Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Into 2016

254s.

Arvostelukappale

En ole aikaisemmin lukenut Laura Gustafssonin kirjoja, enkä olisi luultavasti Korpisoturiinkaan sattunut tarttumaan, ellei se olisi putkahtanut minua vastaan arvostelukappaleen muodossa. Mutta huh, enhän mitenkään olisi voinut jättää lukematta kirjaa, joka on omistettu Ahmoille! Kirja ei yksinkertaisesti voi olla huono... eikä se ollutkaan.

Korpisoturi kertoo Ahmasta, joka ostaa mökin metsästä, varustaa sen talven ja mahdollisen maailmanlopun varalle ja alkaa omavaraiseksi. Ahma on itse asiassa ihan kauhea tyyppi: hän on sovinisti, rasisti, epäsosiaalinen ja aika juntti. Mutta ihan hirveän sympaattinen. Hän on nähnyt mitä tuleman pitää ja aikoo varautua siihen lanttumaan ja rynnäkkökiväärin turvin.

Ahma kaveeraa metsässä elävän villiintyneen sian kanssa, tutustuu Pamsuun ja mustalle miehelle raskaana olevaan hevosnaiseen. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan silloin, kun kännykkäverkko oikeasti romahtaa ja ihmiset jäävät yhteiskunnan kouran tavoittamattomiin. Spekulatiivisista maailmanlopunajatuksista hypätäänkin ihan oikeaan dystopiaan, tarina saa tummia sävyjä.

En tiedä oliko Gustafsson varsinaisesti tarkoittanut romaaniaan komediaksi, mutta itse nauroin välillä kippurassa Ahman toilailuille. Toisaalta tarinassa oli yhteiskuntakriittinen sävy, mutta Gustanfsson oli onnistunut piilottamaan kaikki saarnat Ahman kärjistetyn persoonan taakse. 

Lukematta Gustafssonin aikaisempia teoksia en osaa sanoa millainen rooli Korpisoturilla on kirjailijan tuotannossa, mutta minä joka tapauksessa viihdyin kirjan parissa mainiosti ja aion tarttua kirjailijan teoksiin vastaisuudessakin. Täytyykin seuraavalla reissulla kirjastoon katsoa, jos hyllystä löytyisi jotain mukaan.

Suosittelen kirjaa sarkastisella huumorintajulla varustetuille lukijoille, jotka ovat joskus halunneet ryhtyä erakoiksi ja muuttaa metsään.

Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass: Valinta

327s.

Oma ostos

Voihan dystopia. Kaipasin hömppää ja ostin hetken mielijohteesta kirjakaupan alesta Kiera Cassin Valinta -romaanin. Trilogian ensimmäinen osa on pyörinyt blogeissa ja ristiriitaisista arvioista huolimatta päätin lukea sen, koska kaipasin jotain helposti lähestyttävää hömppää. Sitä saa mitä tilaa.

Romaani sijoittuu Yhdystvaltoihin, jossa ihmiset on jaettu kasteihin sen mukaan, mikä heidän paikkansa on maailmassa. America Singer kuuluu viidenteen kastiin, taiteilijoihin ja esiintyjiin. Rahaa on niukasti, mutta enemmän kuin American poikaystävällä, joka on alempaa kastia eikä varmasti mieluisa puolisoehdokas vanhemmille. Siksi American äiti ja isä ovatkin ihastuneita, kun America valitaan kilpailuun, jonka voittajasta tulee tulevan hallitsijan puoliso. Nälkäpeliin verrattavissa oleva kieroilupeli alkakoon.

Valinnan juoni on ihan hirveän ennalta-arvattava ja kliseinen. Kilpailuun valitut tytöt lähetetään palatsiin, jossa Unelmien poikamies -hengessä prinssi treffailee morsianehdokkaita ja yrittää löytää sopivan puolison. America tekee prinssille heti ensialkuun selväksi, ettei halua puolisoksi, mutta ystäväainesta hänessä on. Prinssin sydän valitettavasti tuntuu sykkivän tälle vastahakaiselle neitokaiselle. Pakkaa sekoittavat "kapinalliset", jotka mekkaloivat palatsin ulkopuolella. Tyttöjen keskinäiset kinastelut ja prinssin perään haikailut tietysti videoidaan koko maalle tosi-tv:n hengessä.

No. Olihan Valinta aikamoista hömpättiä, mutta viihdyin kirjan parissa ihan hyvin. Se nollasi sopivasti aivot ja antoi muuta ajateltavaa. En kuitenkaan usko, että viitsin tarttua sarjan seuraaviin osiin, elleivät ne nyt ihan kävele vastaan oikealla hetkellä. Kaiken kaikkiaan romaani oli anniltaan aika heppoinen, eikä yllä suosikkidystopiotten joukkoon edes ya-akselilla. Kohderyhmään kuuluvat lukijat viihtyvät varmasti kuitenkin tarinan parissa, onhan se melkoinen tuhkimosatu. Seuraavat osat toivottavasti näyttävät hieman toisenlaistakin naisen roolia tässä varsin perinteiseltä tuntuvassa maailmankuvassa.

Suosittelen Valintaa romanttisten dystopioiden ystäville.

Moira Young: Julma maa

Moira Young: Julma maa
Otava 2013
382s.
Kirjastosta

Moira Youngin kirja Julma maa tarttui mukaani kirjastoreissulla jo jonkin aikaa sitten. Kevät- ja kesäkiireet ovat jumittaneet tästä (ja monesta muustakin) kirjasta bloggaamista, mutta Julma maa kolahti sen verran hyvin, että tämä oli pakko nostaa vielä esille vaikka kirjan lukemisesta onkin vierähtänyt jo tovi.

Dystopiat ja YA-genreen sujahtavat kirjat ovat suosittuja edelleen. Julman maan suomentamisesta on jo muutama vuosi ja ilmeisesti kirjatrilogia ei ole saanut merkittävää suosiota, koska muita osia ei ole tietääkseni käännetty suomeksi. Minulle sääli, koska pidin kirjasta paljon. Sen asetelma, rosoinen maailma ja erikoinen kieli toimivat loistavasti.

Saba ja Lugh ovat kaksoset, jotka elävät isänsä ja pikkusiskonsa kanssa kuivassa, karussa maailmassa. Mustaviittaiset ratsastajat tulevat ja vievät Lughin ja surmaavat heidän isänsä. Saban on lähdettävä veljensä perään halki julman maan, joka on vieras ja outo. Saban ja hänen sisarensa Emmin matka Lughin perässä on raskas ja armoton, tarinan maailma on postapokalyptinen, raaka. Matkan varrelle osuu myös rakkaus, jota Saba ei päästäisi lähelle. 

Julma maa on jakanut mielipiteitä erityisesti kerrontateknisten ratkaisujen takia. Puhekielisyys ja repliikkimerkintöjen puuttuminen voinee säikyttää osan lukijoista, mutta itse nautin kirjan lukemisesta ja kerronnasta, joka ikään kuin tuli iholle aivan eri tavalla kuin olin odottanut. Myös tarina veti mukanaan ja luin kirjan peläten koko ajan sen loppumista. Harmitti, kun kirjaston tietokannan selaaminen paljasti, ettei jatko-osia ole suomennettu. 

Suosittelen romaania dystopioiden ja YA-genreen sijoittuvien romaanien ystäville.

K.K. Alongi: Kevätuhrit

K.K. Alongi: Keävtuhrit

Otava 2016

302s.

Arvostelukappale

K.K. Alongin uutuusromaani Kevätuhrit putkahti sopivasti lukujumin keskellä postilaatikosta. Olin tutkaillut kirjaa kustantamon katalogista epämääräisen kiinnostuneesti, joten se tuli luettua mielenkiinnolla. Kirjailija on minulle ennalta vieras, mutta kustantamon sivuilta lunttaamalla selvisi, että kansainväliseltä kuulostavan nimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, Kaliforniassa perheensä kanssa asuva kirjailija.

Kevätuhrit tuntuu idealtaan etäisesti tutulta ja luettuani tarinaa pidemmälle, muistuu mieleeni 90-luvulla televisiossa pyörinyt sarja Klaani, jossa nuoret joutuvat selviämään postapokalyptisessa maailmassa, josta joku virus oli tainnut tuhota kaikki aikuiset. Kevätuhrien asetelma on periaatteessa ihan sama. Tarina seuraa muutaman nuoren, alussa lähinnä Jaden ja Suseten kamppailua maailmassa, joka ei olekaan enää sellainen kuin ennen. Joka puolella makaa kuolleita ihmisiä, osa selvinneistä nuorista käyttäytyy kummallisen verenhimoisesti ja on vaikeaa tietää kehen ja mihin uskaltaa luottaa. Jade ja Susette keräävät ympärilleen joukon muita selviytyjiä, jotka kaikki haluavat pärjätä uudessa, oudossa maailmassa. 

