109. Kustantamisen tähtihetkiä 6: aitoa ja alkuperäistä piratismia

”Setälä viittasi samalla siihen epäkohtaan, että Suomi ei edelleenkään kuulunut ’Bernin liittoon’ eli 1886 tehtyyn kansainväliseen sopimukseen kirjallisten ja taiteellisten teosten tekijänoikeuksien suojaamisesta. Setälän mukaan koko tekijänoikeuslaki oli säädetty Bernin sopimukseen liittymistä silmällä pitäen. Kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustaminen oli Setälälle ja asiaa ajaneille suomalaisille kirjailijoille ennen muuta kunniakysymys. Sivistysvaltio ei yksinkertaisesti voinut pysytellä sopimuksen ulkopuolella. 

   Ruotsi oli sikäläisten kustantajien vastustuksesta huolimatta liittynyt jo 1904 Bernin sopimukseen, ja ruotsalaiset kirjallisuuspiirit jaksoivat päivitellä ’puolibarbaarisen’ Suomen pysyttelemistä liiton ulkopuolella. Bernin sopimuksen allekirjoittaminen oli tästä syystä erityisen tärkeää suomenruotsalaiselle kulttuuriväelle. Ruotsinkielinen kirjailijaliiton (Finlands Svenska Författareförening) puheenjohtaja professori Gunnar Castrén sijoitti Suomen 1926 paikalleen. Haitin ja Liberian kaltaiset ’korkeammat neekerivaltiot’ olivat allekirjoittaneet Bernin sopimuksen, mutta Suomi oli tässä suhteessa ’alempien neekerivaltioiden’ tasolla. Jopa bolsevistinen Neuvostovenäjä oli tekijänoikeusasiassa Suomea valveutuneempi! (…) Kustannusyhdistys oli jo 1920 tekijänoikeuslain valmistelun yhteydessä antanut lausunnon, jossa ennakoitiin suomennoskirjallisuuden (ja etenkin suomennetun tietokirjallisuuden) Bernin sopimukseen liittymisen myötä kallistuvan ja harventuvan. Samalla myönnettiin epäsuorasti, että tietokirjallisuuden puolella tekijänoikeuskorvaukset ulkomaisille tekijöille olivat harvinaisia. Ulkomaisten valokuvien tekijänoikeuksien suojaa kustannusyhdistys (so. aikakauslehtikustantajat WSOY, Otava ja Karisto) vastusti kategorisesti. Kuvalehdet tarvitsivat viikoittaiset kuvansa, eikä valokuvia mielletty tekijänoikeuksien piiriin kuuluvaksi taiteeksi. Toisaalta kustannusyhdistys vakuutti ironiseen sävyyn, ettei suomalaisten kirjailijoiden tarvinnut pelätä oman tuotantonsa laitonta julkaisemista ulkomailla. (…)

   E.N. Setälän, Juhani Ahon ja Gunnar Castrénin kaltaiset kulttuurivaikuttajat saivat kustantajat vähitellen vakuuttuneiksi siitä, ettei kansainvälisten tekijänoikeuksien tunnustamiselle ollut vaihtoehtoja. Suomen ulko- ja kulttuuripoliittinen uskottavuus oli kustantajien etuja tärkeämpää. Ulkoministeriö pyysi (…) 1927 Suomen Kustannusyhdistykseltä uutta lausuntoa Bernin sopimukseen liittymisestä. Kustantajat totesivat lausuntonsa happamassa johdannossa, että liittyminen sopimukseen toi ’Suomelle melkoisia aineellisia uhrauksia’ eikä paljoakaan hyödyttänyt kotimaisia kirjailijoita ja taiteilijoita. Kustantajat kertoivat ’yleensä’ maksaneensa ulkomaisille kirjailijoille tekijänpalkkioita, mutta kun palkkioiden maksaminen ei ollut pakollista, olivat korvaukset olleet vähäisiä. Kustannusyhdistys myönsi näiden epäilyjen jälkeen, että se ei kuitenkaan vastustanut Bernin sopimukseen liittymistä; ’Suomi ei tietenkään voi olla sitä tekemättä, kun se kerran tahtoo lukeutua kulttuurivaltioihin’.

