79. Kohti romaanin globaalihistoriaa

”It struck me that a fundamental misassumption about the purpose of fiction was at the heart of the problem. Make that purposes: fiction can be many things, but MPF (an abbreviation I’ll use from now on for ‘Myers, Beck, Franzen, and readers like them’) seemed to hold a very narrow view of fiction’s function, and a historically uninformed at that. Anyone who thinks linguistic extravagance in novels began with Ulysses in 1922 hasn’t done his homework. Mr. Peck, may I introduce Messrs. Petronius, Apuleios, Achilles Tatius, Subandhu, the anonymous Irish author of The Battle of Magh Rath, Alharizi, Fujiwara Teika, Gurgani, Nizami, Kakuichi, Colonna, Rabelais, Wu Chengen, Grange, Lyly, Sidney, Nashe, Suranna, the Scoffing Scholar of Lanling, Cervantes, López de Úbeda, Quevedo, Tung Yueh, Swift, Gracián, Cao Xueqin, Strene, Li Ruzhen, Melville, Lautréamont, Carroll, Meredith, Huysmans, Wilde, Rolfe, Firbank, Bely, et al? ‘The model for those who thought that high literature should be allusively obscure and complex,’ Robert Irwin suggests, is not Joyce but the 11th-century Arabic fictionist al-Hariri; a Sanskrit scholar would nominate the 7th-century novelist Bana for that distinction. Of López de Úbeda’s linguistically extravagant Justina (1605), critics have approvingly noted that ‘the work was written for the amusement of a cultured audience, a small minority of readers capable of deciphering the novel’s obscure allusions, leaving the less ingenious reader, of course, totally bewildered.’ Experts in other fields could offer other models, all predating Joyce for centuries.”

(Steven Moore: The Novel: An Alternative History. Beginnings to 1600. Continuum 2011, 2)

“The newfangled realistic novel popularized by Balzac in the 1830s peaked later in the 19th century and quickly lost its novelty in the hands of lesser talents. Yet it became rooted in the mind of the reading public as the form of the novel henceforth, marginalizing more inventive fictions. At that point, fiction-writing branched into two streams – bourgeois fiction for the masses and belletristic fiction for the elite – and, in one of life’s little ironies, the stream that deviated from the long tradition of innovation in fiction became the ‘main’ stream, while the other, older tradition became a misunderstood tributary. Instead of enjoying a brief fad and then losing favor, like the 18th-century epistolary novel, the realistic novel became thought of as the norm in fiction, instead of what it actually is: only one of the mutations in the evolution of the novel, and one less concerned with exploring new techniques and forms than with pleasing audiences and enriching authors and publishers.” (emt., 6-7)     

(jatkuu)         

23. Joycesta vielä

James Joycen romaaneihin, etenkin Ulyssekseen ja Finnegans Wakeen, voi tietysti suhtautua muutenkin kuin inhoten, torjuen ja vähätellen tai käyttämällä niitä varoittavina esimerkkeinä. Ilmeinen vaihtoehto on käyttää niitä omassa kirjailijan tai taiteilijan työssään - niinhän Suomessa ymmärsi tehdä Hannu Helin, joka oli pitkään toinen suomalainen kirjailija, jonka varmuudella tiesin rakastavan Finnegans Wakea. Tässä muutama lisäesimerkki Joycen hyötykäytöstä Raukkojen rajojen tuolla puolen:  

Robert Berry: Ulysses seen

Talan Memmott: Huckleberry Finnegans Wake  

Julian Rios: The House of Ulysses

Olen joskus kuullut kysyttävän olisiko Joycen (tai Woolfin tai Proustin tai Pynchonin) nerous pitänyt heti ymmärtää. En tiedä, mutta tuskin siitä olisi ollut haittaakaan.

11. Tuomas Juntunen kohtaa Joycen ja Neuromaanin

2010-luvulla Joycea osataan perinteisen torjunnan ohella jo käyttää ambivalenttiin moitekehuun eli omahyväisessä ja näennäisen hyvää tarkoittavassa äänilajissa annettuihin rimaa alentaviin konservatiivisiin suosituksiin:

”Neuromaani on sen verran äärimmäinen suoritus, että väistämättä herää kysymys: mitä seuraavaksi? Joyce johtui ja juuttui Ulysseksensa jälkeen Finnegans Waken kielileikkeihin, ja sopii pelätä, että jos Yli-Juonikas tahtoo vielä korottaa rimaa, myös hänen tiensä kulkee kohti lukukelvottomuutta. Ehkäpä olisi viisainta, jos kirjailija nyt katsoisi todistaneensa olevansa nimensä veroinen juonenpunoja ja palaisi perinteisempään kerrontaan. Neuromaani on joka tapauksessa kunnioitusta herättävä järkäle, jonka pariin ei arvostelun valmistuttua tee mieli heti palata.”(Tuomas Juntunen, "Labyrintin varjossa?", Parnasso 6–7/2012)

Kirjallisuuden tason nostamisen yhdistäminen lukukelvottomuuteen ja Joycen käyttäminen varoittavana esimerkkinä ilmentävät hienoa antimodernistista anhavalaista perinnetietoisuutta eikä liene yllätys, että Juntunen on kirjoittanut väitöskirjansa Juha Seppälän romaanien (eikä suinkaan Finnegans Waken) intertekstuaalisuudesta.

