Maistraattireissulla

Melkein kuulen hääkellojen soivan. Äh, my bad, sielunkellot ne taitavat edelleen olla. :/ Sitä haettiin maistraatista vain virkatodistusta perunkirjoitukseen ja vakuutusyhtiölle. Ja itkuhan siitä taas tuli, kun paperissa luki lähisukulaisen kohdalla sana kuollut. Tihrua silmästä pyyhkiessäni päätin ilostuttaa mieltä käväisemällä vastikään Fredalle avatussa Papershopissa. Saaliina paperipalloja, -timantteja ja kaunista lahjapaperia. Näytän myöhemmin. Jossain yhteydessä. Pitää yrittää keksiä noille jotain fiksua käyttöä. Ei ole lastenjuhlia just näillä hetkillä suunnitteilla, mutta niin sitä vain kunnon äitiä leikittiin, kun oli just niin sopivan kauniita juttuja, joita oli muualla käydessään kaivannut. Kauppa oli kuin karkki, suosittelen visiittiä Viiskulman lähistöllä liikkuessa. 

Siitä sitten ajattelin kurvata Iso-Robaa pitkin murhetta lieventävän karkkikaupan kautta kotia kohti, mutta matkalla mut pysäytti Smyygi. Urbaanin perinnerakentamisen ja sisustamisen erikoistarvikeliike, kuten he itseään kuvailevat. Karkkikauppa tämäkin. Tuomas Vimma, tai siis herra Miettinen, kertoi tiskin takaa, että olivat muuttaneet ennen joulua Roballe suurempiin liiketiloihin. Kiinnostavaa katseltavaa riitti tapeteista ja laatoista kauniisiin hakaneuloihin, ja mukaan oli pakko ottaa alla olevien kuvien lintusen lisäksi vaaleat, nahkaiset vetimet. Katsotaan ajan kanssa, mitä niillä kiskotaan. Eihän sitä heti voi tietää. ;)

Kotona odotti paketti. Ai, miten jännää, vaikka taisin itse olla tilauksen tehnyt. Ne mut kampanneet tyynyliinat Tanskasta. Tulevaisuuden kuvissa nuo verhonnevat kolmea vanhempaa tyynyä, sillä uusia ei nyt todellakaan kaivattaisi tähän residenssiin. Kröhm.

Sitten vielä tuo uusi kämppikseni. ♥ Ai että meille tulee kivaa yhdessä.

Sirkku

Joulufiilis hiiteen!

Soon loppu ny. Joulu nimittäin. Perjantaiaamuna klo 10.15 lapset söivät ruokalassa joulupuuroa. Minä riivin vieressä koristeita puista ja tonttuja seiniltä. Näin tunnelmallisesti loppuu vuoden viimeinen työpäiväni. Joka vuosi.

Siinä ne puussa odottavat mua ja tyhjiä laatikoita. Kohta on totuuden hetki. Kukaan ei tahdo näitä tammikuussa töihin palatessaan nähdä, joten jonkun homma on ennen lomaa hoidettava. Raadollista. 

Ylimpiin oksiin en yltänyt enkä saanut kiivetä. Ehkä joku hoitaa ne loman aikana viedessään kuusen kaatopaikalle.

Tyhjä sali, tyhjät oksat. Snift.

Vielä lihoiksi parikymmentä tonttua...

... ja sitten reissuun. Pahvilaatikoihin kadonnutta joulumieltä metsästämään. 

 

Minä se olin

Että joo. Niin. Tältä hän näytti nuorena, juuri ennen 

täyden kukoistuksensa kulta-aikaa.

 

Mulle sanottiin, että hyasinttia ei kannata juuri kastella. Kestää siten paremmin, ei ota liiallista kasvuspurttia ja on kaunis vielä jouluna. No en sitten juuri kastellut. Kukat puhkesivat ja näivettyivät kuiviksi ennen kuin ehdin huomatakaan. Eikä hyasintti kyllä mun mielestä pelkkänä vihreänä purjona oikein mieltä virkistä. Kyllä mä välillä sille desin annoin. Muutaman kerran. Öö. Marin elokuussa tuoma "tätä ei pysty tappamaan" -kukkakin maatuu jo kompostissa. Oon paras.

Ettei hyalle olis tullut itku, laitoin kaveriksi kompostipussiin hieman parempionniset, kuin ihmeen kaupalla kolme viikkoa puhkuneet neilikat. Nyt meloninkuoren kanssa aikaansa viettävät he. Kiire mihinkään enää ole ei.

Mässyy

Viimeinen työviikko ennen joulua. 169 koetta korjattu. 169 lapselle jouluherkku ostettu. 

Puuh tätä aineenopettajan elämää! :D

Herr Frosch / Mr. Frog valmistautuu henkisesti tulevaan koitokseen eli herkkujen 

puklaamiseen kitusistaan yli-innokkaille halaajille. Ilmassa on hysteriaa. ;)

Poor thing. Kaikkea se joutuukin kestämään. Ja minä. Kun ei sitten nykylapselle läheskään kaikki kelpaa. Kun saksanopettaja tarjoaa joulutunnilla kulttuuriopetuksen hengessä perinteisiä Lebkucheneita ja Stollenia, joita on kissain ja koirain kanssa Lidlistä jos toisestakin metsästänyt ja omalla rahallaan oppilaille ostanut, kommentti on valitettavan usein: "Toivottavasti enkuntunnilla on parempaa mässyy." Surullista, mutta totta. Kuitenkin aina jaksan tämän vaivan nähdä. Oma vika kai, heh. Mutta sammakkoherra on valmiina. Hyvää huomenta. Nyt mennään!

