuten myös), mutta en ole varma miksi. Eikä muuten tunnu olevan se setäkään.

Onko tämä nyt sitä maagista realismia? Luulen. Miksi minulla on Jääskeläisen kirjoja luettuani aina sellainen olo, että lukisin mielummin ne kirjat, joista kirjassa kerrotaan, kuin sen kyseessä olevan kirjan, jota parhaillani luen? Elokuvallinen elämä ja kaupunkioppaat kuulostavat huikaisevan mielenkiintoisilta samoin kuin Lumikossa mainitut Otukselat. Salakäytäviin en sen sijaan tahtoisi tutustua tarkemmin, kuulostavat pelottavilta paikoilta.

En usko, että ihan ymmärrän mistä tässä kaikessa oli kysymys, mutta joka tapauksessa tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Tällä kertaa en suosittele kirjaa kenellekään, koska kaikki ovat sen jo lukeneet.

Cecilia Ahern: Ihmemaa

Löysin kirjastosta tämän Cecilia Ahernin romaanin, jonka kansi ennustaa hömppää, mutta takalehti lupailee myös jotakin hiukan muuta: kertomuksen paikasta, jonne kaikki kadonneet asiat päätyvät. En ole ollut viime aikoina mitenkään hirmuisen vakavastiotettavalla mielellä, joten tämä vaikutti ihan sopivalta, varsinkin kun edellinen Ahern osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi. Tämän ovat lukeneet myöskin Mandi, Kuutar, Tessa (joka muuten vihasi kirjaa!) ja Lumikki.

Romaanissa pakkomielteisesti kadonneita ihmisiä ja asioita etsivä Sandy Shortt katoaa paikkaan, jossa kaikki kadonneet ovat. Fantasiaelementtejä ja hippunen romantiikkaa sävyttää tätä outoa, mutta ihan viihdyttävää romaania, joka ei kauheasti anna mitään, mutta ei myöskään ota. Tämän kirjan kohdalla pätee sama kuin Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan -romaanin: tarina olisi huomattavasti vakuuttavampi, jos sitä ei olisi sullottu hömppä-siirappi kansiin. Olihan tämä tietysti sisällöltäänkin aika kevyt, mutta kansi ei missään nimessä anna oikeutta tarinalle. Ainakin tämä oli sillä lailla mukaansavievää lukemista, että nielaisin tarinan muutamassa illassa iltalukemisena.

Tästä ja Mitä huominen tuo tullessaan -romaanista jää mieleen Ahernin maneeri, joka toistui nyt kummassakin häneltä lukemassani kirjassa. Kummankin tarinan päähenkilöllä oli hassu sukunimi, josta väännettiin vitsiä tarinan edetessä. Sandy Shortt on kuin onkin hurjan pitkä nainen, mitä nimi ei anna ymmärtää, ja Mitä huominen tuo tullessaan nauratti päähenkilö Tamara Goodwinin nimellä. En tiedä olenko sitten vain sattunut lukemaan samalta kirjailijalta kaksi samaa vitsiä hyödyntävää kirjaa vai mikä oli. Täytyy kuitenkin sanoa: sen verran tylsästä vitsistä oli kyse, että toivon mukaan kirjailija ei vaivaudu mokomaa enää muihin kirjoihinsa kirjoittamaan.

Suosittelen Cecilia Ahernin romaania Ihmemaa fantasiahöystetyn hömpän ystäville.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Jos minun pitäisi kuvailla Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania Lumikko ja yhdeksän muuta yhdellä ainoalla sanalla, se sana olisi luultavasti kaistapäinen.

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi pitänyt romaanista. Päinvastoin. Lumikko ja yhdeksän muuta oli surrealistinen sekoitus satua ja fantasiaa, paasilinnamaista kansankuvausta sekä välähdyksiä kirjailijuuden maailmasta. Lumiomena on kirjoittanut kirjasta niin hyvän arvostelun, etten ala juonta tässä sen paremmin selostaa vaan ohjaan teidät lukemaan lisää aiheesta täällä.

