Uudelleenlukua, eli kirja joka pakottaa tarttumaan itseensä uudelleen ja uudelleen

Kirjakahvila Turussa Vanhalla suurtorilla. Siellä, mistä julistetaan joulurauha.

Vietin tammikuun alussa yhden lyhyen vuodenvaihdelomani parhaista päivistä lojumalla vilttiin kääriytyneenä sohvalla lukien Ernest Clinen romaania Ready Player One. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, ja vieläpä ihan lähivuosina. Silloin kirja teki minuun suuren vaikutuksen, tempaisi mukaansa samalla tavalla kuin joskus Harry Potterit.  

Ready Player Onin maailma oli jotenkin poikkeuksellinen, erilainen ja tiesin jo ensimmäisellä lukukerralla, että tulen tarttumaan kirjaan uudelleen. Nyt se osui vastaan kirjastossa, joten nappasin sen mukaani ja ahmaisin koko paksun romaanin päivässä. Se oli edelleen yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kerralla. Minua jännitti samalla tavalla vaikka tiesin loppuratkaisun. En voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan minun oli pakko lukea se loppuun yhdeltä istumalta. Se istuma kestikin aika lailla koko päivän, mutta onneksi oli vapaa päivä ilman suunnitelmia.

Joissain kirjoissa on sellainen lumo, että niihin voi tarttua aina uudelleen ja uudelleen. Jotkut kirjat taas ovat hyviä, mutta ne on nähty yhden lukukerran jälkeen. Se ei tarkoita, etteikö kirja olisi hyvä tai ansiokas, jostain syystä toisten kirjojen maailmoihin on vain helpompi palata uudestaan. 

Minä olen aina ollut aika krooninen kirjojen uudelleenlukija. Se on tavallaan vähän hölmöä varsinkin kun ottaa huomioon, miten lyhyt on elämä ja miten paljon maailmassa on kirjoja, jotka olisi kiva joskus ehtiä lukea. Toisaalta olen opettanut itseni ajattelemaan, että en saa tuntea uudelleenlukemisesta syyllisyyttä. Se on minun tapani nauttia kirjoista ja se on ihan yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin tapa.

Minun uudelleenlukusuosikkejani ovat muun muassa L.M. Montgomeryn Sininen linna, Vladimir Nabokovin Lolita, Margaret Michellin Tuulen viemää, Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset-sarjan pari ensimmäistä osaa, Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru sekä Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ensimmäiset osat.  Muitakin suosikkeja kyllä löytyy...

Millaisiin kirjoihin te tartutte, jos haluatte lukea jotakin tuttua ja turvallista, josta varmasti tiedätte pitävänne, vai pitääkö käsissä mielummin olla joku ennalta-arvaamaton uutuuskirja?

Syksyä ja sekalaista lukemista

Syksy on ollut melkoista menoa ja kaaosta. Minulla on yöpöydällä hirvittävä pino kirjoja. Se on niin suuri, että se huojuisi tuulessa, jos sisällä tuulisi. Luen montaa kirjaa yhtä aikaa, selailen sieltä täältä ja palaan taas toiseen kirjaan. Tämä metodi johtuu siitä, että suuri osa kirjoista on "tutkimuskirjallisuutta", sellaisia kirjoja, joita ei kuulukaan lukea alusta loppuun kertaistumalla, vaan selailla sieltä täältä, napata mukaan paloja ja tallettaa ne mielen lokeroihin.

Tänä syksynä, olen lukenut jälleen kerran Diana Gabaldonin Muukalaista, sillä Starzin kuvaama tv-sarja alkoi pyöriä maailmalla. Olen seurannut sarjaa ja lukenut kirjaa hitaasti makustellen samaa tahtia, kun olen saanut jaksoja katsottavakseni. Iloksi on todettava, että vaikka sarja ei tietystikään vastaa täysin sitä mielikuvaa, joka minulla on tarinasta, on se riittävän uskottava ja noudattaa kirjaa sen verran hyvin, ettei käy harmittamaan. Toivottavasti sama, tyylikäs linja jatkuu koko sarjan läpi.
Elämä Skotlannissa lienee tällä hetkellä melkein yhtä jännittävää kuin Outlanderin aikoihin, koska tänään skotit pääsivät äänestämään itsenäisyydestä. Kesäkuussa Skotlannissa käydessäni asia oli jo vahvasti esillä. Saa nähdä suuntautuuko seuraava ylämaanreissuni itsenäiseen Skotlantiin.

Vaikka syksyni on ollut kirjallisesti hieman kaaoottinen, odotettavissa on varsin kirjallisuuspainotteinen loppusyksy messuineen ja kaikkineen. Lisäksi syksyllä on ilmestymässä eräs kirja, jota odotan oikein erityisen paljon, mutta siitä lisää hiukan myöhemmin. Ihan oikeaa kirjapostaustakin on luvassa, kunhan saan kirjapinoni sellaiseen järjestykseen, että minulla on jotakin mistä kirjoittaa.

Siihen saakka aurinkoista syksyä kaikille!

Kesää, vesisadetta ja verkkaista lukemista

Näillä säillä ei voi hirveästi harmitella sitä, että varsinainen kesäloma on vasta monen viikon päästä. Joka päivä jollei sada, niin ainakin tuulee tai on kylmä. En voi varsinaisesti sanoa, että se haittaisi, mutta asia olisi ehkä toisin, jos viettäisin kesälomaani nyt ja yrittäisin harrastaa kaikenlaisia ulkoiluaktiviteetteja säässä, joka tuo mieleen enemmän huhtikuun kuin kesä-heinäkuun taitteen.

Kesä on minulle yleensä turhan kiireistä aikaa, eikä onneksi omasta syystäni vaan siksi mitä työni sattuu olemaan. Lukeminen, kirjoittaminen ja kaikki kirjallisuuteen liittyvä on jäänyt vähemmälle, enkä ainakaan ole ehtinyt kirjoittaa niistä kirjoista, jotka olen iltaväsyneenä lukenut sängyssä torkahdellen. Niistä muutama sana nyt.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Simukan trilogian kakkososassa Lumikki matkustelee Prahassa, tapaa tytön joka väittää olevansa hänen sisarensa ja sekaantuu epämääräisen kultin toimintaan. Tarinassa välittyy helteinen Praha, ja Lumikin taustasta paljastuu uusia seikkoja. Viittauksen klassikkosatuun jäävät edelleen päälleliimatuiksi, mutta kohderyhmälleen tämä on varmasti mielenkiintoista luettavaa ja melkeinpä pakottaa tarttumaan seuraavaan osaan. Kirja oli ensimmäinen kokeiluni verkkokirjaston sähköisenä lainana. Toimi hienosti.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa?

