146. Vaihtoehtoinen kirjallisuushistoria

Luentoni WSOY:n kirjallisuussäätiön 75.juhlavuoden Klassikot ja vaihtoehtoinen kirjallisuushistoria -sarjassa on nyt luettavissa ja ladattavissa säätiön sivuilta samoin kuin Juri Nummelinin luento viihdekirjallisuuden unohdetuista klassikoista ja Sari Näreen luento sodan kuvauksesta klassikoissa ja nykykirjallisuudessa.  

"Saatuani kutsun luennoimaan maallikkoyleisölle vaihtoehtoisesta kirjallisuushistoriasta pysähdyin olosuhteiden pakosta miettimään vaihtoehtoisuuden jyrkästi ja nopeasti muuttunutta merkitystä, jonka saanee tilastollisesti merkittävällä tavalla näkyviin muutamalla googlehaulla. Vaihdettuaan viimeistään 2010-luvulla sosiaalista ja poliittista etumerkkiään vaihtoehtoisuus assosioituu yhä enemmän valeuutisiin, totuuden jälkeiseen aikaan, massatrollaukseen, nationalistisiin houreisiin, ihmisoikeuksien polkemiseen ja äärioikeistolaiseen rasismiin, jotka hieman karrikoiden tuovat mieleen monet niistä aineksista ja menetelmistä, joista myös perinteinen suomalainen kirjallisuushistoriankirjoitus koostuu." 

145. Professori H. K. Riikonen Raukoilla rajoilla

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi proosahistoriani julkaisemisesta. Sen kunniaksi "totuuskomissio ylpeänä esittää" parikymmentä sitaattia emeritusprofessori H. K. Riikosen laajasta, oivaltavasta ja ennakkoluulottomasta Raukoilla rajoilla -arviosta, joka julkaistiin kesällä Avain-lehden numerossa 2/2017.   

1. ”Markku Eskelisen teoksen Raukoilla rajoilla voi nähdä vastineena Olavi Paavolaisen Suursiivoukselle. Siinä missä Paavolainen osoitti oman aikansa suomalaisen kirjallisuuden rajoittuneisuuden, näköalattomuuden ja tyylittömyyden, Eskelinen tekee saman suomenkieliselle proosalle – hänen aineistonsa vain on huomattavasti laajempi ja kattaa ajallisesti koko Suomen kirjallisuushistorian.”

2. ”Jos kohta Eskelinen houkuttelee lukemaan joitakin hänen arvostamiaan teoksia, mieli tekee kieltämättä lukea myös hänen inhoamiaan teoksia ja tarkistaa, ovatko ne todella niin huonoja. Eskelinen on pannut merkille myös sen, miten eräät onnistuneen kokeellisen linjan romaanin kirjoittaneet ovat ilmeisesti nuivan vastaanoton pelästyttäminä siirtyneet perinteellisemmille linjoille. Näitä ovat Tohtori Finckelmannin kirjoittaja Jorma Korpela ja Kuin lähdön kirjoittaja Iikka Vuotila.”

3. "Teoksensa Kiitokset-osastossa Eskelinen mainitsee varhaisesta suunnitelmastaan kirjoittaa 'vähänkään kokeellisen suomalaisen proosakirjallisuuden epäjatkuva historia'. Tämän suunnitelman jäljet ovat selvästi nähtävissä nyt valmistuneessa teoksessa. Tekijä seuraa ennen kaikkea suomalaiseen proosaan jotakin uutta ja etenkin kokeellista tuoneita teoksia, jotka ovat monesti saaneet kritiikkiä ja ymmärtämättömyyttä osakseen tai jääneet suorastaan marginaaliin; samalla hän suhteuttaa niitä myös tavalla tai toisella perinteellisempään kirjallisuuteen. "  

4. "Siinä missä Paavolainen joutui siivoamaan pois suuren määrän kirjallisuutta, Eskelinen suorittaa myös kirjallisuuden kamarin uudelleen kalustamista - käyttääkseni kuvakieltä, jota hän hyvin voisi ivailla. Aleksis Kiven, Joel Lehtosen ja Volter Kilven ohella Eskelisen arvostamaan linjaan kuuluvat esimerkiksi Teuvo Pakkalan Pieni elämäntarina, L.Onervan Mirdja, Irmari Rantamalan Harhama, Korpelan Tohtori Finckelmann, Markku Lahtelan Sirkus, Paavo Haavikon Barr-niminen mies, Kari Aronpuron Aperitiff - avoin kaupunki, Hans Selon Diiva ja Pilvihipiäinen sekä Mariaana Jäntin Amorfiaana. Mukana on myös esimerkiksi Sinikka Kallio-Visapään Kolme vuorokautta. Lisäksi Eskelinen on nostanut esille useita työläiskirjailijoiden tekstejä."

5. "Vaikka kokeelliset teokset ovat Eskelisen arvostusten keskiössä, myös eräät kerronnaltaan suhteellisen perinteelliset kirjailijat ovat voineet saada positiivisen arvion nimenomaan yhteiskunnallisten avaustensa takia."                   

6. ”Raukoilla rajoilla houkutteleekin lukemaan uudestaan monia teoksia samoin kuin lukemaan unohdettuja. Etenkin käsittelemistään unohdetuista teoksista Eskelinen on esittänyt sattuvia sitaatteja.”

7. "Yhtä kiinnostavaa kuin se, keitä prosaisteja on mukana, on se, ketkä on jätetty pois. Eskelisen proosakirjallisuuden historiaan ei ole joitakin mainintoja lukuun ottamatta päässyt pitkälti toistasataa teosta kirjoittanut Hannu Mäkelä, jonka tuotteliaisuus on palkittu akateemikon arvonimellä." 

8. ”Raukoilla rajoilla sisältää useita onnistuneita kokonaisarvioita sekä yksittäisistä teoksista että yksittäisistä kirjailijoista. Seitsemästä veljeksestä Eskelinen pystyy muutamalla sivulla sanomaan olennaisempia asioita kuin moni Kivestä kirjoitettu laajempi esitys.”

9. "Pentti Saarikosken proosa puolestaan saa ansaitsemansa vähättelevän arvion - vaikka siihen joitain huomionarvoisia jaksoja sisältyykin."

10. ”Yksittäisten kirjailijoiden tuotannon kokonaisarvioista mielenkiintoisimpia on Olavi Paavolaisen tarkastelu. Voi vaikuttaa erikoiselta, että häntä käsitellään 25 sivun verran eli enemmän kuin ketään muuta kirjailijaa, mutta käydessään hänen teoksensa yksi kerrallaan läpi Eskelinen asettaa ne monessa suhteessa oikeaan arvoonsa.”

11. ”Eskelisen kirjan rajauksiin kuuluu keskittyminen suomenkieliseen proosaan. Kaunokirjallisuuden ohella myös asiaproosa kuuluu käsiteltävään aineistoon. Käytännössä asiaproosaa on voitu käsitellä vähemmän, mutta Eskelisellä on kuitenkin olennaista sanottavaa varsinkin esseistiikasta, sanomalehtikirjallisuudesta ja historiallisesta kirjallisuudesta.”

12. ”Yhden keskeisen linjan teoksessa muodostaa eräiden tyylisuuntien, ennen kaikkea realismin sekä modernismin ja postmodernismin tarkastelu. Suhteuttaessaan niitä ulkomaiseen kehitykseen Eskelinen osoittaa sen rajoittuneisuuden, mikä noihin suuntauksiin nimetyillä romaaneilla Suomessa oli – hän puhu bonsai- ja ikeamodernismista. Toisaalta hän osoittaa myös tutkijoiden rajoittuneisuuden ja puutteet kyseisten suuntausten analysoinnissa.”

13. ”Muuten Eskelinen soveltaa erilaisia lähestymistapoja. Hän vaihtelee näkökulmaansa teosten retorisista ja tyylillisistä aspekteista temaattisiin ja poliittisiin. Samalla hän ottaa kantaa niihin käsityksiin, joita tähänastinen kirjallisuushistorian kirjoitus on esittänyt. Kun suomalaista kirjallisuutta ei historian muodossa ole juuri tarkasteltu nimenomaan proosan kannalta ja kun Raukoilla rajoilla on myös suoranainen kiistakirjoitus, tätä eklektisyyttä voi pitää ymmärrettävänä ja suotavanakin vaikka sitä muuten voisi pitää puutteena.”

14. ”Eskelisen teoksen yksi ansio on siinä, että huomiota on kiinnitetty eräisiin kirjallisuutta koskeviin tai sivuaviin instituutioihin. Eskelinen vie pohjan suomalaisten paljon ylistetyltä luku- ja kirjoitustaidolta korostamalla, miten vähäistä ja rajoittunutta se itse asiassa varsinkin kirjoitustaidon osalta oli. Näkemykselle löytynee tukea uudemmasta tutkimuksesta. Aiheellisesti on huomioitu myös Arvosteleva kirjaluettelo, jonka lyhyiden arvioiden perusteella Suomen kirjastot vuosikymmenien ajan tekivät hankintaratkaisujaan.”

15.  ”Raukoilla rajoilla on sattuva memento, muistutus tähänastisen kirjallisuushistorian kirjoituksen ja kirjallisuuden alan toimijoiden unohduksista ja laiminlyönneistä. Näitä laiminlyöntejä on esimerkiksi se, että suuri määrä Algot Untolan tekstejä on edelleen julkaisematta tai että Hans Selon monien tekstien on annettu kadota teille tietymättömille.

   Paitsi että Eskelisen teos on memento, se on myös monessa suhteessa anateema, syytöspuhe akateemista tutkimusta vastaan. Erityisesti kritiikin kohteena ovat kotimaisen kirjallisuuden professorit Maria-Liisa Nevala, Juhani Niemi ja Pirjo Lyytikäinen. Osansa saavat myös 'teoriarajoitteinen' Kai Laitinen sekä vanhemmat estetiikan ja yleisen kirjallisuuden edustajat V.A. Koskenniemi, K.S. Laurila, Eino Railo ja Rafael Koskimies. Yliopistollisen tutkimuksen ulkopuolisista kirjallisuuden alan vaikuttajista Eskelinen kohdistaa kritiikkinsä etenkin Tuomas Anhavaan, kun taas Alex Matson saa arvostusta. Kyse ei Eskelisen esimerkkien valossa ole ainoastaan tavalla tai toisella puutteellisesta tutkimuksesta vaan Eino Kauppisen tapauksessa suorastaan epäeettisestä tavasta julkaista Pentti Haanpään tekstejä. Kritiikkiä saavat osakseen myös eräät ulkomaiset tutkijat, kuten Mihail Bahtin ja 'nojatuolimarxilaiset kulttuurintutkijat' Fredric Jameson ja Terry Eagleton.

   Eskelisen kritiikki ei kohdistu vain kirjallisuudentutkijoihin. Arvostelun kohteena ovat etenkin Kaarle Krohnin ja Jalmari Jaakkolan kaltaiset tiedemiehet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura saa moitteet liiallisesta ja yksipuolisesta keskittymisestä kansanrunouteen."

 
16. "Kritiikkiä esittäessään Eskelinen ei tyydy vain asia-argumentteihin vaan alleviivaa sanottavaansa erilaisia retorisia keinoja käyttäen.”   

17. ”Eräissä kohdin Eskelisen olisi toivonut esittävän väitteilleen laajempia perusteluja. Kun hän esimerkiksi katsoo Suomen joutumisen Venäjän yhteyteen merkinneen onnettomuutta, hän arvelee että Suomi ja sen kulttuuri olisivat kehittyneet positiivisemmin Ruotsin yhteydessä. Suuriruhtinaskunnan ajalla vallitsi Eskelisen mukaan 'tolkuton takaperoisuus' (s.124) Ruotsiin nähden. Näkemys on kiinnostavalla tavalla täysin vastakkainen esimerkiksi Matti Klingen näkemyksille: Klingehän on teoksessaan Keisarin Suomi (1997) ja muissa yhteyksissä korostanut sitä, mitä kaikkea kehitystä Suomi koki Venäjän vallan aikana ja mitä positiivista Suomi sai Venäjän taholta. Ero kahden näkemyksen välillä selittyy ainakin osin sillä, että Eskelinen on tarkastellut laajempien kansankerrosten elämää Klingen keskittyessä paljolti eliittiin.”   

18. ”Suomalaisia kirjallisuudentutkijoita Eskelinen sijoittaa jonkin verran oman aikansa kontekstiin, mutta lähinnä vain sen osoittamiseksi, mitä kulloisenakin aikana olisi ollut mahdollista tai mitä olisi pitänyt tietää.”

19. ”Teoksensa viimeisessä luvussa Eskelinen esittää havaintoja suomalaisten teosten viennistä ulkomaille, käännettävyydestä ja taiteilijoiden kansalaispalkasta. Tämä kiinnostava luku olisi mielellään saanut olla pitempikin.”

20. ”Raukoilla rajoilla on merkittävä nimenomaan siltä kannalta, että se panee monilta osin arvioimaan uudelleen sitä kuvaa, mitä suomalaisista prosaisteista on tähän mennessä sanottu. Teos olisi kaivannut jonkin verran tiivistämistä, sillä monet asiat toistuvat pariin kertaan. Sen marginaalit voidaan täyttää huuto-, kysymys-, oikein- ja väärin -merkein. Siksi se on tärkeä. Siltalan kustantamo ansaitsee kiitoksen siitä, että se on julkaissut niinkin erilaisten kirjoittajien kuin Matti Klingen ja Markku Eskelisen tekstejä.”  

(H. K. Riikonen: ”Suursiivousta suomalaisen proosan kamarissa”. Avain 2/2017, 82–87)

142. Oi & Voi (osa 5:)

(jatkoa edellisiin postauksiin)

”Oman erityisen huomion saa esimerkiksi (…) Eskelisen myöhäismoderniksi kutsuma aika 1960-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria.” Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 20. Myöhäismodernismi ei proosahistoriassani ole perioditermi ja tämä käy erinomaisen selväksi jo Iikka Vuotilan Kuin lähtö -romaanin käsittelyn yhteydessä: ”Vaikka kerronnassa on etualalla kertojan epistemologinen epätietoisuus, se on erottamattomissa fiktiivisen maailman ontologiasta. Näin ollen Vuotilaa ja hänen teostaan voi pitää suomenkielisen myöhäismodernismin varhaisimpana edustajana.” (Raukoilla rajoilla, 476)               

”Myös postmodernismin aika on luotauksen kohteena, ja hyvä niin. 1980-luvulla ilmestyi paljon teoksia, jotka irrottautuivat aiemmasta kirjallisuuden traditiosta ja jäsensivät nykyhetkeä ennen kokemattomilla tavoilla. On helppo olla samaa mieltä Eskelisen kanssa siitä, että tämä aika ansaitsee tulla paljon tarkemman tutkimuksen kohteeksi kuin mitä se toistaiseksi on ollut. Omassa analyysissaan Eskelinen nostaa esiin muiden muassa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman (1985), Hans Selon Pilvihippiäisen (1985) ja Marjaana Jäntin Amorfiaanan (1986).”

