38. Jälkisanat 2 (näinkin voi lukea 5/5)

(osittaista jatkoa postauksille nro 34-37)

Kommentti 18. Eilisessä kirjoituksessani (kommentissa 16) kerroin, että Raukoilla rajoilla käsittelee Eskelisen teoksia väitöskirjoihin nojautumalla. Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamani Jälkisanat/Sianhoito-oppaan (1987) käsittelyyn käytin proosahistoriassani enemmän tilaa kuin muihin teoksiini yhteensä, koska Jälkisanojen aiheuttama kirjasota oli asetettava laajempiin yhteyksiinsä. Näin sen tein:      

"Viimeistään 1950-luvun puolivälistä alkaen suomalaista kirjallista kulttuuria oli hallinnut massiivinen perspektiiviharha, joka suorastaan odotti näkyväksi tekemistään. Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika oli käytetty itseriittoisen nationalismin itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ns. maailmankirjallisuuteen repimän kuilun kuromisessa umpeen – ainakin jos asiaa tarkastelee aikansa parhaitten pyrkimysten tasolta ja unohtaa hetkeksi samaa ajanjaksoa yhtä lailla luonnehtineet monet ja moninaiset antimodernistiset toimijat ja pyrkimykset. Toimintaa tuntui hallitsevan ajatus, että kunhan Suomeenkin saataisiin tarpeeksi modernismia, kirjallinen ja kulttuurinen jälkeenjääneisyys olisi kerralla ja lopullisesti kumottu. Ilmeisesti ajatustakaan ei uhrattu sille, että samaan aikaan kirjallisuus (eurooppalainen, amerikkalainen ja globaali) ei suinkaan ollut pysähtynyt modernismiin vaan oli jatkanut kehittymistään, sekoittumistaan ja moninaistumistaan vähintään yhtä tiiviiseen tahtiin kuin 1900-luvun alkupuoliskolla. Sama koski myös kirjallisuudentutkimusta ja mannermaista filosofiaa, josta analyyttisen filosofian mallimaassa olivat kiinnostuneita vain harvat.

Kaikkein vahvimmin tähän sivistykselliseen jälkeenjääneisyyteen ja savijalkaiseen modernismiin iskeytyi Eskelisen ja Lehtolan metaesseistinen esseekokoelma Jälkisanat/Sianhoito-opas, joka teki kirjallisen kulttuurivajeen näkyväksi keinoja kaihtamatta. 'Jälkisanoissa suomalaista realismia ja modernismia käsitellään postmodernismin valossa, mikä oli tuolloin suomalaisessa estetiikassa ja kirjallisuuskeskustelussa uutta.' (Helle 2009, 226)

Jälkisanat/Sianhoito-opas haastoi mimeettisyytä, kommunikoivuutta, bonsaimodernismia ja humanismia ylikorostavan kirjallisuusinstituution perusarvot tuomalla poststrukturalismin ja postmodernismin perusteet voimalla keskusteluun, käyttämällä niitä lyömäaseina ironisissa ja vihamielisissä arvioinneissaan ja nostattamalla 1980-luvun suurimman kirjasodan, joka todensi oikeiksi tai ainakin osuviksi monet Eskelisen ja Lehtolan esittämät väitteet (tämän tekijöiden itse jo 1980-luvulla esittämän väitteen todensi oikeaksi Anna Helteen jälkistrukturalismin Suomeen tuloa ja erilaisten kirjallisuuskäsitysten yhteentörmäystä käsittelevä väitöskirja vuonna 2009). Pölyn ja sahajauhon laskeuduttua monien Jälkisanojen hyödyntämien filosofien ja kirjallisuusteoreetikkojen perusteoksia alettiin jo 1990-luvun kuluessa sisällyttää jokaisen itseään kunnioittavan suomalaisen yliopiston tutkintovaatimuksiin." (Raukoilla rajoilla, 519-520)

Kommentti 19. Jos lopuksi haluaisin sanoa jotain hyvää Karo Hämäläisen Raukoilla rajoilla -arvostelusta, niin sanoisin, että se tekee näkyväksi defensiivisen meemin, jossa "erilainen kirjallisuushistoria" (arvostelun verkkoversion johdannosta löytyvä luonnehdinta) leimataan pamfletiksi ilman ainoatakaan perustetta. Jos Karo Hämäläisestä pitäisi sanoa jotain hyvää, niin tehtävä on huomattavasti vaikeampi ja onnistuu vain turvautumalla pastissiin yhdestä Jälkisanoissa käytetystä tyylilajista. Harvoin, jos koskaan, on suomalainen kirjailija onnistunut sijoittamaan vähät lahjansa yhtä tuottavasti kuin Karo Hämäläinen.         

P.S. Anna Helteen väitöskirja Jäljet sanoissa: jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen tulo 1980-luvun Suomeen on ladattavissa täältä:  https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/21738   

37. Näinkin voi lukea 4/n

(jatkoa kolmeen edeltävään postaukseen)

Raukoilla rajoilla -arvostelunsa (SK 38/2016) neljännessä kappaleessa Karo Hämäläinen kirjoittaa:

”Eskelinen ei peittele ihanteitaan. Eskelisen proosahistoriassa Markku Eskelisen tuotantoa käsitellään lähes saman verran kuin ”aikakauden yliarvostetuimman proosakirjailijan” F.E. Sillanpään, eikä se tässä kontekstissa ole lainkaan kummallista tai väärin.”

Kommentti 14. En tiedä mitä Hämäläinen kuvittelee ihanteistani, koska hän ei väitettään täsmennä kuin kummallisella, väärällä ja vihjailevalla vertailullaan Sillanpään ja Eskelisen välillä. Teen kirjassani erittäin säästeliäästi arvottavia vertailuja kirjailijoiden välillä enkä juuri asettele heitä paremmuusjärjestykseen vaikka moni klassikko (kuten vaikkapa Kivi, Aho ja Kilpi) säilyttääkin klassikkoasemansa. Samalla tavalla lähestyn kirjallisia suuntauksia eli en ajattele, että esimerkiksi realistinen romaani on lähtökohtaisesti huonompi kuin postmodernistinen romaani tai kokeellinen kirjallisuus parempaa kuin valtavirtainen. Sanottakoon nyt kuitenkin, että en fanita Sillanpäätä enkä Eskelistä, mutta en liioin inhoa heitä.    

Kommentti 15. Raukoilla rajoilla käsittelee Sillanpään tuotantoa hieman runsaan viiden sivun verran ja Eskelisen tuotantoa noin kahden ja puolen sivun verran. Tällainen ero on kymmeniä kirjoja ja kirjailijoita käsittelevässä teoksessa huomattava.

Kommentti 16. Määrällisten erojen lisäksi Hämäläiseltä jäävät huomaamatta laadulliset ja tekstityypilliset erot Sillanpäätä ja Eskelistä koskevissa osuuksissa. Eskelistä koskevat lyhyet osuudet ovat luonteeltaan deskriptiivisiä ja niissä Eskelisen tuotantoa luonnehditaan siteeraamalla 2000-luvulla julkaistuja Raine Koskimaan digitaalista ja ergodista kirjallisuutta, Anna Helteen jälkistrukturalismin Suomeen saapumista ja Juri Joensuun proseduraalista kirjallisuutta käsitteleviä väitöskirjoja. Palaan tähän huomisessa ja tämän pienen Hämäläis-sarjani todennäköisesti viimeisessä postauksessa, josta selviää myös se miten asemoin Jälkisanojen 1980-luvulla aiheuttaman kirjasodan osaksi kirjallisuushistoriani suuria linjoja.    

Kommentti 17. Koska Hämäläistä näyttää häiritsevän luonnehdintani Sillanpäästä aikakautensa yliarvostetuimpana suomalaisena proosakirjailijana, lienee kohtuullista kontekstualisoida ja perustella väitteeni siteeraamalla hyväksi lopuksi melkein kokonaisuudessaan se jakso, josta Hämäläistä järkyttänyt väite on peräisin. Kas näin: 

"Aikakauden yliarvostetuin proosakirjailija on F.E. Sillanpää (1888–1964), joka Hurskaan kurjuuden (1919) jälkeen julkaisi romaaneja seuraavan kerran vasta 1930-luvulla (Nuorena nukkunut eli vanhan suvun viimeinen vihanta, 1931; Miehen tie, 1932; Ihmisiä suviyössä, 1934) ja sai vaivan palkaksi maailman kenties yliarvostetuimman kirjallisuuspalkinnon eli Nobelin vuonna 1939, edelleenkin ainoana suomalaiskirjailijana, päihitettyään pahimmat kilpailijansa Herman Hessen ja Johan Huizingan, joiden teoksia luetaan ja arvostetaan edelleen ja muualla kuin vain kirjailijoiden kotimaissa.  

Sillanpään palkintoa on varjostanut spekulaatio talvisodan vaikutuksesta palkitsemiseen ja siitä on puhuttu sääli-Nobelina, jossa totta on ainakin palkinnon pohjimmainen säälittävyys. Se on kuitenkin ymmärrettävä paljon laajemmassa mittakaavassa kuin vain yhden 1930-luvulla palkitun suomalaiskirjailijan kohdalla, koska olennaista on, että Nobel-komitea ei eturivin modernisteja 1930-luvulla palkinnut.  Lyhytkin luettelo palkinnotta jääneistä kirjailijoista kertoo kaiken tarpeellisen palkinnon perifeerisyydestä: James Joyce, Virginia Woolf, Robert Musil ja Marcel Proust.  Muista modernisteista William Faulkner sai palkinnon vasta 1949, T.S. Eliot 1948, Andre Gide 1947 ja Ernst Hemingway 1954. 

Sillanpään romaanihenkilöt ovat biologisten vaistojensa ohjaamia itsetiedottomia marionetteja, jotka ajautuvat tilanteesta toiseen perin passiivisina ja toimintakyvyttöminä hämäläisessä maalaismaisemassa, jossa mullalla, taloilla ja elottomilla esineillä tuntuu olevan enemmän tahtoa kuin ihmisillä. Romaanien kertojat leikkivät näillä agraarizombeilla (Sillanpään tuotantoa olisi vielä helpompaa sovittaa zombigenren tarpeisiin kuin Jane Austenia) kuin nukeilla ja asettuvat omahyväisen tietäväisesti myhäillen selittämään kuvaamansa maailman lainalaisuuksia lukijalle. Sillanpään maailma on pieni ja rajoittunut eikä se hänen hallitsemillaan kirjallisilla keinoilla saa syvyyttä, koska sitä ei ole henkilöissä eikä henkilöiden välisissä suhteissa, joissa biologia määrittää niin psykologiaa kuin sosiaalisuutta. Tarinaa Sillanpää ei halua eikä osaa kertoa ja sukupolvea häntä vanhemmat kirjailijat Juhani Ahosta alkaen kuvasivat suomalaista luontoa häntä herkemmin ja tarkemmin. 

On suorastaan surkuhupaisaa, että juuri silloin kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset modernistit sukelsivat ihmisen tietoisuuteen, psykologiaan ja osin sosiaalipsykologiaankin ja yrittivät parhaansa mukaan kielellistää ihmismielen toimintaa, Sillanpää valitsee biologian (tai biologia valitsee hänet), asettuu juurevasti lähimpään lätäkköön ja alkaa deterministisesti sulauttaa ihmisluontoa luontoon ajattomassa ja arvokonservatiivisessa maalaisidyllissä, jossa eivät juuri näy historian, politiikan, talouden tai tiedostamattoman jättämät jäljet ja arvet (toisin kuin aikalaiskirjailijoista etenkin Haanpäällä). Sillanpään 1930-luvun proosa rakentaa kömpelön eskapistisesti fiktiivisen maailman, jonka parasta ennen -käyttöpäivän asetti toinen maailmansota ja talvisota sen osana. 

Jos Sillanpään palkitseminen oli kansainvälisessä vertailussa Nobel-komitean antimodernistisen linjan mukainen näyttö konservatiivisuudesta ja asiantuntemattomuudesta, niin Suomen osalta pelkkä vertailu Sillanpään romaanien ja Volter Kilven Saaristosarjan välillä riittää osoittamaan olennaisen eron proosateosten laadussa. Sillanpään suosiolle aikansa kirjallisuudentutkijoiden, kriitikoiden, kustantajien ja lopulta myös radionkuuntelijoiden ja lukijoiden keskuudessa on monia syitä, mutta vertailun voi aloittaa Sillanpään 1930-luvun romaaneja yhdistävistä piirteistä ja niiden kustantajasta. Elämäntapojensa vuoksi pahasti velkaantunut Sillanpää siirtyi 1930-luvun alussa WSOY:ltä Otavalle, joka maksoi pois hänen velkansa ja edellytti sijoitukselleen tuottoa. Tuottoa oli saatavissa etenkin ulkomailta ja niinpä kustantajan suhdetoiminta suuntautuu erityisesti Ruotsiin ja Saksaan ja ponnistelut tuottivatkin tulosta vuosikymmenen kuluessa. Sillanpään romaanien käännökset olivat pitkälle suomalaisen kustantajan pitkäjänteisyyden ja päättäväisyyden ansiota, mutta asiassa toki auttoivat myös vakiintuneet kulttuurisuhteet Skandinaviaan ja Saksaan, joita Hitlerin ja kansallissosialistien valtaannousu ei mitenkään häirinnyt.   

