136. Älä lyö Löyttyä, osa 6

(jatkoa postauksiin nro 124-126 ja 131-132)

Löytty kuvittelee ja väittää, että tapa tai strategia, jolla oion edeltäjieni ja tutkijakollegoideni mielestäni virheellisiä käsityksiä, ”suorastaan edellyttää vihollisia.”

Kommentti 23. Löytyltä jää huomaamatta, että käsittelen monia kirjailijoita ja historiallisia konstellaatioita ja konfiguraatioita, jotka ovat jääneet edeltäjiltäni ja kollegoiltani huomaamatta ja hahmottamatta. Löytyn viholliskuvaprojektioon sovitettuna tämä tarkoittaa sitä, että suurimman osan kirjastani kuljen ei-kenenkään-maalla kohtaamatta ainoatakaan ”vihollista”.

Löytty huipentaa vihollisjeremiadinsa hupaisaan hyperbolaan: ”Valitettavasti vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan. Niinpä erään yhä virassa olevan professorin – jätän nimen mainitsematta – esittämät väitteet 'edustavat juuri sitä vastenmielistä tutkimuksellista perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Kritiikki XV [Syksy 2016], 80)

Kommenti 24. Löytty siteeraa tässäkin minua asiayhteydestä irrallaan eli tyypilliseen tapaansa. Tässä pitkä virke kokonaisuudessaan: ”Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut katteettomat väitteet voivat tuntua harmittomilta, mutta ne edustavat juuri sitä vastenmielistä perinnettä, joka arvovaltaisten instituution edustajien suulla pitää yllä liioittelevaa, harhaista ja epätarkkaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen historiasta.” (Raukoilla rajoilla, 194) Löytyn siteeraamassa kohdassa kritiikin kohteena ovat siis professori Pirjo Lyytikäisen maallikkoyleisölle suunnatut L. Onervan Mirdja-romaania koskevat väitteet. Mirdja-luentaani liittyvä lyhyehkö Lyytikäis-kommentti on luettavissa tämän postauksen p.s.-osuudesta. Siihen sisältyy myös suosikki-idiomini, ”hajoava muoto”, tutkijan muotopuhtaan avuttomuuden kavaltava suomalaisen korvikenarratologian klassikko.    

Kommentti 25. Löytyn mukaan ”vihollinen saa myös kasvot aina silloin, kun Eskelinen mainitsee nimeltä tutkijakollegoitaan.” Katsotaanpa, tässä muutama sitaatti: ”Kirjallisuudentutkijana on helppo olla samaa mieltä kuin Kai Laitinen (...)” (Raukoilla rajoilla, 11); ”Nummi vertailee Ahon syntaksia tajunnanvirtakirjallisuuden klassikkoteoksen, Edouard Dujardinin romaanin Les lauriers sont coupés (1887), syntaksiin ja toteaa lopulta sen mikä on jo kertalukemalla itsestään selvää (...)” (Raukoilla rajoilla, 154); ”H.K. Riikosen tulkinta romaanista köyhän miehen Odysseuksena on osuva (...)” (Raukoilla rajoilla, 458); ”Saresma ja hänen siteeraamansa tutkijat ehdottavat monia uskottavia ja yhdessä vaikuttavia syitä suomalaisen lukemisen realismiin tai realistisuuteen painottuville arvostuksille.” (Raukoilla rajoilla, 583)         

Kommentti 26. On mielenkiintoista, että Löytty ei uskaltaudu mainitsemaan Lyytikäisen nimeä. En tiedä, onko syynä Lyytikäisen vaikutus- ja rahoitusvallan tai persoonallisuuden pelko, mielistely vai jokin muu alhainen motiivi, mutta Löytyn koominen korrektius (asiayhteyden piilottamiseen ja väärentämiseen yhdistettynä) herättää paitsi huomiota myös ikäviä kysymyksiä ja vielä ikävämpiä vastausvaihtoehtoja. 

… (spekulatiivinen jakso poistettu ja siirretty toiseen kirjoitukseen)...

”Yksittäisistä romaaneista esitetyt luonnehdinnat ovat kuitenkin useimmiten osuvia ja oivaltavia, mutta niiden esitystyylissä häiritsee arvoarvostelmien ehdottomuus. (…) Ilahduin esimerkiksi Teuvo Pakkalan arvon nostamisesta, osasihan tämä yhdistää 'sisäisen ja ulkoisen todellisuuden paremmin kuin edeltäjänsä tai aikalaisensa'.” (Löytty, 81)

Kommentti 27. Arvoarvostelmien ajoittainen ”ehdottomuus” ei näytä Löyttyä kuitenkaan häiritsevän silloin kun hän sattuu olemaan arvostelmasta samaa mieltä.  

