111. Jalon kansan parhaat kustantajat 2

(jatkoa eiliseen postaukseen)

”Aleksis Kiven omaisten asianajaja Mikko Erich ihmetteli oikeutetusti sitä, että seuran johtokunta tuntui vielä 1926 olevan kokonaan tietämätön tekijänoikeuslaista, vaikka Setälä oli seuran tärkeä jäsen ja tekijänoikeusasia oli juuri 1926 vahvasti julkisuudessa esille uuden lain ansiosta. Seurassa todettiin vaisusti, ettei Setälä koskaan ollut kuulunut seuran esimiehiin ja johtokuntaan ja nolot tosiasiat tunnustettiin. Tunkelon mukaan viimeistään1890-luvun loppupuolella Kiven Valittujen teosten uudesta painoksesta päätettäessä seuran sihteerin F.W. Rothstenin olisi pitänyt tarkastaa, oliko Kiven perikunnan kanssa sovittu tekijänoikeuksista. Tunkelo arveli, että ’tottumus’ oli estänyt valkohapsista ’kunnon ukkoa’ hoitamasta näinkin tärkeää asiaa. Samainen tottumus oli sittemmin periytynyt myös Rothstenin seuraajille.

   Seurassa tiedettiin eräiden Kiven sukulaisten ahdingosta, ja kirjailijan veljille Juhani (Johan) Stenvallille ja Albert Stenvallille maksettiin näiden viimeisinä elinvuosina 1900-luvun alussa pientä vuosieläkettä. Lisäksi seura avusti Juhanin naimatonta nurmijärveläistä tytärtä Hanna (Johanna) Stenvallia 1907–1926 kustantamalla tämän asumisen ja polttopuut. Kiven jälkeläisten edustajat katsoivat näiden avustusten johtuneen seuran toimihenkilöiden huonosta omastatunnosta ja osoittavan, ettei seura ollut suinkaan toiminut hyvässä uskossa. Tietoista tekijänoikeuslakien rikkomista vain hyviteltiin satunnaisilla avustuksilla. (…)

   Lukuisten istuntojen, melkoisen suunpieksännän ja monenlaisten korvauslaskelmien jälkeen Helsingin raastuvanoikeus katsoi heinäkuussa 1927 SKS:n rikkoneen runoilija Aleksis Stenvall-Kiven oikeuksia työnsä tuotteisiin. Näin ollen seura oli korvausvelvollinen Aleksis Stenvallin oikeudenomistajille. Korvaussumman laskeminen oli jo pelkästään maailmansodan aikana vallinneen valtaisan inflaation johdosta niin hankalaa, että oikeus myönsi käyttäneensä vapaata harkintaa ja päätyneensä pyöreään 100 000 markkaan. Lisäksi seura velvoitettiin korvaamaan omaisille muilta kustantajilta erilaisista Kiven kustannusoikeuksista saatu 34 600 markkaa.  Seurassa tyydyttiin tuomioon ja päätettiin olla valittamatta tuomiosta varsinkin kun korvaussumma oli lähellä sitä, jonka SKS oli jo ennen oikeudenkäyntiä valmis maksamaan. (…)

   Seura selvisi suurta julkisuutta herättäneestä oikeudenkäynnistä lopulta varsin hyvin. Alussa näytti paljon pahemmalta, mutta osa julkisuudesta kääntyi jopa seuran eduksi. Sanomalehtikirjoitusten sävy muuttui neutraalimmaksi ja seuran monia hankkeita ja pyrkimyksiä esiteltiin positiivisessa valossa. Kiven perillisten valtavia korvausvaatimuksia pidettiin myös jonkinlaisena onnenongintana. Suomen Kirjailijaliitto antoi oikeudenkäynnin kestäessä julkisen lausunnon, jossa pidettiin Kiven perillisten vaatimuksia ja syytöksiä kohtuuttomina ja hämmästyttävinä. Kirjailijaliitto piti täysin selvänä, että suomalaisen kansan valistunut yleinen mielipide asettui asiassa verrattoman suuriarvoista ja pyyteetöntä työtä tehneen seuran puolelle.”