Sillanpään eurooppalaiselle suosiolle on vaikea nähdä muuta selitystä kuin se, että hänen myhäilevä, luonnon verkkaiseen, mutta ikuiseen kiertokulkuun kietoutuva maalaisepiikkansa tarjosi lukijoilleen idyllisen turvapaikan 1930-luvun kärjistyvistä poliittisista, taloudellisista, sosiaalisista ja esteettisistä kiistoista ja ristiriidoista, joista Sillanpään romaaneissa ei jälkiä juuri näy. Haitaksi tuskin olivat Sillanpään romaanihenkilöiden passiivinen alistuminen ”kohtalolleen” ja heidän toimintansa ja toimintojensa hapuileva vaistonvaraisuus, jonka kuvaus pidetään sovinnaisuuden ja säädyllisyyden ”puhtaissa” rajoissa. Lopputuloksena eli Sillanpää-brändinä on hidastempoinen (siis ei urbaani), lapsille sallittu (siis ei avoimen seksuaalinen), helppolukuinen (siis ei modernistinen) ja biologispohjainen (siis ei poliittinen) fiktiivinen maailma ja juuri sellainen, joka hiveli saksalaista sielua kunnes se meni keskitysleirille töihin ja ehkä vielä silloinkin. 

Nobel-palkinto teki sitten Sillanpää-brändistä liki erottamattoman osan Suomi-kuvaa sattumoisin juuri silloin kun Suomi-propagandalle oli jälleen kerran sekä kansallista että kansainvälistä tarvetta. Sillanpään kunniaksi on toki sanottava, että hän ei tuntenut edes opportunistista viehtymystä totalitarismiin ja ääriliikkeisiin: hän tuomitsi kyyditykset ja diktaattorit eikä liittynyt Euroopan kirjailijaliittoon. Sodan jälkeen monin tavoin raunioituneesta Sillanpäästä sukeutui radiossa pakinoiva Taata, jonka suosion syynä oli samankaltainen kurjien olosuhteiden yläpuolelle nouseminen kaunopuheisen ja kaunosieluisen eskapismin keinoin kuin hänen 1930-luvun romaaneissaan.

Jos Sillanpään tuotannosta haluaa muodostaa myönteisemmän, mutta silti perustellun kuvan, niin sellainen löytyy Veijo Mereltä, joka kirjoitti kauniisti Sillanpäästä ja tietysti Sillanpään naisista: 'Sillanpään piiat ovat sen verran herkkiä ja henkeviä, että heitä kosiskelee oikea rakkaus ja kuolema. Tässäkin suhteessa hän irrotti kerrontansa ajan kliseistä ja syrji sosiaalista keskiverto- ja normaalityyppiä. Hän yhdisti mielellään harvojen ja valittujen laatuihmisten vaalimat arvot alimman tason ihmisiin. Hän katsoi, että ne olivat tulleet heille kahta tietä, rousseaulaisesti puhtaasta luonnosta ja yläkulttuurin piiristä jonkinlaisina heijastumina. Talonpoikaisoloissa tapahtuu samanlaista sublimaatiota kuin Thomas Mannin lyypekkiläisissä porvarissuvuissa. Henkisten kokemusten skaala on yhtä laaja kuin sivistyneistössä.' (Julma prinsessa ja kosijat, 277–278) 

Mielenkiintoista on, että myös Volter Kilpi oli Otavan kirjailija, jolla Sillanpään tavoin oli erikoissuhde kustantajaansa vaikkakin luonteeltaan kovin toisenlainen kuten jo näimme. Alastalon salissa on olennaisesti vaikeammin käännettävä kirja kuin yksikään Sillanpään teos eikä sitä liene käännetty kuin ruotsiksi. Vääristymä on sekä olennainen että korjaamaton, mutta varsin helposti unohtuva etenkin 2000-luvulla, jolloin kirjallisuus, ainakin virallisissa yhteyksissä, nähdään yhä useammin pelkkänä sisällöntuotantona ja vientituotteena. Sillanpään kaupallista ja 'taiteellista' kansainvälistä menestystä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa Mika Waltari, Arto Paasilinna, Sofi Oksanen ja Riikka Pulkkinen ja niin monella tavalla kuin heidän tuotantonsa toisistaan eroavat, niitä yhdistää ilmeisen välttämättömän tarinavetoisuuden lisäksi kielen läpinäkyvyys tai välineellisyys, joka tekee kääntämisen helpoksi. Pienten kielialueiden kielellisesti vaativa ja kirjallisesti kunnianhimoinen proosa on tässä skenaariossa suurin häviäjä. Päteviä kääntäjiä ei hevin löydy eikä kustantajilta motivaatiota kääntämiselle ja käännösten julkaisulle, koska perusoletus on, että reuna-alueiden ”kokeilijat” tekevät huonommin ja myöhemmin sen minkä kirjallisuuskeskusten kokeilijat tekivät aikaisemmin ja paremmin." (Raukoilla rajoilla, 335-339)

(jatkuu)

36. Näinkin voi lukea 3/n

Jatkan Karo Hämäläisen Raukoilla rajoilla -arvion ruodintaa. Tänään käsittelen arvostelun kolmatta ja viidettä kappaletta. 

”Ärhentelevästi teos osoittaa yksityiskohdilla vakiintuneen kirjallisuushistoriakäsityksen puutteita. Eskelinen haukuskelee kirjallisuuden professoreita idiooteiksi ja suuntaa sylkisinkonsa varsinkin modernismin keskeiseen vaikuttajaan Tuomas Anhavaan. Samalla hän tulee tarkoituksella tai tahattomasti korostaneeksi Anhavan merkitystä.”

Kommentti 8. En haukuskele kirjallisuuden professoreita, kirjailijoita enkä muitakaan kirjallisuuskentän toimijoita idiooteiksi. Hämäläisen väite ei pidä paikkaansa ja on tarkoituksella tai tahattomasti valheellinen. Raukoilla rajoilla ei ole Jälkisanat 2.0 jollaiseksi Hämäläinen sen yrittää lavastaa. 

Kommentti 9. Käytän idiootti-sanaa kirjassani kerran ja kahdesti kutsun Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäyntiä idioottimaiseksi. Idiootti-sana sisältyy tällaiseen pitkään virkkeeseen: ”Mikäli Haavikon ja Kekkosen näkemykset ja päätelmät tuntuvat vieläkin liian radikaaleilta, niin vaihtoehtoinen tulkinta vuodesta 1918 ja sen merkityksestä suomalaiselle yhteiskunnalle löytyy uusimmasta riippumattomasta historiantutkimuksesta, joka kykenee sijoittamaan tapahtumat laajempiin eurooppalaisiin yhteyksiinsä ja irtautumaan aikaisempien vaikenijasukupolvien ja hyödyllisten idioottien tarkoitushakuisesta historiapolitiikasta (…) ” Ehkä olisi vähitellen hyvä luopua myös tarkoitushakuisesta kirjallisuushistoriapolitiikasta. 

Kommentti 10. Hämäläisen ristiriitaisen retoriikan riivaamalla sanastolla ilmaistuna en siis ”haukuskele kirjallisuuden professoreita idiooteiksi” vaan osoitan ”yksityiskohdilla vakiintuneen kirjallisuushistoriakäsityksen puutteita.” Vakiintuneita historiakäsityksiä, joita sekä eksplisiittisesti että implisiittisesti kyseenalaistan, on toki enemmän kuin vain yksi.

Kommentti 11. Anhavan kapea, tietämätön ja huonosti perusteltu modernismitulkinta (jota kutsun bonsaimodernismiksi) on ollut käsittämättömän vaikutusvaltainen ja syvälle sisäistetty. Se on siis tärkeä kirjallisuushistoriallinen ja kustannuspoliittinen fakta ja sen takia sitä käsittelen – etenkin kirjani modernismiluvun alussa, jossa luon 19 näkökulmaa bonsaimodernismiin.   Näistä 19 jaksosta kuitenkin vain yksi keskittyy pelkästään Anhavaan.  Osoitan anhavalaisen tulkinnan puutteet, rajoitukset, ristiriitaisuudet ja seuraukset argumentoimalla ja kansainvälisiä vertailuja tekemällä enkä syljeksimällä. Yritän kuitenkin ymmärtää myös bonsaimodernismiin sekoittunutta tarvetta muotoilla uusi maailmankuva, joka eroaisi ensimmäisen tasavallan tunkkaisesta ja itseriittoisesta nationalismista.    

”Teoksen käytettävyyttä heikentää se, että tekijän tai kustannustoimittajan uutteruus on loppunut siinä vaiheessa, kun olisi ollut henkilöhakemiston laatimisen vuoro. Se, että sivunumerot on painettu vain parittomille sivuille, lienee hauska kikka.” 

Kommentti 12. Proosahistoriani ei etene henkilöittäin tai kirjailijoittain vaan teosten, tuotantojen ja kontekstien moniulotteisina artikulaatioina. Tämä on yksi syy siihen, että päädyimme yhdessä kustannustoimittajani (Antti Arnkil) ja kustantajani (Touko Siltala) kanssa siihen ratkaisuun, että kirjassani ei ole henkilöhakemistoa. Toinen syy liittyy henkilöhakemiston lukemista ohjaavan vaikutukseen. En halunnut lukijoiden lukevan ensiksi sen mitä kirjoitan heidän suosikki- tai inhokkikirjailijoistaan ja tekevän sen perusteella hätäisiä päätelmiä teokseni sisällöstä. 

Kommentti 13. Vain parittomille sivuille painetut sivunumerot ovat osa Markus Pyörälän nerokasta graafista suunnittelua. Toivottavasti Hämäläinen pystyy uutteralla päättelyllään saamaan selville puuttuvat parilliset sivunumerot.  Muussa tapauksessa i-sanan käyttö saattaa olla tarpeen. 

(jatkuu)                                                               

35. Näinkin voi lukea 2/n

Tänään jatkan Karo Hämäläisen lyhyen Raukoilla rajoilla -arvostelun (SK 38/2016) kommentointia. Arvionsa toisessa kappaleessa Hämäläinen kirjoittaa: "Suuria linjoja esittelevien historiateosten keino on yleistäminen ja niputtaminen. Tällöin osa alavirtauksista tulee sivuutetuiksi. Eskelinen kiinnittää huomionsa juuri alavirtauksiin ja toisaalta lukee kanonisoituja klassikkoja uusin silmin ja aivoin. Siksi Raukoilla rajoilla tarjoaa oivalluksia ja suoranaisia lukuyllykkeitä."   

Kommentti 6. En tiedä mitä Hämäläinen tarkoittaa alavirtauksilla. Ilmeisesti kaikki teokset, jotka eivät ole kanonisoituja klassikkoja, kuuluvat hänen mielestään alavirtauksiin. Selvältä näyttää, että Hämäläinen on sisäistänyt vahvasti hierarkkisen käsityksen kirjallisuuden historiasta (suuret linjat ja klassikot vs. alavirtaukset).  Tällainen näkemys kirjallisuushistoriasta on kuitenkin historiaton. Näkemys lienee silti valitettavan yleinen, koska on totuttu siihen, että "totuus" eli päivitetty kanonisointi löytyy aina yhdestä ja vain yhdestä kirjallisuushistoriasta kerrallaan (huudahduksenomaisesti tätä voisi kutsua yksi kirjallisuus, yksi historia, yksi professori -periaatteeksi). Tällöin jo pelkkä ajatus keskenään kilpailevista ja toisiaan täydentävistä kirjallisuushistorioista voi tuntua vieraalta - ja vielä vieraammilta sellaiset diversiteettiä ja heterogeenisyyttä painottavat kirjallisuushistoriat kuin Raukoilla rajoilla, jotka eivät harrasta kanonisointia ja ovat muutenkin luopuneet menneen maailman suurmieshistorioiden maneereista ja ristiriitaisuuksista. 

Kommentti 7. Jos "Raukoilla rajoilla tarjoaa oivalluksia ja suoranaisia lukuyllykkeitä", niin miten on ymmärrettävissä Hämäläisen arvostelun kuudes ja viimeinen kappale, jossa hän kirjoittaa näin: "Raukoilla rajoilla on innokasta 'myös näin' -huudahtelua. Kuinka tarpeellista sen lukeminen on kirjallisuuden harrastajalle? Tarpeetonta. Entä kirjallisuushistoriaa hahmotteleville? Välttämätöntä."

Kirjallisuuden harrastaja ei siis Hämäläisen maailmassa tarvitse oivalluksia eikä lukuyllykkeitä (eikä tietoa "alavirtauksista"), mutta kirjallisuushistoriaa hahmotteleville ne ovat välttämättömiä. Mielestäni tämä kertoo miltei kaiken olennaisen Hämäläisen kirjallisuusharrastuksesta. 

(jatkuu)   

                                

 

34. Näinkin voi lukea 1/n

Karo Hämäläinen arvioi proosahistoriaani uusimmassa Suomen Kuvalehdessä (38/2016) otsikolla Näinkin voi lukea. Arvio on julkaistu myös netissä, mutta Hämäläisen lyhyen ja laadullisesti vaatimattoman arvion vuoksi en lähde maksumuurin taakse kurkkimaan josko hän siellä kykenisi perustelemaan väitteitään laajemmin. Koska Hämäläisen painettu arvio on lyhyt käyn sen läpi tässä ja seuraavissa postauksissani kappale kappaleelta kokonaisuudessaan.   

