Kiersten White: Paranormaali ja Yliluonnollisesti

Kesäpäivät ajelehtivat rauhallisina kun katolle ropisee vettä ja hyttyset inisevät varjoissa. Löysin kirjastosta kaksi Kiersten Whiten romaania, jotka vaikuttivat sopivilta kesäisiksi välipaloiksi. Hiiviskeltyäni kirjaston nuortenhyllyjen välissä (miten niin muka ei ole yhtään noloa, jos aikuinen lainaa kirjoja nuortenosastolta?) päädyin nappaamaan mukaani Paranormaalin ja Yliluonnollisesti -kirjat, sekä vähän muutakin, mutta niistä lisää myöhemmin. Niputan nämä samaan arvosteluun, koska romaanisarjan osat on muutenkin helpompi mieltää yksittäiseksi kokonaisuudeksi.

Evie on 16-vuotias nuori, joka työskentelee Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston leivissä, eli jahtaa paranormaaleja olentoja, jotka aiheuttavat ihmisille harmia. Eviellä on nimittäin erityinen kyky nähdä paranormaalien olentojen lumouksen läpi; ne eivät voi hämätä häntä, vaan hän näkee niiden todellisen olemuksen. Paranormaalissa Evien maailma saa kolauksen, kun hallintavirastoon pyydystetään Lend, omituinen muodonmuuttajapoika, johon Evie tuntee vetoa niin, että entinen keijupoikaystävä alkaa tuntua historialta -vaikka ei valitettavasti vielä olekaan sitä. Keijut nimittäin tuntuvat tahtovan Evieltä jotakin. Ja mikä on se olento, joka mystisesti tappaa paranormaaleja olentoja?

Yliluonnollisesti -kirjassa Evie on vihdoin päässyt elämään kaipaamaansa "tavallista elämää", mutta siitä huolimatta hän tuntee itsensä tyytymättömäksi. Työ hallintavirastossa oli sentään jännittävää ja hän sai kokea olevansa tärkeä. On lisäksi asioita, jotka painavat Evien mieltä: millaista on olla kuolevainen tyttö kuolemattoman pojan rinnalla? Millä hän saisi täytetyksi sisällään olevan tyhjyyden?

Whiten romaanit ovat hyväntuulista viihdettä, joka sekoittaa paranormaali romantiikka -kenttää vähän vähemmän siirappisella tavalla. Romaaneissa on hauskaa huumoria, eikä varsinainen romantiikka ole olennaisin osa kerronnassa. Lisäksi Whiten näkemys paranormaaleista olennoista on hitusen uskottavampi kuin monissa vertaisissa. Kaikille "ihaniin" vampyyreihin kyllästyneille Whiten näkemys on hupaisan virkistävä. Lisäksi White heittää kentälle myös monia sellaisia olentoja, joita ei samaan tapaan olekaan käsitelty.

Trilogian viimeinen osa ei ole ilmeisesti vielä ilmestynyt, mutta luen senkin mielenkiinnolla, kun se suomennetaan. Mitään häkellyttävää nämä eivät elämääni tuoneet, mutta ihan hauskaa luettavaa varsinkin näin kesällä, kun aivot ovat narikassa, eikä mikään syvällinen lukeminen oikein maistu. Uskon, että nämä olisivat varsin mieluista luettavaa nuorille, joille Evien pohtimat minuuteen ja identiteettiin liittyvät kysymykset ovat ajankohtaisia.

Suosittelen Kiersten Whiten trilogian ensimmäisiä osia paranormaaleja sävyjä sisältävien kirjojen ystäville. Niille, jotka pitävät yliluonnollisista olennoista ja ripauksesta romantiikkaa ja jännitystä. Myös aikuislukijoille välipalaksi.

Lisa See: Pionin rakkaus

Lisa See: Pionin rakkaus
(WSOY 2010), 417s.

Mökille mukana raahaamani kirjakasa hupeni ja kaivoin mökin pohjattomasta hyllystä Pionin rakkauden, joka taisi tarttua mukaan joskus jostakin kirja-alesta. Olen lukenut Seeltä aikaisemmin kirjan Lumikukka ja salainen viuhka. En pitänyt Pionin rakkaudesta aivan niin paljon kuin Lumikukasta, mutta silti tämä kirja piti minut otteessaan yön pikkutunneille saakka.