Minä luin kirjaa ikuisuuden, se ei oikein tempaissut minua mukaansa. Tämän kuvittelisin johtuvan siitä, etten oikein saanut tarttumapintaa henkilöhahmoista: minä kun tarvitsen mieluusti sellaisia hahmoja joihin pystyn tavalla tai toisella samaistumaan. Toinen lukemista jarruttava tekijä oli romaanin absurdius: olin kai kuvitellut lainanneeni kirjastosta sellaisen "ihan tavallisen suomalaisen kirjan", mutta tämä oli onneksi paljon enemmän.

Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään runsain mitoin kontekstia ja intertekstiä ja kaiken lisäksi Jääskeläisen kirjoitustyylissä ja tavassa luoda tarinaa on jotakin huomattavan taitavaa ja hienoa. Vaikka minun oli hankala tempautua tarinaan mukaan, en missään vaiheessa edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, vaan hahmot ja juonenkäänteet vaivasivat mieltäni. Kirjan maailma oli niin merkillinen. Luultavasti tulen joskus lukemaan tämän uudelleen saadakseni paremman otteen näinkin taidolla rakennetusta tekstistä.

Mutta kaistapäinen tämä kirja joka tapauksessa oli, siitä ei päästä mihinkään!

Suosittelen Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -romaania luettavaksi kirjallisuuden ja kirjoittamisen ystäville, niille jotka eivät pidä fantasiasta mutta haluavat lukea kirjan, joka venyttää todellisuuden ja arkielämän kausaliteettien rajat äärimmilleen. Niille, jotka uskovat tonttuihin ja otuksiin.

Italo Calvino: Paroni puussa

Italo Calvino kirjoittaa tyylilleen uskollisesti romaanissaan Paroni puussa kertoen veijarimaisen tarinan miehestä, joka kiipeää 12-vuotiaana puuhun, eikä tule enää alas.

Calvinon tapa kertoa tarinoita on omituinen ja satumainen. Hänen tarinansa ovat edellä omaa aikaansa, mutta samalla ne kunnioittavat kirjoittamisen perinnettä ja leikittelevät lukijan huumorintajulla ja käsityskyvyllä. Paroni puussa on aikuisten satu, mutta samalla symbolinen kertomus erilaisuudesta, itsepäisyydestä ja yksityisestä. Cosimon veljen näkökulmasta kerrottu tarina peilailee monia yhteiskunnallisia asioita mutta samalla se pureutuu myös yksilötasolla siihe, millaista on kulkea omaa tietään ja seurata omia aatteitaan.

 Romaanissa Cosimo muuttuu hyvän suvun perillisestä itsepäiseksi hahmoksi, joka elää elämänsä puiden latvuksissa hyppien oksalta toiselle. Cosimo perii myöhemmin paronin arvon, mutta alusta asti hän on erottautunut puissa kiipeilevistä poikaviikareista kantamalla uskollisesti sukunsa mainetta ja nimeään. Cosimo tutustuu elämänsä aikana erilaisiin henkilöihin aina rikollisista markiisittariin, ja toimii oman kaupunkinsa merkkihenkilönä, paikallisena nähtävyytenä jonka ainutlaatuisuuden ymmärtävät vain muualta tulleet. 

Italo Calvinon Paroni puussa on omituinen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Samaan tapaah kuin muihin Calvinon romaaneihin, ei siihenkään kannata suhtautua turhan ryppyotsaisesti, vaan heittäytyä suosiolla Calvinon luomaan omituiseen maailmankuvaan.

Suosittelen hämmentämään arkipäivän ajatuksia, sekä lukemistoksi niille, jotka ovat joskus harkinneet pakenevansa arjesta ja tekevänsä kaiken toisin kuin odotetaan.