Spekulatiivisen fiktion maailmaan tutustuttava tietokirja on hyvä katsaus spefistä kiinnostuneelle harrastajalle, sekä sellaiselle jolla ei ole mitään käsitystä siitä, missä spefissä on kyse. Matilainen luettelee genren konventioita, kisoja, tapahtumia ja kustantajia ja listaa lopuksi suomalaisia spefikirjailijoita. Minulle kirjassa ei ollut hirveästi uutta ja jäin kaipaamaan myös kunnollista lähdeviitoitusta, eli alaviitteitä ja sisällysluetteloa. Yhtä kaikki on hienoa, että spefistä kirjoitetaan ja genreä tehdään tutuksi suurelle yleisölle.

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Turkulaisen museon ja Turun linnan työntekijän Helmin edesottamuksia seuraava romaani kertoo Miehen tuoksu -nimisen erotiikkanäyttelyn syntyvaiheista, sekä museomaailmaan ja pyhimysveistoksiin jymähtäneen kolmekymppisen Helmin elämästä. En oikein päässyt perille siitä, mikä kirjan juoni oli, tai mihin suuntaan se oli menossa. Kerronnassa oli kuitenkin sarkastista mustaa huumoria, joka oli tiettyyn rajaan saakka ihan hauskaa luettavaa. Ei kuitenkaan välttämättä sellainen genre, jota osaisin lukea.

Kesken jääneitä kirjoja

Kesken jääneiden kirjojen ajatteleminenkin on jotenkin masentavaa. Tuntuu luovuttamiselta ja kirjailijaa kohtaan epäreilulta antaa periksi ja jättää kirja kesken. Minulla on kuitenkin tunnustus: jätän todella usein kirjan kesken, jos se ei ensimmäisen kymmenen sivun aikana kiinnitä huomiotani. Taidan olla aika vaikea lukija, koska olen niin kriittinen tai ehkä mukavuudenhaluinen. Jos kirja nimittäin asettuu mukavuusalueeni ulkopuolelle, tai tylsistyttää minua, en näe syytä lukea sitä. Tai näen, montakin syytä, mutta en vain viitsi. Maailmassa on kuitenkin niin paljon myös sellaisia kirjoja, jotka haluan ehdottomasti lukea ja joiden lukemiseen ei nytkään riitä aika. Miksi siis laittaa aikaansa sellaisiin kirjohin, jotka syystä tai toisesta eivät iske?

Ajattelin kuitenkin aurinkoisen aamun ratoksi listata ylös niitä kirjoja, jotka olen kantanut kirjastosta kotiin lähiaikoina, tai jotka löytyvät omasta to-read-hyllystäni, mutta jotka ovat jääneet kesken. Se, että kirja jää kesken ei tee siitä huonoa, joten ehkä listasta osuu jollekin silmään sellainen kirja, jonka ehdottomasti haluaisi lukea.

Miina Supinen: Säde

Hehkutin aikaisemmin Liha tottelee kuria -kirjan yhteydessä, että olin metsästänyt Sädettä kirjastosta ja saanut sen viimein käsiini. Harmittavasti Säde oli jotenkin todella sekava, enkä ymmärtänyt yhtään mistä siinä oli kyse. Aihe kuulosti kiinnostavalta ja olisin todella halunnut pitää kirjasta, ehkä yritän joskus myöhemmin uudelleen. Nyt vain ei pysty eikä kykene.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Kirja kuulosti todella mielenkiintoiselta, kun joku suositteli sitä blogissani. Pääosin kaikki kirjasta lukemat arvioni kuulostivat ylistäviltä, mutta itse aloin nukahdella ensimmäisten sivujen jälkeen. Kirjan tyyli tuntui todella jaarittelevalta, enkä saanut tarinasta otetta. Haluaisin antaa kirjalle vielä toisen mahdollisuuden, mutta minulla on sellainen tunne, että olen saanut yliannostuksen dystopiaa.

Andrei Pajanne: Autuaiden saari

Sain kirjasta aikanaan arvostelukappaleen, mutta en ole päässyt kirjan kanssa muutamaa ensimmäistä sivua pidemmälle. Romaanin teema vain menee niin yli ymmärrykseni, ja kirjan pituuden huomioon ottaen tuntuu aika mahdottomalta edes yrittää lukea sitä. Teemoiltaan tämä tuntuisi lähentyvän Paulo Coelhon kirjojen tyyppistä settiä, mutta satasivuisen Coelhon pystyy kahlaamaan läpi vaikka ihan periaatteen vuoksi, tämä ei mene, ei sitten millään.

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Tämä oli pinnalla muutama vuosi sitten Finlandia -ehdokkuuden johdosta ja olen lukenut kirjaa siitä saakka. Toisin sanoen se on makuuhuoneemme kirjahyllyssä (jossa on pääasiassa keskeneräisiä tai työn alla olevia kirjoja ja selailukirjoja), näen sen aina säännöllisin väliajoin ja ajattelen, että voi ei tuokin on kesken.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

En tiedä mikä minua vaivaa! Luin teininä Sinuhen läpi innoissani, mutta nyt en pääse eteenpäin Mikael Karvajalka, joka kuitenkin kiinnostaa minua suunnattomasti. En ole missään tapauksessa luovuttanut, ehkä tämä kirja odottaa kesälomaa ja pitkiä lukurupeamia?

Näiden lisäksi minulla on omassa hyllyssä ihan järjetön määrä sellaisia kirjoja, jotka olen ajatellut joskus lukea, joihin olen ehkä tarttunut ja selannut muutaman sivun ja todennut, että nyt ei ole sellainen tunne mutta ehkä jossain vaiheessa. Olen patologinen kirjojenkeskenjättäjä, mistä tunnen syyllisyyttä ja epäilen, että nykyajan teknologinen ja erilaisia aistiärsykkeitä täynnä oleva maailma on sulattanut pääni sisällön niin, että minun on vaikea keskittyä mihinkään. 

Kesää odotellessa (kyllä, kesää voi jo alkaa odottaa!) on kuitenkin mukava ruveta laatimaan kirjalistoja ja pohtimaan mitä lukisi sitten kun on loma ja aikaa rauhoittua. En periaatteessa pidä sitten kun -ajattelusta, mutta ehkä se joskus on sallittua...