Kirjan asetelma on lähtökohtaisesti herkullinen. Ajatus maailmasta, josta suurin osa ihmisistä on pyyhkytynyt pois on kammottava ja kiehtova. Kirjaa on verrattu muutamassa yhteydessä Lost tv-sarjaan, mutta sitä yhteyttä en oikein ymmärrä. Vaikka Kevätuhreissa on mystisiä sävyjä, on kyse mielestäni kuitenkin ihan eri genrestä. Kevätuhreissa on joka tapauksessa synkkä tunnelma ja maailma selvinneiden ympärillä on outo ja ahdistava.

Itse en erityisemmin pitänyt kirjan kerronnasta ja kielestä. Olisin kaivannut tarinaan ja henkilöhahmoihin enemmän syvyyttä, nyt kertomus tuntui pintaraapaisulta teemaan, josta olisi saanut irti vielä enemmänkin. Käsitän, että kirjalla varmasti pyritään myös ulkomaan markkinoille, mutta jollain tavalla käännöskirjaan helposti sopivat nimet, stereotyyppisen suomalaisen maiseman kuvaus ja vetävä, helppotajuinen kerronta tuntuivat tympeiltä ratkaisuilta. Lukiessa toivoin koko ajan, että tarina ei päästäisi niin helpolla, mutta lopulta jäi kuitenkin sellainen olo, että kirja oli vähän pettymys. Toisaalta se on ehkä suunnattu ya-genren nuoremman polven lukijoille, ja kielellisten kikkailujen ja tunteen paatoksen ystävänä en ehkä kuulu mieltymysteni puhumattakaan ikäni puolesta teoksen ensisijaiseen kohderyhmään.

Kirjan syntyyn liittyy sellainen hauska yksityiskohta, että kannen kuvaan liittyi kustantamon kilpailu, jossa etsittiin suomalaisia nuoria esittämään romaanin henkilöitä teoksen kansikuvaan. Idea on tuore ja varmasti innostava, mutta lopputulos ei ole erityisesti minun mieleeni. Kannessa on jotain tosi ysäriä, mutta plussaa kivasta, potentiaalisia lukijoita osallistavasta ideasta!

Suosittelen jännittävien nuortenkirjojen ystävälle. Ja tätä muuten varmasti #pojatkinlukee.

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Karisto 2015

202s.

Kirjastosta

Ihon alaisten ja aikaisemmin bloggaamani Molemmin jaloin -romaanien jälkeen käsitykseni Holopaisesta perinteisenä fantasiakirjailijana on muuttunut! Kirjat tosiaan sattuivat joulun pyhiä edeltäneen hamstrausreissun seurauksena kirjastokassiini, kun kahmin hyllystä hirveät määrät kaikkea kivaa, mitä olen aikonut lukea, mutta en ole koskaan ehtinyt/saanut toimeksi/osunut kohdalle. Siinä missä Molemmin jaloin -romaanissa jäi harmittamaan se, että tarina jäi minun näkökulmastani vähän kesken, Ihon alaiset toimi tiiviinä pakettina paremmin kuin hyvin. Kirja on ehdottomasti yksi parhaita tänä vuonna lukemiani nuortenkirjoja.

Outo fiilis pitää kirjasta, jonka lukeminen itse asiassa melkein ahdisti ja inhotti. Holopainen kuvaa romaanissaan tulevaisuuden maailmaa, jossa kehon muokkauksesta on tullut arkipäivää. Jo kirjan kerrontatapa, katkelmalliset kuvaukset blogeista, verkkokeskusteluista ja ohjelmista kuvaa oudolla ja järkeenkäyvällä tavalla nykypäivänkin maailmaa, jossa keskittymiskyvyltään lyhytjänteiset ihmiset surffailevat nettisivulta toiselle. Sama hektisyys näkyy romaanin kerronnassa ja uskon, että se uppoaa varsinkin nuoriin lukijoihin, joille nettimaailma on tuttuakin tutumpi.

Ihon alaisten keskeisiä hahmoja ovat Jara, joka ei millään malttaisi odottaa täysi-ikäisyyttä ja pääsyä kehonmuokkauksiin. Inka, joka ei ole vielä päättänyt mitä haluaisi tehdä. Bloggari PlastikPrincess, joka on valmis turvautumaan myös arveluttaviin keinoihin saadakseen rahaa muokkauksiin, sekä Matias, luomuintoilija, joka ei voi sietää muokattuja ihmisiä ja keinotekoista maailmaa. Tarina rakentuu toisiaan sivuavien henkilöhahmojen galleriaksi maailmassa, jossa jokaisella on mielipide ulkonäöstä ja kehonmuokkauksista.

Jos kirjaa pitää jostain kritisoida, takerrun samaan asiaan kuin ylipäätään kaikkien dystopioiden kohdalla: tarina keskittyy lähinnä yhteen teemaan, kehonmuokkauksiin, ja muu maailma ja sen ongelmat sivuutetaan. Tosin en ihan tiedä miten tämän ongelman voisi ratkaista, koska eihän tarinassa ole tarkoituskaan käsitellä kaikkia maailman ongelma samalla kertaa, vaan tiettyä teemaa. Ja koska kirja ei ole mikään tiiliskivi, ei siihen ehkä olisi saanut edes mahdutettua enempää juttuja kokonaisuuden kärsimättä.

Tätä hienoa dystopiaa suosittelen kaikille nuortenkirjallisuudesta ja ulkonäkökeskeisestä maailmasta kiinnostuneille lukijoille.

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Karisto 2006

197s.

Kirjastosta

Anu Holopaisen Molemmin jaloin on putkahdellut esille viime aikoina muutamassa yhteydessä, joten nappasin sen mukaani kirjastosta, kun kävin hakemassa lukemista joulun pyhille. Kirja sopikin hyvin jatkoksi Delirium-trilogialle, sillä yllättäen myös Molemmin jaloin käsitteli tietyssä mielessä ihmisen normaalien viettien ja tunteiden säätelyä. 

Tulevaisuuden maailmaan sijoittuvassa romaanissa eletään maailmassa, jossa nainen voi valita urakseen työn Äitikeskuksessa, uusien lapsien synnyttäjänä. Livia valikoituu tulevien lisääntyjien ryhmään ja muuttaa ystävänsä Petran kanssa kauas pohjoiseen fennoskandiaan, jossa Äitikeskus huolehtii tulevista äideistä. Hormoonitoiminnan käynnistyminen saa aikaan monenlaisia tunteita ja ajatuksia, joita on vaikea käsittää, kun on elänyt koko elämänsä vapaana hormoonien aiheuttamilta reaktioilta. Äitikeskuskaan ei ole ihan niin ruusuinen paikka kuin esitteissä on annettu ymmärtää, sillä viettiensä varassa toimivat ihmiset ovat arvaamattomia.

Romaanin kuvaama maailma on samaan aikaan kiehtova ja kauhistuttava. Nykyihmisen näkökulmasta normaalit asiat ovat muuttuneet säädellyiksi, eivätkä ihmiset ole enää samalla tavalla tietoisia ympäröivästä luonnosta, sillä metsissä pääsevät vierailemaan vain Äitikeskuksen asukkaat. Romaani avaa vain pintaraapaisun tarinan maailmasta.

Nuortenkirjamaisella tavalla Molemmin jaloin loppuu oikeastaan siinä vaiheessa, kun ehdin päästä tarinaan sisälle. Olisin toivonut sen jatkuvan vielä ainakin muutaman sata sivua, sillä tarinan maailma oli mielenkiintoinen ja henkilöhahmot samaistuttavia. Harmittavasti kirja kuitenkin lopahti kesken, mutta ehkä se onkin suunnattu vähän nuoremmille dystopian ystäville. Oli miten hyvänsä, tarina oli kiinnostava ja oli hauska lukea Holopaiselta jotain tällaista, sillä aikaisemmin olen lukenut häneltä vain selkeästi fantasiagenreen sijoittuvia teoksia.

Suosittelen Molemmin jaloin -romaania dystopioiden ystäville.

Lauren Oliver: Requiem

Lauren Oliver: Requiem

WSOY 2013

335s.

Kirjastosta

Requiem päättää Lauren Oliverin hienon dystopiatrilogian, jossa rakkaus on vaarallinen sairaus ja kaikki tunteisiin liittyvä herättää pahennusta tarkoin vartioidussa ja valvotussa yhteiskunnassa. Hotkaisin tämän kirjasarjan melkein yhdeltä istumalta, enkä muista, että olisin pitkään aikaan viihtynyt minkään kirjan parissa niin hyvin. Ei ihme, että kirjoja hypetettiin jossain vaiheessa spefiin erikoistuneissa blogeissa, silloin tämä meni ohi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan (sitä paitsi kiva päästä kerrankin lukemaan kirjasarja kerralla, eikä niin, että osia täytyy odottaa vuodesta toiseen ja välissä ehtii unohtaa mitä edellisessä kirjassa tapahtui).