Pioni odottaa nuoren neidon velvollisuudella avioliittoaan jalat sidottuina kauniiksi liljoiksi. Hänen onnellisen nuoruutensa päättää oopperan väliajalla tavattu nuorukainen, jota kohtaan Pionin tunteet syttyvät palavina. Tajutessaan, ettei Pioni saa rakastamaansa miestä, hän näivettää itsensä rakkauteen aivan kuten tärkeäksi muodostuneen oopperan päähenkilö. Kun Pioni kuolee, alkaa todellinen tarina: kertomus 1600-luvun Kiinan uskomuksista, joissa kuolleet elävät maanpäällä elämää nälkäisinä aaveina. Pionin vaikutus maan päällä yhä eläviin ihmisiin on suuri, hengellä on valta, jota hän oppii käyttämään niin hyvässä kuin pahassa. Lopulta myös Pioni saa rauhan.

Olin vähällä lopettaa kirjan lukemisen, kun minäkertoja kuoli ennen kirjan puoliväliä. Takakansi kuitenkin paljasti, että tarina jatkuu myös sen jälkeen, ja päätinkin jatkaa henkenä vaeltavan Pionin elämän seuraamista. Lisa See onnistuu sekä tässä että Lumikukassa kertomaan kiinalaisen kulttuurin erityispiirteet vahvasti ja vakuuttavasti. Toki esimerkiksi jalkojensitomisrituaali nostetaan esille tavalla, joka saa pohtimaan onko itsetarkoituksena länsimaalaisten ajattelutapojen romuttaminen vaiko yksinkertaisesti karmaisevalta tuntuvalla rituaalilla herkuttelu. Kiinalainen maailmankuva on joka tapauksessa käsinkosketeltavissa ja kaunis kieli vie lukijaa eteenpäin runollisella tavallaan.

Niin Lumikukassa kuin Pionin rakkaudessa Lisa See nostaa esille kiinalaisten naisten vaietun historian ja heidän merkityksensä kulttuurin ja erityisesti kirjallisuuden kehityksessä. Lumikukassa ystävykset kirjoittelivat viestejä viuhkaan, kun taas Pionin rakkaudessa naisen luovuuden alttarina toimii oopperan käsikirjoitus, jonka marginaaleihin naiset tekevät merkintöjään ja kirjaavat samalla ylös salattua tietoaan. See korostaa kirjoissaan ystävyyttä ja naisen viisautta, jonka ei kuitenkaan ole ollut mahdollista puhjeta täyteen kukkaansa miesten hallitsemassa kulttuurissa. Jälkipuheen perusteella kirjassa on myös tosielämään perustuvia aineksia.

Suosittelen Pionin rakkautta luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneita kiinalaisesta kulttuurista, ja nauttivat herkkien ja monia erilaisia sävyjä sisällään pitävien kirjojen lukemisesta. Olen aika varma, että joku muukin on lukenut tämän, mutta pikaisen etsiskelyn perusteella en löytänyt yhtäkään arvostelua.

Jane Johnson: Saharan tytär

Jane Johnson: Saharan tytär (Tammi 2010)
448s.

Jane Johnsonin Saharan tytär seuraa Neidonryöstön perinnettä ja kertoo tarinan, jossa menneisyys ja nykyisyys punoutuvat toisiinsa mystisen amuletin välityksellä. Arkeologi-isältään perinnöksi saatu amuletti kiehtoo Isabellen mieltä, ja hän päättää lähteä lomamatkalle Marokkoon selvittääkseen samalla mieltään vaivaavan kysymyksen: mitä isä oikein tarkoitti viimeisellä kirjeellään?

Kirjassa Isabellen ja huntujen heimoon kuuluvan Mariatan tarinat kietoutuvat toisiinsa. Kirjassa toistuvat Saharan sävyt, vaikka olisinkin kaivannut vieläkin kuvailevampia värejä kuten esimerkiksi Wilbut Smithin Polttavassa rannikossa. Aavikon ihmeistä riittäisi ammennettavaa enemmänkin.

Aloitin tämän kirjan lukemisen jo ties miten kauan sitten, mutta en oikein päässyt alkua pidemmälle. Otin sen kuitenkin matkalukemiseksi mökkiviikonloppua ajatellen, ja pääsinkin vauhtiin, kun sain muut kirjat ensin luettua. Ei tämä mitenkään säkenöivä elämys ollut, epäuskottava ja lopussa ennalta-arvattava juoni sekä paikoin pintapuolisesti käsitellyt teemat turhauttivat, mutta toisaalta vetäviä seikkailuja on aina rentouttavaa lukea, vaikka sisältö ei olisi ihan niin tenhoavaa kuin soisi.