   Bernin sopimus jätti yksittäiselle valtiolle paljon liikkumatilaa. Yksittäinen valtio saattoi soveltaa alkuperäisen sopimuksen, lisäsopimusten ja täydennysten (1886, 1896, 1904, 1908, 1914) eri kohtia mielensä mukaan (…) Suomen Kustannusyhdistys suositteli ulkoministeriölle, että Suomi allekirjoittaisi suomennoskirjallisuuden kohdalla alkuperäisen vuoden 1886 sopimuksen artiklat. Tämän alkuperäisen artiklan nojalla kaikki ennen Bernin sopimukseen liittymistä (Suomen tapauksessa 1928) tehdyt käännökset olivat edelleen ilman tekijän lupaa vapaasti julkaistavissa. Kustantajat perustelivat lakiteknistä kikkailua oikeudella ja kohtuudella. Kustantajien omaisuudesta merkittävä osa oli vanhoissa suomennoksissa, ja Bernin sopimuksen uusimman version allekirjoituksella olisi yhdellä kynänliikkeellä pyyhkäisty näistä suurista omaisuuksista ’miltei kaikki arvo’. 

   Ulkoministeriö otti kustantajien toiveet huomioon, ja ennen vuotta 1928 suomennetuista teoksista ei edelleenkään tarvinnut maksaa tekijälle korvauksia. Kysymys ei ollut aivan pienistä summista, sillä kustantajat kierrättivät vielä 1940-luvulla erilaisissa halpasarjoissaan vuosisadan alkupuolella suomennettua Ruckin, Curwoodin ja Conan Doylen tapaista viihdekirjallisuutta.”

(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008, 367–370)                                                     

86. Suomalaisia suurkaupungeissa 2: pankkiherrojen Helsinki

”Enin kuitenkin ihmetteli Antti sitä muutosta, joka Helsingin huvittelevassa, kepeäkenkäisessä naismaailmassa oli tapahtunut. Porttolat oli tosin poistettu, mutta porttous levinnyt sitä laajemmalle, syvemmälle ja korkeammalle. Oli syntynyt todellinen, suurkaupunkilainen demi-monde, epämääräinen ja kansainvälinen kuin kaikkialla, ulkonaisesti moitteeton, muodikas ja hyvinpuettu, mutta oikeastaan nuorempi, tuoreempi ja kauniimpi kuin monessa ulkomaisessa sivistyskeskuksessa. Siellä se joka tapauksessa oli enemmän varjossa ja syrjässä, täällä se keikkui pinnalla ja antoi suoranaisesti leimaa kaupungille.

(…)

   Se oli kyynillisyyttä pantuna järjestelmään, naishalveksuntaa kehitettynä menettelytavaksi ja elämänkatsomukseksi. Oli aivan kuin miehet olisivat eroottisella alalla ottaneet käsiinsä sen vallan, josta naiset yhteiskunnalliseen arvoon ja kunniaan kohoten olivat tahtoen tahi tahtomattaan luopuneet.

   Antti ei kysynyt enempää.

   Mutta salaa ja itsekseen hän teki monta muuta yhtä mieltäkiinnittävää huomiota. Hän huomasi, että entiset, kodikkaat bodegat viattomine viineineen olivat kokonaan kuihtuneet ja surkastuneet, mutta niiden sijaan tulleet barit väkevine, sekoitettuine, myrkyllisine juomineen. Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

   Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli Antti puhuttavan, jotka näyttivät tässä yleisen hävityksen ja kadotuksen ilmakehässä hirvittävän laajalle levinneen. Olihan niitä ollut pederasteja ennenkin, mutta vain muutamia ja poikkeus-ilmiöitä, jotka koko kaupunki tunsi ja joita sormella osoitettiin. Nyt niitä sensijaan näytti nousseen maasta kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin naisia, joiden sanottiin pitävän enemmän omasta sukupuolestaan kuin toisesta. Olipa ilmestynyt vielä pari aivan uutta tyyppiä, ei uutta Berlinissä eikä Parisissa, mutta uutta meidän pienissä oloissamme, miehiä, jotka elivät epäsiveellisten naisten ansioista, ja toisia, nuoria poikasia, jotka itseään miehille kaupaksi tarjottelivat. Pari sellaista oli Anttikin jo kohdannut öisin kotimatkallaan, naisista puhumattakaan, joilta sai tuskin katuristeystä siihen vuorokauden aikaan rauhassa kulkea. 

   Muuten oli kaupan olevien naisten keski-ikä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa arveluttavasti alentunut. Ei ollut enää mikään harvinainen näky nähdä kaduilla keskenkasvuisia, neljän-, viidentoista vanhoja tyttöjä toistensa käsipuolessa kieppumassa ja heittelemässä irstaita silmäyksiä ympärilleen. Erään sellaisen, joka oli niin hutikassa, ettei hän pysynyt jaloillaan, vaan olisi varmaan poliisin käsiin joutunut, oli Antti kerran korjannut kotiinsa seinää vasten seisomasta.