Damn damn damn

Voihan känkkäränkän käsipainot! 

Illalla klo 19 puhelin muistutti kahdesta asiasta. Käy tsekkaamassa, onko varastossa roskalavalle tavaraa. No tietysti on, kun ei siellä muuta olekaan. Paitsi pari suurta kirpparitavaraa, jotka todellakin olisi pitänyt viedä sunnuntaina, kun pääsi autolla... Jei. No mutta, nyt tiedän, että pitää muistaa viedä viikonloppuna turha romu pois, kun  pihassa on siirtolava. 

Niin, sitten se toinen muistutus. Hui. Kokeile pikkujoulumekkoa. Au. Kokeilin. Kahtakin. Voi taivahan talikynttilät, sitähän on taidettu olla ruoka-aikaan kotona!

Teemaan sopii paremmin kuin hyvin tuo Epäonnistunut tyttö -pyyhe. Rypyssäkin vielä! Neidon keittiössä lienee todellakin viime aikoina epäonnistuttu terveellisen ruuan laittamisessa ja annoskoon tarkkailussa. Mua pitäis hei jonkun vahtia!

Oli miten oli, uutta mekkoa en osta. Hätävaraakaan en tahtoisi päälleni vetää, joten haastan itseni näyttämään puolentoista viikon kuluttua tuossa samassa kuoressa ainakin hieman vähemmän turvonneelta makkaralta. Kitoos. Kuten tyynykin tuolla taustalla julistaa, all you need is lenkki and lettuce... ;)

Vielä kerran damn, ja sitten hommiin.

Niitä päiviä

Viikonloppufiilis heti aamusta. Hurjasta rupeamasta selvitty, koko työyhteisö huokaa helpotuksesta. Pomokin tarjoaa karkkia. Päivä sujuu kyynelehtien, sillä olen jostain syystä niin herkillä mielin, että itku meinaa puskea silmään pienimmästäkin. Lapset ovat välillä liikkiksen totisia, välillä saman verran liian vallattomia. Ja minä aina että snift. (Välihuomautuksena mainittakoon, että tässä työssä pikkupojan hymy sulattaa sydämen päivittäin, mutta ei sentään joka kerta kyynelehditytä.) Kotimatkalla, tänä junakatkopäivänäkin, bussikuski jaksaa odottaa papan pääsevän istumaan ennen kuin lähtee liikkeelle. Itku sentään. Sitten se ylisöpö nuorimies kysyy hymy korvissa ja pilke silmissä, miten pääsisi keskustaan. Kun sanon, että jäät vain mun pysäkillä mun kaa, niin neuvon vaihdon siitä eteenpäin, se sanoo, että vahtaan sit sua koko matkan sinne, että älä ihmettele. Huoh. :)

Mutta sitten tulee koti. Suunnitelmia viikonlopun varalle on paljon seinien sisällä itsekseen, mutta äkkiä muut mahdollisuudet katoavat. Jäljelle jää pöh. Ilta kuluu vainelämöidessä, boksia tyhjentäessä ja turhanpäiväistelyssä. Onneksi sentään eilisen tilipäivän kunniaksi sai käydä tsekkaamassa uuden kauppakeskus Kaaren kotimatkalla. Taisin ennakoida sinisen moodini. Tuossa piristysostokset, joista Diorin geelilakka oli listalla.

Graafiset kuviot roosa-harmaassa huivissa, klassiset pilkut sinisessä, läpikuultavassa paitapuserossa. Kaiken muun alla viime viikonloppuna ostettu, räikyvän rempseä huivi, josta ei tietenkään saa kunnon kuvaa. Pitänee ottaa talvella pari asuotosta. Julkaista täälläkin, jos sen ns. kotibloggaajalta kestätte. Mulla on lempilook hankittuna, pitkästä aikaa. Milloinkahan olen viimeksi ollut talvitakkityytyväinen...

Kelpaa sormustella kotihousuissa. :) "Melkein" kultakaupasta ostin tämän parin, joka sujahtaa limittäin ja henkii vanhahopeamaisella gun metallillaan menneiden aikojen tunnelmaa. Tuleviin ylipukeutumispikkujouluihin mukaan, ehdottomasti.

Jospa huominen toisi jotain uutta. Yrityksenä on nostaa ompelukone pöydälle. Tuloksia odotellessa, pus!

Lempivärini musta...

 

Make Up Storen värisävyn nimi Pollution viittaa tapahtuman seurauksiin jokseenkin osuvasti.

Kyseessä oli poikkeuksellisen romanttinen black on black -hetki. Tummanharmaa matto ja mattamusta luomiväri kohtasivat pikatreffeillä kylpyhuoneessa. Helliä kosketuksia jaettiin puolin ja toisin. Ilmassa oli roihuavaa kiintymystä, mutta liiallisen yhteenkietoutumisen estivät paikalle sattuneet rätti ja pesukone. Suuresta tunteenpalosta huolimatta tapaaminen jäänee näillä näkymin ainoaksi. Treffipaikkaa osapuolet suosittelevat lämpimästi henkilökunnan hienoisesta varautuneisuudesta huolimatta.

Miksi virkkaaja jätti mattoon reikiä, ja miksi reuna kupruilee? Miksi tapahtumapaikalla nähtiin myös vaaleita hiuksia? Tätä tarinamme ei kerro, mutta jäljet johtavat mitä suurimmalla todennäköisyydellä unenpöpperöisen ja muutenkin hömelöhkön paikan omistajan suuntaan.