Oliver haastaa trilogian kolmannessa osassa lukijansa jälleen kerrontaratkaisulla, jossa Lenan oheen kertojaksi tuodaan Lenan ystävä Hana, joka on käynyt läpi oman proseduurinsa, mutta näkee silti öisin unia ja kokee tunteita, joita hänen ei pitäisi pystyä enää tuntemaan. Lena elää kapinallisten parissa ja yrittää tehdä valinnan kahden pojan välillä, joista toinen torjuu hänet särkyneen sydämensä vuoksi, ja toinen antaa anteeksi kaiken. Kapina lähestyy, eikä enää missään tunnu olevan turvaa, sillä rajojen takana oleva Korpi on vaarallinen paikka, eivätkä kapinallisetkaan ole keskenään yhtä, vaan elämä on kurjaa ja niukkaa.

Trilogian kolmas osa hajoaa hiukan lukijan käsiin, mutta Oliver saa langat solmittua lopussa ihan kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Usein trilogioista jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja ole sarjaa aloittaessaan tiennyt kirjoittavansa sarjaa, vaan ensimmäisen kirjan suosion jälkeen hänen on ollut pakko kehitellä kirjalle jonkinlainen jatko. Delirium-trilogiassa tätä vaikutelmaa ei onneksi synny, vaikka kieltämättä viimeisen osan kapinaliikkeen eteneminen kertoo ehkä kirjailijan strategisen ajattelun puutteista. Toisin sanoen en ehkä lähtisi Oliverin johtamaan kapinaliikkeeseen mukaan, vaikka mielelläni hänen kirjojaan luenkin.

Requiemissa henkilöhahmojen kasvu on ihan huikeaa ja on hienoa lukea tarina, jossa hahmojen muutokset ja hahmojen väleissä tapahtuva dynamiikka on kuvattu niin onnistuneesti. Hahmot eivät ole pelkkiä kiiltokuvia, vaan suurimmassa osassa on syvyyttä ja toiminta on loogista. Eniten minua ärsyttää epäloogisesti ja järjettömästi toimivat hahmot, ja Delirium-sarjassa sellaiseen ei onneksi tarvinnut törmätä, vaikka teinien rakkaussotkut nyt tietysti ovat mitä ovat. 

Jos joku dystopian ja spefin ystävä ei ole tätä trilogiaa vielä lukenut, niin laittakaa ihmeessä lukulistalle!

Lauren Oliver: Pandemonium

Lauren Oliver: Pandemonium
WSOY 2012
295s.
Kirjastosta

Delirium oli yllätyslöytö kirjastosta ja heti, kun olin saanut kirjan luettua, nappasin käsiini Pandemoniumin, trilogian toisen osan. Suojatussa, hallitussa yhteiskunnassa elänyt Lena on karannut operaatiota, jossa hänen tunteensa hävitettäisiin. Maailma rajan takana on synkkä ja raadollinen, eikä Lena pääse irti kaipauksesta, jonka Alexin menettäminen on aiheuttanut. Uuden elämän säännöt ovat tiukat, eikä sopeutuminen yhteisöön käy helposti. Lena määrätään soluttautumaan toisen kaupungin ihmisten joukkoon, tarkkailemaan DVA:ta, joka ajaa proseduurin aikaistamisen etua niin, että yhteiskunta ei joudu riskeeraamaan nuorten, delirium nervoosaan sairastuneiden takia.

Pandemoniumissa lukijan eteen levitetään se kolmiodraama, joka tuntuu olevan kirous kaikissa YA-genren kirjoissa. En pysty ymmärtämään, miksei yhtäkään trilogiaa voi hoitaa kotiin ilman, että päähenkilötyttö jossain vaiheessa pohtii kumman kaa olis. Hei, tuli mieleen, että Divergentissä kolmiodraamaa ei taida olla, vai muistanko väärin? Joka tapauksessa Pandemoniumin kolmiodraama on ihan onnistunut kaikesta huolimatta, ja onhan se tietysti niin, että 18-vuotiaiden päähenkilöiden ajattelun naiivius saattaa johtua siitä, että kirjan lukija ei enää ole 18-vuotias ja osaa toivon mukaan käsitellä tunteitaan vähän monipuolisemmin.

Pandemonium onnistuu kerronnassa, sillä Oliver käyttää tarinassa kahta aikatasoa, joka toisaalta haastaa lukijan, mutta samalla tekee tarinasta vähän moniulotteisemman kuin se olisi, jos tarina olisi kerrottu lukijalle kronologisessa järjestyksessä. Pidän siitä, ettei nuortenkirjoissa tyydytä aina siihen yksinkertaisimpaan ratkaisuun, vaan annetaan lukijalle vähän pureskeltavaa, esimerkiksi juuri odottamattomien kerrontateknisten ratkaisujen muodossa. Siinä mielessä Pandemonium onnistuu, vaikka se kärsiikin tietyllä tavalla dystopiatrilogian kakkososan "väliinputoajan" ongelmasta. Jostain syystä olen kokenut, että trilogioiden keskimmäiset osat ovat harvoin toimivia, mistäköhän sekin mahtaa johtua.

Jo trilogian toisessa osassa on havaittavissa henkilöhahmojen kehitystä! Hienoa! Olen kyllästynyt myös jumittaviin hahmoihin, joissa ei näy merkittävää kehitystä, mutta Deliriumin arasta ja sääntöjä noudattavasta Lenasta on Pandemoniumissa tulossa kapinallinen, joka osaa laittaa sivuun oman etunsa ja tunteensa; erikoista, että tunteiden säätely saa kirjasarjan edetessä niin moninaisia aspekteja. 

Kaiken kaikkiaan Pandemonium on aivan pätevää jatkoa Deliriumille ja trilogia kannattanee lukea kokonaan, jos sarjan ensimmäinen osa on ollut mieluisa!

Lauren Oliver: Delirium

Lauren Oliver: Delirium

WSOY 2011

351s.

Kirjastosta

Jotain hyötyä siitäkin on, että ei pysy trendeissä mukana, vaan tarttuu juttuihin aina vuosia myöhässä. Sain nimittäin sattumalta kirjastosta koko Delirium-trilogian, joka oli muutama vuosi sitten tosi suosittu kirjablogeissa, mutta josta ei ole vuosiin ollut mitään mainintaa. Joskus ymmärsin, että tästä piti olla tulossa leffakin, mutta ilmeisesti leffahanke on haudattu?

Delirium - aloittaa kirjatrilogian maailmasta, jossa rakkaus on julistettu vakavaksi sairaudeksi. Tartuin kirjaan hiukan skeptisenä, mutta se tempaisi minut mukaansa ja tuli sellainen olo, että en ole pitkään aikaan nauttinut kirjan lukemisesta samalla tavalla. Sellaisella, että kirjaa on pakko kantaa mukana kodissa huoneesta toiseen, koska sitä ei haluaisi laskea kädestään! 

Delirium kertoo Lenasta, joka odottaa malttamattomana pääsyä omaan proseduuriinsa, lääketieteelliseen toimenpiteeseen, jossa aivoja muokataan niin, että kyky tuntea himmenee. Tällä operaatiolla poistetaan mahdollisuus sairastua vakavaan delirium nervosaan, rakkauteen, joka tekee ihmisen sairaaksi ja hulluksi ja joka lopulta johtaa kuolemaan. Lenan villi ystävä Hana yrittää houkutella Lenaa nauttimana elämästä vielä, kun tunteet ovat vahvoja ja muokkaamattomia, mutta Hanan holtittomuus on ajaa ystävät erilleen. Sitten Lena tapaa Alexin.

Suhtauduin kirjaan skeptisesti, koska jotenkin ajattelin, että tässä on taas yksi Nälkäpelillä ja vastaavilla ratsastava dystopia, jossa on rakkautta ja kolmiodraamaa ja kapinaa. Ehkä niinkin, mutta Delirium oli ehdottomasti omaperäinen ja vetävästi kirjoitettu romaani, jossa dystopiaelementit oli rakennettu vakuuttavasti niin, että lukija saattoi oikeasti samaistua maailmaan, joka on yritetty tehdä paremmaksi muokkaamalla ihmisten tunteita erilaisiksi kuin ne luonnostaan olisivat. Kirja sai pohtimaan rakkautta ja tunteiden merkitystä, sitä mikä oikeus ihmisillä on tunteisiinsa ja omiin ajatuksiinsa. 

Vierastan dystopioissa hiukan sitä, että niissä on aina jokin yksi juttu, jonka varaan yhteiskunnan ongelmat nojaavat. Tässä se "juttu" oli tunteet. Mutta tästä seikasta huolimatta pidin romaanista kovasti ja olin kerrankin tyytyväinen siihen, että olin onnistunut nappaamaan kirjastosta koko sarjan kerralla.