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 345-347, 350-351)

110. Jalon kansan parhaat kustantajat

”SKS:n johtokunnan painajainen alkoi aamulla 24. lokakuuta 1926, jolloin Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet syyttivät laajoissa ja sensaationhakuisissa artikkeleissa seuraa laittomuuksista ja moraalittomuudesta. Seura ei koskaan aiemmin tai myöhemmin ole saanut osakseen niin aggressiivista julkista ryöpytystä kuin tuona päivänä. Lehtien mukaan Aleksis Kiven omaiset elivät köyhyydessä samaan aikaan, kun SKS oli rikastunut pitämällä vuosikymmeniä laittomasti hallussaan Kiven tekijänoikeuksia. Syytösten ja artikkeleiden takana oli Suomen Kirjakauppa -lehden päätoimittaja ja Akateemisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö A.W. Stenberg. Hän oli muutamaa viikkoa aiemmin käynyt kahdesti kyselemässä seuran kustannusvaraston hoitajalta Mathilda Bohmilta todisteita siitä, että seuralla todella oli oikeus kustantaa Aleksis Kiven teoksia.

   Kun dokumentteja ei löytynyt, Stenberg päätti tehdä asiasta julkisen. Mielenkiinto Kiven varattomia sukulaisia kohtaan oli kirjailijan suosion myötä kasvanut, ja sanomalehdissä oli jo aiemmin julkaistu juttuja eri puolilta Suomea löydetyistä Kiven sukulaisista, jotka eivät olleet millään lailla hyötyneet Kiven teosten julkaisemis-, esittämis-, käännös- ja filmioikeuksista. Stenberg tunsi Aleksis Kiven Albert-veljen tyttären, 70-vuotiaan Agnes Vidingin, ja toimi jutun alussa luku- ja kirjoitustaidottoman vanhuksen etujen valvojana. Stenberg teki sukuselvityksiä, etsi käsiinsä oikeuksistaan tietämättömiä Kiven sukulaisia sekä ryhtyi näiden edusmiehenä vaatimaan seuralta vahingonkorvauksia.

   Stenberg vetosi vuonna 1880 säädettyyn asetukseen kirjailijan ja taiteilijan oikeudesta työnsä tuotteisiin. Asetuksen ensimmäisen pykälän mukaan kirjailijalla oli ’yksinomainen ulosanto-oikeus’ kirjatuotteeseensa ellei asiasta oltu muuten kirjallisesti sovittu. Ulosanto-oikeus siirtyi kirjailijan kuoleman jälkeen hänen perillisilleen ja oli voimassa 50 vuotta. SKS:n kannalta merkityksellistä oli se, että laki koski myös ennen sen säätämisvuotta ilmestyneiden teosten mahdollisia uusia painoksia. Stenbergin käsityksen mukaan seura oli vuosikymmenien ajan syyllistynyt Kiven teosten laittomaan jälkipainantaan ja kaiken kukkuraksi kaupannut ’itseottamiaan’ oikeuksia muille kustantajille sekä filmiyhtiöille. Suomen kansalla oli oikeus tietää, kuinka maan suurimman kirjailijan muistoa ja oikeuksia SKS:ssa oikeastaan kunnioitettiin. Stenbergin mukaan asioiden tila oli jopa maamme kunnialle arkaluontoinen. 

   Stenberg tunsi entuudestaan Kiven sukulaisia ja oli tietoinen tekijänoikeuslainsäädännöstä. Kirjakauppiaana hän oli myös selvillä Aleksis Kiven teosten koko ajan kasvavasta suosiosta. Hän ilmoitti lehtijutuissaan haluavansa auttaa köyhiä ja oikeuksistaan tietämättömiä ihmisiä, mutta mahdollisesti taustalla oli myös toive henkilökohtaisesta taloudellisesta hyödystä. Stenberg nimittäin pyysi ensi vaiheessa Kiven perillisille lähes puolen miljoonan markan vahingonkorvauksia, joita myöhemmässä oikeudenkäynnissä todistaneet kirja-alan ammattilaiset pitivät selvästi ylimitoitettuina.

