128. Kustantamisen tähtihetkiä 7: SKS:n 1890-luku

”SKS:n taloudellinen ja poliittinen kytkös senaattiin on malliesimerkki fennomaaneille tyypillisestä järjestötoiminnan ja kansallisen liikkeen tukeutumisesta valtioon. Seuran piirissä luotiin uutta isänmaallisuutta, mutta samalla oltiin hyvin tarkkoja siitä, ettei suomalainen isänmaallisuus saanut keisarin tai hallituksen vastaisia piirteitä. Näkyvin ilmaus seuran ja senaatin rinnakkaiselosta oli seuran 1890 valmistunut oma talo, jolle maan hallitus oli lahjoittanut tontin naapuristaan, pääkaupungin paraatipaikalta. Hallituskatu 1 oli osoitteena hieno, mutta sillä oli myös oma symbolinen ja miksei myös käytännöllinen merkityksensä. Vinosti vastapäätä sijaitsevasta senaatin talosta tiede- ja sivistysseuraa oli helppo pitää silmällä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että seura yhdistettiin talonsa ja toimintansa kautta senaatintorin muihin hallinnon ja tieteen tyyssijoihin. Dosentti K. N. Keckmanin asunnossa 60 vuotta aiemmin perustetusta nuorten radikaalien epämuodollisesta yhteenliittymästä oli viimeistään 1890-luvulla tullut osa vakiintunutta järjestystä.

Seuran saama vuosittainen valtionapu oli kaksi kertaa suurempi kuin sen vuosittaiset palkkakustannukset. Valtionapua voi suhteuttaa myös siihen, että seuran oman talon rakentaminen ja sisustaminen maksoi 156 000 markkaa. Vastaavasti Helsingin suurin, noin 100 henkeä työllistävä kirjapaino vaihtoi 1890-luvulla omistajaa 130 000 markalla. Talon rakentaminen tai kirjapainon hankkiminen oli tähän aikaan suhteellisen halpaa puuhaa kunnianhimoiseen kustannustoimintaan verrattuna, sillä seuran kustannustoiminnan kulut olivat vuosina 1895–1895 yhteensä 186 000 markkaa. Oman talon, kansanrunouskokoelmien sekä kirjaston ylläpito oli kirjojen julkaisemiseen verrattuna varsin vähäinen menoerä. Kustannustoiminnan menot olivat noin 80 prosenttia seuran kokonaismenoista, eikä suuria kuluja saatu kateltua kirjojenmyyntituloilla. Kustannustoiminta oli tässä vaiheessa jatkuvasti tappiollista ja vuosittaiset tappiot olivat hätkähdyttävän suuria. Esimerkiksi 1893 tappioksi laskettiin noin 36 000 markkaa ja seuraavina vuosina luvut olivat vielä synkempiä (39 000 ja 48 000 markkaa).

Syy tappioihin oli seuran tinkimättömän epäkaupallisessa ja yleiseen hyötyyn tähtäävässä kustannuspoliittisessa linjassa. Kustannustoiminnasta vastanneen A.A. Granfeltin mukaan seura siirsi kaikki kaupallisesti kannattavan tuntuiset kirjahankkeet yksityisille kustantajille: ’Seura ylipäänsä ei katso asiaksensa kustantaa teoksia, joita yhtä hyvin saataisiin julkisuuteen melkein kenenkä kustantajan kautta hyvänsä’.” (Kai Häggman:  Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 52-54)

Käytännössä hankkeita ei kuitenkaan siirretty kenelle kustantajalle hyvänsä vaan niille, joiden johdossa SKS:n napamiehillä oli kaksoisrooli, mikä nykynenään tuoksahtaa hyvä veli -verkostolta, jääviydeltä ja korruptiolta, mutta anakronismit sikseen:   

”Seurassa oltiin 1890-luvun alussa valmiita luovuttamaan oppikirjojen kustantaminen vastaperustetuille kansallishenkisille yksityisille kustannusyhtiöille.  Seuran keskeiset vaikuttajat ymmärsivät asian niin, että yksityiset suomenmieliset kustantajat eivät olleet kilpailijoita vaan tulivat jakamaan vanhan emon taakkaa.  Eliel Aspelin ja Kaarle Krohn olivat 1890 näkyvästi mukana perustamassa Otavaa ja E. N. Setälästä tuli saman vastaperustetun nuorsuomalaisuuteen kallistuvan kustannusyhtiön keskeinen taustavaikuttaja vuosisadan vaihteessa. Kaarle Krohn taas oli ystävänsä Werner Söderströmin tärkeimpiä kirjallisia neuvonantajia ja istui WSOY:n leimallisesti vanhasuomalaisessa johtokunnassa vuosikymmeniä. Seurassa oli jo pääosin luovuttu kaunokirjallisuuden julkaisemisesta ja uuden vuosisadan myötä luovuttiin vähitellen myös hyvin kannattavista suomenkielisistä oppikirjoista. Uusia oppikirjoja saatettiin edelleen julkaista, mutta mieluusti vain huonosti kannattavia ja vähälevikkisiä aikuisten käsi- ja oppikirjoja, jotka eivät kaupallisille yrittäjille kelvanneet.  Vapaaehtoinen väistyminen koululaisille suunnattujen oppikirjojen kustantamisesta oli taloudellisessa mielessä järjetöntä, mutta seuran piirissä katsottiin jo pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Kansanrunouden ja kielitieteen alalla suunniteltiin mittavia julkaisuhankkeita, joille oli tavalla tai toisella raivattava kustannusohjelmasta tilaa ja resursseja.”  (emt., 73) 