Kommentti 21.  Postmodernismikaan ei ole teoksessani mikään aikamääre tai perioditermi eikä postmodernismi ole jokin ”ennen kokematon tapa jäsentää nykyhetkeä.” Kuin todisteeksi tietämättömyydestään Grönstrand kirjoittaa väärin sekä Selon romaanin nimen (se on Pilvihipiäinen eikä Pilvihippiäinen) ja Amorfiaanan kirjoittajan nimen (se on Mariaana eikä Marjaana Jäntti). Toisin kuin Grönstrandin arvostelun perusteella voisi kuvitella, Raukoilla rajoilla ei pääty 1980-luvun postmodernismiin. Teokseni viimeinen luku on nimeltään Modernismin jälkeen ja se käsittelee postmodernismin lisäksi muun muassa ergodista, käsitteellistä ja proseduraalista proosaa ja spekulatiivista fiktiota. Toivon kommenttien puutteen johtuvan siitä, että Grönstrand ymmärsi 1980-luvulle tultaessa kulkeneensa jo aivan liian pitkään itselleen aivan liian vaikeassa ja vieraassa kirjallisessa maailmassa.

Arvostelunsa loppukaneetissa Grönstrand palaa nyrpeään moralismiinsa ja toivoo turhia: ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten tämä tieto löytää kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijakunnan. Suomalaisen kirjallisuuden historiaa luotaavan teoksen arvoa ei mitata siitä kirjoitettujen kritiikkien määrässä – tai niihin tuotettujen vastineiden terävyydessä. Tohdin veikata, että kirjan tahditon piikikkyys, asiaton pauhu ja puhina estävät monia kirjallisuusammattilaisia tutustumasta Eskelisen näkemyksiin ja kehittämästä niitä edelleen.”

Kommentti 22. Kirjani toisesta painoksesta ja kirjastovarausten määrästä päätellen Grönstrandin veikkaus meni pieleen ja Raukoilla rajoilla on jo saavuttanut kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijakunnan. Ja jos joitakin kuolleita sieluja menetänkin, niin he ovat juuri niitä, joilla ei ole pienimpiäkään edellytyksiä kehittää näkemyksiäni edelleen.  

Kommentti 23. Jos taitamattomaan, mutta arvo- ja vaikutusvallalla silattuun tai ulkokullattuun kotimaiseen kirjallisuudentutkimukseen kohdistuva ajoittainen piikikkyys ja puhina pelottavat, niin kirjallisuusammattilaisen (tai sellaiseksi itseään luulottelevan tai kasvattavan) ei ehkä kannattaisi rakentaa teoriataloaan oljista.              

141.Oi & Voi (osa 4: uhkavaatimus sopulien u-käännöksestä)

(jatkoa edellisiin postauksiin)

Heidi Grönstrandin Raukoilla rajoilla -arvostelun viimeinen osa on nimeltään Vaatimus modernismitutkimuksen uudistamisesta. Sanottakoon heti alkuun, etten tuollaista vaatimusta esitä, sillä jos niin tekisin, tuntisin olevani kuin evoluutiotutkija, joka esittää vaatimuksen sopulien u-käännöksestä.       

Grönstrandin käsityksen mukaan yhdeksi proosahistoriani ”piilokäsikirjoitukseksi on hahmotettavissa huoli ja hätä siitä, että modernismin moninaisuus, erityisesti sen kansainväliset ulottuvuudet, on tutkimuksessa jäänyt ymmärtämättä ja että kartoittamatonta historiaa on yksinkertaisesti liikaa.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 15. Modernismin suhteen en tunne Grönstrandin hahmottamaa hätää ja huolta vaan vain ärtymyksensekaista ihmetystä siitä, että eurooppalais-amerikkalais-globaalin proosamodernismin tunnusmerkistöjä ei vieläkään haluta tai osata soveltaa suomenkielisen ja suomalaisen proosamodernismin tunnistamiseen, kuvailuun ja analysointiin vaan niiden tilalla on vuosikymmeniä käytetty ja käytetään usein edelleenkin surkuhupaisia ite-kriteereitä. Ero on suunnilleen sama kuin sormenjäljillä ja kallonmittauksella rikostutkimuksessa.     

”Tätä tutkimuksellista aukkoa Eskelinen lähtee täydentämään erottelemalla eri modernismin aaltoja, analysoimalla ja arvottamalla kerrontaratkaisuja. Ajatus peräkkäisistä, rinnakkaisista, osittain sisäkkäisistä, mutta silti toisiaan täydentävistä linjoista (tai aalloista) on kiinnostava tapa lähestyä proosan modernismin, erityisesti 1940-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin ulottuvan ajanjakson, moninaisuutta.”

Kommentti 16. Jos näin on ja kun tämä aaltomalli läpäisee koko pitkän modernismiluvun, niin mitä mieltä on Grönstrandin tapaan väittää heti seuraavan kappaleen lopussa, että ”Eskelinen tuntuu kuitenkin käyttävän enemmän tilaa modernismitutkimuksen ankaraan kritiikkiin kuin varsinaisten tutkimuksellisten avausten tekemiseen”? Varsinkin kun mutu-tuntuma tilankäytöstä olisi ollut helppo tarkistaa tosiasioita vastaavaksi.

”Eskelinen linjaa, että aiheiden puolesta proosa tekee irtiottoa sodasta mutta myös perinteisistä lajimääreistä. Se nojaa moniulotteisiin rakenneratkaisuihin, usein metafiktioon.”

Kommentti 17. En linjaa enkä väitä mitään tällaista – kyse on Grönstrandin ikiomasta kuvitelmasta, jolla tosin saattaa olla jokin yhteys heikkotasoiseen kotimaisen modernismin tutkimukseen. Kolmasosa Grönstrandin projektiosta selittyy sillä, ettei hän lue riittävän tarkasti sitä vähää minkä kirjoitan  muutaman 1950-luvun prosaistin suhtautumisesta lajimääreisiin: ”Yksi merkki tämän uuden, sodanjälkeisen kirjailijasukupolven kriisitietoisuudesta on heidän tapansa ottaa etäisyyttä lajimääreisiin: Nummi antaa novellikokoelmalleen alaotsakkeen etsauksia ja Mannerkorpi novelleja, lastuja, hämähäkkejä. Mannerkorven tapauksessa määreet korreloivat esikoiskokoelman Niin ja toisin sisäiseen kolmijakoon, teoksen viimeinen jakso on neliosainen allegorinen eksistentialistinen ahdistuneisuusnovelli yksinäisyydestä, nimeltään Hämähäkit. Silti molemmat kokoelmat ovat aivan selkeitä novellikokoelmia ja määreet kertovat Mannerkorven huumorintajusta (tai sen puutteesta) ja Nummen aputaiteisiin turvautuvasta ahtaasta näköalasta kirjalliseen perinteeseen. Nyrkkisääntönä täytyy näet pitää sitä, että jos kirjailija, kriitikko, kirjallisuushistorioitsija tai kirjallisuudentutkija määrittelee tekstiä musiikin, elokuvan tai kuvataiteen termein, hänen koordinaattinsa ovat hukassa ja hän on pahasti eksyksissä ja samalla sietämättömän tietämätön kirjallisten perinteiden moninaisuudesta ja joustavuudesta.” (Raukoilla rajoilla, 401–402) Mannerkorpi ja Nummi eivät siis tehneet irtiottoa vaikka saattoivat hyvinkin kuvitella tekevänsä niin.                     

”Analysoitava teosjoukko ei kuitenkaan yllätä. Siinä on muun muassa Sinikka Kallio-Visapään, Jorma Korpelan, Lassi Nummen, Pentti Holapan, Marja-Liisa Vartion, Veijo Meren, Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin, Hannu Salaman ja Markku Lahtelan teoksia.”

Kommentti 18. Luettelosta olisi saanut yllättävämmän, jos Grönstrand olisi poiminut siihen vaikkapa Aapo Junkolan, Tyyne Saastamoisen, Iikka Vuotilan, Alpo Jaakolan ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan. Tohdin myös pitää todennäköisenä, ettei Grönstrand ennen proosahistoriaani tuntenut sellaisia teoksia kuin Meri kiipeilee ja Kuin lähtö saati ymmärtänyt niiden merkitystä.       

Kommentti 19. Analysoitavaksi valikoitunut teosjoukko, teosanalyysiin varattu tila, analyysin tulokset ja niiden sijoittaminen päällekkäisiin, rinnakkaisiin ja peräkkäisiin historiallisiin jatkumoihin ovat mielestäni tärkeämpiä kuin Grönstrandin bongaamat kirjailijanimet. Koska Raukoilla rajoilla on kirjallisuushistoria, niin Grönstrandin olisi ollut mielekästä katsoa miten tuttuja hänen pudottelemansa nimet ovat aikaisempien kirjallisuushistorioiden perusteella.

Havainnollistan asiaa ottamalla esimerkiksi Markku Lahtelan kirjallisuushistoriallisen näkyvyyden ja vertailukohdaksi se, mitä hänen teoksistaan kirjoitetaan kahdessa edeltäjässäni, Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa (1997) ja Yrjö Varpion päätoimittamassa Suomen kirjallisuushistoriassa 1-3 (1999).

Laitinen kirjoittaa tämän verran: ”Samana vuonna Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa Markku Lahtela esitti keskustelunalustuksen 'Kauneudesta' ja muistutti sen tarpeellisuudesta.” (sivu 543) ”'Milleriläisen' proosan piirissä liikkui alkuvaiheissaan Markku Lahtela (1936–1980), etsijä ja kokeilija, joka teki löytöretkiä eri suuntiin ja liikkui filosofian ja kaunokirjallisuuden välimaastossa, kunnes tavoitti omimman tyylinsä fantasiaa ja kulttuurikritiikkiä yhdistävässä romaanissa Sirkus (1978). Teoksen postmodernit 'metafiktiiviset' piirteet ovat merkille pantavan varhaisia” (sivu 584) Useiden 1970-luvulla toimineiden kirjailijoiden asenne oli kokeileva, uutta etsivä. Tällaisia olivat Markku Lahtela ja Kari Aronpuro, Finlandia-sarjaansa aloitteleva Hannu Salama, ja ikään kuin synnynnäisesti omille teilleen poikkeava Timo K. Mukka, mutta joukkoon voisi laskea vielä Juha Mannerkorvenkin.” (Sivu 586) Siinä kaikki.

Suomen kirjallisuushistoria tyytyy yhtä vähään sekä määrällisesti että laadullisesti. Se mainitsee Lahtelan kääntäneen Kerouacin romaanin Matkalla, yhdistää hänet aineistoromaaniin (”Ennen 1960-luvun puoliväliä kehittyi ns. aineistoromaani, jollaisia kirjoittivat mm. Markku Lahtela, Pentti Saarikoski ja Kari Aronpuro”) ja täsmentää myöhemmin väitteen näin: ”Prosaisteista Markku Lahtela sovelsi kollaasitekniikkaa näyttävimmin teoksissaan Jumala pullossa (1964) ja Se (1966).” Siinä kaikki.   

Raukoilla rajoilla sen sijaan käsittelee Lahtelan romaaneja noin kahdeksan sivun verran, mutta tätä monikymmenkertaista eroa edeltäjiini ja tämän eron seurauksia Grönstrand ei ilmeisesti havaitse tai pidä merkityksellisenä, koska pelkät tutut kirjailijanimet tuntuvat riittävän hänelle pavlovilaisen tunnistamisrefleksin läpilyöntiin ja sitä seuraaviin hutihavaintoihin.    

(jatkuu)    

140. Oi & Voi (osa 3: turkulaista tuotesijoittelua)

(jatkoa edellisiin postauksiin)

Arvostelunsa toisen osan toisessa kappaleessa Grönstrand joutuu jo turvautumaan paheksuntaan ja vihjailuun kuin lisätodisteena siitä, ettei hänellä ole asiallista sanottavaa eikä riittävää tietopohjaa. Tässä näyte paheksunnasta: ”Eskelinen huitoo ja hutkii. Kirjallisuusvaikuttajat kuulevat kunniansa. Yksi on 'tynnyrissä kasvanut', toinen 'käsittämättömän avuton' tai 'teoriarajoitteinen'. Kotimainen kirjallisuus tieteenalana näyttäytyy kovin pölynpeittämänä.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria.” Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 10. En huido enkä hutki vaikka Grönstrand niin uskotteleekin irrottamalla kommenttini asiayhteyksistään ja perusteluistaan. Kutsun Tuomas Anhavaa tynnyrissä kasvaneeksi hänen Ulysses-kommenttinsa perusteella (se on luettavissa myös tämän blogin postauksesta nro 8) – tynnyrinhän voisi ymmärtää viittaavan myös yhteytensä eurooppalaiseen modernismiin tieten tahtoen katkaisseeksi Suomeksi, jolloin aloitteleva Anhava ei suinkaan olisi ainoa 'tynnyrissä kasvanut' ja siksi niin sietämättömän tietämätön skribentti.  Kai Laitista kutsun teoriarajoitteiseksi hänen rinnastettuaan Hyryn ja Robbe-Grillet'n ja Juhani Niemeä luonnehdin käsittämättömän avuttomaksi tutkimuskohteensa (suomalaisen proosamodernismin) rajaamisessa ja analysoinnissa erittäin monista syistä, jotka käyvät ilmi paitsi kirjastani myös tämän blogin postauksista nro 49–53. Siteeraamieni tutkijoiden tai muiden kommentaattoreiden skandaalimainen tiedottomuus ja taidottomuus eivät tunnu Grönstrandia häiritsevän toisin kuin erittäin ekonominen tapani kommentoida niitä, joten ilmeisesti Grönstrandistakin Ulysses on romaanitaiteellisessa mielessä vain suunnaton, epämääräinen möhkäle, Hyry suomalaisen kirjallisuuden Robbe-Grillet, ja modernismin ja modernisaation sekoittaminen ja tietämättömyys kansainvälisen modernismin perusasioista professoreille sallittua vielä 1990-luvullakin. Jos näin on, minulla olisi hyvä syy luonnehtia myös Grönstrandia teoriarajoitteiseksi ja käsittämättömän avuttomaksi tutkijaksi, mutta ehkä tyydyn vain toivomaan, että pöly peittäisi hänenkin erehdyksensä mahdollisimman pian.

