Rupert Isaacson: Hevospoika

Rupert Isaacson kertoo tositapahtumiin perustuvassa romaanissaan Hevospoika tarinaa pojastaan Rowanista, jonka todetaan olevan autistinen. Seikkailunhaluisen perheen arki on raskasta, kun raivokohtauksista, pidätyskyvyttömyydestä ja puhumattomuudesta kärsivä poika tekee arjesta taistelua. Rupert kuitenkin huomaa, että sulkeutuneella pojalla on erityinen yhteys hevosiin. Hän päättää tehdä perheensä kanssa matkan Mongoliaan, josta ovat kotoisin niin hevoset kuin parantamiseen erikoistuneet samaanitkin...

Isaacsonin ja hänen perheensä matka kulkee Mongolian karuissa maisemissa samaanin luota toiselle. Löytyisikö jostain parannus pojalle, ratkaisu perhettä vaivaaviin ongelmiin. Hevospoika on Rowanin ja samalla koko perheen kasvutarina, kertomus lujasta tahdosta löytää ratkaisu kysymyksiin.

Minä en oikein osaa sanoa, mitä kirjasta ajattelen. Se oli koskettava kertomus, toki, mutta samalla niin perinjuurin amerikkalainen saippuadraama siitä, miten jurtissaan asuvat villit parantavat autistisen pojan ihmeellisillä poppakonsteilla.

Toisaalta tarinassa oli myös paljon sellaista, jossa varmasti piilee totuus: autistisen pojan ja eläinten yhteyttä on vaikea lähteä kiistämään, sillä varmasti omassa maailmassaan kulkeva lapsi saa yhteyden sellaisiin olentoihin, jota on herkemmin virittyneitä samalle taajuudelle hänen kanssaan. En kuitenkaan lähtisi lukemaan tätä kertomusta parantamistaitoja epäileville skeptikoille, enkä seikkailua kaipaaville romantikoille. Pikemminkin tämä oli kertomus isästä, jolla on vahva halua auttaa perhettään ja poikaansa -parhaaksi katsomallaan tavalla.

Suosittelen Rupert Isaacsonin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Hevospoika luettavaksi niille, jotka haluavat lukea erilaisen selviytymistarinan autismin maailmasta. Torey Haydenin romaanien ystäviinkin tämän voisin kuvitella uppoavan.

Marvi Jalo: Laukkaa kauas Lumitähti

Kesämökillä sadesäällä istuskellessa on tullut kaiveltua mökin ruhtinaallesen ja inspiroivan kirjahyllyn sisältöä. Siellä odottavat  mm. Jalna -sarja, Angelica -sarja, ja paljon paljon muuta sellaista, mitä en ole vielä tullut lukeneeksi. Sekä tietysti roppa kaupalla lapsuuden suosikkejani, joista tällä kertaa lukuvuoroon pääsi Marvi Jalon Laukkaa kauas lumitähti.

Romaani kertoo Inna -tytöstä, jonka paras ystävä muuttaa Ruotsiin. Innalla on tiedossa pitkä ja tylsä kesäloma, mutta onneksi hän saa käydä ratsastamassa naapurin Joonas -ruunalla. Yksinäinen Inna kehittelee mielikuvitusmaailman, jossa hän ei olekaan enää epävarma pikkutyttö, vaan taitava hevosnainen, joka laukkailee Lumitähti -hevosellaan preerialla lammasfarmari Peten ja karjapaimen Suen kanssa. Kerran Inna tapaa kuitenkin retkellään ihan oikeita ratsastajatyttöjä ja pääsee käymään lähiseudun ratsastuskoulullakin.

Laukkaa kauas Lumitähti on ehkä yksi parhaimpia Marvi Jalolta lukemiani hevoskirjoja. Ja näitä tuli kyllä pikkutyttönä luettua aika tavalla. Romaanissa on edelleen sama lumovoima kuin ennen, ja se herättää muistikuvia siitä, miten uskomattoman rikas lapsen mielikuvitus saattaa olla. Eikös sitä sanotakin, että ihminen vanhenee vasta sitten kun lakkaa leikkimästä? Kaiken lisäksi romaanissa on kaunista se, miten mielikuvituksen voimin Inna saa vanhasta ja laiskasta työhevosesta unelmiensa ratsun, Lumitähden, joka kerää kehuja myös ratsastuskoulun tytöiltä. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.