Suosittelen Deliriumia dystopioiden ystäville. Tämä varmasti uppoaa myös aikuisiin lukijoihin.

Veronica Roth: Uskollinen

Veronica Roth: Uskollinen

Otava 2014

397s.

Kirjastosta

Luin Suomessa Outolintu-trilogiaksi nimetyn kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa englanniksi joskus vuosi takaperin. Ensimmäinen osa, Divergent, meni hotkien, mutta toisen kirjan, Insurgentin kanssa alkoi tökkiä. Siksi viimeinen kirja jäikin lukematta, vaikka se englanninkielisenä löytyykin omasta hyllystäni. Olen tosi huono lukemaan kirjoja vieraalla kielellä, eli kirjan täytyy oikeasti olla hyvä ja helppolukuinen, että jaksan kahlata sen läpi (tätäkin taitoia voisi tietysti harjoitella). Kirjastossa trilogian päätösosa osui silmiini, joten nappasin Uskollisen mukaan ja luin sen vappuviikonloppuna pihatöiden ohessa.

Uskollinen alkaa siitä, mihin trilogian keskimmäinen osa loppuu: Tris, Tobias ja kumppanit ovat päässeet perille siitä, mitä Kaupungin aitojen takana on, ja havittelevat pääsyä ulos. Ulkopuolella odottaa kuitenkin outo ja vieras maailma, joka paljastaa tarinan henkilöille sellaisen asian, joka vie pohjan kaikelta siltä mihin he ovat uskoneet. 

Pohjimmiltaan trilogiassa tuntuu olevan kyse itsensä ja oman identiteettinsä etsimisestä. Uskoako ulkopuolelta saneltuun vai siihen, mitä oma sydän sanoo. Kaupungissa vallitsee osastojako, mutta myös kaupungin ulkopuolisessa maailmassa ihmisiä luokitellaan sellaisilla perusteilla, joihin ei itse voi vaikuttaa. Tavallaan Outolintu-sarjassa uuvuttaa se sama asia, mihin usea dystopia tuntuu sortuvan: kirjailija näyttää keksineen yhden tosi hyvän, jännän jutun - tarinan ydinajatuksen - jonka ympärillä koko juttu sitten pyörii. Maailma on yksiulotteinen, eikä siinä tunnu olevan syvyyttä. On Se Juttu. Dystopiajuttu, jonka pitäisi pitää koko pakka kasassa. Outolintu-sarjassa se tuntuu olevan osasto jako ja ylipäätään ihmisten luokitteleminen, sekä mausteena erilaisten seerumien kanssa läträäminen. Kolmannessa osassa se alkaa jo uuvuttaa, ja lukija kaipaa jotain muuta.

Roth päättää trilogiansa odottamattomasti. Loppuratkaisusta huolimatta itselleni jäi sellainen olo, että sarjan ensimmäisen, ja sinällään koukuttavan kirjan jälkeen olisin odottanut sarjan muiltakin osilta jotakin tosi mielenkiintoista. Tämän kohdalla se jäi lähinnä haaveeksi, mutta hauska nähdä mitä kirjailija kirjoittaa seuraavaksi.

Suosittelen Outolintu- trilogiaa vähän synkemmän dystopian ystäville. Niille, jotka eivät säikähdä väkivaltaa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Tammi 2014

559s.

Joululahjaksi

Olen aloittanut kirjavuoteni 2015 tiiliskiviromaanien parissa. Olen aina ollut paksujen kirjojen ystävä, mutta muutaman kuluneen vuoden hektisempi rytmi on saanut aikaan sen, että olen karttanut paksuja kirjoja ja valinnut luettavakseni mielummin ohukaisia yksilöitä. Osittain olen huomannut myös kirjabloggaamisen vaikuttaneen asiaan: paksuja kirjoja kun ei ehdi millään lukea niin monta kuin lyhyttä, ja uinailevaan blogiin tulee postauksia harvoin, kun kirjojen sivumäärät lähentelevät tuhatta. Olen kuitenkin päättänyt nyt palata juurilleni eli lukemaan paksuja kirjoja, joiden parissa viihdyn ja jotka vievät minut toisiin maailmoihin ja todellisuuksiin.

Jussi Valtosen Finlandian voittanut He eivät tiedä mitä tekevät löytyi joulupukin paketista. Olinkin toivonut pääseväni lukemaan kirjan; yleensä suhtaudun skeptisesti kaikenlaisten kisojen voittajiin, sillä ne harvoin vastaavat kirjamakuani. Minusta oli kuitenkin siistiä, että Finlandian voitti sellainen kirja, joka ei ollut ennakkosuosikki (ei silti, että ennakkosuosikitkaan olisivat mitenkään huonoja).

He eivät tiedä mitä tekevät kertoo neurotieteen professori Joe Chayefdkistä, joka on nuoruudessaan kokenut lyhyen avioliiton suomalaisen Alinan kanssa. Alinasta, sekä Joen ja Alinan pojasta Samuelista. Spefimausteita sisältävässä tarinassa on pelottavia tulevaisuudenvisioita, mutta ennen kaikkea se on kertomus hukassa olevista ihmisistä, jotka kirjan nimen mukaisesti eivät tiedä mitä tekevät. Minut romaani lumosi hienolla kielellään, vaikka tarinassa olisi kai periaatteessa ollut lyhentämisen ja tiivistämisenkin varaa, jaaritteleva tyyli ja moneen suuntaan polveileva kerronta ei minua haitannut.

Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä pallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät mihin sellainen kehitys johtaisi.

(Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, s.134)

Kiinnitin romaanissa huomiota erityisesti siihen, millaisella tavalla Valtonen kuvailee Suomea ulkopuolisen silmin. Monet havainnot olivat teräviä ja niihin saattoi samaistua, vaikka asuukin Suomessa. Amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys on keskeisessä roolissa tarinassa, ja se tulee esille monessa eri yhteydessä. Tiedon ja tietämättömyyden teemat ovat niin ikään keskeisessä asemassa tarinassa.

Valtosen romaanissa minut pysäytti erityisesti sosiaalisen median uusien ulottuvuuksien, kuten iAm -laitteen luomat tulevaisuudenvisiot. Valtosen maalailema kuva ei ole erityisen kaukana tulevaisuudessa, mikä tuntuikin pelottavalta. Itse tietokonetta ja sosiaalista mediaa käyttäneenä on joutunut huomaamaan, millainen riippuvuussuhde internetin ihmemaahan syntyy, ja miten helppoa on goolettaa asioita sen sijaan, että vaivautuisi itse ajattelemaan niitä. Se on surullista ja olen iloinen siitä, että Valtonen avasi silmäni, sillä sen He eivät tiedä mitä tekevät todella teki. Kirjan visioita pohtineena tuntuu entistä helpommalta sulkea tietokone, iPad ja muut härpäkkeet ja lähteä vaikka lenkille.

Suosittelen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät romaania kaikille niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita nykypäivän ihmissuhdekoukeroista, tulevaisuuden visioista, ja jaksavat antaa aikaa pitkälle romaanille ja monipuoliselle kerronnalle.

Veronica Roth: Insurgent

Veronica Roth: Insurgent

HarperCollins 2012

525s.

Veronica Rothin suosittu Divergent oli lukulistallani vähän aikaa sitten. Kielimuurista huolimatta pidin kirjasta kovasti, joten tilasin hetimiten netistä trilogian kaksi seuraavaa osaa ja tartuin Insurgentiin heti kun kirja tuli postista. Kirjasarja on tosiaan suosittu maailmalla, ja nyt kun Suomessakin voidaan lukea käännöstä (Outolintu), nousee tämä varmasti vielä suurempaan tietoisuuteen. Kirjan takakannesta:

Tris has survived a brutal attack on her former home and family. But she has paid a terrible price. Wtacked by grief and guilt, she becomes ever more reckless as she struggles to accept her new future. Yet if Tris wants to uncover the truth about her world, she must be stronger than ever... because more shocking choices and sacrifices lie ahead.

Insurget kärsii hiukan toisen kirjan syndroomasta. Trilogian kakkososa on vähän haastava juttu, harva siinä tuntuu onnistuvan ihan täydellisesti. Tarinassa ollaan menossa selvästi johonkin, mutta varsinaisesti langanpäitä ei voida solmia yhteen, koska kolmas osa on vielä tulossa. Tästä syntyy selvästi dilemma.