127. Muistiorganisaatiosairauksista 2

”Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori Rafael Koskimiehelle juutalaisvastaisuus, kirjaroviot ja tiedemiesten vainot olivat puolestaan valitettavia, mutta silti kokonaismerkitykseltään toisarvoisia tekijöitä, jotka eivät horjuttaneet Saksan asemaa Euroopan johtavana sivistys- ja kulttuurivaltiona. Hänestä Mein Kampf ei ollut pelkkä kirja vaan 'kokonainen vallankumous kirjan kansien sisällä.' Tunnettujen tieteilijöiden ja taiteen tekijöiden vainoja Koskimies kritisoi, joskin uskoi näiden lieveilmiöiden katoavan ajan myötä. Koskimiehen suhde juutalaisuuteen erosi Wenerwirran ja Öhmannin vastaavista siten, että hän kutsui vakaumusta juutalaisesta maailmansalaliitosta 'humbuugiksi'. Toisaalta hän pohti, voisiko perinteisessä juutalaiskuvassa, joita kirjallisuudessa edusti esimerkiksi Shakespearen inhottava kauppiashahmo Shylock, olla sittenkin paljon totta: 'Onko kenties lopulta niin, että nämä suuret mielikuvitusluomukset sisältävät enemmän, kuin mitä käytännössä otetaan huomioon.' Saksassa, jossa seurattiin varsin tarkkaan ulkomaiden lehdistöä, Öhmannin ja Koskimiehen kaltaiset omasta aloitteestaan maata puolustavat kirjoittajat pantiin ilolla merkille.” (Markku Jokisipilä – Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. WSOY, 2013, 104)              

  

”Suomen Kansallisteatteri puolestaan oli maan johtava näyttämö, jonka ratkaisut ohjasivat koko suomalaisen näyttämötaiteen suuntaa. Instituution suhteesta kansallissosialistiseen Saksaan muodostui kiistakapula, jossa ulkopolitiikan kulttuurille aiheuttamat heilahtelut tulivat näkyvästi esille. Eräs innokkaimpia Saksan kannattajia teatterin johtokunnassa oli professori Rafael Koskimies, joka oli Valvoja-Aika-lehden päätoimittajana sysinyt suomalaista kulttuurikeskustelua kansallissosialismia ymmärtämään pyrkivään suuntaan.” (emt., 342–343)

Koskimies oli myös Euroopan kirjailijaliiton jäsen, mutta sekin tieto on maskeerattu piiloon yhteyksissä, joissa Helsingin yliopiston humanistien ansioita hehkutetaan. Esimerkiksi 375 humanistia -sivusto (2015) tarjoilee tällaisen tiivistelmän Koskimiehen biografiasta otsikolla Kirjallisuusteoriasta sukuhistoriaan: 

”Rafael Koskimies syntyi Savon seuduilla helmikuussa 1898 fennomaani-ihanteita kannattavan perheen vanhimmaksi lapseksi. Perheen fennomaanimyönteisyys ei ollut yllättävää, sillä suku kytkeytyy kuuluisiin fennomaaniaatteen ajajiin, kuten Yrjö Sakari Yrjö-Koskiseen. Rafael Koskimiehen sukunimi olikin vuoteen 1926 asti Forsman.

Rafael Koskimies muutti perheineen Helsinkiin nykyiselle Lönnrotinkadulle (ent. Antinkatu 22) ja suoritti Helsingin Suomalaisessa normaalilyseossa ylioppilastutkintonsa. Helsingin yliopistoon hän kirjautui sisään vuonna 1916. Suhteellisen varhaisesta vaiheesta asti oli selvää, että kirjallisuus ja estetiikka kiinnostivat nuorta Koskimiestä ja hän viihtyi kirjojen ääressä. Hänen vanhempansa olivat myös sivistyneitä ja varsinkin hänen isänsä luona kävi paljon erilaisia vieraita, joista Ernst Nevanlinna oli kenties tunnetuin, mutta myös ahkerin kävijä.

Koskimies valmistui yliopistosta neljässä vuodessa, mutta palasi yliopiston hoiviin tohtorinväitöskirjan muodossa. Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1923–1925. Tohtoriksi hän väitteli vuonna 1927. Tästä alkanut tutkijanura oli varsin vaiherikas. Hän oli yhtälailla kiinnostunut kirjallisuuden teoriasta kuin kulttuurihistoriasta.