Jääkö teiltä kirjoja kesken? Miksi jätätte kirjan kesken ja tunnetteko siitä huonoa omaatuntoa?

Säätöä

Vähän säätämistä. Jos Vinttikamari näyttää lähiaikoina oudolta, katoaa, muuttuu pilkulliseksi tai räjähtää, ei syytä huoleen. Kokeilen vähän uusia pohjia, bannereita, nippeleitä, nappeleita ja asetuksia. Voi olla, että palaan sitten kuitenkin loppujen lopuksi vanhaan ja tuttuun (koska muutokset ovat aina outoja ja pelottavia), mutta kevät (tai se, että ei ole talvi kuten pitäisi) saa aikaiseksi sen, että pöly näkyy auringon valossa. Kirjahyllyn siivoamisen lisäksi piti ruveta siivoamaan myös blogia. Jos joku näyttää ihan kamalalta tai ei muuten vain toimi, niin saa toki antaa palautetta.

En ole ollut (enkä oletettavasti tule edes olemaan) koskaa mikään ammattimainen kirjabloggaaja, mutta yritän ryhdistäytyä muutamassa jutussa. Menneen talven aikana minulla on ollut vähän vaikeuksia tietokoneeni kanssa, mistä johtuen en ole pahemmin linkittänyt juttuja, enkä muutenkaan kiinnittänyt huomiota blogin ulkoasuun ja luettavuuteen. Yritän tehdä asialle jotakin, kiva jos ette ole ihan menettäneet hermojanne. Koitan jatkossa myös lisäillä kirjojen faktatietoja (sivumäärät, kustantaja jne.) En ole aikaisemmin tähän lähtenyt, koska en ole pitänyt sitä tarpeellisena, mutta ajattelin nyt yrittää, jos ne toisivat pakkaan jotakin uutta.

En ole blogihistoriani aikana ollut kovin aktiivinen arvostelukappaleiden kanssa, ja olen jopa pohtinut sellaista linjausta, etten lähde arvostelukappaleita ollenkaan lukemaan. Kuitenkaan, kun en ole mitään periaatepäätöstä asiasta tehnyt, enkä keksinyt syytä puoleen tai toiseen, merkitsen jatkossa myös arvostelukappaleet kun se hyvän käytännön mukaista on.

Millekään viralliselle tai järjestelmälliselle linjalle en kyllä rupea. Vinttikamarit on tunnetusti täynnä roinaa, pölyä ja sotkua. Sille ei mahda mitään, niin kuin tiedätte...

Googlen kertomaa, eli helmikuun alun googlehaut

En ole yleensä kovin aktiivinen tarkastelemaan blogini tilastoja, mutta ihan mielenkiinnosta tulin kurkistaneeksi millaisilla hakusanoilla Vinttikamariin on eksytty kuluneen viikon aikana. En usko, että minulla on antaa kovin syvällisiä vastauksia blogiini eksyneille, mutta yritetään.

*Atenan kustannussopimus
Valitettavasti en osaa sanoa tähän mitään. En ole muistaakseni ikinä lähettänyt Atenalle yhtäkään käsikirjoitusta. Voin kuitenkin kertoa, että kustannussopimukset perustuvat yleensä aika samoihin periaatteisiin (luulen, että Kirjailijaliiton sivuilta voisi löytyä jotakin osviittaa), mutta yksityiskohdat vaihtelevat kustantamosta riippuen.

*Dan Brown murtumaton linnake koodi
Joo, luin tämän joskus, mutta en erityisemmin pitänyt siitä. Joku koodi siinä tosiaan oli, kuten Brownin kirjoissa yleensä

*Fatiman käsi
Ihan jees, kannattaa lukea.

*Fifty Shades of Grey Vapautettu
Älä lue, et menetä mitään.

*Jaakko Laitinen kirjailija
Nyt lyö tyhjää, en usko että olen lukenut Laitiselta koskaan mitään. Ainakaan ei ole jäänyt mieleen, mutta en missään nimessä ole paras ihminen kertomaan kotimaisista kirjailijoista.

*Kani nimeltä jumala
Ihan kiva, kannattaa silti lukea arvostelu jonkun muun blogista, koska omani ei ollut mitenkään syvällinen katsaus.

*Kirjablogi Nälkävuosi
Olisi muuten aika kiehtova nimi blogille! Oletan kuitenkin että tässä haettiin kirjaa. Löytyy blogistani, mutta on sitä muuallakin luettu.

*Kirjaveistos
Ne ovat upeita, haluaisin tehdä sellaisen. Kiitos muistutuksesta!

*Kristallikuningas arvostelu
Löytyy. Pidin muistaakseni kirjasta, vaikka siinä oli jokin eeppisen tylsä sotakuvaus.

*Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa
Gabaldonin fanfic-henkinen novelli. En ole niin fanaattinen, että olisin jaksanut innostua näistä. Löytyy Galadonin uusimmasta kokoelmasta.

Nämä(kin) kirjat tahtoisin lukea

Äh, minulla muutenkin lukematta hirveä määrä oman hyllyni kirjoja plus ne kaikki muut maailman kirjat, jotka olen joskus päättänyt lukea. Mutta siitä huolimatta eksyin selaamaan kesään uutuuksia ja listasin ylös ne, jotka haluaisin (muun muassa) lukea. Lähinnä omaksi muistutukseksi, koska unohdan muuten ihan varmasti mitä olen ajatellut lukea.

Teettekö te muut turhia listoja, jotka eivät koskaan toteudu?