Hämäläisen arvostelun alaotsikko on vielä neutraalin kuvaileva: "Vakiintuneet käsitykset suomenkielisestä proosasta saavat kyytiä", mutta heti sen jälkeen Hämäläisen lajintunnistus epäonnistuu arvostelun ensimmäisessä kappaleessa: "Markku Eskelinen pitää adjektiiveista ja hyperbolasta. Tyylin mainitseminen on olennaista siksi, että sillä Eskelinen tekee eroa kirjallisuudentutkimukseen ja kirjallisuushistoriaan. Raukoilla rajoilla ei ole kirjallisuushistoria vaan pamfletti."

Kommentti 1. Kirjallisuushistoriaa on mahdotonta kirjoittaa ilman adjektiiveja ellei tavoitteena ole puhtaan deskriptiivinen tai vain määrällisiin faktoihin keskittyvä kirjallisuushistoria (eli sarja kirjailijoiden ja teosten nimiä, elin- ja julkaisuvuosia, painosmääriä ja myyntilukuja). 

Kommentti 2. En pidä hyperbolasta, koska sellaisia edelliset kirjallisuushistoriat ovat pullollaan - erityisesti silloin kun historioitsija haluaa verrata suomalaista kirjailijaa johonkin ulkomaiseen klassikkoon kuten esimerkiksi Kai Laitinen rinnastaessaan Antti Hyryn ja Alain Robbe-Grillet'n. Uudemmassa tutkimuksessa sama meno jatkuu (siitä lisää myöhemmin). Itse pidättäydyn tällaisista vedätyksistä niiden vähäisen selitysvoiman ja erottelukyvyn ja suoranaisen virheellisyyden vuoksi.   

Kommentti 3. En argumentoi tyylin vaan sisällön avulla. Sekä kirjani että blogini lukija voi helposti muodostaa asiasta oman käsityksensä. Esimerkiksi eilinen postaukseni Sinikka Kallio-Visapäästä oli ensimmäistä kappaletta lukuun ottamatta suora Raukoilla rajoilla -lainaus. Siitä vain hyperbolia etsimään ja adjektiiveja bongailemaan, jos ei halua pohdiskella Kallio-Visapään romaanin suhdetta siihen mitä on suomalaisesta modernismista aikaisemmin luullut tai kuullut.    

Kommentti 4. Kirjallisuushistoria ei käytännöllisistä syistä voi toimia samalla esittämisen ja argumentoinnin logiikalla kuin kirjallisuudentutkimus, jossa yhdestä teoksesta tai kirjailijasta voi kirjoittaa 600-sivuisen monografian kun taas kirjallisuushistorioissa samassa tilassa käsitellään kenties satoja kirjailijoita. Sivumennen sanoen tämä tekee kirjallisuushistorian kirjoittamisesta kirjailijan kannalta mielenkiintoista ja pakottaa keskittymään olennaiseen hyvin pienessä tilassa. Kirjallisuushistorian on tietysti hyvä nojautua laadukkaaseen kirjallisuudentutkimukseen silloin kun sitä on olemassa ja se vastaa kirjallisuushistoriasta nouseviin kysymyksiin. (Selvyyden vuoksi: tällainen tutkimus ei aina ole suomalaista tai suomenkielistä). 

Kommentti 5. Raukoilla rajoilla on lajityypiltään kirjallisuushistoria eikä pamfletti. Tämä käy selkeästi ilmi, jos sitä vertaa edeltäjiinsä eli esimerkiksi Yrjö Varpion päätoimittamaan Suomen Kirjallisuushistoriaan 1-3 (1999) tai Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiaan (1981; 1997). En tosin käsittele aivan samoja kirjailijoita enkä tulkitse heidän teoksiaan samalla tavalla kuin edeltäjäni eli en ole vain tyytynyt kirjoittamaan pastissia aikaisempien kirjallisuushistorioiden sisällöstä ja myötäilemään niiden tekemiä kanonisointeja.    

(jatkuu)        

                   

33. Toisen asteen todellisuutta: Sinikka Kallio-Visapää

Raukoilla rajoilla luo parikymmentä näkökulmaa siihen miten modernismi suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa käsitettiin ja typistettiin ja millaisia kauaskantoisia ongelmia tästä vaikutusvaltaisesta kapeuttamisesta suomenkielisen proosan ymmärtämiselle aiheutui. Olennaisinta on silti ajan liike ja tapausten kulku. Jaan suomenkielisen proosamodernismin historian pääpiirteissään neljään aaltoon, joista ensimmäistä edustaa ennen kaikkea Volter Kilven romaani Alastalon salissa (1933), jonka matka nykyiseen klassikon asemaansa kesti vain noin puoli vuosisataa.       

Toisen aallon modernismi alkaa Sinikka Kallio-Visapään (1917–2002) romaanista Kolme vuorokautta (1948), joka rikkoo tietoisesti välinsä realismin konventioiden kanssa. Romaani seuraa viiden henkilön elämää kolmen vuorokauden ajan, mutta tekee sen omilla säännöillään, jotka selviävät muuta tekstiä tiheämmällä painetuista ja romaanin rakentumista kommentoivista lyhyehköistä jaksoista. Niitä on noin 350-sivuisessa romaanissa kaksikymmentä ja ne muodostavat yhtenäisen metafiktiivisen kehyksen. Romaanin kertoja etsii väkijoukosta henkilöä, joka olisi onneton kertojalle entuudestaan tuntemattomalla tavalla ja käyttää arvoituksen selvittämiseen kolme vuorokautta tarkkailemalla valittua henkilöä ja hänen läheisiään. Kertoja on läsnä mukaan valikoituneiden henkilöiden elämässä, työssä, ajatuksissa, sanoissa ja toiveissa, mutta ei kuitenkaan heidän unissaan muun muassa siksi, että ”uni tai unet ovat usein koristeellinen lisä romaanissa, todellisuudessa ne eivät merkitse niin paljon tai mikäli merkitsevät, tulevat ne päivällä itsestään ilmi, tekoina, sanoina, ajatuksina, juuri sen vuoksi, että unella ja todellisuudella on ihmisessä yhteiset juuret, ne ovat yhtä, ne ovat ihminen itse. ”

Jo romaanin avausjakso tekee selväksi sen, että kuvauksen tapa on tärkeämpää kuin itse kuva, ihminen tärkeämpi kuin se mitä hänelle tapahtuu, ja valikointi, ”se ei enää ole elämän toistamista, vaan sen muuttamista toisen asteen todellisuudeksi – ja joku voisi sanoa, että niin juuri syntyy romaani.” Kertoja ei kuitenkaan sano niin vaan väittää, toisen aallon modernisteille myöhemmin maneeriksi asti tyypilliseksi käyvään tapaan, ettei tekeytyvä teos ole romaani vaan ”mielivaltainen katsaus erästä elämää, tai eräitten ihmisten elämästä, kolmen vuorokauden pähkinänkuoressa.”  

Keskeisiä näkökulmahenkilöitä on kolme, onneton ja itsemurhaan päätyvä nuori nainen Paula, hänen naimissa oleva sisarensa Sylvia ja heitä vanhempi humanisti ja julkisuuden henkilö Elias, jota kuvataan kommenttiraidalla näin: ”Meillä hän on silti ainoa laatuaan – suoraan sanoen meillä ei sellaista historiantutkija-runoilijaa olekaan, mikä kuitenkin on sivuseikka, sillä Elias on todellisempi ja uskottavampi juuri sen vuoksi, että häntä ei ole olemassa. Oikeastaan on useita tuollaisia Eliaksia, ainakin hän on ajateltavissa, ja siksi hänen ilmestymisensä tähän on oikeutettu.” Romaanihenkilönä Eliaksella on suhde aiemmin mainittuun fiktion rakentamisen tapaan, sillä: ”Ristiriidoista hän pakenee niitten tarkasteluun ulkoa käsin, hän suorittaa alituista projisointia itseensä ja itsestään, ja niin hänen todellisuutensa on jo tuota toisen asteen todellisuutta: hän ei elä, vaan hänet eletään sellaisena kuin hän näyttäytyy, ei sellaisena kuin hän on.”

Kertojan lisäksi henkilöt kertovat myös itse, joko kirjoittamissaan sairaskertomusta muistuttavissa muistiinpanoissa (kuten Elias), kirjeissä (kuten Paula) tai sisäisen monologin avulla (kuten Sylvia ja häntä, hänen miestään ja itseään Paulan kuolemasta romaanin lopussa ateistisista lähtökohdista syyttävä Eskil). Autenttisuuden illuusiota ei silloinkaan lukijalle luvata: ”Emme suinkaan halua väittää, että se kuva, jonka Elias itsestään antaa, olisi ’oikea’, sillä ihminen ei milloinkaan ole yksi ja ainoa, vaan hän on niin monta kuin mitä hänellä on vastaanottajia (…) kuvan oikeus ei meitä sinänsä askarruta eikä se ole edes välttämätöntä, sillä pääasia on sen luonteenomaisuus, mikä taas voi olla vaikkapa vääristelyä, liiallista varovaisuutta, kaunistelua tai keinotekoisuuttakin; mutta siitä ihminen itse kuitenkin paljastuu.” Informaation suhteen valikoinnin valta on kuitenkin kertojalla, joka armotta rajaa kertomuksen kehyksestä pois Eliaksen yleistä laatua olevat pohdinnat välittömän elämänpiirinsä ulkopuolella olevista asioista liian huoliteltuina, asiallisina, epäpersoonallisina ja esseenkaltaisina, jolloin ”Elias muuttuu ihmisestä aatteeksi” – ja tekisi mieli sanoa ensimmäistä tasavaltaa metonyymisesti henkilöiväksi hahmoksi. 

Olen siteerannut Kolmen vuorokauden kehystä näin monta kertaa, jotta kävisi selväksi mistä sodanjälkeinen modernismi alkoi ja näyttääkseni sen metafiktiivisyyden epistemologisen eli modernistisen käytön. Kolme vuorokautta on niitä harvalukuisia romaaneja, jotka esittävät oman ja harvinaisen nyansoidun poetiikkansa selkeästi ja avoimesti ja sitten myös noudattavat sitä. On kummallista, että Kallio-Visapään kaksi muuta romaania, Vahasydän (1946) ja Kaislakerttu (1950) ovat huomattavasti yksinkertaisempia ja perinteisempiä romaaneja kuin Kolme vuorokautta, ja myös kirjailijan ainoa novellikokoelma Puut (1966) vaikuttaa askeleelta taaksepäin, ellei peräti neljältä askeleelta. 

Kallio-Visapään ja Kolmen vuorokauden myöhemmästä maineesta ja kovasta kohtalosta kertoo paljon tämä lyhyt sitaatti, joka on kaikki mitä Maria-Liisa Nevalan toimittama naiskirjallisuuden historia Sain roolin johon en mahdu (1989) kirjailijasta ja hänen pääteoksestaan kirjoittaa, verratessaan sitä kaiken huipuksi, pelkästään temaattisesti ja siinäkin epäonnistuen, Irja Sallan perin perinteiseen romaaniin Unissakävijä (1943): ”Samanlaista eksistentialistissävyistä ahdistusta on myös SINIKKA KALLIO-VISAPÄÄN (s. 1917) romaanissa Kolme vuorokautta (1948), joka ilmestyessään herätti huomiota kerronnaltaan modernina romaanikokeiluna. Kallio-Visapään teoksessa ahdistus liittyy taiteilijaproblematiikkaan. Romaanin runoilija Paula elää voimakkaan itsetuhovietin vallassa ja hänen minäkuvansa on äärimmäisen kielteinen. Hänen sieluaan raastavat ristiriidat ja voimakas dualismi estävät hänen luovan työnsä. Unissakävijän Marjatan tavoin Paula tuntee, että juuri hän on syypää maailman kaikkiin synteihin. Itsemurha on hänelle ainoa ulospääsytie tästä tilanteesta.” (Sain roolin johon en mahdu, 336) Kun "modernia romaanikokeilua" lähestytään tällaisilla tutkimuksellisilla avuilla ei ole ihme, että perinnettä uudistavat tai peräti uuden perinteen aloittavat naiskirjailijat jäävät sivuun ja unohduksiin kirjallisuushistoriassa.

32. Tutkijaseminaareja, tutkimusta ja historiaa

Ensi maanantaina (26.9. klo 16–18) vierailen Helsingin yliopiston Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksella professori Jyrki Nummen tutkijaseminaarissa keskustelemassa proosahistoriastani ja keskiviikkona 2.11. vierailen Jyväskylän yliopiston Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella, jolloin ohjelmassa on paitsi tutkijaseminaari (klo 17–19) myös avoin luento opiskelijoille ja muille kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille (klo 14–16). 

Helsingissä sparraajinani ovat Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta väitellyt Juhani Sipilä ja Edith Södergranin runoudesta väitellyt Vesa Haapala, mutta enemmän kuin heidän mukavuusalueiltaan kumpuavia kommentteja odotan tältä all male panelilta tilaisuutta keskustella kirjallisuushistoriasta genrenä ja kirjallisuushistorian ja kirjallisuudentutkimuksen suhteista sekä keskustelun puheenjohtajana toimivan ja Väinö Linnan pääteoksista väitelleen Jyrki Nummen lupaamia puheenvuoroja 1800-luvun kirjallisuudesta, modernismista ja historian kirjoittamisesta - ja tietysti jatko-opiskelijoiden aktiivisuutta.  