Jane Johnsonin tuotannon kohdalla nousee esille kysymys siitä, että riittääkö kirjailijalle se, että pyörän keksii kertaalleen, vai pitäisikö se keksiä joka kerta uudelleen. Johnson käyttä Saharan tyttäressä täsmälleen samoja keinoja kuin Neidonryöstössä, mikä kieltämättä hiukan latistaa lukijan intoa. Tuntuu siltä, että tämän idean olen lukenut joskus aikaisemminkin. Kaksi rinnakkaista, eri ajoissa kulkevaa naiskohtaloa ja mystinen esine joka sitoo naiset toisiinsa. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta, sillä on hauska nähdä keksiikö hän seuraavaksi jonkin uuden lähtökohdan kertomukselleen, vai jatketaanko vanhalla ja hyväksi havaitulla teemalla.

Tämän ovat muuten lukeneet myös Kuutar, Norkku ja Emilie.

Suosittelen Saharan tytärtä luettavaksi kaikille hivenen viihteellisistä historiaa ja nykypäivää sekoittavista romaaneista, joista löytyy seikkailua ja romantiikkaa.

Veera Laitinen: Surunsyöjät

Veera Laitinen: Surunsyöjät (2011 Ivan
Rotta&Co), 252 sivua

Tässä taannoin käytiin jossakin blogissa keskustelua siitä, pitäisikö esikoiskirjailijoiden tuotoksia arvostella jotenkin helläkätisemmin kuin jo pitkää uraa tehneiden kirjailijoiden töitä. Voin onneksi todeta, että olen täysin epäammattimainen bloggaaja, enkä mikään kirjallisuuskriitikko: kerron vain omia mielipiteitäni ja fiiliksiäni. Siltikin tuntuu aika tylyltä, kun tajuan, että en kertakaikkiaan pysty kirjoittamaan hirveän ylistävää kirjoitusta 14-vuotiaan Veera Laitisen esikoisesta Surunsyöjät. Yritän kuitenkin olla reilu.

Paranormaali romantiikka ei ole uusi juttu maailmalla. Esimerkiksi vasta nyt Suomeen rantautuneet Vampyyripäiväkirjat ovat peräisin jostakin 90-luvun alusta. Twilight ei suinkaan ollut genren ensimmäisiä tuotoksia, mutta se herätti pienen Suomenkin nuorison tajuamaan, että paranormaali romantiikka ja verta jyystävät vampyyrit sekä muut ihkut ja vaaralliset hahmot ovat ehdottoman ihania. Vaikka genren lukijoissa on myös meitä +/- 30 vuotiaita ikuisia romantikkoja, lienee kohderymänä kuitenkin tällä hetkellä 90-luvulla syntyneet nuoret.

Pienkustantamo Ivan Rotta&Co mainostaa Surunsyöjiä ensimmäisenä suomalaisena paranormaalina romanssina. Amerikkalaiseen (?!) pikkukaupunkiin sijoittuva romaani kertoo Hopesta, jonka kouluun ilmestyy uusi, mystinen poika (öh, olenko joskus aikaisemmin lukenut jotakin vastaavaa?). Merenvihreillä peuransilmillä varustettu poika herättää kaikkien mielenkiinnon ja lopulta sivukausia kestäneen jahkailun jälkeen hän ja Hope alkavat seurustella. Traagisista menetyksistä (ylläri, kuten aina...) kärsivällä Hopella on vaikeuksia luottaa poikaan ja selviääkin, että Victorissa on jotakin todella outoa...

Laitisen kieli on sinällään kypsää ja se sopii nuortenkirjan tyyliin. Sen sijaan tarinan juoni herättää suuria kysymyksiä. Miksi ihmeessä on pitänyt kirjoittaa vielä yksi Vampyyripäiväkirjojen ja Twiligtin hengessä kulkeva kertomus, joka ei tuo genreen oikeastaan yhtään mitään uutta? Surun syöjät tosin ovat omaperäisesti jotakin muuta kuin vampyyreita, mutta kaava on täsmälleen sama kuin vastaavanlaisissa kertomuksissa. En myöskään aivan tavoittanut "psykologisesti oivaltavaa kerrontaa". Olisin odottanut "ensimmäisen suomalaisen paranormaalin romanssin" sijoittuvan Suomen maaperälle ja kenties jopa hyödyntävän suomalaisia myyttejä. Siinä suhteessa Surunsyöjät oli pettymys.