Grönstrandin argumenttien ehtymistä kuvaa hyvin hänen turvautumisensa perusteettomaan vihjailuun. Ensin tähän tapaan: ”Sieltä täältä toki tunnistaa, että käsillä oleva teos on paljon velkaa esimerkiksi 1900-luvun alun työväenkirjallisuutta koskevalle tutkimukselle. Itse tutkimukset ja niiden tekijät Eskelinen kuitenkin jostain syystä pitää visusti omana tietonaan.”

Kommentti 11. Koska Grönstrand ei perustele väitettään eikä täsmennä ”velkani” laatua (eli mitä mukamas olisin velkaa ja kenelle), sivuutan väitteen epäeettisenä mustamaalaamisyrityksenä seuraavan lyhyehkön kommentin (11a) kera.

Kommentti 11a. Mitä 1900-luvun alun työväenkirjallisuuteen tulee, niin mainitsen sitä käsitellessäni Raoul Palmgrenin ja hänen viisi teostaan (Joukkosydän I-II; Kapinalliset kynät I-III), joiden sanon pystyttäneen ”tutkimusalan kivijalan”, mutta samalla totean niiden olevan ”sekä lähestymistavaltaan että teoreettiselta orientaatioltaan pahasti vanhentuneita, rajoittuneita ja ristiriitaisia” ja perustelen lyhyesti miksi. Ja jos Grönstrand olisi vaivautunut tutustumaan lähdeluettelooni sisältyviin teoksiin, hänelle olisi valjennut, että monet niistä käsittelevät myös niitä 1900-luvun alun työläiskirjailijoita (K.A. Järvi; Hilda Tihlä; Konrad Lehtimäki; Kalle Rissanen; Lauri Luoto), joista itsekin kirjoitan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kirjoittaisin heistä samalla tavoin kuin edeltäjäni tai sijoittaisin heidät edeltäjieni konstruoimiin kirjallisuushistoriallisiin ja ideologisiin konteksteihin.    
///

Grönstrand ei kuitenkaan malta lopettaa absurdia mustamaalaustaan vaan huipentaa sen tavalla, jota voisi kutsua turkulaiseksi tuotesijoitteluksi: ”Eskelinen, joka on vaikuttunut Algot Untolan moniaineksisesta, runsaasta, kirjallisuuden valtavirtaa kyseenalaistavasta tyylistä ja nostaa tämän erittäin tärkeäksi suomalaisen proosakirjallisuuden uudistajaksi, mainitsee Kaisa Kurikan Algot Untola -tutkimuksen hämmentävästi vain ohimennen. Ilman sitä Eskelisellä olisi huomattavasti laimeammat ainekset argumenttinsa tueksi. Lähdeluetteloon Kurikan Untola-tutkimus sentään on löytänyt tiensä.”  

Kommentti 12. Jos Grönstrand olisi lukenut kirjani Algot Untolaa käsittelevät osuudet, hän olisi ehkä voinut ymmärtää, että Untolan tyyli ei ole hänen tuotannossaan juuri se elementti, joka kyseenalaistaa ”kirjallisuuden valtavirtaa”. En siis ole vaikuttunut Untolan tyylistä vaan tyyleistä ja tyylien yhdistelmistä – ja niitäkin enemmän mm. Untolan parhaiden kompositioiden moniulotteisuudesta ja hänen teostensa välisestä suhdeverkostosta.       

Kommentti 13. Ilmeisesti Grönstrand ei lainkaan tunne Untola-tutkimusta, koska ei näe tai halua nähdä kuinka paljon Kurikan tutkimus perustuu edeltäjiinsä (vaikka Kurikka ei mitenkään peittele tätä). Grönstrand ei tunnu tuntevan Kurikan tutkimustakaan, joka painottuu Untolan tarkastelun ja osin Deleuzen ja Guattarin avulla verkkaisesti ja toisteisesti rakentuvaan teoriaan tekijyydestä ja tekijänimistä (se on myös Kurikan väitöskirjan mielenkiintoisin osa niin hyvässä kuin pahassakin). Toisaalta on uskottavaa, ettei helppojen tekstien parissa tutkijanuraansa rakennellut Grönstrand tunne Deleuzea ja Guattaria tarpeeksi hyvin voidakseen arvioida Kurikan argumentaatiota, mutta olisi hänen silti pitänyt huomata että Kurikan väitöskirja ei käsittele kuin osaa Untolan julkaistusta proosatuotannosta ja julkaisemattomastakin vain kolmea teosta. Toki pidän sympaattisena sitä, että 1980-luvulta asti minua tutkijana inspiroineet Untola, Deleuze ja Guattari kohtaavat jo 2010-luvulla Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella.    

Kommentti 14. Proosahistoriani pitkässä Untola-jaksossa siteeraan seuraavia Untolan kirjallista tuotantoa, sen julkaisuhistoriaa, Untolan laitonta teloitusta ja ajankohdan poliittista kontekstia valaisseita kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita ja historioitsijoita: O.A. Kallio, Veijo Meri, Elsa Erho, Liisi Huhtala, Kyösti Wilkuna, Eino Railo, Rafael Koskimies, Juhani Aho, Jaakko Paavilainen, Paavo Haavikko, Jukka Kekkonen, Oula Silvennoinen, Aapo Roselius, Marko Tikka ja tietysti siteeraan Untolaa itseään. Heidän lisäkseen viittaan ainakin Aatos Ojalaan, Tuomas Anhavaan, Marko A. Hautalaan, Leo Lindsteniin, Pentti Salmeliniin, V.A. Koskenniemeen, Maria-Liisa Kunnakseen, Juha Siltalaan, Marjo Liukkoseen ja Kaisa Kurikkaan. Grönstrandin turkulaisen tutkijaetiketin mukaan pelkkä Kurikka olisi kai riittänyt. 

(jatkuu)        

.

139. Oi & Voi (osa 2: Back to basics)

(jatkoa edelliseen postaukseen)

Grönstrandin arvostelun toinen osio on nimeltään Paluu menneisyyteen. Se alkaa kirjoittajalleen tyypillisen yksiulotteisella ja ennakkoluuloisella käsityksellä kirjallisuushistoriasta: ”Eskelisen kirjallisuushistorialla on ansionsa, mutta silti ei voi välttyä ajatukselta, että kirjallisuushistorian kirjoittamisessa kuljetaan myös taaksepäin. Raukoilla rajoilla huokuu sellaista aikaa, jolloin kirjallisuushistoria oli yhden miehen näkemyksen juhlaa ja kirjallisuuden ukonvirtaa kirjailija kerrallaan avaavaa. Monologivaikutelmaa lisää se, että esimerkiksi sellaiset aikaisemmat kirjallisuushistoriat kuin Sain roolin johon en mahdu (1989), Suomen kirjallisuushistoria (1999) ja Suomen nykykirjallisuus (2013) ohitetaan vain lyhyenlännällä maininnalla.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 4. Ehkä Grönstrand pitää taaksepäin kulkemisesta (hänen vähän siteerattu väitöskirjansahan käsitteli 1840-luvun ruotsinkielisiä romaaneja eli vaikeustasoltaan varsin vaatimatonta hengenravintoa) tai hänen koordinaattinsa ovat muuten vain sekaisin, koska hänen lopputulemansa on kuitenkin se, että ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta.” Grönstrand ei liioin tunnu hahmottavan eroa Suomen kirjallisuushistorian ja Suomalaisen kirjallisuuden historian kaltaisten "kokonaishistorioiden" ja proosahistoriani kaltaisten "osittaishistorioiden" välillä arvioidessaan yksiulotteisen (eteenpäin/taaksepäin) historiankäsityksensä avulla sitä mitä pitää yhdelle kirjallisuushistorioitsijalle sopivana toimintasäteenä.

Kommentti 5. Suosittelen Grönstrandille (kuten muillekin) Steven Mooren kaksiosaista romaanikirjallisuuden globaalihistoriaa The Novel. An Alternative History (2010; 2013) massiivisen todistusvoimaisena näyttönä siitä, että yhden kirjoittajan kirjallisuushistorioiden aika on kaikkea muuta kuin ohi.      

Kommentti 6. Sekä yhden että useamman kirjoittajan kirjallisuushistoriat voivat niin onnistua kuin epäonnistua, sillä kummassakin on omat riskinsä – kirjoittajaryhmien osalta esimerkiksi koordinaation puute, kollegiaalinen hymistely, jaetut ideologiset ennakkokäsitykset ja muut sokeat pisteet sekä selitysvoimansa menettäneisiin, mutta arvovallalla silattuihin paradigmoihin tarrautuminen. Olen suhteellisen kovasanaisesti arvioinut ryhmätyönä tehtyjen Suomen kirjallisuushistorian ja Suomen nykykirjallisuuden puutteita ja virheellisyyksiä pitkissä arvosteluissani (”Ei laaksoa, ei kukkulaa”, Nuori Voima 3/2000, 32-35, ja ”Myötähäpeää ja vastakaanonia. Suomen nykykirjallisuus kadonnutta aikaa etsimässä”, Kritiikki XI [syksy 2014], 95–101). Harkitsin hetken niiden sisällyttämistä liitteinä proosahistoriaani, mutta luovuin ajatuksesta mm. siksi, että pidin sitä turhana riidanhaastamisena (ja arvosteluhan on lopulta pelkkä arvostelu). Mea maximum culpa.   

Kommentti 7. Tuntemuksissaan, vaikutelmissaan, ja ennakkokäsityksissään kovin mielellään rypevän ja niistä vaivalloisesti irtipyristelevän Grönstrandin olisi kaikesta huolimatta pitänyt kyetä huomaamaan, että siteeraan hyväksyvään, ellen peräti nallepuhpositiiviseen, sävyyn Mika Hallilan metafiktiota ja Tuija Saresman suomalaisen lukemisen kulttuureita Suomen nykykirjallisuudessa käsitteleviä artikkeleita. Jälkimmäinen on jopa ratkaisevan tärkeä siinä miten suomalaisen lukemisen historiaa hahmotan (ja sekin käy tekstistäni ilmi). 

Kommentti 8. Mainion, joskin surullisen esimerkin siitä, että myös naiset ja jopa naiskollektiivitkin voivat epäonnistua kirjallisuushistorian kirjoittamisessa tarjoaa Maria-Liisa Nevalan luotsaama ja kokoama kirjoittajaryhmä teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Harmittavasti epäonnistuminen tihentyy juuri sellaisten kirjailijoiden ja teosten kohdalla, joiden avulla olisi voinut kirjoittaa 1900-luvun suomalaisen proosakirjallisuuden historian ukonvirtaa uusiksi. Tässä siitä proosahistoriaani sisältyvä lyhyenläntä esimerkki: ”Kallio-Visapään ja Kolmen vuorokauden myöhemmästä maineesta ja kovasta kohtalosta kertoo paljon tämä lyhyt sitaatti, joka on kaikki mitä Maria-Liisa Nevalan toimittama naiskirjallisuuden historia Sain roolin johon en mahdu (1989) kirjailijasta ja hänen pääteoksestaan kirjoittaa, verratessaan sitä kaiken huipuksi, pelkästään temaattisesti ja siinäkin epäonnistuen, Irja Sallan perin perinteiseen romaaniin Unissakävijä (1943): 'Samanlaista eksistentialistissävyistä ahdistusta on myös Sinikka Kallio-Visapään (s. 1917) romaanissa Kolme vuorokautta (1948), joka ilmestyessään herätti huomiota kerronnaltaan modernina romaanikokeiluna. Kallio-Visapään teoksessa ahdistus liittyy taiteilijaproblematiikkaan. Romaanin runoilija Paula elää voimakkaan itsetuhovietin vallassa ja hänen minäkuvansa on äärimmäisen kielteinen. Hänen sieluaan raastavat ristiriidat ja voimakas dualismi estävät hänen luovan työnsä. Unissakävijän Marjatan tavoin Paula tuntee, että juuri hän on syypää maailman kaikkiin synteihin.  Itsemurha on hänelle ainoa ulospääsytie tästä tilanteesta.' (Sain roolin johon en mahdu, 336) Ei siis ihme, että perinnettä uudistavat tai peräti uuden perinteen aloittavat naiskirjailijat jäävät sivuun ja unohduksiin kirjallisuushistoriassa.” (Raukoilla rajoilla, 404–405) Ehkäpä olisi kannattanut hieman avata Kallio-Visapään ”modernin romaanikokeilun” luonnetta sisältöreferaatin sijasta ja päästä näkemään Kolme vuorokautta sodanjälkeisen modernistisen proosan aloituksena. Samanlaiset  tutkijoiden taidottomuudesta kielivät painotusvirheet kertautuvat yhä uudestaan suomalaisissa kirjallisuushistorioissa ja johtavat siihen, että kompositioltaan moniulotteiset, vaikeat tai vaikeaksi koetut tekstit rajautuvat säännönmukaisesti ulos kirjallisuushistoriasta.             

Kommentti 9. Jos Grönstrand olisi vaivautunut edes selailemaan edeltäjiäni, hän olisi ehkä huomannut, etteivät nekään keskustele keskenään kuin implisiittisesti (eli historiallisten hahmotustensa eroissa). Esimerkiksi Kai Laitinen mainitaan kyllä usein Suomen kirjallisuushistorian sivuilla, mutta esipuheen kohteliasta mainintaa lukuun ottamatta muissa rooleissa (kuten kriitikkona, Parnasson päätoimittajana ja kulttuurisuhteiden vaalijana) kuin kirjallisuushistorioitsijana. Tälle kirjallisuushistoriagenren ominaisuudelle on helposti ymmärrettävät pragmaattiset syynsä. Jos olisin keskittynyt edeltävien kirjallisuushistorioiden ja niitä tukevan tutkimuksen arviointiin ja kritiikkiin, niin olisin saanut nopeasti aikaiseksi 600-sivuisen teoksen, mutta se ei olisi enää ollut suomenkielisen proosakirjallisuuden historia.     