Kevään uutuuksia:

Nura Farah: Aavikon tyttäret (Helmikuu/ Otava)
Erik Axl Sund: Varistyttö (Maaliskuu/ Otava)
Conn Iggulden: Myrskylintu (Maaliskuu/ Otava)
Veronica Roth: Outolintu (Tammikuu/ Otava)

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Huhtikuu/ Tammi)
Jo Baker: Longbournin talossa (Helmikuu/ Tammi)

Henni Kitti: Elävän näköiset (Huhtikuu/ WSOY)
Gillian Flynn: Paha paikka (Kesäkuu/ WSOY)

Milja Kaunisto: Kalmantanssi (Tammikuu/ Gummerus)
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Maaliskuu/ Gummerus)
Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset (Maaliskuu/ Gummerus)

Hyväpaha kirjabloggari identiteettikriiseilee ja harrastaa yhteistyökuvioita

Kirjablogimaailmaa on kuohuttanut viime päivinä Nyt-liitteen artikkelista alkunsa saanut keskustelu, jossa pohdittiin kirjablogien roolia osana kirjallisuuden kenttää. Aiheesta on kirjoitettu viime päivien aikana jo useammassakin blogissa, joten varmasti kaikki kirjablogimaailmassa pyörivät tietävät mistä on kyse. Minä en yleensä laiskuuttani tartu mihinkään päivänpolttaviin aiheisiin, mutta tässä tapauksessa muutaman päivän asiaa mietittyäni ilmeni "se koira älähtää johon kalikka kalahtaa" -efekti ja ajattelin avautua aiheesta muutaman rivin siinä samalla, kun kerron Vinttikamarin pienoisesta yhteystyöproggiksesta.

Kirjablogin pitäminen on kiva harrastus, omien lukukokemusten jakaminen ja muistiinlaittaminen. Minulla koko homma sai alkunsa yksityisestä blogista, jonne pääsi vain muutama lukija. Halusin vain laittaa ylös lukemani, jotta voin palata kirjoihin myöhemminkin ja vaikka vertailla lukukokemuksia keskenään. Blogi muuttui julkiseksi ja jossain vaiheessa se alkoi olla muutakin kuin omien lukukokemusten subjektiivinen jätekasa. Suurin järkytys oli se, että oikeasti joku kirjailija saattaa tulla lukemaan avautumisiani. Jossain on joku ihminen, jota kiinnostaa se, mitä minä kirjasta ajattelen. Se laittoi miettimään miten korrektisti asioita kannattaa sanoa.

Minä olen vähän naiivi tyyppi. Se tosiasia, että kirjapiireissä liikkuu myös raha, on ollut juttu, jonka olen koko ajan halunnut vain siirtää taka-alalle. En ole halunnut ajatella koko asiaa. Itse kirjoittamista harrastavana ihmisenä tiedostan kaikenlaisen palautteen merkityksen ja olen vain ajatellut, että jonkun kirjailijan mielestä voi olla kiva, jos raapustan romaanista muutaman sanan ja nostan esille sellaisia juttuja jotka ovat olleet minusta onnistuneita tai epäonnistuneita. En ole ajatellut, että hyvä tai huono kritiikki voi vaikuttaa ostopäätökseen, johdatella lukijoita tietyn genren pariin tai jopa vaikuttaa negatiivisesti kirjan myyntilukuihin. Eihän minulla ole mitään valtaa. Olen vain lukija.

Vain on vaarallinen sana. Blogeissa kirjoitellessa ei tule aina ajatelleeksi, että "henkilökohtaisena lukupäiväkirjana" alkanut raapustelu on oikeasti julkista, ja jokainen kirjoitettu sana jää olemaan ja elämään. Kirjablogeilla on valtaa. Olen huomannut saman asian myös oman lukuharrastukseni kohdalla. Olen alkanut lukea entistä enemmän uutuuksia, ja pyrkinyt kirjoittamaan sellaisista kirjoista, joiden olen kuvitellut kiinnostavan lukijoita. Olen huomannut, että kirjabloggarikollegoilta tulee kommentteja lähinnä uutuuskirjoja koskeviin postauksiin. Vanhemmista kirjoista kertoviin postauksiin ei kommentoida, eikä niistä synny keskustelua (tämä koskee tietysti omaa blogiani, en tiedä mikä on tilanne toisaalla). Mutta: vanhempia kirjoja käsittelevät postaukset ovat jostain syystä silti blogini luetuimpia! Vuorovetten prinssi, Tuulen viemää, Salainen puutarha. Ne kiinnostavat satunnaisia kulkijoita, jotka poikkeavat mutta eivät jää juttelemaan.

Mutuhuttuilevana kirjabloggaajana kriiseilen erityisesti siitä, että en itse ymmärrä sitä merkitystä, joka kirjoittamallani arvostelulla voi olla. Minä en osaa ajatella kustantamoja, vaan niitä kirjailijoita, joiden teoksia kommentoin. Asiaa ei helpota ollenkaan se hentoisen keväänvihertävä valo, jota eräs kustantamo osoitti omaa käsikirjoitustani kohtaan. On kriisin paikka miettiä, voinko hyvällä omallatunnolla edes anonyymisti kirjoittaa arvosteluita kirjoista, jos samaan aikaan työstän omaa käsikirjoitustani, joka ehkä joskus päätyy kansiin. Myös arvostelukappaleet arveluttavat. Toistaiseksi olen kirjoittanut muutamista kustantamoilta tai omakustantajilta saaduista kirjoista, mutta en ole edes tullut maininneeksi mistä kirja on minulle päätynyt! En ole ajatellut, että sillä olisi mitään väliä. Loppupeleissä aika monella asialla on väliä.

Kaikenlaisen kriiseilyn keskellä Vinttikamari virkistyy yhteystyökuviolla, johon ei liity mitään kaupallista eikä hämärää. Kirjoittava ystäväni Susi Hukkateillä -blogista harrastaa tarinoiden keksimisen lisäksi lukemista, mutta ei saa mahdutettua kirjoja koskevia ajatuksiaan omaan blogiinsa. Olen luvannut Sudelle vieraskynän paikan Vinttikamarissa aina, jos hänen eteensä sattuu jokin sellainen kirja tai kirjallisuuden ilmiö, josta hän erityisesti haluaa sanoa jotakin. Lähipäivinä luvassa ajatuksia Annukka Salaman Käärmeenlumoojan henkilöhahmoista.

Yhteistyökuvion lisäksi olen päättänyt ottaa blogien saamasta kritiikistä opikseni ja kirjoittaa myös niistä kirjoista, joista olen aikaisemmin jättänyt kertomatta, koska olen ajatellut, että "ei ne kuitenkaan ketään kiinnosta". Tänä kesänä Vinttikamarissa nääs luetaan runoja ja ehkä myös pohditaan kansalliseepoksia sekä kaikkea tomuista ja aikansa elänyttä! Ehkä myös jotain tuoretta ja mediaseksikästä, mutta sitä en lupaa...