Jyväskylän tutkijaseminaarista ja luennosta puolestaan havittelen ja suunnittelen jonkinlaista mentaalista ja käytännöllistä päätepistettä kenties epäterveet 600-sivuiset mittasuhteet saaneelle kiinnostukselleni suomenkielistä proosakirjallisuutta kohtaan.  Tämä tarkoittaa ennen kaikkea tilaisuutta kertoa ja keskustella proosahistoriani kirjoittamisen aikana hahmottuneista tutkimuskysymyksistä, jotka vaatisivat tähänastista tarkempaa, laajempaa ja monipuolisempaa tutkimusta (tai tutkimusta ylipäätään), jolla olisi myös huomattavaa merkitystä sille miten suomenkielisen ja suomalaisen kirjallisuuden historia ymmärretään.  

Kirjallisuushistoriaa kirjoittaessani samanaikaisesti innostavimpia ja turhauttavimpia olivat tilanteet, joissa huomasin, että jotakin mielestäni olennaista kysymystä ei ole ymmärretty kysyä lainkaan tai että edes alustavan vastauksen saaminen edellyttäisi monen vuoden työtä. Ainakin yhden esimerkin olen jo tässä blogissakin antanut eli mielelläni lukisin kriittisen edition Algot Untolan koko tuotannosta tai edes epäkriittisen version. Koska sellaista ei ollut käytettävissä, oli turvauduttava toisenlaiseen ratkaisuun. Helpointa olisi toki ollut toimia edeltäjieni tavoin ja jättää Untolan koko kirjallinen jäämistö mainitsematta. 

Untolan luetteloidut, mutta julkaisemattomat käsikirjoitukset muodostavat kuitenkin olennaisen historiallisen faktan, joka johtaa helposti jatkokysymyksiin muun muassa siitä miten tutkijat, yliopistot, kustantajat ja kansalliset muistiorganisaatiot ovat asemansa ja tehtävänsä ymmärtäneet ja edelleenkin ymmärtävät. Näillä kysymyksillä on puolestaan ilmeisiä kytköksiä laajempiin kulttuurihistorian ja poliittisen historian kuvioihin (alkaen jo käsittelemistäni  ja ikävän hyvin onnistuneista menneisyydenhallintaprojekteista). 

(jatkuu)         

31. Menneisyyden hallintaa III

V.A. Koskenniemen vuonna 1941 julkaistuun puhekokoelmaan Sota rauhan rakentajana (WSOY) sisältyy Yleisradion heinäkuussa 1941 lähettämä puhe ”Eurooppa yhteisrintamassa”, jossa Koskenniemi toistaa natsipropagandan yhtä perushokemaa, jossa neuvostobolsevikkeja vastaan taistelee Saksan johdolla yhdistynyt Eurooppa: ”Tässä yhteisrintamassa ei ole mitään, joka olisi omiaan antamaan enemmän toiveita maanosamme sivistyksellisestä tulevaisuudesta kuin se tosiasia, että Saksan ja Ranskan kansat ovat siinä löytäneet niin monen raskaan, traagillisen vaiheen jälkeen toisensa. On jotain mieliä kohottavaa siinä, että Vichyn hallitus on vapaaehtoisesti asettunut samaan rintamaan kuin Ranskan äskeinen voittaja ja että latinalaiset sisarukset Italia ja Ranska nyt ovat valmiita kantamaan yhteisen uhrin Euroopan ja sivistyksen pelastamiseksi.” Tämäkin tunteen- ja vakaumuksenpurkaus kertoo, kuinka vähän Koskenniemi sivistyneestä ja demokraattisesta Euroopasta välitti, ja se on täysin linjassa sen kanssa, että Saksan miehitettyä Ranskan Koskenniemi onnitteli kirjeitse suurlähettiläs Blücheria ja natsi-ideologi Alfred Rosenbergia ”Saksan aseiden loistavien suoritusten johdosta.” (Markku Jokisipilä – Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat, WSOY, 2013, s. 260)    

Koskenniemi on radiopuheessaan myös hyvin selvillä sen sodan luonteesta ja päämääristä, jota nämä ”maanosamme kolmen suuren sivistyskansan" armeijat käyvät. Koskenniemi antaa sodalle täyden ja tietoisen hyväksyntänsä: ”Mutta kenelläkään, joka haluaa tunnustautua sen maanosan jäseneksi, jonka piirissä ihmiskunnan sivistys on luotu, kenelläkään, joka tahtoo kantaa eurooppalaisen nimeä, ei voi olla epäilystä siitä, että se tuhoamistaistelu, joka on alkanut ja jota parhaillaan ennennäkemättömässä laajuudessa suoritetaan Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Baltiassa, on taistelua Euroopan pelastamiseksi samaan tapaan kuin puolitoistatuhatta vuotta sitten se taistelu, joka suoritettiin Katalaunisilla kentillä.” 

Sodan jälkeen kun kaikille muillekin oli selvää, mistä tuhoamistaistelussa oli kysymys, Koskenniemen Ikkunat auki Neurooppaan -linja palkittiin Suomen Akatemian jäsenyydellä vuonna 1948, mikä kertoo melkein kaiken olennaisen tuon ajan Suomesta ja kansallisen valtaeliitin halusta ja kyvystä suojella ja palkita jäseniään, olivatpa heidän tekemänsä ”erehdykset” millaisia tahansa. Kaiken huipuksi edellä esitetyt sitaatit eivät edes edusta Koskenniemen pahinta Hitlerin ja kansallissosialismin ylistystä ja hänen jatkuvaa ja tietoista vaikenemistaan antisemitismistä, rotuopeista, keskitysleireistä ja massamurhista. Wikipedia on kuin tahattomasti oikeassa todetessaan, että Koskenniemi "selvisi kunnialla sodan jälkeisistä saksalaisystävällisiin kohdistuneista vainoista."  

30. Gottlundista ja proosahistoriasta (Q & A)

Q: On kysytty puhuiko ja kirjoittiko Carl Axel Gottlund virheellistä savoa?

A: Kyllä vain, ja tämä on sellaista yleistietoa, jonka voi olettaa tunnetuksi, koska niin monet tutkijat ja kommentaattorit ovat aikojen saatossa olleet Gottlundin kielitaidosta samaa mieltä. Esimerkiksi Gottlundin Vermlannin päiväkirja 1821 -teoksen (SKS, 1986) suomentanut Maija Hirvonen kirjoittaa kyseisen teoksen johdannossa Gottlundin kielestä ja kielitajusta näin:"Carl Axel Gottlund syntyi 24.2.1796 Ruotsinpyhtäällä, jossa hänen isänsä Matias Gottlund toimi kappalaisena. Isä oli suomalaista talonpoikaissukua, mutta äiti ei osannut suomea, joten perheen kotikieli oli ruotsi. Matias Gottlund oli kuitenkin suopea kansallisille harrastuksille ja tuki myöhemmin poikansa suomen kielen harrastusta. Kun Carl Axel oli suunnilleen 9-vuotias, isä siirtyi kirkkoherraksi Juvalle. Poika oppi siellä paikallisen savolaismurteen, jota hän sittemmin viljeli julkaisuissaan, tosin virheellisesti mukaillen. Gottlund ei itse asiassa oppinut koskaan kunnolla suomea, ja hänen kielipäätään pidettiin yleensäkin kehnonpuoleisena.” (Maija Hirvonen: ”Lukijalle”. Teoksessa K.A. Gottlund, Vermlannin päiväkirja 1821. SKS, 1986). Samasta lähteestä saa selville myös sen, että Gottlundin matkat Skandinavian metsäsuomalaisten asuinsijoille ulottuivat vuonna 1817 Taalainmaalle ja vuonna 1821 ”Vermlantiin ja Norjan puolelle.” Gottlund itse käyttää Norjan suomalaisista ilmaisua ”Norjan suomalainen.”

Q: On kuitenkin oikein jankutusmielessä kysytty mikä muka voisi olla virheetöntä savoa ennen kuin nykyinen kirjakielinen suomi saatiin kodifioitua?

A: Tämäkin on ns. no brainer eli pääteltävissä ihan ilman kirjallista yleissivistystä. Gottlundin aikaan, jolloin ihmisten liikkuvuus oli sangen vähäistä, autenttista savoa puhuttiin hieman toisistaan poikkeavilla tavoilla pienissä savolaisissa kylissä ja kaupungeissa. Tällaista savoa ei mitenkään voinut puhua ja kirjoittaa ruotsinkielinen, Suur-Savon ulkopuolella syntynyt, Savoon 9-vuotiaana muuttanut ja myöhemmin liikkuvaa elämää muun muassa Ruotsissa viettänyt koulutettu henkilö. Gottlundin kirjoitetaan niin kuin puhutaan -periaatteella kirjoitettu virheellinen savosuomi on kuitenkin juuri tästä syystä mielenkiintoinen kielellinen amalgaami, jonka mehevyys on selvästi aistittavissa. Siksi ehdotankin teoksessani sen kääntämistä nykysuomeksi, koska alkuperäisasussaan siitä on kovin vaikea nauttia, osasipa savoa tai ei. 

Q: On väitetty, ettei teoksessasi ole lähdeluetteloa.

A: Raukoilla rajoilla noudattaa samaa perusperiaatetta kuin sitä edeltävät kirjallisuushistoriat, Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia ja Yrjö Varpion päätoimittama Suomen Kirjallisuushistoria 1-3. Kaikkien kolmen teoksen lopussa (Suomen Kirjallisuushistoriassa kunkin osan lopussa) on kirjallisuusluettelo, mutta lähdeluetteloa ei ole niissä yhdessäkään. Syy tähänkin on no brainer, mutta siitä myöhemmin kun käsittelen kirjallisuushistorian kirjoittamiseen liittyviä käytännöllisiä kysymyksiä. Lähdeluettelon puute ei kuitenkaan muuta näiden teosten lajimääritystä kirjallisuushistorioista pamfleteiksi.     

Q: On kysytty kuka on Jouni Tossavainen.

A: Emme tiedä. Tossavaisia on maailma täynnä.  

Q: Jouni Tossavainen on ystävällinen ihminen, joka kutsuu sinua autistiseksi neroksi ja on huolissaan menestyksestäsi tutkijan uralla.

A: Huolissaan ei tarvitse olla, jos käy katsomassa google scholarista kuinka monta kertaa tunnetuinta tieteellistä artikkeliani ("The Gaming Situation", 2001) ja väitöskirjani laajennettua versioita (Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory, 2012) on siteerattu (tällä hetkellä luvut ovat 508 ja 57). Näitä voi sitten halutessaan vertailla vaikka Södergran-spesialisti Vesa Haapalan vastaaviin lukuihin. Jos tämä ei riitä, niin sitten voi vielä lukea Cybertext Poeticsin saamat arvostelut Digital Humanities Quarterlysta (nro 3/2013) ja Leonardosta (nro 9/2012).    

Q: Nyt ollaan jo vaarassa lipsua savolaisen vaatimattomuuden puolelle. Onkin kysyttävä ulottuvatko sinunkin sukujuuresi Savoon...

A: Kyllä vain. Isoisäni muutti sieltä pois heti lukemaan opittuaan.

[P.S. Katso myös postaus nro 24: Hyry ja Robbe-Grillet]

29. Lauri Luodon kujanjuoksu I

Kirjailija Lauri Luoto (oik. Väinö Sjögren, 1886-1938) julkaisi 1920-luvulla Yhdysvalloissa neljä paksua seikkailuromaania Suomen sisällissodasta (Pakolaisena; 1925; Valkoisen leijonan metsästys 1926; Kamaran sankarit, 1927; Ikuiset uhritulet, 1929). Hän oli saanut niistä palkkioksi kaksi kirjoituskonetta ja 120 dollaria, ja oli ulkomaan yhteyksiensä vuoksi Neuvostoliiton vastavakoiluorganisaatioiden tarkkailussa. Luoto oli näet paennut vuoden 1918 keväällä Neuvostoliittoon, josta oli yrittänyt päästä Siperian kautta Yhdysvaltoihin, jossa oli aiemmin työskennellyt metsä- ja kaivostöissä. Siperian radan katkettua Luodon pakomatka oli kuitenkin pysähtynyt Omskin seudulle, jossa hän joutui asettumaan paikoilleen toimien nelisen vuotta opettajana. Sieltä hän oli vuonna 1922 palannut perheineen Pietarin lähistölle, jossa oli alkanut kirjoittaa romaanejaan, joiden käsikirjoitukset lähetti paksuissa kirjekuorissa Yhdysvaltoihin sen sijaan, että olisi alistanut niitä neuvostosensuurin arvioitavaksi. 

