Hyvää helmikuuta! Kuten lienee jutuistani käynyt selväksi, etsimme poikaystävän kanssa yhteistä asuntoa. Nykyinen pikku kotini on viime viikot ollut tavaran karsimisen ja miehen tänne muuttamisen vuoksi järkyttävässä horror-tilassa, ja hetken tuntui, ettei tänne mahdu millään kahta. Onneksi siivosin lopulta eilen turhat tavarat piiloon odottamaan kirpputoriaikaa. Sieltä roinan alta se oma, tärkeä paikka taas löytyi. Tänään oli pakko töiden jälkeen kuvata kotia pitkästä aikaa. Vähäisen valon uhallakin, ja ihan makkarinurkkausta myöten. Ulkona satoi räntää ja iltapäivä tummeni koko ajan, mutta tämä tyttö se vain tähtäili onnellisena joka suuntaan. Oli ihan rakastunut olo.
Kyllähän me näissä 42 neliössä hetkisen asumme, mutta olisi toki kiva pian löytää hieman enemmän tilaa kahdelle. Mulle, kotikriteereiltäni suht tarkalle ja omapäiselle, on ollut yllätys, miten erilaisia asuntoja olen halunnut katsomaan. Kai sitä ihminen muuttuu. Tai sitten vain haluaa varmistaa makunsa. Mutta huh, onneksi toisella ei ole näin tunteikas suhtautuminen ajatukseen kodista.
Voi mua homezillaa. Koska tunnen itseni, en lähde katsomaan asuntoa, ellei mulla ole varma tunne siitä, että se on oikeasti potentiaalinen koti meille. Tuttua on, että ihastun paikkaan asuntoilmoituksen kuvien perusteella jo etukäteen niin silmittömästi, että annan sen puutteet näytössä anteeksi tuosta noin vain. Petyn kamalasti, jos asunto myydään saman tien, tai jos mies löytää siitä jonkin ratkaisevan vian tai puutteen. Alan olla jo näin suhteellisen aikaisessa vaiheessa siinä pisteessä, etten kestä enää jokaviikkoista pettymystä. Vitsailinkin eilen pahimpana drama queen -hetkenäni, että mun puolestani armas, harkitsevainen mieheni, joka haluaisi ensin hetkisen vain rauhassa katsella ja arvioida markkinoita, saa nyt kaikessa rauhassa kierrellä näyttöjä itsekseen. Ilmoittakoon, kun on valmis tositoimiin, ja saan oikeasti innostua. Ei siihen taatusti turhan kauaa mene näissä nykyisissä neliöissä törmäillessämme. :)
Olemme katselleet asuntoja monenmoisista kerrostalokodeista aina vanhoihin rivitaloihin ja jopa rintamamiestaloihin. Aluekin on ollut minulle yllättävän laaja - koko Helsinki. Jotenkin kai huumaannuimme mahdollisuudesta saada jotain uniikkia, enemmän tilaa ja omaa pihaa, ja unohdimme hetkeksi alkuperäisen aluetoiveemme. Minä nyt ainakin omani. Toki tämä silmät auki liikkuminen on lopulta vienyt taas takaisin asuntoajatusten lähtöpisteeseen: mahdollisimman vanhaan kerrostalokotiin kantakaupungissa tai mahdollisimman lähellä sitä. Kolmioon, että olisi mahdollisuus harrastushuoneeseen. No, edelleen asunnossa saisi olla jokin juju, joka erottaisi sen uudistuotannosta, joka ei inspiroi minua yhtään. Tai no okei, loft-tyyliset uudiskohteet kyllä ovat hyvinkin houkuttelevia, mutta ne jätimme tällä kertaa laskuista jo alkumetreillä hinta- ja sijaintisyistä.
Saa nähdä, mihin me höperöt päädymme, mutta jotenkin nyt tuntuu taas enemmän kuin pitkään aikaan suurilta, vanhoilta ikkunoilta ja korkeilta huoneilta.
Asiasta klemmariin, onpas Ikeaan tullut taas vaihteeksi mun silmää miellyttävä pöytä. Niitähän ei usein näykään. ;) Hmm. Vaikka mitään suurta ei kirjahyllyn lisäksi olekaan suunnitelmissa muuton yhteydessä hankkia, tarvitsisikohan sinne uuteen kotiin kuitenkin työpöydän?
Hyvää mieltä viikkoonne!