TBR ja muut mahdottomat tehtävät

Olen katsellut puolittain kateellisena, puolittain lisääntyvän paniikin vallassa, kun ihmiset laativat haasteita ja TBR-listoja, jotka perustuvat oman hyllyn lukemattomiin kirjoihin, sekä muihin teoksiin, jota pitäisi lukea. Minulla haasteet tahtovat jäädä suorittamatta, ja oman hyllyn osalta tilanne on melkoisen kaaoottinen. Hyllyyn on kertynyt lahjaksi saatuja teoksia sekä sellaisia opuksia, jotka ovat päätyneet mukaan kirpputoreilta ja kirjastojen poistomyynnistä (niin kuin vaikka Ilia ja Odysseija, miettikää 2e kappale ja nahkakannet!). Ja sitten on niitä kirjoja, jotka kaikkien pitäisi lukea, Anna Karenina (ekat 20 sivua selätetty... vuosia sitten), Ruusun nimi (saanko jo nukahtaa?) ja monta muuta.

Ongelma on se, että joka vuosi ilmestyy niin paljon kaikkea vieläkin mielenkiintoisempaa luettavaa ja sitten pitää välillä elää muutakin elämää.

Minä päätän pitää haasteiden osalta haasteettoman vuoden. Siis lukuhaasteettoman (en voi luopua NaNoWriMosta, enkä muistakaan päättömistä kirjoitusprojekteista, jotka kertovat ehkä jotakin erikoisista ajankäyttötaipumuksistani tai siitä, että pystyn halutessani raivaamaan tilaa myös älyttömyyksille). Sen sijaan ostan Ikealaiseen Billyyni ovet, jotka voin halutessani sulkea, etten kuule lukemattomien kirjojen itkua öisin (voi, kuulostipa traagiselta!)

Kirjoilla on paha tapa lisääntyä. Ne ovat kuin kaniinit. Katsot hetken muualle ja ne ovat tehneet poikasia. Pieniä kirjoja, jotka yllättäen kasvavat isommiksi ja putoilevat hyllystä. Meillä tilanne on ryöstäytynyt jo käsistä. Kirjoja on olohuoneen Billyn lisäksi yläkerran portaikkoon laudasta rakennetussa hyllyssä, makuuhuoneessa, työhuoneessa ja tietysti kesämökillä, jonne päätyvät eläkeläiskirjat. Ne, jotka ovat tarpeeksi virttyneitä kestääkseen kesäkodin kosteita talvia, sivut kupruillen keltaisina.

En siirry sähkökirjoihin, mutta harkitsen. Harkitsen myös muita ratkaisuja. Kirjastosiiven rakentaminen? Kirjojen pinoaminen sohvapöydiksi? Kirjojen luovuttaminen ikuisuuslainaan jollekin, joka ei kärsi samanlaisista ongelmista? Lukevia ihmisiä sisältävässä ystäväpiirissä se on vaikeaa.

Lopuksi vielä pari linkkivinkkiä. Go Away I'm Reading blogista kirja-aiheisia inspiraatiokuvia ja sisustusvinkkejä niille, jotka ovat yhtä epätoivoisia kuin minä. Ja The Literary Gift Companystä hypisteltävää, jos kirjahyllyt ovat jo ihan liian täynnä.

Talven taikaa ja joulun valoa

Rauhallista joulua kaikille Vinttikamarin lukijoille!

Kauhua kekrinä

Amerikkalaishenkinen halloween näkyy nykyisin turuilla ja toreilla aina, kun lokakuun illat pimenevät ja marraskuu on koittamassa. Pyhäinmiestenpäivän aikaan vietettävä halloween ei hae esikuvaansa kovin kaukaa, sillä ennenvanhan Suomessa juhlittu ja vietetty kekri nostaa niin ikään hämärän rajamailla kulkevat henkiolennot ihmisten ilmoille. Suomessa kekriä juhlittiin mikkelinpäivän ja pyhäinmiestenpäivän välisenä aikana. Kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä ja loppumista. Kansanomaisen ajanlaskun mukaan kekri onkin ollut vuoden loppu ja uuden alku. Sadonkorjuukautta seurasi pelottava jakoaika (kekristä marttiin), jolloin henget ja vaaralliset voimat olivat liikkeellä. Iloista sadonkorjuun juhlaa, kekriä seurannut henkien aika vaati huolellisuutta, sillä silloin oli suurempi riski sairastua tai joutua onnettomuuteen.

Varsinainen halloween-juhlinta perustuu kelttiläiseen kekriin, samhainiin, jota niin ikään vietettiin sadonkorjuun päätteeksi. Erityisesti alunperin Brittein saarilta alkunsa saanut juhla on levinnyt maailmalle karnevalistiseksi kummitusten ja mörköjen juhlaksi. Jokainen voi itse päättää tahtooko juhlia kelttiläiseen mytologiaan perustuvaa halloweenia vai valita sen sijaan kotoisen kekrin.

Minä aloitin kummitusten ja vainajien juhlan vieton jo viikko sitten käydessäni kuuntelemassa Turun filharmonisen orkesterin kauhukonserttia, jossa kapellimestari Atso Almilan johtama orkesteri soitti kauhuelokuvista tuttuja musiikkeja. Oli hienoa, miten paljon teemaan oli jaksettu panostaa aina aulatarjoilusta lipuntarkastajien asuihin saakka. Ja mikä sen viihdyttävämpää kuin hyytävä klassinen musiikki taitavasti soitettuna ja johdettuna.

Kauhuteema ulottuu helposti myös kirjallisuuteen. Pelottavin ikinä lukemani kirja on Barbara Erskinen Keskiyö on yksinäinen paikka. En muista kirjasta mitään muuta kuin sen, että pelkäsin julmetusti sitä lukiessani. Mikä on pelottavin kirja, jonka sinä olet lukenut?

Muita kauheuksien yöhön sopivia kirjoja ovat esimerkiksi Mia Vänskän Saattaja, Klassikot Mary Shelleyn Frankenstein ja Bram Stokerin Dracula, ja mikseipä myös Sarah Watersin Vieras kartanossa, joka luo kauhun tunnetta hienovaraisin keinoin.

Kauheuksista päästään toisenlaiseen jännitykseen, nimittäin huomenna on marraskuun ensimmäinen ja NaNoWriMo alkaa. Marraskuu voi olla lukemisen puolelta vähän hiljaisempi kuukausi, mutta täällä kaikesta huolimatta ollaan ja kirjoitellaan minkä keritään...

Syksy sataa päälle ja lukeminen hävettää?