Suomalaisten kirjailijoiden, tutkijoiden ja kriitikoiden affektiivisesta suhteesta Joyceen ja kulloistenkin kirjallisten rajojen pystyttelystä ja puolustamisesta Joycen tuotannon avulla saattaisi saada aikaan valaisevan tutkimuksen, jonka ajallinen kaari ulottuisi 1920-luvulta 2010-luvulle.

10. Eino Railo ja Pertti Karkama kohtaavat Joycen ja modernismin

Tänään esittelen kolmannen variantin Joycen ja suomalaisten skribenttien kivualiaasta suhteesta: Eino Railon (1937) ja Pertti Karkaman (1985) tapauksessa kyse on kiihkeästä ideologisesta torjunnasta, joka dialektisesti ajatellen on Kallasta sokeuttavan inhon ja Anhavan opportunistisen tietämättömyyden synteesi oman aikansa akateemisessa kontekstissa.

Eino Railo kirjoittaa Yleisen kirjallisuuden historiansa kuudennessa osassa Ulysseksesta muun muassa näin: "Tekniikka on yksinomaan psykoanalyyttinen, so. kirjailija tarkkaa vain henkilöidensä tajuttomuudesta nousevia mielikuvia, kiinnittää ne sellaisenaan paperille harjoittamatta niihin nähden minkäänlaista sensurointia, ja luo täten ikäänkuin unikuvan, joka katkeamattomana, fantastisena filminä liukuu hitaasti silmiemme ohitse. Alleviivatakseen ajatusvälähdysten välitöntä liittymistä toisiinsa tekijä on poistanut isot kirjaimet, välimerkit, kappale- ja lukujaon. Unen kaltaisuutta lisää se, että tajuttomuudesta nousevat kuvat, joita tietoinen järjen kritiikki ei ole vielä 'saanut kiinni' ja käsitellyt, ovat psykoanalyysin mukaan samoja kuin uninäyt. Siitä johtuu niiden usein ällistyttävä irvokkuus ja räikeä siveettömyys. (...) Lawrencen ja Joycen teoksissa näkyy, kuinka madaltava ja tuhoisa vaikutus psykoanalyysilla on toistaiseksi kirjallisuuteen ollut. Vastavirtaus on kuitenkin jo syntymässä: terve mieli kääntyy inhoten pois näistä sairaalloisista ilmiöistä ja odottaa psykoanalyysiltä jalon ja ylentävän sielunelämän kuvausta." (Railo 1937, 122)

Pertti Karkama kirjoittaa modernismista ja Joycesta Railon hengessä vielä viisi vuosikymmentä myöhemmin teoksessaan Impivaara ja yhteiskunta. Tutkielmia kirjallisuudesta ja kulttuurista (1985). Kas näin: "Joycen, Kafkan, Ionescun ja Proustin kuvaama ihminen on useimmista määreistään riisuttu ihmisabstraktio, käsitteellinen luomus, joka on olemassa ja joka voi olla olemassa vain suhteessa elämän abstraktiin käsitteeseen. Reaaliin todellisuuteen siirrettynä tällainen ihminen on välttämättä vieras ja ahdistunut: paradoksaalilla tavalla ihminen on alkanut tuntea itsensä vieraaksi omien sosiaalisten ja biologisten määreittensä yhteydessä. Modernismi ei enää kuvaa konkreettisia ihmisiä konkreettisissa tilanteissa, kollisiossa yhteiskunta- ja kulttuurimuodostuman olennaisten virtausten kanssa. Modernismin ihminen ei ole persoonallisuus eikä kuvattuna tyypillinen henkilömotiivi vaan kalpea ja aneeminen hahmo, haamu, joka on kotonaan vain kadotessaan reaalista todellisuudesta utopioiden hämärään. Missään tapauksessa ei kysymys enää ole klassisen taiteen kuvaamasta lujasta luonteesta tai sosialistisen realismin positivistisesta sankarista. (...) Abstraktin ihmiskuvauksen mukana katoaa tyypillisyys, joka antaa taiteelle reaalin historiallisen liikkeen ja dynamiikan.
   Uuden elämänkäsityksen myötä muuttuu myös kielen tehtävä. Jos kerran uusi, löydettävä elämä on reaalin sosiaalisen ja biologisen olemassaolon tuolla puolen, on löydettävä myös kielijärjestelmä, joka ei viittaa mihinkään olemassaolevaan." (Karkama 1985, 227)                  

