Elokuun hämärät illat

tummat päilyvät veet 

metsissä lintujen laulut

ovat jo hiljenneet.

Kesä on vielä tässä

illassa lämpimässä

vaikka jo laulua syksyn

tuuli kuljettaa...

 

 

Elämästä

Kirkuva kurjenpolvi

laidassa leimikon

on epätoivoinen koska

kohta jo syksy on.

”Eloni ohi on aivan,

kylmä mun voimani vie.

Kuivun ja kokoon vaivun.

Tämä on tuskien tie!”

Älähän mitään, silloin

suhina siipien soi.

Runkojen lomasta varis

paikalle toikkaroi.

”Kauheaa huutoa kuulin,

mikä on tuskasi syy?

Jonkun jo kuolevan luulin.

Äänesi käheytyy!”

”Kuolenhan minä, oi kuolen”,

nyyhkivi kukkanen.

”Syksy vie eloni kauniin.

Tätä mä kestä en!”

Rykäisi varis ja lausui:

”Puheesi hullua on.

Nyt en ymmärrä miksi

olet niin onneton.

Et sinä mihinkään kuole.

Lepäilet talven vaan.

Kevään ja auringon tullen

alat taas kukkimaan.

Lopeta poru ja parku!

Hyväksyt kohtalon:

Kasvaa ja kuihtua...Kyllä,

sellaista elämä on.”

Ruskea kurjenpolvi

laidassa leimikon

syksyn ja talven jälkeen

uljaasti kukkiva on.

(13.8.2014)

 

 Olemme matkalla,

 minä ja hän

jota lupasin rakastaa kuolemaan asti,

yhdessä.

Mutta meillä molemmilla on omat tiemme.

Kun minä vaellan syvässä laaksossa,

hän kulkee aurinkoista vuoripolkua

Kun hän laskeutuu alas laaksoon

olen nousemassa sieltä jo ylös.

Ehkä kohtaamme joskus,

jollakin rinteellä

ja ymmärrämme toisiamme

hetken.

Usein huhuilemme

alhaalta ylös,

ylhäältä alas

Kaiku kiirii vuoren rinteillä

ja sekoittaa sanat,

mutta tärkeintä on kuulla:

Hän on siellä!

Askeleemme kulkevat eri polkuja

mutta kulku on turvallista.

Sillä kaikesta huolimatta

teemme matkaa

 yhdessä.