   Kiven teosten 50 vuoden suoja-aika oli mennyt umpeen 1922, joten Stenberg ei ollut kilpailevien kustantajien asialla. Kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista oli kuitenkin monella tapaa ajankohtainen. Oikeudenkäynnin aikana viitattiin useaan otteeseen siihen, että Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo (myöh. Suomi-Filmi) oli 1921 ostanut seuralta 15000 markalla filmioikeudet Kiven keskeisiin teoksiin. Kauppa tehtiin kiireessä, sillä filmiyhtiön saamien tietojen mukaan myös eräs saksalainen elokuvayhtiö oli kiinnostunut ainakin Seitsemän veljeksen filmatisoinnista. Elokuvanteko viivästyi eikä yhtiö maksanut sovittua summaa ajallaan seuralle. SKS:n juristi Arvo Linturi sai karhuttua Suomi-Filmiltä 8000 markkaa syksyllä 1925, kun suoja-aikakin oli jo päättynyt. Kaikesta päätellen tämä näkyvästi esille tullut riita oli yksi heräte siihen, että kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista ylipäätään nousi esille.

   Seuran johtokunta kokoontui pian lehtijuttujen jälkeen ja tunnusti mukisematta tärkeimmän. Seura oli todellakin tullut rikkoneeksi tekijänoikeuslakia, ja sillä oli sekä moraalinen että juridinen velvollisuus korvata aiheuttamansa vahingot sekä huolehtia Aleksis Kiven köyhistä sukulaisista. Seuran sihteeri E.A. Tunkelo teki asiasta nopean selvityksen, jossa hän joutui toteamaan, että seuran toimihenkilöt olivat joko olleet tietämättömiä tekijänoikeuslaista tai eläneet siinä uskossa, että kustannusoikeuksista oli muuten sovittu. Seurassa vallitsi ’perinnäiskäsitys’ SKS:sta Kiven kustannusoikeuksien haltijana, ja tämä käsitys oli siirtynyt sukupolvelta toiselle sekä vallinnut myös muiden kustantajien keskuudessa.

   Perinnäiskäsityksen juuret olivat Tunkelon mukaan seuran 1866 tekemässä linjauksessa, jonka mukaan ’seura aina pitää ikuisena omaisuutenaan ne kirjat, mitkä se on joko teettänyt tai valmiina käsikirjoituksena ostanut’.” 

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 342–344)

 (jatkuu)

105. Valittu kansa

Suomenkielisen proosakirjallisuuden kannalta vain muutamaa 1800-luvun ruotsinkielistä prosaistia on syytä käsitellä vertailukohtana suomenkielisen proosan kehitykselle. Tärkein heistä on Topelius, joka sekä historiallisissa romaaneissaan että Maamme-kirjassa (Boken om vårt land, 1875) kirjoittaa kansaan tai ainakin sivistyneistöön uppoavan helppolukuisen synteesin Suomen historiasta ja tulee samalla luoneeksi paljon jäljitellyn historiallisen romaanin mallin, jonka ensimmäisenä kyseenalaisti K.A. Tavaststjerna 1860-luvun lopun nälkäkatastrofia vähemmän topeliaanisesti käsitelleessä romaanissa Hårda tider (1891; suom. Kovina aikoina, 1892). Ei-topeliaanisesti tarkoittaa sitä, että toisin kuin Topelius Tavaststjerna ei nähnyt vuoden 1867 nälänhätää Jumalan lähettämänä rangaistuksena, Suomen kansan synnin palkkana.