1920-luvun lopulta alkaen Luoto oli Karjalan proletaarikirjailijoiden yhdistyksen (KAPP) jäsen. Poliittisen ilmapiirin ja kontrollin kiristyessä se ei häntä enää kauan suojellut, sillä Luoto piti jääräpäisesti kiinni sananvapaudestaan:

”Varsinainen myrsky puhkesi syyskuussa 1931, kun Luoto julkaisi Puna-kanteleessa kirjoituksen ’Ajatusten kirjallisesta ilmilausumisesta’. Tällä artikkelilla hän asettui julkisesti vastustamaan proletaarista kirjallisuuskritiikkiä. Luodon pääajatus oli se, että RAPP:lla [Venäjän proletaarikirjailijoiden yhdistys] ei ollut mitään oikeutta ryhtyä kahlitsemaan kirjailijoiden ajatuksia. Luodon mukaan taitamaton kritiikki leimasi kirjailijan jonkin tyhjänpäiväisen virheen vuoksi ’ikuisella huonontavaran merkillä’. Hän kirjoitti, että ’kuumien kuohinrautojen kanssa touhuajat olivat saattaneet barbaariaikaisten menetelmiensä kanssa murhata montakin kirjallisen luomistyön harrastajaa.’ Luoto vaati kirjailijalle vapautta kokeilla ja etsiä uusia luomistien muotoja ilman murskaavan kritiikin rasitetta, vaikka etsiminen olisi ajoittain johtanut jopa poliittisiin erehdyksiin. Hän sohaisi juuri niitä perusongelmia, joista kukaan ei uskaltanut puhua ääneen. Luomistyön kahlehtiminen johti siihen, että kirjailijat pelkäsivät jatkuvasti luistavansa määrätyn rajan ulkopuolelle. Kirjailija oli vaatimusten ja arvostelun ahdistuksessa kuin ’jäälautalle pelastautunut hukkuva, jonka askeleen määrä oli millimetrille mitattu.’ Luoto olisi tuskin voinut valita huonompaa ajankohtaa omien näkemystensä julistamiseen, sillä lokakuun lopulla 1931 Proletarskaja revoljutsija -lehdessä julkaistiin Stalinin kirjoittama avoin kirje, jossa hän hyökkäsi rajusti eräitä puoluelehdistössä julkaistuja artikkeleita vastaan. Stalin syytti niiden kirjoittajia trostskilaisiksi puolueen historian ja leniniläisen teorian vääristelijöiksi, jotka yrittivät heikentää puoluetta ja neuvostovaltaa. (…) Stalinin kirjeen jälkeen syntyi Karjalan kirjallisuusliikkeessä pakottava tarve ryhtyä väkisin etsimään syntipukkeja. Muussa tapauksessa olisi näyttänyt siltä, että Karjala halusi sulkeutua kuoreensa ja erottua neuvostomaan kirjallisuusliikkeen valppaudesta ja kiihkeästä temposta. (…) Tulilinjalle joutui kuin luonnostaan Lauri Luoto.”

(Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917–1940. Kikimora Publications, 2003, s. 186-187)  

(jatkuu)

28. Menneisyyden hallintaa II

Mika Waltari kuului Suomen PEN:in johtokuntaan vuosina 1932-1939. Tänä aikana Waltari mm. suomensi natsipropagandan perusteoksen Horst Wesselin miltei tuoreeltaan vuonna 1933, kiivaili modernistista kirjallisuutta vastaan ja syytti André Gideä "homoseksualisti-bolsevikiksi, joka on ehtinyt myrkyttää jo kokonaisen sukupolven." 

Vuonna 1934 säädettiin ns. kiihotuslaki, joka kielsi loukkaamasta uskonnollisia arvoja, siveellisiä periaatteita ja häpäisemästä kansallisia muistoja sekä kriminalisoi lausumat, jotka voisivat vahingoittaa Suomen suhteita ulkovaltoihin. Kiihotuslaki oli voimassa yli kaksi ja puoli vuotta (14.4.1934-31.12.1936) ja siihen huipentui ensimmäisen tasavallan nationalistinen omahyväisyys ja ahdasmielisyys. Tähän ajanjaksoon sisältyvät myös Kalevalan riemuvuosi (1935) ja sitä säestämään kyhätyt historian väärennökset Kalevalasta historiallisena dokumenttina muinaisesta suomalaisesta valtakunnasta ja Väinämöisestä yläsatakuntalaisena heimopäällikkönä (tekijänä Helsingin yliopiston Suomen historian professori Jalmari Jaakkola, joka 1940-luvulla hahmotteli hengenheimolaistensa kansssa suomalaista lebensraumia) samoin kuin Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajan Eino Railon muun muassa modernia angloamerikkalaista kirjallisuutta, jatsia ja neekerikulttuurin Eurooppaan laivaamista vastustanut puheenvuoro "Pois ulkomainen kirjallinen rihkama Suomen julkisesta elämästä - kansallinen omavaraisuus kunniaan kirjallisuudenkin alalla" (Valvoja-Aika, 15.2.1935). Suomen Kirjailijaliitto kannatti yksimielisesti Railon ponsia ja velvoitti johtokuntansa painostamaan kustantajia. 

Polymorfisesti konservatiivinen Railo oli aktiivinen myös Suomen PEN:issä ja toimi sen puheenjohtajana vuosina 1934-1936. Sinikka Salokorven artikkeli "PEN-klubista Suomen PEN:iksi" teoksessa Suomen PEN 75-vuotta 1928-2003 kertoo Railon puheenjohtajakaudesta näin: "Eino Railon puheenjohtajakaudella toiminta oli vilkasta. Kirjailijaliiton kanssa mm. pidettiin isot päivälliset virolaisille kirjailijoille, jotka olivat tulleet Viron viikolle ja kirjanäyttelyyn Helsinkiin. Neljäkymmentä henkilöä oli läsnä toisilla kutsuilla suuren laulajattaremme Aino Ackte-Jalanderin luona. 'Rouvat Ackte, Elmgren ja Ala-Härkönen lauloivat. L.Onerva ja Arvi Kivimaa lausuivat runoja, ja rouva Ackte luki luvun Muistelmiensa II:sta osasta.' 'PEN-klubissa oli vallalla hyvät tavat.' 'PEN:issä oli kultivoitunut leima.' Suomi sai 1936 merkittävän vieraan Intian klubista, joka piti aktiivisesti yhteyttä muihin klubeihin. Intiasta saapui professori A.Charravarty ja Lontoosta PEN:in perustajiin kuulunut Mr. Shipp. Mutta koska oli kesä, kokousta ei saatu aikaan. Yrjö Hirn ja Helmi Krohn veivät vieraat tutustumaan Runebergin kotiin."                                              

27. Menneisyyden hallintaa I

"Helsingin Kansanteatterin näyttelijät panivat keväällä 1942 merkille, että vierailu Weimarin toisessa kirjailijakokouksessa oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen heidän johtajaansa Arvi Kivimaahan. Näyttelijöille pitämässään puheessa hän alleviivasi suomalais-saksalaisen liittosuhteen siunauksellisuutta. Kivimaa oli suorastaan hurmioitunut kaikesta siitä edistyksestä, jota Saksan taiteessa oli kansallissosialismin kaudella tapahtunut. Hänen mukaansa 'sillasta suomalaisen ja saksalaisen teattterin välillä on tullut hyvä yhteys, panssarisilta'." (Markku Jokisipilä - Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraana. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944. Otava, 2013, s. 342.)

Arvi Kivimaa (1904-1984) oli Euroopan kirjailijaliiton jäsen ja julkaisi vuonna 1942 kirjan Eurooppalainen veljeskunta (saks. Europeische Dichterreise durch Deutchland, 1944). Valvontakomissio määräsi sen poistettavaksi kirjastoista ja kirjakaupoista lokakuussa 1945. Seuraavat kolme sitaattia Eurooppalaisesta veljeskunnasta antavat selkeän käsityksen Kivimaan suhteessa kansallissosialistiseen Saksaan:

"Adolf Hitlerin diktatuuri ei Saksassa perustu pakkovaltaan, vaan kansan enemmistön tahtoon ja valintaan. Tästä johtuen hallitsija itse käsittää olevansa joka hetki kansansa tahdon toteuttaja, ja täydellisesti sen tuntien hän on poliittisille ratkaisuilleen saanut kansansa kannatuksen."

"Juutalaiset ovat syypäitä Saksan romahdukseen ja Versailles'n häpeärauhaan; juutalaiset ovat olleet keskeisimpiä tekijöitä maailmanbolsevismissa; he ovat olleet ihmiskunnan ja kulttuurin vihollinen n:o 1. Juureton, nihilistinen juutalaisuus on eristettävä Euroopan yhteydestä."

"Euroopan kohtalo viimeisen kahdentuhannen vuoden kuluessa olisi ollut onnellisempi, jos terve kansallisuusaate kielteisen ja epäterveen kansainvälisen juutalaisuuden sijasta olisi johtanut kansakuntia."

Äkkiseltään voisi erehtyä luulemaan, että tällainen kirjoittelu ja Euroopan kirjailijaliiton jäsenyys olisi muodostanut esteen Kivimaan sodanjälkeiselle uralle. Vielä mitä. Kivimaa jatkoi Helsingin Kansanteatterin johtajana vuoteen 1949 ja toimi sen jälkeen Suomen Kansallisteatterin pääjohtajana vuosina 1950-1974. Professorin arvonimen hän sai vuonna 1958. Kivimaa kelpasi myös Suomen PEN:in puheenjohtajaksi vuosina 1953-1955. Hän oli ollut puheenjohtaja myös vuosina 1936-1937 ja johtokunnan jäsen vuosina 1940-1946 V.A. Koskenniemen puheenjohtajakaudella. Jatkuvuutta arvostettiin siis myös suomalaisen sananvapauden saralla.      

26. Me sankarit

Vain vuosi Pentti Haanpään itsenäisen Suomen pyhintä instituutiota, armeijaa, kritisoineen novellikokoelman Kenttä ja kasarmi (1928) jälkeen kirjailija Juhani Konkka julkaisi salanimellä Urho Torikka romaanin Me sankarit. Siinä kritiikki kohdistui ns. heimosotiin eli kansallismielisten suomalaisten radikaalien aseellisiin yrityksiin liittää osia Itä-Karjalasta Suomeen vuosina 1919-1922. Näille retkille oli osallistunut myös kirjailija Konkka ja ottanut opikseen. Niin olivat tehneet 1920-luvun kirjalliset taustavaikuttajatkin:

"Suomen Suojelusliitto lähetti 10.12.1929 porvarillisten lehtien päätoimittajille pääasiamiehensä Arne Somersalon allekirjoittaman kirjeen, jossa todettiin mm. :

'Porvarilliselle lehdistölle ei liene mitään syytä tukea sosialistista isänmaan ja puolustushengen vastaista propagandaa, jollaiseksi Torikan kirja tendenssimäisesti on tarkoitettu. Kokemus on osoittanut, että kirja josta arvostelijat kiistelevät, saa suuren menekin, ehkä sitä suuremman, mitä jyrkemmin se tuomitaan. Olisi sen vuoksi onnellisinta, jos tämänlaatuiset hengentuotteet tulevaisuudessa - vastakohtana 'Kentälle ja kasarmille' - sivuutettaisiin siten, miten ne ansaitsevat: arvostelematta jättämisellä.'

Syynä Suojelusliiton kirjeeseen oli Konkan Kansanvallan kustantamana ilmestyneen kirjan 'törkeä häväisy Itä-Karjalan retkikuntia kohtaan' ja pyrkimys 'kuvata ne vain kapitalistisiksi riistoretkiksi'. Liiton toimintakertomuksen mukaan lehdet noudattivat tätä kehotusta yhtä lukuunottamatta. Sen sijaan Arvosteleva kirjaluettelo, joka ei varsinaisesti levinnyt yleisölle, sattoi Konkan kirjan arvostella ja tuomita." (Kari Immonen: Ryssästä saa puhua. Neuvostoliitto suomalaisessa julkisuudessa ja kirjat julkisuuden muotona 1918-1939. Otava, 1987, s. 421)

Arvostelevan kirjaluettelon rooli oli tärkeä, koska lehden arviot ratkaisivat käytännössä sen millaisia teoksia kirjastoihin hankittiin. Kirjastoon sopimattomiksi katsottujen kirjojen kohdalla kirjastot menettivät valtionapunsa, mitä voi pitää ensimmäisen tasavallan sananvapaudelle tyypillisenä kannustinloukkuna. Immosen johtopäätökset Konkan kirjan kohtalosta selventävät kuvaa iloisesta ja vapaamielisestä 1920-luvusta:

"Tässä on hyvin konkreettinen esimerkki erilaisten yhteiskunnallisten intressien näkymisestä Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevän kirjan julkaisuprosessissa: inkeriläinen emigrantti, AKS:n jäsen, vasemmiston ja oikeiston välisessä epämääräisessä välimaastossa olevien valtiososialistien äänenkannattajan Päivän Uutisten päätoimittaja kirjoittaa teoksen, joka asettuu kansallista uhoa, ekspansionismia ja kansallisuusvihaa vastaan. Sosiaalidemokraattinen kustannusyritys ottaa teoksen julkaisuohjelmaansa. Kommunismia vastustamaan perustettu organisaatio antaa teoksesta jyrkän tuomionsa ja yrittää voimakkaasti rajoittaa sen saamaa julkisuutta. Aktivistiseen ja monarkistiseen, siis ensimmäisen tasavallan 'yltiödemokratian' tuomitsevaan oppositiotraditioon lukeutuva arvostelija asettaa rajaa sen kirjastolevitykselle. Näin prosessissa on kommunisteja lukuunottamatta mukana lähes koko 20- ja 30-lukujen suomalaisen yhteiskunnan organisoituneiden mielipiteiden kirjo." (Immonen 1987, 422)

1930-luvulla kaikki oli jo toisin ja 1920-luvun riitapukarit lähempänä toisiaan. Somersalosta, entisestä Suomen Ilmavoimien komentajasta, sukeutui IKL:n kansanedustaja ja Lapuan liikkeen Ajan Sanan ja IKL:n Ajan Suunnan päätoimittaja. Konkka oli Yrjö Ruudun kanssa perustamassa Suomen Kansallissosialistista liittoa vuonna 1932 ja toimi hetken aikaa sen puoluesihteerinä ja Kansallissosialisti-nimisen äänenkannattajan päätoimittajana. WSOY:n kustannustoimittajana Konkka työskenteli vuosina 1937-1944 ja 1950-1955.           