   Tähän mädätyksen maailmaan, tähän saastaisten intohimojen pohjattomaan kuiluun ja pyörteeseen syöksyi Antti nyt kaikkine irtipäässeine aisteineen ja nautintohaluineen aina syvemmälle.”

(Eino Leino: Pankkiherroja. Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä. Kustannusosakeyhtiö  Kirja, 1914, 101-102, 104-106)

65. Viihdettä ja väkivaltaa 1

Tänään alkavien Helsingin Kirjamessujen kunniaksi muutama varhaiseen mediapaniikkiin viittaava lainasana viihdekirjallisuuden ja väkivallan suhteista 1860-luvun Suomessa. Tuolloin säätyläiset lukivat ruotsiksi, saksaksi tai ranskaksi kirjoitettua aikansa viihdekirjallisuutta ja rahvas perinteistä uskonnollista kirjallisuutta ja sen lisäksi korkeintaan sanomalehtiä ja käytännön tietoa tarjoavia almanakkoja. Niiden lisäksi kysyntää riitti kiertävien kaupustelijoiden myymille arkkiviisunipuille. Arkkiviisujen suosio muodosti kuitenkin ongelman fennomaanisen sivistyneistön pyrkimyksille. 

Fennomaanien asenteita kuvastaa parhaiten Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen kirjallisuudenharrastajille vuonna 1861 osoittama suorasukainen julkinen kehotus käyttää tarvittaessa fyysistä väkivaltaa näitä epämääräisiä kansankirjallisuuden kaupittelijoita kohtaan: ”Mutta rikkaruohoja kuitenkin tahtoo tuolla täällä yletä ja versoa, eikä niitä aina ole helppo saadakkaan silmän alle, koska ne harvoin ovat tavallisissa kirjakaupoissa nähtävinä, vaan leviävät ympäri maan lumppu-kauppiasten ja muiden kuleksijain laukuissa. Emme siis voi luvata pitää näitä arkkia niin tarkalla silmällä, kuin semmoinen löysä väki tosiaan ansaitsisi. Mutta jos kunnioitettavat lukijat itse rupeisivat tässä toimessa avuksemme, ottamalla tuolloin tällöin jonkun sellaisen irstaisen maankulkijan kiinni, niin toivomme, että se julkinen kuritus, joka näin annettaisiin edes muutamille mokomille, tulisi arvaamattomasti enentämään hyvää järjestystä ja siveyttä kirjallisuudessamme.” ("Kirjallisuutta", Mehiläinen 11/1861, 265)

Yrjö-Koskisen ankara puutarhurin katse kohdistuu myös aikansa hengelliseen kirjallisuuteen, josta hän ei Raamatun, Tunnustus-kirjojen ja joidenkin hyvien piplian historioiden lisäksi löydä "paljon muuta kuin törkeintä rikkaruohostoa". Lisäksi Yrjö-Koskisen mukaan jokainen tietää, että "itse Wirsikirjamme sisältää paitsi muutamia hyviä ja kauniita wirsiä, myöskin joukon semmoisia, joita ilkeyttää lukea ja veisata. Muutamat niistä esm. N:ot 192 ja 240 ovat, ainakin Turun hiippakunnassa, kielletyt kirkollisissa tiloissa käyttää." Yrjö-Koskinen ei silti yllytä väkivaltaan wirsikirjojen kaupittelijoita kohtaan.  

(jatkuu)     

16. Jääkäriscifi, lyhyt oppimäärä

Itsenäisen Suomen viihdekirjallisuuden ensimmäinen aalto koostuu seikkailua, fantasiaa ja scifiä yhdistelevistä militaristisista Suur-Suomi-romaaneista, joita alettiin kirjoittaa ja julkaista heti sisällissodan jälkeen. Poliittisesti orientoituneen scifin historiassa vuosi 1918 merkitseekin selvää käännekohtaa, jossa Konrad Lehtimäen sodalla hekumoiva, mutta silti pohjimmiltaan tai ainakin välittömiin seuraajiinsa verrattuna sodanvastainen ja rauhaan tähtäävä Ylös helvetistä (1917) korvautuu uhoavan tosikkomaisella kansallismielisyydellä. Hieman yllättäen kulttuuriselta merkitykseltään marginaalinen tieteiskirjallisuus on ensimmäinen fiktiivisen proosan lajityyppi, jossa tämä ensimmäistä tasavaltaa luonnehtiva muutos selvästi näkyy. Historiallinen jatkumo on kuitenkin selvästi nähtävissä: kulttuurifennomaanit rakensivat kuvitteellisen yhteisön Runebergin ja Topeliuksen idyllien ja satujen varaan ja kirjoittivat eli väärensivät sille historian ja ensimmäisen tasavallan militäärifennomaanit rakensivat sille uljasta ja puhtaan suomalaista tulevaisuutta sotaisana suurvaltana, joka jälkipolvien silmissä näyttää kuitenkin enemmän häiriintyneeltä pienois-Preussilta.                                           