Tris ja Tobias ovat kirjasarjan ensimmäisessä osassa päätyneet yhteen ja joutuneet osaksi kammottavaa taistelua, jossa älykkäiden porukkaan kuuluvat omat manipuloineet seerumillaan rohkeiden tajuntaa niin, että nämä ovat käyneet yksissä tuumin hallintoa pitävää vaatimattomien ryhmää vastaan. Vain divergentit, poikkeavat, ovat säilyneet aivopesulta. Insurgentissa Tris, Tobias ja joukko muita massamurhasta ja aivopesusta selvinneitä yrittävät jatkaa elämäänsä yhteiskunnan rauniolla. Tarinassa vietetään aikaa muiden ryhmittymien joukossa; rauhaa rakastavat Amityt eivät pysty kauaa majoittamaan huimapäistä ja agressiivista joukkoa, myös yhteiskunnan luokkayhteiskunnan ulkopuolelle joutuneiden keskuudessa on vaikeuksia. Tavataan kauan kadoksissa olleita perheenjäseniä, tullaan petetyksi ja podetaan huonoa omaatuntoa.

YA-kirjallisuudessa on toisinaan onnistuneita ja toimivia parisuhteita ja vielä ensimmäisen kirjan kohdalla ajattelin, että Trisin ja Tobiaksen suhde on sellainen. Insurgentissa rakastavaisten elämä menee soutamiseksi ja huopaamiseksi, kun Trisia painaa syyllisyys tehdyistä teoista. Eipäs-juupas-vääntöä on todella pitkästyttävä lukea, ehkä se toimii teini-ikäisellä, mutta näin aikuisen ihmisen näkökulmasta tekisi mieli kalauttaa kakaroiden päät yhteen ja käskeä selvittämään asiansa. 

Olen näköjään kriittisella tuulella, mutta romaanissa oli paljon sellaisia asioita, jotka ärsyttivät minua. Roth tuntuu olevan innoissaan keksinnöstään, jossa simulaatioita käytetään koulutus-, aivopesu-, ja kidutustarkoituksessa. Jossain vaiheessa jatkuva seerumin piikittäminen ja simulaatiot alkoivat käydä puisevaksi. Idea on sinällään hyvä ja toimi Divergentissä hyvin, mutta nyt jokin siinä alkoi tuntua kuluneelta. Toisaalta koin vähän samanlaisen fiiliksen Nälkäpelin toisessa osassa, kun reppanat joutuivat taas uudelleen taisteluareenalle. Ihan kuin kirjailijalta olisi loppunut ideat kesken, ja hän olisi hätäpäissään alkanut kierrättää aikaisemmin hyväksi todettua teemaa.

Nyt olisi kirjahyllyssä odottamassa vielä sarjan kolmas osa. Vähän epäilyttää, esimerkiksi Notko, se lukeva peikko lyttäsi Allegiantin, eikä minullakaan tämän toisen osan jälkeen ole ihan hirveän suuri usko siihen, että kirjasarjan saisi jotenkin järkevästi pakettiin. Täytyy se kuitenkin jossain vaiheessa lukea, kun on tullut kotiinkin hankittua, mutta katsotaan uskallanko tarttua siihen ihan vielä.

Suosittelen Insurgentia niille, jotka haluavat lukea Divergentin jatko-osan.

Veronica Roth: Divergent

Maailmalla suuren suosion saavuttanut Veronica Rothin Divergent on lähiaikoina kääntymässä suomen kielelle, mutta minä en viitsinyt odottaa, vaan haastoin itseni lukemaan englanniksi. En ole juurikaan lukenut kirjoja muuten kuin suomeksi, joten olin vähän skeptinen sen suhteen tuleeko lukemisesta mitään. Näköjään kielikynnys on mahdollista ylittää, sill Divergent imaisi mukaansa.

Tris elää dysopisessa Chicacossa, jossa ihmiset on jaoteltu viiteen eri ryhmään sen mukaan minkä he uskovat olevan syy sotiin ja maailman ongelmiin. Kuusitoistavuotiaana tehty testi kertoo, mitkä ominaisuudet nuorella on, mutta jokaisella on silti mahdollisuus valita mihin ryhmään haluaa kuulua. Tris on syntynyt epäitsekkäiden joukkoon, mutta testi kertoo hänen olevan divergent; häntä ei voi luokitella mihinkään ryhmään kuuluvaksi. Valintaseremoniassa Tris päättää jättää taakseen perheensä ja tutun elämänsä ja liittyä hurjapäisten pelottomien joukkoon. Hänen elämäänsä ei helpota se, että hänen täytyy salata kaikilta olevansa erilainen kuin muut.

Divergentissä oli vähän samanlainen asetelma, kuin Harry Potterien lajitteluhattuseremoniassa. Rothin versio dystooppisesta maailmasta on mielenkiintoinen, koska tuntuu loogiselta, että ihmisi ryhmitellään jossain määrin poliittisen mielipiteen mukaan. Vaikka Rothin yhteiskuntaluokat ovat kaukana potterien Puuskupuhista, Rohkelikosta, Korpinkynnestä ja Luihuisesta, on lähtökohta jossain määrin samanlainen ja lukijan on helppo lähteä pohtimaan minkä joukon hän itse valitsisi.

Divergent on ya-huumassa viehättävä poikkeus siksikin, että se kiertää kaukaa kolmiodraamat, eikä sorru nostamaan romanssia pääosaan. Romaani on paljon muutakin. Vaikka tämä trilogian ensimmäinen osa keskittyy lähes kokonaan Trisin sopeutumiseen Dauntlessien joukkoon, juoni imee mukaansa ja kirjaa on vaikea laskea käsistään. Tässä vaiheessa lukijalle ei vielä selviä se, mitä sektoreihin jaetun kaupungin ulkopuolella on, ja on hyvin vaikea ennakoida mihin suuntaan trilogia on etenemässä.

En usko, että jaksan odotella suomennosten ilmestymistä selviydyttyäni kunnialla ensimmäisen osan lukemisesta. Ilmeisesti trilogian viimeinen osa on tuottanut jonkinlaisia pettymyksiä kirjasarjan tosifaneille, mutta tällaisten suosittujen kirjojen kohdalla tuppaa aika usein olemaan niin, että kaikkien lukijoiden odotukset on vaikea toteuttaa. Minä seuraan kuitenkin mielenkiinnolla mihin suuntaan tarina lähtee etenemään.

Tästä on tulossa myös elokuva maaliskuussa. Ainakin trailerin perusteella ihan hyvännäköistä settiä on luvassa.

Suosittelen Divergentiä dystopian ystäville. Tämä ei ole mikään Nälkäpeli- klooni vaan ihan oma, raikas tarinansa!

Dystopiaa: Siilo ja Pelko ihmisessä

Olen edelleen pahasti jäljessä lukukokemusteni päivittämisessä, joten joulun pyhien kunniaksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Siri Kolun Pelko ihmisessä tuli luettua jo kuukausi takaperin, Hugh Howeyn Siilon ahmin joulunpyhinä, kun ulkona oli pilkkopimeää ja kinkku tuoksui. Temaattisesti kirjat sopivat hyvin yhteen, sillä vaikka niissä on erilainen kohderyhmä, maailmoissa on jotakin samaa: kummassakin liikutaan dystopisessa maailmassa, jossa ihmisiä on suljettu maan alle eristyksiin.

Nuorille lukijoille suunnattu Pelko ihmisessä kertoo Pilvestä, joka on sairastunut P-influenssaan. Influessaan sairastuneita suljetaan maan alla oleviin luoliin elämään uutta elämää. Pilvi lähtee vapaaehtoisesti kun tajuaa kantavansa omituista sairautta. Jokin Kolun sairaudenkuvauksessa toi mieleeni Annukka Salaman faunoidit! Influenssaan sairastuneilla on eläinmäisiä piirteitä ja heidän kykynsä tuntuvat ylittävän tavallisten ihmisten kyvyt. Siinäkin tuntuu olevan yksi syy sulkea Pihmiset tavallisen maailman ulottumattomiin. Kolu kuvaa romaanissaan jännittävästi maanalaisen maailman elämää ja niitä ajatuksia, joita nuoren ihmisen mielessä liikkuu, kun hän joutuu eristetyksi perheestä ja maailmasta johon hän on tottunut. Hahmokuvaus jätti minut kylmäksi, mutta Kolun tyylissä oli jotakin vangitsevaa.

Siilossa eletään niin ikään maailmassa maan alla. Yli nelisataasivuisen romaanin hotkaisee hetkessä, alunperin netissä omakustanteena julkaistu jatkokertomus osaa todella koukuttaa lukijan. Romaanin dystopisessa maailmassa eletään yhteiskunnassa, joka rakentuu kerroksittain maanalaisessa siilossa. Kuolemantuomio on joutua puhdistajaksi siilon ulkopuolelle; myrkkykaasut tappavat kuolemaantumitun heti kun hän on saanut viimeisen tehtävänsä suoritettua. Alhaalla konetasolla työskentelevä Juliette joutuu työkomennukselle ylemmille tasoille ja saa huomata, ettei siilon maailma ole ollut aivan sellainen kuin hän on kuvitellut. Pinnan alla kytee salaisuuksia, jotka odottavat tulevansa paljastetuiksi. Liika uteliaisuus kuitenkin kostautuu ja Juliette saa puhdistustuomion.