                   

25. Edeltäjiä

Yhden tutkijan kirjallisuushistoria saattaa jo lähtökohtana vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä, mutta mahdottomuuksiakin on monta lajia. Aikaisempien suomalaisten kirjallisuushistorioiden kohdalla on vaikea osoittaa laadullisia eroja yhden kirjoittajan (mm. Polen; Krohn; Kallio; Leino; Tarkiainen; Koskimies; Laitinen) ja ryhmätyönä syntyneiden historioiden (mm. Suomen kirjallisuus I-VIII; Suomen kirjallisuushistoria I-III) välillä. Ryhmätyö ei takaa moniäänisyyttä eikä yksi kirjoittaja jäsennyksen toimivuutta, koska sekä yksittäinen kirjoittaja että kirjoittajaryhmä voivat olla sokeita täsmälleen samoille asioille. 

Laajin tähänastisista suomalaisista kirjallisuushistorioista, Suomen kirjallisuus I-VIII (1963–1970), on ymmärrettävistä syistä tulkinnalliselta horisontiltaan vanhentunut; kaikkein ilmeisimmin siksi, että 1900-luvun jälkivuosikymmeninä kirjallisuudentutkimus huomattavasti kypsyi ja monipuolistui sekä teoreettisesti että metodologisesti vaikka nämä muutokset kotiutuivat varsin hitaasti ja vain osittain kotimaisen kirjallisuuden tutkimukseen. Kaikessa massiivisuudessaan tämä kahdeksanosainen historia on silti mielenkiintoinen historiallinen dokumentti, koska se on konsensus- tai kompromissihenkinen kooste kahden keskenään kiistelleen kirjallisuudentutkijasukupolven näkemyksistä.          

Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa (1.painos 1981; 4. muutettu painos 1997) modernismi asetetaan kirjallisen ravintoketjun huipulle, jota kohti kirjallisuuden kehitys liki vääjäämättä etenee. Tämäkin historia on kirjoitettava uudestaan, koska kirjallisuus on niin Suomessa kuin muualla edennyt modernismin tuolle puolen ja toisaalta koska kotimainen modernismi on jäänyt toistamaan itseään tavoilla, joita ja joiden seurauksia Laitinen ei kirjoitusajankohtansa ja esteettisen orientaationsa vuoksi voinut havaita. Lisäksi tutkijoiden käsitykset modernismista ovat viime vuosikymmeninä paitsi syventyneet ja tarkentuneet myös suhteellistuneet aiempaa kontekstisidonnaisemmiksi (kenties erottelukykynsä ja selitysvoimansa kustannuksella). Laitisen lähestymistapa on myös voittopuolisesti temaattinen, hänen käsittelyssään esimerkiksi 1960- ja 1970-lukujen proosa jakautuu muuttuvan maaseudun ja keskiluokan kriisin kuvauksiin sekä leveän työläisepiikan linjaan.      

Uudemmassa Yrjö Varpion päätoimittamassa kolmiosaisessa teoksessa Suomen kirjallisuushistoria (1999) suomalaisen kirjallisuuden yhteyksiä ja rinnakkaisuuksia eurooppalaisen kirjallisuuden kehityslinjoihin liioitellaan ylen eurohenkisesti aivan kuin pyrkimyksenä olisi pakonomaisesti ja tosiseikoista piittaamatta osoittaa, että Suomen kaltaisen pienen kielialueen kirjallisuuden historiaan on sisältynyt kaikki se mitä kirjallisten keskuksienkin historiaan ja useimmiten vielä melkein tai mahdollisimman samanaikaisesti kirjallisiin keskusvaltoihin verrattaessa. Tällainen suhteellisuudentajun puute on toki mielenkiintoista ja se saattaa olla tyypillistä muidenkin pienten kielialueiden ja ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneiden kansallisvaltioiden kirjallisuushistorioille, mutta korjattava sitä on jo siksi, että se kadottaa näkyvistä sen mitä paikallisesti tapahtui (jo siksi, ettei kirjallisten virtausten kiertonopeus ja sisäinen diversiteetti ole samanlainen kirjallisissa keskuksissa ja periferioissa).   

Laitisen yhden hengen ja Varpion toimittamassa monen kirjoittajan kirjallisuushistoriassa onkin monia yhteisiä sokeita pisteitä. 1900-luvun jälkipuoliskon osalta yksi keskeisistä katve- tai epämukavuusalueista liittyy kansainvälisen ja suomalaisen proosamodernismin välisiin suhteisiin. Kummastakaan teoksesta ei selviä millä tavoin, miten nopeasti ja mistä syistä käsitys proosamodernismista kapeutui pelkistettyä tyyliä korostavaksi ja ”behavioristista” kerrontaa suosivaksi modernismiksi (jota Raukoilla rajoilla nimittää bonsaimodernismiksi) vaikka proosamodernismin klassikoita alettiinkin kiihtyvällä vauhdilla suomentaa toisen maailmansodan jälkeen.  Havaitsematta ja käsittelemättä jäävät myös tämän kapeutumisen seuraukset niin 1950-lukua edeltävän suomenkielisen proosamodernismin näkyvyydelle kuin sellaiselle modernismille, joka oli lähempänä kansainvälisen modernismin moninaisia virtauksia kuin bonsaimodernismia  - sekä tietysti monille  myöhemmille havainnoille,  keskusteluille ja uskomuksille myöhäismodernismista, avantgardesta, postmodernismista ja kokeellisuudesta. (jatkuu)

24. Hyry ja Robbe-Grillet

"Annamari Sarajaksen toimittaman Suomen kirjallisuus -sarjan viides osa (1965), joka käsittelee suomalaista proosaa Joel Lehtosesta Antti Hyryyn, huipentuu vakavasti teoriarajoitteisen Kai Laitisen kirjoittamaan 1940- ja 1950-luvun ”kokeilijoita” käsittelevään alalukuun. Siihen sisältyy tällainenkin huima rinnastus, joka kertoo kuinka ajan tasalla suomalainen proosa ja sitä koskeva tutkimus olivat 1960-luvun puolivälissä: 'Hyry on vienyt meillä äärimmäisyyteen toteavan, kommentittoman kuvaustavan, josta ranskalainen ’uusi romaani’ on tullut tunnetuksi. Mitään vaikutussuhdetta ranskalaisten ja Hyryn välillä ei kuitenkaan liene; kun insinööri Robbe-Grillet on oman tyylinsä motiiviksi kehittänyt teoreettisia perusteluja, on diplomi-insinööri Hyry päätynyt tyyliinsä sen takia, että tällainen kerronta parhaiten vastaa hänen näkemystään elämästä ja maailmasta.' (Suomen kirjallisuus V, 626) 

Vielä huvittavammaksi tämän tyyliin typistyneen ja pysähtyneen ymmärrysvajeen tekee se, että toistaiseksi ainoa Robbe-Grillet-suomennos oli tuolloin jo ilmestynyt (Labyrintissa, 1964) samoin kuin ensimmäiset suomennokset Natalie Sarrautelta (Kultaiset hedelmät, 1964) ja Marguerite Durasilta (Puoli yksitoista kesäiltana, 1963). Hämmästystä ei herättäne sekään, että sekä Sarajas että Laitinen päättivät kirjallisuushistoriaan painottuneen uransa Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professoreina. Asemastaan huolimatta he olisivat ehkä voineet kyetä ja ehtiä kysymään, miksi Hyryn kuvaustapa luo vain entistä vankemman todellisuusilluusion siinä missä Robbe-Grillet kirjoittaa fiktioonsa monimutkaisilla tavoilla toisiinsa sidoksissa olevia epistemologisia ja ontologisia ongelmia. Robbe-Grillet on erittäin taitava mahdottomien ja yhteismitattomien labyrinttien rakentelija, mutta Hyry vain häkkinsä rajoja hitaasti hahmottava haahuilija, melankoliaa poteva lestadiolainen marsu, josta sukeutuu bonsaimodernismin vaatimukset tahattomasti täyttävä Mr. Chance." 

(Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa, s. 385-386) 

Toisin kuin joidenkin blogikommenttien perusteella voisi erehtyä luulemaan Hyryn ja Robbe-Grillet'n rinnastaminen oli Kai Laitisen keksintö, ei minun. Laitisen tekemä rinnastus on malliesimerkki kirjallisuushistoriaa vinouttavasta ja kapeuttavasta toimintatavasta, jossa jotain hyväksi havaittua etsitään mieluummin sieltä mistä sitä toivotaan löytyvän kuin sieltä missä sitä olisi.              

23. Joycesta vielä

James Joycen romaaneihin, etenkin Ulyssekseen ja Finnegans Wakeen, voi tietysti suhtautua muutenkin kuin inhoten, torjuen ja vähätellen tai käyttämällä niitä varoittavina esimerkkeinä. Ilmeinen vaihtoehto on käyttää niitä omassa kirjailijan tai taiteilijan työssään - niinhän Suomessa ymmärsi tehdä Hannu Helin, joka oli pitkään toinen suomalainen kirjailija, jonka varmuudella tiesin rakastavan Finnegans Wakea. Tässä muutama lisäesimerkki Joycen hyötykäytöstä Raukkojen rajojen tuolla puolen:  

Robert Berry: Ulysses seen

Talan Memmott: Huckleberry Finnegans Wake  

Julian Rios: The House of Ulysses

Olen joskus kuullut kysyttävän olisiko Joycen (tai Woolfin tai Proustin tai Pynchonin) nerous pitänyt heti ymmärtää. En tiedä, mutta tuskin siitä olisi ollut haittaakaan.

22. Jälkisanat 1

Jälkisanoissaan Suomen kirjallisuuden historian neljänteen ja viimeiseen uusittuun painokseen Kai Laitinen kiteyttää käsityksensä kirjallisuushistoriasta tavalla, josta on helppo olla samaa mieltä: ”Kirjallisuushistoriassa ovat kiistattomia, itsestään selviä ja muuttumattomia faktoja vain kirjailijoiden ja teosten nimet ja niihin kytkeytyvät vuosiluvut (eivätkä aina nekään). Kaikki muu aines voidaan vaihtaa, painottaa, ryhmitellä, esittää, tulkita, peittää ja arvottaa monella tavalla. Tästä johtuu, että kirjallisuushistorian lähes jokainen lause voitaisiin kirjoittaa myös toisin. Kirjallisuushistoriat ankkuroituvat tiettyyn aikakauteen ja sen näkemyksiin, kirjallisuus jatkaa kulkuaan eteenpäin. Ainoa pätevä ohjenuora onkin annettu Gunnar Björlingin aforismissa, jonka Bengt Holmqvist jo 1951 lainasi oman suomenruotsalaisen kirjallisuushistoriansa motoksi. Historia – att skrivas på nytt. Alltid. Historia – kirjoitettava uudestaan.  Aina.” (Laitinen 1997, 605)   

Alan vähitellen käsitellä tässä blogissa myös proosahistoriaa kirjoittaessani tekemiäni rajauksia, valintoja, painotuksia ja tulkintoja, proosahistoriani suhdetta edeltäjiinsä sekä määritelmällisesti vajavaista ymmärrystäni siitä mikä on se aikakausi, asema ja kulttuurinen konteksti, josta käsin kirjoitin Raukoilla rajoilla.     

Lähtökohtaisesti näen kirjallisuushistorian hitaasti karttuvana, kehittyvänä ja monipuolistuvana genrenä, jonka eksplisiittiset ja implisiittiset konventiot ja taustaoletukset ovat jatkuvassa käymistilassa. Oletan myös, ettei minun oleteta jakavan ainakaan kaikkia edeltäjieni arvostuksia, pyrkimyksiä ja teoreettisia orientaatioita.     