(jatkuu)                      

138. Oi & voi (osa 1: Kubikin Kuutio for beginners)

Suuresti arvostamani Niin & Näin -lehden uudessa numerossa (1/2017) Heidi Grönstand arvioi proosahistoriaani otsikolla Jännitteinen proosahistoria. Arvostelunsa lyhyehkössä johdannossa Grönstrand huomaa minun seuranneen ”historiantutkimuksessa viime vuosina tehtyjä linjauksia” ja kirjoittaa, että ”Raukoilla rajoilla on intohimoisella otteella kirjoitettu runsaudensarvi, joka tarjoilee suomalaiseen kirjallisuushistoriaan perehtyneellekin paljon uutta.” So far, so good. Valitettavasti arvostelun kuluessa käy liian usein ilmi, että Grönstrand ei ole kovin hyvin perehtynyt suomalaisen saati suomenkielisen kirjallisuuden historiaan eikä kirjallisuushistorian lajityypin peruskuvioihin. Grönstrandin arvio jakautuu kolmeen pääosaan ja lyhyeen loppukaneettiin. Käyn ne läpi yksi kerrallaan.

Arvostelun ensimmäinen osassa ("Kielipoliittisia valintoja?"), Grönstrand yrittää päästä perille kirjallisuushistoriani kaksoisrajauksen (kieli + proosa) seurauksista, mutta kompastelee tuon tuostakin omiin ennakkoluuloihinsa: ”Vaikka Eskelinen hahmottaa proosan lajina, joka 'ei rajaudu maantieteeseen eikä kansallisvaltioon saati muutamaan lajityyppiin', kuten hän itse asian ilmaisee, kielirajaus tuntuu paluulta nationalistisiin puolustusasemiin.” Heti seuraavan kappaleen alussa Grönstrand tuntuu kuitenkin hetkeksi saaneen edes yhden juonen päästä kiinni: ”Eskelisen rakkaus, kokeellinen kirjallisuus, ja sille teoksessa annettu reipas tila toki tekee tyhjäksi ajatuksen kansallismielisestä tarkoitusperästä.” Grönstrandin perustelu kertoo minulle, että emme käsitä kokeellista kirjallisuutta lainkaan samalla tavalla, mutta olkoon, koska olen heikkona hetkiin, jolloin kriitikon uusi väärinkäsitys kumoaa hänen edellisen väärinkäsityksensä.   

Toinen kummallinen ja hupaisa ristiriita Grönstrandin arvosteluun syntyy siitä, että hän siteeraa teokseni johdannossa esittämiäni perusteluita rajaukselleni (mm. sen, että keskittyminen yhteen kirjallisuuden keskeiseen osa-alueeseen tuo paremmin näkyviin kirjallisuusmaailman sisäisen dynamiikan ja sen kytkökset kirjallisuuden ulkopuolisiin poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin virtauksiin ja rakenteisiin), mutta väittää silti, että ”Eskeliselle yksikielisyys kuitenkin näyttäytyy kirjallisuushistorian kirjoittamisen itsestään selvänä lähtökohtana, jota hän ei sen kummemmin lähde reflektoimaan.” Kaiken huipuksi Grönstrandin arvostelun viimeisen kappaleen yhteenveto näyttää, että valitsemani rajaus (keskittyminen suomenkieliseen proosaan) tuottaa ainakin Grönstrandin kohdalla juuri sellaisia vaikutuksia, joita rajauksellani tavoittelin: ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta.”   

Jakson päätteeksi Grönstrand uhraa pitkän kappaleen Elmer Diktoniukselle eli yhdelle oman kielinationalistisen tutkimuskohteensa esittelylle yhdistämällä sen huterasti kokeellisen kirjallisuuden ”kielipeleihin”. Kas näin: ”Moninaiset kielikokeilut ovat niin ikään erottamaton osa Elmer Diktoniuksen tuotantoa, joka ei ole niin ruotsinkielinen kuin millaiseksi se usein mielletään. Eskelinen kyllä viittaa Diktoniukseen pari kertaa, mutta tarkempi perehtyminen Diktoniuksen teksteihin olisi vankistanut Eskelisen käsitystä modernismin läpimurrosta Suomessa. Vaikka kirjallisuudentutkimuksessa elää sitkeästi perinne käsitellä erikseen suomen- ja ruotsinkielistä modernismia, modernisti-Diktoniuksen romaanipari Janne Kubik/Janne Kuutio kyseenalaistaa perusteellisesti tämän jaon mielekkyyden. Suomen kieli tihkuu Diktoniuksen ruotsin kieleen, eikä suomenkielistä Janne Kuutiota pidä ajatella Janne Kubikin yksioikoiseksi käännökseksi. Se on oma itsenäinen teos, jonka rakennekin poikkeaa ruotsinkielisestä versiosta.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 142)

Kommentti 1. Ei ole mikään salaisuus, että Janne Kuutio (1946) on tekijän jonkin verran mukailema (eikä vain yksioikoinen) suomennos Janne Kubikista (1932). Vaatimattoman mukailun ydin on siinä, että Janne Kubikissa kertomusta täydentävä ”kommenttiraita” on sijoitettu yhtenäisenä teoksen loppuun otsakkeella Efterord kun taas Janne Kuutiossa ”kommenttiraita” on jaettu osiin ja sijoitettu jokaisen luvun loppuun. Kummallakin ratkaisulla on etunsa ja niiden erolla saattaisi olla ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa suomennoksen statusta itsenäisenä teoksena, jos kursivoitujen kommenttien rooli olisi voittopuolisesti kertomusta riitauttava eikä täydentävä. Kommenttiraidan luonne selviää hyvin myös Diktoniuksen Tekijän sanasta, joka on painettu Janne Kuution toisen painoksen (1996) takakanteen: ”[Janne Kuution] rumuus johtuu siitä aikakaudesta, jolloin sen sankari eli, ja rakkauteni siihen siitä asiallisesta rehellisyydestä, jolla, luullakseni, onnistuin lähestymään arkaa aihettani – ynnä eräitä osia itsessäni sekä muisteloita lapsuuteni Nurmijärveltä, joita varsinkin juttusarjan 'selityksissä' olen kosketellut.”   

Lyhyesti sanottuna Janne Kuutio oli yksi niistä rajatapauksista, joiden sisällyttämistä proosahistoriaani harkitsin. Päädyin em. syistä kuitenkin siihen, että Janne Kuutio ei ole uusi itsenäinen teos (en finsk original) vaan vain hennosti muokattu käännösteksti (vertailu- ja vastakohtana voi käyttää Leevi Lehdon Ulysses-suomennoksen 14. lukua). Hypoteettisesti: jos joku Grönstrandin hengenheimolainen olisi saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että Janne Kuutio olisi sisällytettävä suomenkielisen proosan historiaan, olisin kirjoittanut sen olevan köyhän miehen Berlin Alexanderplatz, jonka jännitteetön kommenttiraita edustaa metafiktiivisyyden nolla-astetta, jonka maine kokeellisena romaanina on vahvasti liioiteltu, ja jonka suomenkielinen asu olisi kannattanut tarkastaa native speakerilla . Ennen kuin kukaan ehtii pahoittaa mielensä todettakoon, että arvioni ei ole kovin kaukana Diktoniuksen Janne Kuution ”peräkaneetissa” esittämästä arviosta, jonka mukaan Janne Kuutio on ”kehittynyt vaatimattomaksi ja harvaääniseksi muunnelmaksi niistä kumous- ja uusimistekniikoista, joita modernin romaanin suurmiehet soittelevat kirjoituskoneellaan kaukana avarassa maailmassa.”      

Kommentti 2. Olen edeltävien kirjallisuushistorioiden (Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia; Yrjö Varpion päätoimittama Suomen kirjallisuushistoria) kanssa samaa mieltä siitä, että suomen- ja ruotsinkielinen modernistinen proosa kehittyivät varsin erillään toisistaan. Tämä koskee myös Elmer Diktoniuksen Janne Kubikin (1932) suomeksi mukailtua käännöstä Janne Kuutio (1946).   Vaikuttamattomuuteen on helppo löytää ainakin kuusi syytä: kieliryhmien ja kirjallisuusyhteisöjen pitkälle edennyt eriytyminen toisistaan; vaikutusvaltaisen välittäjähahmon puute; Janne Kubikin/Kuution avoin poliittisuus; Diktoniuksen asema (hänet ”kanonisoitiin” vasta Olof Enckellin kirjoittamassa monografiassa 1950-luvulla); pian 1940-luvun puolivälin jälkeen julkaistut modernismisuomennokset (mm. Joyce, Dos Passos, Sartre, Camus) – ja ehkä sekin, että vain kaksi vuotta Janne Kuution jälkeen ilmestynyt Sinikka Kallio-Visapään Kolme vuorokautta nosti kursivoidun kommenttiraidan käytön uudelle tasolle (toki sekään ei juuri vaikuttanut suomenkielisen proosan kehittymiseen). Toisin kuin suomenkielisen modernismin vaiheista ilmeisen tietämätön Grönstrand haluaa uskoa ja uskotella tutkijayhteisöllä on siis ollut ja on yhä edelleen hyvät syyt käsitellä erikseen suomen- ja ruotsinkielistä modernismia (sekä proosassa että runoudessa) – mikäänhän ei estä eikä ole koskaan estänyt kokoamasta näiden tutkimuslinjojen tuloksia yhteen. 

Tarkempi perehtyminen Diktoniuksen teksteihin ei siis olisi vankistanut käsitystäni modernismin läpimurrosta Suomessa enkä näe syytä muuttaa sitäkään mitä siinä Janne Kuutiosta kirjoitin: ”Suomalaisesta kirjallisuudesta välittyy oudon yksipuolinen kuva Anhavan kirjoitusten perusteella. On muutamia kirjailijoita, joiden tuotantoon paneutuminen olisi voinut edesauttaa modernismin läpimurtoa, mutta ainakaan tämän kokoelman (blog. huom. Todenkaltaisuudesta) perusteella Anhava ei kirjoittanut sanaakaan Irmari Rantamalan Harhamasta, Elmer Diktoniuksen Janne Kuutiosta tai Volter Kilven Saaristosarjasta, joten tässäkin mielessä suomenkielinen modernismi nyhjäistiin kuin tyhjästä.” (Raukoilla rajoilla, 389)  

Kommentti 3. Kielet tihkuvat toisiinsa, so what? Joycen Finnegans Wakessa luetellaan suomenkielisiä lukusanoja, mutta en silti menisi väittämään, että suomenkielisen ja englanninkielisen proosakirjallisuuden historioita ei voisi kirjoittaa erikseen.

(jatkuu)

136. Älä lyö Löyttyä, osa 6

(jatkoa postauksiin nro 124-126 ja 131-132)

Löytty kuvittelee ja väittää, että tapa tai strategia, jolla oion edeltäjieni ja tutkijakollegoideni mielestäni virheellisiä käsityksiä, ”suorastaan edellyttää vihollisia.”

Kommentti 23. Löytyltä jää huomaamatta, että käsittelen monia kirjailijoita ja historiallisia konstellaatioita ja konfiguraatioita, jotka ovat jääneet edeltäjiltäni ja kollegoiltani huomaamatta ja hahmottamatta. Löytyn viholliskuvaprojektioon sovitettuna tämä tarkoittaa sitä, että suurimman osan kirjastani kuljen ei-kenenkään-maalla kohtaamatta ainoatakaan ”vihollista”.

Löytty huipentaa vihollisjeremiadinsa hupaisaan hyperbolaan: ”Valitettavasti vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan. Niinpä erään yhä virassa olevan professorin – jätän nimen mainitsematta – esittämät väitteet 'edustavat juuri sitä vastenmielistä tutkimuksellista perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Kritiikki XV [Syksy 2016], 80)

Kommenti 24. Löytty siteeraa tässäkin minua asiayhteydestä irrallaan eli tyypilliseen tapaansa. Tässä pitkä virke kokonaisuudessaan: ”Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut katteettomat väitteet voivat tuntua harmittomilta, mutta ne edustavat juuri sitä vastenmielistä perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Raukoilla rajoilla, 194) Löytyn siteeraamassa kohdassa kritiikin kohteena ovat siis professori Pirjo Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut L. Onervan Mirdja-romaania koskevat väitteet. Mirdja-luentaani liittyvä lyhyehkö Lyytikäis-kommentti on luettavissa tämän postauksen p.s.-osuudesta. Siihen sisältyy myös suosikki-idiomini, ”hajoava muoto”, tutkijan muotopuhtaan avuttomuuden kavaltava suomalaisen korvikenarratologian klassikko.    

Kommentti 25. Löytyn mukaan ”vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan.” Katsotaanpa, tässä muutama sitaatti: ”Kirjallisuudentutkijana on helppo olla samaa mieltä kuin Kai Laitinen (...)” (Raukoilla rajoilla, 11); ”Nummi vertailee Ahon syntaksia tajunnanvirtakirjallisuuden klassikkoteoksen, Edouard Dujardinin romaanin Les lauriers sont coupés (1887), syntaksiin ja toteaa lopulta sen mikä on jo kertalukemalla itsestään selvää (...)” (Raukoilla rajoilla, 154); ”H.K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva (...)” (Raukoilla rajoilla, 458); ”Saresma ja hänen siteeraamansa tutkijat ehdottavat monia uskottavia ja yhdessä vaikuttavia syitä suomalaisen lukemisen realismiin tai realistisuuteen painottuville arvostuksille.” (Raukoilla rajoilla, 583)         

Kommentti 26. On mielenkiintoista, että Löytty ei uskaltaudu mainitsemaan Lyytikäisen nimeä. En tiedä, onko syynä Lyytikäisen vaikutus- ja rahoitusvallan tai persoonallisuuden pelko, mielistely vai jokin muu alhainen motiivi, mutta Löytyn koominen korrektius (asiayhteyden piilottamiseen ja väärentämiseen yhdistettynä) herättää paitsi huomiota myös ikäviä kysymyksiä ja vielä ikävämpiä vastausvaihtoehtoja. 

… (spekulatiivinen jakso poistettu ja siirretty toiseen kirjoitukseen)...