Eiköhän tämäkin lukijansa löydä. Viisiosaikseksi suunniteltu kirjasarja varmasti ilahduttaa niitä nuoria, jotka eivät ole saaneet tarpeekseen epärealistisista rakkaustarinoista ja yliluonnollisista, kuolemattomista olennoista. Minä taas jään mielenkiinnolla seuraamaan mihin suuntaan genre lähtee Suomen maassa kehittymään, ja millainen on seuraava paranormaali rakkaustarina, joka on keksitty kirjoittaa. Ihmissusia? Vampyyreita? Vai kenties jotakin ihan uutta?

Suosittelen paranormaaleista rakkaustarinoista pitäville nuorille lukijoille.

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

Juhannus ja verenimijät. Ympärilläni leijailee pieni inisevä parvi, kun luen Charlaine Harrisia kesäkodin kuistilla. Mikäs siinä, pääseepähän tunnelmaan.

Sookien ja erillaisten yliluonnollisten olentojen vaiheista kertova kirjasarja etenee kuudenteen osaansa. Näitä lukee näppäränä välipalana, jos harlekiiniromaanit eivät innosta. Pahan veren valtakunnassa Sookie päätyy ihmistiikeri -poikaystävänsä kanssa
Chicagoon jonkinlaiseen vampyyrien kokoukseen, jossa mennään naimisiin ja käydään erilaisia oikeudenkäyntejä. Ja juostaan pakoon pommeja.

Tämä oli nyt vähän sellainen välipalakirja monella tapaa. Koska suurin osa kirjan tapahtumista sijoittui Chicagoon, ei mukana ollut juurikaan vanhoja tuttuja henkilöhahmoja. Tapahtumatkin olivat vähän sitä sun tätä ja jäi sellainen vaikutelma, ettei kertomuksessa oikeastaan tapahtunut mitään kovin käänteentekemää. Sookie vihoittelee Billille ja fiilistelee tuntemuksiaan Ericiä ja ihmistiikeriään kohtaan. Vaan toisaalta: missäpä näistä kirjoista mitään merkittävää tapahtuisi?

Tänä vuonna on kaiketi ilmestymässä vielä pari suomennettua osaa, eli nähtävästi sarjasta riittää lukemista vielä hetkeksi. Tämän jälkeen pitäisi löytää jotain vastaavanlaista kevyttä ja vaikka hivenen paranormaalia hömppää, jota olisi kiva lukea välipalana silloin, kun ei jaksa lukea mitään älykästä. Saa suositella, jos on ideoita.

Suosittelen luettavaksi kyseisen kirjasarjan ystäville. Varmaan nämä kannattaisi lukea alkukielellä, mutta jos minun tapaani on laiska, niin käännösversiotkin ovat ihan kelvollisia.

Aki Raatikainen: Kristallikuningas

Aki Raatikainen: Kristallikuningas
(WSOY 2012), 526 sivua

Mikä sopisi kesälukemiseksi paremmin kuin historiallinen romaani? Paksu sellainen. No, tästä asiasta voi olla eri mieltä, jos ei tunne suunnatonta himoa historiallisia romaaneja kohtaan. Kristallikuningas tyydytti kuitenkin minun historiannälkäni, vaikkakin pienten alkuyskähtelyjen jälkeen.

Aki Raatikaisen esikoisromaani kertoo Axel Tystlåtenista, joka päätyy nuoruuden hairahduksesta rangaistuna sotimaan Eurooppaan. Vaikutti aluksi, että olen napannut kirjaston hyllystä pelkkää sotakuvausta käsittelevän kirjan. Onneksi kuitenkin jaksoin kahlata alun laahaten läpi, sillä puolivälin jälkeen Tystlåtenin seikkailut saivat huomattavasti kutkuttavamman sävyn. Nähdyksi tuli niin Ranskan hovi kuin Amsterdam.