   Suur-Suomi-proosan prototyyppi oli Jalmari Karan nimimerkillä Kapteeni Teräs kirjoittama Suur-Isänmaa (1918), mutta lajityypin suosituimmaksi kirjailijaksi nousi nopeasti kirjailija-taidemaalari Aarno Karimo romaanillaan Kohtalon kolmas hetki (1926) ja kirjoittamallaan ja kuvittamallaan pseudohistoriallisella fiktiolla Kumpujen yöstä I–IV (1929–1932). Muita saman campia hipovan lajityypin keskeisiä teoksia olivat myös Antti Hintikan salanimellä Johannes Rautakoski kirjoittama Tsaari Kyrillin sotaretki Karjalaan. Historiallinen kertomus Karjalan vapauttamisesta v.1943 (1930), Jukka Kontion Punainen naamio (1926) ja Niilo Pärnäsen nimimerkillä Olli Karila julkaistu varhainen ja harhainen maailmanvallankumousromaani Maanalaiset. Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta (1919). Niiden kaikkien ytimessä on sotilaallinen konflikti Suomen ja Neuvostoliiton (tai Venäjän) välillä. Suomi tietysti säännönmukaisesti voittaa tämän sodan jonkin uuden ihmeaseen avulla, olipa se sitten lentävä sukellusvene, ruttoa levittävä kaasuase tai erittäin voimakas räjähde.  

   Teosten haluekonomian peruskaava on peräisin Kapteeni Teräkseltä, sillä hänen Suur-Isänmaansa huipentuu Pietarin kaupungin tietoiseen ja täydelliseen tuhoamiseen vuonna 1946, minkä jälkeen Nevasta tulee Suomen ja Venäjän tyyni rajajoki. Hävityksen perusteet kertovat miltei kaiken kertomisen arvoisen kirjan arvomaailmasta (muu on helposti arvattavissa): ”Se on ollut alituisena kolerapesänä, ruton ja inhottavien tautien kotipaikkana, joka Suomen lähellä ollen on levittänyt saastaansa ja tuhoavaa pahennustaan.” Niinpä sen olemassaolo käy tarpeettomaksi ja mahdottomaksi. 

   Fantasia Pietarin tuhosta yhdistää tiettyjä osia fiktiokirjallisuudesta ensimmäisen tasavallan aikaiseen kansalliseen historiankirjoitukseen, aktivistien ideoihin Pietarin tulvaporttien räjäyttämisestä ja valmiiksi kirjoitettuihin poliittisiin puheisiin, joita valtiojohdon edustajien oli tarkoitus pitää toisen maailmansodan aikana heti saksalaisten miehitettyä Leningradin. Oikeistolaisella science fictionilla ja politiikalla oli muutenkin poikkeuksellisen läheinen yhteys, sillä monet poliitikot haaveksivat avoimesti ristiretkistä itärajan ylitse ja monet heimosoturit niitä myös toteuttivat Itä-Karjalassa. Näihin seikkailijoihin kuului myös Jalmari Kara, joten äärimmäisissä tapauksissa kirjailijan ja sotilaan roolit lankeavat yksiin.

   Suur-Isänmaassa sotilaallinen ja kulttuurinen tuho ei kuitenkaan rajoitu vain Pietariin, sillä Englanti julistaa Suomelle sodan Pietarin tuhoutuneiden taide- ja kulttuuriaarteiden vuoksi. Englanti hyökkää Suomeen ja Suomi tekee kostoiskun Englantiin, tämän seurauksena Englanti antautuu ja Suomesta tulee suurvalta. Samoin käy myös Kohtalon kolmannessa hetkessä, jossa Suomi liittoutuu mongolien kanssa ja tuhoaa koko Neuvostoliiton, joka Rautakosken romaanissa selviää vain hieman vähäisemmillä seurauksilla.