Palaan vielä lopuksi Löytyn kompurointiin suomenkielisyyteen ja suomalaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Monien Löytyn ristiriitaisten kommenttien takaa pilkottaa hänen orastava kiinnostuksensa transnationalistiseen (ylirajaiseen) ajatteluun, joka pyrkii kyseenalaistamaan kansallisten ja nationalististen lähtökohtien ensisijaisuutta kirjallisuudentutkimuksessa ja -historiassa. Pahaksi onneksi tämä on jo tehty ja kenties vielä pahemmaksi onneksi pelkällä ideologisella transnationaalisuudella ei pitkälle päästä kirjallisuushistoriassa ja kirjallisuudentutkimuksessa, koska vaarana on jäädä helposti tai kätevästi jumiin, kiertämään tutkimusresursseja tuhlaten kehää ”kansalliseksi” suotta oletetun kirjallisuuden ympärille – vaikkapa tähän tapaan:

”Tekstissä ilmenevän jännitteisen dynamiikan avulla voi kuvata myös yleisemmin kirjallisuudentutkimuksen näkökulmia kirjallisuuden ja kansallisen väliseen suhteeseen, mikä ilmenee myös tämän kirjan kysymyksenasetteluissa. Kirjamme on osa kirjallisuuden ja kansakunnan välisistä kytköksistä käydyn neuvottelun pitkää jatkumoa, joka ei edelleenkään ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Tavoitteemme on etsiä ja esitellä tapoja irtautua suomalaisen kirjallisuuden kansallisesta tulkintakehyksestä, eli hahmotella keinoja kansalliset rajaukset kyseenalaistavan – ylirajaisen – kirjallisuudentutkimuksen tekemiseen. Samalla jo kansallisen sisältyminen kirjamme nimeen, Kansallisen katveesta – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, paljastaa, että kansallinen on väistämättä elimellinen osa myös meidän lähestymistapaamme. Laurilan tavoin olemme kansallisessa kiinni sitä kyseenalaistaessammekin.” (Heidi Grönstrand, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Hanna-Leena Nissilä & Mikko Pollari: ”Johdanto.” Teoksessa Kansallisen katveessa – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. SKS, 2016, 9)

Täytyy kuitenkin myöntää, että Löytyllä on hetkensä. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekee Löytyn nöyristelevä epärehellisyys. Hänen täytyy väittää suomenkielisen proosan historiaani suomalaisen kirjallisuuden historiaksi, jotta voisi oman keppihevosensa selästä osoittaa ainoaa (itselleen) sallittua eli transnationalistista pakoreittiä muka-nationalistisesta kirjallisuushistoriasta. Tässä Löytty näyttäytyy ironiattomana oulipolaisen vitsin todentumana eli rottana, joka rakentaa itselleen käsitteellisen vankilan ja yrittää sitten avuttomasti vapauttaa itsensä sieltä. Toisin sanoen yksi monista eroistamme on siinä, että minua (sekä tutkijana että kirjailijana)  kiinnostaa kieli ilmaisullisena systeeminä ja kirjallisuus yleisinhimillisenä toimintana ja Löyttyä spekulatiivinen suomalaisuus ja siitä vapautuminen ylirajaisen ”kirjallisuudentutkimuksen” kautta. Lähemmäksi ikiliikkujan keksimistä lienee vaikea päästä.

P.S. "Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: 'Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja  tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva.  Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.' Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: 'Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä  on  historiallisesti  ja  esteettisesti  ontto  ja  ontuva.' (Raukoilla rajoilla, 192–193)

121. Kivi kengässä

”Merkillisimmistä edellisen vuosikerran novelleista on jo tässä lehdessä aikanansa puhuttu. Menneenvuotinen Novellikirjasto alkoi meidän tunnetun runoilijamme, Alexis Kiven, romaanilla ’Seitsemän veljestä’. Jos siinä väitöksessä olisikin perää, ett'ei Kirjallisuuden Seura, määrätessään tämän kertomuksen Novellikirjastoon painettavaksi, ole tarpeeksi muistanut säästää hentohermoista yleisöämme, täytyy Seuralle kumminkin olla kiitollisuuden velassa siitä, että se tälle omituiselle ja nerokkaalle teokselle on valmistanut tilaisuuden ilmestyä. Se kritiikki, joka ’hyttysen kuurnitsee ja kamelin nielee’, on muutamain ylen luontaisten sananparsien ja kuvausten johdosta päättänyt koko teoksen raakuuden tuotteeksi ja koettanut sen humoria uhkuvasta esitystavasta vainuta epäsiveyttä, jopa jumalattomuuttakin. Mutta joka vilpittömästi tarkastaa tätä teosta, on päinvastoin huomaava siveellisen aatteen siinä olevan pohjana, sen aatteen, ett'ei ihminen voi vetäytyä pois yhteiskunnasta ja sivistyksestä, vaan että hänen oma luontonsa ja järkensä aina saattavat häntä sivistykseen takaisin. Puheena olevan teoksen oivalliset luonnon ja ihmisluonteen kuvaukset, se nerollinen runollisuus, jota kaikkialla havaitaan, se todellisesti epillinen esitystapa, joka toisinaan juhlallisella vakaisuudella, toisinaan luonnon-omaisella humorilla asettaa kaikki selvästi silmiemme eteen, ne hupaiset mietteet ja keskustelut, jotka elävällä todenperäisyydellä kuvailevat puhujain mieltä ja käsitystapaa, vihdoin se peri-suomalainen henki, joka ilmaantuu sekä tapausten ja luonteiden kuvauksessa että kielessä ja esitystavassa, nämä kaikki tekevät että tämä koomillinen romaani on luettava merkillisimpien ja omituisimpien teosten joukkoon, jotka meidän maassa ovat ilmestyneet. Sen vuoksi on tosiaan ikävä, ett'ei vieläkään ole saatu sitä eri kirjana julkaistuksi; näyttää melkein siltä, kuin arvoisa Kirjallisuuden Seura olisi säikähtänyt yllämainitun kritiikin tyhjästä melusta.”