Vuonna 1925 julkaistu Theorie des Romans oli hänen kansainvälisesti tunnetuin teoksensa, jossa hän käsittelee nimenmukaisesti romaanin teoriapuolta. Eritoten saksalainen kirjallisuusteoria olikin Koskimiehen kiinnostuksen kohteena. Hän keskittyi myös useammassa teoksessa runo-oppiin.

Muut Koskimiehen teokset käsittelevät niin kulttuurihistoriaan, kuten Runebergin Suomi, tai yksittäisten kirjailijoiden elämäntöitä, kuten Aleksis Kiveä. Koskimies myös jatkoi loppuun Gunnar Suolahden aloittaman Yrjö Sakari Yrjö-Koskisesta kertovan kirjan ja tuli täten sivunneeksi oman sukunsa historiaa.

Koskimiehen työ tutkijana oli saanut kiitosta ja hän haki estetiikan ja nykyiskansan kirjallisuuden professorin virkaa 1930-luvun puolella. Professorin virkaan hän astui vuonna 1939. Professorina hän ehti olla 22 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Työt eivät kuitenkaan siihen loppuneet vaan hän toimi vielä jonkin aikaa kustannusosakeyhtiö Otavan johtokunnan puheenjohtajana. Lisäksi hänet valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian esimieheksi.”

Koskimiehen toimintaa kriitikkona käsitellään puolestaan otsikolla Ylisanojen välttelijä tähän tapaan: 

”’Kirjallisuuden arvostelijan ei pidä uppoutua yksinomaan kirjallisuuteen eikä estetiikon estetiikkaan’ muisteli Rafael Koskimies kerran isänsä sanoneen. Hän myös pyrki noudattamaan ohjeistusta. Arvosteluissaan hän pyrki välttämään turhan voimakkaita tai latautuneita sanoja, mutta piti silti kielen elävänä ja rikkaana. Hän pohti esseissään kriitikon etiikkaa ja tuli lopputulokseen, että oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja totuudessa pitäytyväisyys ovat kriitikolle olennaisia arvoja. Koskimies ei myöskään yleensä antautunut päivän polttaviin polemiikkikeskusteluihin. Kenties juuri näistä syistä Koskimiestä on arvostettu kriitikkona.

Journalistinen ura oli alkanut Koskimiehellä jo yliopisto-opiskelijana ollessaan. Hän oli lähettänyt malliarvostelun V. A. Koskenniemelle, joka tuolloin päätoimitti Aika-lehteä. Koskenniemi piti lukemastaan ja kutsui Koskimiehen mukaan toimitukseen. Viralliseksi nimikkeeksi tuli toimitussihteeri, mutta hän kirjoitti erityisesti arvosteluja niin teatterista kuin kirjoistakin. Ajan toimitus toimi myös hyvänä ponnahduslautana muun kirjallisuusalan suuntana, sillä toimituksessa olleissa ja vierailleista henkilöistä moni oli tai heistä tuli niin professoreita kuin tunnettuja kirjailijoitakin. Myöhemmin Koskimies osallistui myös Uuden Suomen tekemiseen vakituisena avustajana sekä toimi päätoimittajana Ajan perillisessä, Valvoja-Ajassa.”

Koskimiehen sodan jälkeen vain parantunut asema käy ilmi hänen urapolustaan: ”Estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori 1939 – 1961, Helsingin yliopisto; Kotimaisen kirjallisuuden dosentti 1926 – 1938, Helsingin yliopisto; Suomalaisen Tiedeakatemian esimies 1963 – 1964;

Kustannusosakeyhtiö Otavan johtokunnan puheenjohtaja 1943 – 1968; Suomen Kansallisteatterin johtokunnan puheenjohtaja 1948 – 1960; Valvoja-Ajan päätoimittaja 1932 – 1941; Uuden Suomen vakinainen avustaja 1921 - 1934, 1940 ja 1941; Ajan toimitussihteeri 1917 – 1924.”

Hyperkollegiaalisen suitsutuksen lähteinä näkyy käytetyn seuraavia teoksia: 

Laitinen, Kai, ”Koskimies, Rafael”. Kansallisbiografia-verkkoartikkeli. Luettu 11.5.2015.

”Kaarlo Rafael Koskimies”. Menneisyyden humanistit -verkkosivusto. Luettu 13.5.2015.

Rafael Koskimies, ”Helsinki ja Härjänvatsa”. Otava: Helsinki 1953.