Taidankin tästä lähteä tallille valjastamaan villihevostani. Minne menisimme tänään? Vuorten taakse erämaahan, preerialle laukkaamaan ja syvimpiin metsiin samoamaan ja taistelemaan hurjia petoja vastaan?

Suosittelen luettavaksi pienille ja vähän isommillekin hevostytöille. Niille, jotka uskovat mielikuvituksen voimaan.

Maria Eränen: Heiluharjan tarina

Voi niitä aikoja lapsena, kun vietin päiväkausia lukien heppakirjoja kesämökin ullakolla sateen rapistessa peltikatolla. Nykyään katossa on huopa, eikä se rapise enää samalla tavalla... ja kirjatkin ovat hiukan toista genreä. Näin huhtikuisesta lastenkirjateemasta innostuneena kaivoin kuitenkin käsiini yhden lapsuuden lempikirjailijani tuotoksen, Maria Eräsen Heiluharjan tarinan.

Hevostyttökirjojen genre onkin mielenkiintoinen osa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kirjoja voisi verrata rakkausromaaneihin sillä erotuksella, että rakkauden kohteena onkin hevonen tai poni, eikä suinkaan poika. Maria Eräsen romaanit tekevät genressä raikkaan poikkeuksen: Heiluharjan tarina, sekä kenties tunnetumpi Ratsumajatalo Kastanja -sarja ovat suunnattu selvästi hiukan vanhemmille lukijoille, ei ihan pikkuruisimmille heppatytöille. Kirjoissa puhutaan välillä rumia, harrastetaan jopa seksiä ja päähenkilötkin ovat ainakin suurimmaksi osaksi aikuisia tai nuoria.

Heiluharjan tarina kertoo Heiluharjan ratsastuskeskuksesta, jossa tapahtuu kummia. Joku tekee ilkivaltaa tallilla ja syyllinen on saatava selville ennen kuin jotain kamalaa tapahtuu. Samassa puidaan tallilaisten ihmissuhdeongelmia ja pähkäillään hankalien hevosten kanssa. Parisataasivuinen kirja on kirjoitettu elävällä ja mukavalla kielellä ja se on rattoisaa luettavaa, vaikka ei ihan aikuistenkirja kyllä olekaan.

Yritin löytää netistä tietoa romaanin kirjoittaneesta Maria Eräsestä, mutta ilmeisesti häneltä ei ole enää pitkään aikaan julkaistu teoksia. Muutenkin vaikuttaa siltä, että nuorten hevoskirjasaralla pitävät pintojaan Marvi ja Merja Jalo, joiden kertomuksia on varmasti jokainen heppatyttö joskus lukenut.

Suosittelen Maria Eräsen Heiluharjan tarinaa suunnilleen yläasteikäisille hevostytöille, jotka haluavat lukea sujuvan kertomuksen tallimaailmasta.

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Innostuin Luolakarhun klaanin ja elokuvan vauhdittamana lukemaan vapaapäiväni ratoksi Maan lapset -sarjan kakkososan, Hevosten laakson, joka löytyi kotoa lojumasta. Katsotaanpas vaan, niin intoudun lukemaan vielä koko sarjan lävitse niin kuin viime vuonna kävi Gabaldonin Matkantekijä -sarjan kohdalla. Vaan mikäs siinä: nämä historiallis-romanttis-harlekiini-tiiliskivi -opukset vaan yksinkertaisesti vievät mukanaan.