Kristallikuningas on herättänyt lukijoissa monenlaisia fiiliksiä. Otan jo tässä yhteydessä esille kirjasta aikaisemmin kirjoitetut arvostelut, sillä on mielenkiintoista huomata, miten erilaisia me lukijat olemme. Unohdettujen kirjojen hautausmaassa kirjan ensimmäistä kolmannesta pidetään parhaimpana antina, kun taas minä meinasin nukahtaa tylsyyteen. Myös Morre on lukenut kirjan läpi. Erityisesti minua kiinnosti Puolisilmän blogissa lukemani arvostelu, sillä olin monesta seikasta aivan päinvastaista mieltä kuin  Johnny. Hän muun muassa erikseen kehuu kirjan kieltä, kun taas minä kiristelin monessa kohtaa hampaitani ja pyörittelin päätäni kun tuntui siltä, että muutamat lauserakenteet olivat kuin ala-asteikäisen ainekirjoituksesta.

Johnny nostaa arvostelussaan esille myös toisen mielenkiintoisen seikan, jota pohdin itsekin Kristallikuningasta lukiessani: hän mainitsee välttävänsä naiskirjoittajien kirjoja ja -lukijoiden suosituksia. Kristallikuninkaan kohdalla mietin moneen otteeseen, että olen lukemassa "mieskirjaa". Romaanin hahmot olivat ulottuvuuksiltaan sellaisia, etten oikein saanut niistä otetta, ja monet minua kiinnostavat seikat esiintyivät vain sivulauseissa. Johnnyn kirjoitus kuitenkin antaa ymmärtää, että nimenomaan mieslukijalle Raatikaisen tyyli ja rajaus toimi. Vaikka en suoranaisesti haluaisi alkaa lajittelemaan kirjoja mies- ja naiskirjoiksi sen mukaan keistä lukijakunta koostuu, on ilmiö jossain määrin olemassa.

Palataan takaisin Kristallikuninkaaseen. Kaikesta spekulaatiosta ja kriittisyydestä huolimatta viihdyin lopulta hyvin kirjan parissa, vaikka olinkin sitä mieltä, että muskettisoturit ja kuningattarien äpärälapset olivat pikkuisen mauttomia käänteitä. Raatikainen ikäänkuin käyttää romaanissaan historiaa eräänlaisena pelilautana, mutta unohtaa samalla tehdä keskeisistä hahmoistaan todellisen osan tapahtumia. Viittaukset historiallisiin hahmoihin ja tapahtumiin eivät pelkästään riitä luomaan menneisyyden lumoa. Mutta ehkä se ei ollut edes tarkoitus.

Vauhtia ja jännitystä romaanista ei puutu. Monet lukijat ovat kokeneet tämän jopa surullisena tarinana, mutta lopun äitelästä ratkaisusta huolimatta luin Kristallikuninkaan veijarikertomuksena, vaikkakin viittaukset Sinuhe egyptiläisen traagiseenkin hahmoon antavat ymmärtää, että tarina olisi ehkä pitänyt ottaa vakavammin. Plussaa kirja saa muutamasta äärimmäisen nasevasta dialogista, joita lukiessa nauroin ääneen. Ja se on muuten harvinaista.

Suosittelen kirjaa erityisesti historiallisista romaaneista pitäville miehille. Niille, joita kirjan paksuus ei pelota, ja jotka haluavat heittäytyä seikkailun pyörteisiin.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla (Underfors 2010), Tammi 2012, 493 sivua.

Elämme spekulatiivisen fiktion, maagisen realismin ja dystopian kulta-aikaa. Näin totesi taannoin esimerkiksi Lukuhoukka, joka pohti blogissaa sitä, mihin realistinen nuortenkirjallisuus on kadonnut. Turtschaninoffin Helsingin alla ei tuo helpotusta realisminkaipuuseen, mutta se sekoittaa oivallisesti realistiselta tuntuvaan teini-ikäisten elämään jännittävää, suomalaismyyttistä fantasiaa. Paranormaalit romanssit ovat tästä kaukana: Helsingin alla on omaa luokkaansa, eikä sitä oikein osaa verrata mihinkään genren kirjallisuuteen.

Alva on kokenut aina olevansa jotenkin erilainen. Hän ei muista ensimmäisistä elinvuosistaan mitään, ja halu muistaa piirtyy hänen jokaiseen päiväänsä. Joel katselee Alvaa mielenkiinnolla, eikä tiedä miten herättäisi persoonallisen tytön huomion. Varsinkaan sitten, kun kuvioon ilmestyy Nide, ja Joelille selviää, ettei Alva oli samanlainen kuin muut tytöt. Hän ei kuulu Helsinkiin, vaan maan alle Alistadiin, peikkojen ja velhojen valtakuntaan.