119. Menneisyyden hallintaa 5

Euroopan Kirjailijaliiton 43 tiedetystä suomalaisjäsenestä massiiviseen kymmenosaiseen Suomen kansallisbiografiaan (SKS, 2003-2007) on kelpuutettu kaikkiaan 16. Ei ole yllätys, että heidän kohdallaan ei kyseisen liiton jäsenyydestä mainita sanallakaan. Sellaisten aktiivijäsenten kuin Arvi Kivimaan, V.A. Koskenniemen ja Maila Talvion kohdalla kirjoitetaan joko vaimeasti tai puolustellen heidän Saksaan tai Italiaan kohdistuvista sympatioistaan.  Muutaman muun jäsenen kohdalla nostetaan esiin jotakin muuta sotaan tai kansainväliseen yhteistyöhön liittyvää:    

”Kivimaan suhteesta kansallissosialistiseen Saksaan on keskusteltu sodan jälkeen, ja eräissä arvioissa hänet on liitetty sen politiikan kiihkeisiin kannattajiin. Kivimaan kiinnostusta saksalaiseen kulttuuriin ei voi väheksyä, mutta sen rinnalle ja kenties edellekin nousi kiintymys Ranskaan. Kivimaa tuskin asettui maiden välisessä sodassa Saksan kannattajaksi; poliittista hänen suhtautumisessaan oli kommunismin pelko. Kansanteatterin sotavuosien ohjelmisto sisälsi silmiinpistävän vähän klassillistakaan saksalaista dramatiikkaa ja uutta saksalaista draamaa sitäkin vähemmän. Kivimaan toiminnasta löytyy jopa suoranaista kansallissosialismin vastustusta. Teatterin ohjelmistoon valittiin keväällä 1944 Kaj Munkin näytelmä, ja sen yhteydessä järjestettiin muistonäyttely saksalaisten muutamaa viikkoa aikaisemmin murhaaman kirjailijan kunniaksi. Saamiinsa varoituksiin johtaja oli vastannut ottavansa vastaan määräyksiä  vain oman maansa edustajilta.” (Pirkko Koski: "Arvi Kivimaa". Suomen kansallisbiografia, osa 5, 218)

   V.A. Koskenniemeä käsittelevässä pitkässä artikkelissa todetaan vain, että ”Muuttuessaan intohimoksi politikoinnista tuli Koskenniemen heikkous: hänen kiihkeimpiä kannanottojaan on vaikea ymmärtää saati puolustella, vaikkei nimittäisikään häntä suoraan fasistiksi Johannes Salmisen tavoin.” Lisäksi Koskenniemen ”varauksetonta suuntautumista ’kolmanteen valtakuntaan’ päin” kommentoidaan artikkelissa Lauri Viljasen ylen varovaisella arviolla, jonka mukaan ”vähempikin olisi eurooppalaisen tradition tuntijalle riittänyt.” (Pirkko Alhoniemi: "V.A. Koskenniemi." Suomen kansallisbiografia, osa 5, 370)

   Maila Talviosta Liisi Huhtala kirjoittaa näin: ”Maila Talvio ja hänelle uskollisena pysynyt V.A. Koskenniemi koettiin Leinon linjan vastapuoleksi, siis konservatiiveiksi. Kummankin mainetta mustasivat sittemmin saksalais- ja fasistiyhteydet. 1930-luvulla Maila Talvio kirjoitti ihaillen niin Saksan kuin Italiankin uudesta järjestyksestä, joka ammensi antiikista.” Sitten siirrytäänkin Talvion elämänvaiheissa jo toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja ennen hänen tuotantonsa esittelyä Huhtala tiivistää Talvion toiminnan tähän tapaan: ”Voidaan jopa sanoa, että Maila Talvio eli viisikymmentä vuotta itselleen vihamielisessä julkisuudessa. Toisaalta häntä ihailtiin ja arvostettiin, mitä Helsingin yliopiston hyvin harvinainen filosofian kunniatohtorin arvo ensimmäisessä sodanjälkeisessä promootiossa 1950 osoitti.” (Suomen kansallisbiografia, osa 9, 614)    

   Yrjö Soinista Suomen kansallisbiografiassa todetaan, että ”kielitaitoinen Soini osallistui paljon myös kirjailijoiden pohjoismaiseen yhteistyöhön” ja Kaarlo Sarkiasta, että ”kaikkialla riehunut maailmanpalo, toinen maailmansota, oli lyyrikolle järkytys”. Aaro Hellaakoskea käsittelevään artikkeliin sisältyy tällainen sitaatti runoilijan Italia Bella -artikkelista vuodelta 1938: ”Fascismi on minusta tuntuvasti fantastinen plastillis-koristeellinen ele. Mitä siinä on muutakin, se nähdään lähiaikoina.”

Näin siis mennyttä sokeroi eliitin ystäväkirja vielä noin vuosikymmen sitten.  