Sekä Siilossa että Pelko ihmisessä -romaaneissa yhdistyy painajainen suljetussa paikassa elämisestä. PI:n luolan asukkailla on vielä elävässä muistissa tavallinen elämä, mutta siiloon suljetut eivät tiedä millainen maailma on ollut ennen siiloa. Vähitellen juoni punoutuu auki ja lukija saa käsityksen siitä millainen maailma on sulkenut ihmiset maan alle elämään suojattua elämää.

Pelko ihmisessä jää loppuun, joka povaa kirjalle jatkoa. Siilon loppu jätti lukijan kylmäksi, vaikka teksto vei muuten mukanaan. Kummassakaan romaanissa ei dystopialle tyypillisesti saada suoria vastauksia vaan menneisyys ja tulevaisuus jäävät arvailujen varaan. Ehkä siinä on yksi syy dystopian suosiolle.

Suosittelen romaaneja dystopioiden ja maailmanloppukauhukuvien ystäville.

Bernard Beckett: Genesis

"Tunnetko silloin olosi väkeväksi?"

"En tunne mitään."

"Sitä minä en usko", Art sanoi.

"Ihan sama minulle, mitä sinä uskot."

"Sinun täytyy muistaa, että jos suunnitelma epäonnistuu jossain vaiheessa, minä en pysty sinua auttamaan", Art painotti. "Minun ohjelmani ei salli tietoisten olentojen tappamista."

"Mutta pystyt kuitenkin pitelemään ihmistä aloillaan, kun minä tapan?"

"Näköjään."

"Sinun ohjelmasi ei ole mistään kotoisin."

(Beckett: Genesis s.152)

Anaksimandros suorittaa tutkintolautakunnalle koetta, jonka läpäistyään hän pääsisi jäseneksi Akatemiaan, utopistisen yhteiskunnan ylimpään johtavaan elimeen. Anaxin tutkimuksen aiheena on 2000-luvun lopulla elänyt Adam Forde, joka pelastaa tuntemattoman tytön hengen ja joutuu vangituksi. Vankina olonsa aikana Adam tutustuu robottiin nimeltä Art.

Genesis tarrautuu elämän perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Mitä on olla ihminen? Mikä on sielu ja tietoisuus? Jos tekoaäly kehitettäisiin huippuunsa, mikä asema inhimillisyydelle jäisi? Kirja tarttui mukaani kirjastosta ihan sattumalta - ja vei mukaansa. En ole kovin tottunut robottipitoisen scifi-dystopian lukija, mutta tässä oli elementtejä jotka vakuuttivat.

Beckett hyödyntää tarinassaan antiikin filosofiaa ja Vanhan testamentin kertomuksia. Genesiksen luettuani jäi hyvin vahvasti sellainen vaikutelma, että tämä vuonna 2006 julkaistu kirja tulee olemaan klassikko. Yllätyin iloisesti, kun se löytyi myös bloggarien Nämä kirjat pitää lukea -listalta. Arvosteluihin en ole juurikaan törmännyt, tai sitten ne vain ovat livahtaneet täysin ohitse. Toisaalta ihan hyvä, tämä kirja oli melkein parhaimmillaan luettuna ilman ennakko-oletuksia. Spoilaaminen ja juonipaljastukset pilaavat tarinan täysin.

Suosittelen Genesistä yhteiskunnallisista aiheista ja ihmisyyden olemuksesta kiinnostuneille scifin ja dystopian ystäville.

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (Like 2013) 202s., kirjastosta

Utopia on ollut jo pitkään lukulistallani. Taisin törmätä siihen katalogin tai lehden sivulla ja ajatella, että dystopiannälkäiselle olisi täsä herkuteltavaa. Dystopia on lähivuosina noussut suosioon erityisesti Nälkäpelin ansiosta, ja erilaisia dystopiaviritelmiä on tullut luettua useita. Ennakko-odotuksista ja huomattavan mukavasta lukupaikasta (kallioinen ranta meren äärellä) huolimatta -vai kenties niiden takia- Utopia tuotti pettymyksen.

Romaanissa tarkastellaan utopialaisen nuoren miehen elämää. Utopian valtio sijoittuu jonnekin Lähi-Itään, tarkempi sijainti meni minulta ohi, sillä luin kirjan valitettavan huolettomasti harppoen. Utopiassa vedetään aineita ja harrastetaan seksiä. Ihmiset ovat kyllästyneitä elämäänsä jabhakevat viihdykettä muun muassa karkaamalla rajan yli ja hakemalla matkamuistoksi Toisten ruumiinosia. Toiset ovat niitä raukkoja, jotka eivät saa elää Utopian ihmeellisessä maailmassa vaan joutuvat raatamaan ja tekemään töitä pysyäkseen hengissä. 

Kirjan päähenkilö lähtee tyttöystävänsä kanssa Toisten pariin, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Utopialaisuus paistaa valeasujen läpi, mutta eräs Toinen majoittaa utopialaiset luokseen ja auttaa nämä takaisin kotiin. Taustalla on kuitenkin jotain muuta - ja tässä piilee romaanin ainut sellainen koukku, joka sai minut valppaaksi. Hyväntahtoisuudella on syynsä.

En tiedä miksi tämä romaani oli niin uuvuttava ja tyhjänpäiväisen oloinen. Minua vain ärsytti utopialaisten pinnallinen elämänasenne, toisaalta se heijasti kohtuuttoman realistisesti länsimaista yhteiskuntaa ja arvomaailmaa. Ehkä tarinassa oli totta enemmän kuin nimeksi. Ehkä se tuli niin lähelle, että sitä oli vaikea käsittää ja käsitellä. Olen joka tapauksessa lykännyt tästä kirjasta kirjoittamista jo ainakin viikon, minkä seurauksena minulla on odottamassa pino bloggaamattomia kirjoja. Minulle tämä oli fiiliksenlatistaja, mutta uskon, että joku toinen saa tästä irti enemmän.

Suosittelen Utopiaa luettavaksi yhteiskunnallisten ja kantaaottavien dystopioiden ystävälle. Jotakin Orwelmaista tässä kieltämättä oli.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (Wsoy 2013) 445s.

Siiri Enorannan Nokkosvallankumous on fantasiaa, dystopiaa ja kaikkea niiden väliltä. Olen lukenut kaikki Enorannan aikaisemmat kirjat, Nokkosvallankumous on niistä massiivisin, sillä sivumäärä pitää sisällään painavaa asiaa ja rankkaa tekstiä. Romaani ei ole traditioon pohjaava satu kuten Omenmean vallanhaltija, vaan synkkä kuvaus maailmasta, jossa eivät päde enää säännöt ja lait.

Suutelin häntä suulle. Sinä hetkenä en välittänyt vaikka kaikki katselivat. Sinä hetkenä minusta tuntui etää rakastin häntä, niin, luulen niin, mutta jokin hänen silmissään häiritsi minua. Eikö niiden olisi kuulunut olla siniset? (Enoranta: Nokkosvallankumous, s.40)

Nokkosvallankumouksessa eletään aikaa, josta nousee esille ydinvoimaloiden ja savusuvun saastuttama miljöö. Auringon valo ei enää ulotu maan pinnalle, sillä saasteet peittävät taivaan. Kaupungista on jäljellä vain raunioita, ihmiset kulkevat rääsyissä, syövät lounaakseen harakkaa tai varastamiaan elintarvikkeita, sairastavat syöpää ja yrittävät selvitä. Kaupungissa valtaa pitävät eivät välitä tavallisten ihmisten ahdingosta, mutta lasten ja nuorten muodostama ryhmä, Nokkoset, hautovat vallankumousta.

Enoranta punoo tarinaa kahden kertojan välille. Vayu on äitinsä menettänyt poika, jolla ei ole maailmassa jäljellä enää mitään, Dharan Nokkosten johtaja, kivilinjan jälkeläinen, jolla on tehtävänään vallankumouksen voittaminen ja ikiaikaisten mysteerien selvittäminen. Poikien välillä on yhteys, joka nakertaa Dharan ja Kriton suhteeseen aukkoa. Kun Vayu saapuu Nokkosten leiriin ensimmäistä kertaa, pojat ymmärtävät tuntevansa toisensa, mutta eivät tässä maailmassa, vaan toisessa, jonne he ovat päässeet vain unissaan.