Tästä päästänkin siihen olennaiseen yksityiskohtaan, että vain muutamaa vuotta Seitsemän veljeksen ilmestymisen ja Aleksis Kiven kuoleman jälkeen Topeliuksen kahdella kielellä ilmestynyt nationalistinen bestseller hehkuttaa kansan nöyryyttä ja sen jumalaapelkäävää ja kuuliaista alistumista kuin Runebergin köyhän, nöyrän ja kärsimykseensä tyytyväisen kansankuvan jatkoksi. Topeliuksen historiallinen synteesi on sairaalloisen kristillinen ja siinä tiivistyy kirkon vuosisatoja samana säilynyt viesti rahvaalle: olipa katastrofi millainen tahansa (katovuosi, nälänhätä, rutto, sota tai Isoviha), niin se on vain Jumalan rangaistus kansan synneistä eli viime kädessä kansan oma syy, johon sen on syytä mukisematta tyytyä ja alistua, parantaa tapansa ja pysyä ehdottoman kuuliaisena esivallalle. Jos tämä tuntuu jyrkältä arviolta tai muuten uskomattomalta, niin seuraavat kaksi sitaattia Maamme-kirjan ensimmäisestä painoksesta kenties selventävät asiaa. Ensimmäinen niistä kertoo 1600-luvun lopun suurista nälkävuosista (jolloin melkein kolmannes väestöstä kuoli nälkään) ja jälkimmäinen Isovihan ajasta.

”Mutta Suomen kansalle on kunniaksi, että vaikka henki onkin rakas, kansa kuitenkin tämän suurimmankin hädän aikana piti lait pyhänä. Muissa maissa synnyttää suuri hätä aina suuria väkivallan töitä: ryöstöjä, murhia, polttoja. Täällä harvinaisena poikkeuksena tapahtui, että puolikuolleet raukat ryöstivät muutamia herrastaloja Savossa. Usein nähtiin satojen kurjain kurottavan käsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta porttiin he eivät koskeneet, he kaatuivat sen eteen. Semmoista kieltäymyksen miehuutta tavataan vain harvoissa kansoissa.”

”Siihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana, pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset, jotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan loppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes vesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä, taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja tämä ’Ison vihan aika’ on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa, sanottiin: ’Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää.’ Toiset sanoivat: ’Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa.’ Niin, totisesti oli Suomi silloin autio, hävitetty maa, koko maailman hylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin maahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan. Esi-isämme saattoivat silloin sanoa niin kuin kuningas David 141:sessä psalmissa: ’Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan luumme tuonelan kuilun partaalle. Niin sinuun, Herra, minun silmäni katsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!’ Ja taas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan: ’Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät, sinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi pelastaa minut.’ Niin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja sen vuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksiakestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja kukoistaa – sellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään hänen tahtonsa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla, ennen kuin se on tehtävänsä suorittanut.”

17. Harhama

Irmari Rantamalan joskus antiromaaniksikin luonnehdittu Harhama (1909) luopuu suomalaista proosaa siihen asti (ja sen jälkeenkin) hallinneesta kokonaiskomposition mallista muodostaessaan laajan ja moniosaisen romaanin, joka häikäilemättömästi lainaa ja muuntelee tekstiä toisten kirjoittajien, niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin, kirjoista ja lehtiartikkeleista, vaihtaa varottamatta kerronnan tyyliä ja tasoa ja niiden myötä kulloinkin parodioitavaa, jäljiteltävää tai muunneltavaa diskurssia, asettaa materiaalia häikäilemättömästi rinnakkain turvautumatta yhtenäistäviin hätä- ja rakenneratkaisuihin ja jättää lopulta eri tasojen välisten suhteiden jatkojäsentämisen lukijan huoleksi. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että romaanin etukäteen ilmoitetusta 6000 sivusta ja kolmesta osasta julkaistiin ja jälkipolville säästyi vain 3000 sivua ja kaksi osaa. Tämän osittaisjulkaisun vuoksi Harhama on pakostikin keskeneräiseksi jäänyt ”avoin” teos ja sellaisena oiva kohde vapaammalle lukemiselle ja hermeneutiikalle. 