8. Tuomas Anhava kohtaa James Joycen

”Tuntuu siltä, että ’Ulysseksen’ melkoinen yliarviointi on vienyt Matsonin teorianmuodostuksen harhateille. Joycen merkitys erään, kyllä aikaisemminkin tunnetun ja käytetyn kerronnanmuodon puhtaaksiviljelijänä, sen epäilemättä huomattavien mahdollisuuksien yleiseen tietoisuuteen saattajana on suuri, eikä hänen työnsä seurauksia ole lainkaan syytä väheksyä. Mutta ’Ulysses’ on kuitenkin romaanitaiteellisessa mielessä vain suunnaton, epämääräinen möhkäle. Sen teknilliset uutuudet on viety äärimmäisyyksiin, joiden seuraukset juuri muodon suhteen ovat olleet mitä tuhoisimmat. Kuten niin monissa nykyaikaisissa kokeissa taiteen eri alueilla siinä on käytetty yhtä ainoata näkökulmaa kaikkien ilmiöiden kuvausta varten. Tulokset ovat suunnilleen samankaltaiset kuin Suurkirkon maalauksesta yksinomaan pienimmällä ja pehmeimmällä taiteilijansiveltimellä. – Vasta Virginia Woolf hallitsi tajunnanvirtatekniikkaa siinä määrin taiteellisesti parissa onnistuneimmassa romaanissaan, että pystyisi välttämään helposti uhkaavan muodollisen rujouden ja sisällöllisen epäuskottavuudenkin. Mutta hänenkin luomansa elämänkuva on sangen yksipuolinen. Muotonsa suhdattomuuden ja kurittomuuden vuoksi ’Ulysseksen’ välähdyksittäin nerokas sisällys jää niin epäyhtenäiseksi, että se kokonaisuutena on vailla taiteellista merkittävyyttä.”                                                                                                                            
(Tuomas Anhava, ”Romaanitaide”, Suomalainen Suomi 9/1948)

           

7. Aino Kallas kohtaa James Joycen

 Aino Kallas saattoi olla ensimmäisiä Joycen Ulyssesta lukeneita tai selanneita suomalaiskirjailijoita Volter Kilven ja Sinisen kirjan toimittajien ohella. 1920-luvulla Kallas asui virolaisen diplomaattimiehensä kanssa Lontoossa, tutustui kirjallisen establishmentin vanhimpaan kerrokseen ja sai teoksiaan julkaistua englanniksi. Kaikesta kosmopoliittisuudesta huolimatta Kallaksen kirjallisella sietokyvyllä oli supisuomalaiset rajansa, jotka ylittyivät 1920-luvun puolivälissä kun Kallas oli kuuntelemassa Pen Clubilla esitelmöinyttä James Joycea. Sen seurauksena Kallaksen päiväkirjamerkintöjen yleensä sangen hillitty sävy hetkeksi muuttuu. 

"Lukenut Ulyssesta, mahdoton, likainen, ja ikävä kirja. Patologinen halu koskea iljettäviin asioihin." (Elämäni päiväkirjat II, 466)

 "May Sinclarin kanssa myös puhuin Joycesta. 'Hän on saavuttanut tarkoituksensa, kuvannut kaiken mikä liikkui Bloomin mielessä.' 'What about the physical things, do you defend them?', kysyin. 'No, I do not', hän sanoi. – Entä fyysillinen puoli, puolustatteko sitäkin? – En, sitä en tee.
  Albert Dawson näytti minulle lehtileikkeen, jossa oli otteita Joycen uudesta kirjasta. Muun muassa    kolmatta riviä pitkä sana, ja kaikki muu samaan dadaistiseen malliin.
  En tahtoisi lukea hänestä kirjallista lausuntoa, vaan psykiaatterin lausunnon.
  Hyvä luoja, eivätkö ihmiset huomaa, että mies on mielisairas."
(Elämäni päiväkirjat II, 468)  

Kallaksen Joycea kohtaan tuntema inho ja mielenjärkytys ulottuvat myös tämän ulkonäköön: "Mutta vaikutelmani hänestä on: arka kuin peto tai pikemmin jokin limaeläin, joka pakenee kuoreensa. Pieni, kapea pää, mikrocpehali sanoisin. Otsa pieni ja kupera, silmät syvällä kuopissansa ja ilman ripsiä  – siltä näytti! – punareunaiset ja minusta tummanpunaiset väriltään. Suu kuin viiva, askeetin suu. Leuassa vähäinen liehuparta. Kasvojen väri hyvin punakka, tukka ruskea, harmahtaa vahvasti, kädet pienet ja valkoiset. Nenä jesuiitan, alaspäin riippuva. Ei hymyile, ei naura, ei puhu. Kaamea mies."
(Elämäni päiväkirjat II, 467)