Tuulenlaulaja Lentomieli pesee simpukankuoria
Syksy pudotteli keltaisia lehtiään ja kolea tuuli sai
harmaan järvenselän aaltoilemaan rauhattomasti. Tuulenlaulaja Lentomieli oli
solminut pitkät hameenhelmansa vyötärölle, ja pesi järvisimpukan kuoria
sinkkivadissa, joka oli aseteltu rantakiville. Hän oli käärinyt pellavapaidan
hihat, ettei kastelisi niitä, ja harmaan villatakin liepeet heiluivat
kuurausharjan tahdissa.
Tuulenlaulaja hymisi hiljaa työtä tehdessään, aivan
kuin nauttisi siitä valtavasti. - Sinä se jaksat touhuta, sanoi silloin
katkeran oloinen ääni hänen läheltään. Tumma hahmo liikahti kivikon reunassa,
käänsi päätään väsyneesti ja jatkoi istumista kuin kivi kivien joukossa, huopa
harteillaan.
Tuulenlaulaja kohensi nuotiota takanaan. -Kaikelle on
aikansa, hän sanoi oltuaan hetken hiljaa, ja jatkoi sitten kuuraamista aivan
kuin olisi unohtanut puhuneensakaan. Vesi loiskui, tuli rätisi.
- Miten ihminen jaksaa? Miten tätä kaikkea jaksaa!
Parahti silloin nainen viltin sisällä, ja katsoi tuskaisin silmin
Tuulenlaulajaa. - Ei aina jaksakaan, sanoi Tuulenlaulaja, ja hänen kätensä
pysähtyivät kesken liikkeen. -Ei aina jaksa eikä tarvitsekaan jaksaa. Hän
kaatoi savimukiin teetä ja antoi sen naiselle kohentaen samalla hänen
vilttiään. -Joskus pitää kaatua maahan nähdäkseen tarkemmin missä kulkee.
-Pysähdyksen tullessa on tarpeen miettiä mikä on
tärkeää. Älä anna itsestäsi liikaa, sillä se saa sinut särkymään. Älä auta
muita oman hyvinvointisi kustannuksella. Mikä sinulle on tärkeää, pidä se.
Kaikki muu heitä turhana pois.
Tämä on karua kieltä, tiedän sen. Mutta mieti, pohdi
mielessäsi mistä saat voimaa, mikä saa sydämesi lämpenemään. Ihminen tarvitsee
liekin, jotakin josta syttyä. Etsi se niin voit loistaa.
Tuulenlaulaja nosti vedestä puhtaaksi hangatun
simpukankuoren ja kuivasi sen helmaansa. -Aseta tähän kuoreen kynttilä, kun
päivät pimenevät ja valo jatkuvasti vähenee. Kuori on päältä tumma ja
mitäänsanomaton, mutta sisus on hohtava ja heijastaa valoa. Niin on
ihmiselläkin: pinta tummuu ja kuluu, tärkeintä on, että sisimmässä loistaa
valo. Kulje sitä kohti.
Järvi oli tyyntynyt, ilta alkoi hämärtyä. He kulkivat
peräkkäin, Tuulenlaulaja ja nainen, rantatöyrästä ylös kohti harmaata mökkiä.
Nainen istui sohvalle, radio soitti musiikkia menneiltä ajoilta. -Pitää
pysähtyä, hän pohti mielessään. -Pysähtyä ja miettiä mitä haluaa. Ja hän
pysähtyi, sillä täällä se oli jotenkin helpompaa. Kynttilät loistivat
simpukankuorissa, ja niiden valo leikki tummuneissa kattolankuissa. Kello raksutti uutta aikaa, uusia päiviä.
Onnellisiakin.