Hevosten laakso on Maan lapset -sarjan ehkä mielenkiintoisin osa Luolakarhun klaanin ohella. Ayla on joutunut karkoitetuksi klaanin parista ja kuljettuaan kauas pohjoiseen, hän päätyy elämään laaksoon, jonka niityillä laiduntavat hevoset. Romaani seuraa rinnakkain Aylan selviytymistä autiomaassa, sekä zeladoniheimosta kotoisin olevan Jondalarin matkaa veljensä kanssa. Tietysti romaanin lopussa Ayla ja Jondalar päätyvät yhteen ja se mitä sitten tapahtuu saa luvan jäädä jokaisen itsensä pääteltäväksi.

No. Mielenkiintoista romaanista ei tee (pelkästään) Aylan ja Jondalarin hekuma, vaan se, mitä kaikkea Ayla keksii ja oppii eläessään Hevosten laaksossa. Hän tulee kesyttäneeksi hevosen ja luolaleijonan lemmikeikseen, ja keksimään piikiven käytön tulentekovälineenä. Välistä on melkein huvittavaa lukea tekstiä jossa Ayla tuntuu kehitelleen lähes kaikki ihmiskunnan historian kannalta ratkaisevat keksinnöt! Jos ei kuitenkaan lue romaania liian ryppyotsaisesti, voi ajatella Aylan neuvokkuuden jonkinlaisena allegoriana esihistoriallisen ihmisen kyvystä ja ennen kaikkea tarpeesta keksiä uutta selvitäkseen ja kehittyäkseen. Niin tai näin, viihdyttävää lukemista Hevosten laakso ihan totisesti kyllä on.

Jean M. Untinen-Auelin romaaneja on kehuttu historiallisesti hyvinkin tarkoiksi ja paikkaasapitäviksi. Siitä en tiedä, mutta joka tapauksessa tekstistä välittyy kirjoittajan paneutuminen aiheeseen. Yksityiskohdat yrteillä parantamisesta metsästystekniikoihin on selitetty tarkasti, ja lukeminen on mielenkiintoista, jos jaksaa innostua tällaisista aiheista. Maan lapset -sarjan kirjat ovat houkuttelevan paksuja, joten lukeminen ei lopu kesken ihan heti. Positiivista Maan lapset -sarjassa on se, ettei lukijan tarvitse olla alati sydän kurkussa ja odottaa eteen tulevia kauheuksia: jollain tavalla romaanit ovat yleissävyltään toiveikkaita, vaikka hahmoille tapahtuukin kaikenlaista.

Suosittelen Hevosten laaksoa luettavaksi niille, jotka ovat lukeneet Luolakarhun klaanin ja pitivät siitä. Maan lapset -sarjan voi hyvin jättää näihin kahteenkin kirjaan, jos ei jaksa lukea pidemmälle Aylan ja Jondalarin seikkailuista. Koko sarjan sisältö kiteytyy aika hyvin näihin kahteen osaan...

Mony Roberts: Hevoskuiskaajan vastauksia

Monty Robertsin Hevoskuiskaajan vastauksia ei tule tämän vuoden "Luetut-luettelooni", mutta otan sen esille, koska se on toiminut jo muutaman vuoden ajan sellaisena käsikirjana, josta aina tarpeen tullen vilkaisen neuvoja ja vihjeitä hevosen kanssa touhuamiseen.

Roberts on tunnettu luonnollisen hevostenkäsittelyn puolestapuhuja. Hän on kehittänyt uusia hevosenkoulutusmetodeita ja käsitellyt niiden avulla hyvinkin hankalia ja jopa vaarallisia hevosia -hyvin tuloksin. Robertsin erityine tekniikka on niin sanottu "join up", jossa hän hyödyntää hevosen luontaisia vaistoja ja viettejä ja saa hevosen itse haluamaan kontaktia ihmisen kanssa. Roberts kiertää myös paljon maailmalla esittelemässä metodejaan ja kouluttamassa hankalia hevosia -vai pitäiskö sanoa: kouluttamassa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hevosiaan.