Olen viime aikoina saanut yliannostuksen kaikkea paranormaalia, yliluonnollista ja fantasiaa henkivää. Silti näihin pitää aina tarttua. Helsingin alla on ollut lukulistallani siitä saakka, kun bongasin sen kustantamon luettelosta. Alunperin ruotsiksi kirjoitettu fantasiaromaani on vaikea asettaa mihinkään lokeroon. En oikein osaa kuvitella sitä lastenkirjana, vaikka päähenkilöt ovat yläkouluikäisiä. En tavoita kirjasta lasten ja nuorten maailmaa, vaikka pidän siitä muuten kovasti. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä millaisille kohderyhmille nuortenkirjoja kirjoitetaan, mutta ehkä joudun vain toteamaan, että pystyn lukemaan kirjaa vain omasta subjektiivisesta näkökulmastani riippumatta siitä millaiselle kohderyhmälle kirja on toteutettu.

Helsingin alla on iso teos, joka kuljettaa lukijan maanalisista valtakunnista aina Lapin tuntureille saakka. En tiedä ovatko kesäkiireeni vaikuttaneet siihen, että juoni tuntui välillä vähän liiankin polveilevalta. Tuli sellainen vaikutelma, että kirjan maailmaan liittyvillä elementeillä on keskeisempi rooli kuin itse juonella ja juonenkuljetuksella. Seikkailufantasiana tämä toimii, mutta jotain jäi sanomatta, ja se vaivaa minua.

En yleensä pohdi käännettyjen kirjojen kieltä, mutta tämän kohdalla on todettava, että jostain syystä ärsyynnyin, kun välillä dialogi oli puhekielellä ja välillä kirjakielellä. En tiedä alkuperäisestä versiosta, mutta ratkaisu tuntui joka tapauksessa oudolta, enkä nähnyt sille mitään järkevää syytä.

Tämä on luettu myös Kirjamielellä -blogissa sekä Lastenkirjahyllyssä. Käykää katsastamassa.

Kyllähän tämän passaa lukea, jos tykkää fantasiasta, kotimaisista myyteistä ja on kaiken lisäksi kyllästynyt "ihana vaarallinen vampyyri" -romansseihin, joita tuppaa joka tuutista. Tässä ei ainakaan imetä kenenkään kaulaa, vaikka synkeitä sävyjä välillä saavutetaankin.

Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan

Pitää kesäkiirettä, mutta herättelen toiveita siitä, että ehdin taas jossain vaiheessa heittäytyä muidenkin kuin omien tarinoitteni maailmaan. Ehdin kuin ehdinkin käväistä Forssan outlet kirjamyynnissä, mikä oli kerrassaan loistava tapahtuma. Toivottavasti tästä tulee jokavuotista. Mukaan tarttui muun muassa Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan -kirjanen, sekä muutama muu luettava, joista toivon mukaan lisää myöhemmin.

Fantasiakirjallisuuteen johdattava Kuka Harry Potter? ei ole pelkästään Potter -sarjaa käsittelevä teos, vaan kirjasessa löytyy luettavaa myös yleisemmin fantasiasta kiinnostuneille lukijoille. Kirjan sisällysluettelo on varsin valaiseva:

• Sisko Ylimartimo: Potter ja muuta fantasiaa – mitä ja miksi juuri nyt?
• Tomi Kontio: Kuinka kirjoittaa fantasiaa?
• Jari Sinkkonen: Poika nimeltä Harry
• Heta Mulari: Tytöt Harryn maailmassa
• Riitta Oittinen: Harry vai Harri?
• Heta Mulari: Kirjasta ilmiöksi

Voisi sanoa, että kirjassa lähestytään fantasiakirjallisuutta Harry Potter -ilmiön näkökulmasta, mikä on varsin mielenkiintoista, koska Potter toi tietyllä tavalla fantasiakirjallisuuden aikaisempaa populaarimpaan suosioon. Kirja kannattaa lukaista ainakin siinä tapauksessa, että aihe kiinnostaa.


Fantasiaan johdattava kirja herätti uudelleen innostuksen tarttua Pottereihin ja kahlata koko sarja läpi. En millään usko, että minulla on nyt aikaa sellaiseen, koska moni tuorekin kirja on joutunut viime aikoina väistämään kaikkia kiireitä. Yölukeminenkin vaatii veronsa, mutta jospa sitä kesällä ehtisi enemmän.