Syksy on tullut, ei mahda mitään. Ja toisaalta: miksi edes tahtoisin mahtaa. Syksyyn kuuluvat sateet, villasukat, teekuppi, sumuiset aamut, NaNoWriMo, alakulo, joulun odotus, ensimmäiset räntäsateet ja kustantamojen uutuuskirjat. Minun syksyni on tähän saakka ollut oikein kelvollinen. Olen lukenut muutaman tosi hyvän kirjan, muutaman vähän huonomman ja syönyt paljon omenia. Minä toki myös...

Näiden lisäksi osallistuin myös Virtuaaliselle kirjoitusleirille, Leirinuotiolle (siitä lisää myöhemmin) ja luin kohutun Fifty Shades of Grey -sarjan kakkososan. Aloitin kirjaa kerran, jätin kesken ja sitten kuitenkin päätin yrittää lukea sen. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei minulla ole kirjasta mitään sanottavaa. Ja mietin samalla, onko syy se, että en kehtaa kertoa lukeneeni kirjaa? Outoa. Tästä sainkin aikaiseksi eettismoraalisfilosofisen pohdinnan aiheesta: Mitä kirja kertoo lukijastaan? 

Lukemista ei pitäisi koskaan hävetä. Sanomalehtiartikkelissa sanottiin, että suomalaisten nuorten lukutaito on heikentynyt huomattavasti. Tekstistä katoavat adjektiivit ja adverbit. Käsitteellinen taso unohtuu, teksti on pelkisettyä ja kuivaa. Nuorista vain pieni osa lukee vapaaehtoisesti. Meidän joukossamme kulkee ihmisiä, jotka ovat lukeneet elämässään vain muutaman kirjan. Ja minä täällä suren sitä, kehtaanko kertoa lukeneeni romanttiseroottisen hömppäkirjan.

Kirjojen arvottaminen on mielenkiintoista. Tässä syksyssä on monta kohuttua kirjaa: Riikka Pulkkisen Vieras, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat sekä E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey -sarja. Ei ole varmaankaan epäselvää mikä näistä kirjoista on se, joka luultavimmin ajaa kirjakauppaan juuri sen ihmisen, joka on elämänsä aikana lukenut vain pakollisen Tuntemattoman sotilaan 9-luokan äidinkielentunnilla. Ehkä ongelma on se, että tietyn kirjan lukijat tulevat helpommin leimatuksi tietynlaiseksi ihmiseksi. Huonosti koulutetut duunarimammat lukevat kevyttä ja surkeasti kirjoitettua hömppää. Fiksut ja koulutetut älyköt lukevat hienoa kirjallisuutta. Vaikka pääasia kai olisi se, että vain lukee. Ettei kieli kuihdu kasaan ja katoa niin kuin syksy kadottaa kukat ja syö puista lehdet pois.

Oletteko te blogini lukijat koskaan hävenneet lukemaanne kirjaa? Miksi?

Tänä syksynä vielä tulossa monta mielenkiintoista kirjaa, arvonta(!), NaNoWriMo-tuskailua ja paljon vesisadetta. Sekä hömppää ja ehkä myös ei-hömppää. Sanoja.

Kirjailijat rakastavat kissoja

Edith Södergran ja kissa. Kuva täältä. Alkuperäinen
kuva Svenska literatursälskapet i Finland

En tiedä missä tämä sivusto tuli vastaan, mutta sen perusteella kirjailijat pitävät kissoista. Jostain syystä kirjallisuuteen on kautta aikojen yhdistetty myyttisiä eläinhahmoja; pegasoksia, runoratsuja ja miksei myöskin kissoja, jotka lienevät toimineen kirjailijoiden muusina ja häirikköinä (kukapa kissoja tunteva ihminen ei olisi huomannut, miten hanakoita katit ovat häiriköimään silloin, kun olet asettunut sohvalle kirjan tai muistivihkon kanssa).

Keväistä, runollista ja kirjallista viikonloppua Vinttikamarin lukijoille!

Pehmeillä vai kovilla kansilla?

Kuva: Weheartit

Olen pitänyt hiukan hiljaiseloa, mutta se ei johdu siitä, etten olisi ehtinyt lukea, vaan pikemminkin päinvastoin. Keskeneräisenä on muutama tiiliskivi, jotka ovat ottaneet aikaa sen verran, etten ole vielä saanut lopeteltua mitään niin, että voisin kertoa niistä teille. Lisäksi olen oikeasti kunnostautunut ja saanut järjestettyä aikaa myös kirjoittamiselle. Voisiko olla enää mukavampaa (varsinkin kun pakkaset hetkeksi katsoivat ja aurinko paistaa)?

Meillä lukijoilla on valittavanamme nykyään niin monen monta formaattia. Olin ennen 100% vannoutunut kovien kansien kuluttaja, mutta eräänä päivänä kirjakaupassa harhaillessani huomasin hakeutuvani pokkarihyllylle. Tajusin, että kirjat ovat minulle entistä enemmän kulutustavaraa, enkä ajattele kirjaa hankkiessani miltä se näyttää hyllyssä. Meidän olohuoneemme alkaa olla kirjojen valloittama, joten itse asiassa katson eduksi sen, että kirja menee mahdollisimman pieneen tilaan.

Toki kirjat ovat myös valloittavia sisustuselementtejä. Voiko mikään olla niin salaperäisen kaunista kuin vanha, nahkaisiin kansiin sidottu kirja? Nykyäänkin tehdään kirjoja, joiden kansikuvat ovat pieniä taideteoksia, ja joita voisi ihailla vaikka kuinka pitkään. Mieheni on huomauttanut minulle tavasta, joka toistuu lukiessani kirjoja: minä kuulemma tasaisin väliajoin suljen kirjan, kääntelen sitä käsissäni ja katselen kansia ennen kuin jatkan lukemista!

Olen viime aikoina kuunnellut paljon äänikirjoja, mutta sähkökirjojen maailma on vieläkin vähän pelottava. Odotan hetkeä, jona oivallan sähköisen kirjan ihanuuden. Näköjään on kuitenkin käymässä niin, että siirryn vähitellen kovakantisilla kirjoilla sisustajasta pokkareiden suurkuluttajaksi. Kun joku vielä keksisi pokkariakin pienemmän formaatin, joka kuitenkin olisi ihan oikea kirja. Sitä odotellessa...

Miten sinä haluat annoksesi? Pakattuna koviin kansiin, tiivistettynä pokkariformaattiin, sähköisen laitteen näytöltä vai ääneen luettuna?