21. Untolan jälkimaine

Lopetan jatkuvajuonisen Untola-sarjani muutamaan huomioon ja neljään sitaattiin:  

”Irmari Rantamala on vangittu ja (…) hänen luultavasti on käyvä huonosti. En tiedä, mitä luulisin hänelle itselleen paremmaksi, ettäkö hän saisi heti loppunsa, vaiko joutuisi istumaan elinkautisena. Antaisin hänen elää, jos hän itse sitä pyytäisi, sekä siitä syystä, että hän on vaaraton, että myöskin nähdäkseni, miten hän kirjailijana kehittyisi. Ja kun kaikki ne »Työmiehen» muut kynämiehet kuitenkin ovat saavuttamattomissa. Hän oli ainoa heistä, joka ei paennut.” (Juhani Aho, Hajamietteitä kapinaviikolta, 3:214; WSOY, 1919) 

Eino Railo kirjoitti Untolasta ensimmäisen ja vuosikymmeniin ainoan elämäkertaesseen, jossa väärensi tämän viimeiset vaiheet. Varmemmaksi vakuudeksi hän liitti esseen esipuheeksi kustantamaansa Tulitikkuja lainaamassa -romaanin korupainokseen. Railon elämäkertaessee ei valehtele vain Untolan viimeisten vuosien kirjoituksista vaan patologinen ja projektiivinen mustamaalaus ulottuu sekä kirjailijan henkilöön että koko hänen uraansa. Railon mukaan Harhama on ”sielullisesti ja ruumiillisesti sairaan, häpeää ja katkeraa nöyryytystä kärsineen, jollakin tavalla tasapainostaan järkähtäneen ja yleensäkin luonteeltaan omituisen ihmisen” kirjoittama tunnustuskirja, joka on syytä muistaa vain ”lueteltaessa sairaalloisen itsepaljastusmanian edustajia kirjallisuudessamme.” (Railo 1923, XIX) 

Ensimmäisessä tasavallassa Tulitikkuja lainaamassa oli lisäksi ainoa Untolan teksti, josta otettiin uusia painoksia. Kirjallisuushistoriasta Untola kuitenkin hävisi saman tien, Viljo Tarkiainen ei mainitse häntä sanallakaan vuonna 1934 ilmestyneessä kirjallisuushistoriassaan. Tilanne alkoi hitaasti muuttua vasta hävityn toisen maailmansodan jälkeen, mutta aluksi Untolan jälkimaine oli vielä Natsi-Saksaan suuntautuneiden ja Mein Kampfia ylistäneiden väheksyjien, kuten Rafael Koskimiehen, käsissä. Vielä 1930-luvun lopulla, ennen myöhempää ja pintapuolista takinkääntöään, Koskimies oli päätynyt tällaiseen arvioon Untolasta: ”Rappeutunut ja sairas suurten lupausten mies päätti päivänsä kuolemaan tuomittuna punaisena kiihoittajana, jonka Työmieheen kirjoittamat alakerrat herättivät kummastusta ja inhoa niissä, jotka noita ilmeisen psykopaatin tuotteita kapinan aikana lukivat. Entisestä Suomalaisen puolueen piirisihteeristä ja sanomalehdentoimittajasta oli muutamassa vuodessa tullut parilla salanimellä esiintyvä kuuluisa kirjailija ja lopulta hurjimman verenpunaisen hirmuvallan äänitorvi.” (Rafael Koskimies, ”Unohdettuja kirjoja II”, Valvoja-Aika, 1938) 

”Muutoin sisällissodan tunnusmerkistö kyllä hyvin huolellisesti täyttyy, myös naisten murhaamisen osalta. Maiju Lassila eli Algot Tietäväinen kirjoitti omalla nimellänsä Työmies-lehteen, jonka viimeinen päätoimittaja hän oli, että valkoisten tulisi säästää saamansa naisvangit teloitukselta ja ajatella omia sisariaan ja äitejään etteivät nämä joutuisi koston uhreiksi. Oikeistolainen kirjallisuuden tutkimus eli Eino Railo, joka tekijän tunsi, saattoi kertoa tekstin tulkintana että Maiju Lassila oli kehottanut surmaamaan valkoisia naisia. Hän oli varoittanut siitä, kaunein sanoin. Mutta lukutaito oli jo tällöin sen verran heikkoa että valkoinen valta kuuli Maiju Lassilan sanat samaan tapaan kuin mies jolle vaimo sanoo että älä juo, mies kuulee vain käskyosan, että juo, juo. Älä teloita alkoi kuulostaa käskyltä, että teloita, teloita.” (Paavo Haavikko, Suuri keinottelu, 147–148; Arthouse, 1998) 

20. Untolan julkaisematon tuotanto

Untolalta ja kolmelta hänen käyttämältään kirjailijanimeltä, Maiju Lassila, Irmari Rantamala ja J.I. Vatanen, julkaistiin vajaassa vuosikymmenessä (1909–1917) kaikkiaan 26 teosta ja sen jälkeen postuumisti vielä yksi näytelmä (Ikiliikkuja, 1962), yksi romaani (Portto, 2002) ja kaksi suppeaa ja epätäydellistä kokoelmaa hänen vuosina 1916–1918 Työmies-lehteen kirjoittamistaan lehtiartikkeleista (Totuuden nimissä, 1948; Viimeiset kirjoitukset, 1977). Untolan lehtimiesuransa alussa vuosina 1906–1907 Kokkola-lehteen Liisan Antin nimimerkillä kirjoitetut poliittiset ja satiiriset artikkelit on koottu Untolan elämästä ja tuotannosta historiantutkimuksen puolella väitelleen Marko A. Hautalan teokseen Liisan Antin aikaan (2007). Untolan sanomalehtikirjoittelun todellisesta laajuudesta ei ole vielä tohdittu esittää edes valistuneita arvauksia.

    

Untola kirjoitti lukuisten nimimerkkiensä suojissa kuitenkin paljon enemmän; 1910-luvulla hänen kustantajansa (Kirja; Kansa; Otava; Karisto) hylkäsivät noin parikymmentä käsikirjoitusta, joista valtaosa on ollut 1950-luvun alusta lähtien tallessa Helsingin yliopiston kirjastossa. Käsikirjoituskokoelmaan sisältyy runsaat 4000 käsinkirjoitettua pienikokoista sivua ja kokonaisten teosten lisäksi erimittaisia katkelmia romaaneista, novelleista, saduista, näytelmistä, runoteoksista ja Jeesusta käsittelevästä laajasta teologisesta tutkielmasta.  Nimikkeitä on Portto ja Ikiliikkuja mukaan lukien kaikkiaan 24. Säilynyt on myös yli 700-sivuinen kirjekokoelma, joka valottaa Untolan suhdetta kustantajiinsa ja teoksiinsa.   

Kun kaikkeen tähän lisätään Harhaman kolmannen osan kadonneet 3000 sivua, saadaan alustava käsitys paitsi vertaansa vailla olevasta tuotteliaisuudesta myös suomalaisen kirjallisuuden kenties häpeällisimmästä kirjailijakohtalosta, johon sisältyy Untolan laiton teloitus, vuosikymmeniksi tietoisesti ja institutionaalisesti mustattu maine ja hänen julkaisemattomien ja kokoamattomien kirjoitustensa kohtalo.

Untolan kokonaistuotannon kartoittaminen, digitointi ja julkaiseminen olisikin mitä oivallisin humanistinen hanke käynnistettäväksi Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017.      

19. Kirjalliset kanssavaeltajat

 "Vuoden 1918 toukokuun 21. päivän aamuna muuan satamahinaaja teki lähtöä Kauppatorin laiturista Helsingissä. Sen määränpää oli läheinen Santahaminan saari. Alukseen nousi kirjavapukuista väkeä: aseistettuja sotilaita ja siviilihenkilöitä, Helsingin valtauksen yhteydessä otettuja punaisia vankeja ja heidän valkoiseen armeijaan kuuluvia vartijoitaan. Tunnetuin vangeista oli sosiaalidemokraattisen puolueen Työmies-sanomalehden toimittajana Helsingissä toiminut kirjailija Algot Untola, joka tunnettiin paremmin salanimillään Irmari Rantamala ja Maiju Lassila. 

Vankien ja vartijoiden lisäksi mukaan laittautui muutama henkilö, joilla ei ollut retkellä varsinaista tehtävää. He kaikki, Eino Railo, Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila, olivat myös kirjailijoita. He tiesivät, minkälaista tapahtumaa olivat lähdössä seuraamaan. Hinaajan päästyä Santahaminaan sen kannella kuljetetut vangit oli määrä ampua.                             

Radikaalien musta Suomi sai voimansa ja vaikutusvaltansa valkoisen Suomen laajemmasta kaikupohjasta; suomalaisen fasismin menestys tuli riippumaan siitä, miten tehokkaasti musta ydinjoukko kykenisi houkuttelemaan valkoisia massoja taakseen. Ratkaisevaan asemaan nousivat suomalaisen fasismin kanssavaeltajat, jotka eivät avoimesti lukeutuneet radikaaleihin, mutta joiden ajattelu ei oleellisesti eronnut radikaalien ajatuksista. Kanssavaeltajat olivat valkoisia vaikuttajia, myötäilijöitä ja mielipidejohtajia. He olivat läsnä siellä, missä mustakin Suomi esiintyi, muistomerkkien paljastustilaisuuksissa, suojeluskunnissa, seppeleenlaskuissa, yhdistyksissä, lehtien palstoilla. Keväällä 1918 he olivat läsnä laittomissa teloituksissa.                                                                                                                                                                                   

Sisällissodan raaistamista tunnelmista Suomessa keväällä 1918 kertoo jokseenkin kaiken se tosiasia, että kirjallisuuspiirejä edustaneet herrat olivat laittautuneet matkaan todistaakseen kollegansa tappamista. Eino Railo oli myös Untolan kustantaja, sillä hänen johtamansa Kustannusosakeyhtiö Kirja oli julkaissut Untolan kertomukset Manasse Jäppinen, Kilpakosijat ja Iivana. Sillä seikalla ei nyt ollut merkitystä. Railolle Untola oli eräs pahimmista 'sanomalehtimyrkyn keittäjistä', yksi niistä sosialistisen sivistyneistön jäsenistä, jotka olivat suoraan vastuussa suomalaisen työmiehen johtamisesta harhaan ja joka 'tässä maassa pisti aseet punakaartilaisten kouriin ja lähetti ne murharetkille'. (...)     

'Teloitusta' katsomaan oli siis lähdetty vanhurskaan suuttumuksen vallassa. Siksi ei ehkä ole yllättävää, että ensimmäinen uhri sai surmansa jo ennen kuin Santahaminaan oli edes päästy. Untola hyppäsi - toisten lausuntojen mukaan heitettiin - laidan yli mereen. Kylmässä merivedessä räpiköivä kirjailija ammuttiin siihen. Loput teloitettavista saatiin perille Santahaminaan ja arkebuseerattiin suunnitelman mukaisesti. (...)                             

Myöhemmin kirjoittamassaan Kyösti Wilkunan elämäkerrassa, sen paremmin kuin muussa tuotannossaan, Railo ei maininnut tätä episodia. Sen oli jäätävä osaksi vapaussodan mytologian välttämättömiä, mutta ääneen lausumattomia tekoja; kunniakasta, mutta kirjoittamatonta historiaa." 

(Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY, 2016, s. 84-86)       

Siteeraamaani jaksoon liittyvässä alaviitteessä kirjoittajat täsmentävät Untolan /Lassilan /Rantamalan asemaa näin:"Lassilan surmaamisen peruste oli vähintäänkin hakemalla haettu. Toisin kuin useimmat kenttäoikeuksissa tuomitut, Lassila ei ollut punakaartin tai punaisen siviilihallinnon johtaja eikä valkoisten näkökulmasta sotarikoksiin syyllistynyt. Hänestä haluttiin vain tehdä tarkoitushakuisesti varoittava esimerkki toiminnasta, jota valkoisella puolella edusti esimerkiksi Eino Railo."

18. Untolaa unholasta

Harhaman (1909) jälkeen Algot Untola tarjosi kustantajalleen Liisa Vatasen nimellä kaikkiaan kolmea käsikirjoitusta, joista vain nimeään ja sisältöään toimitusprosessin aikana muuttanut Tulitikkuja lainaamassa hyväksyttiin julkaistavaksi. Toinen romaani, Runoutta. Ihmisiä ja avioliitto. Sielutieteellinen tutkimus, on suurimmaksi osaksi kadonnut, mutta kolmas romaani, Veden haussa I–II, on säilynyt melkein kokonaisena Untolan jäämistössä. Siinä kirjailija Maiju Laurila saapuu vauraaseen talolliskotiinsa tutustuakseen kansaan odottaen tapaavansa sellaisia jaloja kansanihmisiä, joista on kirjallisuudessa lukenut, mutta törmää vain lihallisiin ja raadollisiin, piereskeleviin ja lutikanpuremia raapiviin materialisteihin. Tästä johtuu teoksen nimikin: ”Tulin tänne veden hakuun ja näännyn janoon.”  

   Tämän seurauksena Maiju kuvaa kansaa romaanissa kirjoittamassaan romaanissa ”Vanhan pihan torppari” objektiivisesti: ”Muut kuvaavat ihmisen enkeliksi, minä kuvaan ne omaksi itsekseen. Veistelkööt muut vaikka sontiaisesta leijonan, minä veistelen siitä sontiaisen. Minä tahdon olla rehellinen, enkä matelija.” Maijun romaania kiitetään, mutta hän tulee siihen tulokseen, että viileä ulkokohtaisuus on väärä asenne ja kansan arki todellista runoutta puhumattakaan siitä, että kansanihmisiä loukkaa, kun heitä kuvataan luontokappaleiksi. Sattumoisin kustantajan muokkaaman Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -romaanin voi nähdä juuri tällaisena teoksena eikä siksikään ole suuri ihme, ettei Untola suostunut ottamaan vastaan siitä hänelle myönnettyä kirjallisuuden valtionpalkintoa.     

   Veden haussa on varsin moniaineksinen, Liisi Huhtalan mukaan sen sävyt heittelehtivät ”harhamalaisesta elämänpalvonnasta jyrkkään yhteiskuntakritiikkiin” ja ”traagisesta sentimentaaliseen ja parodiseen” samalla kun romaani kritisoi ”sekä 1880-luvun kansankuvausta, jossa ylhäältäpäin ihasteltiin osuvia ihmistyyppejä, että Ilmari Kiannon Punaisen viivan (1909) luteista naturalistisuutta.” Tässä kohdassa voisimme jo kysyä, montako vastaavaa, aikansa kirjallisia konventioita eksplisiittisesti ja parodisesti kommentoivaa ja kyseenalaistavaa romaania löytyy 1910-luvun suomenkielisestä kirjallisuudesta. 