En tiennyt mikä minuun oli mennyt ja samalla tiesin tarkalleen mikä minuun oli mennyt, ne olivat silmät, Vayun silmät, ja hänen nimensä kaiku ja muisto jostain paikasta missä oli lämmintä ja missä valo oli aivan erilaista kuin minkään öljylampun valo, minkäänlainen sähkövalo, valo oli sellaista jota en ollut vuosikausiin nähnyt mutta jonka muistin silti. Se minuun oli mennyt, kun olin käynyt Vayun viereen kivelle istumaan ja nähnyt elottoman kauhun hänen katseessaan, kun lakana hänen äitinsä päältä oli palanut pois ennen kuin tuli oli tarttunut lihaan. Silloin minä olin kietonut käteni Vayun ympärille ja painanut hänen kasvonsa vasten rintaani, ettei hänen olisi tarvinnut katsoa.
(Enoranta: Nokkosvallankumous, s.73)

Nokkosvallankumouksessa Enoranta ei sievistele, vaan kirjoittaa seksistä, kuolemasta ja pölystä, jotka Nokkoset vetävät pillillä sieraimeensa kuin huumetta. Enoranta kirjoittaa poikien välisestä suhteesta niin luontevasti, ettei lukijalla käy hetkenkään vertaa mielessä, että kyseessä olisi vääryyttä kokenut seksuaalivähemmistö: Nokkosvallankumouksessa ei ole homoja tai heteroita, vaan ihmisiä, jotka elävät, rakastavat ja kuolevat. Asetelma on virkistävä ja toimii hienosti osana dystopista maailmankuvaa. Enoranta kirjoittaa tarinansa niin, että lukijan on mahdotonta kyseenalaista rakkautta ja sen merkitystä. Sukupuolet ovat tässä sivuseikka, eikä kertomus ole kannanotto.

Lasten kirja Nokkosvallankumous ei kuitenkaan ole. Se eroaa suosituksi tulleen nuorille suunnatun dystopian perinteestä synkkyydellään ja toivottomuudellaan. Kertomuksen sävy on ahdistava, toistot ja pitkät lauseet lisäävät raskasta ja painostavaa tunnelmaa, vaikka eivät onneksi tee tarinasta vaikealukuista. Nokkosvallankumous tuntuu silti surulliselta kirjalta aina loppuratkaisuaan myöten.

Keräsimme ruumiit valtavaan kasaan ja poltimme ne. Me keräsimme minun Nokkoslapseni päällekkäin sikin sokin ja annoimme niiden palaa. Teimme eri rovion Kontraton miehille. Nokkoseni makasivat kasassa ja jotkut oli ollut pakko laittaa alimmaisiksi, jotkut rusentuivat muiden ruumiiden painosta. Mutta mitä olisimme voineet tehdä? Me keräsimme ne kasaan. (Enoranta: Nokkosvallankumous, s.438)

Enorannan Nokkosvallankumous on mielenkiintoinen ja kunnianhimoinen lisä kotimaiseen dystopiaan. En löytänyt vielä blogiarvioita, joten laittakaahan lukulistalle. Suosittelen tätä kaikille dystopiasta mutta myös fantasiasta kiinnostuneille. Ihan pienimmille lukijoille Nokkosvallankumous ei ehkä sovi.

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
(2012 WSOY) 258s.

Kerrostalojen takana häämöttävä taivaanranta oli lumisateesta huolimatta vaaleampi kuin taakse jäävä taivas. Kun puolilta päivin taivaalla pilkottaisi jotakin auringon tapaista, he olisivat koulussa, istuisivat jossakin nopeasti kyhätyssä suuressa opetussalissa. (Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas, s.73)

Dystopia-aalto on yltänyt Suomeen saakka. Olin jostain syystä vältellyt kirjan lukemista, mutta kiinnitin siihen huomiota kirjamessuilla ja eilisellä kirjastoreissulla se tarttui mukaani. Kirjoitin itse NaNoWriMossa dystopiaa, joten tuntui jostain syystä hyvältä idealta lukea ihan oikeaa sellaista. Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas on nuorille suunnatun kirjasarjan aloitus ja sijoittuu käsittääkseni vajaan sata vuotta eteenpäin nykyhetkestä, ja ainakin kaikista elementeistä päätellen Suomen tyyppisiin maisemiin ja oloihin.

Ilmastokatastrofi on koetellut maailmaa. Pohjolassa kesät ovat tukahduttavan kuumia ja talvet hyytävän kylmiä Tekla on muuttanut pikkuveljensä Kaurin, sekä vanhempiensa kanssa kauas pohjoiseen North Endiin vanhempien töiden perässä. Avioeroon päätyneet vanhemmat vuorottelevat lasten huoltajina ja Teklan 14-vuotissyntymäpäiviä edeltävällä viikolla käy niin, että vuorot menevät sekaisin, eikä kotiin tule kumpikaan vanhemmista. Tekla päättää ottaa ilon irti itsenäisyydestä ja olla kertomatta asiasta kenellekään. Kaikki kuitenkin menee kammottavalla tavalla pieleen, kun ruoka käy vähiin, lämmityspelletit loppuvat ja pikkuveli katoaa maanalaisiin käytäviin. Jotain outoa tapahtuu muutenkin: karkkitehtaaseen murtaudutaan ja öiseen aikaan ulkona lumimyrskyssä kuljeksii liian vähiin vaatteisiin pukeutuneita, surkean näköisiä lapsia. Kaiken keskellä Teklaa vaivaa se, että entinen elämä on jäänyt taakse: ystävät eivät ole häneen enää yhteydessä, eikä uudesta asuinpaikastakaan ole löytynyt kavereita.

Olin vähällä lopettaa lukemisen kesken alkuunsa, sillä Lähteenmäen tarinan maailma tuntui varsin synkältä ja toivottomalta. Päähenkilön höntti käytös alkoi ärsyttää, enkä saanut tarinasta kiinni. Jatkoi kuitenkin sitkeästi lukemista, ja kertomus alkoi saada onnellisempia sävyjä. Lähteenmäki oli onnistunut vangitsemaan talven kylmyyden niin ansiokkaasti, että aivan värisin kylmästä hautautuessani illalla vuoteeseen kirja kainalossa.

Noustuaan eteiseen hän tajusi, miten kylmä kotona oli. Kun ilmaan puhalsi, hengitys höyrysi. Uunin edessä oleva juparikokori oli tyhjä. Hänen olisi lähdettävä takaisin varastoon hakemaan brikettejä.
(Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas, s.84)

Kirja on selvästi suunnattu nuorille lukijoille ja heidät tarina varmasti vie mukanaan. Minä tuhahtelin Teklan poikahuolille ja sille, miten nykypäivän artisteista puhuttiin "muinaisina". Termivalinta tuntui hassulta, sillä aikaa nykypäivän ja kirjan maailman välillä vaikutti ajallisesti olevan melko vähän. Jopa Ruotisin kuningatar Victoria mainittiin mummoikäiseksi, eli missään satojen vuosien päässä ei liikuttu. Dystopista maailmaa Lähteenmäki on sen sijaan osannut kuvata vakuuttavasti. Isoveli valvoo -tyyppinen järjestelmä, ilmastouhkat sekä ekoajattelu ovat vanhvasti esillä ja nostavat käsittelyyn tärkeitä asioita. Plussaa annan vielä kekseliäistä nimivalinnoista (esim. Havu, Kutri, Luna, Kauri); samanhenkisten nimien muotiintulo on aistittava jo nykypäivänäkin!

Mikään maailmoja avaava lukuelämys North End ei minulle kuitenkaan ollut. Se on niin selkeästi varhaisnuorille ja nuorille suunnattu tarina, että tarttumapintaa oli vaikea löytää. Sinällään ajankohtaiset aiheetkin tuntuivat ehkä hivenen päälleliimatuilta. Kohderyhmälleen tämä on silti varmasti hieno lukuelämys. 

Kirja on luettu myös Sinisen linnan kirjastossa ja Kirjamielellä.

Suosittelen kirjaa nuorille dystopian ystäville!

Ernest Cline: Ready Player One

Ernest Cline: Ready Player One (Gummerus 2011), 510s.

Välillä tulee vastaan kirjoja, joista ilmeisesti on ollut jonkinlaista hypetystä ja blogisavua ilmassa, mutta itse ei ole tiennyt asiasta tuon taivaallista. Ainakin maailmalla Ernest Clinen esikoisromaani Ready Player One on saavuttanut huippusuosion, vaikka kotimaisissa kirjablogeissa sitä ei ihan hirveästi näy. Ehkä en sittenkään ole ihan pihalla kuvioista. Tai olen, koska luin koko 500-sivuisen kirjan eilisen päivän ja yön aikana, ja olen ilmiselvästi nukkunut liian vähän.