Kustannusala, mikä se on?

Kuva: Weheartit

Kirjailijan häiriöklinikassa törmäsin jännittävään aiheeseen, joka löytyy Aamulehden uutisesta. Kyse on siis amerikkalaisesta kirjailijasta, joka vähän rahaa tienatakseen laittoi kirjansa nettiin myyntiin ja tienasi huikeasti rahaa. 17 käsikirjoituksellaan hylsyjä keräillyt kirjoittaja päätyi siis kirjailijan uralle ilman kustantamoiden avustusta, omilla ehdoillaan.

Tämä asia tuli mieleeni, kun luin jonkin aikaa sitten Satakielen Avoimen kirjeen Tammelle. Asiasta hiukan keskusteltiin kommenttiboksissakin, siis kustannusalasta ja siitä miten kustannusala ehkä muuttuu tulevaisuudessa.

Sosiaalisten medioiden, blogien ja muiden foorumien lisäännyttyä kirjoittajilla ja lukijoilla on aivan uusia väyliä kohdata toisensa. Varsinkin sähkökirjojen julkaiseminen on niin helppoa, että sellaisen pystyy tekemään melkein kuka tahansa, joka osaa tietokonetta käyttää ja viitsii vaivautua. Sähköisen omakustannkirjallisuuden lisääntyminen varmasti tarkoittaa sitä, että markkinoille ilmestyy paljon myös tasoltaan heikohkoa kirjallisuutta, mutta toisaalta myös helmiä, joita ei syystä tai toisesta ole huolittu kustantamoiden julkaisuohjelmiin. En tiedä, onko Suomessa palvelua, joka mahdollistaisi kirjojen jakamisen lukijoille maksua vastaan, sähköisesti. Ehkä sellaisen syntyminen on vain ajan kysymys.

Kysymys kuuluukin: lähtisitkö sinä ostamaan ja lukemaan kirjoja, joiden julkaisussa kustannusosakeyhtiö ei ole ollut mukana? Mitä ajattelet omakustanteista? Miten kustannusala muuttuu?

Mitä uusi vuosi tuo?

Näyttää siltä, että tämän vuoden osalta luvut on luettu, koska viimeiset työt painavat päälle ennen kuin ehdin uuden vuoden viettoon. Onneksi ensi vuosi vaikuttaa kirjojen osalta mielenkiintoiselta, ja olen jo kerännyt lukulistalleni muutamia kirjoja, joihin haluaisin päästä takertumaan mahdollisimman pian. Suurimman osan kirjavinkeistä tulen varmasti poimimaan muista blogeista, sillä olen löytänyt jo useammankin kanssabloggaajan, joiden mielipiteisiin uskallan täydellisesti luottaa. Se on mukavaa. Myös kaikenlaisia uusia ja mielenkiintoisia lukukokemuksia on tullut koettua erilaisten vinkkien perusteella.

Tulevana vuonna 2012 ajattelin lukea muun muassa seuraavia. Näistä suurin osa on nuorille suunnattuja kirjoja, sillä en ole vielä saanut toimeksi selata kustantamojen uutuusluetteloita. Nämä löytyivät Risingshadow -nettisivuilta.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (Robustos), Nukkuu lapsi viallinen (Robustos) sekä uutuus Painajaisten lintukoto (WSOY)
Maria Turtchaninoff: Helsingin alla (Tammi)
J.S. Meresmaa: Mifongin perintö (Karisto)
Lappalainen&Leinonen: Hiekkasotilaat (WSOY)
Jenny Kangasvuo: Sudenveri (TEOS)

Tämän vuoden osalta haluaisin jo nyt lausua kiitoksen kolmelle kanssabloggaajalle, jotka tuntuvat jakavan kiinnostukseni sellaisiin kirjoihin, joista juuri minäkin tykkään. Tämä on hienoa, koska olen välillä kokenut olevani yksin lukiessani sellaisia kirjoja, joista kukaan muu ei ole kuullutkaan. Kirjamielen Marjis, Taikakirjaimien Raija ja Yöpöydän kirjojen Nafisan ovat ilostuttaneet minua monesti jakamalla blogeissaan sellaisia lukuvinkkejä, jotka ovat olleet just minun juttuni. Kiitokset siitä.

Tälle vuodelle vielä aikeissa koota yhteenvetoa 2011 luetuista kirjoista sekä kaikista (epäonnistuneista) haasteista, joissa olen yrittäny olla mukana. Ja kotikirjahyllyn inventaari, jonka lopputulos voi olla mitä tahansa vakavan pölyallergian ja valaistumisen väliltä.

Taakse jäänyttä kesää

Tänään minulle tuli lämpimästä auringonpaisteesta huolimatta sellainen olo, että kesä on todella ohitse. Johtuuko se sitten keltaisista lehdistä, jotka huomasin puiden latvassa? Siitä, että kesäkodin ikkunat suljettiin? Siitä, että kesän viimeisiä häitä tanssittiin? Siitä, että arki on lomien jälkeen alkanut, eikä tiedossa ole oikeastaan enää yhtään "kesäsuunnitelmaa" vaan kaikki suunnitelmat on tehty ja toteutettu. Villasukkakausi, teekuppikausi, kynttiläkausi ja takanlämmityskausi on alkanut.

Minun kesääni kuului kaikenlaista kivaa. Sellaista kivaa, minkä koin ihan fyysisesti, oikeasti, sekä sellaista mihin hyppäsin mukaan kirjojen sivuilla! Kuulin kesällä hienoa musiikkia Porin jatzeilla ja selvittelin Beethovenin kadonneen sinfonian mysteeriä. Istuin laivan kannella saaristossa ja harhailin Intian elämäntäyteisillä kujilla. Istuin rantahiekalla ja kävin kamppailua elämästä ja kuolemasta Nälkäpelissä. Kuljin vanhan kaupungin kaduilla, pelkäsin kummituksia kartanossa ja katselin sateenkaarta maaseudulla, juoksin Skotlannin nummilla. Ja paljon muuta.

Mikä erottaa kirjan sivuilla koetun siitä, mitä olen oikeasti tehnyt ja nähnyt? Joskus tuntuu siltä, että kirjan sivuilla koetut seikkailut ovat melkein yhtä todellisia kuin ihan oikea tosi. Muistot näyttävät mielessä yhtä värikkäiltä riippumatta siitä ovatko maisemat mielikuvituksen tuotetta vai oikeaa kokemusta.