   Rantamalan aikalaisista tasapainoisimman arvion Harhamasta antoi O.A. Kallio vuosina 1911–1912  ilmestyneen kirjallisuushistoriansa, Uudempi suomalainen kirjallisuus, jälkimmäisessä osassa: ”Tekijä on kai tahtonut luoda jonkinlaisen nykyaikaisen »jumalallisen ja inhimillisen komedian» ja sekoittanut siihen yhdessä muodottomassa mylläkässä Jobin kirjasta, Dantesta, Miltonista, Byronista, Goethestä, Linnankoskesta y. m. saamiaan vaikutelmia. Itse tyylikin on yhtä kaaosmainen, sekaisin raamattua, Kalevalaa, Kiveä, Kilpeä ja Linnankoskea. Milloin proosana, milloin runona se pauhaa ja kohisee tavattoman voima- ja laveasanaisena, samaa seikkaa loputtomasti toistaen ja vatvoen, venyttäen ja suurentaen aivan suhdattomilla kuvilla ja mauttomilla vertauksilla. Kaiken tuon lainatavaran, kaaosmaisuuden ja myllerryksen ohella Rantamalan romaaneissa kuitenkin ilmenee selvä pohja-aatteen johdonmukaisuus, valtaava mielikuvitus, voimallinen kuvaamistaito, vuolas ja rikas kieli, laaja ihmis- ja elämäntuntemus, suuri kirjallinen lukeneisuus sekä epäämätön havaitsemuksen ja ajatuksen terävyys, joka usein tunkee sangen syvälle olevaisen ongelmiin ja välähyttelee kauaskantoisia näköaloja.” (Kallio 1912, 206) 

   Tästä huolimatta romaania luettiin vuosikymmeniä vain dokumenttina kirjoittajansa epäilemättä kiehtovista, mutta hämäräksi jääneistä elämänvaiheista (Harhama ilmestyi samana vuonna kun monella salanimellä kirjoittanut Algot Untola täytti 40 vuotta), ja sisällissodan ja Untolan murhan jälkeen varhaisena todisteena hänen harhaisuudestaan ja epätasapainoisuudestaan.    

   Mutta ei tässä monimuotoisuudessa ja polyfonisuudessa vielä kaikki: Harhama ja Martva (Harhaman toinen, noin 1000-sivuinen ja kolminiteinen jakso) aloittavat moneen muuhunkin Untolan teokseen ulottuvan ja niitä läpäisevän ja yhdistävän kirjallisen pelin, jossa romaanihenkilöt kirjoittavat kirjoja ja joissa kommentoidaan todellisten ja sepitteellisten kirjojen lisäksi kirjallisuutta, kirjailijuutta, Untolan omia eri salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niiden arvosteluja sekä kirjallisuuden odotettuja, pelättyjä ja kuviteltuja vaikutuksia mukaan lukien kysymystä siitä mitä kirjallisuudella oikeastaan pitäisi tehdä. Tässä mielessä Untolan usean nimimerkin varaan rakentama kielen, tyylin, komposition, tuotannon ja kirjallisuuden sääntöjä ja konventioita kyseenalaistava tuotanto on eräänlainen kirjallinen kokonaistaideteos, jonka noin vuosisata kirjailijan murhan jälkeen pitäisi olla kokonaisuudessaan tutkijoiden ja lukijoiden saatavilla ja itsestään selvä osa suomalaista kirjallisuushistoriallista yleissivistystä, vaan eipä se ole. (jatkuu)