”Yksittäisistä romaaneista esitetyt luonnehdinnat ovat kuitenkin useimmiten osuvia ja oivaltavia, mutta niiden esitystyylissä häiritsee arvoarvostelmien ehdottomuus. (…) Ilahduin esimerkiksi Teuvo Pakkalan arvon nostamisesta, osasihan tämä yhdistää 'sisäisen ja ulkoisen todellisuuden paremmin kuin edeltäjänsä tai aikalaisensa'.” (Löytty, 81)

Kommentti 27. Arvoarvostelmien ajoittainen ”ehdottomuus” ei näytä Löyttyä kuitenkaan häiritsevän silloin kun hän sattuu olemaan arvostelmasta samaa mieltä.  

Palaan vielä lopuksi Löytyn kompurointiin suomenkielisyyteen ja suomalaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Monien Löytyn ristiriitaisten kommenttien takaa pilkottaa hänen orastava kiinnostuksensa transnationalistiseen (ylirajaiseen) ajatteluun, joka pyrkii kyseenalaistamaan kansallisten ja nationalististen lähtökohtien ensisijaisuutta kirjallisuudentutkimuksessa ja -historiassa. Pahaksi onneksi tämä on jo tehty ja kenties vielä pahemmaksi onneksi pelkällä ideologisella transnationaalisuudella ei pitkälle päästä kirjallisuushistoriassa ja kirjallisuudentutkimuksessa, koska vaarana on jäädä helposti tai kätevästi jumiin, kiertämään tutkimusresursseja tuhlaten kehää ”kansalliseksi” suotta oletetun kirjallisuuden ympärille – vaikkapa tähän tapaan:

”Tekstissä ilmenevän jännitteisen dynamiikan avulla voi kuvata myös yleisemmin kirjallisuudentutkimuksen näkökulmia kirjallisuuden ja kansallisen väliseen suhteeseen, mikä ilmenee myös tämän kirjan kysymyksenasetteluissa. Kirjamme on osa kirjallisuuden ja kansakunnan välisistä kytköksistä käydyn neuvottelun pitkää jatkumoa, joka ei edelleenkään ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Tavoitteemme on etsiä ja esitellä tapoja irtautua suomalaisen kirjallisuuden kansallisesta tulkintakehyksestä, eli hahmotella keinoja kansalliset rajaukset kyseenalaistavan – ylirajaisen – kirjallisuudentutkimuksen tekemiseen. Samalla jo kansallisen sisältyminen kirjamme nimeen, Kansallisen katveesta – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, paljastaa, että kansallinen on väistämättä elimellinen osa myös meidän lähestymistapaamme. Laurilan tavoin olemme kansallisessa kiinni sitä kyseenalaistaessammekin.” (Heidi Grönstrand, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Hanna-Leena Nissilä & Mikko Pollari: ”Johdanto.” Teoksessa Kansallisen katveessa – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. SKS, 2016, 9)

Täytyy kuitenkin myöntää, että Löytyllä on hetkensä. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekee Löytyn nöyristelevä epärehellisyys. Hänen täytyy väittää suomenkielisen proosan historiaani suomalaisen kirjallisuuden historiaksi, jotta voisi oman keppihevosensa selästä osoittaa ainoaa (itselleen) sallittua eli transnationalistista pakoreittiä muka-nationalistisesta kirjallisuushistoriasta. Tässä Löytty näyttäytyy ironiattomana oulipolaisen vitsin todentumana eli rottana, joka rakentaa itselleen käsitteellisen vankilan ja yrittää sitten avuttomasti vapauttaa itsensä sieltä. Toisin sanoen yksi monista eroistamme on siinä, että minua (sekä tutkijana että kirjailijana)  kiinnostaa kieli ilmaisullisena systeeminä ja kirjallisuus yleisinhimillisenä toimintana ja Löyttyä spekulatiivinen suomalaisuus ja siitä vapautuminen ylirajaisen ”kirjallisuudentutkimuksen” kautta. Lähemmäksi ikiliikkujan keksimistä lienee vaikea päästä.

P.S. "Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: 'Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja  tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva.  Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.' Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: 'Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä  on  historiallisesti  ja  esteettisesti  ontto  ja  ontuva.' (Raukoilla rajoilla, 192–193)

135. Toinen painos ja yksi vuoden kauneimmista kansista

Markus Pyörälän suunnittelema Raukoilla rajoilla -kansi palkittiin tänään yhtenä vuoden 2016 kauneimmista kansista Vuoden kaunein kirja -tapahtumassa. Vuoden toisen palkintoplakaattinsa mestari Pyörälä nappasi Heikki A. Kovalaisen Mädän elämän alkeet -romaanin graafisesta suunnittelusta. Tässä linkki vuoden 2016 kauneimmaksi katsottujen kirjaesineiden katalogiin: http://www.kauneimmatkirjat.fi/

Pari viikkoa sitten kuulin, että kirjastani otetaan toinen painos, joka ehkä on jo kaupoissa. Sain tilaisuuden korjata pari ennakoivan tekstinsyötön ihmettä kuten akronistikonin akrostikoniksi sivulla 11 ja pankinjohtajan sivulla 416 muotoon pankkiiriperheen, ja lisäksi, kiitos Anita Konkan, saatoin korjata Giden Vääränrahantekijöiden suomennosvuodeksi 1950 (sivulla 396). 

Lähdeluetteloon lisäsin yhden sieltä prosessin loppuvaiheen leikkaa- ja liitä -vaiheessa nolosti tipahtaneen artikkelin eli Timo Myllyntauksen “Luku- ja kirjoitustaito teollistuvassa Suomessa – tilastoharhako?” (Historiallinen Aikakauskirja 2/1991, 116–120).

Myllyntauksen artikkeli auttaa (muun ohella) korjaamaan tänä itsenäisyyden juhlavuonna miltei trumptwiitin lailla leviävän kuvitelman Suomesta lukemisen ikiaikaisena suurvaltana ankeita aikalaistodisteita vastaavaksi. Se on luettavissa ja ladattavissa täältä   http://www.academia.edu/1149890/Luku-ja_kirjoitustaito_teollistuvassa_Suomessa_-_tilastoharhako     

132. Myötähäpeää ja auktoriteettiuskoa (Älä lyö Löyttyä 5)

(jatkoa postauksiin nro 124-126 ja 131)

Kommentti 20: Myötähäpeä. Löytty kertoo tuntevansa myötähäpeää siitä, että rinnastan Hyryn lestadiolaiseen marsuun korjatessani Kai Laitisen tekemää käsittämätöntä rinnastusta diplomi-insinööri Hyryn ja insinööri Robbe-Grillet'n välillä. Minä puolestani tunnen myötähäpeää niin taitamattomasta, tietämättömästä tai epärehellisestä tutkijasta, joka rinnastaa Hyryn ja Robbe-Grillet'n. Jos on valittava kolossaalisen virhetulkinnan ja sen ilkkuvan korjaamisen välillä, Löytty näemmä valitsee kolossaalisen virhetulkinnan.  Koska Hyry, Laitinen ja Robbe-Grillet ovat kuolleet, myös Löytyn tuntema, mielestäni hieman nekrofiilinen myötähäpeily, herättää minussa tutkijana myötähäpeää, koska Löytyn herkkyysposeeraus paljastaa vain hänen vankan uskonsa menneisyyden tutkija-auktoriteettien paradigmaattisiin erehdyksiin ja itsepintaisen halun jatkaa niiden tekemistä.  

Kommentti 21 (jatkoa edelliseen kommenttiin). Selvimmin tämä huono usko tai auktoriteettiusko näkyy tavassa, jolla hän reagoi siihen mitä kirjoitan esimerkiksi SKS:n toiminnasta tai Tuomas Anhavasta. Näin Löytty: ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei ole näemmä ollut missään vaiheessa tehtäviensä tasalla. Suomenkielisen modernismin kaanonia edustava Tuomas Anhava saa vastaanottaa monta iskua.” Siinä kaikki eikä sanankaan kommenttia saati vasta-argumenttia siihen mistä näitä ”instituutioita” kritisoin. Kirjani SKS:a käsittelevät osuudet perustuvat Irma Sulkusen ja Kai Häggmanin kirjoittamaan SKS:n historiaan enkä väitä, ettei SKS ole ollut missään vaiheessa ajan tasalla. SKS:n anti suomenkielisen proosan kehitykselle on vain ollut vähäisempää kuin voisi em. historiateoksia lukematta luulla. Ajallisesti viimeisin seikka, josta SKS:a kritisoin, on Kalevalan tietoinen ja laskelmoitu politisoiminen vasta itsenäistyneen maan propagandistisiin ja yltiönationalistisiin tarpeisiin – ja tästäkin on noin vuosisadan verran aikaa, joten ehkä Löytyn tutkimuksellinen kello jätättää pahemmin kuin osasin kuvitellakaan. 

Kommentti 22. Silloin kun Löytty on referoivinaan esittämiäni arvioita siteeraamalla hän klassisen epärehelliseen tapaan irrottaa lainauksen asiayhteyksistään. Tässä ensimmäinen esimerkki: ”Työväenkirjallisuutta tutkineen Raoul Palmgrenin seuraajien ’yksinkertaisuus on enimmäkseen löytänyt parinsa yhtä yksinkertaisissa teoksissa, joiden suhteen heidän tulkinnallisesta mielivallastaan ei ole ollut aivan kohtuutonta haittaa.” Jo lainauksen lähikontekstista selviää kuitenkin mistä on kysymys: 

”Isompi ja vielä vaikeampi kysymys on kuitenkin se, mitä työläiskirjallisuus on tai oli. Suomessa tutkimusalan kivijalan pystytti Raoul Palmgren väitöskirjallaan ja viidellä muulla kirjallaan (Joukkosydän I–II, 1965–1966,  ja Kapinalliset kynät I–III, 1983–1984).  Niiden käsittelemä historia päättyy kuitenkin jo vuoteen 1951 ja ne ovat sekä lähestymistavaltaan että teoreettiselta orientaatioltaan pahasti vanhentuneita, rajoittuneita ja ristiriitaisia. Palmgrenin jalanjäljissä kompuroineen Pertti Karkaman ja hänen kaltaistensa marxilaisten tutkijoiden sekä kirjallisuustieteellisesti että ideologisesti naiivi teema ja tendenssi -orientaatio ei ole tuonut parannusta tilanteeseen siitä huolimatta tai juuri siksi, että sen edustajien  yksinkertaisuus  on enimmäkseen löytänyt parinsa yhtä yksinkertaisissa teoksissa, joiden suhteen heidän tulkinnallisesta mielivallastaan ei ole ollut aivan kohtuutonta haittaa.                                          

   Palmgrenin viisiosaista työväenkirjallisuuden historiaa hallitsevat rajoittuneen ideologisesti tulkitut temaattiset painotukset. Kirjailijat on jaoteltu aitoihin työläiskirjailijoihin, käännynnäisiin ja sympatisoijiin, mikä jo kertoo siitä kuinka huteralla ja biografisella pohjalla hahmotus on.  Teosten puolestaan pitää käsitellä työläisten elämää ja suomalaista politiikkaa eikä oikeastaan mitään muuta ja tietenkin tehdä tämä poliittisesti mahdollisimman oikeaoppisella tavalla.  Tällainen lähestymistapa olisi ehkä ollut ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa vielä silloin kun työläiskirjallisuuden tutkimus tuli ensimmäisen kerran kunnolla ulos kaapista (Suomen ja Palmgrenin tapauksessa vasta 1960-luvulla), mutta kun samaan alkeellisuuteen turvaudutaan vielä 1980-luvun alussa julkaistuissa Kapinallisissa kynissä, niin tuloksena on jo pelkkää fraseologista paraatifarssia siitä huolimatta, että tuolloin eletään syvimmän neuvostogeriatrian naapurissa. 

   Käytännöllisesti katsoen Palmgrenin onni on, että hänen itsenäisyyden ajan työväen kirjallisuutta järjestelmällisesti käsittelevä historiansa päättyy jo vuoteen 1951.  Tuon ajankohdan jälkeenhän ja ennen kaikkea Viidan, Pekkasen, Linnan ja Salaman kulttuurisen legitimoinnin ansiosta ns. työläiskirjallisuus on ollut itsestään selvä osa suomalaista kirjallisuutta ja kirjallisuuden historiaa ja sen edustajia on tutkittu rikkaammin ja järkevämmin heppoisista heijastusteorioista vähitellen luopuen. Näin siis Palmgreniltä jäisi pelastettavaksi vain runsaat 50 vuotta kirjallisuushistoriaa, mutta Palmgrenia itseään ei pelasta mikään (siitä pitää jo Aronpuron Aperitiffin sensurointiyritys 1960-luvulla huolen, Palmgrenin tutkimuksen laadun lisäksi). Palmgrenin pohjatyön uudelleenkirjoitustyössä yksi ensimmäisiä vaatimuksia olisi erottaa toisistaan kirjalliset ansiot ja ideologiset painotukset ja yksi ensimmäisiä kysymyksiä se, kuinka pitkälle ja millä keinoin tämä on tai olisi mahdollista, jos sillä tarkoitetaan muuta kuin vain anakronistisista poliittisista arvostelmista luopumista.” (Raukoilla rajoilla, 215–216)

(jatkuu, mutta ei vielä ensi kerralla)

                                                                     

131. Älä lyö Löyttyä 4

(jatkoa postauksiin nro 124-126)

”Raukoilla rajoilla -teoksen kerronnallisia ratkaisuja tarkasteltaessa on helppo todeta, että sen kertoja näkyy ja kuuluu. Tuo kertojahahmo haluaa tehdä vaikutuksen laajalla asiantuntemuksellaan ja radikaaleilla – tai sellaisiksi väittämillään – mielipiteillä, muta vetää samalla maton pyrkimystensä alta pilkkaamalla aikaisempia kirjallisuushistorioita ja tutkijakollegoitaan tavalla, joka ei edistä kirjallisuutta koskevaa tiedonmuodostusta. Tyylivalinta on sikäli sääli, että kirjasta olisi saanut sieltä täältä editoimalla ajatuksia herättävän ja ehdottoman tarpeellisen kurssikirjan yliopistollisiin kirjallisuudenopintoihin.” (Olli Löytty: "Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten". Kritiikki XV, Syksy 2016, 82)

Kommentti 15. Tässäkin sitaatissa Löytty turvautuu projektiiviseen keittiöpsykologiaan, jota joskus muinaisuudessa saatettiin kutsua intentioharhaksi. Sen enempää minä kirjailijana kuin proosahistoriani kertojahahmo tai kertojahahmot (Löytyn olisi kannattanut miettiä mahdollisuutta, että kertojia on useampi kuin yksi, mutta sellainenhan edellyttäisi jo perusnarratologian hallintaa) ei /eivät halua tehdä vaikutusta laajalla asiantuntemuksellaan (jos pitäisi Löytyn arvostelukykyä arvossa, niin voisin olla imarreltu siitä, että hän kokee asiantuntemukseni laajaksi) ja mitä radikalismiin tulee, en missään kohdassa väitä mielipiteitäni tai argumentaatiotani radikaaleiksi (vaikka ymmärrän hyvin, että ne Löytyn tiedollisesti ja taidollisesti kapeasta perspektiivistä voivat sellaiselta tuntua). (Varmemmaksi vakuudeksi ja huvin vuoksi kokoan tämän postauksen loppuun bonusraidaksi ne teokseni lauseet ja virkkeet, joihin sisältyy kirjainyhdistelmä radika).                        