111. Jalon kansan parhaat kustantajat 2

(jatkoa eiliseen postaukseen)

”Aleksis Kiven omaisten asianajaja Mikko Erich ihmetteli oikeutetusti sitä, että seuran johtokunta tuntui vielä 1926 olevan kokonaan tietämätön tekijänoikeuslaista, vaikka Setälä oli seuran tärkeä jäsen ja tekijänoikeusasia oli juuri 1926 vahvasti julkisuudessa esille uuden lain ansiosta. Seurassa todettiin vaisusti, ettei Setälä koskaan ollut kuulunut seuran esimiehiin ja johtokuntaan ja nolot tosiasiat tunnustettiin. Tunkelon mukaan viimeistään1890-luvun loppupuolella Kiven Valittujen teosten uudesta painoksesta päätettäessä seuran sihteerin F.W. Rothstenin olisi pitänyt tarkastaa, oliko Kiven perikunnan kanssa sovittu tekijänoikeuksista. Tunkelo arveli, että ’tottumus’ oli estänyt valkohapsista ’kunnon ukkoa’ hoitamasta näinkin tärkeää asiaa. Samainen tottumus oli sittemmin periytynyt myös Rothstenin seuraajille.

   Seurassa tiedettiin eräiden Kiven sukulaisten ahdingosta, ja kirjailijan veljille Juhani (Johan) Stenvallille ja Albert Stenvallille maksettiin näiden viimeisinä elinvuosina 1900-luvun alussa pientä vuosieläkettä. Lisäksi seura avusti Juhanin naimatonta nurmijärveläistä tytärtä Hanna (Johanna) Stenvallia 1907–1926 kustantamalla tämän asumisen ja polttopuut. Kiven jälkeläisten edustajat katsoivat näiden avustusten johtuneen seuran toimihenkilöiden huonosta omastatunnosta ja osoittavan, ettei seura ollut suinkaan toiminut hyvässä uskossa. Tietoista tekijänoikeuslakien rikkomista vain hyviteltiin satunnaisilla avustuksilla. (…)

   Lukuisten istuntojen, melkoisen suunpieksännän ja monenlaisten korvauslaskelmien jälkeen Helsingin raastuvanoikeus katsoi heinäkuussa 1927 SKS:n rikkoneen runoilija Aleksis Stenvall-Kiven oikeuksia työnsä tuotteisiin. Näin ollen seura oli korvausvelvollinen Aleksis Stenvallin oikeudenomistajille. Korvaussumman laskeminen oli jo pelkästään maailmansodan aikana vallinneen valtaisan inflaation johdosta niin hankalaa, että oikeus myönsi käyttäneensä vapaata harkintaa ja päätyneensä pyöreään 100 000 markkaan. Lisäksi seura velvoitettiin korvaamaan omaisille muilta kustantajilta erilaisista Kiven kustannusoikeuksista saatu 34 600 markkaa.  Seurassa tyydyttiin tuomioon ja päätettiin olla valittamatta tuomiosta varsinkin kun korvaussumma oli lähellä sitä, jonka SKS oli jo ennen oikeudenkäyntiä valmis maksamaan. (…)

   Seura selvisi suurta julkisuutta herättäneestä oikeudenkäynnistä lopulta varsin hyvin. Alussa näytti paljon pahemmalta, mutta osa julkisuudesta kääntyi jopa seuran eduksi. Sanomalehtikirjoitusten sävy muuttui neutraalimmaksi ja seuran monia hankkeita ja pyrkimyksiä esiteltiin positiivisessa valossa. Kiven perillisten valtavia korvausvaatimuksia pidettiin myös jonkinlaisena onnenongintana. Suomen Kirjailijaliitto antoi oikeudenkäynnin kestäessä julkisen lausunnon, jossa pidettiin Kiven perillisten vaatimuksia ja syytöksiä kohtuuttomina ja hämmästyttävinä. Kirjailijaliitto piti täysin selvänä, että suomalaisen kansan valistunut yleinen mielipide asettui asiassa verrattoman suuriarvoista ja pyyteetöntä työtä tehneen seuran puolelle.”

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 345-347, 350-351)

110. Jalon kansan parhaat kustantajat

”SKS:n johtokunnan painajainen alkoi aamulla 24. lokakuuta 1926, jolloin Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet syyttivät laajoissa ja sensaationhakuisissa artikkeleissa seuraa laittomuuksista ja moraalittomuudesta. Seura ei koskaan aiemmin tai myöhemmin ole saanut osakseen niin aggressiivista julkista ryöpytystä kuin tuona päivänä. Lehtien mukaan Aleksis Kiven omaiset elivät köyhyydessä samaan aikaan, kun SKS oli rikastunut pitämällä vuosikymmeniä laittomasti hallussaan Kiven tekijänoikeuksia. Syytösten ja artikkeleiden takana oli Suomen Kirjakauppa -lehden päätoimittaja ja Akateemisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö A.W. Stenberg. Hän oli muutamaa viikkoa aiemmin käynyt kahdesti kyselemässä seuran kustannusvaraston hoitajalta Mathilda Bohmilta todisteita siitä, että seuralla todella oli oikeus kustantaa Aleksis Kiven teoksia.