   Liisa Vatasen toisesta romaanista on säilynyt vain lyhyehkö Kansan seassa -nimellä kulkeva kappale, jossa kirjailija ja esteetikko keskustelevat kirjallisuudesta ja kansan kuvaamisesta mm. tähän tyyliin: ”Sitä vaan että kyllä se on nietscheläisen ja leipäihmisen välillä ihmiskunnan ja eläinkunnan raja!”

   Molemmat Vatasen romaanit hylkäsi Kustannus Oy Kansan kustannustoimittaja, kirjailija Kyösti Wilkuna, muun muassa sillä perusteella, että ”ne sisälsivät liian räikeätä naturalismia, mauttomuuksia ja karkeuksia rinnan latteuksien ja kyynelromanttisen tunteellisuuden kanssa.” Wilkunan perusteissa näkyy myöhemmillekin vuosikymmenille valitettavan tyypillinen kielellisen, tyylillisen ja lajityypillisen yhdenmukaisuuden vaatimus sisällölliseen pikkusieluisuuteen yhdistettynä.         

17. Harhama

Irmari Rantamalan joskus antiromaaniksikin luonnehdittu Harhama (1909) luopuu suomalaista proosaa siihen asti (ja sen jälkeenkin) hallinneesta kokonaiskomposition mallista muodostaessaan laajan ja moniosaisen romaanin, joka häikäilemättömästi lainaa ja muuntelee tekstiä toisten kirjoittajien, niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin, kirjoista ja lehtiartikkeleista, vaihtaa varottamatta kerronnan tyyliä ja tasoa ja niiden myötä kulloinkin parodioitavaa, jäljiteltävää tai muunneltavaa diskurssia, asettaa materiaalia häikäilemättömästi rinnakkain turvautumatta yhtenäistäviin hätä- ja rakenneratkaisuihin ja jättää lopulta eri tasojen välisten suhteiden jatkojäsentämisen lukijan huoleksi. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että romaanin etukäteen ilmoitetusta 6000 sivusta ja kolmesta osasta julkaistiin ja jälkipolville säästyi vain 3000 sivua ja kaksi osaa. Tämän osittaisjulkaisun vuoksi Harhama on pakostikin keskeneräiseksi jäänyt ”avoin” teos ja sellaisena oiva kohde vapaammalle lukemiselle ja hermeneutiikalle. 

   Rantamalan aikalaisista tasapainoisimman arvion Harhamasta antoi O.A. Kallio vuosina 1911–1912  ilmestyneen kirjallisuushistoriansa, Uudempi suomalainen kirjallisuus, jälkimmäisessä osassa: ”Tekijä on kai tahtonut luoda jonkinlaisen nykyaikaisen »jumalallisen ja inhimillisen komedian» ja sekoittanut siihen yhdessä muodottomassa mylläkässä Jobin kirjasta, Dantesta, Miltonista, Byronista, Goethestä, Linnankoskesta y. m. saamiaan vaikutelmia. Itse tyylikin on yhtä kaaosmainen, sekaisin raamattua, Kalevalaa, Kiveä, Kilpeä ja Linnankoskea. Milloin proosana, milloin runona se pauhaa ja kohisee tavattoman voima- ja laveasanaisena, samaa seikkaa loputtomasti toistaen ja vatvoen, venyttäen ja suurentaen aivan suhdattomilla kuvilla ja mauttomilla vertauksilla. Kaiken tuon lainatavaran, kaaosmaisuuden ja myllerryksen ohella Rantamalan romaaneissa kuitenkin ilmenee selvä pohja-aatteen johdonmukaisuus, valtaava mielikuvitus, voimallinen kuvaamistaito, vuolas ja rikas kieli, laaja ihmis- ja elämäntuntemus, suuri kirjallinen lukeneisuus sekä epäämätön havaitsemuksen ja ajatuksen terävyys, joka usein tunkee sangen syvälle olevaisen ongelmiin ja välähyttelee kauaskantoisia näköaloja.” (Kallio 1912, 206) 

   Tästä huolimatta romaania luettiin vuosikymmeniä vain dokumenttina kirjoittajansa epäilemättä kiehtovista, mutta hämäräksi jääneistä elämänvaiheista (Harhama ilmestyi samana vuonna kun monella salanimellä kirjoittanut Algot Untola täytti 40 vuotta), ja sisällissodan ja Untolan murhan jälkeen varhaisena todisteena hänen harhaisuudestaan ja epätasapainoisuudestaan.    

   Mutta ei tässä monimuotoisuudessa ja polyfonisuudessa vielä kaikki: Harhama ja Martva (Harhaman toinen, noin 1000-sivuinen ja kolminiteinen jakso) aloittavat moneen muuhunkin Untolan teokseen ulottuvan ja niitä läpäisevän ja yhdistävän kirjallisen pelin, jossa romaanihenkilöt kirjoittavat kirjoja ja joissa kommentoidaan todellisten ja sepitteellisten kirjojen lisäksi kirjallisuutta, kirjailijuutta, Untolan omia eri salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niiden arvosteluja sekä kirjallisuuden odotettuja, pelättyjä ja kuviteltuja vaikutuksia mukaan lukien kysymystä siitä mitä kirjallisuudella oikeastaan pitäisi tehdä. Tässä mielessä Untolan usean nimimerkin varaan rakentama kielen, tyylin, komposition, tuotannon ja kirjallisuuden sääntöjä ja konventioita kyseenalaistava tuotanto on eräänlainen kirjallinen kokonaistaideteos, jonka noin vuosisata kirjailijan murhan jälkeen pitäisi olla kokonaisuudessaan tutkijoiden ja lukijoiden saatavilla ja itsestään selvä osa suomalaista kirjallisuushistoriallista yleissivistystä, vaan eipä se ole. (jatkuu)

16. Jääkäriscifi, lyhyt oppimäärä

Itsenäisen Suomen viihdekirjallisuuden ensimmäinen aalto koostuu seikkailua, fantasiaa ja scifiä yhdistelevistä militaristisista Suur-Suomi-romaaneista, joita alettiin kirjoittaa ja julkaista heti sisällissodan jälkeen. Poliittisesti orientoituneen scifin historiassa vuosi 1918 merkitseekin selvää käännekohtaa, jossa Konrad Lehtimäen sodalla hekumoiva, mutta silti pohjimmiltaan tai ainakin välittömiin seuraajiinsa verrattuna sodanvastainen ja rauhaan tähtäävä Ylös helvetistä (1917) korvautuu uhoavan tosikkomaisella kansallismielisyydellä. Hieman yllättäen kulttuuriselta merkitykseltään marginaalinen tieteiskirjallisuus on ensimmäinen fiktiivisen proosan lajityyppi, jossa tämä ensimmäistä tasavaltaa luonnehtiva muutos selvästi näkyy. Historiallinen jatkumo on kuitenkin selvästi nähtävissä: kulttuurifennomaanit rakensivat kuvitteellisen yhteisön Runebergin ja Topeliuksen idyllien ja satujen varaan ja kirjoittivat eli väärensivät sille historian ja ensimmäisen tasavallan militäärifennomaanit rakensivat sille uljasta ja puhtaan suomalaista tulevaisuutta sotaisana suurvaltana, joka jälkipolvien silmissä näyttää kuitenkin enemmän häiriintyneeltä pienois-Preussilta.                                           

   Suur-Suomi-proosan prototyyppi oli Jalmari Karan nimimerkillä Kapteeni Teräs kirjoittama Suur-Isänmaa (1918), mutta lajityypin suosituimmaksi kirjailijaksi nousi nopeasti kirjailija-taidemaalari Aarno Karimo romaanillaan Kohtalon kolmas hetki (1926) ja kirjoittamallaan ja kuvittamallaan pseudohistoriallisella fiktiolla Kumpujen yöstä I–IV (1929–1932). Muita saman campia hipovan lajityypin keskeisiä teoksia olivat myös Antti Hintikan salanimellä Johannes Rautakoski kirjoittama Tsaari Kyrillin sotaretki Karjalaan. Historiallinen kertomus Karjalan vapauttamisesta v.1943 (1930), Jukka Kontion Punainen naamio (1926) ja Niilo Pärnäsen nimimerkillä Olli Karila julkaistu varhainen ja harhainen maailmanvallankumousromaani Maanalaiset. Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta (1919). Niiden kaikkien ytimessä on sotilaallinen konflikti Suomen ja Neuvostoliiton (tai Venäjän) välillä. Suomi tietysti säännönmukaisesti voittaa tämän sodan jonkin uuden ihmeaseen avulla, olipa se sitten lentävä sukellusvene, ruttoa levittävä kaasuase tai erittäin voimakas räjähde.  

   Teosten haluekonomian peruskaava on peräisin Kapteeni Teräkseltä, sillä hänen Suur-Isänmaansa huipentuu Pietarin kaupungin tietoiseen ja täydelliseen tuhoamiseen vuonna 1946, minkä jälkeen Nevasta tulee Suomen ja Venäjän tyyni rajajoki. Hävityksen perusteet kertovat miltei kaiken kertomisen arvoisen kirjan arvomaailmasta (muu on helposti arvattavissa): ”Se on ollut alituisena kolerapesänä, ruton ja inhottavien tautien kotipaikkana, joka Suomen lähellä ollen on levittänyt saastaansa ja tuhoavaa pahennustaan.” Niinpä sen olemassaolo käy tarpeettomaksi ja mahdottomaksi. 

   Fantasia Pietarin tuhosta yhdistää tiettyjä osia fiktiokirjallisuudesta ensimmäisen tasavallan aikaiseen kansalliseen historiankirjoitukseen, aktivistien ideoihin Pietarin tulvaporttien räjäyttämisestä ja valmiiksi kirjoitettuihin poliittisiin puheisiin, joita valtiojohdon edustajien oli tarkoitus pitää toisen maailmansodan aikana heti saksalaisten miehitettyä Leningradin. Oikeistolaisella science fictionilla ja politiikalla oli muutenkin poikkeuksellisen läheinen yhteys, sillä monet poliitikot haaveksivat avoimesti ristiretkistä itärajan ylitse ja monet heimosoturit niitä myös toteuttivat Itä-Karjalassa. Näihin seikkailijoihin kuului myös Jalmari Kara, joten äärimmäisissä tapauksissa kirjailijan ja sotilaan roolit lankeavat yksiin.

   Suur-Isänmaassa sotilaallinen ja kulttuurinen tuho ei kuitenkaan rajoitu vain Pietariin, sillä Englanti julistaa Suomelle sodan Pietarin tuhoutuneiden taide- ja kulttuuriaarteiden vuoksi. Englanti hyökkää Suomeen ja Suomi tekee kostoiskun Englantiin, tämän seurauksena Englanti antautuu ja Suomesta tulee suurvalta. Samoin käy myös Kohtalon kolmannessa hetkessä, jossa Suomi liittoutuu mongolien kanssa ja tuhoaa koko Neuvostoliiton, joka Rautakosken romaanissa selviää vain hieman vähäisemmillä seurauksilla.

15. Kustantamisen tähtihetkiä: Werner Söderström kohtaa August Strindbergin

"Ensinnäkin Söderström otti etäisyyttä uusimpiin kaunokirjallisiin virtauksiin ja alkoi siksi valikoida kaunokirjallista tuotantoaan entistä tiheämmällä seulalla. Minna Canthin Hannan hylkääminen oli alku uudelle, varovaisemmalle linjalle. Kaikki realismiin vivahtava kaunokirjallisuus joutui erikoistarkkailuun. Söderström hylkäsi kesällä 1887 mm. August Strindbergin tarjouksen eräiden ennen julkaisemattomien kirjoitusten julkaisemisesta. Tässäkin syynä oli kustantajan Strindbergin teksteistä löytämä ateismi ja kristinuskon halveksiminen. Samana vuonna Söderström kieltäytyi myös ruotsalaisen kulttuuriradikaalin Gustaf af Geijerstamin tarjouksesta julkaista Skandinavian yksinoikeudella hänen kuuluisia sukupuoli- ja siveellisyyskysymyksiä käsitelleitä luentojaan, jotka Suomessa oli yleensä asiaa tuntematta tuomittu epäsiveellisiksi. Yhteydenotot selittyvät sillä, että Söderström oli Canthia ja Ahoa ruotsintamalla saanut Ruotsissa nimeä uutena ja vapaamielisenä kustantajana. Strindberg nimenomaan toivoi saavansa Söderströmistä varovaisia ruotsalaisia vapaamielisemmän kustantajan. Toive oli turha, ja Werner Söderström saattoi hukata elämänsä tilaisuuden.                                          Samalla kun kaunokirjallisuuden kasvu pysähtyi, kasvatti Söderström kustantamansa uskonnollisen kirjallisuuden määrää huomattavasti. Elis Bergrothin toimittama ja menestyksekkäästi markkinoima Vartijanääniä Suomen Sionista oli mittava ja monivuotinen hanke, mutta kustannusohjelmaan mahtui myös pienempiä hartauskirjoja ja kristillisiä elämäntapaoppaita."

(Kai Häggman: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878-1939. WSOY, 2001, s. 79-80)