Kommentti 16. Jos Löytty haluaa tutkailla panostani kirjallisuutta koskevaan tiedonmuodostukseen, niin hänen kannattaisi tutustua noin 500-sivuiseen tutkimukseeni Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory (Continuum/Bloomsbury, 2012), joka käsittelee mm. sitä millaiseksi teoskokonaisuutta, intertekstuaalisuutta ja kerrontaa koskevaa kirjallisuusteoriaa pitäisi laajentaa ja muokata, jotta se säilyttäisi erottelukykynsä ja selitysvoimansa myös paperimedian ulkopuolella. Näitä kysymyksiä globaaleilla areenoilla pohtivat tutkijat koen kollegoikseni enkä suinkaan kotimaisen kirjallisuuden kotikutoiset (ja perinteisen teoriavihamieliset) paradigmat sisäistäneitä tutkijoita, joilla on otsaa ehdottaa esimerkiksi sellaista kirjallisuuden ikiaikaista perusominaisuutta kuin monitulkintaisuutta postmodernismin määreeksi, olipa tällaisella ehdottelijalla sitten professuuri tai ei. Pidän akateemista keskustelua ja dialogia suuressa arvossa, mutta dialogi käy mahdottomaksi tilanteissa, jossa toinen osapuoli ei tunne keskustelun kohteena olevaa ilmiötä, suuntausta, teoriaa tai metodia.

Kommentti 17. Myönnän auliisti, että kirjoitan ajoittain pilkallisesti joistakin aikaisempiin kirjallisuushistorioihin sisältyvistä ristiriitaisuuksista ja suoranaisista virheellisyyksistä, mutta on silkkaa hyperkonformismia väittää, että tästä johtuen Raukoilla rajoilla ei edistä kirjallisuutta koskevaa tiedonmuodostusta. Kun Löytty toisaalla arvostelussaan kirjoittaa, että ”Eskelisen analyysi on mielestäni pääosin pätevää ja tarpeellista, sillä hän nostaa esille olennaisia kysymyksiä siitä, miten kapeasta näkökulmasta kirjallisuutta on Suomessa usein tulkittu”, näyttää siltä, että Löytty valitsee ristiriitatilanteessa sittenkin mieluummin konformistisen mielensäpahoittamisen kuin avoimuuden pätevälle ja tarpeelliselle analyysille. Mielestäni valinta on väärä ja häpeäksi tekijälleen, mutta kuten Trainspottingissa sanotaan: choose life.      

Kommentti 18. Löyttyä tuntuu vaivaavan samanlainen ykseyssyndrooma kuin mm. hänen tutkijakollegaansa Juhani Sipilää. Raukoilla rajoilla käyttää useampaa kuin yhtä tyyliä, mutta ehkä Löytty ei ole kouliutunut tällaisia pikku nyansseja havaitsemaan.

Kommentti 19. Siteeraamani kappaleen viimeisessä virkkeessä Löytyn tekopyhyys tihentyy. Hän ei ilmeisesti ole koskaan kuullutkaan sellaisesta paljon käytetystä mahdollisuudesta, että jokin oppikirja tentitään soveltuvin osin. Uskon kyllä, että Löytty kykenisi toimittamaan kirjastani version, jossa hieman retroneukkutyyliset mustat palkit peittäisivät kaiken kritiikin, jonka kohdistan muutamaan kotimaisen kirjallisuuden tutkijaan, jotta hänen opiskelijaparkojensa sielunrauha ja auktoriteettiusko eivät vaarantuisi. 600-sivuisesta kirjastani olisi tuollaisen toimenpiteen jälkeenkin luettavissa arviolta runsaat 580 sivua. Sinänsä Löytyn ”säälittely” on paitsi turhaa myös opiskelijoita aliarvioivaa: kirjallisuudenopiskelijat tuskin lukevat pelkästään opintovaatimuksiin sisällytettyjä kirjoja ja jo nyt, puoli vuotta kirjani ilmestymisen jälkeen, näyttää siltä, että myös opiskelijat ovat kirjani löytäneet. Minun silmissäni Löytyn säälittely on hupaisaa myös siksi, että pyrkimyksiäni turhan arvuutellessaan hän ei edes huomaa harkita mahdollisuutta, että kokisin painajaismaiseksi tilanteen, jossa Löytyn kaltaiset ja tasoiset tutkijat yrittäisivät teokseni avulla opettaa suomenkielisen proosan historiaa.    

(jatkunee)

Tässä vielä lupaamani radikaalimiksaus r-sanat lihavoituna: Näihin vaarallisiin ajatuksiin liittyy myös Minna Canthin yhteiskunnallisesti radikaalein toiminta, Vapaita aatteita -lehden jaettu päätoimittajuus A.B. Mäkelän kanssa vuosina 1889–1890. /Suomenkielisessä kirjallisuudessa kirjalliselta tekniikaltaan Ahoa ja Pakkalaa alkeellisempi, mutta taistelukautensa ajatuksiltaan ja julistuksiltaan heitä verrattomasti radikaalimpi Minna Canth olisi tällaisen vertailun itseoikeutettu kirjallinen osapuoli, mutta journalismin puolelta ei sopivaa tai luontevaa rinnastuskohdetta ilmeisesti löydy, ellei sitten verrattaisi toisiinsa Canthin fiktioita ja lehtikirjoituksia. /Tätä hyvää määrittää ennen kaikkea Järnefeltin tolstoilainen individualismi, radikaali vaatimus maanomistusolojen uudistamisesta, seksuaalimoraalin pohdiskelu puhtauden oppeineen ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus./ Vuoden 1917 eduskunta sai viimein tehtyä päätöksen kunnallisvaalilain radikaalista muutoksesta eli siirtymisestä siinäkin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen./ Vuonna 1907 järjestettiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja kummankin sukupuolen vaalikelpoisuuteen perustuvat eduskuntavaalit, joiden jälkeen suomalaisen politiikan kartta näytti radikaalisti toisenlaiselta kuin säätyvaltiopäivien ja täydellisen harvainvallan aikana./ Toki tälläkin katkoksella on historiansa, mutta silti se on radikaalimpi kuin edeltäjänsä Volter Kilven 1900-luvun ensimmäisten vuosien romaanien aiheuttama hetkellinen siirtymä läpinäkyvän viestinnällisestä kielenkäytöstä itseisarvoisemman ilmaisun suuntaan. /Mikäli Haavikon ja Kekkosen näkemykset ja päätelmät tuntuvat vieläkin liian radikaaleilta, niin vaihtoehtoinen tulkinta vuodesta 1918 ja sen merkityksestä suomalaiselle yhteiskunnalle löytyy uusimmasta riippumattomasta historiantutkimuksesta, joka kykenee sijoittamaan tapahtumat laajempiin eurooppalaisiin yhteyksiinsä ja irtautumaan aikaisempien vaikenijasukupolvien ja hyödyllisten idioottien tarkoitushakuisesta historiapolitiikasta: ”Jos jääkäriliike oli ollut avainkokemus itsenäisyysaktivismille, sisällissotaa seuranneet puhdistukset olivat keskeinen kokemus maailmansodan välisen ajan valkoisten radikaalien myöhemmälle ajattelulle ja toiminnalle.”/ ”Vuoden 1918 jälkeen suomalaisen yhteiskunnan ottivat muiden muassa johdettavakseen sotasukupolven maailmansodassa ja sen väkivaltaisissa jälkiselvittelyissä radikalisoituneet entiset lapsisotilaat, puhdistusten puuhamiehet ja traumatisoituneet sodan puoliammattilaiset, jotka eivät enää kyenneet puhumaan muusta kuin ’kauniista tytöistä, lihavista sioista, viinasta ja ryssistä’.”/ Ensimmäisen tasavallan oikeistoradikalismia, sen hyökkäävää idänpolitiikkaa ja monenlaisia salaliittolaisuuksia tutkineen Martti Ahdin (1987) mukaan itsenäisen Suomen ensimmäisten vuosikymmenten poliittista historiaa on ”liian painotetusti tutkittu toteutuneen vaihtoehdon, ns. parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän lähtökohdista.”/ Tästä seuraa muun muassa kirjallisuushistoriamme kannalta olennainen poliittisen kontekstin hahmotus: ”Autoritaarisen kehityksen mahdollisuus ja samalla suomalaisen oikeistoradikalismin voima ei missään vaiheessa – ei edes Lapuan liikkeen vuosina – perustunut sellaiseen joukkokannatukseen, joka olisi kilpaillut demokratian ehdoilla tapahtuneen poliittisen mielipiteenmuodostuksen kanssa. Ensimmäisen tasavallan oikeistoradikaaleille – mutta mikä ehkä tärkeämpää – myös niille päätöksentekijöille ja poliittisille voimille (keskiryhmille ja vasemmistolle), jotka etenkin em. kriisitilanteissa kokivat parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän uhanalaiseksi, nämä olivat tuntuvasti selvempiä realiteetteja kuin monelle menneisyyden tarkkailijalle.”/ Muutettavat muuttaen sama arvio sopii SKP:n toimiin ns. vaaran vuosina 1940-luvun lopulla, jolloin Suomesta ei tullutkaan kansandemokratiaa, ja 1970-luvun taistolaisradikalismiin, jonka edustajista osa tuntui elävän vähintään toinen jalka miehityksen jälkeisen vallan uusjaon odotuksessa./ 1930-luvun ”oikeistoradikalismissa” ja 1970-luvun ”vasemmistoradikalismissa” on myös paljon yhteisiä piirteitä: vahvempaan ja hyökkääjään samaistuminen, reaktionmuodostukseen perustuva sukupolvikapina, voiman korostaminen, humanismin, demokratian, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden avoin halveksunta, opportunistinen ja ennakoiva asettuminen oletetun voittajan puolelle, yksinkertainen ideologia ja sitä säestävä vaistoja tai tieteellisyyttä korostava pseudofilosofia, joka tekee tietoisuudesta ja sen tutkimisesta pseudobiologisista tai muista ideologisista syistä tarpeetonta, heikko kyky sietää epävarmuutta ja monimuotoisuutta sekä kulttuuritoimijoilla taiteellinen vanhakantaisuus ja tarve puolustautua ajankohdan uusia virtauksia vastaan./ Hän oli monarkisti ja oikeistoradikaali vuosina 1918–1919./ Älyllisesti virkeä ja omatoiminen työväenliikkeen kulttuuri oli suurimmaksi osaksi teloitettu pois viimeistään valkoisten voittoa seuranneissa järjestelmällisissä pitäjäkohtaisissa puhdistuksissa, joiden kohteeksi joutuneilla ihmisillä oli useimmiten syntilistallaan vain aktiivinen vakaumus ja valistunut tai radikaali mieli, joka koettiin uhkaksi raaoin ja laittomin keinoin palautettavalle ”laille ja järjestykselle”. Sodan seurauksena osa työväenliikkeestä radikalisoitui vielä lisää, SKP perustettiin hävityn sisällissodan jälkeen Pietarissa vuonna 1918 ja viimeistään siitä lähtien Neuvostoliiton sitkeä olemassaolo loi voittajien mielessä uhan sisällissodan uusiutumisesta juuri sellaisessa muodossa kuin se heidän propagandan turvottamassa mielikuvituksessaan oli jo kerran käyty./ Toki Ranskalla ja Suomella on eronsa ja erilaiset rintamalinjat kirjailijakunnan ja sivistyneistön sisällä suhteessa kansallissosialismiin ja Hitlerin Saksaan, mutta on hieman kivuliasta tajuta, että Paavolaisen empivä ehkä edustaa suomalaisen sivistyneistön todellisuudessa radikaalimpaa epäilevyyttä ja kriittistä torjuvuutta kuin useiden muiden opportunistisen intomielinen kyllä./ Synkästä yksinpuhelusta käy myös ilmi, että jotkin Suomalais-saksalaisen Seuran johtohenkilöt onnistuivat aikoinaan potkimaan Paavolaisen pois Travemünde Rundista ja aiheuttamaan hänelle myös porttikiellon Kolmanteen valtakuntaan, koska pitivät Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjaa liian radikaalina./ Suomen Kustannusyhdistys pysyi vaiti ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja (1958–1966) ja everstiluutnantti evp. Martti Santavuori ehdotti jopa valtiollisen sensuurin käyttöönottoa hänen mielestään moraalittomien ja pornografisten kaunokirjallisten teosten julkaisemisen estämiseksi ja radikalismin suitsimiseksi./ Yksinkertaisen ja hieman akrostisen barokkirunouden tasoisen kuriositeetin tästä kertakäyttöergodisesta ”korttipakkakirjasta” tekevät sen suppeus (10 lyhyellä fragmentilla on vaikea saada luotua laadullisesti toisistaan radikaalisti poikkeavia polkuja tekstin halki), eri lukujärjestysten motivoimattomuus, fragmenttien samankaltaisuus ja osin se, ettei Säisä jatkanut ideansa kehittelyä (sama koskee monia muitakin antologian kirjoittajia). / Hannu K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva, mutta kokeelliseksi romaaniksi teosta on vaikea väittää, ellei ole sisäistänyt esteettisesti ja poliittisesti kyseenalaista radikaalikuvitelmaa kollaasista. / Surkuhupaisasti Palmgrenin takaperoinen asennoituminen kavaltaa sen, ettei hän tunne kollaasin historiaa maailmansotien välisen ajan radikaalin vasemmistolaisesti orientoituneessa eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa kirjallisuudessa ja journalismissa, mutta samalla hänen sensuurihaluinen lukutaidottomuutensa viittaa suomalaisessa kontekstissa myös eteenpäin eli 1970-luvun pimeimpään taistolaisuuteen. / 1960-luvun osallistuvaan retoriikkaan sopi hyvin ajatus, että kollaasissa ”todellisuus” tai sieltä peräisin olevat sepitteelle ja taiteelle vieraat elementit tuodaan keskeiseksi osaksi ”radikaalia” tai ”kriittistä” teosta./ Tämä oletus sopi hyvin ja arvattavasti kollaasia paremmin 1960-luvun jälkipuolen poliittisen radikalismin vaatimuksiin ja oletuksiin, koska dokumenttiromaanit asettuivat tai ne asetettiin vastakkain fiktiivisten romaanien kanssa eikä niihin toisaalta sisältynyt kirjailijan valitsemaa helposti sattumanvaraiselta ja yhdentekevältä vaikuttavaa materiaalia, jonka lukeminen jopa 1960-luvun infoähkyn vallitessa saattoi vaatia yllättävän hyviä perusteita. Näin siis dokumenttiromaani olisi paitsi poliittisesti korrektimpi (eli välttyisi helpommin kokeellisuutta, estetismiä ja formalismia koskevilta syytöksiltä) myös esteettisesti ”radikaalimpi” kuin kollaasiromaani hylätessään sekä kirjailijan sepittämän fiktiivisen todellisuuden että tämän sen jatkoksi tai täydennykseksi leikkaaman ja liimaaman helposti motivoimattomalta tuntuvan ei-fiktiivisen materiaalin./ 1960-luvulla Väinö Kirstinä esitteli ohuen siivun avantgardea dadasta lettrismiin, mutta ei kovin hyvin eikä perusteellisesti, ja jopa kollaasia luultiin hetken aikaa radikaaliksi ja avantgardistiseksi keinoksi./  Ensyklopedia ei ristiviitteistään huolimatta rakenna yhtä fiktiivistä maailmaa, jonka läpi lukija kulkisi erilaisia polkuja pitkin kuten Kasaarisanakirjassa; se on hauskempi, sivistyneempi, monikulttuurisempi ja vivahteikkaampi kuin Bataillen teos eikä sitä rasita pseudoradikaali ideologia kuten Okopenkon romaania.