   Kun dokumentteja ei löytynyt, Stenberg päätti tehdä asiasta julkisen. Mielenkiinto Kiven varattomia sukulaisia kohtaan oli kirjailijan suosion myötä kasvanut, ja sanomalehdissä oli jo aiemmin julkaistu juttuja eri puolilta Suomea löydetyistä Kiven sukulaisista, jotka eivät olleet millään lailla hyötyneet Kiven teosten julkaisemis-, esittämis-, käännös- ja filmioikeuksista. Stenberg tunsi Aleksis Kiven Albert-veljen tyttären, 70-vuotiaan Agnes Vidingin, ja toimi jutun alussa luku- ja kirjoitustaidottoman vanhuksen etujen valvojana. Stenberg teki sukuselvityksiä, etsi käsiinsä oikeuksistaan tietämättömiä Kiven sukulaisia sekä ryhtyi näiden edusmiehenä vaatimaan seuralta vahingonkorvauksia.

   Stenberg vetosi vuonna 1880 säädettyyn asetukseen kirjailijan ja taiteilijan oikeudesta työnsä tuotteisiin. Asetuksen ensimmäisen pykälän mukaan kirjailijalla oli ’yksinomainen ulosanto-oikeus’ kirjatuotteeseensa ellei asiasta oltu muuten kirjallisesti sovittu. Ulosanto-oikeus siirtyi kirjailijan kuoleman jälkeen hänen perillisilleen ja oli voimassa 50 vuotta. SKS:n kannalta merkityksellistä oli se, että laki koski myös ennen sen säätämisvuotta ilmestyneiden teosten mahdollisia uusia painoksia. Stenbergin käsityksen mukaan seura oli vuosikymmenien ajan syyllistynyt Kiven teosten laittomaan jälkipainantaan ja kaiken kukkuraksi kaupannut ’itseottamiaan’ oikeuksia muille kustantajille sekä filmiyhtiöille. Suomen kansalla oli oikeus tietää, kuinka maan suurimman kirjailijan muistoa ja oikeuksia SKS:ssa oikeastaan kunnioitettiin. Stenbergin mukaan asioiden tila oli jopa maamme kunnialle arkaluontoinen. 

   Stenberg tunsi entuudestaan Kiven sukulaisia ja oli tietoinen tekijänoikeuslainsäädännöstä. Kirjakauppiaana hän oli myös selvillä Aleksis Kiven teosten koko ajan kasvavasta suosiosta. Hän ilmoitti lehtijutuissaan haluavansa auttaa köyhiä ja oikeuksistaan tietämättömiä ihmisiä, mutta mahdollisesti taustalla oli myös toive henkilökohtaisesta taloudellisesta hyödystä. Stenberg nimittäin pyysi ensi vaiheessa Kiven perillisille lähes puolen miljoonan markan vahingonkorvauksia, joita myöhemmässä oikeudenkäynnissä todistaneet kirja-alan ammattilaiset pitivät selvästi ylimitoitettuina.

   Kiven teosten 50 vuoden suoja-aika oli mennyt umpeen 1922, joten Stenberg ei ollut kilpailevien kustantajien asialla. Kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista oli kuitenkin monella tapaa ajankohtainen. Oikeudenkäynnin aikana viitattiin useaan otteeseen siihen, että Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo (myöh. Suomi-Filmi) oli 1921 ostanut seuralta 15000 markalla filmioikeudet Kiven keskeisiin teoksiin. Kauppa tehtiin kiireessä, sillä filmiyhtiön saamien tietojen mukaan myös eräs saksalainen elokuvayhtiö oli kiinnostunut ainakin Seitsemän veljeksen filmatisoinnista. Elokuvanteko viivästyi eikä yhtiö maksanut sovittua summaa ajallaan seuralle. SKS:n juristi Arvo Linturi sai karhuttua Suomi-Filmiltä 8000 markkaa syksyllä 1925, kun suoja-aikakin oli jo päättynyt. Kaikesta päätellen tämä näkyvästi esille tullut riita oli yksi heräte siihen, että kysymys Aleksis Kiven tekijänoikeuksista ylipäätään nousi esille.

   Seuran johtokunta kokoontui pian lehtijuttujen jälkeen ja tunnusti mukisematta tärkeimmän. Seura oli todellakin tullut rikkoneeksi tekijänoikeuslakia, ja sillä oli sekä moraalinen että juridinen velvollisuus korvata aiheuttamansa vahingot sekä huolehtia Aleksis Kiven köyhistä sukulaisista. Seuran sihteeri E.A. Tunkelo teki asiasta nopean selvityksen, jossa hän joutui toteamaan, että seuran toimihenkilöt olivat joko olleet tietämättömiä tekijänoikeuslaista tai eläneet siinä uskossa, että kustannusoikeuksista oli muuten sovittu. Seurassa vallitsi ’perinnäiskäsitys’ SKS:sta Kiven kustannusoikeuksien haltijana, ja tämä käsitys oli siirtynyt sukupolvelta toiselle sekä vallinnut myös muiden kustantajien keskuudessa.

   Perinnäiskäsityksen juuret olivat Tunkelon mukaan seuran 1866 tekemässä linjauksessa, jonka mukaan ’seura aina pitää ikuisena omaisuutenaan ne kirjat, mitkä se on joko teettänyt tai valmiina käsikirjoituksena ostanut’.” 