(B.F.G [tn. B.F. Godenhjelm]:  ”Novellikirjasto 1869 ja 1870.” Kirjallinen Kuukauslehti  5/1871)

108. Meemilaakso 1

Proosahistoriaa kirjoittaessani tuntui ajoittain siltä, että sen olisi voinut kirjoittaa myös hitaasti karttuvien kirjallisuutta koskevien meemien sarjana ja varastona. Tässä meemeistä mahdollisesti kaikkein pitkäkestoisin (elämä ei ole romaani) kolmena varianttina. Jokaisessa romaanissa meemi on asemoitu eri tavalla osaksi teoksen kerronnallisia ja retorisia strategioita, joita analysoimalla löytyisi myös vastaus meemi-infektion sitkeyteen.        

”Aleksander Vladimirovitsh oudostui ja alkoi puhua: — «Sinä siis aijot kirjailijaksi. . . Heitä pois hullutus. . . Elämän valhe ...” Harhama oli vaiti. Puhuja jatkoi — «Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja elämän vääristelyä ...” — «Kuinka niin?” — oudostui Harhama. — «Siksi”, — jatkoi toinen — «että kirjallisuudessahan ovat säännöt minkälaiseksi pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi . . . Etkö sinä ole ajatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on? .. Et ole. . . Hyvä on. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon ainoatakaan ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha (…) Siitä syntyy eheä runo siten, että petetään ihmisiä, poimitaan se mikä sopii reseptiin ja muu salataan (. . .) Eikö se ole törkeä petos, kun elämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?” (…) Eikö se ole resepti, että esimerkiksi ei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa sankari nypläilee? . . Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita . .. Niillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties mitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä muutakin. . . Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain lailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä huomaisi suurennuslasillakaan tutkien . . . Etkö ole ajatellut miten hassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata ihmisajatusta… ” (Irmari Rantamala: Harhama. Kustannus-osakeyhtiö Kansa, 1909, 1742–1743)      

”Tämä ei ole romaani, tämä on mielivaltainen katkelma erästä elämää tai eräitten ihmisten elämästä, kolmen vuorokauden pähkinänkuoressa. Siihen ei mahdu paljon, ja meistä itsestämme riippuu, mitä me siihen sijoitamme, millä tavoin asetamme siihen nuo ajan ja elämän sirpaleet, jotta kuori tai kehys tulisi täyteen. Kaikkea siihen ei kannata panna, ja voihan sattua, että joku noista ihmisistä antaa meille siihen runsaasti täytettä, toinen taas aivan vähän. Ei ole meidän syymme, jos ainekset eivät ole värikkäät tai kauniit tai edes rumat tai kiehtovan originellit, emmehän me odotakaan, että tapaisimme mitään ihmeolentoja, vaan aivan tavallisia ihmisiä. Mutta me voimme valita heistä sen ja juuri sen, mitä haluamme, ja vain tuo valikointi antaa meille oikeutuksen siihen, että täytämme kehyksen toisten ihmisten elämällä. 

   Sillä valikointi, se ei enää ole elämän toistamista, vaan sen muuttamista toisen asteen todellisuudeksi – ja joku voisi sanoa, että juuri niin syntyy romaani. Me emme sano niin, meillä on nyt kiire, sillä mustatakkinen tyttö on jo kääntynyt kadunkulmasta, ja meidän on häntä ennen ehdittävä sinne, mihin hän on menossa, ottaaksemme hänet vastaan.

   Mehän sanoimme jo. että voimme koko ajan olla läsnä ihmisten sanoissa ja ajatuksissa; ja tuon tytön kulkiessa ohitsemme ennätimme saada selville yhtä ja toista.” (Sinikka Kallio-Visapää: Kolme vuorokautta. Romaani. Otava, 1948, 12–13; uusintapainos ntamo, 2016)  

”Tämmöinen tavallinen ihminen niin kuin minä koettaa olla hiljaa ja tyydyttää välttämättömät elämäntarpeensa, ei sillä ole mahdollisuutta tehdä elämästään romaania. Ai ai kun mua äköttää kun mä luen romaaneja. Nää modernistit on enemmän mun makuuni , ne näyttää ettei elämä ole mikään romaani tai novelli.” (Veijo Meri: Peiliin piirretty nainen. Otava, 1963)