Draper oli ensimmäisiä puhelin-phreaking harjoittajia ja kuuluista keksinnöstään, että Cap'n Crunch -muropaketeista löytyvien muovisten lelupillien avulla saattoi soittaa ilmaisia kaukopuheluita, koska niiden 2 600 hertsin taajuus hämäsi vanhat analogiset puhelinjärjestelmät avaamaan ilmaisen yhteyden. (Cline: Ready Player One, s.246)

Vuoteen 2044 sijoittuva romaani kertoo Wade Wattsista, joka on koulukiusattu nörtti todellisessa elämässään, mutta OASIS virtuaalimaailmassa Parzival, joka metsästää maailmanlaajuisen virtuaaliyhteisön luojan testamenttia. Wade ei ole ainut testamentin, tai tarkemmin ottaen "munan" perässä juokseva nörtti. Arvoituksen ratkaiseminen ei takaa ainoastaan mainetta ja kunniaa, vaan myös maallista omaisuutta, joka Wadelle kyllä kelpaa. Hän elää monen muun tapaan kaksoiselämää. Toinen maailma on saasteiden ja liikakansoituksen rapistama maapallo, toinen on OASIS; utopian kaltainen keinotodellisuus, jossa melkein mikä vaan on mahdollista.

Harry Potter meets Nälkäpeli. Taikakirjainten Raija kritisoi kirja-arvostelussaan rinnastusta Harry Pottereihin, mutta minä jotenkin ymmärrän logiikan. Harry Pottereita ja Ready Player Onia yhdistää fantasiakirjallisuuden traditioon vahvasti kytkeytyvät etsintämatka. Erityisesti Viisasten kivi ja Kuoleman varjelukset arvoituksineen muodostavat mieleeni assosiaatioita, kun seuraan Waden matkaa tehtävästä ja ratkaisusta toiseen. Kirjan dystopia ei ole varsinaisesti kauhistuttava ja synkkä tulevaisuudenkuva, vaan kirja on loppujen lopuksi aika positiivissävyinen, vaikk kahtia jakautuneen maailman olemassaolo (ja se, miten realistiselta Clinen maalailema tulevaisuudenkuva tuntuu) vaikuttaa aika hurjalta.

Fantasiaperinteen seikkailu- ja etsintätematiikka on eräs osa kirjan viehätystä. Moni kirjan lukeneista on maininnut, että 80-luvun tietämys syventää mahdollisuutta ymmärtää kirjan maailmaa ja toisaalta tämä on tottakin. Tarina kietoutuu vahvasti 80-luvun populaarikulttuurin eri ilmiöiden ympärille. Luonnollisesti myös tietokonepelit ovat vahvasti esillä. Olen kuitenkin eri mieltä siitä, etteikö kirjasta saisi jotakin irti myös ilman 80-lukuun syventymistä. Itse muistan 80-luvusta lähinnä muutaman "älä vie mun hiekkalapiota" -tyyppisen keskustelun päiväkodista, enkä lisäksi ole milloinkaan ollut kiinnostunut tietokonepeleistä tai nörtti-ilmiöistä. Siitä huolimatta kirja tempaisi minut täysin mukaansa, eivätkä heikot tietoni peli- ja populaarikulttuurimaailmasta vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti lukukokemukseen. Onhan maailmassa muitakin kirjoja, joiden aihealueista minulla ei ole ennakkotietoa, ja mielestäni hyvän kirjan merkki on juuri se, että se pystyy vangitsemaan lukijansa, vaikka lukija ei olisi kirjan erikoisalan intohimoinen harrastaja. Jos kirja kuitenkin onnistui vangitsemaan kasarina syntyneen anti-nörtin, en pysty mitenkään kuvittelemaan miten hienolta ja mielenkiintoiselta se tuntuu sellaisesta lukijasta, joka on elänyt teini-ikänsä 80-luvun tietokonepelejä takoen.

Kirja on kaiketi genretetty nuortenkirjaksi, mikä tuntuu ehkä hivenen omituiselta. Voisin hyvin kyllä kuvitella tämän päivän teini-ikäisen lukemassa nostalgista virtuaalimaailmaan sijoittuvaa kirjaa, mutta tarinassa on paljon myös sellaisia elementtejä, jotka on selvästi suunnattu vanhemmille lukijoille. En pidä Clinen henkilöhahmoja mitenkään erityisen syvällisinä tai ihmeellisinä, mutta plussaa tarina saa moniulotteisesta tavastaan käsitellä ihmisyyttä kahden eri todellisuuden kautta. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan tavanneet todellisessa maailmassa voivat silti tuntea toisensa läpikotaisin - ulkoisista seikoista (kuten ulkonäkö, sukupuoli jne) piittaamatta. Ajatuksessa on jotakin kiehtovaa: mahdollistaako virtuaalitodellisuus ihmisten aidomman kanssakäynnin, vai onko se aina valheellista?

OASIS -virtuaalimaailmassa anonymiteetti on osa todellisuuden luomia mahdollisuuksia. Munanetsintäpelissä on vaakalaudalla myös OASIS:ksen tulevaisuus, sillä suuren IOI -yrityksen tavoitteena on saavuttaa voitto ja virtuaalimaailman hallinta. Kaupallisuus ja yksilönsuojaan kajoaminen ovat vaarassa rikkoa utopian. Tarinassa pahiksen roolia hoitavat IOI:n "kuutoset", jotka yrittävät häikäilemättömästi saalistaa OASIS:ksen herruutta. Peliä käydään myös todellisessa maailmassa.

Perinteistä fantasiaseikkailua, kyperpunkia ja ripaus dystopiaa. 500 sivullista herkullista luettavaa. Luulen, että tällä on aineksia kilpailla vuoden parhaiden kirjojen kolmikkoon pääsystä. En muista milloin viimeksi olisin käyttänyt koko yön kirjan lukemiseen.

Kirjaan yhtä innostuneesti suhtautui myös Norkku, käykää vilkaisemassa mitä hän tykkäsi. Tämän on lukenutt myös Minna. Entä joku muu?

Suosittelen kaikille mukaansatempaavista seikkailuista tykkääville. Erityisesti 80-luvulla datanneille nörteille.

Barbara Demick: Suljettu maa

Suljettu maa (Nothing to envy),
Atena 2011, 350s.

Annoin hänelle usein kirjoja luettavaksi. Hänen suosikkinsa oli George Orwellin Vuonna 1984 koreankielisenä käännöksenä. Hän ihmetteli sitä, kuinka George Orwell oli ymmärtänyt pohjoiskorealaista totalitarisimia niin hyvin.

Tätä kirjaa on pitänyt sulatella muutama päivä. Barbara Demick kirjoittaa Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa kirjassa pohjoiskorealaisten loikkarien tarinaa. Kertomusta ihmisistä, jotka ovat eläneet sellaisessa maassa, joka meidän näkökulmastamme kuulostaa dystopiaromaanin fiktiolta. Se vaan ei fiktiota ole, vaan totisinta totta.

Olen aina tuntenut jonkinlaista omituista viehätystä maailman erikoisia kolkkia kohtaan. Haluaisin käydä Tsernobylissä ja nähdä autiot kaupungit. Haluaisin nähdä Syyrian ja arabianhevoset. Tahtoisin Huippuvuorille jääkarhuja katsomaan ja nyt, tahtoisin nähdä Pohjois-Korean, joka tuntuu niin absurdilta paikalta, ettei sellaista voi olla olemassakaan. Toisten ihmisten elämän kamaluudella ei saisi rahastaa, mutta vilaus Pohjois-Korean kaltaiseen maailmaan -ihan kirjan sivujenkin kautta - antaa realiteettejä tarkastella elämää muutenkin uudessa valossa. 

Demicin kirjassa keskiöön nousee kuusi elämäntarinaa. Mi-ran ja Jung-san ovat nuoria rakastavaisia. Rouva Song on suurta johtajaa kunnioittava perheenäiti joka tuskailee kapinallisen tyttärensä Oak-heen kanssa. Kim on työlleen omistautuva tohtori, Hyuck orpo katulapsi. Kaikki he yrittävät parhain keinoin selvitä 90-luvun nälänhädästä, sähköpulasta ja tiukasta valvonnasta, joka rankaisee jokaista suurta johtajaa kritisoivaa ihmistä, jokaista joka uskaltaa katsella rajan yli ja epäillä onko maailmalla tarjota muuta. Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta -sanovat propagandajulisteet. Mutta mikä on totuus?

Tämä oli varsin mielenkiintoinen kirja. Yhteydet jo aikaisemmin mainitsemaani scifikirjallisuuteen ovat ilmeiset. Maailma on niin outo ja niin kummallisia asioita tapahtuu jatkuvasti joka paikassa. Täällä meidän on hyvä olla, ellei sitten länsimaalaisuuskin ole kollektiivinen harha, jonka vallassa me kaikki elämme. Tosin pieni sisäinen kulttuurintutkijani heräsi tätä lukiessa ja huusi pienellä äänellä: lähdekriittisyys! Suljettu maa on tietysti yhden toimittajan näkemys, yhden toimittajan välityksellä kerrottu kuva maailmasta. Se miten asiat ovat todella, onkin toinen asia.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kaikille, joita kiinnostaa tuon mystisen maailmankolkan tilanne. Niille, joille fiktiivinen dystopia ei ole tarpeeksi.