Kaiken kaikkiaan kesä on ollut täynnä seikkailuja ja elämyksiä. Nyt on hyvä antaa syksyn tulla, kääriytyä vilttiin, kerätä omenia ja katsella kun lehdet leijailevat maahan. Jäädä odottamaan lunta, talven tuloa. Seuraavaa kesää.

Väriä

Lupasin arpoa Luonnonvärjäys -kirjan postaukseen kommentoineiden käsityötaitoisten/intoisten kesken vyyhdin lankaa Vinttikamarin lankakorista. Käsityöintoisia ilmoittautui sen verran vähän, että kevennän lankavarastoja ihan mieluusti niin, että jokainen saa oman kerän. Eli laittakaahan postauksen yhteydessä ilmoittautuneet osoitetta s-postiin vinttikamarissa(at)gmail.com, niin laitan ensi viikosta paketit matkaan.

Luettavaa kuutamossa

Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät pysty nukkumaan kuutamossa. Jokin ihmissusigeeni arvatenkin valvottaa, sillä täysikuun öinä iskee inspiraatio: tekisi mieli mennä ulos juoksentelemaan, luoda jotakin suurta tai ainakin istua vinttikamarin nurkassa ja katsella ikkunasta sisään paistavaa kuuta. Ylläolevan kollaasin kuutamokuvat otin kesäkodissa toissayönä kun kuu paistoi niin, etten saanut nukuttua.

Lopeteltuani Gelinekin romaanin Kymmenes sinfonia, valikoitui luettavaksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli sekä George R. R. Martinin Valtaistuinpeli. Kuutamolla siis luetaan peleistä. Aamulla valvotut yöt näkyvät mustina silmänaluksina niin, että genreen sopisi myös jokin vampyyrityyppinen -kirja. Onneksi vuoroaan odottaa Gregory Maguiren Wiched, joka sopii myös kuunhämyiseen elokuuhun. Ja lisäksi vielä Audreu Nieffeneggerin Hänen varjonsa tarina, joka tarttui mukaan kesäkodin kirjastosta...

Mistä muuten johtuu se, että juuri elokuun kuutamo on niin lumoava?

Minä en ole vielä seurannut syksyn kirjauutuuksia, vaan luotan siihen, että löydän muista blogeista hyviä suosituksia siinä vaiheessa kun aktiivisemmin uutuuksia seuraavat bloggaajat ovat poimineet jyvät akanoista. "Kuutamopinon" lukemiseen menee jokunen tovi ja elokuun yöt houkuttavat myös muutaman kirjoitusprojektin loppuunsaattamiseen. Sitten aletaankin jo kaivata syksyä.

Ihana (kamala?) intertekstuaalisuus ja tarinoiden kuvitetut maailmat

Aikanaan kirjansa Eksyneet näkevät unia blogiarvosteluista hämmentynyt Kirsti Ellilä kirjoitti blogissaan intertekstuaalisuudesta. Hän ihmetteli, miten lukijat löytävät kirjasta sellaisia viittauksia, joita hän ei ollut itse tiennyt kirjoittaneensa ollenkaan. Intertekstuaalisuus on yksi kirjallisuustieteen keskeisimpiä käsitteitä, jolla viitataan kirjasta löydettävissä oleviin viitteisiin toisista teksteistä. Sanotaankin, että kaikki kirjoitettu perustuu jollain tapaa aikaisemmin kirjoitettuun.

Intertekstuaalisuus on sitä, että kirjoitettu maailma keskustelee keskenään teosten välityksellä. Minusta onkin tätä nykyä jännittävää etsiä kirjoista intertekstuaalisia viitteitä ja pilkahduksia siitä, millaisessa kerronnallisessa ja tarinallisessa maailmassa kukin kirja on saanut syntynsä. Intertekstuaalisuus ei minusta ole kopiontia tai matkimista, vaan kerrontaperinteen kunnioittamista ja sitä, että tarinat saavat uusia muotoja ja tulevat kerrotuksi uusilla tavoilla eri konteksteissa.

Tämä kaikki intertekstuaalisuus tuli mieleeni, kun selasin mökillä vanhaa lehteä, jossa oli juttu ruotsalaisesta kuvittajasta, John Bauerista. Hänen teoksensa tuovat ihan hurjasti mieleeni Eksyneet näkevät unia -kirjan ihanan, Kirsi Haapamäen piirtämän kannen, ja tajusin heti, miksi Haapamäen kansikuva tuntui niin kotoisalta. Bauerin kuvia on näet tullut lapsena ihasteltua satukirjoissa ja hänen maalaustensa henki on hyvin samanlainen kuin Haapamäen eksyneet -kuvituksessa. Onko tämä sitten intertekstuaalisuutta vai ei, en tiedä, mutta yhtä kaikki olen vakuuttunut siitä, että kerrontaperinteen jatkaminen ja uudentaminen on ennen kaikkea positiivinen asia!

Kuvituksia ihastellessa tulee mieleen, miten paljon loppujen lopuksia satujen ja lastenkirjojen kuvitukset merkitsivät silloin pienenä: ne todella antoivat tarinalle kasvot ja auttoivat omaa mielikuvitusta rakentamaan päänsisäisiä maailmoja. Myös kuvituksissa yhdistyi kerrontaperine ja satuhahmot saivat kasvonsa: eivätkö prinsessat olleet aina yhtä ihastuttavia ja menninkäiset hassuja metsän asukkeja, kuvittajasta riippumatta? Toisaalta myöhemmin kuvitukset (ja elokuvaversiot) ovat saattaneet aiheuttaa myös pettymystä, kun tarinan henkilö ei ollutkaan sen näköinen kuin oli kuvitellut!

Toisinaan intertekstuaalisuus luo turvallisuuden tunteen, sillä se yhdistää uuden tarinan jo ennen koettuun. Sama pätee varmasti myös kuvitusten kohdalla. Mutta ovatko intertekstuaaliset viitteet joskus harmittavia tai ärsyttäviä? Pitäisikö kirjoitetun sanan uusiutua niin, ettei siitä olisi löydettävissä viittauksia aikaisemmin sanottuun? Olisiko se edes mahdollista?

Yläkuvissa ruotsalaisen John Bauerin satukuvituksia

Kirsi Haapamäen kuvitusta Ellilän Eksyneet näkevät unia -romaanin kannessa