Kirjassaan Hevoskuiskaajan vastauksia Roberts käsittelee yleisöltä saamiaan kysymyksiä, jotka liittyvät tavalla ja toisella hevosten kanssa koettuihin ongelmatilanteisiin. Kirjasta löytyy ihan mielenkiintoisia vinkkejä hevosen käsittelyyn, mutta tosiasiassa kaikkein suurin ymmärrys on itse koettava käytännön työskentelyssä hevosen kanssa. Robertsilla on myös joitain periaatteita, joita en ole itse vielä oppinut allekirjoittamaan: esimerkiksi liinassa juoksuttamisen ja makupalojen antamisen Roberts tyrmää pahinpina virheinä, joita hevosen kanssa voi tehdä. Hups...

Suosittelen luettavaksi hevosihmisille, jotka haluavat kokeilla uutta tapaa tutustua hevoseen ja hevosen kanssa työskentelyyn. Tämän kaveriksi kannattaa koittaa päästä vielä kurssille, jossa luonnolliseen hevosenkäsittelyyn liittyvät asiat selitetään ihan kädestä pitäen. Ainakin meillä nämä toimivat hevosen kanssa huomattavasti paremmin ja miellyttävämmin kuin yleisesti ratsastuskouluissa opetettu tapa käsitellä hevosia...

Nicholas Evans: Hevoskuiskaaja

Luin välipalana Evansin romaanin Hevoskuiskaaja, joka kertoo ratsastusonnettomuuteen joutuneesta nuoresta tytöstä, hevosesta, menestyksekästä uraa tekevästä perheenäidistä sekä tietenkin -hevoskuiskaajasta. Ihme, etten ollut lukenut kirjaa koskaan aikaisemmin, koska olin kuitenkin nähnyt elokuvan jo silloin kun se aikoinaan ilmestyi. No, nyt on tullut sekin yleissivistyksen aukko täytettyä.

Hevoskuiskaaja on romaani, joka on kirjoitettu silmälläpitäen tulevaa elokuvaa. Elokuvamaisuus välittyy jokaisesta sanasta ja elokuvakäsikirjoittajan uraa tehnyt Evans tietää selvästi miten kirjoitetaan visuaalinen teksti, joka on helppo kuvitella valkokankaalle. Teksti onkin äärettömän helppolukuista ja jopa yksinkertaista, mutta maalaa silti näkymiä taitavasti. Toisaalta minua lukijana harmittaa ajatus siitä, että romaani tuntuu kirjoitetun ainoastaan elokuvaversiota ajatellen. En yhdy ajatukseen, jonka mukaan Hevoskuiskaaja on yksi kirjallisuutemme suurimpia rakkaustarinoita. Kirjallisia arvoja en Hevoskuiskaajalle suuremmin laittaisi, vaikka tarina onkin omalla tavallaan kaunis ja mielenkiintoinen.

Evansin romaani oli yksi ensimmäisiä tapoja tuoda julkisuuteen ns. hevoskuiskaajat, eli luonnollista hevosmiestaitoa harjoittavat miehet ja naiset. Nykypäivänä yksi tunnetuimmista hevoskuiskaajista lienee Monty Roberts, joka on erikoistunut käsittelemään hankalia ja ongelmaisia hevosia sellaisilla tavoilla, joiden uskotaan olevan nimenomaan hevosille ominainen tapa lähestyä asioita ja ymmärtää niitä. Suomessa vastaavanlaisessa roolissa toimii muun muassa Kari Vepsä. Hevoskuiskaajan ammattiin tutustuminen on näin hevosihmiselle mielenkiintoista, mutta Evansin romaanissa varsinaiseen työskentelyyn hevosten kanssa kiinnitetään melko vähän huomiota. Ehkä parempi niin, sillä hienoinkin lumo rikkoutuu, jos sen yrittää raa'asti selittää auki -onnistumatta.

Suosittelen luettavaksi elokuvamaisista kirjoista pitäville, hevoshulluille ja wannabe-hevoskuiskaajille, sekä niille, jotka tahtovat lukea jotakin nopealukuista ja helppoa, mutta samalla myös kaunista ja koskettavaa.