126. Älä lyö Löyttyä (osa 3)

(jatkoa edelliseen postaukseen)

Löytyn häkellyttävä tietämättömyys huipentuu arvostelun kahdessa viimeisessä kappaleessa:

”Genreen solahtaminen johtuu oikeastaan jo kirjan rajauksista. 'Suomenkielisyys' toki ylittää kansalliset rajat siinä mielessä, että kirjassa käsitellään myös Neuvostoliitossa ja Yhdysvalloissa julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta, mutta siinä ei varsinaisesti pohdita kirjallisuuden kansallisen rajaamisen implikaatioita ja perimmäisiä vaikutuksia kirjallisuuskäsityksiin. 

   Kansallinen nurkkakuntaisuus – nationalismi ja fasismi mukaan lukien – saa toki kuulla kunniansa moneen otteeseen, mutta enemmänkin olisi ollut syytä pohtia kansallisten kirjallisuushistorioiden ennakkoasetuksia, kuten sitä, miksi kirjallisuuden kaltainen, jo lähtökohdiltaan ylirajainen taiteenlaji näyttää jakautuvan niin luontevasti juuri kansakuntien rajojen perusteella. Kirjallisuushistoriaan sisäänkirjoitettu metodologinen nationalismi jää näin kyseenalaistamatta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”, Kritiikki XV, 82)

Kommentti 11. Miksi pohtisin kirjassani kirjallisuuden kansallista rajaamista, koska Raukoilla rajoilla ei rajaa kohdettaan kansallisesti vaan ensisijaisesti kielen (suomi) ja lajin (proosa) perusteella? Kirjallisuuden kieltä, kompositiota ja kontekstia painottamalla on mahdollista ottaa etäisyyttä kansallisten kirjallisuushistorioiden ennakkoasetuksiin ja kyseenalaistaa esimerkiksi niihin kytkeytyviä kirjallisuuskäsityksiä (kuten vaikkapa sellaisen ylirajaisen tai ylikansallisen kirjallisuusilmiön kuin modernismin ”kansallisesti” typistettyä tulkintaa) ja kirjallisuuspoliittisia pyrkimyksiä (fennomaanisesta agendasta alkaen). Ja juuri näin Raukoilla rajoilla tekeekin.        

Kommentti 12. Pelkistetysti sanottuna kirjallisuus koostuu ennen kaikkea kielestä ja kompositiosta, joista jälkimmäinen on verrattomasti globaalimpi komponentti kuin edellinen, jota usein pidetään kirjailijan tärkeimpänä työvälineenä. Kieleen perustuva rajaukseni on myös sangen yksiselitteinen lähtökohta: on helppo todeta onko jokin teos kirjoitettu suomeksi ja lisäksi yksittäiset teokset on pääosin kirjoitettu vain yhdellä kielellä siellä täällä mahdollisesti vilahtelevista muunkielisistä sitaateista huolimatta. Rajatapausten ja monikielisten teosten etsijöille suosittelen aivan alkajaisiksi Arvi Höyssän kirjaa Kokeilota aivisuomeleksi - ja tietysti Octavio Pazin, Charles Tomlinsonin, Jacques Roubaudin ja Eduardo Sanguinetin nelikielistä Rengaa ja sen yksikielisiä käännöksiä. Proosan kompositiorakenteet ja niiden tutkimiseen kehitetyt teoriat ja menetelmät eivät liioin jakaudu ”luontevasti juuri kansakuntien rajojen perusteella” ja yksi proosahistoriani joissakin tutkijoissa närää herättäneistä uutuuksista onkin juuri se, ettei Raukoilla rajoilla enää kelpuuta kansallisesti vakiintuneita, mutta kestämättömän kotikutoisia käsityksiä 1900-luvun kirjallisuuden keskeisistä virtauksista. Samankaltainen ”ylirajaisuus” koskee tietysti myös kirjallisuuden kolmatta keskeistä komponenttia eli materiaalista mediaa: kirjat, lehdet ja tietokoneet (etc.) eivät nekään ole kansallisia saati suomalaiskansallisia keksintöjä.                 

Kommentti 13. Kirjallisuuden kielen, komposition ja materiaalisen mediumin lisäksi kirjallisuudessa ja kirjallisuushistoriassa on tietysti kyse kontekstista eli kirjallisuuden sisältöön, julkaisemiseen ja lukemiseen vaikuttavista poliittisista, taloudellisista, sosiaalisista, juridisista, institutionaalisista ja kulttuurisista käytännöistä. Koska valtaosa suomenkielistä kirjallisuutta on kirjoitettu, julkaistu ja luettu pienehköllä ja vähäväkisellä maantieteellisellä ja geopoliittisella alueella, kyseisten käytäntöjen sisältöä ja historiaa on mahdotonta täysin irrottaa Suomen suuriruhtinaskunnan ja Suomen valtion historiasta, joita on tietysti mahdotonta erottaa kaikista eurooppalaisista ja globaaleista yhteyksistään. Näin ollen suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa ei voi uskottavasti kirjoittaa täysin irrallaan sen tärkeimmän julkaisualueen poliittisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta historiasta, ellei keskity pelkästään käsiteltävien teosten kompositioon, poetiikkaan ja estetiikkaan (kuten jossain vaiheessa suunnittelin tekeväni). 

Kommentti 14. Toisin kuin Löytty näyttää uskovan tai retorisesti uskottelevan kirjallisuus ei näytä mitenkään luontevasti jakautuvan kansakuntien rajojen perusteella. Helppoja esimerkkejä ovat monet tunnetut kirjallisuushistoriat, joiden kohteena ovat olleet muun muassa arabiankielinen kirjallisuus, sanskritiksi, teluguksi, hindiksi, urduksi tai englanniksi kirjoitettu ”intialainen” kirjallisuus, jiddišiksi kirjoitettu kirjallisuus, latinalaisamerikkalainen espanjankielinen kirjallisuus, alkuperäiskansojen ja valtiottomien etnisten ryhmien kirjallisuus, eurooppalainen avantgardekirjallisuus ja monet ylikansallisen tai ylirajaisen populaarikirjallisuuden lajit (kuten kauhu tai pohjoismainen rikoskirjallisuus). Näyttääkin siltä, että Löytyn itse itselleen rakentama ongelma on ajat sitten luontevasti ratkaistu useammalla kuin yhdellä tavalla. Toisin sanoen kirjailijoille ja kirjallisuushistorioitsijoille kansalliskirjallisuuksista irtoaminen tai etääntyminen on ollut jo pitkään itsestään selvää toisin kuin varsinkin niille kirjallisuuden- tai kulttuurintutkijoille, jotka ovat suunnanneet tutkimuksensa ”kotimaiseksi” tai ”kansalliseksi” ymmärtämäänsä kirjallisuuteen.

(jatkuu)

P.S. Tässä linkki keskusteluuni Taru Torikan kanssa Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa 17.1.2017:

https://www.radiohelsinki.fi/podcast/36931/?Suuri+hesalainen+kirjakerho+syventyi+proosakirjallisuuden+historiaan

     

125. Älä lyö Löyttyä (osa 2)

Oppimattoman ”lähdekritiikkinsä” jatkoksi Löytty katsoo asiakseen moittia joihinkin kotimaisen kirjallisuuden tutkijoihin kohdistuvaa asennettani tai lähinnä hänen hyperbolista kuvitelmaansa asenteestani, jonka hän rinnastaa Touretten syndroomaan. Hyperbolinen tarkoittaa tässä sitä, että Löytty ei huomaa kuinka harvaan tutkijaan arvosteluni kohdistan, kuinka vähän tilaa arvosteluni vievät ja että siteeraan ja referoin kollegiaalisessa hengessä tutkijoita, joita arvostan. Näyttää kuitenkin siltä, että lopulta kyse on vain myrskystä vesilasissa. Löytty näet aloittaa arvostelunsa seuraavan jakson tähän tapaan: ”Huomautukseni Eskelisen asennetta kohtaan ei pidä ymmärtää kirjassa esitetyn kritiikin vastustamiseksi tai puolustuskannalle asettumiseksi, päinvastoin. Eskelisen analyysi on nähdäkseni pääosin pätevää ja tarpeellista, sillä hän nostaa esille olennaisia kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten kapeasta näkökulmasta kirjallisuutta on Suomessa usein tulkittu.” Eli loppu hyvin, kaikki hyvin?

Ei sentään, sillä arvostelunsa viimeisessä (neljännessä) jaksossa Löytty palaa ”kysymykseen Raukoilla rajoilla -teoksen tekstilajista.” Seuraavaksi hän ymmärtää väärin yhden lukuohjeistani (kirjallisuushistorian ymmärtämisestä proosakirjallisuuden genrenä) ja sitten kuvaukseni tai vihjeeni yhdestä proosahistoriani käyttämästä esittämisstrategiasta (joita siis on huomattavasti enemmän kuin yksi). Hurskasteltuaan vielä hetkisen tyylivalinnoillani hän aloittaa arvostelunsa ns. loppunousun, jonka käyn seuraavassa läpi kappale kerrallaan.

Löytty kirjoittaa: ”Kirjallisuushistoriasta käsitteen perinteisessä merkityksessä on nimittäin kyse. Ennakko-oletuksiini nähden olinkin hieman pettynyt, sillä vaikka Raukoilla rajoilla kritisoi edeltäjiään ja tarjoaa kiitettävästi niihin korjauksia ja lisäyksiä, se ei itse asiassa ehdota sen syvällisempää remonttia kirjallisuushistorioiden genreen, sen tavoitteisiin ja kokoonpanoon, minkä osoittaa jo kirjallisiin tyylisuuntiin jakautuva sisällysluettelo. Kaanonin idean kyseenalaistamisen sijasta teoksessa tarjotaan uutta versiota kansallisesta kaanonista: Kivi säilyttää asemansa, Kilven arvoa nostetaan, Hans Selo lisätään.”

Kommentti 6. Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen siitä, että Löytyn(kin) mielestä Raukoilla rajoilla kiitettävästi korjaa ja täydentää edeltäjiään. Ehkä olisinkin, jos Löytty olisi kyennyt hahmottamaan edes muutaman niistä muutoksista ja muutosehdotuksista, joita Raukoilla rajoilla kirjallisuushistorian genreen tekee. Osa näistä olisi selvinnyt jo lievetekstistä (”Raukoilla rajoilla ei rakenna kaanonia eikä vastakaanonia”), osa olisi edellyttänyt Löytyltä moniulotteista vertailua edeltäviin kirjallisuushistorioihin (Raukoilla rajoilla rajaa kirjallisuushistorian kielen eikä valtiomuodostelmien ja kansallisuuksien saati anakronististen kansalliseen identiteettiin kohdistuvien odotusten avulla; se kohdistaa huomionsa yhteen kirjallisuuden lajiin eli proosaan) ja vielä osa vertailua pienten ja suurten kielialueiden kirjallisuushistorioiden välillä (Raukoilla rajoilla kyseenalaistaa edellisten ongelmattoman mallintamisen jälkimmäisten avulla).

Kommentti 7. Löytyn hentoinen käsitys kirjallisuudesta, kirjallisuusteoriasta ja kirjallisuushistoriasta löytää kenties kiteytyneimmän ilmaisunsa modernismin ja realismin ymmärtämisessä tyylisuunniksi. Sitä ne eivät ole, ellei näiden kiisteltyjen käsitteiden kaikesta heuristisuudesta ja selitysvoimasta haluta luopua, mikä epäilemättä sopisi monellekin kulttuurintutkijalle. Pelkkä syventyminen proosahistoriani alalukujen otsikoihin koko teoksen lukemisesta puhumattakaan olisi selvittänyt Löytylle, etteivät realismi ja modernismi ole tyylisuuntia proosahistoriassani. Kyse on siis kaksoisvirheestä: Raukoilla rajoilla ei jakaannu edes päälukujen otsikoiden tasolla tyylisuunniksi, ja realismi ja modernismi eivät ole uskottavasti redusoitavissa tyylisuunniksi.