6. August Ahlqvistin julkaisematon pienoisromaani vuodelta 1847

Ei liene kovin tunnettua, että August Ahlqvist kirjoitti 1840-luvulla laajan kertomuksen nimeltä Kolme joulua, jonka ei kuitenkaan uskottu läpäisevän sensuuria venäläisiin sotilaisiin ja virkamiehiin kohdistuneen pilkan vuoksi. Kolme joulua on jätetty Savo-Karjalaisen Osakunnan kirjoituskilpailuun vuonna 1847 ja Zacharias Topelius on ehdottanut sille palkintoa. Jollekin editointikierrokselle kadonneeksi uskotusta "novellista" on Ilmari Kohtamäen vuoden 1943 Kirjallisuudentutkijoiden vuosikirjassa julkaistun artikkelin mukaan kuitenkin tallella SKS:n arkistossa Ahlqvistin papereiden joukossa ”useita kymmeniä liuskoja pitkä katkelma”, ensimmäinen jakso kokonaisuudessaan ja toisen jakson alku eli ilmeisesti noin kolmannes koko tekstistä, mikä saa kysymään, olisiko kyseessä sittenkin katkelma varhaista romaania.

Kohtamäen kuvauksen mukaan Kolme joulua jakautuu kolmeen jaksoon, jotka on jaettu lyhyehköihin otsikoituihin ja motoilla varustettuihin lukuihin. Teoksen sisältöä Kohtamäki kuvailee mm. seuraavasti: ”Laadultaan ’Kolme joulua’ on ollut ’ajannovelli”, sillä sen tapahtuma-aika on 1840-luku ja kertomuksen alkupuoli on paikallistettu silloiseen Helsinkiin. Keskushenkilöinä ovat köyhä ’hopiasepän’ myymäläneito Ella ja luutnantti Anselmo Wolmarjelmi, rikas Viron kreivi, joka palvelee Helsingissä Venäjän sotaväessä. Näiden suuresti erisäätyisten nuorten kesken on kehittynyt rakkaussuhde, jonka seurauksena on syntynyt lapsi.(…) Ahlqvistin novellin ’kriisinä’ näyttää olevan sovinnaisen kaunokirjallisuuden rakkaustarinoista kaikkina aikoina tuttu sosiaalinen vastakohtaisuus, joka esiintyy kertomuksen onnellista kulkua ehkäisevänä momenttina. Novelliin punoutuu lisäksi rikollisia juonitteluja ja taustana tuntuu olevan (…) arvostelevaa ajan olojen kuvausta.”

Ahlqvistin kadonneeksi luultu ja vain osittain säilynyt novelli tai romaani on merkkipaalu myös institutionaaliselta kannalta katsottuna, sillä se lienee ajallisesti ensimmäinen epätäydellisenä säilynyt fiktiivinen teksti, jota ei ole nähty tarpeellisena julkaista myöhemminkään. Siitä siis alkaa lähes katkeamaton sysisuomalainen perinne, jossa julkaistaan vain kokonaisina säilyneitä käsikirjoituksia, jos niitäkään, sillä myös kustantajan kerran antamalla hylkäystuomiolla on käsittämättömän pitkät varjot täysin riippumatta hylkäämisen syistä. Tästä ovat kärsineet muun muassa Algot Untolan, Heikki Toppilan, Pentti Haanpään, Maria Jotunin ja Helvi Hämäläisen aikanaan syystä tai toisesta julkaisematta jääneet teokset – ja sitä kautta kokonaiskuva heidän tuotannostaan. Myös Paavo Haavikon kuolemasta on kulunut jo sen verran aikaa, että on uumoiltavissa hänenkin julkaisemattomien proosa- ja draamakäsikirjoitustensa joutuvan jakamaan saman kohtalon. Hyvää saati hyväksyttävää syytä tällaiselle kulttuuriselle piittaamattomuudelle on vaikea löytää.

Säilyneen katkelman voisi hyvin julkaista tutkimuksessa, joka samalla sijoittaisi ja suhteuttaisi Ahlqvistin novellin tai pienoisromaanin tekijänsä muuhun tuotantoon sekä eurooppalaista vallankumousvuotta 1848 (ja vuoden 1850 sensuuriasetusta) edeltävään suomen- ja ruotsinkieliseen fiktioon.