(Kai Häggman: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 342–344)

 (jatkuu)

73. Tutkimuksen murros (osa 4)

(jatkoa postauksiin nro 54-56 )

Yksi ilmeisimmistä internetin yleistymisen ja arkipäiväistymisen seurauksista on kirjailijan tiedon- ja aineistonhankinnan helpottuminen samoin kuin se, että kielitaitoiset kirjailijat pääsevät suoraan ja viiveettä osallistumaan yhä enemmän verkkoon siirtyvään kotimaiseen ja kansainväliseen kirjallisuuskeskusteluun, jossa ideat ovat vasta muotoutumassa. Tällä reaaliaikaisella yhteydellä on sekä välittömiä että kumulatiivisia seurauksia, joiden ansiosta nykyisin noin kolmi-nelikymppiset kirjailijat ovat paitsi Suomen parhaiten koulutettu ja kielitaitoisin sukupolvi myös keskimäärin parhaiten perillä kirjallisuuden uusista käytännöistä ja monesta kotimaisessa keskustelussa katveeseen jääneestä traditiosta. Kokemukseni mukaan he ovat keskimäärin verrattomasti paremmin perillä käyttämistään poetiikoista ja niiden kytköksistä ylikansallisiin traditioihin kuin useimmat heitä arvioivat vanhemman tai jopa saman polven kirjallisuudentutkijat. Pahimmillaan (ja paljastavuutensa vuoksi parhaimmillaan) tämä johtaa kirjallisuudentutkimusinstituution edustajien omahyväiseen ja mestaroivaan monologisuuteen kuten viimeksi kävi esimerkiksi SKS:n julkaisemassa kaksiosaisessa Suomen nykykirjallisuudessa (2013), joka on kattavinaan suomalaisen kirjallisuuden vaiheet 1990-luvun alusta noin vuoteen 2012.

Monilla kirjailijoilla on vähintään maisterin paperit kirjallisuustieteestä ja kun tällainen kirjailija kohtaa tavallisen tohtorin, joka ei tarkemmin tunne kirjailijan käyttämää keino- ja perinnevalikoimaa, tulokset ovat yhtä katastrofaalisia kuin surkuhupaisiakin (epäilijät voivat tarkastaa asian ja myötähäpeän määrän esimerkiksi Suomen nykykirjallisuuden siitä kohdasta, jossa emeritusprofessorit Leena Kirstinä ja Risto Turunen kuvailevat Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania). Toisaalta tämä on vain yksi mutaatio pitkässä Aleksis Kivestä eli aivan alusta asti jatkuneessa kohtaamattomuuden perinteessä, jossa kriitikot ja kirjallisuudentutkijat eivät kykene erittäin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta dialogiin aikansa kehittyneimmän proosakirjallisuuden kanssa, vaan onnistuvat korkeintaan sellaisen postuumissa puolustamisessa yhden tai kahden sukupolven eli noin 25–50 vuoden viiveellä, minkä ei pitäisi enää imarrella ketään.

Tiivistetysti laajentaen: toisin kuin olisi voinut vielä 1990-luvun puolivälissä kuvitella netin jokapäiväistymisen suurimmat vaikutukset kirjallisuuteen eivät toteutuneet digitaalisen ja ergodisen kirjallisuuden nopeana yleistymisenä (1990-luvun hypertekstifiktioista ja Marko Niemen ja Saila Susiluodon 2000-luvun runoteoksista huolimatta) vaan ne tulivat näkyviksi muun muassa kirjailijoiden ammattitaidon paranemisessa ja kansainvälisessä verkottumisessa ohi perinteisten portinvartijoiden, kirjallisuuden traditioita koskevien käsitysten nopeassa monipuolistumisessa, lajirajojen huokoistumisessa, digitaalisen painotekniikan ja markkinoinnin halventumisessa, pienkustantamoiden nousussa, kirjallisuuskeskustelun muuttumisessa verkko- ja somepainotteiseksi sekä  kirjoittamisen ja lukemisen yhteisöllisissä muutoksissa. Yhdessä nämä kaikki ”trendit” muodostavat dynamiikan, joka ainakin toistaiseksi mahdollistaa kirjallisuuden kentän monipuolistumisen siitä huolimatta, että miltei kaikki kirjallisuutta perinteisesti kapeuttavat tekijät ovat edelleen olemassa ja hyvissä asemissa.  Kannattaa huomata, että monipuolistuminen on luonteeltaan kumulatiivista vaikutteiden kulkiessa kevyesti matalien tai kadonneiden raja-aitojen ylitse sekä kirjallisuuden sisällä että kirjallisuuden, taiteiden, pelien ja populaarikulttuurin ”välillä”. Prosaistit ja runoilijat ottavat oppia toisiltaan ja ovat tervetulleita vieraita tai kaksoiskansalaisia toistensa territorioissa, taiteiden vanhoille rajapinnoille kasvaa uusia käytäntöjä ja proosakirjallisuuden sisälläkin vaikkapa proseduraalisuuden, ergodisuuden, postmodernismin, spekulatiivisen fiktion, valtavirtaproosan ja retroavantgarden harjoittajat ovat jossain määrin kiinnostuneita ja selvillä toistensa tekemisistä.

Kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksen kannalta ollaan kaiken tämän seurauksena mielenkiintoisessa tilanteessa. Katkeaako tutkimuksen yhteys 2000-luvun kirjallisuuden nousukauteen tutkimusyhteisön sisäisistä syistä ja erityisesti siksi, että tutkimusresursseja suunnataan vakiintuneen tavan mukaan ja kanonisoinnin kiilto silmissä yhä uudestaan samoihin kohteisiin? Ja jos näin käy, niin jatkuuko sama vanha meno strategisen vetäytymisen jälkeen myös 1800- ja 1900-luvun kirjallisuuden tutkimuksessa, joka on täysin legitiimi kohde itsensä kansallisiksi muistiorganisaatioiksi mahdollisesti muuttaville kotimaisen kirjallisuuden laitoksille. Toisin sanoen: millaista olisi, voisi olla tai pitäisi olla suomalaiseen kirjallisuuteen kohdistuva humanistinen perustutkimus, olipa sen kohteena nykykirjallisuus tai kirjallisuuden historia?

(jatkuu)

66. Muistiorganisaatiosairauksista 1

Kolumnissaan ”Iso osa kirjallisuudesta pysyy piilossa” (Aamulehti, 13.9.2016) Ville Hänninen tiivistää oivallisesti yhden proosahistoriani perusjuonteen: ”Yhtenä kirjan keskeisenä teesinä on huomio siitä, että iso osa historiaa pysyy koko ajan piilossa emmekä osaa vaatia sen kaivamista esiin. Eskelinen muistuttaa, että ’1800-luvun Suomessa sanomalehdistö ja painettu kirjallisuus toimivat rinnakkain kaunokirjallisuuden välittäjinä ja tallentajina.’ Monen lajityypin historia on tallentunut sanomalehtiin - ja jäänyt sinne. Töitä riittäisi useammallekin tutkijaryhmälle, eikä näkökulmista olisi pulaa.”

Valtaosa suomalaisen ja etenkin suomenkielisen novellin ja monen fiktiivisen lajityypin esihistoriaa on tosiaan tallentunut 1840–1880-lukujen sanoma- ja aikakauslehtiin, kalentereihin ja almanakkoihin. Tämä apaja on ollut tutkijoiden saatavilla käytännössä koko ajan ja 2000-luvulla vielä helpoimmassa mahdollisessa eli Kansalliskirjaston digitoimassa muodossa (digi.kansalliskirjasto.fi). Toistaiseksi tähän valtavaan arkistoon ovat vakavammin kaivautuneet vain tieteiskirjallisuuden tutkijat ja mielestäni hyvin tuloksin – tällaisen hankkeen epäilijät vaivautukoot ensin lukemaan Jari Koposen ja Vesa Sisätön toimittaman antologian Aivopeili: autonomian ajan tieteiskirjallisuutta (Avain, 2011). 

Kirjallisuushistoriallisesti 1800-luvun lehtinovellien ja jatkokertomusten tutkiminen olisi välttämätöntä, jotta suomalaisen ja suomenkielisen novellistiikan ja lyhytproosan historia voitaisiin alkuunkaan uskottavasti kirjoittaa. Samalla päästäisiin selville myös fiktiivisen proosan lajijärjestelmän kehittymisestä ja ehkä fiktion lukemista säätelevien konventioiden muodostumisestakin. Tällainen tutkimus edustaisi (kenties ainoana tai viimeisenä lajissaan) sellaista vielä tekemätöntä perustutkimusta, joka voisi olennaisesti muuttaa ja tarkentaa vallitsevia käsityksiä 1800-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta. Kyse on myös sellaisesta tutkimuksesta, jota yksittäinen tutkija ei voi tehdä, eli instituutioiden tasolla koordinoitavien tutkimusryhmien työstä, joka kaiken muun hyvän lisäksi sopisi tutkijoille ja opiskelijoille, joilla ei ole ajantasaisia tietoja modernismista, avantgardesta, postmodernismista ja ergodisesta ja proseduraalisesta kirjallisuudesta (joita nykykirjallisuuden vähänkään uskottava tutkimus edellyttää).             

Näin merkittävän aineiston tutkimattomuus johtaa mielenkiintoisiin jatkokysymyksiin ja aivan erityisesti siihen miten kotimaisen kirjallisuuden laitosten kaltaiset muistiorganisaatiot resurssejaan käyttävät ja ovat niitä vuosikymmenten ajan kohdentaneet. Luulen, että tähän kysymykseen vastaamista kannattaisi harjoitella kun kamppailu vähenevistä resursseista vain entisestään kiihtyy.