Kommentti 8. Kaanonin ja vastakaanonin rakentelun ja purkamisen sijasta Raukoilla rajoilla seuraa kirjallisen diversiteetin vaiheita ja vaihteluita. Käytän proosahistoriassani sanoja kaanon ja kanonisointi vain osoittamassa tiettyjä kirjallisuushistoriallisia faktoja ja konstellaatiota. Kutsun Ahoa, Canthia, Järnefeltiä ja Pakkalaa kanonisoiduiksi realisteiksi siksi, että he sellaisia ovat (ja myös erottaakseni heidät saman aikakauden ns. kansankirjailijoista, jotka olivat hieman toisenlaisia realisteja). Samalla tavoin viittaan kanonisoituun anhavalais-otavalaiseen modernismiin (eli lähinnä Haavikkoon, Hyryyn, Mereen ja Vartioon). Tällaiset viittaukset eivät rakenna kaanonia eivätkä vastakaanonia – paitsi ehkä sellaisen lukijan mielessä, jossa kirjallisuushistoria (tai jonkin kirjailijan tai teoksen maininta kirjallisuushistoriassa) ja kirjallinen kaanon (tai kanonisointi) ovat toistensa synonyymeja.     

                          

Kommentti 9. Löytyn kirjallisuushistoriallinen tietämättömyys paistaa siinä miten hän kirjoittaa Kivestä ja Kilvestä ja suhteestani näihin kahteen suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden klassikkoon. Paljon ei tarvitse 1800-luvun proosakirjallisuudesta tietää, jotta tajuaisi, että Kiven Seitsemälle veljekselle ei niin kielen kuin kompositionkaan tasolla haastajaa löydy. Kiven romaanin klassikkoaseman mureneminen edellyttäisi joko uusia esteettisesti korkeatasoisia ja aikanaan julkaisematta jääneitä tekstilöytöjä esimerkiksi SKS:n arkistoista tai kollektiivista ideologista hurahdusta, jossa kyökkirealismi tai uskonnollisen kirjallisuus nousisivat arvoon arvaamattomaan. Tai ehkä suomenkielisen lähetyskirjallisuuden taso oli 1800-luvulla korkeampi kuin uskalsin kuvitellakaan.

Kommentti 10. Paljon ei tarvitse Kilvestäkään tietää, jotta tajuaisi, ettei Raukoilla rajoilla Kilven arvostusta nosta - eikä edes voisi nostaa, jos olisin sellaista yrittänyt. Alastalon salissa valittiin kriitikkoäänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi jo pari vuosikymmentä sitten. Raukoilla rajoilla hahmottaa Kilven antimoderniksi modernistiksi, mikä ei ole erityisen arvostuksen osoitus. Selo on puolestaan vain yksi monista prooshistoriassani käsitellyistä kirjailijoista, joiden ansioita anhavalaisen ”modernismikäsityksen” tirkistysluukusta ei voi havaita.

(jatkuu)

124. Älä lyö Löyttyä (osa 1)

Olli Löytty arvioi proosahistoriaani Nuoren Voiman Kritiikki-lehden viimeisimmässä numerossa (Nuoren Voiman kirjakatsaus XV, Syksy 2016, 79–82) otsikolla ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Nyt pitäisi vain tietää kuka on Olli Löytty. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Kritiikkiin ei näytä tällä kertaa sisältyvän tietoja artikkelien ja kirja-arvostelujen kirjoittajista. Google-haulla löytyy tutkija ja tietokirjoittamisen itsehoito-oppaita tehtaillut aloitteleva esseisti Olli Löytty, jonka väitöskirja on nimeltään Ambomaamme: suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut (2006). 

Tämänkaltaisen Olli Löytyn profiiliin viittaavat myös tietyt piirteet hänen kirja-arvostelussaan. Löytty toivoo minulta kollegiaalista ja arvostavaa suhtaututumista erityisesti professori Juhani Niemen teokseen Proosan murros ja Teos-kustantamon sivuilta löytyykin sitaatti, jossa samainen Juhani Niemi on kiittänyt Löytyn esseekokoelmaa Kulttuurin sekakäyttäjät. Löytty tuntuu ihmettelevän proosahistoriassani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan kohdistuvaa kritiikkiä ja kas kummaa, hänen uusimman, viiden muun tutkijan kanssa kirjoittaman ohuen teoksensa, Kansallisen katveesta: Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, on kustantanut juuri SKS. Tutun keskinäisen vaikenemisen ”kulttuurin” äärellä siis ollaan: professorit ja muut hyvin sijoittuneet tutkijat voivat vuosikymmenestä toiseen kirjoittaa millaisia läpiä päähänsä tahansa ja tieteellisistä rimanalituksista vaietaan tai niitä siedetään yhteisen edun, apurahoituksen varmistelun ja kollegiaalisen kyyristelyn nimissä. Kannattaisi muistaa, että kollegiaalisuudella on myös pimeä puolensa, kuten viimeksi Jari Aarnion tapauksessa kävi ilmi.  

Valitettavasti lähetyskirjallisuuteen kohdistuva kulttuurintutkimuksellinen tietämys ei Löytyn tapauksessa (eikä muutenkaan) tarjoa riittäviä valmiuksia kirjallisuudentutkimuksen, kirjallisuushistorian ja kirjallisuusteorian ymmärtämiseen ja arviointiin. Kaiketi tästä syystä monet alan perusasiat näyttävät olevan Löytylle tuntemattomia (jos asian tyytyy sanomaan kvasikollegiaalisen kauniisti). Tämäkin toki sopii hyvin Teoksen sivuilta löytyvään Löytyn kirjailijaprofiiliin. "Olli Löytty (s.1966) on tamperelainen tutkija ja tietokirjailija. Löytty on julkaissut ja toimittanut lukuisia kulttuuria ja kansallista identiteettiä koskevia kirjoituksia ja tutkimuksia. Hän ei harrasta mitään, mutta suhtautuu harrastajan intohimolla kirjoittamiseen." Tällä kertaa Löytyn olisi kuitenkin kannattanut suunnata harrastajan intohimonsa johonkin muuhun kuin Raukoilla rajoilla -teokseeni, joka viis veisaa muun muassa lähetyskirjallisuudesta ja kansallisesta identiteetistä eikä suhtaudu erityisen suvaitsevaisesti paradigmaattisen aseman saavuttaneisiin akateemisiin harrastelijamaisuuksiin suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden tutkimuksessa.       

Ensiksi muutama sana lähteiden käytöstä ja roolista kirjallisuushistorioissa – seikka, jonka Löytty olisi voinut selvittää itselleen aivan konkreettisesti katsomalla miten lähteitä on käytetty edeltävissä suomalaisen kirjallisuuden historioissa ja miten ne näissä teksteissä näkyvät. Sen sijaan referee-fantasiansa lumoama Löytty kirjoittaa: ”Jos lukisin tekstiä tieteellisen vertaisarvioijan eli ns. refereen roolissa ja arvioisin sen vakuuttavuutta tutkimukseen perustuvana ja tutkimuksellisia hyveitä noudattavana tekstinä, löytäisin siitä monenmoisesti huomautettavaa. Pläräisin ensimmäisenä kirjan lähdeluettelon ja taivastelisin sen ohuutta. Yleisteoksia sieltä toki löytyy, mutta lähdeluettelon perusteella arvioiden kirjoittaja ei ole perehtynyt alaa koskevaan tutkimukseen, kuten viime vuosikymmeninä tehtyihin väitöskirjoihin.”

Kommentti 1. Jos Löytty todella olisi refereeihanteidensa mittainen, hänen olisi pitänyt löytää liuta väitöskirjoja, jotka minun olisi pitänyt ottaa historiaa kirjoittaessani huomioon tai joista löytyisi argumentaatiotani ja heuristisia konstruktioitani horjuttavia selitysvoimaisia tulkintoja. Tätä Löytty ei kuitenkaan tee eli se siitä fantasiasta. Toisaalta, jos jokin vertaisarvioitu julkaisu käyttäisi lähetyskirjallisuuteen erikoistunutta tutkijaa kirjallisuushistorian arviointiin, niin kyse olisi joko asiantuntijapulasta tai kategoriavirhettä hipovasta huonosta harkinnasta.

Kommentti 2. Toisin kuin edeltäjäni (Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia ja Yrjö Varpion päätoimittama Suomen kirjallisuushistoria 1-3) olen merkinnyt lähdeluetteloon vain ne teokset, joita olen proosahistoriaani kirjoittaessa hyödyntänyt enkä suinkaan kaikkea tutkimusta, johon olen tutustunut kirjaa tehdessäni. Toisin kuin Löytty uskottelee lähdekirjallisuusluettelossa mainittujen tutkimusten joukossa on myös kymmenkunta viime vuosikymmeninä tehtyä väitöskirjaa, mutta vain ja ainoastaan ne, jotka olennaisesti laajensivat ymmärrystäni ja tietomäärääni suomenkielisestä proosakirjallisuudesta.

Kommentti 3. Mitä aiempiin kirjallisuushistorioihin tulee, niin Varpion päätoimittaman historian kirjallisuus- ja lähdeluettelo on otsikoitu Lähdekirjallisuutta ja lisälukemista, mikä kertoo jo sen, että suuri osa luetteloon kasatuista teoksista on lähinnä tyydyttämässä lukijoiden lisätiedon tarvetta eivätkä ne näy kirjallisuushistorian tekstissä mitenkään. Samoin on Laitisen kirjallisuushistorian laita. Sen kirjallisuusluettelosta löytyy mm. Eskelisen ja Lehtolan Jälkisanat, johon ei tekstissä viitata (eikä se näy siinä muutenkaan). Laitisen kirjallisuusluettelon johdanto selvittää miksi näin on – ja millä perusteella kirjallisuusluettelo on laadittu: ”Seuraavassa kirjallisuusluettelossa on annettu vain tärkeimmät teokset, aluksi aihe- ja aakkosjärjestyksessä, Helsingin romantiikasta alkaen alalukujen mukaan ryhmiteltynä. Mukana on myös sellaisia tutkielmia, joiden tietoja tekstissä on erityisesti käytetty tai jotka avaavat aiheeseensa epätavallisia näköaloja.” (Laitinen 1997, 606) Laitinen ei liioin mitenkään erottele listaamastaan kirjallisuudentutkimusmassasta tutkielmia, joita ”tekstissä on erityisesti käytetty”, ja kun johdannon toisessa kappaleessa vielä kerrotaan mistä haku- ja muista teoksista löytyvät ”täydellisemmät kirjallisuusluettelot”, käy selväksi, että myös Laitisen kokoama lista suomalaisesta kirjallisuudentutkimuksesta olisi voinut olla nimeltään Lähdekirjallisuutta ja lisälukemista. 2010-luvun perspektiivistä tällainen näyttää vain huonolta vaihtoehdolta googlaamiselle.  

Toivottavasti seuraavat määrälliset suhteet valaisevat esimerkinomaisesti ”lähteiden ”näkyvyyttä kirjallisuushistorioissa: Laitinen on kirjoittanut yli 600-sivuisesta teoksestaan noin 510 sivua (Suomen kirjallisuuden historian noin 90-sivuisen kansanrunoutta käsittelevän jakson ovat kirjoittaneet Satu Apo ja Gun Herranen) ja siitä noin kolmannes (170 sivua) käsittelee aikaa sotavuosista 1990-luvun puoliväliin. Tältä jaksolta Laitisen tekstistä löytyy hieman yli 20, useimmiten vain muutaman sanan mittaista, eksplisiittistä viittausta noin 20 tutkijaan. Näiden lainausten ja viittausten yhteenlaskettu pituus on noin yksi sivu eli peräti 0,6 % koko jakson pituudesta. Laitisen kirjallisuusluettelo tälle ajanjaksolle on puolestaan yhdeksän sivun mittainen ja luettelee liki 300 kirjaa tai artikkelia. Go figure. Vastaus on kuitenkin ilmiselvä niille, jotka tuntevat kirjallisuushistoriagenren tai ovat koskaan käytännössä sen kirjoittamista kokeilleet. Kirjallisuudentutkimuksessa, kuten missä tahansa tutkimuksessa, lähteiden näkyvyys ja kriittinen läpikäynti on ehdoton välttämättömyys kun taas kirjallisuushistoriat ovat luonteeltaan yleisesityksiä, jotka jo käytännön syistä toimivat toisilla säännöillä (ne, jotka eivät tätä ymmärrä, voisivat kokeilla esimerkiksi 20 väitöskirjan syntetisoimista ja tiivistämistä yhteen kappaleeseen tai sivuun.) Löytyn näennäiskritiikistä voi päätellä ainakin sen, etten aivan turhaan kirjoittanut teokseni lyhyen johdannon lopuksi: ”Kannattaakin muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.”                                     

Kommentti 4.  Koska en lähtenyt kirjoittamaan pastissia aikaisemmista kirjallisuushistorioista ja niiden suorittamista kanonisoinneista (vaan keskityin proosakirjallisuuden monimuotoisuuden kehittymiseen) – enkä liioin jaa kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksessa vielä viime vuosikymmenilläkin yllättävän yleisiä kestämättömälle teoriapohjalle rakennettuja kotikutoisia käsityksiä mm. modernismista, avantgardesta ja postmodernismista, päädyin erittäin usein sellaisten tutkimusaiheiden ja -kysymysten äärelle, joista turhaan toivoin löytäväni kunnollista, vähintään väitöskirjatasoista tutkimusta.  Tämä taas johtuu kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen voimakkaasta keskittymisestä jo kanonisoituihin kirjailijoihin, teoksiin ja kirjallisiin virtauksiin. Pelkän valtavirtakirjallisuuden konsensushakuinen tutkija ja historioitsija ei tällaisiin ongelmiin tietenkään törmää ja jättää ilomielin vaikeat tekstit ja katvealueet tutkimatta. 

Kommentti 5. Löytyllä tuntuu olevan taipumus tehdä hätäisiä ja hivenen projektiivisia päätelmiä riittämättömän tiedon varassa, olipa kyseessä sitten proosahistoriani lähdeluettelon laajuus tai sisällysluettelo, jonka hän väittää olevan "tyylisuuntiin jakautuva." Teokseni lukeneelle maallikollekin pitäisi olla selvää, että en hahmota realismia ja modernismia tyylisuunniksi. Nationalismi ei ymmärtääkseni ole tyylisuunta vaikka toivoisinkin sen menevän pian pois muodista, ja sisällysluetteloni kolme muuta otsaketta (1 Lähtökohtia, 2 Esihistoria, ja 6 Modernismin jälkeen) taipuvat tyylisuunniksi vieläkin huonommin.     

(jatkuu)